The House That Jack Built (2018)

Lars von Trier. Tarvitseeko enempää sanoakaan? Vielä pari vuosikymmentä maestro von Trier muistettiin vain jonkinlaisena läpeensä ennalta arvaamattomana elokuvataiteellisena kauhukakarana, mutta nykyisin miehen hengentuotoksiin osaa jo suhtautua tietyllä varauksella ja omanlaisellaan kunnioituksella, onhan kyseessä kaikesta huolimatta äärimmäisen lahjakas ja omaperäinen tekijämies, joka ei epäröi shokeerata ja yllättää yleisöään kerta toisensa jälkeen mitä värikkäimmin kääntein ja sutkautuksin. The House That Jack Built on vieläpä joka suhteessa puhtainta mahdollista von Trieriä, joten tekijälleen nyt jo perinteikkäästi sille asetetut odotukset joko palkitaan tai vain petetään jälleen törkeästi, mutta täysin kylmäksi tämä tuskin jättää ketään.

Kenellekään tuskin esimerkiksi tulee minään uutuutena, että von Trier tutkiskelee tälläkin kertaa ihmismielen pimeämpiä puolia omaan hirtehiseen tyyliinsä ketään tai mitään turhia säästämättä. 70-luvun Amerikkaan sijoittuvan tarinan päähenkilö on Matt Dillonin tulkitsema Jack-niminen mies, joka sattuu myös olemaan ihmiskuntaa halveksuva ja itsesäälissä rypevä sarjamurhaaja, oman vikaisen mielensä vanki, joka tarkastelee vimmaista tuhotyötään omanlaisenaan taiteena. Kuten tekijänsä tuotoksissa yleensä, ei tätäkään kannata lähteä tarkastelemaan minään kovin konkreettisena kuvauksena, vaan enintään jonkinlaisena ajassa ja paikassa loikkivana yleistettynä intuitiivisena abstraktiona synkästä aiheestaan, jossa kaikki voi olla yhtä paljon kirjaimellista totta kuin päähenkilönsä fantasiaakin.

Ennen varsinaiseen leipätekstiin tarttumista koen tarpeelliseksi mainita sanasen verran poikkeuksellisista katsomisolosuhteistani. Menin nimittäin katsastamaan von Trierin, yhden suosikkiohjaajistani, tuoreimman taideteoksen vanhalla kotiteatterijärjestelmälläni, johon oli huomaamattani tullut jonkinlainen tekninen vika, joka käytännössä sumensi itse leffasta kaikenlaisen dialogin joitain valikoituja ääniefektejä lukuun ottamatta täysin abstraktiksi suhinaksi, kun taas toisinaan se vain lisäsi niiden päälle sattumanvaraisia efektejä ja toisinaan vaimensi kokonaan. Luulin kyseessä olevan von Trierin tarkoituksellisen kikkailun, ja tulkitsin itse elokuvan sanomankin siksi juuri tällaisesta näkökulmasta.

Täysin dialogittomana katsomiskokemuksena The House That Jack Built voisi yhtä hyvin olla silkka kertomus sitsoidisen nimettömän ja kasvottoman miekkosen psyykeen kasvusta ja kypsymisestä vinksahtaneeseen rooliinsa ihmisten ja eläinten raakana murhaajana. Tällöin rikosten perimmäisiä motiiveja, ihmisten välisiä suhteita tai mitään muutakaan ei varsinaisesti selitellä tai avata pätkääkään, vaan katsoja saa vaikutelman omaan kylmään ja yksinäiseen kuoreensa kääntyneestä hahmosta, jolle ihmiskunta ei merkitse mitään silkkaa materiaa syvemmältä ja joka vaikuttaisi olevan täysin kyvytön ilmaisemaan todellisia tunteitaan silkka elehdintää lukuun ottamatta. Nimessäkin mainittu "talo" taas viittaa klassiseen freudilaiseen vertauskuvaan ihmismielestä, jota Jack "rakentaa" kasvaessaan yhä voimakkaammin sisään sarjamurhaajan arkkityyppiinsä.

Äänitekniset ongelmat saattoivat vaikuttaa ammentamaani sisältöön ja tehdä koko komeudesta muutoinkin kovin raskaan katsoa, mutta toisaalta se vain korosti von Trierin erinomaisia kertojantaitoja sekä keskeisimmissä osissa nähtävien näyttelijöiden työskentelyä, jota ihastellessa ei oikeasti tullut kertakaan mieleenikään kaivata jotain erityisiä lisäselityksiä silkan puhtaan fyysisen näyttelyn tueksi. Ohjaajan tiimeineen valitsemat kuvakulmat ja leikkaukset yhdistettynä Matt Dillonin, Uma Thurmanin, Bruno Ganzin ja kumppaneiden kaltaisten laatunäyttelijöiden erinomaiseen tulkintaan sai mieleni vähän jopa harmittelemaan, että kyseessä on niin pienen profiilin teos, sillä näin tasokas jälki ansaitsisi mielestäni huomattavasti saamaansa runsaammin huomiota ja suitsutusta.

Olen ihastellut von Trierin töitä avoimesti jo vuosikausia, eikä The House That Jack Built kykene pienestä ylipituudestaankaan huolimatta järkyttämään uskoani tuon miehen visioon ja kykyihin provokatiivisena tarinankertojana. Von Trier on kuitenkin niitä harvoja todella karismaattisia taiteilijapersoonallisuuksia, jotka pystyvät inspiroimaan ja voimauttamaan ainakin itseäni valtavasti silkalla olemassaolollaan - ehkä siksi näiden miehen teosten arvosteleminenkin tuntuu aina olevan mielenkiintoista ja hauskaa puuhaa, vaikka lukeva yleisö ei näistä niin piittaisikaan. Meillä on siis von Trierin kanssa ainakin sen verran yhteistä, vaikka vain toisella meistä on oikeasti jotain lahjojakin.


Arvio: 4/5


THE HOUSE THAT JACK BUILT, 2018 Tanska, Ranska, Saksa, Ruotsi
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Näyttelijät: Bruno Ganz, Jeremy Davies, Matt Dillon, Riley Keough, Siobhan Fallon Hogan, Sofie Gråbøl, Uma Thurman

Nymphomaniac: Vol. II (2013)

Katsottuani Lars von Trierin koko perheelle soveltuvan romanttisen komedian ensimmäisen osan, koin välittömästi tarvetta heittäytyä tämän jälkimmäisenkin kimppuun heti paljaaltaan. Yllätykseni olikin varsin suuri huomattuani ettei seuraajansa liikkunut laisinkaan edeltäjänsä viitoittamilla teillä. Ensi alkuun esimerkiksi todetaan Babylonin porttoon verratun nymfomaanisen päähenkilön menettäneen tavallisesta seksistä saamansa nautinnon ja siirryttyään siltä istumalta vahvempiin ja monietnisempiin kokeiluihin. Jossain toisessa elokuvassa tämä olisi ehkä johtanut vielä edellistäkin hilpeämpään menoon, mutta Lars von Trierpä päättää tässä kohtaa vetäistä parhaaseen Love Exposure -tyyliin maton yleisönsä jalkojen alta uittamalla tarinaansa astetta synkemmille ja vakavammille vesille tutkiskelemaan seksuaalisuuden pimeämpiä puolia.

Tässä kohtaa aloin jo katumaan etten katsonutkaan koko saagaa yhtenä kokonaisuutena vaan menin kirjoittamaan ensimmäisen arvostelunkin ennen aikojani. Leikitään nyt kuitenkin mukana. Joena tunnettu päähenkilö eksyy tällä kertaa mm. sadomasokismin kiehtovaan maailmaan, käväisee vetämässä melodraamaa Willem Dafriendin kanssa ja rakastuu teinityttöön, eli vähän kaikenlaiseen absurdiuteen asti hämärään ja kiellettyyn. Viimeisen kohdalla huomasinkin katsovani vain pilalle leikattua ja sensuroitua versiota kokonaisesta kolmituntisesta synnillisestä monumentaalisesta taideleffasta, joten eipä ihmekään että tästä tuntui puuttuvan niin valtavan paljon materiaalia ja tarina etenevän muutenkin pahimmillaan valtavin harppauksin kohtauksesta toiseen.

Haluttaisi alkaa hehkuttamaan tätä toistakin osaa ihan vain omaksi mielihyväkseen, mutta kun von Trierin suorituksesta jäi niin kauhean huono maku suuhun. Tuntuu kuin kaikki maestron parhaat paukut olisivat tällä kertaa rajoittuneet inhottavasti ensimmäiseen elokuvaan tai vain jääneet editointipöydän laatikon pohjalle odottamaan useampilevyistä erikoisjulkaisua. Näyttelijät toki ovat tässäkin vähintään yhtä ihailtavan omistautuneita työlleen kuin ensimmäisessäkin, alun viittaukset kirkkohistoriaan sekä teologiaan olivat mielenkiintoisia ja vähä huumori onnistui vielä parhaimmillaan hymyilyttämäänkin, mutta kun ei vain maistu enää, ilo on poissa.

Puhutaanpas kuitenkin lopuksi vielä Nymphomaniacin viimeisestä kohtauksesta. Lars von Trierillä on paha tapa sisällyttää teoksiinsa hämmentäviä tai muuten vain yllättäviä loppuratkaisuja, eikä Nymphomaniac ole tästä poikkeus. En luonnollisesti voi lähteä sitä spoilaamaan, mutta ohjaaja on selvästi halunnut sillä todeta jotain ihmisluonnon muuttumattomuudesta. Itse en pitänyt siitä alkuunkaan, vaan koin tämän lähinnä ohjaajan julmana käytännön pilana tuntikausia kestäneen eepoksensa katsomaan vaivautuneille. En nopealla haulla löytänyt tarkkaa selostusta eri versioiden eroista, mutta voisin kuvitella leikkaamattoman version olevan kahdesta se tyydyttävämpi.


Arvio: 3.5/5


NYMPHOMANIAC: VOL II, Tanska, Saksa, Ranska, Belgia, Iso-Britannia
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Näyttelijät: Ananya Berg, Charlotte Gainsbourg, Connie Nielsen, Jamie Bell, Jean-Marc Barr, Mia Goth, Michael Pas, Shia LaBeouf, Stacy Martin, Stellan Skarsgård, Uma Thurman, Willem Dafoe

Nymphomaniac: Vol. I (2013)

Voi veljet ja siskot ja pikkuserkut ja niiden veljet ja siskot, mitä tulikaan meinaan taas katsottua. Kaiken näkemäni ja kokemani jälkeen ei varmaan enää pitäisi yllättyä mitä kaikkea tuo tanskalainen taiteilija keksiikään heittää yleisönsä naamalle, mutta tällä kertaa yllätyin kuitenkin vaikka sitten ihan muuten vaan. Lars von Trierin Nymphomaniacin ilmestymisestä tuli juuri kuluneeksi täydet viisi vuotta ja muistan vielä tämän ilmestyessään kantaneen jonkinlaista "maailman pornoin mainstream-leffa" -titteliä ja mediankin mainostaneen ohjaajan tarjoavan neljä tuntia pelkkää seksiä, mutta oikeasti von Trierin kuumottavassa seikkailussa on kyse paljon muustakin, eihän tätä varmaan mihinkään teattereihin muuten olisi päästettykään.

Aloitetaan vaikka toteamalla Nymphomaniacin kertovan seksistä ja päähenkilön kasvusta hillittömäksi nymfomaaniksi. Varsinainen tarina käykin läpi keski-ikäisen matamin tarinointia elämäntarinastaan matematiikkaa, perhokalastusta ja korkeakulttuuria harrastavalle vanhalle villatakkiselle herrasmiehelle. Koska kyseessä on Lars von Trierin leffa, edelliset tapaavat monessa kohtaa myös sekoittua yhdeksi kokonaisuudeksi, jota joku voisi kuvailla tylsäksi, mutta itse näin tästä hupaisasta hybridistä paistavan läpi itseironiaa solkenaan viljelevän tekijänsä pikimustan ja provokatiivisen huumorintajun. Jopa näppärä kuvaus viljelee ihanan valtavat määrät freudilaista symboliikkaa jo ensimmäisten kuvien juoksevista sadevesistä ja ammottavista viemäriaukoista lähtien.

Puhutaanpas sitten hetki Lars von Trierin taide-elokuvan esittelemästä sukupuolisesta kanssakäymisestä, lempimisestä, rakastelusta, vaakamambosta tai kansankielisesti ihan vain panemisesta, nussimisesta tai lihan piilottamisesta. Tässä nimittäin nähdään sitä ihan oikeasti lähietäisyydeltä ja tarkoituksella niin raakana ja kuivana kuvattuna ettei siitä varsinaisesti kiihotu takakorpien karvainen ja eläimellinen metsämieskään. Eroottisuus taitaakin tällä kertaa olla enemmän psykologista laatua kuin fyysistä, vaikka pistäähän siinä on vähän hekotuttamaan vanhaa miestäkin kun hienostuneesta taidekeskustelusta leikataankin yhtäkkiä kirjaimellisesti heiluttamaan meisseliä katsojan naamalle, hirtehisen dialoginkin heiluessa parhaimmillaan penisten matematiikan ympärillä. Mutta pornoa tämä ei kuitenkaan ole, ainoastaan epäsiveellistä taidetta.

Tämä elokuva kosketti minua, mutten kerro minne. Nyt koen olevani elitistin lisäksi vielä vähän kunniattomampi paskiainenkin. Toteanpa tähän loppuun näyttelijöiden kuitenkin olleen erityisen kovassa iskussa tätä tehdessään; ihan joka leffassa ei nimittäin näekään näin pitkälle omistautuneita nimekkäitä valtavirran tekijöitä jutustelemassa tällaisista Pohjois-Amerikan vanhoillisia piirejä ja lapsiperheitä sydänjuuriaan järkyttävistä asioista saati sitten penetroimassa toisiaan ilman asianmukaisia suojavälineitä. Mutta Nymphomaniac: Vol. I onkin nimensä mukaisesti leikkaamattomanakin vasta alkua jollekin vieläkin suuremmalle, joten lisähuvia seuraa pian.


Arvio: 4/5


NYMPHOMANIAC: VOL I, 2013 Tanska, Saksa, Ranska, Belgia, Iso-Britannia
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Näyttelijät: Charlotte Gainsbourg, Christian Slater, Jamie Bell, Shia LaBeouf, Stellan Skarsgård, Uma Thurman, Willem Dafoe

Melancholia (2011)

Muistan törmänneeni tähän Lars von Trierin tunnetumpiin lukeutuvaan elokuvaan ensimmäisen kerran joskus ammoisina aikoina ollessani työllistettynä paikallisessa kirjastossa, taisi vieläpä olla tämän ilmestymisvuonna tai vähän jälkeen. Ensimmäisen kerran nimi osui korvaan jonkun valittaessa miten huono tämä on ja miten ei puhuja enää koskaan aio katsoa ainuttakaan von Trierin ohjaustyötä eläessään. En tähän päivään mennessä tiedä, onko kyseinen henkilö malttanut pitää päänsä vai onko maestron seuraavien leffojen kohdalla päässyt itsekuri höltymään, mutta olipahan mielenkiintoinen tapa itselleni tutustua tällaiseen taideteokseen ihan käytännössä.

Melancholia on Lars von Trierin Masennus-trilogian toinen osa, edellisen ollessa tunnetusti Antichrist. Yhteistä näille teoksille on ensisijaisesti ohjaajansa vuosituhannen vaihteessa kärsimä vakava masennustila, joka inspiroi tätä työstämään aihetta etäisesti käsitteleviä taideleffojaan. Melancholiakin sai alunperin inspiraationsa von Trierin käymästä terapiaistunnosta, jossa psykologi kertoi tälle masentuneiden tyypillisesti käyttäytyvän rauhallisesti paineen alla, sillä nämä luonnollisesti odottavat aina pahinta. Yksi asia johti toiseen ja von Trier löysikin itsensä pian kirjoittamasta tarinaa maailmanlopusta, murskatuista unelmista ja tietysti itse masennuksesta.

Edellisten von Trierin ohjaustöiden tavoin tälläkin kertaa useampaan osaan jaetun tarinan masentunut päähenkilö on nimeltään Justine. Ensimmäisessä osassa nainen on viettämässä häitään hulppeassa kartanossa sukulaistensa ja ystäviensä kanssa. Mikään ei kuitenkaan mene niin kuin on suunniteltu: avioparin perheet ovat pohjimmiltaan kovin dysfunktionaalisia, työtoverit hävyttömiä omaneduntavoittelijoita ja lopulta morsionkin ajautuu harrastamaan seksiä pomonsa veljenpojan kanssa. Pettynyt aviomies päätyykin lopulta jättämään morsiamensa hääjuhlallisuuksien päätteeksi.

Lopun ihan kirjaimellisesti lähetessä Auringon takaa paljastuu salaperäinen planeetta, joka lähestyy uhkaavasti kohti Maata suoralla törmäyskurssilla. Tiedemiehet rauhoittelevat ihmisiä kertomalla Melancholia-nimen saaneen tuomiopäivän kiertolaisen ohittavan oman planeettamme, mutta internetin salaliittoteoreetikot sekä alussa tuomiopäivästä kauniilla oopperamaisella montaasilla informoitu katsoja tietävät kummankin olevan lopulta oikeassa ja voimattoman ihmiskunnan lopulta tuhoutuvan elämääkin suurempien voimien käsittelyssä.

Melancholia lieneekin jälleen niitä teoksia, joiden varsinaisella juonella ei olekaan niin väliä, ainoastaan tavalla jolla se on kerrottu. Parhaimmillaan Melancholia on pahuksen nättiä katsottavaa ja kuultavaa kaikkine tyylikkäine hidastuksineen ja Wagnerin Trisran ja Isolde -oopperaa hyödyntävine kohtauksineen sekä Andrei Tarkovskin teoksille avoimesti kumartavine viittauksineen. Ymmärtääkseni von Trier on tällä kertaa halunnut teoksellaan paljastaa inhimillisten maallisen mammonan ja rituaalien perimmäisen tyhjyyden ja pakottaa katsoja elokuvansa hahmojen tavoin sekä kautta pohtimaan mikä elämässä lopulta on tärkeää ja miksi. Lopun lähetessä päähenkilön masennuskin näyttäisi esimerkiksi parantuvan kuin itsestään, mitäpä yksi epäonnistunut avioliittokaan lopulta merkitsee täydellisen massatuhon rinnalla.

Taidankin sovinnollisesti jättää tämän vain tähän, sillä mitäpä hyötyä on lähteä listaamaan tällaiseen yhteen naurettavaan tekstiin koko elokuvan varsinaista asiasisältöä. Kuten niin monen muun tekijänsä taideteoksen kohdalla, tästäkin joko pitää kaikessa monitulkintaisuudessaan ja taiteellisuudessaan todella paljon tai sitten vain yksinkertaisesti vihaa vähintään yhtä palavalla raivolla kuin se alussa mainittu tyyppikin. Vaikea tätä asiaa tämän selkeämmin enää sanoiksi pukeakaan.


Arvio: 4.5/5


MELANCHOLIA, 2011 Tanska, Ruotsi, Ranska, Saksa
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Näyttelijät: Charlotte Gainsbourg, Charlotte Rampling, Kiefer Sutherland, Kirsten Dunst, Stellan Skarsgård

Antichrist (2009)

Lars von Trierin Antichrist päättyy hämmentävästi tekstiin, joka ilmoittaa koko komeuden olevan omistettu itselleen Andrei Tarkovskille. Ensisilmäyksellä moinen saattaa kuulostaa melkoiselta rienaukselta, mutta asiaa yön yli pohdiskeltuani uskon ymmärtäväni mitä von Trier loppukaneetillaan tarkoittaa. Andrei Tarkovskihan tunnetusti hylkäsi teoksissaan tavallisen kylmän logiikan ja ammensi sen sijaan alitajunnastaan ja unistaan kunnon mystikon tapaan, ilmeisesti tämä elokuvakin on todellisuudessa tarkoitettu omien mielenterveysongelmiensa sekä vakavan masennuksensa kanssa painiskelleen ohjaajan omaksi sielulliseksi terapiaksi ja siten enemmän intuitiiviseksi kuin järjellä ymmärrettäväksi taideteokseksi.

Hyvin kuvaavasti itse Antichristin juonikin kertoo ainakin nimellisesti terapiasta. Willem Dafoen ja Charlotte Gainsbourgin esittämien vanhempien lapsi tippuu ensimmäisessä kohtauksessa kuolemaansa. Psykoterapeuttina työskentelevä mies päättää ottaa tilanteen omiin käsiinsä ja majoittua vaimoineen Eedenin nimellä tunnettuun syrjäiseen metsämökkiinsä, jossa vuotavat psykologiset haavat olisi tarkoitus kuroa umpeen erityisellä shokki-istunnolla.

Periaatteessa edellisestä alkuasetelmasta lähtien varsinainen tarina alkaa muuttua aina vain mystisemmäksi ja mystisemmäksi kahden henkilöhahmon manatessa ulos sisäisiä demonejaan. Alussa varsin viattomalta vaikuttanut metsämaisema käy yhä sumuisemmaksi ja pimeämmäksi, noidista väitökirjaansa tekevä emäntä alkaa pakottaa miestään yhä rankempaan sadomasokistiseen seksiin ja mieskin alkaa nähdä keskellä päivää hämmentäviä puhuvia eläinhahmoja, kuten itseään syövän ketun ja kuolleen vasansa puoliksi synnyttäneen peuran. Elokuvan julisteessa ja kansikuvassa nähtävässä kuvassa kaksikko harrastaa raakaa seksiä kuolleen elämän puun edessä ja sen taustalla näkyvistä juurista pilkistää noitien ruumiita.

Antichrist on pirun hämmentävä leffa, mutta tätä ei kuitenkaan kauhuna kannata mennä sotkemaan ihan mihin tahansa teineille suunnattuun roskaan, jota halpahallien alelaareista sattuu solkenaan löytämään. Lars von Trierin matka ihmisyyden pimeimmille puolille on aidosti raaistava henkinen elämys, josta ei oikein osaa luonteensa vuoksi täysin selittääkään miksi se toimii niin vahvasti kuin se tekee. Mistään täysin sattumanvaraisesta väkivaltapornosta ei kuitenkaan ole kyse tässäkään, sillä kastraation, rampauttamisen, väkivallan, kuoleman ja seksuaalisten perversioiden teemat nivoutuvat oikeasti harvinaisen kompaktisti tunnetasolla täysin käyväksi sielun korventavan tuskan kuvaukseksi.

Oikeastaan kaiken täysin mielivaltaiselta tuntuvan häröilyn takaa löytyy kuin löytyykin muutamia ihan oikeita viittauksia Raamattuunkin. Alussa nimetön aviopari esimerkiksi käy klassisesta Aatamista ja Eevasta näiden astuessa Eedeniin, lopussa kaksikko onkin hiljalleen muuttunut Babylonin portoksi ja Ilmestyskirjan pedoksi, joka joissain yhteyksissä Antikristuksenakin tunnetaan. Von Trier on tiettävästi hyödyntänyt vastaavaa symboliikkaa myöhemmissä leffoissaankin, joten kyse ei todellakaan ole vahingosta.

Tanskanmaan lahjan kauhusatu saattaa hyvinkin olla mielenkiintoisimpia ja onnistuneimpia kauhuleffoja joita on tullut vuosikausiin vastaan. Vanhemmalla iällä ihan mikä tahansa teinipöllöily ei enää hevin pääsekään ihon alle ja alitajuntaan kummittelemaan päiväkausiksi, mutta Antichrist onnistui kaikessa psykologisessa väkivaltaisuudessaan juurikin tässä kirjoittamattomassa tavoitteessaan. Samalla sen esoteerisyys kuitenkin kiehtoi ja jätti niin paljon tulkinnanvaraa sekä avoimia kysymyksiä, että von Trierin tuskainen visio on ehdottomasti pakko katsoa lyhyen ajan sisällä vielä useammankin kerran.


Arvio: 5/5


ANTICHRIST, 2009 Tanska, Saksa, Ranska, Ruotsi, Italia, Puola
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Näyttelijät: Charlotte Gainsbourg, Willem Dafoe

Manderlay (2005)

Manderlay jatkuu kirjaimellisesti siitä mihin amerikkalaista ryöstökapitalismia ja montaa muuta tähtilipun maan henkistä syylää kritisoiva Dogville aiemmin jäi. Viime kerralla Nicole Kidmanin esittämä pikkukylän orjaksi alistettu ja siitä vapautunut Grace saapuu Bryce Dallas Howardiksi muuttuneena gangstereineen Manderlayn puuvillaplantaasille, jossa vanha hyvän ajan orjatalous jatkaa yhä toimintaansa taannoisesta orjuuden virallisesta lakkauttamisesta huolimatta. Grace päättääkin ottaa tilanteen haltuunsa väkivalloin, nostaa mustat plantaasin uusiksi isänniksi sekä istuttaa näihin omat utopistiset käsityksensä demokratiasta ja ihmisarvosta.

Lars von Trierillä on munaa, pakko myöntää se jo itsekin. Pari vuotta aiemmin ilmestynyt Dogville herätti jo sellaisenaan klassisesta brechtiläisestä teatterista vaikutteita imeneellä minimalistisella tyylillään valtavasti hämmennystä ja kritiikkiä - ja kaverilla oli munaa jatkaa täsmälleen samalla linjalla myös tässä kyseisen teoksen jatko-osassa, mutta tällä kertaa näyttelijätkin on kätevästi menty vielä vaihtamaan vaikka tapahtumat jatkuvat täsmälleen siitä mihin edellinen loppui. Näin joutavaa kestoa ja selittelyäkin on voitu kätevästi trimmata edellisestä kun hahmot ja elokuvan tyyli ovat muutenkin jo valmiiksi tuttuja.

Oikeastaan olenkin melkein sitä mieltä, että kyseessä saattaa hyvinkin olla tekijänsä helppotajuisimpia ja samalla helpoimmin lähestyttäviä teoksia vuosikausiin, etenkin jos ensimmäinen sattuu olemaan jo valmiiksi lähellä sydäntä. Tällä kertaa von Trier on selvästi viitannut läntisen suurvallan ja erilaisten ideoloogien ikävän ylimieliseen tapaan tuputtaa ja pakottaa omia ihanteitaan muuhun maailman jos jonkinlaisen väkivallan ja indoktrinaation kautta, ikään kuin suorana viittauksena tekoaikaan meneillään olleisiin sotaisiin länsimaistamisprojekteihin Lähi-idässä. Näin jälkikäteen voi myös todeta von Trierin olleen harvinaisen tarkkanäköinen kritiikissään.

Manderlay voi näyttää ja kuulostaa Dogvilleltä, se voi olla virallisesti sille jatkoa ja käsitellä lähes täsmälleen samoja teemoja kuin sekin, mutta Manderlay ei ole uusi Dogville eikä ainakaan omasta mielestäni nouse aivan sen tasolle sen enempää ihanassa monitulkintaisuudessaan, näyttelyn tasossa tai tunnelmassaan. Von Trierin teoksen osakseen saamaa vähättelyä en kuitenkaan ymmärrä ollenkaan, ei tämä nyt missään mielessä erityisen kädetöntä tekoakaan ole. Rima edellisen suhteen on vain asetettu niin korkealle, että siihen hevin pystyy paha poika toistamiseen itsekään.


Arvio: 4/5


MANDERLAY, 2005 Tanska, Ruotsi, Alankomaat, Ranska, Saksa, Iso-Britannia
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Näyttelijät Bryce Dallas Howard, Danny Glover, Isaach De Bankolé, Willem Dafoe

Dogville (2003)

Lars von Trierin leffojen arvosteluun ei meinaa allekirjoittaneella enää sanatkaan riittää. Se mies on nero tai pelkästään hullu nero. Näiltä maestron leffoilta ei vain yksinkertaisesti ikinä koskaan voi tietää etukäteen mitä tuleman pitää. Fiksuimmat ymmärtävät myös olla etukäteen turhia tonkimatta, joten tämäkin arvostelu kannattaa lukea vain omalla vastuulla, mikäli siis Dogvillea ei vielä ole tähän päivään mennessä tullut katsottua. Yllätyksiä on meinaan luvassa roppakaupalla jo heti toteutustavasta lähtien, sen voin luvata oikein pyhästi käsi sydämellä. Oikeaan aikaan ja oikeassa mielentilassa katsottuna tämä voi hyvinkin olla parasta koskaan, mutta väärällä mielellä katsottuna taas jotain aivan muuta. Tämä ei ole vitsi, tämä on varoitus.

Kuten varmaan jo tähän mennessä onkin tullut selväksi, oli Lars von Trier mukana taannoisessa pseudodokumentaarisempaa kuvaustyyliä suosivassa dogma-liikkeessä yhtenä pääarkkitehtina. Dogvilleä tuskin lasketaankaan enää kyseisen tyylilajin leffaksi, mutta se henkii silti edelleen kaikuja kyseisen suuntauksen manifestista ja sen periaatteista. Dogvillen tapahtumat esimerkiksi sijoittuvat vanhan ajan Amerikkaan, mutta kokonaisuus on kuvattu minimalistisesti lavastetulla lavalla yrittämättä esittääkään koko juttua minään keinotekoisena fiktiona. Tekeekö ratkaisu von Trierin elokuvasta siis erityisen realistisen? En tiedä, mutta yllättävän hyvin se kuitenkin omasta mielestäni toimii.

Varsinainen tarina on tällä kertaa jaettu yhdeksään osaan sekä lyhyeen prologiin. Alussa Nicole Kidmanin esittämä kuvankaunis naikkonen pakenee gangstereita Dogvillen pieneen vuoristokylään. Asukkaat päättävät paikallisen idealistin johdolla ottaa naisen siipiensä suojiin, ja ansaitakseen näiden kunnioituksen nainen päätyy tekemään kyläläisille pieniä aputöitä. Alun jälkeen seuraavat käänteet ovat sitten sen verran merkittäviä koko lopun tarinan kannalta, etten halua lähteä niitä spoilaamaan, mutta von Trieri ei tunnetusti kavahda rankempia ja provokatiivisempiakaan peliliikkeitä, joten Dogvillenkin suhteen on syytä varautua henkisesti lähes mihin tahansa.

Jälleen kerran ihmisten tästä löytämät tulkinnat ovat koko jutun suola ja sokeri. Olen lukenut jos jonkinlaista mielenkiintoista sosiologista ja uskonnollis-filosofista analyysiä, mutta omasta mielestäni tässä on kyse 1900-luvun alun villin amerikkalaisen ryöstökapitalismin ja nykypäivän imperialismin suorasta kritiikistä. Kylä näyttää ja kuulostaa aluksi kuin miltä tahansa pikkukylältä, mutta pinnan alta alkaa tarinan edetessä nousta esiin sortamiseen ja itsekkääseen hyötymiseen liittyviä käänteitä, jotka lopulta johtavat naisen kirjaimelliseen orjuuttamiseen asti. Samanlainen tilanne oli muinoin monilla Amerikkaan viime vuosisadan alussa lähteneillä maahanmuuttajilla ja toisaalta nykypäivän banaanitasavaltoihin ulkoistettujen tehtaiden työläisillä. Nimi "Dogville" viitannee vanhaan sanontaan koiran koiran syömisestä, mikä taas viittaa edelleen kriittisesti kilpailuyhteiskuntaan ja itse elokuvan varsinaiseen loppuratkaisuun.

Mikäli siis istumalihaksia ja kärsivällisyyttä löytyy kolmen tunnin käsikameralla kuvatun teatteriesityksen seuraamiseen, on luvassa melkoisen omalaatuinen, mutta sitäkin tunnelmallisempi erinomaisesti näytelty älykäs yhteiskuntakriittinen taideleffa tanskalaisen taideriiviön taattuun tyyliin. Itse tykkäsin tästä jo teininä, mutta isoksi kasvaneena vieläkin enemmän.


Arvio: 4.5/5


DOGVILLE, 2003 Tanska, Ruotsi, Ranska, Norja, Alankomaat, Suomi, Iso-Britannia, Saksa, USA
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Näyttelijät: Harriet Andersson, James Caan, Lauren Bacall, Nicole Kidman, Paul Bettany, Stellan Skarsgård

Dancer in the Dark (2000)

Dancer in the Darkin rävähtäessä käyntiin pääsin jälleen hymähtämään itsekseni, miksi niin paljon olen oppinut viime aikoina arvostamaan Juutinmaan salakavalan elokuvagangsterin ominaista tyylitajua. Lars von Trierin kohdalla ei oikeasti koskaan voi olla täysin varma mitä tuleman pitää, ei edes tusinan katsotun teoksenkaan jälkeen. Itse odotin tästäkin jotain vähän Idiootteja perinteisempää ja massoja kosiskelevampaa musikaalia, mutta sainkin vähintään yhtä kieroutuneen ja hankalan taideteoksen pirulaisen, josta ei vielä katsoessakaan osannut sanoa mihin suuntaan tarina voisi edes teoriassa edetä. Tällaista repäisevän hulvatonta elokuvataidetta on pakko arvostaa.

Joka tapauksessa kyseessä on kuitenkin jälleen perinteikkäille pseudodokumentaarisille dogma-periaatteille kumartava teos, vaikkei tällä kertaa puhtaasta suuntauksen kasvatista kyse olekaan. Tarina nimittäin sijoittuu manifestin ideoiden vastaisesti menneisyyteen 60-luvun Amerikkaan, jonne tsekkoslovakialainen silmäsairaudesta kärsivä nainen saapuu poikansa kanssa parempaa elämää etsimään. Sellaisen sijaan kaksikko päätyykin asumaan tuttavansa tontilla nököttävään asuntovaunuun ja äitikin löytää itsensä hikisestä pajasta huonopalkkaisista hommista.

En paljasta juonesta alkuasetelmaa enempää, sillä haluan antaa lukijalle tämän suhteen mahdollisimman neitseellisen ja yllätyksellisen elämyksen, jollaisesta itsekin pääsin poikkeuksellisesti Dancer in the Darkin kohdalla nauttimaan. Koko von Trierin elokuvan keskeinen pointti kuitenkin on leikkimielinen käsitys musikaalista erityisen eskapistisena viihteenä, mutta tällä kertaa vain ankeissa oloissa elävälle naiselle itselleen. Katsojalle on luvassa vain elämä koko rumuudessaan ja alastomassa julmuudessaan taatun raa'alla kuvaustyylillä tarjoiltuna.

Kaikkien kiehtovinta von Trierin ja Björkin yhteistyöprojektissa on omasta mielestäni sen herättämät varsin monenkirjavat ajatukset ja tuntemukset eri katsojissa. Dancer in the Dark paitsi lukeutuu ohjaajansa voimakkaimmin mielipiteitä jakaviin teoksiin, mutta samaan aikaan sitä ylistetään erityisen kauniiksi sekä toisaalta surulliseksi ja jopa rumaksi ja inhottavaksi. Itse näin tässä tekijälleen perinteiseen tapaan hyvin vahvasti itseironisen mustan komedian, jonka äärimmäisyyksiin viedyt lohduttomat ja synkät käänteet on tarkoitettukin makaaberilla tavalla övereiksi, samaan suuntaan vihjaa hupsujen koreografioiden tragikoominen käyttö mitä banaalimmissa ympäristöissä.

Edellinen ei tosin tarkoita että yksikään tulkinta von Trierin teoksesta varsinaisesti olisi oikea tai väärä, ainoastaan että siitä on mahdollista saada katsojasta riippuen irti mitä erilaisimpia johtopäätöksiä ja tunnetason elämyksiä täysin laidasta laitaan. Olen henkilökohtaisesti aina ollut sitä mieltä, että tällainen rikkaus elokuvassa kuin elokuvassa on aina vain poikkeuksellisen laadun merkki ja von Trierin teoskin ansaitsee tästä hyvästä jo yksistään muutama lisäpistettä ja papukaijamerkin valmiiksi komeaan pottiinsa.


Arvio: 5/5


DANCER IN THE DARK, 2000 Tanska, Saksa, Hollanti, USA, Iso-Britannia, Ranska, Ruotsi, Suomi, Islanti, Norja
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Näyttelijät: Björk, Cara Seymour, Catherine Deneuve, David Morse, Joel Grey, Peter Stormare, Udo Kier, Vladica Kostic

Idiootit (1998)

Juutinmaan ikioman pähkähullun taiteilijan ja provokaattorin Lars von Trierin Idiootit on niitä elokuvia, joita tietää jo ensimmäisen pahuksen sekuntin perusteella joko rakastavansa tai vihaavansa koko sydämensä pohjasta ja mahdollisesti vielä vähän enemmänkin. Kyseessä on nimittäin maestron ensimmäinen aito "dogmaelokuva" eli käytännössä täysin halvalla käsikameralla ilman keinotekoisia vippaskonsteja pseudodokumentaariseen tyyliin studioiden sun muiden ulkopuolella kuvattu rupuinen taideleffa. Jos edellinen sai jo nyt tuntosarvesi väpättämään villisti, tämä leffa saattaa olla juuri sinua varten. Tai sitten ei.

Jos ylläoleva aloituskappale ei vielä antanut oikeanlaista kuvaa von Trierin teoksen sisällöstä, niin täältäpä tulee täyslaidallinen: Idiootit on kuvaus ryhmästä anti-keskiluokkaisia ihmisiä, jotka päättävät kapinoida henkisesti kangistunutta yhteiskuntaa häiriköimällä julkisessa tilassa päästämällä sisäisen idioottinsa valloilleen ja tekeytymällä kehitysvammaisiksi. Myöhemmin ryhmän sekoilut keskittyvät yhden jäsenensä hallussa olevaan myyntiin menevään autioon taloon, jossa mm. nähdään oikeaa seksiä ja lopulta myös kokonaiset orgiat.

Lars von Trier on kiero, kiero pirulainen. Monelle keskivertokatsojalle tällaisen menon katsominen on erittäin suurella todennäköisyydellä mitä suurinta aivosyöpää ja kärsimystä, mutta oikeasti mies on vain pahuksen taitava siinä mitä tekee, eli tässä tapauksessa silkassa ajatuksia herättävässä provosoinnissa. Idiootit on todellisuudessa huomattavasti paremmin näytelty kuin mitä aluksi voisi kuvitella ja näyttelijöiden häpeilemätöntä kokovartalo-omistautumista rooleihinsa ei voi tällainen juntti kuin ihailla. Vai menisittekö itse heiluttelemaan elintänne kameran eteen tietäen tasan tarkkaan että tätä tullaan tapittamaan taiteena ympäri maailmaa vielä vuosikausien päästäkin? Itse en ainakaan kehtaisi.

Pippelin heilutteleminen ei kuitenkaan ole Idiooteissa "se juttu". Todellisuudessa tässä koetellaan tarkoituksella niin sovinnaisuuden kuin elokuvataiteellisen sietokyvynkin äärirajoja, eikä katsojankaan tarvitse kokea pelkkää sympatiaa näitä itsekeskeisiä hahmoja kohtaan vaan päinvastoin myös vihata ja halveksua. Eräässä kohtauksessa näiden eteen marssitetaan joukko oikeita kehitysvammaisia. Vaikka kehitysvammaisia esittävien kapinallisten teatteri jatkuu tämänkin jälkeen, näille alkaa vähitellen valjeta ettei koko kupletin perinnäinen ilo olekaan itse sekoilussa vaan yhdessäolossa. Hahmoista erityisesti mukaan lyöttäytyvä Karen lieneekin tässä suhteessa ehkäpä kaikkein keskeisin, hakeehan tämä idioottia esittämällä synkeään elämäänsä läheisyyttä ja rakkautta näin samalla uhraten itsensä ja moraalinsa.

En oikeasti tiedä mitä tästäkin leffasta pitäisi lähteä ajattelemaan tai edes sitä, onko ohjaaja tässä tapauksessa se suurin idiootti vaiko minä itse, joka otin ja katsoin koko spektaakkelin alusta loppuun sensuroimattomana ja ilman hengähdystaukoja. Idiootit on äärimmäinen teos miltä tahansa kantilta tarkasteltuna, ehdottoman vaikea ja epämukava katsoa, mutta silkkaa tekotaiteellista roskaa tämä ei sentään ole. Omat tuntosarveni väpättävät villisti just nyt, joten taidan vain tarvita lisää Lars von Trieriä henkisesti kangistuneeseen elämääni.


Arvio: 4/5


IDIOTERNE, 1998 Tanska, Ruotsi, Ranska, Hollanti, Italia
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Näyttelijät: Anne Louise Hassing, Bodil Jørgensen, Jens Albinus, Nikolaj Lie Kaas, Troels Lyby

Breaking the Waves - aallonmurtaja (1996)

Lars von Trier, tuo Juutinmaan oma kaukukakara tuli edellisellä menestyksekkäällä elokuvallaan luoneeksi nahkansa täysin uudelleen perustuksiaan myöden. Vähän sen jälkeen mies ehti muiden maanmiestensä ja -naistensa kanssa kirjoittamaan vanhanaikaisesta studiojärjestelmästä irtiottoa hakevan Dogma 95 -manifestin ja käynnistämään nimeä kantavan taiteellisen liikkeenkin. Menemättä turhan yksityiskohtaisuuksiin tuon kyseisen manifestin sisällöstä, käytännössä dogmaelokuvalla tarkoitetaan dokumentaarisempaa otetta hakevaa luonnonvalossa ja aidossa ympäristössä käsikameralla kuvattua karun realistista tyyliä. Näin ollen niille totutuille ohjaajan makeille kikkailuille voidaankin jo tässä vaiheessa heittää hyvästit.

Pahan pojan osaavissa karvaisissa kätösissä ei tosin keinotekoisella estetiikalla niin väliäkään, sillä lopputulos todennäköisesti päräyttäisi vaikka perunalla kuvattuna. Niin pitkälle ei Breaking the Wavesin kohdalla kuitenkaan kaikessa brutaaliudessaankaan mennä, sillä kyseessä on periaatteessa eräänlainen tekijänsä näkemys vanhasta tutusta Carl Theodor Dreyerin uskoa ja rakkautta ikimuistoisella tavalla käsittelevästä Sanasta aikansa kaikin puolin laadukkaalla näyttelijäkattauksella. Itse asiassa pääosaa esittävä Emily Watson pääsikin roolisuorituksellaan aina Oscar-ehdokkaaksi asti, mutta hävisi Fargon Frances McDormandille. Mielenkiintoisena triviatietona Breaking the Wavesista on tehty myös oopperasovitus vuonna 2016, joka alkuperäisteoksen tavoin on kerännyt runsaasti kiitosta omalla alallaan.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 70-luvun Skotlantiin ja sen vanhoillisempiin kalvinistisiin seutuihin, joissa naisia kohdellaan kirkoissa vielä toisen luokan kansalaisina, usko on karun ankaraa ja Jumala vihaa omaa luomustaan. Emily Watsonin esittämä lievästi jälkeenjäänyt ja viaton nainen tapaa rukoilla ja keskustella rakastavan Jumalansa kanssa omalla erikoisella tavallaan. Erään kerran yksinäisyydestä kärsivä nainen tulee rukoilleeksi öljylautalla työskentelevän miehensä pikaista paluuta, ja kuinka ollakaan mies palaa onnettomuuden seurauksena kuoleman kielissä ja lähes täysin halvaantuneena.

Tästä kohdin oikeasti alkaakin vasta varsinainen tarina, mutten osaa tiivistää sitä mitenkään järjellisesti spoilaamatta liikaa, joten jätän tämän vain tähän. Ohjaajan myöhemmät leffat tuntien ei kuitenkaan tulle kenellekään yllätyksenä jälkimmäisen puolikkaan pyörivän naisen uhrauksen, seksuaalisten perversioiden ja jo aiemmin esiteltyjen hengellisten teemojen ympärillä. Koruttoman riisuttu kuvaustyyli tuo kaiken niin lähelle katsojaa, että tätä katsoessa melkein pystyy tuntemaan näyttelijöiden hengityksenkin niskassaan. Mitenkään maalauksellista tai erityisen taiteelliseksi tarkoitettua antia ei varsinaisesti nähdä saati kuulla juurikaan, joten pelkästään siinä mielessä tämän luulisi olevan kenen tahansa katsottavissa.

Olen lukenut Lars von Trierin pyrkineen Breaking the Wavesissa uskonnolliseen elokuvaan ilman ihmeitä, vaikka lopputuloksessa sellaisia periaatteessa nähdään useampikin. Katsojan itsensä pähkäiltäväki ja tulkittavaksi on vain jätetty, onko niissäkin kyse vain sattumasta, korkeampien voimien väliintulosta vai jostakin aivan muusta.

Kaikesta edellisestä riippuen tai peräti riippumatta olen enemmän kuin yllättynyt miten moniulotteinen Breaking the Waves pohjimmiltaan onkaan: toisaalta tätä voi katsoa hengellisenä teoksena ihmisen ja henkisen suhteesta, toisaalta kertomuksena uskon ja rakkauden voimasta sekä toisaalta provokatiivisena eroottisena mustana komediana parhaaseen Lars von Trier -tyyliin. Itse uskon, että tähän on vähän haettu inspiraatiota japanilaisista klassikoistakin, erityisesti Kenji Mizoguchin teoksista. Kaikki on itselleni vain plussaa plussan päälle.

Jos pitäisi tiivistämän tuntoni Breaking the Wavesin suhteen ytimekkäästi kahteen suomen kielen sanaan, olisivat ne "maineensa" ja "veroinen".


Arvio: 5/5


BREAKING THE WAVES, 1996 Tanska, Iso-Britannia, Ranska, Hollanti, Norja, Islanti
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier, Peter Asmussen
Näyttelijät: Adrian Rawlins, Emily Watson, Jean-Marc Barr, Katrin Cartlidge, Stellan Skarsgård

Europa (1991)

Tätä leffaa tehdessään Lars von Trier, tuo Juutinmaan paha poika olikin melkoisessa kiipelissä, sillä miekkosella oli takanaan vain yksi mainitsemisen arvoinen teos sekä kaksi enemmän tai vähemmän mielipiteitä jakavaa tuotosta, näistä Epidemia floppasi ihan kirjaimellisesti ja Medeakin tuli tehtyä nollabudjatilla suoraan televisioon. Jotain oli siis tehtävä, ja se jokin oli muokata tyyliä massoille sopivampaan muotoon, mutta tietenkään maestron itsensä taiteellisista visioista tippaakaan tinkimättä. Yllättäen tulostakin syntyi, sillä Europaa pidettäneen edelleen monessa tuvassa ja majatalossa miehen parhaimmistoon kuuluvana teoksena, jonka jälkeen paluuta entiseen kurimukseen ei enää ole ainakaan tähän päivään mennessä ollut.

Von Trierin elokuvan aluksi Max von Sydow eli Flash Gordonin Ming ja Manaajan harmaapäinen pappi pitää lyhyen alkupuheen, jolla katsoja tuuditetaan rentouttavan mukavaan hypnoottiseen uneen nimeltä Europa. Tämän jälkeen tavataan ensimmäistä kertaa varsinainen päähenkilö, toisen maailmansodan jälkeiseen Saksaan hyväntekeväisyystarkoituksessa saapuneeseen amerikkalaiseen idealistiin nimeltä Leopol Kessner, joka pestautuu paikallisen setänsä kautta Zentropa-nimiseen junaan vuodeosaston konduktööriksi.

Jo ensimmäisistä jumalaisen kauniista mustavalkoisista kuvista lähtien katsoja lieneekin jo kiinnittänyt huomiota von Trierin elokuvan 50-luvun noir-leffojen ja klassisten Hollywood-melodraamojen hengessä toteutettuun tyylittelyyn, joka tuntuu sellaisenaan yhdistyvän täysin saumattomasti ohjaajan uudempiin temppuihin ja tekniikoihin menemättä kuitenkaan The Element of Crimen kaltaiseksi itsetarkoituksellisen raskassoutuiseksi kikkailuksi. Voin vaikka vannoa löytäneeni tästä esimerkiksi muutamia yksittäisiä viittauksia Casablancan ja Nainen ilman omaatuntoa suuntaan. Ilmeisesti kyseessä on ainakin osittain ironinen veto viittauksena ohjaajan silloisiin kaupallistumispaineisiin.

Yllättäen kyseessä ei kuitenkaan ole puhdasverinen melodraama tai noir-elokuva vaan oman tulkintani eräänlainen art house -väännös edellisten lisäksi myös klassisista Hitchcock-leffoista. Päähenkilön pakollinen mielitetty kun sattuu olemaan tarinan femme fatale, joka johdattaa sankarimme kokonaisen natsien jälkeensä jättämän terroristisolun salaliiton jäljille eikä junien historiakaan ole aivan niin puhtoinen kuin voisi luulla. Monet ovat kritisoineet tätä historiallisista epätarkkuuksista, mutta itse uskonkin kyseessä olevan The Element of Crimen tavoin lähtökohtaisesti uneen sijoittuva tarkoituksellisen surrealistinen ja painajaismaista sävyä hakeva tarina, jota ei pitäisikään ottaa niin kauhean kirjaimellisesti tai etsiä mitään objektiivista sanomaa tai totuutta.

Europa tuskin on ihan joka miehen tai naisen suosikkileffoja, mutta omasta mielestäni Lars von Trierin tähänastisen uran kypsin tuotos kannattaa ehdottomasti kokea, jos vain vetoa tällaisiin taiteellisempiin vanhan liiton henkeä huokuviin art house -tuotoksiin vähääkään löytyy. Erään vahvistamattoman huhun mukaan Steven Spielberg ammensi tästä nimenomaisesta teoksesta inspiraatiota Schindlerin listaankin, joten von Trierin voi ainakin sanoa selvästi tehneen elokuvassaan jotain todella oikein.


Arvio: 4.5/5


EUROPA, 1991 Tanska, Saksa, Sveitsi, Ranska, Ruotsi
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier, Niels Vørsel
Näyttelijät: Barbara Sukowa, Ernst-Hugo Järegård, Jean-Marc Barr, Jørgen Reenberg, Max von Sydow, Udo Kier

Epidemia (1987)

Kovin montaa lähdettä en Epidemian taustoista löytänyt edes pikaisella kierroksellani Lars von Trierin elokuvia käsittelevillä sivustoilla. Yleisön ja kriitikoiden kommenteista päätelleen kyseessä voisi kuitenkin yhtä hyvin olla jonkinlainen ohjaajansa narsismin juhlava kukinto, joku on tässä nähnyt tekijänsä turhautuneen toteamuksen taiteensa luomisen vaikeudesta, toisaalla tämä on ymmärretty jopa käytännön pilana kaikille maailman kriitikoille ja studiopomoille. Jos von Trierin edeltäjä jakoi jo valmiiksi mielipiteitä, on Epidemian vastaanotto ollut ainakin sitäkin yksimielisemmän negatiivinen. Moni tuntuukin pitävän tätä edelleen yhtenä ohjaajansa uran heikoimmista hetkistä.
'
Epidemia on dokumenttia ja fiktiota yhdistelevä neuroottisen ahdistunut kertomus Lars von Trieristä ja Niels Vørselistä painiskelemassa uuden, nopeasti kokoon kyhätyn käsikirjoituksensa parissa. Fiktiivinen tarina kertoo von Trierin itsensä esittämästä lääkäristä, joka on keksimäisellään lääkettä maailmassa riehuvaan tappavaan ruttoepidemiaan. Käsikirjoitus kuitenkin kohtaa odottamattomia ongelmia, sillä studiopomot eivät ole laisinkaan tyytyväisiä sen sisältöön. Kaiken tämän taustalla käyvät huhut todellisessa maailmassa leviävästä salaperäisestä epidemiasta...

Ainakin tästä voi sanoa, että mikäli von Trierin edellisen ohjaustyön ylitaiteellisuus sattui ottamaan hermoon, ei tämä ole puoliakaan yhtä vaikea ja raskas katsoa kuin se. Toisaalta tässä ei oikeasti olekaan mielenkiintoisen rakenteensa lisäksi oikein minkäänlaista erityistä tarttumapintaa ainakaan näin maallikon näkökulmasta; turhaa symboliikkaa ja viittauksia joka suuntaan tässä ei ainakaan heitellä. Ehkä von Trier olikin tarkoittanut Epidemian vastaukseksi The Element of Crimen kriitikoille.

Edellinen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tässäkin olisi omat erityiset huippuhetkensä, ne vain sijoittuvat enimmäkseen rainan loppupuolelle. Jos vain jaksaa tällaista mennä katsomaan niinkin pitkälle, selviää mitä tämäkin sepustus oikeasti tarkoittaa. Lars von Trieriä voin jo pelkästään Epidemian perusteella kuitenkin liputtaa heikoimmillaankin varsin mielenkiintoiseksi persoonallisuudeksi, jonka teoksia tuntuisi mielivän enemmän kuin huvikseen kahlata läpi vaikka sitten laadusta piittaamatta.


Arvio: 3/5


EPIDEMIC, 1987 Tanska
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier, Niels Vørsel
Näyttelijät: Allan De Waal, Colin Gilder, Michael Gelting, Ole Ernst, Svend Ali Hamann

The Element of Crime (1984)

Yksi tanskalainen seitsemännen taiteen suurmestari lähti tästä maailmasta jo 60-luvulla, tälle ammottavalle aukolle paikkaajaa ja gurulle manttelinperijää saatiin odottaa aina 80-luvulle asti, jolloin nuori Lars von Trier nousi maailmanmaineeseen jo ensimmäisellä, ilmeisesti tarkoituksella äärimmäisen repäisevän taiteelliseksi teokseksi tarkoitetulla pitkällä debyyttiohjauksellaan. Vielä tänä päivänäkin kyseessä taitaa olla niitä tekijänsä eniten mielipiteitä jakavia tuotoksia, Cannesin raadin vaikutusvaltaisia jäseniä uhkasi kävellä uloskin jos Trierille olisi menty jakamaan tästä pääpalkintoa. Eipä sitten jaettu, mutta sovinnollisena eleenä Trierille myönnettiin kuitenkin kyseisillä kinkereillä erikoispalkinto onnistuneesta teknisestä toteutuksesta.

Henkilökohtaisesti koen erityisen vaikeaksi pukea selkeän ja ymmärrettävän kielelliseen muotoon, mistä Trierin elokuvassa oikeasti onkaan kysymys, sillä meinasin muutamissa kohdin itsekin putoilla tämän taidepläjäyksen kärryiltä. Sikäli kun itse mitään ymmärsin, on kyseessä matka raspikurkkuisen Michael Elphickin esittämän lähitulevaisuuden murtuneen ja ahdistuneen yksityisetsivän alitajuntaan ja muistoihin. Unimaisen subjektiivisessa menneisyydessään mies jahtaa "lottomurhaajaksi" kutsuttua lottokuponkeja kaupittelevia tyttöjä metsästävää sarjamurhaajaa ja päätyy lopussa hyödyntämään mentorinsa psykologista teoriaa murhaajan mielenmaisen omaksumisesta tämän nappaamiseksi.

Kaiken edellisen hahmottaminen oli katsoessa välillä melkoisen työn ja tuskan takana, eikä olekaan laisinkaan liioiteltua todeta tämän vaativan katsojaltaan melkoista keskittymiskykyä kaiken eteen vyöryvän audiovisuaalisen informaation sulattamiseksi. Onneksi Trier on kuitenkin saanut taiottua elokuvaansa niin hypnoottisen ja taianomaisen visuaalisen ilmeen, ettei katsomista yksinkertaisesti voi jättää keskenkään. Koko tarinahan sijoittuu yhden ihmisen tajuntaan ja seepianvärisestä neo-noirin estetiikasta sekä erityisesti Andrei Tarkovskin Stalkerista ammentava kokonaisuus on jo siksi hyvin vahvasti tyylitelty erilaisilla vertauskuvilla, symboleilla sekä luonnonelementeillä. Viimeisistä tärkein on luonnollisesti vesi, jota nähdään ja kuullaan lähes jokaisessa kuvassa koko elokuvan keston ajan.

En ole vieläkään täysin varma mitä tulikaan taas koettua, mutta pelkän von Trierin luoman uniikin ja vahvan tunnelman sekä maailman tyylitajuisimpaan lukeutuvan kuvauksen yhdistelmän jättämä muistijälki tulee todennäköisesti säilymään ja kummittelemaan omassa tajunnassani sellaisenaan vielä vuosikausienkin jälkeen. En osaa tällaista viihteenä kenellekään tarjota tai suositella, mutta todella vaikuttavana ja ainutlaatuisena elämyksenä The Element of Crime tehnee kauppansa.


Arvio: 4/5


FORBRYDELSENS ELEMENT, 1984 Tanska
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier, Stephen Wakelam, William Quarshie, Niels Vørsel
Näyttelijät: Esmond Knight, Jerold Wells, Me Me Lai, Michael Elphick

Medea (1988)

Carl Theodor Dreyer poistui tästä maailmasta kypsässä miehen iässä 20. maaliskuuta 1968 jättäen jälkeensä läjäpäin vuosien varrella syntyneitä hyödyntämättömiä suunnitelmia ja puolivalmiita käsikirjoituksia. Yksi näistä sattui olemaan mestarin kahden viimeisen ohjaustyön välillä syntynyt luonnostelma Euripideen klassisen Medeian filmatisoinnista, jonka toteuttaminen jäi lopulta toisen tanskalaisen mestarin tehtäväksi. Toisella mestarilla tarkoitan tietysti Lars von Trieriä, tuota Juutinmaan taattua provokaattoria ja muutenkin alallaan varsin lahjakasta tekijämiestä, jonka suuriin ja tärkeimpiin esikuviin Dreyerkin ammoin kuului.

Kreikkalaisia tragedioita tarkemmin tuntemattomille seuraavaksi luvassa lyhyehkö referaatti Euripideen klassikosta. Medeia oli Kirken veljentytär, johon Hera yritti saada kultaisesta taljasta taistelevaa Iasonia rakastumaan omia tarkoitusperiään varten. Medeia ja Iason perustivat perheen, mutta näiden palattua Korinttiin yritti kuningas taivutella Iasonia hylkäämään entisen rakastettunsa ylhäissyntyisen tyttärensä tieltä. Hylätty Medeia päätyi lopulta suunnittelemaan julminta mahdollista kostoa Iasonille ja tämän uudelle mielitietylle, mutta kärsi lopulta mustasukkaisuudestaan ja katkeruudestaan kovimman mahdollisen hinnan.

Minulla on Lars Ulrichin kaiman ohjaustyöstä sekä hyviä että huonoja uutisia. Hyvät uutiset kuuluvat, että mikäli ei satu pitämään Dreyerin ohjaustyylistä, ei von Trierkään sitä turhaan yritä apinoida. Toisaalta taas mikäli kaikenlainen muu yliampuva hifistely ja taiteilu ei satu nappaamaan, ei tätäkään kannata yrittää, sillä von Trier keskittyy silkan selkeän tarinoinnin sijaan tarjoilemaan toinen toistaan kauniimpia ja eeppisempiä kuvia sumuisista nummista, valtoimenaan virtaavista puroista ja viljavista pelloista. Kaikki luonnon elementit ovat hyötykäytössä ja vertauskuvaa lyödään tiskiin toinen toisensa perään.

Haluaisin tykätä tästä von Trierin näkemyksestä paljon enemmän, mutta omaan silmääni nuoren mestarin tragediaan on jäänyt enemmän kuin muutama problemaattisempi juttu. Koska kyseessä on suoraan televisioon tuotettu produktio, ei tässä ole kovinkaan paljoa ollut rahaa takana. Toisaalta von Trier onnistuu repimään heikoista lähtökohdistaankin suorastaan häkellyttävän komeaa kuvastoa, mutta sekin pitkälti itse tarinan kustannuksella, jonka kiemuroita päädyin ainakin itse toisinaan setvimään erillisen referaatin avulla.

Medea on ehdottomasti hyvää tekoa, selvästi huippulahjakkaan visionäärin kätten työtä. Tajunta tuskin tämän parissa sentään räjähtää kovimmillakaan von Trierin faneilla, mutta elokuvan kuin elokuvan kyky saada allekirjoittanutkin kiinnostumaan ja lukemaan huvikseen antiikin klassisia tragedioita on temppu, johon ihan mikä tahansa tekele tässä maailmassa ei aivan helpolla kykenekään.



Arvio: 3/5



MEDEA, 1988 Tanska
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer, Lars von Trier, Euripides, Preben Thomsen
Näyttelijät: Henning Jensen, Kirsten Olesen, Udo Kier