Varhainen kevät (1956)

Shoji on tiilitehtaan toimistopuolella työskentelevä, kalseaan työhönsä ja monotoniseen, itseään toistavaan arkeensa kyllästynyt tokiolainen valkokaulustyöläinen, joka hakee vaihtelua tylsään elämäänsä aloittamalla salasuhteen työpaikkansa sihteerin kanssa. Shojin unohdettua edesmenneen poikansa kuoleman vuosipäivän tämän vaimo alkaa epäillä hämärää peliä ja lopulta Shoji jää kielletystä suhteestaan kiinni, aiheuttaen kitkaa niin  perheen kuin työyhteisönkin sisällä.

Varhainen kevät on yksi Yasujiro Ozun kultakauden harvoista todella omaperäisistä ja muusta tuotannosta eroavista töistä; kerrankin elokuva, jossa mies ei alkuunkaan yritä kerrata vanhoja temppujaan vaan kehittää myös roppakaupalla uusia, vähän kuin The Flavour of Green Tea over Ricessa mutta huomattavasti paremmin. Tällä kertaa elokuvan tarinakin keskittyy silkan perheen ja avioliitton sijaan sodanjälkeisen Japanin työelämän ja työyhteisön kuvaukseen kevyehkösti kafkamaiselta kalskahtavasta näkövinkkelistä.

Avainsana Ozun kuvaamassa maailmassa on kaiken standardointi: kaikki työntekijät pukeutuvat täysin samoin, pitävät samanlaista kampausta, käyttäytyvät ja työskenelevät tiukan kaavamaisesti ja toistavat liikkeitään ja rituaalejaan päivästä toiseen minuuttien tarkkuudella. Erittäin olennaista tässä on huomata, että hahmojen vaatetus, kalsea arkkitehtuuri ja monet käytöstavoista ja slangisanoista on saatu suoraan länsimaista. Sodanjälkeisessä Japanissa tämä oli uusinta uutta – vanhojen sukupolvien kauhuksi!

Varhaisen kevään työpaikoilla ei ole koskaan erityisen hauskaa tai mielekästä vaan lähes jokainen kohtaus on kuvattu suljetussa tilassa ja lavastettu tarkoituksella ahtaan oloiseksi. Äänimaailmaa työpaikalla hallitsee kirjoituskoneiden loputon naksutus, työn ulkopuolella enimmäkseen aavemainen hiljaisuus . Iloa monotonisen työn tekijöille tarjoavat elämän pienet iloiset asiat: keskinäinen huumori, alkoholi, tupakka ja lyhyet yhteiset hetket illanistujaisissa. Jopa työn ulkopuolella ihmisten keskinäisiä suhteita leimaa selkeä kylmä ja jähmeä muodollisuus.

Elokuvan maailman hahmoista poikkeuksen muodostaa Chiyo, Shojin salarakas, joka on ainut vapaasti tunteitaan ja ajatuksiaan ilmaiseva tuttavuus. Henkilökohtaisessa suosikkikohtauksessani Shojilla ja Chiyolla on meneillään yhteinen hetki, kun Ozu leikkaa kuvaamaan nurkassa nököttävää tuuletinta vain korostaakseen tilanteen lämpöä ja kuumottavuutta. Dehumanisoidusta harmaasta massasta eloisuudellaan erottuva hahmo oli Ozulta oivallinen veto; tätä katsoessa ei todellakaan jäänyt epäselväksi, miksi Shoji lopulta rakastui Chiyoon.

Lähes kaksi ja puoli tuntia pitkä Varhainen kevät on Ozun uran pisin yksittäinen elokuva ja sellaisena todennäköisesti suuremmalle osalle keskiveroyleisöstä mahdotonta katsoa alusta loppuun. Perinteisen Ozun elokuvien tyyliin tässä ei lisäksi ole ollenkaan melodraamaa tai jännitystä tai räiskyvää huumoria vaan enin osa tunteilusta on piilotettu vähäeleisen pinnan ja rivienvälien suojiin. Toisin sanoen tätä elokuvaa ei ”tylsyytensä” vuoksi voi ihan kenelle tahansa suositella, mutta omasta mielestäni tämä kuuluu ehdottomasti Ozun parhaisiin ja kiinnostavimpiin teoksiin Tokyo Storyn, Kiertolaisten ja Myöhäisen kevään kanssa.



Arvio: 5/5



SOSHUN, 1956 Japani
Tuotanto: Shizuo Yamanouchi
Ohjaus: Yasujiro Ozu
Käsikirjoitus: Kogo Noda, Yasujiro Ozu
Näyttelijät: Chikage Awashima, Chishû Ryû, Daisuke Katô, Haruko Sugimura, Keiko Kishi, Kuniko Miyake, Masami Taura, Ryô Ikebe, Takako Fujino, Teiji Takahashi