Vakoilija (1928)

Fritz Langia on joskus leikkisästi kutsuttu kaikkien maailman genrejen ja elokuvakliseiden isäksi, eikä edellinen miehen komeaa filmografiaa lähemmin tutkiessa oikeastaan kovin epäuskottava väite olekaan. Niebelungen laulussa esimerkiksi pantiin eeppinen fantasiaelokuva hyvälle alulle, Tohtori Mabuse jätti jälkensä koko myöhempään rikostrillerin genreen, Metropolis uudisti tieteiselokuvan, M - kaupunki etsii murhaajaa käytännössä loi psykologisen jännärin ja sarjamurhaajaelokuvat... Kaikki palaa lopulta Fritz Langiin, tavalla tai toisella.

Ei varmaan tule kovin kaksisena yllätyksenä, että Vakoilijakin pani aikoinaan kerralla kaikki genrensä peruskliseet kerralla uuteen uskoon. Tässä esimerkiksi pieni pala elokuvan juonesta: sen päähenkilö on numerokoodilla 326 tunnettu miehisen komea salaisen palvelun agentti, jonka edessä naiset menevät polvilleen heti ensitapaamisella. Agentin vastinparina nähdään pyörätuolissa istuva, maailmanvalloitusta havitteleva superroisto ja paha nero, joka päivisin esiintyy harmittomana pankinjohtajana.

Toisin sanoen James Bondkin on pöllinyt kaiken Fritz Langilta. Tai sitten kaikki edellinen on ollut osa vakoojakirjallisuuden kliseekatalogia jo kauan ennen tätä elokuvaakin, mutta Lang vain sattui popularisoimaan ne myös leffoissa.

Mutta mitä tulee itsensä Vakoilijan laatuun, tätä katsoessa on helppo huomata miksei kyseesä ole samanlainen ikimuistoinen klassikko kuin esim. Metropolis. Tämä esimerkiksi on lievästi vajaana versionakin melkein kolme tuntia pitkä pätkä ja melkoinen osa siitäkin on pelkkää romanttista sivujuonnetta, jolla Lang on halunnut elokuvassaan kytkeä kiinteästi yhteen seksin ja vaaran tunteen.

Niiden lisäksi tämä on pitemmän päälle kauhean laimea ja monotoninen visuaalisesti. Metropolishan oli tunnetusti yksi vuosikymmenen kalleimmista elokuvista ja se floppasi pahasti, joten UFAlla painostettiin Langia tekemään huomattavasti yksinkertaisempi ja halvempi elokuva, minkä Lang myös teki suosimalla mahdollisimman paljon samoja koruttomia lavasteita ja lähikuvia, jotka muuten teknisesti oman aikansa huipputason osaamisesta huolimatta alkavat etenkin ensimmäisen parin tunnin aikana jo maistua puulta.

Ilmeisesti studion ylimääräisenä ideana tähän saatiin nokkelasti ujutettua Metropoliksen julistekin erääseen kohtaukseen ihan vain ylimääräistä mainosta tuomaan. Eikä kyse ole vain yhdestä julisteesta seinällä vaan koko pahuksen muuri on liimattu Metropoliksen julisteita täyteen.

En halua tietenkään spoilata mitaan, mutta parasta tässä elokuvassa on sen viimeinen tunti, jolloin vakoojameininki pääsee oikein toden teolla vauhtiin. Yhdessä kohtaa yksi roistoista ampuu sankaria kohti pistoolilla ja Langin vaatimuksesta aseeseen oli pistetty aito luoti ihan vain realismin vuoksi. Lopun twisti on taatusti hämärimpiä ja yllättävimpiä joita olen tällaisessa vakoojaleffassa koskaan nähnyt.

Viimeinen, vauhdikkain kolmannes nyt jo yksinään riittää ainakin itselleni syyksi antaa tälle paljon anteeksi ja todennäköisesti palata tämän pariin vielä monta kertaa tulevaisuudessakin. Jos Lang vain olisi malttanut leikata turhaa pituutta ja suitsia turhia romanttisia kuvioita sikseen, tästä olisi saanut helposti yhden miehen parhaista mykän kauden elokuvista.



Arvio: 4/5



DIE SPIONEN, 1928 Saksa
Tuotanto: Erich Pommer
Ohjaus: Fritz Lang
Käsikirjoitus: Fritz Lang, Thea von Harbou
Näyttelijät: Craighall Sherry, Fritz Rasp, Gerda Maurus, Hertha von Walther, Lien Deyers, Louis Ralph, Lupu Pick, Paul Hörbiger, Rudolf Klein-Rogge