Luca (2021)

2010-luvulla nähty suoratoistopalvelujen räjähdysmäinen nousu on ollut ehkä parasta, mitä animaatiolle on tapahtunut vuosikausiin: nykyisin jokaisella pienemmälläkin palveluntarjoajalla on taskussaan studio jos toinenkin tuottamassa omalle maksavalle yleisölleen korkeatasoisia ja massasta erottuvia genren helmiä, joita ei enää tarvitse turhalla riskillä kierrättää teatterien ja videovuokraamojen kautta, vaan kuka tahansa voi halutessaan nauttia omansa vaikka taskusta löytyvällä halvalla älykännykällä. Pelkästään muutaman viimeisen vuoden kuluessa on löytänyt tiensä eetteriin niin paljon tasokasta ja persoonallista animaatiota, ettei yhdellä ihmisellä ole enää mahdollistakaan niitä säällisessä ajassa katsoa, saati sitten erikseen arvostella.

Disneyn ja Pixarin kaltaisten vakiintuneiden jättiläisten taskussa nopeasti kasvanut kilpailu tuntuu syöneen niin yleisöä kuin alan osaajiakin, sillä vaihtoehtojen ollessa vähintäänkin riittoisia alan huippuammattilaisten ei enää ole tarvinnut tyytyä huonoihin sopimusehtoihin ja hankalaksi heittäytyviin rahoittajiin, vaan erimielisyyksien ilmetessä tavallisella rivimiehelläkin on nykyisin mahdollisuus vaihtaa mielekkäämpään työnantajaan. Eipä siis ihmekään, että suuri osa Disneyn vanhan kaartin parhaista nimistä onkin viimeisen vuosikymmenen kuluessa jättäneet entisen työnantajansa, vaihtaneet hiippakuntaa tai siirtyneet nauttimaan eläkevuosistaan, milloin Disney taas on itse jaellut mielivaltaisia potkuja John Lasseterin kaltaisille aikamme johtaville kansainvälisen tason animaation ja tarinankerronnan mestareille.

Disney-Pixarin vasta edellispäivänä ensi-iltansa nähnyt, nuoremman tekijäsukupolven ja ohjaushommista kokemattoman italialaisen Enrico Casarosan käsistä lähtöisin oleva Luca on lapsille suunnattu tyylipuhdas kesäelokuva, joka kertoo kahdesta italialaisessa kalavedessä asuvasta ja ihmisinä esiintyvästä merihirviölapsesta sekä näiden ystävyydestä lähikylässä asuvan pikkutytön kanssa. Lucan tarinan tyyli lähentelee silmiinpistävästi Hayao Miyazakin ja Studio Ghiblin rennompia tuotoksia, kuten Kikin lähettipalvelua ja Naapurini Totoroa, joissa ei välttämättä ole pitkiin aikoihin minkäänlaista lineaarista etenevää juonta, vaan vähäeleinen kerronta keskittyy enemmän lasten keskinäiseen ystävyyteen ja asioiden spontaaniin tapahtumiseen.

Oikeastaan Lucan markkinointia ja tekijöiden haastatteluja lukiessa Hayao Miyazakin nimi tuntuu muutenkin tulevan hävyttömän paljon esille niin tarinasta, animaatiosta kuin hahmojen designistakin puhuttaessa. Todellisuudessa Hayao Miyazaki on ollut alansa supertähti jo viimeistään 70-luvulta asti kauan ennen kaupallista läpimurtoaan, ja jokainen Lupin III: Cagliostron linnan jälkeen ilmestynyt genrensä tuotos ympäri maailmaa on imenyt ilman ylimääräistä mesoamistakin enemmän tai vähemmän vaikutteita juuri mestarilta itseltään, joten tällainen tarpeeton mehustelu ja aiheen ylikorostaminen eivät välttämättä kerro muusta kuin tekijöiden itsensä epävarmuudesta ja uskonpuutteesta omaan osaamiseensa. Miyazakilla itsellään ei ole mitään tekemistä Lucan kanssa.

Jos nyt lähdetään oikeasti perkaamaan Lucan ansioita ja heikkouksia, huomataan nopeasti, ettei vertailu nimenomaan animaation Kurosawaan ehkä sittenkään ole kauhean fiksu veto. Luca esimerkiksi on ehkä tarkoitettu päämäärättömäksi lapsuuskuvaukseksi, mutta todellisuudessa se vain rönsyilee loputtomasti erilaisten ideoiden, sivujuonten ja suoranaisten absurdien kerronnallisten aukkojen ristiaallokossa: ensimmäinen kolmannes itse tarinasta on klassinen "kala kuivalla maalla" -kertomus, jossa päähenkilöt lähinnä kummastelevat uutta ympäristöään, pian sekaan heitetään Pixarin kehnoimpiin lukeutuva roistohahmo, puheet jostain suuresta kilpailusta, seuraavaksi ystävyys kokeekin jo kolauksen koko riidan tullessa unohdetuksi jo seuraavassa kohtauksessa ja viimeisenä niittinä toinen merihirviöistä haluaisi päästä ihmisten kouluun. Lucan loppuessa en enää ollut edes varma, oliko kyseessä siis tarina koulusta, kilpailusta, itsensä hyväksymisestä vai lapsuuden ystävyydestä, sillä elokuvan fokus ei oikein tunnu olevan niissä missään.

Lucan käsikirjoitus onkin kauttaaltaan harvinaisen kankeaa jälkeä, mitä vielä erikseen korostaa, ettei merihirviöiden sielunelämää esimerkiksi kuvata muutamia pinnallisuuksia pidemmälle, nämä vain mystisesti muuttuvat ihmisiksi noustuaan vedestä maan pinnalle. Tarinan edetessä merihirviövanhemmat lähtevät ihmisiksi muuttuneina kylään etsimään lapsiaan, jotka nämä yrittävät paljastaa roiskimalla astiasta vettä jokaisen vastaan tulevan lapsen päälle tai tönäisemällä näitä lähimpään suihkulähteeseen tai katuojaan. Samaan aikaan katsojalle kerrotaan kyläläisten pelkäävän ja nähdessään myös tappavan merihirviöt, joten julkisesti merihirviölapsiaan etsivät ja paljastavat merihirviövanhemmat uhkaavat ainakin teoriassa lähinnä tapattaa itsensä ja perheensä. En halua alkaa syyttää Lucaa ilkeäksi tai häijyksi elokuvaksi, sillä uskon kokemattomien tekijöiden vilpittömyyteen, mutta mielestäni tällaista käsittämätöntä huolimattomuutta ei satoja miljoonia maksavasta Pixar-spektaakkelista saisi löytyä kirveelläkään.

Hahmojen designista itsestään voi ainakin sanoa, että Studio Ghiblistä nimellisesti vaikutteita saanut lapsekasta "CalArts" -tyyliä muistuttava yksinkertainen jälki sopii tällaiseen satukirjamaisempaan teokseen kuin nakutettu. Disney-Pixarin tuotokseksi animaatiosta itsestään ei juuri voikaan luonnollisesti pahaa sanaa sanoa, mutta tässä tapauksessa se kärsii lähinnä pintaansa syvällisemmästä eksistentialistisesta ongelmasta. Animaation taiteen varsinainen ydinhän ovat genren mahdollistama rajaton mielikuvitus sekä luovassa mielessä täysin kahlitsemattomat kerronnan keinot, joiden raskaana hintana on kuitenkin tekniikan vaativuus sekä näyteltyyn elokuvaan verrattuna jättimäiset tuotantokustannukset. Tästä nimenomaisesta syystä animaatiota tyypillisesti hyödynnetäänkin fantasiahenkisten tarinoiden, tyylitellyn toiminnan, karikatyyrien ja muiden vastaavien todellista elämää jännempien aihepiirien "makeammassa" kuvauksessa. Vähän liiankin maanläheisellä Lucalla ei mielestäni olekaan minkäänlaista syytä olla olemassa superkalliina animaationa, sillä se ei hyödynnä genrensä mahdollisuuksia tarpeeksi tehdäkseen yhtään mitään näytellylle elokuvalle tavatonta.

Näinpä siis tulkoon vielä jokaiselle opiksi ja ojennukseksi, ettei ole kauhean viisasta lähteä vertaamaan julkisesti omaa tuotostaan kaikkien aikojen mestarin vastaaviin, sillä näin tulee lähinnä korostaneeksi heikkouttaan ja vikojaan sekä antaneeksi yleisölle täysin vääränlaisia odotuksia oman luomuksensa suhteen. En ehkä olisi itsekään kiinnittänyt Lucaan virheisiin näin pikkutarkasti huomiota ellen olisi aiempien vihjailujen perusteella jo kättelyssä odottanut jotain todella suurta vain joutuakseni lopulta pettymään. Liian kunnianhimoiset vertailut suuria tunteita herättävien tekijöiden ja teosten välillä lähinnä pilaavat tahattomasti ilon monelta.

Kauneinta taiteellisessa mestariteoksessa on sen taipumus inspiroida ja synnyttää muita kaltaisiaan. Hayao Miyazakin nerouden myötävaikutuksesta onkin maailmaan syntynyt viimeisten sukupolvien kuluessa genrensä mestariteos poikineen myös lännessä: 90-luvulla Disney vuoli itämaisilla opeilla vahvistettuna puhdasta kultaa, animaatiomestari John Lasseter on jo vuosikymmeniä vannonut Miyazakin nimeen ja viimeisimpänä tulokkaana kaikille edellisille kunnioituksesta kumartavan Cartoon Saloonin huikea filmografia, hännänhuippunaan tietysti pieni tarinankeronnallinen jalokivi nimeltä WolfWalkers. Kuuseen kurkottava Luca itsessään on loppujen lopuksi silkkaa pikkupoikien puuhastelua ja Pixarin katalogin unohdettavimpiin kuuluva luku yhdessä Autojen ja Kunnon Dinosauruksen kanssa.


Arvio: 2/5


LUCA, 2021 USA
Ohjaus: Enrico Casarosa
Käsikirjoitus: Jesse Andrews, Mike Jones
Näyttelijät: Emma Berman, Jack Dylan Grazer, Jacob Tremblay, Jim Gaffigan, Marco Barricelli, Maya Rudolph, Saverio Raimondo

Raya ja viimeinen lohikäärme (2021)

Koronakaaoksen tuoksinassa ensi-iltansa monessakin muodossa nähneen Raya ja viimeisen lohikäärmeen tuotantohistoria on sen julkaisuolosuhteet huomioon ottaen harvinaisen tylsä ja yllätyksetön: eräänä kauniina päivänä joku Disneyn päättävissä elimissä lähinnä totesi ajan olevan kypsä kaakkoisaasialaisesta kulttuurista ammentavaan fantasiamaailmaan sijoittuvalle koko illan elokuvalle, jonka tuotantoportaaseen palkattiin ajan hengen mukaisesti kyseiseltä alueelta tulevia nuoria lahjakkuuksia sekä erityisiä kulttuurikonsultteja silkan autenttisuuden ja markkinoinnin nimissä. Massamedian maksettuja mainoks... eikun arvosteluja lukiessa saakin helposti käsityksen, että Rayan suurin ansio piileekin todellisuudessa sen huikeassa inklusiivisuudessa, mikä ei ehkä sittenkään kuulosta maallikon korvissa ihan niin onnistuneelta kehulta...

Raya and the Last Airbender alkaa arviolta 10-20 minuuttia kestävällä prologi- ja takaumavyörytyksellä, jossa käytännössä selitetään kaikki mahdollinen auki oikein juurta jaksain: tarina sijoittuu aasialaiseen fantasiamaailmaan, jossa lohikäärmeen osien mukaan nimetyt kaunaiset valtakunnat käyvät loputonta taisteluaan myyttisestä lohikäärmekivestä, jonka uskotaan pitävän pahan loitolla ja tuovan kantajalleen mittaamattomat määrät onnea ja rikkautta. Kiven hajottua osiin violettina savuna kuvattu suuri paha pääsi taas valloilleen tuhoten kaiken tieltään. Vuosia myöhemmin vanhempansa savulle menettänyt Raya yrittää etsiä käsiinsä tuon legendaarisen taikakiven osineen sekä myyttisen lohikäärmeen, joka pystyisi palauttamaan maailman ennalleen, mutta matkan varrella tämä päätyy kohtaamaan kerta toisensa jälkeen myös entisen ystävänsä, joka petti tämän aiemmin kohtalokkain seurauksin.

Kuten jokainen Rayan trailereitakin nähnyt lienee jo huomannut, on kyseessä ehkäpä intensiivisin ja toimintapainotteisin kaikista Disneyn animaatiopuolen tuotoksista: pelkästään toimintakohtauksia varten tekijät päätyivät tutkimaan malesialaisia ja indonesialaisia taistelulajeja mahdollisimman tarkan lopputuloksen saavuttamiseksi, eikä jälki tässä mielessä moitetta ansaitsekaan, sillä Disneyn soisikin mielestäni seuraavan DreamWorksin Kung Fu Pandan asettamaa standardia animaation rajattomien mahdollisuuksien hyödyntämisessä näyttävien ja riittoisien toimintakohtausten saralla. Jokainen mestarillisen Kung Fu Panda 2:sen nähnyt jo todennäköisesti ymmärtääkin, mitä tapahtuu kun taidokas tarinankerronta yhdistyy jo valmiiksi hauskan animoidun toimintakonseptin kanssa.

Disneyn Raya ei kuitenkaan ole Kung fu panda, ei lähellekään. Rayan kohdalla pahin yksittäinen kompastuskivi onkin mielestäni sen kömpelö käsikirjoitus, joka yrittää tunkea lähes kahden tunnin kestoonsa nähden aivan liian paljon loputtomiin asti kierrätettyjä ideoita, jotka nekin jäävät lopulta hyvin pinnallisiksi ja laimeiksi. Otetaan esimerkiksi Rayan sivuhahmoina nähtävät vauva, pikkupoika ja barbaari, joista yhdelläkään ei ole pintaa syvempää persoonallisuutta, hahmot eivät sano tai tee yhtään mitään mielenkiintoista tai merkitsevää vaan roikkuvat lähinnä päähenkilön mukana tarinan loppuun asti. Rayan itsensäkin tarina on vain pitkälti itseään toistava ja moneen kertaan nähty buddy-elokuva ja MacGuffin-metsästys, jossa toisena osapuolena nähdään vinkeää läppää heittävä yliluonnollinen sininen hahmo, mutta lähinnä valovuosia tylsemmin toteutettuna kuin Aladdinissa.

Tätä on vähän vaikea selittää, mutta Raya on mielestäni audiovisuaalisesti äärimmäisen tylsä teos. Myönnettäköön, että vaatetukseltaan ja kulttuurikuvauksen kannalta jälki on taatusti erittäin yksityiskohtaista ja autenttista, mutta itse kaipaan animaatioltani syvällisempää otetta kuin Elsan designia mälsästi kopioivaa lohikäärmettä tai Kaksin karkuteillä -elokuvasta asti kierrätettyjä hahmomalleja vähän eri vaatteissa. Vanhaan hyvään aikaan Disneyllä oli vielä tapana panostaa uniikkiin designiin ja palkata mukaan joku tunnettu taiteilija tai pilapiirtäjä vastaamaan tyylittelyistä, tässä tapauksessa olisi vielä kyetty helposti hyödyntämään vaikka aiheeseen sopivaa viehättävää paikallistaidetta, mutta syystä tai toisesta näin ei tehty, vaan joitain vinkeitä takaumia, toimintakohtauksia ja vaatteiden kaltaisia pinnallisuuksia lukuun ottamatta aita ylitettiin tällä kertaa matalimmasta kohdasta. Ehkä nykyään niin muodikas 3D-animaatio ei vain sovi yhteen oikeasti mielenkiintoisten design-ratkaisujen kanssa.

En henkilökohtaisesti lämmennyt Rayalle ja viimeiselle lohikäärmeelle alkuunkaan, vaan kallistuin sen parissa nopeasti kelausnapin suuntaan; tunnetasolla Disneyn uunituore seikkailu on erittäin lattea ja riskittömän tasapaksu kertomus, josta ei löydä kunnollisia koukkuja tai inspiraatiota hakemallakaan. Satoja miljoonia maksaneeksi spektaakkeliksi Rayan olisi suonut edes kierrättävän edeltäjiensä oikeasti oivaltavampia ja harvemmin Disney-leffoissa nähtyjä aineksia, kuten Tarzanin hienoa ja salakavalan runollista draamaa tai vaikka Mulanin kuvakerronnallisia ideoita, mutta kun ei. Kaiken tämän jälkeen itselleni jäi vaikutelma, että Disney panosti tällä kertaa aivan liikaa tekijöiden itsensä autenttisuuteen varsinaisen laadun sijasta, jolloin myös lopputulos maistuu lähinnä keltaiselta lumelta. 


Arvio: 2/5


RAYA AND THE LAST DRAGON, 2021 USA
Ohjaus: Carlos López Estrada, Don Hall
Käsikirjoitus: Adele Lim, Carlos López Estrada, Dean Wellins, Don Hall, John Ripa, Kiel Murray, Paul Briggs, Qui Nguyen
Näyttelijät: Alan Tudyk, Awkwafina, Benedict Wong, Daniel Dae Kim, Gemma Chan, Izaac Wang, Kelly Marie Tran, Lucille Soong, Sandra Oh, Thalia Tran

Tarzan (1999)

"I wonder who the real cannibals are..."

Ison ja pahan Disneyn Tarzanin tuotantohistoria alkaa yksinkertaisesti vilpittömästä hämmennyksestä: "miksiköhän pirussa Tarzanista ei vielä ole tehty koko illan animaatioelokuvaa?". Kysymyksen esitti yhtiön animaatiosiiven silloinen herra ja hidalgo Thomas Schumacher viitaten genren ja sen kehittyneempien tekniikoiden suomiin näyteltyä elokuvaa huomattavasti kunnianhimoisempiin taiteellisiin mahdollisuuksiin. Tarzanista tulikin tekijöilleen jättimäinen projekti, jota työstettiin samanaikaisesti useilla mantereilla ja jonka tekijöiden väliseen ajatustenvaihtoon yksistään jouduttiin kehittämään tukun verran viestintäpuolen innovaatioita. Varsinaista animaatioprosessia edelsi tutkimusmatka päiväntasaajan sademetsissä ja jopa käyntejä eksoottisten eläinten anatomian luennoilla mahdollisimman tarkan kuvan saamiseksi paitsi eläimistä itsestään, myös lihasten toiminnasta ja liikkeestä lannevaatettaan lukuun ottamatta alastonta Tarzanin hahmoa silmällä pitäen. Vuosien työ ja vaiva myös kannatti, kuten pian tulemme näkemään...

Edgar Rice Burroughsin alkuperäisromaaniin löyhästi perustuvan Tarzanin tarinan lyhyehkö prologi sisältää epäsuoria viittauksia niinkin eksoottiseen lähteeseen kuin Raamattuun: mies ja nainen haaksirikkoutuvat imeväisikäisen vauvansa kanssa tutkimattoman sademetsän edustalle ja rakentavat itselleen pienen asumuksen viidakkoon rannalle ajautuvasta romusta. Ihminen ja luonto elävät näennäisen sopusoinnussa, mutta leopardi Sabor, peto ja tarinan vertauskuvallinen käärme, surmaa lapsen vanhemmat. Paikalle osunut gorilla kuitenkin onnistuu pelastamaan pienokaisen ja kasvattamaan sen omanaan. Tästä alkaa myös gorillaheimon kasvattaman Tarzanin läpi tarinan käymä sisäinen konflikti ihmisyyden ja eläimellisyyden, hirviön ja ei-hirviön sekä hyvän ja pahan välillä.

Disneyn Tarzan muistuttaa monessa mielessä vuotta aiemmin ilmestynyttä Mulania, koostuihan sitä työstämästä henkilökunnasta suuri osa samoista kasvoista, jotka vastasivat myös edellä mainitusta. Mulanin tavoin myös Tarzan on käytännössä kahteen osaa jaettu kertomus, jossa ensimmäinen, pedon surmaan päättyvä huumoripitoisempi puolisko, on lähtökohtaisesti tarkoitettu tasapainottamaan dramaattisempaa jälkimmäistä osuutta, jonka alun merkiksi leopardin karjunta korvautuu aseen laukauksen äänellä, ihmispedon karjunnalla, sekä veitseniskuilla, joita verrataan petoeläimen kynsiin ja hampaisiin. Uusi peto on siis saapunut sademetsään: ihminen.

Disney-elokuvaksi Tarzan onkin yllättävän rikas erilaisista symboleista ja vertauskuvista, joista edellisen ohella tärkeimpiin lukeutuu kämmenten yhdistäminen, jolla tekijät ovat halunneet painottaa eri hahmojen, ihmisten sekä luonnon yhteyttä sekä sen katkeamista: alussa Tarzan asettaa kämmenensä Kalan kämmentä vasten vain huomatakseen niiden eroavan (vain vähän) toisistaan, mistä Tarzan päättelee olevansa erilainen ja hirviö. Myöhemmin Tarzan tekee saman Janen kanssa vain huomatakseen viimein löytäneensä toisen kaltaisensa. Myöhemmin kun Jane lähtee Englantiin, tämä on panevinaan hansikkaat käteensä merkiksi yhteyden katkeamisesta, mutta tuuli heittää toisen sormikkaan Tarzanin luokse – yhteys pääparin välillä on siis katkeamaton. Lopussa ihmisen ja luonnon yhteys on korjattu, perhe elää jälleen yhdessä ja Tarzanista on tullut gorillaheimon johtaja, apinain kuningas.

Seuraavassa osiossa alan puimaan tarkemmin omaa suosikkikohtaustani, jolloin astun myös spoilerivyöhykkeelle, joten mikäli lukija ei halua perusteellista selostusta lopun kliimaksista, hypätköön suosiolla suoraan viimeiseen kappaleeseen ja palatkoon tähän katsottuaan itse elokuvan.

Tarzanin tarinan roisto on Clayton, jossa henkilöityvät pitkälti vanhan ajan idealistisen miespuolisen seikkailusankarin hahmon ihanteet, klassisen kauden Hollywood-tuotoksissa Clark Gablen ja muiden ajattoman tyylikkäiden herrasmiesten mukaan suunniteltu sivistynyt aristokraattinen sankari taistelisi vaarallisia alkuasukkaita ja villipetoja vastaan alistaen käymättömät korpiseudut Iso-Britannian lipun alle, mutta tällä kertaa hahmo itse tuokin petomaisuuden villi-ihmisineen mukanaan. Tarinan dualistinen rakenne itsessään vertaakin Claytonin hahmoa suoraan aiemmin surmattuun leopardiin, raamatulliseen käärmeeseen ja ilmestyskirjallisuuden petoon, täydelliseen pahaan. Aseella ja suurella veitsellä aseistautunutta Claytonia voisikin hahmona luonnehtia ihanteellisen ihmisen vetimiin puetuksi villipedoksi, sudeksi lampaan vaatteissa.

Koko elokuvan kliimaksissa Tarzan on onnistunut nappaamaan Claytonin aseen ja ahdistamaan tämän seinää vasten pimeyden sydämeen, jolloin Clayton yrittää provosoida Tarzania painamaan liipaisinta. Kyseessä on vähän samanlainen kohtaus kuin Jedin paluussa, jossa Darth Sidious yrittää houkutella Luke Skywalkeria surmaamaan itsensä, jolloin jälkimmäinen vajoaisi lopullisesti Voiman pimeälle puolelle ja käytännössä muuttuisi juuri pelkäämänsä ja vihaamansa varjonsa kaltaiseksi. Clayton on ikään kuin Tarzanin pimeä puoli, villi-ihminen, peto ja hirviö, jota tämä on pelännyt kohdata koko pienen ikänsä, ja surmaamalla Claytonin Tarzan tulee muuttumaan itse hirviöksi. Lopulta Tarzan kieltäytyy ampumasta Claytonia ja iskee aseen säpäleiksi, hahmon välienselvittely sisäisten demoniensa kanssa on näin voitettu: Tarzan on valinnut ihmisyyden ja surmannut sisäisen hirviönsä, oman henkisen Saborinsa. Olen haistavinani vertauskuvallisuutta huomiossa, että alkupuoliskon peto oli naarasleopardi, kun taas lopussa Tarzan päätyy kohtaamaan miespuolisen Claytonin, ihmispedon. Ehkä Tarzanin tarinan kova ydin onkin siis paitsi kertomus oman sisäisen eläimellisen ja inhimillisen, mutta myös feminiinisen ja maskuliinisen demoninsa kohtaamisesta ja taltuttamisesta.

Seuraavaa yksityiskohtaa jäin miettimään poikkeuksellisen pitkäksi aikaa: ennen kuin Tarzan iskee Claytonin aseen säpäleiksi, tämä päästää suustaan aseen laukeamista muistuttavan äänen, jota Clayton pelästyy. Aiemmin tarinan keskivaiheilla Tarzan luulee "Claytonin" tarkoittavan asetta, joten kyseessä on viittaus aiempaan. Ilmeisesti tällä kertaa Tarzan päästää "ihmispedon karjunnan" merkiksi itsensä, oman ihmisyytensä ja pimeämmän puolensa hyväksymisestä, mutta ele samalla vihjaa Tarzanin näkevän Claytonin lähinnä Saborin kaltaisena villipetona, jonka todellinen nimi on pelkkää melua ja karjuntaa samaan tapaan kuin "Clayton" viittasi tälle aikaisemmin aseen laukaukseen. Claytonin hahmo yrittää lopulta surmata Tarzanin veitsellään, mutta verenhimossaan onnistuu tuhoamaan vain itse itsensä. Ihminen onkin näin eläimistä vaarallisin, ei vain muita ihmisiä ja luontoa kohtaan, vaan myös itseään, mutta ihmisellä on myös vapaa tahto valita hyvän ja pahan väliltä, joten karvattomalla apinalla on aina toivoa paremmasta ja mahdollisuus korjata historian havinoissa kadottamansa luontoyhteys.

Hetkinen, meninkö nyt aivan aikuisten oikeasti veistelemään syväluotaavaa analyysiä Phil Collinsin säestämästä Disney-leffasta, jossa nähdään puhuvia eläimiä ja jonka vauhdikkaaseen animaatioon on saatu vaikutteita 90-luvun lopun trendikkäistä skeittareista ja muista katu-urheilijoista? Kyllä kai sitten, sillä Tarzan on mielestäni kaikesta ajoittaisesta lapsekkaasta koheltamisestaan huolimatta Disneyn kunnianhimoisimpia ja kypsimpiä draamokomedioita, jossa käytännössä yhdistyvät kaikki Mulanissa itseäni ihastuttaneet oivallukset mestarillisesta animaatiosta, alkuperäisen pikkuvirheitä korjailevasta huipputason käännöksestä sekä hyvinkin erilaisten ääripäiden taidokkaasta tasapainottamisesta. Tarzania oli animoimassa pienen legioonan verran aikansa lahjakkaimpia animaattoreita Glen Keanesta (Tarzan) ja nuoresta Sergio Pablosista (Tantor) lähtien, joten mitä muuta jälki voisikaan olla kuin puhdasta kissanminttua. En muutenkaan ole ikinä ymmärtänyt ihmisten inhoa Phil Collinsia kohtaan, mieshän on kaupallisimmillaankin maailmanluokan muusikko ja ansainnut menestyksensä.

Näistä vuosituhannen vaihteen Disney-klassikoista puhuttaessa on jälleen hyvä muistaa, etten itse ollut niitä kaikkia eläessäni nähnytkään, ja Tarzanin sekä Mulaninkin kaltaistenkin teosten edellistä katsomiskerrasta on vierähtänyt aikaa jo parinkin vuosikymmenen edestä. Aikuisemmalla iällä ja karttuneemmalla elämänkokemuksella kyseisiä teoksia ja niiden asemaa lajissaan tarkastelee huomattavasti erilaisin silmin kuin niiden ilmestymisaikaan, jolloin Disneyn julkaisuissa oli jo näkevinään aiempien kultaisten vuosien kiillon himmenemisen merkkejä. Tätä kirjoittaessani olen vakuuttunut Disneyn 90-luvun renessanssin kokeneen joitain yksittäisiä onnistumisia lukuun ottamatta huippunsa vasta uuden vuosituhannen kynnyksellä, jolloin yhtiöllä oli vielä taskussaan kokonainen armeija maailman johtavia animaattoreita sekä tarpeeksi kunnianhimoa tuottamaan muutakin kuin nopeasti ajan hampaisiin hajoavia riskittömiä ja kliseisiä prinsessasatuja, remakeja ja jatko-osia. Tarzanin jälkeen alkoi alamäki.


Arvio: 4.5/5


TARZAN, 1999 USA
Ohjaus: Chris Buck, Kevin Lima
Käsikirjoitus: Bob Tzudiker, Brian Pimental, Edgar Rice Burroughs, Noni White, Tab Murphy
Näyttelijät: Alex D. Linz, Brian Blessed, Glenn Close, Lance Henriksen, Minnie Driver, Nigel Hawthorne, Rosie O'Donnell, Tony Goldwyn, Wayne Knight

Mulan (1998)

                                             

Toisin kuin yleisesti luullaan, ei Disneyn animaatiosiipi suinkaan koostu yhdestä ainoasta studiosta tai divisioonasta, vaan genrejättiläisellä on todellisuudessa taskussaan useampi ryhmittymä ympäri maata ja maailmaa työstämässä samanaikaisesti useita eri projekteja, sillä yhden ainoan pitkän animaation tuottamiseen saattaa helposti vierähtää satapäiseltäkin tiimiltä vähintään vuosikymmenen verran aikaa, vaikka jatkuvaan liukuhihnamaiseen Disney-tavaran tulvaan tottunut maksava yleisö ja erinäiset sidosryhmät odottavat saavansa lisää vähintään joka toinen vuosi, usein tiheämpäänkin.

Mulan oli Disneyn Floridassa sijaitsevan uuden sukupolven animaattoreista ja käsikirjoittajista koostuvan sivuhaaran ensimmäinen ikioma projekti, jonka Michel Eisner jalomielisyydessään näille lupasi Leijonakuninkaan ja Aladdinin julkaisuaikaan. Alkuperäisen konseptin ideana oli kertoa Tootsie - lyömätön lyyliä lainaava romanttinen puskafarssi tarujen Mulanista, mutta suunnitelmat päädyttiin ainakin osittain hylkäämään keskeisten tekijöiden protestoinnin vuoksi. Lopputulosta lähdettiin lopulta muokkaamaan huomattavasti alkuperäistä vakavammaksi ja kunnianhimoisemmaksi, Roy E. Disneyn idean pohjalta mukaan ynnättiin Mushun hahmo ja viimeisenä silauksena heinäsirkka, jolloin lopullinen tarina muotoutui kokoon kuin itsestään.

Disneyn Mulanin alku tuo elävästi mieleen Kenji Mizoguchin O'Haru - naisen tien: alussa Mulan nähdään neidoksi meikattuna ja puettuna matkalla naimakauppojen välittäjälle. Mulan (Heidi Kyrö) kuvataankin lähinnä kömpelönä ja kasvottomana osana sukuaan ja yhteisöään, tämän yllä oleva puku ja meikkikin ovat kuin uniformu. Toistuvana teemana alussa nähdään itseään ja omaa identiteettiään etsivän Mulanin peilikuva, ensin meikattuna esi-isien hautakivien pinnalta, myöhemmin melankolisen sadeveden muodostamasta lätäköstä ja edelleen miekasta – viimeisen kohdalla hahmo kirjaimellisesti katkaisee suhteensa menneisyyteensä leikkaamalla hiuksensa ja lähtemällä luvatta sotilaaksi sairaan isänsä sijasta. Kaikenlaisesta huumorista ja muutamasta lauletusta kohtauksesta huolimatta visuaalisen kerronnan taso on huikea aivan alusta asti, kuten on asiain laita myös Jerry Goldsmithin säveltämän soundtrackin.

Seuraavaksi esi-isät lähettävät suojaavan hengen Mulanin turvaksi sotaan hunneja vastaan. Kuvioon astuu alkuperäiskielisessä versiossa Eddie Murphyn näyttelemä lohikäärme Mushu, joka on alennettu esi-isien henkien palvelijaksi aiempien töppäilyjensä vuoksi ja joka lopulta itse lähtee Mulanin tueksi ansaitakseen "työnantajiensa" kunnioituksen. Mushu on koomisena sivuhahmona mielestäni helposti sympaattisin ja hauskin kaikista Disneyn vastaavista koheltajista sekä huomattava syy itse Mulanin vetovoimalle. Tiettävästi käsikirjoitusprosessia varten perustettiin erillinen työryhmä tutkimaan klassisia Hollywood-elokuvia sopivien virikkeiden saamiseksi, eikä siis olekaan ihme, että hahmo onkin periaatteessa kuin suoraan jonkun Frank Capran ohjaustöistä. Suomalaisessa versiossa dialogin rosoisempia osuuksia on vielä menty korjailemaan ja väärään rooliin eksynyt Murphy korvaamaan yhdellä kautta aikain hienoimmista suomalaisista dubbaussuorituksista vetävällä Tom Pöystillä, eli Pekka Töpöhännällä.

Mulanista ei varsinaisesti tarkoitettu puhdasta komediaa, mutta sen huumori on siitäkin huolimatta vähintään yhtä terävää jälkeä kuin sen suomalainen dubbauskin. Parhaisiin paloihin päästään käsiksi Mulanin saavuttua ällöttävinä ja tyhminä sikoina kuvattujen, kurittoman rosvolauman lailla keskenään tappelevien stereotyyppisen tosimiesten kansoittamaan armeijaan. Samalla armeijassa kohdataan Disneyn historian sympaattisimpiin lukeutuva Puntti Valtosen tulkitsema raivopäisen Yaon, Kari "Prätkähiirten Turbo" Tammisen pasifistinen Chien-Pon ja Antti Pääkkösen huuliveikko Lingin muodostama hilpeä trio ja Mulanin läheisimmät kohtalotoverit, jotka kannattelevat lähes yksin harteillaan useita keskivaiheen kohtauksia. Olin tukehtua viimeistään keskivaiheen kohtauksessa, jossa joukko sotilaita nauraa yhteen ääneen, ja naurun seasta voi erottaa aasin ulvontaa.

Virallisen tarinan mukaan Mulania työstäessä tehtiin paitsi mittavia ekskursioita Kiinaan ja tutkimuksia Ming- ja Qin-dynastioiden taiteesta ja kulttuurista, mutta vaikutteita haettiin myös saksalaisen ekspressionismin kaltaisista uudemmista suuntauksista kuvakulmien, varjojen ja hahmodesignin tehokkaampaa hyödyntämistä ajatellen. Missään muualla suunnitteluvaiheessa nähty vaiva ei näykään yhtä selvästi kuin tarinan roiston, hunnien, kuvauksessa: siinä missä kiinalaisten armeija koostuu kurinalaiseksi koulutetuista kunniallisista miehistä, Mulan itse on heikko mutta neuvokas nainen ja Mulanin toverit hilpeitä veikkoja, on Kiinaan hyökkäävä hunniarmeija kuvattu raiskaajista ja murhaajista koostuvana kurittomana rosvolaumana, jonka johtajakin on Tsingis-kaanin mukaan suunniteltu raakalaismainen barbaari ja anti-Mulan, jolla on onnea tuottavan iloisen lohikäärmeen sijaan omana suojelushenkenään valtaa, voimaa ja kuolemaa symboloiva kotka. Monet tuntuvat pitävän hunnien johtajaa jotenkin heikkona tai tylsänä roistona, eihän hahmolla ole erillistä ääneen lausuttua syvällisempää persoonallisuuttaan, mutta todellisuudessa kaikki olennainen aiheesta kerrotaan pelkästään visuaalisin avuin.

Mulanin tuotantohistorian tuntien tuskin tulee yllätyksenä, että tarina kokonaisuudessaan on kuin kaksi täysin eri elokuvaa, joista ensimmäinen on korostetun huumorivoittoinen ja jälkimmäinen ryppyotsaisempaa sotadraamaa. Yllätyksenä saattaakin tulla riskaabelin ratkaisun toimivuus, sillä tunnelmaltaan kevyempi alku saa vakavamman jälkimmäisen puolikkaan tuntumaan voimakkaammalta kuin mitä se oikeasti onkaan, irrallisia tai ylimääräisiä kohtauksia ei mukaan ole eksynyt sekunninkaan edestä eikä viimeinen taistelu keisarinlinnassakaan tuntunut kuin sopivalta kirsikalta loppua kohden tiivistyvän täydellisyyttä hipovan tarinan huipuksi. Viimeisimmällä katsomiskerralla jopa huomasin, etteivät Mulan ja Li Shang perinteiseen Disney-tyyliin vain rakastu ensimmäisessä yhteisessä kohtauksessa, vaan hahmojen välillä on tietty kohtalonyhteys, lähtihän Mulan armeijaan pelastaakseen isänsä Li Shangin itse epäonnistuessa välttämään oman kenraali-isänsä julman kohtalon riehuvien hunnien kynsissä.

Lukeudun näine mielipiteineni varmasti vähemmistöön, mutta omasti mielestäni Mulan on joka suhteessa yksi kautta aikain parhaista Disney-elokuvista, jonka huippua huiteleva suomalainen käännös ja Leif Wagerin, Pekka ”Monni” Autiovuoren, Seela Sellan ja Matti Raninin kaltaisista sivuosistakin koostuva dubbaus vielä erikseen nostavat seuraavalle tasolle. Silkka visuaalisen kerronnan taso edustaa Mulanissa helposti yhtä kautta aikain hiotuimmista työnäytteistä kaikista Disneyn tuotoksista, mutta Mulania voi vielä luonnehtia innovatiiviseksikin sen joukkokohtauksia varten kehitetyn erillisen algoritmin vuoksi. Jos ei muuta, niin Mulan toiminee edelleenkin malliesimerkkinä nykyajan tietotekniikan ja perinteisen animaation saumattomasta yhteispelistä sekä genrensä parhaimpien luomusten ajattomasta viehätysvoimasta, johon nojaten on helppo tuottaa vuosikymmeniä myöhemminkin nolostuttavan surkeita remakeja, joista kukaan ei olisi valmis maksamaan latiakaan ilman alkuperäisten jättämää vahvaa muistijälkeä.


Arvio: 5/5


MULAN, 1998 USA
Ohjaus: Barry Cook, Tony Bancroft
Käsikirjoitus: Barry Johnson, Burny Mattinson, Chris Sanders, Chris Williams, Dean DeBlois, Ed Gombert, Eugenia Bostwick-Singer, Floyd Norman, Joe Grant, John Sanford, Julius Aguimatang, Lorna Cook, Philip LaZebnik, Raymond Singer, Rita Hsiao, Robert D. San Souci, Thom Enriquez, Tim Hodge
Näyttelijät: Heidi Kyrö, Santeri Kinnunen, Seela Sella, Matti Ranin, Leif Wager, Puntti Valtonen, Pekka Autiovuori, Antti Pääkkönen, Kari Tamminen

Lilo & Stitch (2002)

Disney on nykyisin tunnettu lähinnä rasittavasta tavastaan kalastella helppoa rahaa hävyttömän ala-arvoisilla nostalgiasyöteillä, loputtomilla remakeilla sekä turhilla jatko-osilla, jotka on lähinnä kehitetty paikkaamaan mammuttimaisten yritysostojen jättämiä aukkoja firman kirjanpidossa. Eipä siis ihme, että yhtiö herättää helposti käsityksen ahneuttaan paikallaan polkevasta bulvaanista, jonka suurin ansio lienee aiemmin suuria tunteita herättäneiden tuotteiden tehokkaassa kierrätyksessä. Aina näin ei suinkaan ollut, vaan kauan ennen vuoden 2008 talouskriisin jättämiä traumoja kultaisten renessanssivuosien menestyksen saattelemana Disneyn animaatioimperiumissa vielä suunniteltiin rohkeita irtiottoja genrensä ja tekijänsä perinteisimmistä kliseistä ja kompastuskivistä. Lilo ja Stitch lukeutuu omissa kirjoissani näistä kokeiluista kaikkein onnistuneimpiin.

Päätös Lilon ja Stitchin kohtalosta nuijittiin 90-luvun alkuvuosina, jolloin Michael Eisner päätti koettaa tuottaa nuorempien animaattoreiden ja käsikirjoittajien voimin tyypillistä Disney-spektaakkelia huomattavasti yksinkertaisemman ja taloudellisemman animaation. Käsikirjoitustiimiin ja ohjaajiksi palkatut ensikertalaiset Chris Sanders ja Dean DeBois valitsivat perinteisen keskiaikasadun sijaan lähdemateriaalikseen Steven Spielbergin 80-luvun tuotannosta ammentavan hyllytetyn lastenkirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat nykypäivään ja jossa ei nähdä tai kuulla Disneylle tyypillisiä tylsään elämäänsä kyllästyneitä prinsessoja, ärsyttäviä musikaalikohtauksia, puhuvia huonekaluja tai laulavia eläimiä. Muistan jopa Lilon ja Stitchin varhaisen mainosmateriaalin olleen harvinaisen tylsää ja mielenkiinnotonta, ehkä se oli sitäkin tarkoituksella...

Lilon ja Stitchin tarina alkaa ei niin kauan sitten kaukaisesta galaksista, jossa monisilmäinen tiedemies on onnistunut luomaan älyltään ja fyysiseltä suorituskyvyltään täydellisen olennon, joka kuitenkin pakenee luojansa hyppysistä aina Maahan ja nykypäivän Havaijille. Samaan aikaan siskonsa kanssa asuva Lilo yrittää selviytyä muiden lasten kiusalta ja tämän sisko pitää työpaikkansa sekä huoltajuutensa. Kun sisko lupautuu ostamaan pikkutytölle ikioman koiranpennun, osuu jälkimmäisen valinta välittömästi ulkoavaruudesta lennähtäneeseen, koiraksi tekeytyvään intergalaktisten poliisivoimien takaa ajamaan, henkisiltä ja fyysisiltä kyvyiltään ylivertaiseen vankikarkuriin, jonka kasvutarina risteää paitsi päähenkilöiden elämän, mutta myös tätä jahtaavien ulkoavaruuden muukalaisten omien draamankaarten kanssa.

Ehkä ainut varsinainen nurinan aihe itse tarinasta lienee ainakin itselläni, että se kierrättää melko avoimesti E.T.:n lanseeraamaa "lapsi ja muukalainen" -konseptia, mikä taisikin olla syy alkuperäisen lastenkirjan hylkäämiselle. Jos kuitenkin tästä pääsee yli, on kyseessä harvinaisen hurmaava pieni kliseevapaa satu, josta on täysin turha lähteä etsimään mitään syvällisempää sanomaa mistään perheen tärkeydestä ihmeellisemmästä, tai tässä tapauksessa "perheen", sillä havaijilainen perhekäsitys viittaa käytännössä pieneen lähiyhteisöön, johon kuuluu verisukulaisten lisäksi naapurit ja kylänmiehetkin – tässä tapauksessa myös kaukaisen galaksin asukkaat. Hienona yksityiskohtana Stitchkiäkin kuvataan elokuvan alussa Lilon kaltaisena outolintuna ja eläimenä, mutta tarinan edetessä hahmo alkaa saada yhä inhimillisempiä piirteitä, ja lopussa Stitchillä on jopa lyhyitä pätkiä dialogia.

Mediamoguli Eisner halusi Lilosta ja Stitchistä erilaista ja yksinkertaisempaa Disney-elokuvaa, ja sitä lopputulos myös on: Lilo ja Stitch erottuu kaikin mahdollisin tavoin lähinnä positiivisesti firman muusta katalogista, sen taustoissa on ihastuttavasti käytetty perinteisempiä vesiväritekniikoita tyypillisen guassin sijaan ja jopa soundtrack kierrättää kerrankin onnistuneesti valmiita Elvis Presleyn kappaleita osana tarinaa ilman nykypäivän elokuvain taakaksi käynyttä raivostuttavaa katsojan manipulointia halvalla nostalgialla. Yksinkertaisempi ja taloudellisempi ei välttämättä ole huonompi, eikä sitä varsinaisesti ole Lilo ja Stitchkään. Jotain Disneyn onnistuneen kokeilun laadusta kertonee, että siitä nauttii melkein enemmän aikuisena, vaikka se periaatteessa onkin tehty lapset silmällä pitäen.


Arvio: 4.5/5


LILO AND STITCH, 2002 USA
Ohjaus: Chris Sanders, Dean DeBlois
Käsikirjoitus: Chris Sanders, Dean DeBlois
Näyttelijät: Chris Sanders, Daveigh Chase, David Ogden Stiers, Jason Scott Lee, Kevin McDonald, Kevin Michael Richardson, Tia Carrere, Ving Rhames, Zoe Caldwell

Aarreplaneetta (2002)

Aarreplaneetan tuotantohistoria on pitkä ja vähintään yhtä seikkailullinen kuin itse lopputuotekin. Alkuperäinen käsikirjoitus syntyi John Muskerin ja Ron Clementsin toimesta jo niinkin varhain kuin vuonna 1985, jolloin alustavat suunnitelmat hyllytettiin Disney-pomoja huomattavasti enemmän miellyttävän Pienen merenneidon tieltä. Aikojen saatossa Clementsin ja Muskerin unelmaprojektin käyttämättömänä pölyttyneitä luonnoksia kaiveltiin tasaisin väliajoin uudelleenarvioitavaksi ja hylättäväksi aina vuoteen 1995 asti, jolloin itse Roy E. Disney puuttui peliin, ja tekijät saivat virallisen luvan aloittaa tuotantoprosessin kunhan tuolloin liukuhihnalla ollut Herkules saataisiin julkaisuvalmiiksi. Isokenkäisten siunauksen jälkeenkin aikaa Aarreplaneetan julkaisuun meni lähes vuosikymmenen ja rahaa useamman Iisakin kirkon edestä, ja lopputuloskin kantaa lähinnä jättimäisen flopin leimaa.

Muskerin ja Clementsin hengentuotoksen ehkäpä nerokkain piirre onkin sen yksinkertainen nimi, joka käytännössä kertoo kaiken, mitä itse elokuvasta tarvitsee ikinä tietää: kyseessä on filmatisointi Robert Louis Stevensonin klassisesta Aarressaaresta, mutta sijoitettuna 1800-luvun maailmaa muistuttavaan saman ajan kirjankuvitus-, steampunk- ja Star Wars -designia yhdistelevään fantasiauniversumiin, jossa käytännössä mikä tahansa on mahdollista. Muskerin ja Clementsin nimenomaisena tavoitteena olikin tällä kertaa pyrkiä saumattomasti yhdistelemään 2D- ja 3D-animaatiota, mutta silkalta visuaaliselta kantilta varsinaisesta työjäljestä voidaan olla montakin mieltä, sillä kaksi hyvin erilaista tekniikkaa ovat vaikeita, ellei mahdotonta yhdistää luontevasti, ja sittenkin jälkimmäisellä on tapana ikääntyä kuin maidolla auringossa, mikä pätee myös Aarreplaneetan kohdalla.

Disneyn avaruuslautailevan ja teini-ikäiseksi kasvaneen isättömän Jim Hawkinsin seikkailu alkaa kotoa, jossa tämä asuu yksin äitinsa kanssa. Eräänä päivänä sisään astuu salaperäinen muukalainen mukanaan hämmentävä kuula, joka paljastuu nopeasti koko tähtijärjestelmän kelmien himoitsemaksi jättimäisen kulta-aarteen intergalaktiseksi kartaksi. Jim kumppaneineen päättää lähteä seikkailuun kohti mainetta ja mammonaa, mutta aavistamatta ympäröivän koplan sekä sen laivakokkina raatavan johtajan Long John Silverin todellisia motiiveja...

Toisin sanoen Aarreplaneetta on jälleen Disneyn pyrkimys irtaantua tylsistä prinsessasaduista ja ärsyttävistä musikaaleista kohti kunnianhimoisempia ja suoraviivaisempia seikkailukertomuksia samaan tapaan kuin Tarzanin ja Atlantiksen kohdalla jo vaihtelevalla menestyksellä koetettiin. Aarreplaneetan kohdalla suurin yksittäinen innovaatio ja irtiotto perinteistä ei kuitenkaan yllättäen olekaan visuaalinen vaan yksinomaan tarinankerronnallinen: Long John Silver saattaa hyvinkin olla ensimmäinen Disney-elokuvien roisto, jolla on kokonainen tarinansa, kasvukertomuksensa sekä isämäinen suhteensa tarinan päähenkilöön silkan mustavalkoisen ilkeilyn sijaan. Elokuvan loppuessa hahmosta on jo ehtinyt kasvaa kokonaan omanlaisensa inhimillinen persoonallisuus, jonka motiivit on helppo ymmärtää ja josta kykenee välittämään. Loppujen lopuksi suuressa seikkailussa ei ehkä sittenkään ollut kyse kullasta ja kunniasta, vaan isättömän pojan ja rahanhimonsa sokaiseman rentun yhteyden löytämisestä sekä jälkimmäisen henkisestä puhdistautumisesta.

Muistan Disneyn markkinoineen Aarreplaneettaa poikkeuksellisen aggressiivisesti, maksoihan itse elokuvan teko yksinään moninkertaisesti tyypilliseen Disney-leffaan verrattuna. Tuohon aikaan ei kyennyt katsomaan mitään videokasettia tai lukemaan Aku Ankka -lehteä törmäämättä tavalla tai toisella pitkiin mainoksiin, joissa tyypillisesti hehkutettiin joitain sen vähän liiankin lukuisista koomisista sivuhahmoista tai korostettiin teini-ikäisen hahmon trendikkyyttä ja makeaa asennetta. Monen muun tavoin jätin Aarreplaneetan katsomatta, sillä kaikesta epämääräisestä hössötyksestä sai helposti kuvan, että itse teos on aivan liian täynnä ärsyttävää kohellusta, nuorison kosiskelua tai että se näyttää ja kuulostaa kamalalta, mitä Aarreplaneetta suomeksi dubattuna myös tekee. Muiden kohdalla negatiivinen vaikutelma rajoittuukin lähinnä mainoksiin, sillä alun yliyrittämisen jälkeen ylimääräisiä sivuhahmoja ja huumoria aletaan hyvällä maulla karsia varsinaisen vauhdikkaamman ydintarinan tieltä.

Vuoden 2021 mittapuulla Aarreplaneetan 3D-animaatio on periaatteessa jo ammoin vanhentunutta jälkeä, mutta tarinan edetessä siihen alkaa vähitellen tottua. Omissa kirjoissani Aarreplaneetan shown varastaa täydellisesti sen hahmojen uniikki ja mielikuvituksellinen design, johon vielä on saatu viilattua äärimmäisen rikas ja mielenkiintoinen hahmoanimaatio elekielineen. Kaikista hahmoista visuaalisesti jännittävimpiä ovat mielestäni sveitsiläisen linkkuveitsen ruumiillistumana ja kyberneettisenä rakkikoirana kuvattu John Silver, kissanaisena kuvattu kapteeni Amelia sekä rotukoirana kuvattu koominen sivuhahmo tohtori Doppler. Hahmoista viimeinen on Klausin ohjanneen Sergio Pablosin uran ehkä kuuluisin työnäyte ja samalla miehen läpimurto yleiseen tietoisuuteen, taisipa Pablos ansaita panoksestaan erinäisiä alan palkintojakin.

Disneyn Aarreplaneetta oli ilmestyessään jättimäinen taloudellinen pommi, ja sitä pidetään edelleen yhtenä tuotantoyhtiönsä karvaimmista epäonnistumisista kautta aikain. Synkkiä lukuja selatessa kannattaa kuitenkin muistaa, että pitkässä limbossa virunut elokuva maksoi jo ennen varsinaisen animointiprosessin aloittamistakaan pitkän pennin, eikä sekava ja lukuisia viivästyksiä kokenut tuotantoprosessi kuin kerännyt syömävelkaa aiempien päälle. Vaikean ja nälkävuosien pituisen taistelun lopullinen hintalappu oli tyypilliseen aikansa animaatioon verrattuna vähintäänkin kunnioitusta herättävä, kuten oli myös sen takaisin tuottama kassavirta, mutta kaksi ääripäätä eivät lopulta riittäneet kattamaan toisiaan, jolloin yksin numeroiden valossa kyseessä oli karmaiseva floppi – joskin vain taloudellisessa mielessä, sillä itsenäisenä elokuvana Aarreplaneetta on lähinnä valitettavan onnettomuuden ja huonon ajoituksen uhriksi joutunut aliarvostettu avaruusseikkailu, jonka tietty satukirjalopetus vielä kaiken muun ohella kruunaa. 

Arvio: 4/5


TREASURE PLANET, 2002 USA
Ohjaus: Ron Clements, John Musker
Käsikirjoitus: Ron Clements, John Musker, Rob Edwards
Näyttelijät: Brian Murray, Dana A. Davis, David Hyde Pierce, Emma Thompson, Joseph Gordon-Levitt, Martin Short, Michael Wincott, Tony Jay

Duckman (1994-1997)

"Sorry, I didn't hear you, I was staring at your breasts."

Duckmanin taru alkaa siten, kuin tällaisten kulttisarjojen tarut nyt yleensä tuppaavat alkamaan: sarjakuvasta, jonka vain harvat ja valitut eläessään ovat koskaan lukeneet. Aito ja alkuperäinen yhteen osaan jäänyt Everett Peckin luoma Duckman-sarjakuva näki päivänvalon Dark Horse kustantamana vuonna 1990, jolloin tulvaportit alkoivat jo natista pinnan alla kytevän animaatiovallankumouksen ikeessä. Tavalla tai toisella tieto tuosta aikansa unohdetusta hävyttömästä kaunokirjallisesta teoksesta ja sen klassikkopotentiaalista kantautui valtavassa nosteessa olevan, sisällöltään ja taiteeltaan rajoitettuihin lastenpiirrettyihin hyvää vauhtia leipääntyvän Klasky Csupon animaatiostudion päättävien elimien tietoisuuteen ja lopulta myös suunnittelupöydälle. Kronologisesti tuota kyseistä sarjakuvaa pidetään nykyisin jonkinlaisena löyhänä esiosana itse sarjalle.

Klasky Csupon ja Everett Peckin luovan yhteistyön makoisan hedelmän päähenkilö on Eric Tiberius Duckman (Jason Alexander), viinaanmenevä seksiaddikti ankka ja maailman huonoin yksityisetsivä, joka pyörittää omaa etsivätoimistoaan yhdessä luonnottoman monimutkaista dialogia vähintään yhtä luonnottoman monologisella äänellä puhuvan liiketoverinsa Cornfeldin (Gregg "Chirin" Berger) sekä halinalleja parodioivien avustajiensa Fluffyn ja Uranuksen kanssa. Työn ulkopuolella täydellinen hulttio ja leskeksi jäänyt Duckman yrittää pitää kahdesta lapsesta, anopista ja kälystä koostuvan perheensä leivässä, mutta yleensä makaaberin tragikoomisin tuloksin: yleensä dystooppista slummia muistuttavassa lähiössä asuvalla Duckmanilla on pussissaan enemmän pelivelkoja ja ulosotossa olevia korvausvaatimuksia kuin varsinaisia saatavia, eikä tyypillisesti epäonnistuneista etsiväkeikoistakaan jää käteen kuin hiluja, aina ei niitäkään.

Duckman perheineen.

Eric Tiberius Duckmanin seikkailuja alettiin tuottaa samaan aikaan edellisen vuosikymmenen muovisen glamourin romahduksen ja maanläheisemmän grungen nousun aikaan, eikä kovin moni muu aikansa hengentuote kykenekään kilpailemaan sen kanssa tietyn ajan hengen täydellisestä audiovisuaalisesta kaappaamisesta animaation muotoon: Duckman onkin pohjimmiltaan visuaalisesti tyylitellyn ruma ja likainen show, jossa tietynlainen ironisella tavalla korostetun harmaa ja ankea arkitodellisuus on osa sen keskeistä tunnelmaa. Samalla sarjan nyrjähtänyt ja epäkorrekti huumori kuitenkin on jo lähtökohtaisesti suunnattu aikuisille, joten käsikirjoitusvaiheessa yksistään on voitu painottaa vivahteikkaampaa dialogia ja käsitellä alkoholismin, poliittisen korruption ja huonon vanhemmuuden kaltaisia vakavampia ja kunnianhimoisempia teemoja, joita ei tavallisissa piirretyissä oltu vielä aiemmin kyetty näyttämään. Aikuisempaan tunnelmaan sopii hyvin yhteen myös Frank Zappan musiikin hyödyntäminen, Dweezil Zappa jopa palkattiin näyttelemään Duckmanin tyhmää poikaa.

Otetaan esimerkiksi tarkempi katsaus itse sarjan keskeisiin hahmoihin: Duckmanin lapset ovat Ajax sekä Charles ja Mambo, joista ensimmäinen on debiili ja jälkimmäiset kaksipäinen ankka. Duckmanin sitkein vihollinen on tämän alati nalkuttava käly Bernice, joka sarjan kuluessa nai Duckmanin elinikäisen vihamiehen Chicken Kingin (Tim Curry) ja päätyy Yhdysvaltain senaattiin asti tekemään Duckmanin elämästä niin kurjaa kuin mahdollista. Talon nurkissa asustavat myös piereskelemällä kommunikoiva anoppi sekä naapurilta varastettu koira, joista ensimmäinen kohoaa eräässä jaksossa mafiapomoksi varsinaisen gangsterin vaihtaessa tämän kanssa paikkaa paetessaan poliiseja. Peck on kertonut luoneensa poliittisesti korrektit Fluffyn ja Uranuksen saatuaan noottia sarjakuvansa liiasta kyynisyydestä, joten yhtenä sarjan kestovitsinä Duckman kiduttaa ja murhaa hahmot kerta toisensa jälkeen samaan tapaan kuin Kenny vuosia myöhemmin South Parkissa.

Duckman banaanitasavallan presidenttinä. Jakso parodioi mm. Nicolae Ceauseskua.

Minkäänlaista kivikovaa yhtenäistä punaista lankaa Duckmanin mittavasta jaksokatalogista vaivoin löytää, vaan kukin jakso on tyypillisesti suunniteltu alusti asti moukaroimaan katsojaa erilaisilla uniikeilla innovaatioilla ja tabujenmurskajaisilla, joissa genrerajat ovat parhaimmillaankin hyvin häilyviä, neljättä seinää revitään rikki mitä mielikuvituksellisimmin keinoin ja jopa toisiaan seuraavat jaksot voivat olla tyyliltään ja tunnelmaltaan toistensa täydellisiä vastakohtia. Tyypillinen mielikuva Duckmanin huumorista lienee useimmilla äärimmäisen likainen, ilkeä ja kyyninen irvailu kaikelle ja kaikille alkaen poliittisesti korrektista komediasta ja punaniskoista, mutta toisaalta vastaan saattaa tulla musikaalien, poliittisten satiirien ja jopa romanttiseen draamaan nojaavia jaksoja, joissa Duckman esimerkiksi muistelee edesmennyttä vaimoaan, yrittää löytää yhteyden lapsiinsa, aloittaa epäonnistumaan tuomitun parisuhteen hätäpuhelimassa työskentelevän naisen kanssa tai kohtaa Homer Simpsonin. Duckmanista löytyy jopa yksi kokonainen animoitu Star Trek -parodiajakso, johon saatiin mukaan itse Leonard Nimoy.

Tästä sarjasta ei kuitenkaan voi milloinkaan kirjoittaa mainitsematta erikseen viimeisestä jaksosta, jossa tekijät vetävät tarkoituksella maton katsojan alta ja jättävät tämän pyörittelemään päätään hämmennyksestä. En tietenkään voi tarkalleen selittää, mitä tuossa episodissa tapahtuu, mutta Klasky Csupolla tiedettiin neljännen tuotantokauden jäävän suurella todennäköisyydellä viimeiseksi, joten lopussa homma päätettiin vetää niin överiksi kuin mahdollista ja lopettaa koko juttu yhtäkkiä "To be continued...?" -tekstiin. Sarjan tekijät ovat sittemmin myöntäneet, ettei mitään selityksiä oltu jatkon varalta edes mietitty, vaan koko juttu jätettiin tarkoituksella täysin auki ja sarjan itsensä hengessä pystyssä pönöttävän keskisormen tavoin hämmentämään ja shokeeraamaan yleisöä. Duckmaniä käsikirjoittanut Michael Markowitz on vielä täydentänyt olleensa tekoaikaan valtava Salaiset kansiot -fani, joten sikäli kuin shokkilopetukselle on olemassa järjellisiä syitä, niiden takaa todennäköisesti paljastuu hallituksen salaliitto, ufoja, vaikutusvaltainen rikossyndikaatti ja kaikenlaista muuta aiheeseen sopivaa.

Duckman ei ilmestyessään ollut mikään valtaisan suosittu sarja eikä sitä alkujaan näytettykään kuin muualla kaapelikanavalla, jota kukaan ei omistanut. Siitä huolimatta Klasky Csupon kaikkia mahdollisia rajoja rikkova magnum opus onnistui niittämään itselleen nimeä sekä vahvan kulttisuosion, joka on pitänyt sarjan henkistä perintöä elossa kaikki nämä vuodet, lieneepä Duckman aikojen saatossa näytetyn muutaman kerran suomalaisillakin televisiokanavilla. Jos Bubblegum Crisis ja Miami Connection ovat kasareinta kamaa koskaan, voinee aikansa omakustannesarjakuvien anarkistisesta ja epäkorrektista perseilyasenteesta estotta ammentavaa Duckmania luonnehtia johdonmukaisessa ja ainutlaatuisessa äärimmäisyydessään yhdeksi 90-luvun alkuvuosien uraauurtavimmista animaatioista ja kasarikankkusen kristallisimmista dokumenteista sitten The Ren & Stimpy Show'n. Erityisesti Duckmanin ihanan eriskummallinen alkuvideo ansaitsee tässä mielessä erityismaininnan, onhan kyseessä edelleen yksi parhaita ja ikimuistoisimpia lajissaan ainakin omissa kirjoissani.


Arvio: 4.5/5


DUCKMAN, 1994-1997 USA
Ohjaus: Jeff Reno, Ron Osborn 
Käsikirjoitus: Everett Peck, Michael Markowitz, Arlene Klasky, Ron Osborn, Jeff Reno
Näyttelijät: Jason Alexander, Dweezil Zappa, Tim Curry, Dana Hill, Gregg Berger, Nancy Travis

Keisarin uudet kuviot (2000)

Keisarin uusilla kuvioilla on keskivertoa Disney-elokuvaa huomattavasti mielenkiintoisempi syntytarina, joka ulottuukin ajassa aina Aladdinin ja Leijonakuninkaan menestysvuosiin asti. Renessanssivuosinaan näennäisesti lyömättömän Disneyn osuttua kultasuoneen firman johtoryhmä lupasi luottotekijälleen Roger Allersille vapaat kädet ja messevät resurssit tuottaa haluamansa elokuva ilman Hollywood-leffoille tyypillistä ylenmääräistä holhousta. Allers tiimeineen luonnosteli Mark Twainia ja klassista Inca-kulttuuria luovasti sekoittavan tarinan keisarista ja tämän kaksoisolennosta, jotka yrittävät estää pahaa noitaa manaamasta esiin muinaista demonia, joka ruumiillistuessaan kaappaisi auringon taivaalta. Tarinan tuoksinassa noita myös muuttaisi keisarin laamaksi.

Allersin alkuperäisellä konseptilla on niin pitkä ja visainen historiansa, ettei sitä ole syytä käydä tässä sen tarkemmin läpi, mutta viimeistään Pocahontaksen epäonnistumisen jälkeen Disneyn johto alkoi epäröimään kultapoikansa luomuksen suhteen, jolloin sitä ei koskaan päästetty viimeistelyvaiheeseen asti, vaan koko produktio alkoi vähitellen hajota täydelliseksi kaaokseksi elokuvan turhautuneiden avaintekijöiden vaihtaessa vähitellen maisemaa. Lopulta tuotanto juuttui limboon vuosikausiksi, eikä asetettuja deadlineja missään vaiheessa saavutettu. Viimeisessä vaiheessa Allers irtisanoutui itse koko jupakasta, jolloin epäonnistuneen projektin kannibalisoiminen ja kunniallinen loppuun asti saattaminen jäi mukaan palkatun huumorimies Mark Dindalin harteille.

Dindallin näkemys aiheestaan on kliseisyyteenkin asti yksinkertainen kertomus hemmotellusta keisari Kuzcosta, jonka paha noita muuttaa vahingossa laamaksi. Laamana Kuzco päätyy yhteen Pachan kanssa, jonka kotikylän tämä on aiemmin päättänyt lanata maan tasalle uuden lomaparatiisinsa tieltä. Kaksikko tietysti päätyy matkalle kohti Kuzcon palatsia pahuuden voimat kintereillään, jonka tuoksinassa nämä oppivat yhtä ja toista toveruudesta sekä nöyryydestä todellisuuden edessä. Käytännössä kaikenlaiset viittaukset alkuperäisen version kaksoisolentoon, muinaiseen demoniin ym. vastaaviin outouksiin on siis poistettu kuvioista, eikä jättimäiseksi rahareiäksi muodostuneen vaikean tuotantoprosessin vuoksi mukaan ole enää muutenkaan viitsitty ynnätä piirunkaan vertaa ylimääräistä kikkailua tai tyylittelyä.

Disneyn ja Dindalin Inca-seikkailu on paperilla äärimmäisen tylsä ja moneen kertaan nähty kohellus, siinähän ei oikeasti ole mitään erityisen syvällistä tai taiteellisesti mielenkiintoista sisältöä ja sen huumorikin on periaatteessa äärimmäisen tyhmää ja älytöntä, mutta ainakin omalla kohdallani viimeinen onkin varsinainen syy kokonaisuuden herkullisuudelle. Keisarin uudet kuviot on ensisijaisesti pelkkä piirretty komedia, jossa tietty nonsense-henki kukkii valtoimenaan, eikä katsojalle yritetäkään antaa minkäänlaisia vastauksia tämän mieltä askarruttaviin kysymyksiin, kuten miksi Yzman laboratoriossa on juuri "se" vipu, miten Yzma ja Kronk pääsivät lopussa laboratorioonsa tai miksi lehmäksi muuttuneen vartijan annetaan lähteä kotiin. Makuja on taatusti monia tässäkin lajissa, mutta Dindalin persoonallisen pöljä perseilyasenne on (lähes) aina iskenyt omaan nauruhermooni kuin tuhat volttia.

Niin paljon iloa kuin toteutuneesta, erinomaisen hauskasta ja suomalaisittain lähes täydellisesti dubatusta (Seela Sella, hyvä luoja!) hupailusta itse saankin, Allersin vetämän tiimin alkuperäinen luonnostelma on silti ajatustasolla huomattavasti mielenkiintoisempi kuin sen lopullinen kannibalisoitu farssiversio. Alkuperäiseenhän saatiin musiikkipuolelle houkuteltua itse Sting, jonka säveltämät musiikit jouduttiin kuitenkin pitkälti jättämään pois teattereihin asti päätyneestä lopputuotoksesta. Sekavasta ja pitkittyneestä tuotantohelvetistä tuskastunut Sting itse oli ennen ensi-iltaa useampaankin otteeseen uhonnut vetävänsä musiikkinsa elokuvasta, mutta sopuun päästiin lopulta sisällyttämällä elokuvasta leikatut kappaleet bonusmateriaalina viralliselle soundtrackille. Samalla päädyttiin Stingin vaatimuksesta muuttamaan Dindalin näkemyksen viimeistä kohtausta ja punchlinea, jossa Kuzco päättää Pachan kylän sijaan jyrätä maan tasalle sen vieressä olevan sademetsän (haha!).

Keisarin uudet kuviot ei ole likimainkaan parhaita tai kunnianhimoisimpia Disney-elokuvia, mutta omasta mielestäni se on helposti niistä hauskimpia, kiitos Mark Dindalin uskomattoman höhlän huumorintajun. Jokaiselle sen tuotanto-ongelmista kiinnostuneille suosittelen Stingin vaimon Trudie Stylerin ohjaamaa klassikkodokumenttia nimeltä The Sweatbox vuodelta 2002, joka kertoo Roger Allersin massiivisen alkuperäisversion vaikeasta luomisprosessista, sen lopullisesta tuhosta ja uudelleensyntymästä lähes täysin tunnistamattomassa muodossa.


Arvio: 4/5


EMPEROR'S NEW GROOVE, 2000 USA
Ohjaus: Mark Dindal
Käsikirjoitus: Mark Dindal, Chris Williams
Näyttelijät: David Spade, Patrick Warburton, Eartha Kitt

Herkules (1997)

Uskotteko jos sanon, ettei Herkulesta tiettävästi alkujaan edes vakavissaan suunniteltu Pocahontasin ja Notre-Damen kellonsoittajan jatkajaksi, vaan tähän tarkoitukseen oltiin kaavailtu Aarreplaneettaa jo vuosikausia aiemmin, mutta syystä tai toisesta jälkimmäisen tuotantoa päätettiin siirtää myöhemmäksi ja John Muskerin ja Ron Clementsin johtama keskeinen tekijätiimi siirrettiin ainakin väliaikaisesti muihin projekteihin, joista yksi sattui olemaan vähäpätöinen luonnos antiikin Kreikan tarustoon perustuva kertomus tarujen Herkuleksen seikkailuista, joka tietysti tultaisiin muuntamaan perinteiseen Disney-muottiin koko perheen musikaaliksi ilman alkuperäistarinoiden seksiä ja väkivaltaa, mutta muutamalla hauskalla twistillä...

Mielikuvituskreikan oman viittasankarin seikkailut saavat alkunsa kirjaimellisesti tämän syntymästä: Zeus vaimoineen on pyöräyttänyt Olympokseen uudenkarhean poikalapsen, jota juhlistamaan on kokoontunut koko panteonin jumalten katras pimeintä manalaa myöten. Todellisuudessa Haades suunnittelee vallankaappausta, mutta kohtalotarten ennustuksen mukaan tämä on tuomittu epäonnistumaan, jos ponteva pojanriiviö Herkules sattuu vielä tuolloin olemaan elävien kirjoissa. Siispä Herkules kidnapataan ja muutetaan kuolevaiseksi, mutta ennen lopullista muodonmuutosta ja kuoliniskua köyhä paimen vaimoineen sattuu löytämään pienokaisen ja ottamaan lopulta tämän suojiinsa. Herkuleksesta itsestään kasvaa supervoimilla varustettu outolintu ja pösilö, jonka tie Olympoksen huipulle ja kirjaimellisesti tähtiin on mahdollista vain todellisen sankaruuden ja jumaluuden saavuttamisen myötä.

Herkuleksen tarinan kova ydin on kivenkovassa satiirissa: koko elokuva on tekijöidensä mukaan vähän kuin parodiaa klassisista supersankarieepoksista ja Herkules itse on lähempänä jotain superkliseistä Teräsmiehen hahmoa kuin sitä aitoa ja alkuperäistä vanhan kansan muskelisankaria. Satiirin kannalta kaikkein keskeisin yksittäinen kohtaus löytyy "Nollasta pollaan" -kappaleen taustalta, jossa Herkuleksesta tulee tyypillinen vähä-älyinen urheilu- ja viihdejulkkis, joka tekee lenkkari- ja kokisdiilin, pystyttää itselleen mauttomia pompöösejä patsaita ympäri Kreikkaa, hengaa lasten kanssa ja perustaa ikioman franchisen oheistuotteineen. Kyseisessä kohtauksessa siis viitataan suoraan Michael Jacksonin ja Michael Jordanin kaltaisiin hahmoihin, joita palvottiin Herkuleksen ilmestymisaikaan aikaan ihan kirjaimellisesti kuin jumalia.

Muskerin ja Clementsin hupailussa on kuitenkin paljon enemmän ja monipuolisemmin huumoria kuin tuo yksi ainut kohtaus gageineen. Herkules on elokuva, jota pysäyttelee katsoessaan mielellään vaikka kuinka monta kertaa ihan vain silmäilläkseen sen visuaalisia oivalluksia, kuten Scooby Doon äänellä (Frank Welker) ujeltavan Pegasoksen hauskaa ja ilmeikästä elekieltä, joka jaksaa naurattaa vedet silmissä vielä useiden katselukertojen jälkeenkin. Herkuleksen aikaan Disney harrasti silkan kierrättämisen sijaan vielä paljon erilaisia kokeiluja erilaisten tyylisuuntien, aikakausien ja taiteilijoiden parissa, ja Herkuleksen visuaalista designia ja hahmoja palkattiin suunnittelemaan Pink Floyd The Wallin animaatiojaksoista tuttu pilapiirtäjälegenda Gerald Scharfe, jonka ainutlaatuisen persoonallinen piirrostyyli ja pistävä huumorintaju käytännössä dominoivat koko muuta elokuvaa.

Kaikista Herkuleksen hahmoista herkullisin on luonnollisesti Haades, joka on kuvattu tolvanoiden ja taliaivojen asuttamassa maailmassa elävänä yksinäisenä kyynistyneenä älykkönä, joka tässä tapauksessa puhuu ja toimii perinteisen limaisen lakimiehen, autokauppiaan ja poliitikon tavoin. Alkuperäisissä luonnoksista hahmosta piti tulla varsin tyypillinen Disney-ilkiö, jota näyttelemään kosiskeltiin Jack Nicholsonia, mutta taloudellisista syistä suunnitelmat hyllytettiin ja monen monituisen vaihtoehtoisen ehdokkaan jälkeen rooliin valittiin James Woods, tuo oikean elämän älykkö, joka improvisoi suuren osan dialogistaan ja antoi samalla hahmolle sen lopullisen muodon. Woods pitää tiettävästi Haadesta yhtenä uransa huippukohdista ja suosikkirooleistaan, mikä tuntuu näin katsojankin näkövinkkelistä hyvin perustellulta mielipiteeltä. Seppo Pääkkösellä (montako niitä Pääkkösiä oikein on!?) saattaa olla mielenkiintoisempi ääni, mutta tässä tapauksessa kunnia kaikesta muusta menee Woodsille ja Scharfelle.

Kovin yllättäen mitään muita erityisen syvällisiä tai kiinnostavia hahmoja Herkuleksesta ei Haadeksen lisäksi juuri löydykään, elokuva itsessäänkin on todellisuudessa vähän liiankin täyteen ahdettu erilaisilla vaikutteilla ja ideoilla, jotka vain vaivoin sopivat yhteen: modernin satiirin, Scharfen ja antiikin Kreikan lisäksi sekaan on vielä heitetty aimo annos Las Vegasia ja mustaa gospel-musiikkia, jotka ehkä näyttävät ja kuulostavat hyvältä, mutta hyppäävät niin pahasti silmille, että niiden hienovaraisempaa käyttöä olisi sopinut miettiä vielä uudemman kerran. Disneyn takuumies Alan Menkenin musiikit lienevät nekin helposti miehen kultakauden heikoimpia, minkä lisäksi ne sattuvat vielä olemaan aivan liian pitkiä. En henkilökohtaisesti uskoisi jaksavani kuunnella ainuttakaan näistä lauluista ilman elokuvan komeaa visuaalista taustatukea, mitä ei säveltäjänsä tuotoksista yleensä voi sanoa laisinkaan.

Tiedän monia ihmisiä, jota inhoavat tätä leffaa oikein sydämensä kyllyydestä, mutta itse en suoranaisesti voi sanoa kuuluvani tähän joukkoon. Omasta mielestäni Herkules on vielä tänäkin päivänä yksi Disneyn hauskimmista yksittäisistä tuotoksista kaikesta epämääräisyydestään ja latteista hahmoistaan huolimatta. Oikeastaan menisin jopa sanomaan, että Herkuleksen satiiri on tänä päivänä huomattavasti ajankohtaisempaa kuin ilmestyessään, kiitos aina vain lisäkierroksia omaan psykoosiinsa saavan sosiaalisen median sekä hetken julkisuutta korostavan aivottoman ja pinnallisen julkkiskulttuurin, joka saa idioottimaisuudessaan ysärivuosien typerimmätkin kotkotukset vaikuttamaan rinnallaan melkoisen tolkulliselta menolta. Ehkäpä Haadeksenkin perimmäinen nerous piilee tosiasiassa, että hahmo kuvaa niin osuvasti monen tavallisen ihmisen arkista tuskaa siitä, miten välillä tuntee olevansa yksinäinen tolkullinen työmuurahainen kokonaisessa typerysten kansoittamassa hullussa maailmassa. 


Arvio: 4/5


HERCULES, 1997 USA
Ohjaus: John Musker, Ron Clements
Käsikirjoitus: Bob Shaw, Bruce M. Morris, Donald McEnery, Don Dougherty, Francis Glebas, Irene Mecchi, Jeff Snow, John Musker, John Ramirez, Kaan Kalyon, Kelly Wightman, Kirk Hanson, Mark Kennedy, Randy Cartwright, Ron Clements, Thom Enriquez, Vance Gerry
Näyttelijät: Bobcat Goldthwait, Danny DeVito, James Woods, Josh Keaton, Matt Frewer, Rip Torn, Samantha Eggar, Susan Egan, Tate Donovan