Viridiana (1961)

Vuoden 1960 lähestyessä espanjalais-meksikolainen Luis Buñuel oli jälleen noussut elokuvaohjaajien eliittiin ja maailmanmaineeseen. Näihin aikoihin Francisco Francon sotilasjuntan hallitsemassa Espanjassa päätettiin uudesta kulttuuripolitiikasta, jonka johdosta Buñuel kutsuttiin takaisin entiseen kotimaahansa ohjaamaan vallitsevaan poliittiseen ilmapiiriin sopivaa, papistoa ja aristokratiaa ihannoivaa elokuvaa Benito Perez Galdosin romaanin pohjalta. Kaikesta päätellen Francon Espanjassa ei tiedetty mitään ohjaajan poliittisesta maailmankuvasta; Buñuel oli nimittäin Espanjan sisällissotaa aikoinaan paennut pitkän linjan marxilainen. Hän vihasi erityisen paljon porvaristoa, aristokraatteja, papistoa sekä Francisco Francoa. Luis Buñuel kuitenkin päätti ottaa pestin vastaan. Vuonna 1961 elokuva Viridiana ilmestyi kaikkialla muualla kuin Espanjassa, jossa se jäi vallitsevan sensuurin hampaisiin ja sai eliitin vihan päälleen. Ulkomailla elokuvasta tuli muiden ohjaajansa teosten tavoin valtaisa menestys ja se onkin valittu maailman parhaiden elokuvien joukkoon suunnilleen aina kun sellaisia on valitsemaan menty. Espanjassa Viridiana sai lopulta ensi-iltansa vasta vuonna 1977, kaksi vuotta Francon kuoleman jälkeen.

Elokuvan päähenkilö on Viridiana, nunnaluostarin noviisi, joka lähetetään viimeistä kertaa ennen lopullista vihkimystään luostarin ulkopuolelle ainoan sukulaisensa, aristokraattisen setänsä luokse. Viridiana muistuttaa erehdyttävästi yltäkylläisyydessä elävän aristokraattisetänsä edesmennyttä vaimoa, minkä johdosta setä rakastuu epätoivoisesti Viridianaan ja haluaisi pitää tämän omanaan lopun ikänsä. Viridiana ei tähän kuitenkaan suostu vaan haluaa palata luostariinsa, mikä johtaa sedän itsemurhaan. Omaisuutensa hän testamenttaa Viridianalle sekä pojalleen Jorgelle. Omatunto alkaa vaivata Viridianaa. Hän päättää luopua luostarisuunnitelmistaan ja muuttaa Jorgen sekä tämän tyttöystävän kanssa edesmenneen setänsä kartanoon ja omistaa aikansa köyhien sekä vaivaisten auttamiseen.

Juoni ei oikeastaan kuulosta kovin pahalta. Miksi elokuva siis kiellettiin niin pitkäksi aikaa kotimaassaan? Meidän on tarkasteltava Viridianaa pintaa syvemmältä. Elokuvan ohjaaja on ensinnäkin yleensä kuvannut elokuvissaan köyhien elämää ja kritisoinut valtaapitäviä ja papistoa, mutta tässä elokuvassa asetelma on saanut ironisen käänteen; köyhät ja vaivaiset on esitetty kavalina rumina roistoina kun taas aristokraatit ja papisto ovat päällisin puolin viattomia uhreja ja kuvankauniita ihmisiä. Todellisuudessa Buñuel ei raaskinut jättää tässäkään elokuvassa hienostoväkeä täysin piikittelemättä, sillä rivien välistä viitataan aristokraattisen sedän olevan oikeasti fetisisti, jopa nekrofiili. Jorgella sen sijaan viitataan olevan syntinen polyamorinen suhde talon naisiin. Hyveellinen Viridiana ei hänkään oikeasti tee sentimentaalisen saarnaamisen lisäksi köyhien hyväksi oikeastaan mitään, mutta tulee muuttaneeksi herrasväen talon varkaiden luolaksi. Elokuvan huipentavassa roskaväen orgioissa taas häpäistään suunnilleen kaikki kristilliset symbolit. Tarkkasilmäinen katsoja voi lisäksi havaita herrasväen talosta taustalta ylösalaisin käännetyn ristin. Tämä kaikki kuulostaa kovin synkältä ja kamalalta, mutta oikeastaan vaikutelma on riehakkaan koominen, makaaberi farssi, joka itseäni huvitti kyllä suunnattomasti.

Kuvallisesti Viridiana on yksi upeimmista näkemistäni elokuvista ja ohjaajalleen poikkeuksellisen ylellisissä kulisseissa kuvattu teos. Ylellinen barokkikartano tuntuu antavan kuvaan kuin kuvaan loputtomasti pieniä yksityiskohta, mielenkiintoisia varjostuksia ja hengästyttävän hienoja sommitelmia sekä tyylikkäitä kontrasteja, kuvassa kuin kuvassa komeaa syvyysvaikutelmaa unohtamatta. Kameratyöskentely on sekin harvinaisen komeaa työtä. Viridiana kuuluu hitaampien kohtausten ja keskipitkien liikkuvien otosten elokuviin. Usein kamera liikkuu tai laskeutuu toiminnan keskipisteeseen, muttei monestikaan leikkaa suoraan. Näyttelijöistä etenkin lierojen köyhien esittäjät tekevät vakuuttavaa työtä, muiden näyttelijöiden panosta yhtään väheksymättä.

Kuten jo aiemmin eräässä arvostelussani totesin, on upeaa miten useiden vuosien ja tuhansien elokuvien jälkeen vieläkin löytyy katsomattomia elokuvia, jotka jaksavat yllättää ja nousta tällaisen paatuneen elokuvaharrastajan henkilökohtaisten suosikkien joukkoon. Viridiana on yksi tällaisista teoksista. Minä rakastan tätä elokuvaa, sen kaunista visuaalista antia sekä sen kieroa ja ilkeää mustaa huumoria. En aivan heti keksi toista vastaavaa elokuvaa, joku Billy Wilder ehkä synkimmillään pääsee todella lähelle tämän teoksen henkeä.

VIRIDIANA, 1961 Espanja

Tuotanto: Gustavo Alatriste

Ohjaus: Luis Buñuel

Käsikirjoitus: Julio Alejandro, Luis Buñuel Benito Perez Galdozin romaanin pohjalta

Näyttelijät: Fernando Rey, Francisco Rabal,Margarita Lozano, Silvia Pinal

Cats (1998)

Ennen tämän elokuvan nauttimista sekä arvostelun kirjoittamista joudun tekemään muutaman välttämättömän toimenpiteen: ensin tilkitsen kaikki huoneeni aukot ja rakoset, suljen säppiin, lukitsen sekä peitän kaikki ikkunat ja ovet, panen tuolin esteeksi oveni eteen sekä nielaisen avaimeni. Nyt kukaan ei ole näkemässä. Nyt kukaan ei ole kuulemassa.

Henkilökohtaisesti pidän erittäin paljon musikaaleista. Kyse on eräänlaisesta kielletystä nautinnosta samalla tavoin kuin jonkun Bat out of hellin tai nukke-elokuvien fanituksesta. Suomessa kaikkea yllä mainittua pidetään yleensä todella omituisena ja sosiaalisesti miehiltä kiellettyinä vaikka minkälaisesta mestariteoksesta olisi kyse. Andrew Lloyd Webberin Cats on musikaalien musikaali, aito ja oikea klassikko. Se perustuu T.S. Eliotin lastenkirjaan sekä runoihin ja se kertoo nimensä mukaisesti laulavista kissoista. Eli toisin sanoen kyseessä on keskivertomusikaalia vieläkin kielletympää tavaraa. Olkoonkin että se on kaikkien aikojen suosituimpia ja kuuluisimpia musikaaleja, jota on esitetty myös useita kertoja Suomessa täysille katsomoille. Tämä näkemäni versio on Webberin vuonna 1998 tuottama kasettiversio supersuositusta musikaalista.

Elokuvan simppeli tarina kertoo vanhan kollin ympärille kokoontuvista laulavista kissoista, jotka yksitellen esittäytyvät, jutustelevat sekä heittävät kommenttia toisilleen. Yksi kissoista valitaan ihmeellisen palkinnon saajaksi. Sen enempää tarinaa musikaalissa ei oikeastaan ole, vaan pääosassa ovat musiikki, laulut sekä tanssi.

Andrew Lloyd Webberin Cats on ennen kaikkea täydellinen kokoelma erilaisia tunteita ja tunnelmia laidas laitaa. Säveltäjä on saanut teokseensa poikkeuksellisella tavalla yhdistettyä valtavan määrän erilaisia tyylilajeja sekä tuntemuksia traagisesta ja haikeasta balladista aina hauskaan ja ooppemaraisempaankin paatokseen sekä pop- ja funk -musiikkiin. En henkilökohtaisesti tuntenut hetkeäkään elokuvan rönsyilevän tai koostuvan vain yksittäisistä esityksistä, vaan musikaalissa oli koko ajan päällä tietynlainen yhtenäinen flow, joka vaihteli sujuvasti toisinaan energisempien ja toisinaan hiljaisempien kohtien välillä muodostaen tiukan ja yhtenäisen kokonaisuuden. Hienoa ja upeasti esitettyä musiikkia tuki erinomainen lavastus, puvustus sekä ennen kaikkea mahtava valaistus, joka jo itsessään onnistui luomaan tunnelmaa ja ohjaamaan mielialoja musiikin mukana. Näyttelijät olivat laulajina ja tanssijoina hekin ensiluokkaisia. Lauluista mieleenjäävin sekä varmasti se tunnetuin on lopun eeppinen ja haikea Memory. Valtavan, musiikilliselta sisällöltään rikkaan musikaalin jälkeen olo on raukea, jopa levollinen - vähän kuin Prinsessa Mononoken jälkeen. Tällaisia kokemuksia harvoin pääsee todistamaan, kaikki oleellinen ihmisen tunne-elämästä on ihmeellisesti saatu tiivistettyä kahteen tuntiin.

Cats on melkoisen upea musikaali; pidän siitä erittäin, erittäin paljon. Kuitenkin yksi hyvin iso ongelma elokuvassa on, nimittäin sen formaatti. Vaikka tällainen teos potkiikin muodossa kuin muodossa katsottuna ja kuunneltuna, se on loppujen lopuksi tarkoitettu teatterissa nautittavaksi ja näin koettuna se on kokemuksena vajaa. Voi vain kuvitella minkälaista se on nähdä oikeasti sellaisena kuin se on tarkoitettu. Kuulemma parasta koskaan.

Arvio: 5/5

CATS, 1998 Iso-Britannia

Tuontanto: Andrew Lloyd Webber

Ohjaus: David Mallet

Käsikirjoitus: T.S. Eliot

Näyttelijät: Aeva May, Drew Varley, Elaine Paige, Jacob Brent, James Barron, Jo Gibb, John Mills,John Partridge, Ken Page, Michael Gruber, Rosemarie Ford, Susie McKenna

NIMH – Rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa (1983)

Walt Disneyn kuoltua keuhkosyöpään joulukuun viidentenä vuonna 1966 ja perintöriitojen alettua alkoivat viimeistään miehen animaatiostudion sisäiset ongelmat toden teolla puhjeta kukkaan. Jo ennen Disneyn kuolemaa yhtiöllä oli periaatteena ettei mitään ole lupaa tehdä ilman johtajan nimenomaista määräystä tai lupaa ja pahimmillaan työt seisoivat päiväkausia ison pomon keskittyessä aivan muihin bisneksiin. Sama meno jatkui johtajan kuoltuakin, mutta paheni ajan mittaan aina vain kaoottisemmaksi ja kaoottisemmaksi. Uusien Disney -elokuvien laatu heitteli dramaattisesti ja tuotantoajat sekä kustannukset räjähtivät pilviin. Animaatio ei enää ollut edes muodikasta, vaan firman vähätkin voimavarat alettiin enenemässä määrin ohjata näyteltyjen elokuvien tuotantoon samalla kun firman animaatiostudio rapistui rapistumistaan. Viimein jossain vaiheessa yhtiön palkollisilla keitti yli ja vuonna 1978 suuri joukko firman kovia ammattianimaattoreita irtisanoutui ja lähti perustamaan omaa studiotaan Don Bluthin johdolla. Uuden animaatiostudion ensimmäisen elokuvan pohjaksi valittiin Robert C. O’Brienin fantasiaromaani Hiirirouva ja ruusupensaiden viisaat, jota Don oli jo aikoinaan ehdottanut Disneyn johtajille, mutta oli saanut kieltävän vastauksen. Pieni omakustannepaja lähti kilpailemaan suuren Disneyn kanssa markkinoiden herruudesta kuin Daavid Goljatia vastaan, ensimmäistä kertaa sitten 40-luvun ja Fleischer -veljesten päivien. Jotain suurta ja unohtumatonta oli tulossa.

Tarinan päähenkilö on rouva Brisby, peltohiiri ja Jonathan Brisbyn leski. Maatalon isännän peltotöiden alkamisen vuoksi rouva Brisbyn pitäisi muuttaa perheineen muualle, mutta tämän Timmy -pojalla on keuhkokuume. Apua lähdetään hakemaan ruusupensaiden viisailta rotilta, jotka oikeasti ovat eläinkoelaboratoriosta paenneita älykkäitä koerottia, joilla on yllättävä suhde myös edesmenneeseen Jonathaniin. Tarinan edetessä juoni saa synkempiä piirteitä. Sekä rottayhdyskunta että Brisbyn perhe joutuvat vaaraan.

Don Bluth oli studiota perustaessaan ilmoittanut turhautumisensa sen aikaiseen animaation tasoon ja halvannäköiseen televisiototeutukseen. Jo 50-luvulta lähtien oli siirrytty aina vain halvemman näköiseen ja rajatumpaan animaatioon, jossa käytettiin paljon stillkuvia ja varsinaisesti animoitiin vain suut ja silmät, tarvittaessa vähän jotain muuta. Näin toteutetuilta hahmoilta puuttuivat kaikenlainen ilmeikkyys ja elekieli täydellisesti, taustojenkin ollessa lähinnä yksivärisiä kalvoja. Donin johdolla uusi studio halusi palata vanhaan, pikkutarkkaan ja realistiseen täysanimaatioon. NIMHin kohdalla kaikki osui kohdalleen ja visuaalisesti se on ehkä parasta ja sulavinta koskaan tehtyä täysanimaatiota jonkun Richard Williamsin tuotosten (mm. Roger Rabbit) ohella. Erityisen kaunista jälkeä tässä teoksessa on väritys; jo elokuvan ilmestyessä useat kriitikot ihailivat tekijöiden taitoa hyödyntää Technicolor -tekniikkaa kuin olisivat keksineet värit kokonaan uudestaan. Ääninäyttelijät sopivat hekin rooleihinsa täydellisesti, erityisesti Elizabet Hartman Brisbyn sekä Dom DeLuise Jeremyn rooliin. Jerry Goldsmithin sydänverellään kirjoittama soundtrack on yksi kauneimmista koskaan kuulemistani ja se oli tiettävästi myös miehen itsensä suosikkeja. Ärsyttäviä musikaalinumeroita elokuvassa ei kuulla ollenkaan.

Juonellisesti NIMH sisältää myös erään tärkeän Don Bluthin elokuvien tavaramerkeistä: tarinan tunnelman korkean kontrastin. Mies on eräässä haastattelussaan sanonut haluavansa elokuviinsa synkkiä ja pelottavia kohtauksia saadakseen siten korostettua onnellisempia ja iloisempia vaiheita, erityisesti välttämätöntä onnellista loppua. Tämä tietty korkea kontrastisuus löytyy kaikista miehen töistä jotain Peikko keskuspuistossa ja Peukalo-Liisaa lukuun ottamatta. "Kesääkään ei voi arvostaa ellei ole nähnyt talvea", hän asian kiteytti.

NIMH – Rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa oli ilmestyessään valtaisa arvostelumenestys ja sitä kehuttiin parhaaksi animaatioelokuvaksi yli viiteenkymmeneen vuoteen, tekijöidensä taiteelliseksi täysosumaksi. Valitettavasti elokuvan jakelusta ja markkinoinnista vastanneet tahot eivät uskoneet sen mahdollisuuksiin ja sitä esitettiin ympäri maailmaa tyhjille saleille. Elokuva kuitenkin onnistui tuottamaan itsensä takaisin ja samalla kiinnittämään silmää tekevien, kuten Steven Spielbergin huomion johtaen hedelmälliseen yhteistyöhön Fievelin ja Maa aikojen alussa -elokuvien merkeissä. Menestyksekäs yhteistyö poiki lopulta koko taiteenalan renessanssin, joka purkautui 90-luvulla valtavana määränä huikeita piirrettyjä televisiosarjoja ja elokuvia. NIMH – Rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa kuuluu piirrettyjen elokuvien kirkkaaseen kärkeen ja joka suhteessa merkittävimpien alan teosten joukkoon.

P.S. Haluatteko tietää mitä NIMH tarkoittaa? National Institute of Mental Health.

Arvio: 5/5

THE SECRET OF NIMH, 1983 USA

Tuotanto: Don Bluth

Ohjaus: Don Bluth

Käsikirjoitus: Don Bluth, Gary Goldman, John Pomeroy, Robert C. O'Brien, Will Finn

Näyttelijät: Arthur Malet, Derek Jacobi, Dom DeLuise, Elizabeth Hartman, Hermione Baddeley, Ian Fried, John Carradine, Peter Strauss, Shannen Doherty, Wil Wheaton

Simon ja viettelykset (1965)

Tiedättekö mitä? Luis Buñuel oli nerokas elokuvaohjaaja. Viimeistään tämä komedia sen lopullisesti todistaa. Jo miehen kaksi edellistä taideteosta, Tuhon enkeli sekä Espanjassa tehty Viridiana olivat mitä nerokkainta ironista mustaa komediaa, mutta tämä trilogian päätösosa Simon ja viettelykset vie koko touhun aivan uusiin sfääreihin. Elokuvasta piti alun perin tulla puolentoista tunnin pituinen, mutta rahojen loputtua koko juttu päätettiin saattaa nopeasti päätökseen kolmen vartin jälkeen. Lopullinen leffa on sekin muodoltaan ehkä ohjaajansa minimalistisin ja hillityin.

Simon ja viettelykset on parodiaa pylväspyhimys Simonin elämästä ja se perustuu äärimmäisen löyhästi faktoihin. Alussa resuinen ja kärpästen riivaama Simon (Claudio Brook) hylkää äitinsä ja kiipeää marmorisen pylvään nokkaan pakoon maallista kurjuutta, lähemmäs Jumalaa. Miestä piinaamassa ja pylväästään alas houkuttelemassa on Paholainen (Silvia Pinal, eli hurskaan nunna Viridianan esittäjä!) naisen hahmossa. Simon kuitenkin kestää viettelykset ja pysyy pylvään nokassa ja uskollisena Herralle. Elokuvan loppuratkaisu on absurdiudessaan nerokas. Sanotaan vaikka näin, että ohjaaja tiettävästi vihasi erittäin paljon rockmusiikkia.

Mikä tekee Simonista ja viettelyksistä niin pahuksen hauskan ja nerokkaan elokuvan? Ensinnäkin, se ei ole mikään perinteinen kakkapissa- tai törmäilykomedia jenkkityyliin vaan koko juttu on rakennettu aivan jumalaisen mahtavan tilanteiden, henkilöiden sekä dialogien ironisuuden ympärille. Tämä elokuva vaatii jonkin verran kristillisen kontekstin ymmärtämistä sekä koko ajan aivan erityistä tarkkaavaisuutta, jotta huomaa kaikki visuaaliset gagit ja joka rakosesta sarjatulena tykitettävän hersyvän ironian. Jos Viridiana oli sinusta hauska komedia, on kyllä tämäkin. Itse rakastan Viridianaa ja nauroin lähes koko ajan ääneen Simonille ja viettelyksille. Eikä siinä vielä kaikki, sillä elokuva vieläpä näyttää pahuksen hyvältä. Ohjaajamaestro Buñuel on yhdessä kuvaajansa Gabriel Figueroan kanssa onnistunut saamaan naurettavan pienen budjetin lavastuksesta kaiken mahdollisen irti.

En ikipäivänä menisi suosittelemaan tällaista komediaa kenelle tahansa. Tämä elokuva kehtaa vaatia katsojaltaan sen verran ennakkotietoja ja tarkkaavaisuutta ettei se yksinkertaisesti sovi kaikille. Jos ohjaajan muut elokuvat on jo nähty ja lisäksi sanotaan Billy Wilderin, Charlie Kaufmanin ja Monty Pythonin timanttisimpien tuotosten kaltaiset komedian klassikot iskevät nauruhermoon, voin varovaisesti suositella tätäkin. Itse asiassa Monty Python on tiettävästi ottanut erittäin paljon vaikutteita tältä elokuvalta. Eikä ihan syyttä sittenkään.

SIMON DEL DESIERTO, 1965 Meksiko

Tuotanto: Gustavo Alatriste

Ohjaus: Luis Buñuel, Julia Alejandro

Käsikirjoitus: Luis Buñuel

Näyttelijät: Silvia Pinal, Claudio Brook

Michael Jackson's Thriller (1983)

Eräänä kesäisenä yönä vuonna 1983 nuorisoidoli Michael Jackson soitti hätäisen puhelun managerilleen. Miehen viimeisimmän levyn, Thrillerin myynnit olivat lähteneet laskuun ja billboardin ykköstila alkoi olla uhattuna.
”Mitä me teemme? Mitä me teemme!?” Oli Michael panikoinut.
Hän päätti yhdessä taustajoukkojensa kanssa tuottaa uuden, kolmannen musiikkivideon levyltä. Kappaleeksi valittiin levyn nimibiisi ja sitä palkattiin tekemään silloin pinnalla olleen Ihmissusi Lontoossa -kauhuelokuvan parissa työskennelleet luovat tahot, erityisesti ohjaaja John Landis sekä Oscar-voittaja erikoistehostemies ja maskeeraaja Rick Baker. Lopputulos oli aikoinaan ennennäkemättömän kunnianhimoinen ja korkealaatuinen musiikkivideo, joka paitsi avasi ovia mustille artisteille, myös musiikkivideoille yleensä.

Thrillerin idea lyhyesti: Michael katsoo tyttöystävänsä, Playboyn sivuilta tutun Ola Rayn kanssa klassista ihmissusielokuvaa. Michaelin tyttöystävää pelottaa ja hän päättää lähteä teatterista kotiinsa. Michael lähtee saattamaan häntä. Syntikkabiitti ja rumpukoneet alkavat soida. Biisi käynnistyy. Hetken päästä Vincent Price aloittaa legendaarisen monologinsa ja zombit nousevat haudoistaan. Seuraa maailman kuuluisin yksittäinen tanssinumero.

Ennen kuin katsoin tämän musiikkivideon uudestaan arvosteluani varten en edes ollut kiinnittänyt huomiota koko videon hienoihin pieniin yksityiskohtiin. Alun ihmissusifilmi on selvä viittaus Landisin ihmissusielokuvaan sekä 50-lukulaisiin kauhuelokuviin. Elokuvateatterin seinällä on Vincent Pricen elokuvien julisteita. Michaelin takki, jonka on suunnitellut John Landisin vaimo, muodostaa mustista viivoista ja Michaelin käsistä kirjaimen ”M” niin kuin Michael. Zombi-Michaelin maskeeraus on suunniteltu Lon Chaneyn Oopperan kummituksenpohjalta. Lopussa Michaelin oikean silmän linssi on huonosti paikoillaan. Lopputekstien aikana zombit tanssivat takaisin hautoihinsa ja yksi niistä rikkoo neljännen seinän.

Kuten valistunut lukija varmaan jo tietääkin, Thrilleriä tavataan yleensä pitää maailman parhaana musiikkivideona, eikä ihan syyttä. Koko video on tarkkaan harkittu ja tiiviisti ohjattu kokonaisuus eikä siinä ole filleriä tai turhia yksityiskohtia. Thriller onnistuu mielestäni saavuttamaan tietynlaisen oman aikansa retrofiiliksen kauhuviittauksineen zombeista ihmissusiin täydellisesti. Maskeeraukset ovat täyttä Rick Bakeria, se mies on alansa nero. Hän onkin urallaan voittanut yhteensä 7 Oscaria ja työskenteli Michaelin kanssa myös tulevaisuudessa. Ja sitten on Vincent Price karismaattisine äänineen. Vaikeatahan tämmöisestä on olla pitämättä!

Thriller on edelleen ykkönen. Harva musiikkivideo on laadullisesti päässyt edes lähelle. Michael Jacksonille Thrillerista tuli jonkinlainen elinikäinen siunaus ja taakka. Mies ei ainakaan omasta mielestäni pystynyt koskaan enää toistamaan temppuaan, vaikka mahtavia musiikkivideoita tuottikin. Vielä Jackon kuoltuakin huhuttiin koko jutun olevan vain osa showta ja hänen odotettiin nousevan kuolleista vetämään zombitanssia.

Eipä noussut. Mutta musiikkinsa elää ikuisesti.

MICHAEL JACKSON'S THRILLER, 1983 USA

Tuotanto: John Landis, Michael Jackson, George Folsey Jr.

Ohjaus: John Landis

Käsikirjoitus: John Landis, Michael Jackson

Näyttelijät: Michael Jackson, Ola Ray

Angry Birds - elokuva (2016)

En tiedä olenko oikea ihminen arvioimaan tätä elokuvaa, sillä en oikeasti ole koskaan pelannutAngry Birdsiä. Tiedän vain, että se on se Rovion peli, jossa vihreät porsaat ovat varastaneet vihaisten lintujen munat ja siinä on ideana lingota erilaisia lintuja possujen niskaan. Oma vanha Nokian karvalakkipuhelimeni ei kykene sellaisia tekniikan hienouksia pyörittämään. Elän menneisyydessä. Elän pimeydessä. Kirjoitin tämän arvostelunkin vanhalla kunnon Amiga 1200:lla.

Paperilla Angry Birds -elokuva vaikuttaa kieltämättä erittäin mielenkiintoiselta, sillä kaikki sen keskeiset tekijät ovat jo varsin kokeneita ja nimekkäitäkin kavereita viime vuosien isompien animaatioelokuvien takaa. Sikäli kun markkinoinnista sain selkoa, tiesin jo ennestään leffan olevan vain puolitoistatuntinen mainos sekä etten tulisi pitämään tämänkään elokuvan suomenkielisestä dubbauksesta, joten katsoin sen suosiolla englanniksi.

Vihaisten lintujen oma elokuva kertoo ajasta ennen pelejä, jolloin lintujen saari oli rauhan sekä rakkauden tyyssija, ja kaikki kyyniset ja vihaiset linnut olivat lähinnä omituisia yksilöitä. Leffan päähenkilö on se paksuilla kulmakarvoilla varustettu punainen lintu, joka kuuluu vihaisiin yksilöihin. Elokuvan alussa se passitetaan vihanhallintakurssille muiden vihaisten lintujen kanssa. Sitten vihreät possut saapuvat saarelle, punainen yrittää varoittaa muita mutta sitä ei kuunnella. Pian porsaat näyttävät todellisen karvansa ja varastavat lintujen munat, jolloin onnellisista linnuista tulee niitä kuuluisia vihaisia lintuja. Sitten vihaisia lintuja lingotaankin loppuelokuva vihreiden porsaiden niskaan.

Angry Birds -elokuva näyttää ja kuulostaa oikein hyvältä. Animaatio on oikein nätin näköistä, värikästä ja sulavaa jälkeä, sekä osa lintujen designista oli oikein veikeää työtä. Englanninkielinen dubbaus on sekin hoidettu mielestäni huomattavasti suomalaista paremmin, eikä meno ainakaan siltä osin missään vaiheessa päässyt itseäni häiritsemään. Useimmilla tarinan hahmoilla ei oikeastaan ole minkäänlaista historiaa, mutta ne ovat tarinan seuraamisen mielekkyyden kannalta päällisin puolin riittävän erottavia ja yksilöllisiä. Jos elokuva jostain oikeasti kärsii, niin sisällöttömyydestä sittenkin. Angry Birds -elokuva on loppujen lopuksi yksi iso mainos kaikille tuoteperheen hedelmille, eikä siinä oikeastaan ole yhtään sen syvempää sisältöä tai harkitumpaa vitsiä. Komediamielessä elokuva tyytyykin vain toistamaan vanhoja väsähtäneitä temppuja huumoriväkivallasta pissakakkavitseihin. Poikkeuksena kohtaus, jossa näytetään lintujen mielikuvia chucknorrismaisesta Mahtikotkasta; se oli oikeasti hersyvän hauskaa katsottavaa. Erittäin isona plussana Angry Birds -elokuvassa ei ole ollenkaan ärsyttäviä lauluja.

Mitä tulee Angry Birdsin väitettyyn rasistisuuteen ja maahanmuuttokriittiseen sanomaan, en usko hetkeäkään että näin läpeensä kaupalliseen ja tarinaltaan pinnalliseen, massoja kosiskelevaan mainoselokuvaan olisi vakavissaan lähdetty panemaan minkäänlaista vakavampaa sisältöä edes vahingossa. Henkilökohtaisesti koen elokuvan joissain kirvoittaman hysteerisen ulinan lähinnä jatkoksi hevikappaleiden väitettyjen takaperin äänitettyjen pahojen viestien metsästämiselle. Vieläkö muistatte senkin hullutuksen? Ei tämä ketään Voiman pimeälle puolelle käännytä tai henkisesti vaurioita sen enempää kuin Kung Fu Panda 3 tai Zootropoliskaan. Kumpikin ihan hyviä elokuvia.

Angry Birds on mielestäni yllättävänkin toimiva teos, jota kaltaiseni änkyränkin on helppoa katsella vaikken pelejä ennestään tunnekaan. Miksikään ikimuistoiseksi tai keskivertoa paremmaksi sitä ei kuitenkaan voi kutsua; se on lähinnä perustoimiva animaatioelokuva, joka ei oikeastaan tarjoa yhtään mitään syvällisempää tai muistettavaa sisältöä. En usko hetkeäkään että tämän leffan olemassaoloa muistetaankaan enää parin vuoden päästä. Itse en kokenut sen aikana enkä sen jälkeen varsinaisesti tarvetta alkaa vastakaan pelaamaan Angry Birdsiä. Taidan pitäytyä jatkossakin vanhassa Amigassani sekä muinaisessa Nokiassani.

Arvio: 2.5/5

THE ANGRY BIRDS MOVIE, 2016 Suomi, USA

Tuotanto: John Cohen, Catherine Winder

Ohjaus: Clay Kaytis, Fergal Reilly

Käsikirjoitus: John Vitti

Näyttelijät: Bill Hader, Danny McBride, Jason Sudeikis, Josh Gad, Kate McKinnon, Keegan Michael Key, Maya Rudolph, Peter Dinklage, Tony Hale

Tuhon enkeli (1962)

Edellisen elokuvansa Viridianan jälkeen Luis Buñuel oli maailmanlaajuisesti tunnetumpi ja arvostetumpi kuin koskaan aiemmin. Ivallisen musta komedia ei kuitenkaan miellyttänyt Espanjan silloisia vallanpitäjiä ja ohjaaja joutui palaamaan toiseen kotimaahansa Meksikoon. Kuin vastauksena edellisen teoksensa saamaan tuomioon mies päätti tehdä seuraavasta elokuvastaan espanjalaista eliittiä ivaavan teoksen, Tuhon enkelin, jota myös pidetään eräänlaisena Viridianan sisarelokuvana ja ohjaajansa yhtenä parhaista töistä.

Tuhon enkeli kertoo surrealistisen tarinan espanjalaisesta eliitistä, joka sulkeutuu omaan ylelliseen linnakkeeseensa juhlimaan sekä nauttimaan virvoitusjuomia ja palan painiketta. Linna kuitenkin muuttuu vankilaksi, kun jonkin mystisen ja selittämättömän voiman vaikutuksesta he eivät enää pysty juhlistaan poistumaan. Eliitti jää vangiksi omiin juhliinsa ja mitä pidemmälle elokuva etenee, sen ylimielisemmäksi ja irvokkaammaksi heidän käyttäytymisensä ja siloteltu ulkonäkönsä muuttuu. Elokuvan toisella puolikkaalla eliitti jää samanlaiseen ansaan kirkkoon. Papin lausuttua ”Synnitön poistukoon Herran huoneesta” ei kukaan enää pysty poistumaan, sen paremmin papit kuin herrasväkikään. Kirkon ja elokuvan ulkopuolella lahdataan köyhää kansaa.

Erään tulkinnan mukaan Tuhon enkeli on mustaa satiiria, joka ivailee porvarillisen ja aristokraattisen moraalin kustannuksella. Kun työläiset alistanut herrasväki jää ansaan omaan ylellisyyteensä heidän todellinen luontonsa paljastuu. Juhlinnan pitkittyessä tunneista päiviin, tilanne muuttuu kertaluontoisesta rituaalisesta kieroutuneesta mässäilystä luonnolliseksi tilaksi; moraalittomuus ja ahneus ovat heille normaalitila, hienostunut ulkomuoto ovat vain hetkellistä teatteria.

Tyylillisesti elokuva on melkoisen selkeä ja helposti katsottavissa, eikä katsojan tarvitse tässä tapauksessa pelätä näkevänsä puolentoista tunnin edestä tekotaiteellista kikkailua niin kuin äkkiseltään voisi luulla. Tuhon enkelin kohdalla surrealismi on nimenomaan tarinan ja tilanteiden selittämättömyyttä ja mielettömyyttä. Mystinen vangitseva tekijä jää sekä katsojalle että elokuvan henkilöille täydelliseksi mysteeriksi. Ehkä mitään vangitsevaa tekijää tai voimaa ei ole olemassakaan, vaan herrasväki on yksinkertaisesti mieltä vailla. Tarinasta itsestään ei varsinaisesti erotu erityisesti yhtä hahmoa, vaan elokuvassa seurataan enemmänkin kokonaista ihmisjoukkoa. Luonnollisesti näyttelijät ovat rooleissaan erinomaisia. Tällaisen elokuvan kohdalla on vaikeata mennä varmasti sanomaan, ovatko pienet yksittäiset silmiin pistävät heikkoudet tarkoituksellisia vai vahinkoja.

Tuhon enkeliä pidetään nykyisin eräänlaisena ohjaajansa pääteoksena sekä yhtenä tunnetuimmista ja parhaista töistä. Henkilökohtaisesti pidän elokuvaa Viridianan ja Los Olvidadosin jälkeen Buñuelin parhaana teoksena ja se onkin niiden tavoin yksi omista suosikkielokuvistani; yksi teoksista joita ottaisin mukaani autiolle saarelle. Mestariteos.

Arvio: 5/5

EL ANGEL EXTERMINADOR, 1962 Meksiko

Tuotanto: Gustavo Alatriste

Ohjaus: Luis Buñuel

Käsikirjoitus: Luis Buñuel, Luis Alcoriza

Näyttelijät: Antonio Bravo, Augusto Benedico,César del Campo, Claudio Brook, Enrique Rambal,Jacqueline Andere, José Baviera, Lucy Gallardo, Rosa Elena Durgel, Silvia Pinal