Kotiinpaluu (1928)

Tätä elokuvaa valikoidessa käytin ensimmäistä kertaa hyväkseni reilu viikko sitten hankkimaani Lotte Eisnerin 20-luvun saksalaisesta ekspressionistisesta elokuvasta kertovaa elokuva-aiheisen tietokirjallisuuden klassikkoteosta nimeltä The Haunted Screen. Tätä Joe Mayn Kotiinpaluuta nimittäin väläytellään esimerkinomaisesti kyseisessä opuksessa niin moneen kertaan, että kyseessä luulisikin olevan jonkun suuremmankin klassikon ja pitihän tämä jo siksi mennä katsomaan, mutta... noh, puhutaanpa siitä.

Kotiinpaluu on kertomus kahdesta saksalaisesta sotavangista, Rikhardista ja Karlista, jotka pakenevat siperialaisesta vankilastaan ja matkaavat jalan kohti kotia. Toinen miehistä kuitenkin jää matkan varrelle ja oletettavasti kuolee vain toisen onnekkaan saavuttaessa rakkaan kotimaansa. Paikan päällä hengissä kotiin selvinnyt osapuoli alkaa pikkuhiljaa luoda suhdetta kuolleen vaimoon, mutta yllättävänä twistinä kuolleeksi luultu mies palaakin kuvioihin ja huomaa joutuneensa keskelle kolmiodraamaa.

Sanalla sanoen Joe Mayn elokuvan tarina on puhasta romanttisen draaman kliseissä uitettua kliseeklimppisoppaa. Samanlaisia tarinoita on kerrottu todennäköisesti niin kauan kuin fiktiota on ylipäänsä kirjoitettukaan, Michael Bayn supersiirappinen sarjatulena tarjoiltu kliseeklöntti Pearl Harbor käyköön vaikka yhtenä tunnettuna esimerkkinä täsmälleen samasta tavarasta jännittävällä sotakliimaksilla.

Syy miksi Eisner kirjassaan tätä elokuvaa niin paljon esittelee, liitynee tämän varsin reippaaseen ekspressionistiseen tyylittelyyn, joka taitaakin olla ainut varsinainen syy katsoa koko raina. Tässä Siperia ja Venäjä on esimerkiksi esitetty täydellisen usvaisena ja loputtoman autiona pimeyden valtakuntana, jossa muita ihmisiä näkyy hädin tuskin ollenkaan. Kotopuolessa meno muuttuukin sitten lähes tyylipuhtaaksi muutaman henkilöhahmon ja yhden pimeän huoneen kamaridraamaksi aikansa muodin mukaisesti.

Pienenä pettymyksenä tähän on jopa saatu ujutettua ihan oikea onnellinen loppu, kun vuosikymmenen alussa tarina olisi todennäköisesti päätetty jommankumman tai molempien murhaan vähän Hintertreppen tyyliin.

Joe Mayn Kotiinpaluu onkin ainakin omaan makuuni aivan liian pitkä ja juonellisesti tylsä mykkäraina, joka kannattaa katsoa ennemmin visuaalisen tyylinsä klassisena edustajana kuin minään kauhean viihdyttävänä romanttisena draamana. Jos Joe May -hammasta jäi nyt kuitenkin pahasti kolottamaan, voin suositella ohjaajan seuraavana vuonna ilmestynyttä Asfalttia.



Arvio: 3/5



HEIMKEHR, 1928 Saksa
Ohjaus: Joe May
Käsikirjoitus: Leonhard Frank, Joe May, Fritz Wendhausen
Näyttelijät: Lars Hanson, Dita Parlo, Gustav Fröhlich