maanantai 28. elokuuta 2017

Death Note (2017)


Death Note on tarina pirullisen nerokkaasta ja helppoon elämäänsä kyllästyneestä opiskelijasta nimeltä Light Yagami, joka saa käsiinsä kuolemanhengen ihmisten maailman pudottaman vihkosen, jolla pystyy tappamaan kenet tahansa, miten tahansa ja missä tahansa pelkän nimen kirjoittamalla. Alter egokseen Light kehittää rikollisille omaa jumalaista oikeuttaan jakavan mystisen Kiran ja saakin sitten kaikkien maailman poliisien lisäksi peräänsä pelkästään nimellä L tunnetun eksentrisen neron. Tarinan edetessä poliisin ja Lightin kissa ja hiiri -leikki käy aina vain monimutkaisemmaksi ja jännittävämmäksi osapuolten yrittäessä jekuttaa toinen toistaan katkeraan loppuun asti.
Ylläoleva on tietysti referoitu suoraan siitä alkuperäisestä klassikkosarjakuvasta, jonka kanssa tällä jenkkiremakella ei nimestään huolimatta ole käytännössä yhtään mitään tekemistä.
Ihan oikeasti.
Siis yhtään mitään.
Mitä te muka odotitte? Lähdeuskollista jenkkiremakea? Hah!

Amurrrikalainen Death Note kertoo emoteinistä nimeltä Light Turner. Lightilla on vähän ikävää kun koulussa kiusataan. Kerran Light saa sitten käsiinsä sen turkasen vihkosen ja alkaa tappaa rikollisia tehdäkseen vaikutuksen cheerleader-tyttöystäväänsä. Loppujen lopuksi kaksikko päätyykin muodostamaan vähän Bonnie ja Clyde -tyylisen rikollisen parivaljakon. Kaksikon tappoja tutkivan amerikkalaisen poliisin avuksi saapuu salaperäinen huppupäinen ja naamioitunut L, jolla saattaa olla ratkaisun avaimet hallussaan...
Lopun saattekin katsoa itse.
Huhhuh, kuulkaas. Mistä taas aloittaa tämänkin turkaleen perkaaminen? Aloitetaan vaikka aivan alusta. Ensimmäinen parikymmentäminuuttinen taitaa olla parasta koko Death Notessa. Hahmojen ja tarinan pohjustus on tehty ihan hyvin, audiovisuaaliselta kantilta homma tuntuu toimivan ja jos unohtaa kaikenlaiset keskeisiin hahmoihin ja näyttelijöihin liittyvät pikku fibat, on kyseessä varsin onnistunut ja toimiva aloitus. Willem Dafoen motion capturella esittämä shinigami Ryuk on toteutettu ainakin omasta mielestäni juuri niin hyvin kuin tällaisen hahmon voi ylipäänsä toteuttaa ilman, että vastanäyttelijä tuntuu koko ajan puhuvan seinälle. Willem Dafoella on muuten pahuksen makea ääni.
Amurrrrikkalaisen Death Noten väistämätön ja jyrkkä alamäki alkaa viimeistään siinä vaiheessa kun Lightin tyttöystävä astuu mukaan kuvioihin. Hahmolla itsellään ei ole käytännössä minkäänlaista persoonallisuutta ja tytteliä esittävän Margaret Qualleyn näyttelytaidot ovat luokkaa Kristen Stewart, ehkä vieläkin kehnommat. Qualleyn sooloilua vieläkin huonommaksi päästään ainoastaan kohtauksissa, joissa pääpari joutuu esittämään olevansa kiintynyt toisiinsa. Anakin Skywalkerilla ja Padmella on enemmän kemiaa ja uskottavampi suhde kuin näillä kahdella puupäällä. Melkein yhden ainoan yhteisen kohtauksen päätteeksi pari panee jo lihaa piiloon kuin vanha aviopari hopeahääpäivänä!
Puupäistä puheen ollen, Lightin tyttöystävä on ihan pahuksen tyhmä. Yhdessä kohtaa tytsy päättää esimerkiksi tapattaa Lightin perässä olevan poliisin suojellakseen sarjakuvan Lightin tyhmennettyä elokuvaversiota epäilyiltä. Tappajaksi epäiltyä seuraava poliisi tapettu… ei herätä epäilyksiä sitten ollenkaan! Miten meni niinku omasta mielestä? Paljon paremmaksi ei pistä Light itse, joka ensitöikseen alussa päättää kertoa ventovieraalle olevansa tappaja ja myöhemmin hemmo puheleekin murhista kovaan ääneen täpötäysillä koulun käytävillä. Sarjakuvan nerokkaasta Lightista on tultu kauas, omasta mielestäni liiankin kanssa. 

Ja sitten on L, poliisia tappajien metsästyksessä auttava salaperäinen nero ja äärimmäisen eksentrinen etsivä. Tätä elokuvaa katsoessa tuntui kuin L:llä olisi ollut kokonaiset kaksi käsikirjoittajaa: alussa hahmo esimerkiksi on jotakuinkin uskollinen sarjakuvan esikuvalle makeasta pitävänä ja kenkiä inhoavana introverttinä outolintuna, mutta sitten yhtäkkiä hahmo muuttuu kuin lennosta kaikista maailman poliisisarjoista tutuksi stereotyyppiseksi pakkomielteiseksi poliisiksi, jonka älyllinen ylivertaisuus katoaa mystisesti kuin se kuuluisa kamelinpieru Saharaan; lopussa hahmo on mukana jopa parissa takaa-ajossa ja toimintakohtauksesa. Itse asiassa koko elokuva muuttuu alun jälkeen kuin täydelliseksi pastissiksi kaikkien maailman poliisielokuvien kliseitä ilman minkäänlaista selkeää omaa identiteettiä.
Täysin oma lukunsa Death Notessa on elokuvan soundtrack, joka ei varsinaisesti ole huono, mutta äärimmäisen… omituinen. Jostain syystä tekijät päättivät sisällyttää tähän mahdollisimman paljon vanhoja kasarilla tehtyjä hitaita soft rock -balladeja, jotka eivät ainakaan omasta mielestäni istuneet tällaiseen ihmisten tappamisesta kertovaan poliisitrilleriin sitten ollenkaan. Kaikkein uskomattomin biisivalinta tulee aivan lopussa, kun lopputekstien päällä ja vähän jo niitä ennen alkaa taustalla soida Air Supplyn äärimmäisen imelä ja sokerinen ”Power of Love” kuin kirsikkana kakun päällä. Ihan menevä biisi, mutta täysin väärässä elokuvassa.
Täytyy sanoa, että vaikka periaatteessa vihaan ja inhoankin Death Noten jenkkiversiota vähintään yhtä paljon kuin Sitä yhtä toista aiemmin tänä vuonna ilmestynyttä jenkkiremakea, en ole tästä tuhotyöstä periaatteessa kauhean vihainen. Oli tässäkin ihan omat hyvät hetkensä ja sitten oli paljon niitä huonompiakin, mutta tämän pölhöys ja käsittämättömän tyhmät kommervenkit sentään huvittivat ja saivat ainakin itseni monessa kohtaan jopa hymyilemään. Hyvä tai erityisen viihdyttävä tämä ei ole missään tapauksessa, muttei kuitenkaan pelihousujen repimisenkään arvoinen. Tylsää tätä katsoessa tulee joka tapauksessa, todella todella todella todella todella tylsää. Jenkit ei vaan osaa.


Arvio: 1.5/5

DEATH NOTE, 2017 USA
Tuotanto: Dan Lin, Masi Oka, Jason Hoffs, Roy Lee, Ted Sarandos
Ohjaus: Adam Wingard
Käsikirjoitus: 
Charley Parlapanides, Jeremy Slater, Takeshi Obata, Tsugumi Ohba, Vlas Parlapanides
Näyttelijät: 
Lakeith Stanfield, Margaret Qualley, Nat Wolff, Shea Whigham, Willem Dafoe

Palkkapäivä (1922)


Otanpa huvin vuoksi arvosteluun vielä toisenkin Chaplin-lyhärin. Tällä kertaa kulkuri pestautuu rakennustyömaalle. Siinä sitten heitellään monenlaista läppää, läheltä piti -tilanteita, läpsitään slapstickiä ja ihastutaan paksun pomon ihanaiseen tyttäreen. Palkkapäivän jälkeen kulkuri suuntaakin eukkonsa sijaan lähikuppilaan ja tuhlaa rahansa jaloon tislejuomaan.
En tiedä miten tarkkaan tämä kuvaa oman aikansa raksatyötä, mutta hyvä tavaton miten uskomattoman vaarallista se nykysilmin katsottuna on ollut! Mitään turvakaiteta tai kypäriä ei käytetä ollenkaan, tiiliä heitellään huolettomasti, muonat syödään likaisen työn lomassa ja näpitkin menee väkisin väliin kuin väliin. Huhhuh, miten kauas ollaan tultu 20-luvun maailmasta, sano.

Parasta tässä lyhärissä on pienestä hämmennyksestäkin huolimatta raksatyömaalle sijoittuva ensimmäinen puolikas ja etenkin se hassu tiilenheittokohtaus, jonka on täytynyt toimia jonkinlaisena inspiraationlähteenä Top Secret - huippusalaistan legendaariselle kirjakauppasketsille. Koko lyhärin olisikin saanut sijoittaa pelkästään työmaalle, sillä homma alkaa rajusti hyytyä välittömästi sieltä poistuttua.
Siinä lyhyt yhteenveto. Palkkapäivä edustaa keskinkertaisempaa kastia Charles Chaplinin lyhäreistä, mutta parempaakin on tehty ja paljon, esimerkiksi äskettäin arvostelemani Susi lammasten vaatteissa, joka olikin enemmän kuin tuplasti tätä pitempi. Eiköhän tämäkin Chaplin-komedioiden yleissivistykseen kuulu, joten aiheesta kiinnostuneille tätä tuskin tarvitsee erikseen lähteä edes suosittelemaan. Katsotte kuitenkin.

Arvio: 3/5

THE PAY DAY, 1922 USA
Tuotanto: Charles Chaplin
Ohjaus: Charles Chaplin
Käsikirjoitus: Charles Chaplin
Näyttelijät: Charles Chaplin

Susi lammasten vaatteissa (1923)


Charles Chaplinin esittämä tutunoloinen veijari karkaa vankilasta ja varastaa ensitöikseen paikalle osuneen papin vaatteet. Seuraavaksi pappina esiintyvä vanki päättää suunnata Meksikon vastaiselle rajalle, mutta päätyykin vahingossa pitämään jumalanpalvelusta syvän etelän evankelisten uskovaisten seurakuntaan. Koska kyseessä on Chaplin-leffa, hahmo myös rakastuu ja joutuu lopussa keskelle rikollisjoukon kuprua.
Susi lammasten vaatteissa tai Pyhiinvaeltaja on Chaplinin leffaksi yllättävänkin kevyt ja pienimuotoinen teos, jossa ei oikeastaan ole sen enempää suuria tunteita kuin kauhean syvällistä tarinaakaan. Tämän lyhärin huumorikin keskittyy 20-luvun Chapliniksi yllättävän paljon puhtaaseen slapstickiin ja törmäilyyn, mikä ei välttämättä ole huono juttu sillä onhan tässä nyt kyse kuitenkin alan kruunaamattomasta kuninkaasta.
Tämän lyhärin hienous ainakin omalta osaltani perustuu kaikkiin sen pieniin yksityiskohtiin ja vaatimattomampiin eleisiin, joita harvoin samalla tavalla näkee muiden mykän ajan koomikoiden teoksissa. Yhdessä kohtaa esimerkiksi joukko ihmisiä piirittää karkurin ja Chaplin kättelee kohteliaasti kaikkia – mukaan lukien paikalle osuneen vanhuksen partaa.
Toisessa kohtauksessa Chaplinin hahmo on ostanut itselleen lipun rajaseudulle Texasin Paholaisen rotkoon, mutta mies kömpii kuitenkin pummilla junan pohjarakenteisiin. Junan konduktööri kuitenkin huomaa pummin ja käy sättimässä tätä. Karkuripappi vastaa ojentamalla tälle matkalippunsa.

Ja siinä se kai sitten olikin. Susi lammasten vaatteissa on lyhyt ja simppeli elokuva eikä siinä ole hirveästi sisältöä tämän pitempään arvosteluun. Ilmestyessään tämä oli yksi Chaplinin viimeisistä lyhytelokuvista ennen miehen siirtymistä pääosin pitkien komedioiden pariin, tällä kuulemma kuitattiinkin jotain vanhoja sopimuksia. Omaan silmään tämä vaikuttaa lähinnä mestarin kevyeltä välityöltä ennen Nainen Pariisissa ja Kultakuumetta eikä tätä ole tarkoituskaan ottaa niin hirveän vakavasti.
Kuten arvata saattaa, tämä oli uskonnolla irvailevana elokuvana myös jonkinasteinen skandaali ja kaikenlaiset uskovaisporukat ja siihen aikaan mainstreamia ollut Ku klux klan vastustivat tätä syntistä komediaa ankarasti. Kylmän sodan vuosina tätä käytettiin vielä todisteena Chaplinin kommunistisympatioiden puolesta.

Arvio: 4/5

THE PILGRIM, 1923 USA
Tuotanto: Charles Chaplin
Ohjaus: Charles Chaplin
Käsikirjoitus: Charles Chaplin
Näyttelijät: Charles Chaplin, 
Edna Purviance, Kitty Bradbury, Mack Swain

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Tetsuo: Ironman (1988)


Tetsuo: Ironmanin kyberpainajainen ei voisi oikeastaan alkaa yhtään viehättävämmin: ensimmäisissä kuvissa nähdään teknofetisisti leikkaamassa omaa lihaansa ja tunkemassa syöpäläisiä kuhisevasta leikkaushaavasta sisään elektroniikkarompetta ja rasvaisia metalliputkia. Seuraavaksi nimetön japanilainen jokamies ajaa vanhingossa autonsa kanssa peltipervertikon yli, heittää ruumiin lähimpään roskikseen ja katoaa paikalta kuin mitään ei olisi koskaan sattunutkaan. Pellettipervo saa lopulta kuintekin kostonsa, kun jokamies muuttuu ihmisen ja koneen epämääräiseksi epäsikiöksi.
Tämä elokuva on vähän kuin yhdistelmä Eraserheadin neuroottisen selittämätöntä ahdistusta, Videodromen synkkää teknosurrealismia ja body horroria, ihanan suttuista underground-laatua ja muuten vain taatun nerokasta japanilaista hulluutta. Tetsuon maailmassa jokainen kuva on äärimmäisen ruma ja likainen sekä erikoistehosteet itsetarkoituksellisen rupuisia ja alkeellisia. Taustamusiikkinakaan ei tässä kuulla mitään enkelikuoron joikua tai rasittavaa viulujen vinku-ulinaa vaan visuaalista saastaa säestää aito ja rehellisen rouhea metallin pauke ja industrial-mökä.

Tämä jos mikä on luovaa elokuvan taidetta, uskokaa pois. Miettikää asiaa vaikka tältä kantilta: Tetsuo: Ironman on varmaan maailman ainut edes etäisesti kyberpunk-leffaa muistuttava elokuva, joka ei yritä suoraan kopioida ainuttakaan genren klassikkoa. Tässä ei esimerkiksi seikkailla post-apokalyptisessä tulevaisuudessa, pohdiskella katoavaa identiteettiä, painiskella inhimillisestä menneisyydestä kumpuavien muistojen kanssa, jahdata replikantteja futuristisessa kaupungissa eikä koko elokuvassa nähdä pahoja korporaatioita. Ainuttakaan. Tetsuo on kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla raivokkaan kapinahenkinen kauhukakara, joka lähinnä haistattaa pitkät kaikille omansa ja muiden genrejen kliseille ja määrittelee itse omansa.
Koko reilun tunnin pituisessa elokuvassa ei taida olla ainuttakaan kohtausta, jossa olo kävisi likimainkaan turhan mukavaksi. Tomorowo Taguchin tässä vaiheessa amatööritaidolla esittämä päähenkilö tuntuu jokaisessa kohtauksessa heiluvan ja ääntelevän kuin tuskissaan, mitä tunnetta töksähtävän neuroottisesti etenevä kuvaus ja leikkaus vielä korostavat entisestään. Alun takaa-ajokohtaus oli rupuisuudessaan yksi omista suosikeistani koko elokuvassa, paremmaksi pistää vain lopun totaalinen stop motion -muodonmuutos, jossa koko hahmo muuttuu pikkuhiljaa täysin tunnistamattomaksi romuläjäksi. Kumpikin omalla tavallaan ahdistavaa, mutta samalla pahuksen kiehtovaa katseltavaa. Kerrankin elokuva, jota voi ihan oikeasti sanoa ahdistavaksi ja painajaismaiseksi elämykseksi!

Tetsuo: Ironman on oman omituisen genrensä suuri yksinäinen; äärimmäisen hyvällä tavalla likainen ja kaamea elokuva, jonka kaltaista tai veroista eivät edes sen alkuperäiset tekijät ole kyenneet hyvästä yrityksestä huolimatta koskaan tekemään. Tetsuon jälkeen ei enää ikinä katso jäteasemalla lilluvaa metalli- ja elektroniikkaromua samalla tavalla kuin ennen.
”KANEDAAAA!!!1”


Arvio: 4.5/5


TETSUO, 1988 Japani
Tuotanto: Shinya Tsukamoto
Ohjaus: Shinya Tsukamoto
Käsikirjoitus: Shinya Tsukamoto
Näyttelijät: 
Kei Fujiwara, Nobu Kanaoka, Tomorowo Taguchi

Strange Days (1995)


Tässä elokuvassa on taatusti kurkoimpia aloituskohtauksia, joita on tullut nähtyä pitkiin pitkiin aikoihin. Heti alussa nimittäin nähdään POV-kuvattuna jonkun random narkkarijengin pieleen menevää ryöstöä. Kuka ryöstää? Mitä ryöstää? Missä ryöstää? Millään noista ei oikeasti ole väliä, sillä koko kohtauksen tarkoitus on vain tarrata tiukasti katsojan palleista kiinni ja ottaa luulot pois heti alkuunsa.
Varsinainen tarina sijoittuu tekoaikansa lähitulevaisuuteen 90-luvun viimeisiin päiviin ja kunnon maailmanlopun tunnelmiin. Muutamassa vuodessa kaikki tuntuu menneen perustavanlaatuisella tavalla päin prinkkalaa ja kaduilla vallitsee kaaos. Ajan uusi muoti-ilmiö on todellisuutta simuloiva laite, jonka avulla voi elää jonkun toisen muistoja. Tarinan päähenkilö on Lenny, entinen kyttä ja muistikamaa kaupitteleva mustan pörssin diileri ja romantikko, joka suree eroa tyttöystävästään Faithistä. Varsinainen tarina käynnistyy Lennyn saatua käsiinsä snuff-kamaa, joka sisältää tämän tuttavan murhaajan muistikuvia. Vastaavien snuff-tallenteiden kertyessä Lenny huomaakin olevansa keskellä astetta isompaa salaliittoa…

Visuaalisesti Kathryn Bigelowin ja James Cameronin Strange Days on selvästi sukua ainakin TerminaattoreilleBlade Runnerille ja Akiralle. Tässäkin jokaista kuvaa hallitsevat pimeää sumuista taustaa ja kaaoksen täyttämiä katuja vasten äärimmäisyyksiin viedyt kontrastit ja kirkkaat värit, moitteeton kameratyöskentely ja koko joukko toimivia POV-otoksia, jotka tähän aikaan olivat vielä verratten uusi juttu. Jos tätä elokuvaa pitäisi arvostella pelkän visuaalisen ilmeen perusteella, tälle tulisi helposti täydet pisteet, mutta harmittavasti tässä pitää huomioida kaikenlaista muutakin.
Perinteiseen James Cameron -tyyliin tarinakin tuntuu kyberpunk-leffaksi omaperäiseltä ja toimivalta, vaikka ajatus muistokoneista onkin jo ennestään tuttu William Gibsonin ja Philip K. Dickin vähintään vuosikymmen aiemmin ilmestyneistä klassikkoteoksista. Seksin ja väkivallan määrästä päätellen Cameron on menestysohjaajana saanut taattua tälle ainakin paljon taiteellisia vapauksia. Jokainen hahmo koko elokuvassa on muistettava, dialogi soljuu vaivattomasti eteenpäin ja etenkin Ralph Fiennes on pääosassa harvinaisen tiukassa iskussa. Erilaisia kliimaksejakin elokuvaan mahtuu ainakin puolen tusinan verran, joten aika tuskin käy ainakaan viimeisen parinkymmenen minuutin aikana pitkäksi.

Rehellisesti sanoen nautin tästä elokuvasta täysin rinnoin, kyseessä on pakko olla yksi tiukimmista ja viimeistellyimmistä ison rahan kyberpunk-leffoista koskaan. Ainut mainitsemisen arvoinen töksähdys tässä itselläni taitaa olla vähän turhankin runsas kesto, jota ehkä olisi muutamassa kohtauksessa saanut helposti suitsittua sen kymmenisen tai viitisentoista minuuttia mitään menettämättä. Muutoin koko elokuva on kyllä lajissaan aivan priimaa ja yksi nautittavimmista genrensä leffoista hands down.
Jos jotain, niin Strange Days antaa ainakin toivoa James Cameronin ja Robert Rodriguezin pitkään valmisteilla olleen ja ensi kesälle suunnitellun kyberpunk-tykki Battle Angelin jenkkifilmatisoinnin suhteen. Ei voi olla huono, ei vaan voi.

Arvio: 4/5

STRANGE DAYS, 1995 USA
Tuotanto: Steven Charles-Jaffe, James Cameron
Ohjaus: Kathryn Bigelow
Käsikirjoitus: James Cameron
Näyttelijät: 
Angela Bassett, Juliette Lewis, Michael Wincott, Ralph Fiennes, Tom Sizemore

maanantai 21. elokuuta 2017

3 vuosisataa (1923)


D. W. Griffithin Suvaitsemattomuudesta ei yksinkertaisesti voi kirjoittaa arvostelua jatkamatta edelleen tällä Buster Keatonin pitkällä debyyttielokuvalla, joka on siis parodia edellisestä. Tällä kertaa tarina sijoittuu nimensä mukaisesti kolmelle eri aikakaudelle, joissa seurataan Busterin hintelän jokamieshahmon akuankkamaista pyristelyä nuoren naisen rakkaudesta kilpakosijaa vastaan antiikin Roomassa, esihistoriallisella ajalla ja 20-luvun Los Angelesissa.
Kolmen aikakauden idea ja toteutus on äärimmäisen simppeli, mutta mielettömän hauska. Yksi koko elokuvan veikeimmistä kohtauksista parodioi Ben Hurin klassista kilpa-ajoa. Edeltäneessä kohtauksessa ennustajaukko on ennustanut Roomaan isoa lumimyräkkää ja Buster päättää nokkelasti vaihtaa vankkurinsa renkaat suksiin ja hevosten tilalle kokonaisen koiravaljakon. Koirakatraan kekseliäs arjen sankarimme houkuttelee liikkeelle sitomalla pitkän tikun nokkaan kissan kuin porkkanan aasille!

Sitten on kohtaus, jossa Buster Keaton ajaa täysin toimivalla autolla, kunnes yhtäkkiä koko romu leviää ruuveineen ja muttereineen keskelle tietä, Busterille jää vain ratti käteen. Tässä kohtauksessa ei ole käytetty ollenkaan leikkauksia tai trikkikuvausta vaan täysin toimintakuntoinen auto levisi kameran eteen ihan oikeasti. Voi vain kuvitella miten tuokin kohtaus on oikeasti tehty, mutta onpahan kekseliästä meininkiä.
Kyllä tämäkin vain taattua keatonia on, ei sille mitään voi. Pienoisena pettymyksenä tämä vain tuntuu vielä kauhean turvalliselta ja riskittömältä verrattuna miehen myöhempiin vauhdikkaampiin elokuviin. Tässä ei esimerkiksi nähdä vielä juurikaan muutamaa stop motion -dinosaurusta ihmeempiä erikoistehosteita tai hengenvaarallisia stuntteja vaan huumori keskittyy tässä vaiheessa vielä enemmän klassisiin ja tuikiturvallisiin visuaalisiin gageihin ja oivalluksiin.

Yksi perinteinen keatonmainen temppu oli valita miessivuosien näyttelijöiksi mahdollisimman pitkiä ja hyvin syöneitä korstoja, joiden rinnalla enemmän tai vähemmän normaalipituinen päätähti näyttää häviävän pieneltä sintiltä, vähän kuin parivaljakko Penn & Teller nykyään. Jostain syystä tämä jekku jaksaa aina naurattaa ainakin itseäni.
Koska kyseessä oli aikoinaan Keatonin ensimmäinen kokeilu pitkän elokuvan saralla, tämän kanssa oltiin tarkoituksellisesti vielä mahdollisimman varovaisia. Koko elokuvan idea ja rakennekin syntyi ajatuksesta, että kolmelle aikakaudelle sijoittuva tarina oli helppoa leikata kolmeksi lyhyeksi elokuvaksi mikäli pitkä versio epäonnistuisi. Ihan niin pitkälle ei koskaan tarvinnutkaan mennä, sillä kaikin puolin hauska ja onnistunut elokuva oli ilmestyessään myös valtaisan suosittu ja ainakin omasta mielestäni ihan ansaitusti.


Arvio: 4/5

THREE AGES, 1923 USA
Tuotanto: Joseph M. Schenck, Buster Keaton
Ohjaus: Buster Keaton, Edward F. Cline
Käsikirjoitus: 
Buster Keaton, Clyde Bruckman, Jean C. Havez, Joseph A. Mitchell
Näyttelijät: 
Buster Keaton, Joe Roberts, Lillian Lawrence, Margaret Leahy, Wallace Beery

Suvaitsemattomuus (1916)


Mikäli on koskaan katsonut mykkäelokuvia, on todennäköisesti kuullut D. W. Griffithin Kansakunnan synnystä ja siitä, miten elokuva aiheutti valtavan rasismin vyöryn ja herätti entistä raivokkaamman Ku klux klanin uudelleen henkiin lynkkauksineen päivineen. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Suvaitsemattomuus sai nimensä mukaisesti inspiraationsa miehen edellisen elokuvan vastaanotosta ja sen arvaamattomista seurauksista. Toisin kuin yleensä väitetään, Suvaitsemattomuuden ei kuitenkaan ollut tarkoitus olla ohjaajan julkinen anteeksipyyntö edellisestä vaan pelkästään oma aihetta sivuava kokonaisuutensa.
Suvaitsemattomuus on valtavan massiivinen elokuva, ehkä yksi siihenastisen historian massiivisimmista. Pituutta tällä on melkein kolme tuntia, ekstroja varmaan lähemmäs kymmeniä tuhansia ja kaikki mahdollinen lavastuksista eeppisiin joukkokohtauksiin on viety niin pitkälle kuin tekoaikaan mahdollista. Alkujaan tästä suunniteltiinkin yli kahdeksantuntista useampaan osaan jaettua megalomaanista eepposta, mutta jakelijoiden vastalauseiden vuoksi ohjaaja päättikin tyytyä ”vain” kolmeen. Sekin oli tarpeeksi ajamaan Griffithin tuotantoyhtiöineen konkurssiin ja vuosikausia kestäneeseen velkakierteeseen.

Yli sata vuotta vanhaksi kolmituntiseksi elokuvaksi tämä toimiikin sitten yllättäen hyvin. Itse eeppinen, suvaitsemattomuutta käsittelevä tarina on tässä jaettu neljälle eri aikakaudelle, joiden kesken leikataan ristiin pitkin elokuvaa. Kuuluisimmassa osuudessa seurataan Babylonian mahtavan valtakunnan tuhoa, toisaalla seurataan Jeesuksen tuomitsemista, renessanssiajan pärttylinyön verilöylyä ja nykyaikaan sijoittuvaa tarinaa väärin tuomitusta gangsterista ja huoltajuusongelmista. Viimeinen oli alunperin oma erillinen lyhytelokuvansa, jonka ympärille kaikki muu luotiin vasta jälkikäteen.
Tämä elokuva on niin valtava ja ähkyksi asti tupaten täyteen ahdettu, ettei tästä oikeastaan pysty edes kunnolla tarraamaan mihinkään yksittäiseen näyttelijään tai yksityiskohtaan. Taidolla toteutettu ja uraauurtava ristikkäisleikkaus on Suvaitsemattomuuden isoin tähti ja suurin syy, miksi koko elokuvan tarina ylipäänsä jaksaa kantaa massiivisen kestonsa ajan. Tässä lisäksi nähdään suunnilleen kaikki sen ajan ja tulevan vuosikymmenen isoimmat tekijänimet Douglas Fairbanksista ja Lillian Gishistä Tod Browningiin ja Erich von Stroheimiin, joiden kunkin myöhempiin elokuviin tällä on tiettävästi ollut huomattava vaikutus.

Lyhyesti kai virsi kaunis. Tässä ei kaiketi kauheasti ajatonta perusteemaansa, kaikin puolin suuruudenhullun näyttävää toteutustaan ja mullistavaa leikkaustaan lukuun ottamatta paljoa tulkittavaa ja analysoitavaa taida ollakaan. Lähtökohtaisesti tämä on varmasti tarkoitettukin lähinnä kevyehköksi viihde-elokuvaksi ja sellaisena tämä toimiikin pientä tyhjäkäyntiä lukuun ottamatta huomattavan hyvin, ainakin näin vanhaksi elokuvaksi siis. Mikäli satut omaamaan kolme tuntia vapaata aikaa ja mielesi halajaa katsella yli satavuotiasta mykkää megatykitystä, tiedät mitä tehdä *vink*.



Arvio: 4.5/5

INTOLERANCE, 1916 USA
Tuotanto: D.W. Griffith
Ohjaus: D.W. Griffith
Käsikirjoitus: D.W. Griffith
Näyttelijät: 
Eleanor Washington, F.A. Turner, Julia Mackley, Lucille Browne, Mae Marsh, Mary Alden, Pearl Elmore, Robert Harron, Sam de Grasse, Vera Lewis

perjantai 18. elokuuta 2017

Death Machine (1994)


Death Machine on jälleen yksi post-apokalyptiseen kyberpunk-tulevaisuuteen sijoittuva lähinnä muiden parempien elokuvien apinoimiseen erikoistunut tieteisjännäri, jonka tarinakin sijoittuu kaikenlaisia tosi pahoja tappokoneita tuottavan pahan korporaation toimitiloihin. Yksi katala vekotin karkaa luonnollisesti jossain vaiheessa käsistä ja aika monella kytällä on menossa viimeinen työpäivä ennen eläköitymistä. Nuorisollakin kannabis käryää kuin viimeistä päivää.
Tämän on pakko olla nimeään myöten yksi epäoriginaaleimmista leffoista, joita olen nähnyt pitkiin aikoihin. Siinä missä Mark 13 - ohjelmoitu tappamaan apinoi suunnilleen kaikkia edellisen vuosikymmenen parhaita scifi-mättöjä, niin tämä taitaa jo apinoida sitten Mark 13:ta; juoni on näissä pieniä eroja lukuun ottamatta lähestulkoon täysin sama. Itseäni ei kuitenkaan asia juuri kiinnosta niin kauan kuin elokuva itse viihdyttää ja sen tämä kyllä tekee ihan pätevästi.

Death Machinen koko sielu ja aivot on mielipuolisen roolin Tommy Wiseaulta näyttävänä pornoa, piirrettyjä ja ihmiskunnan täydellistä joukkotuhoa fanittavana hulluna tiedemiehenä heittävä Brad ”Chuck” Dourif. Sanokaa minun sanoneen, tämä mies on nero ja syntynyt tällaisia rooleja varten. Ilman Douriffin maanisen hauskaa revittelyä tämä elokuva olisi kai ihan oikeasti huono. Tiettävästi Douriffin äärimmäisen ihmisvihainen hahmo yksinään yli riittävä syy kieltää ja sensuroida tätä elokuvaa ympäri maailmaa. Ei ole vitsi.
Douriffin hahmon lisäksi tässä heitetään yllättävänkin paljon huulta ja mustaa komediaa. Heti alussa esimerkiksi esitellään joukko elokuvan hahmoja käryttelemässä maailman suurimpia kannabissätkiä ja jokainen on luonnollisesti nimetty tunnetun kauhuohjaajan mukaan. Brad Douriffin hahmo on esimerkiksi nimeltään Jack Dante, yksi korporaation miehistä on nimeltään John Carpenter, sitten on Sam Raimi ja Scott Ridley.

Oma suosikkikohtaukseni koko elokuvasta on pieni läppä elokuvan alkupuolella. Brad Douriffin hullu tiedemies on tehnyt kokeitaan korporaation sisällä tappamalla sen työntekijöitä ja peittämällä sitten jälkensä tekaistuilla raporteilla. Yhdessä vaiheessa elokuvan päähenkilöille sitten valkenee, ettei toimistostaan kuolleena löydetty pikkupomo menehtynytkään haihyökkäyksen seuraksena.
Huh!? You don’t say…!?
Mikäli elokuvan tappajarobotin ulkonäkö kiinnostaa, sitä voinee ulkoisesti verrata suoraan johonkin Turtlesin mousereihin. Mouserit olivat siis niitä Baxter Stockmannin kehittämiä teini-ikäisiä ninjakilpikonnia metsästäviä, kahdella jalalla käveleviä terävähampaisia leukarobotteja. Death Machine on kuin suoraan tuosta sarjasta sillä erotuksella, että dödömasiinalla on tässä myös terävillä kynsillä varustetut tappokourat. Näin halvaksi elokuvaksi efekti on yllättävänkin hyvin tehty.

Näillä tekijöillä ei selvästikään ollut rahaa paljoa käytettävissä, mutta sekin vähä on kaikesta päätellen osattu sijoittaa juuri oikeisiin kohtiin ja tulos on pienestä rupuisuudesta huolimatta ihan hyväksyttävää tasoa. Death Machine ei ole mikään suurista suurin alan klassikko tai edes järin omaperäinen elokuva, mutta on huonompiakin rymistelyjä tehty vaikka kuinka. Itse asiassa tälle melkein jo soisi jonkinlaista kulttistatustakin pelkästään Brad Dourifin nerokkaan kahelin roolisuorituksen vuoksi.
”Jesus Christ!”
”Well no, not quite. But close.”

Arvio: 2.5/5

DEATH MACHINE, 1994 Iso-Britannia
Tuotanto: Dominic Anciano
Ohjaus: Stephen Norrington
Käsikirjoitus: Stephen Norrington
Näyttelijät: 
Brad Dourif, Ely Pouget, John Sharian, William Hootkins

torstai 17. elokuuta 2017

Mark 13 - ohjelmoitu tappamaan (1990)


Mark 13:n tarina sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään post-apokalyptiseen kyberpunk-maailmaan, jossa suurin osa siviilisaatiosta on jo tuhoutunut ja harvat selviytyneet jatkavat kurjaa elämäänsä lian ja saastan keskellä ihmiskunnan raunioissa romuja keräten. Eräänä päivänä salaperäinen keräilijä löytää aavikolta ikivanhan androidin osia. Paljastuu, että kyseinen androidi Mark 13 oli ennen tuhoutumistaan äärimmäisen tuhovoimaiseksi suunniteltu ase, joka elokuvan nimen mukaisesti oli ohjelmoitu eliminoimaan kaikki kohtaamansa ihmiset. Kuin yllättäen elokuvan nuoret hahmot sattuvat harrastamaan seksiä ja polttelemaan pilveä - ja jokainen tietää mitä siitä seuraa!
Tyypillisiä ongelmia tällaisissa kyberpunk-elokuvissa ainakin omasta mielestäni on, että ne joko yrittävät kopioida suoraan Blade Runneria tai sitten vetää koko homman tylsästi harmaaksi maailmanlopun meiningiksi jonkun Pohjantähden nyrkkin tapaan. Mark 13 ei sorru kumpaankaan, vaan koko elokuvan värimaailmaa hallitsee kauniisti punertava ruoste, kaikenlainen lika ja romu, verenpunainen infrapuna ja loppua kohden pelkkä pimeys. Jos ihmiskunta oikeasti joskus ajautuisi tällaiseen alennustilaan, näky todennäköisesti olisi huomattavasti lähempänä tätä kuin useimpia muita visioita. Muista kyberpunk-teoksista visuaalisesti Mark 13:n hienoutta lähimmäksi pääsee ehkä joku Max Headroom, mutta siinä on vielä pahoja korporaatioita, tässä ei (huraa!).

Aika moni on todennut tämän olevan kuin suora klooni jostain Alienista ja Terminaattorista ja täytyy kyllä myöntää, ettei väite ole ollenkaan liioiteltu, joskin listaan voisi lisätä vielä kolmanneksi ensimmäisen Predatorin ja liudan muita kyberpunk-leffoja. Tässäkin on juuri ihmisiä ja erityisesti yhtä nuorta naista pimeässä suljetussa huoneistossa metsästävä androidi, jolla on nupissaan vielä kuvaa vääristävä infrapunanäkö. Tekijät ovat vielä heittäneet sekään itämaiseen mystiikkaan vihjaavaa kuvastoa, jolla on pyritty samaistamaan androidin tehtävän suorittamisen jonkinlaiseen hengelliseen etsintään. Ovatkohan Wachowskit nähneet tätä elokuvaa?
Hassuista cameoista ja pikkuvirheistä voisi kirjoittaa melkein kokonaan oman esseensä. Heti tämän elokuvan alussa esimerkiksi kuullaan Iggy Popin ironisen hauskaa radioshowta, astutaan mukaan itsensä Lemmy Kilmisterin ohjastamaan moottoriveneeseen ja kuunnellaan pitkä pätkä Ace of Spadesia. Yhdessä kohtaa kanavasurffaillaan maailmanlopun televisiota ja katsotaan pätkä Gwarin keikkaa, jossa taustalla soi oikeasti Ministryn musiikki. Aikamoista!

Vaikka tämä onkin erittäin toimiva elokuva, kyllä muutama isompi fiba tästäkin löytyy. Mark 13:ssa on luonnollisesti panostettu kunnon toimintaan ja jännitykseen kun taas vähän hitaasti käynnistyvä tarina on jätetty hahmoineen vähän vähemmälle huomiolle; itse en edes muista enää ainoankaan nimeä. Tässä lisäksi viljellään aivan liikaa valekuolemia yrittämällä jatkuvasti uskotella katsojalle tiettyjen hahmojen kuolleen, mutta seuraavassa kuvassa meno yllättäen jatkuukin taas entiseen tahtiin. Tällaisia hämäyskohtauksia on lopussa ainakin tusinan verran, mikä on ainakin omasta mielestäni aivan liian paljon yhteen elokuvaan. Positiivisena puolena tässä ei kuitenkaan nähdä nykyelokuvia riivaavia valesäikyttejä sitten ollenkaan.
Mark 13 ei todellakaan ole kovin originaali tieteisjännäri, muttei periaatteessa tarvitsekaan olla kun jälki kuitenkin on näin hyvää. Plagiaatti tai ei, tämä on kuitenkin pahuksen muikeasti tehty, audiovisuaalisesti nätti ja tiheätunnelmainen elokuva, jossa lihaa ja vertakin roiskitaan turhaan säästelemättä ja laadusta tinkimättä. Mitä muuta voi kelpo viihteeltä enää enempää pyytää? Tämä elokuvaa tarvitsee enemmän rakkautta.

Arvio: 4/5

HARDWARE, 1990 USA, Iso-Britannia
Tuotanto: Paul Trybits, JoAnne Sellar
Ohjaus: Richard Stanley
Käsikirjoitus: 
Kevin O'Neill, Michael Apostolina, Michael Fallon, Richard Stanley, Steve MacManus
Näyttelijät: 
Dylan McDermott, Iggy Pop, Stacey Travis, Lemmy Kilmister

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Emoji-elokuva (2017)


Maailmanhistoria tuntee useita tapauksia, jolloin myöhemmin merkkiteokseksi nostettu elokuva on saanut ilmestyessään osakseen käsittämätöntä vähättelyä ja haukkua. Charles Laughtonin Räsynukke lytättiin niin perusteellisesti, ettei mies ohjannut enää ikinä toista elokuvaa. Stanley Kubrickin Hohto oli ehdolla useampaankin Razzie-palkintoon ja Humberto MauroRaaka joukko jopa valittiin kertaalleen maailman huonoimmaksi elokuvaksi. Kukin on sittemmin saanut ansaitsemansa klassikkostatuksen.
Lähinnä legendaarisen pahamaineisista Disney-jatkiksista tunnetun Tony Leondisin ja tämän hetken onnettomimman animaatiostudion yhteisproduktiona syntynyt Emoji-elokuva on sekin joutunut kriitikoiden ja yleisön vihan kohteeksi. Toisin kuin kaikki edellä mainitut, tälle tuskin tulee koskaan satamaan minkäänlaista kiitosta ja ylistystä mistään klassikkostatuksesta nyt puhumattakaan. Tämä elokuva nimittäin on ihan oikeasti huono...
Emoji-elokuvan päähenkilö on nimeltään Gene. Gene on Alex-nimisen pojan kännykässä emojikaupungissa asustava meh-emoji, jolla sattuu syystä tai toisesta olemaan useampia kuin vain yksi ilme. Tästäkös sitten ongelmia seuraa, sillä emojikaupungissa muiden ilmeiden näyttäminen on kiellettyä ja rikkurille on luvassa järjestelmästä poistaminen. Tunari-Gene etsii käsiinsä salaperäisen hakkerin nimeltä Jailbreak ja suunnistaa tämän kanssa Dropboxiin, jossa Gene voidaan muokata kunnolliseksi yksi-ilmeiseksi emojiksi. Samaan aikaan Alex matkaa puhelinliikkeeseen tyhjentämään kännykkänsä viallisen emojin vuoksi…
Käytännössä siis koko puolitoistatuntisen Emoji-elokuvan tarinan näkee suoraan pariminuuttisesta trailerista. Yllätyksiä ei ole.

Pelkästään tämän elokuvan juoni on niin aukkoinen, ettei tästä meinaa hullukaan otetta saada. Koko leffan peruskonfliktina siis on, että Alex aikoo tyhjentää puhelimensa ja sekös uhkaa emojien olemassaoloa vaikka emojit taitavat nykyään olla älykännyköissä ihan oletuksena. Mikäli Alex on vähänkään kuin normaalit ikäisensä, juippi todennäköisesti vaihtaa kännykkää vähintään puolen vuoden välein ja emojit lentävät joka tapauksessa romukoppaan ennemmin tai myöhemmin. Alexia itseään nähdään elokuvan aikana niin vähän, että koko juonikuvio unohtuu viimeistään puolivälin paikkeilla.
Sitten on se Genen vanhempien aivokriisiin keskittyvä sivujuoni. Kyllä, luit oikein: vanhemmat ja aviokriisi. Ihan kuin digitaaliset emojit olisivat biologisia otuksia ja voisivat sekstailla silleen ja lisääntyä. Miksi? Kuka haluaisi oikeasti ohjelmoida pelkille hymiöille tällaisia ominaisuuksia? Entä jos kakkaemoji päättääkin kiksauttaa meh-emäntää? Saadaanko siitä sitten kakka-meh-emoji vai mitä? Mitenköhän kakkaemoji ylipäänsä lisääntyy? Tai ei, en ehkä halua tietää. Yhhyh.
Kaikki, toistan: aivan kaikki mahdollinen tässä elokuvassa on kierrätetty suoraan jokaisesta viime vuosien suosituimmasta animaatiosta. Idea kännysoftan pohjalta tehdystä elokuvasta on napattu suoraan Angry Birds - elokuvasta, emojien maailma on kuin karkea hiilipaperikopio Räyhä-Ralfin ja Lego elokuvan vastaavista, Jailbreakin hahmo on kopio jälkimmäisen Wildstylestä ja Genen ryssimistarina opetuksineen toi mieleen The Simpsons Movien. Kuulemani mukaan koko rainan käsikirjoitus on otettu lähes sana sanalta suoraan pari kuukautta aiemmin ilmestyneestä Smurffit: kadonnut kylä -elokuvasta, joka muuten on niinikään Sonyn tekemä! Miten epätoivoinen pitää olla, että lähtee plagioimaan omaa elokuvaansa?

Kaiken sisällön pölliminen on kuitenkin vain yksi monista Emoji-elokuvan synneistä. Pahin tai ainakin yksi pahimmista kompastuskivistä on joka huokosesta paistava luovuuden ja intohimon puute. Emoji-elokuvassa ei ole käytännössä laisinkaan draamankaarta, järkevää dialogia, tyhjää kummempia henkilöhahmoja, sisäistä konfliktia tai edes yhtä ainutta toimivaa vitsiä. Olen kuullut suomalaisten dubbaajien heittäneen mukaan pari ihan hyvää puujalkaa, mutta alkuperäisen version parissa ei todellakaan naurata tai edes hymyilytä kertaakaan. Tämä on pelkästään tylsää, äärimmäisen tappavan tylsää. Edes pienimmät lapset eivät todennäköisesti pidä tätä kauhean hauskana.
Eniten tässä itseäni naurattaa, että joku maksoi tämän tekemisestä kymmeniä miljoonia saamatta yhtään mitään aikaiseksi. Netissä kiersi yhteen aikaan huhu, että tämä olisikin tehty sen Foodfight!in varastetun raakaversion pohjalta. Faktaa väitteessä tuskin on hitustakaan, vaikka onhan tämä laadultaan ja idealtaan vähintäänkin hämmentävän samankaltainen kyseisen klassikkoteoksen kanssa.
Jos Emoji-elokuvan tarina ja käsikirjoitus ovat täysin järjetöntä ja mielikuvituksetonta kamaa, niin sitä on myös vähintäänkin aivovammainen hahmojen design ja mälsä animaatio. On olemassa kahdenlaista designia: hyvää ja huonoa. Hyvää edustaa sellainen uniikki ja tunnistettava hahmo, jota katsoessa ei jää erikseen kaipaamaan selittelyjä vaan kaikki tarvittava on siinä silmien edessä, malliesimerkkinä vaikka Disneyn Aladdin tai Pixarin Monsterit Oy, joissa kummassakin kaikki oleellinen tulee ilmi suoraan hahmojen ulkoasusta, mitään turhaa taustoitusta ei erikseen tarvita.

Sitten on Emoji-elokuvan kaltaisia töräyksiä, joissa hahmot ovat luokkaa pallo, jolle on piirretty kädet ja jalat. Ei luonnetta, ei luovuutta, ei mitään. Alle 5-vuotiaat lapset piirtävät parempia hahmoja kuin Sonyn isopalkkaiset animaatiopomot. Täydellisesti homma lässähtää tältä osin viimeistään tarinan poistuessa emojikaupungista. Tässä kohtaa nähdään mm. troijalainen, joka on kuvattu kekseliäästi troijalaisena hevosena, peikkoina visualisoituja nettitrolleja ja liekehtivältä muurilta näyttävä palomuuri! Hohhoh, miten keskeliästä, Sony. Emoji-elokuvan ulkoasun kaltaisen kuran tuottaminen vaatii jo sellaista erikoisosaamista, ettei vastaavaan pysty idän ihmemiesten hikipajatkaan. Jopa aiemmin keväällä ilmestynyt Power Rangers ottaa tältä pökäleeltä tylsyydessä ja mielikuvituksettomuudessa täysillä pataan.
Ainakin puoleen väliin asti värikäs animaatio taitaa olla ainut edes etäisesti hyvä asia tässä elokuvassa, mutta sekään ei paljoa jaksa vanhaa häikäistä. Taatusti tämän parissa työskennelleillä animaattoreilla oli homma hanskassa ja osaamista vaikka kuinka, ongelma vain on maailmankuulun kömpelö organisaatio ja suorastaan aivot sulattavan kökkö konsepti, josta edes Pixar ei saisi tehtyä kalua. Suurin saavutus tässä elokuvassa taitaa olla, että se on ylipäänsä saatu tehtyä.
Hassu fakta: Sony perui Samurai Jackin tekijän suunnitteleman Kippari-Kalle -elokuvan tämän tieltä. Sony on siis se sama pulju, joka tuotti viime kesän Ghostbusters-megaflopin. Way to go, Sony!
This film sucks ass, just don't watch it. Go play Parappa the Rapper instead. It's fun.

Ai niin, tässä nähdään myös Youtube-videoita, pelataan Candy Crushia ja Dance Dancemitälietä ainakin kolmannes koko elokuvan kestosta. Ilmeisesti Sony ei itsekään uskonut tähän elokuvaan vaan haki rahat isoilta ohjelmistojäteiltä äärimmäistä tuotesijoittelua vastaan. Aina silloin tällöin dialogissakin muistetaan hokea viisauksia siitä, miten ”Dropboxissa data on täysin turvassa kaikenlaiselta malwarelta” ja sitä rataa.
Puhutaanpa sitten tämän elokuvan dubeista. Katsoin tämän itse alkuperäisillä enkkudubeilla, joten en osaa sanoa kotimaisesta osaamisesta tässä kohtaa juuta enkä jaata. Alkuperäisen pääosassa ilmeisesti teini-ikäisenä Genenä kuullaan melkein nelikymppistä T. J. Milleriä, jolta ei tunnu muiden tekijöiden tavoin irtoavan tekemiseensä minkäänlaista intohimoa tai kiinnostusta. Näyttelijöistä ainut onnistunut valinta taitaa olla Steven Wright vanhempana meh-emojina. Steven Wright on siis se Joutsenprinsessan meh-äänellä puhuva kilpikonna. En tiedä kuka keksi tämän kaverin palkata tähän rooliin, mutta olipahan melkoinen neronleimaus.
Sitten on Sir Patrick Stewart kakkana. Tarvitseeko tätä edes kommentoida? Miehellä on tässä yhteensä enintään kaksi lyhyttä repliikkiä, joten se siitä. Maestro itse on kuitannut koko homman pelkkänä käytännön pilana ja traileritäkynä, joten ei tätä ainakaan sen takia kannata vaivauta katsomaan.

Jokainen kynnelle kykenevä netinkäyttäjä varmaan jo tietääkin tämän saamasta äärimmäisen vihamielisestä vastaanotosta. Emoji-elokuva on kyllä omasta mielestänikin äärimmäisen huono ja onneton esitys, mutta ei tämä kyllä mikään maailman huonoin elokuva ole - tylsin ehkä, muttei todellakaan huonoin. Viime vuoden Norm of the North oli esimerkiksi sontaisuudessan sen verran tuskaista katsella, ettei sitä iljetty edes tuoda meille asti. Ja sitten on tietysti räppäävällä koiralla varustettu Titanic: The Legend Goes On... ja iki-ihana Foodfight, joista kummastakin on tullut jo omanlaisiaan huonon animaation epäpyhiä referenssiteoksia ja meemejä. Vieläkin pahemmaksi pistää klassikko nimeltä Little Panda Fighter, jonka selvinpäin katsomiseenkin tarvitaan melkein jotain erillisiä supervoimia.
Toisin sanoen Emoji-elokuvan maine maailman huonoimpana elokuvana on vahvasti liioiteltua. Onhan tämä nyt äärimmäisen huono, tylsä, järjetön ja kaikin kuviteltavissa olevin tavoin mielikuvitukseton elokuva, mutta että maailman huonoin… juu ei! Emoji-elokuva ei edes ole ”elokuva” perinteisessä mielessä. Emoji-elokuva on elokuvaksi naamioitu, äärimmäisen kyyninen, röyhkeä ja laskelmoitu kännykkäsovellusten mainos, joka eroaa muista kaltaisistaan lähinnä siinä, että tämän katsomisesta joutuu myös maksamaan. Moni utelias on mennyt jo vipuun varoituksista huolimatta. Ole sinä viisaampi ja jätä tämä suosiolla väliin.
Tässä on laki ja profeetat. Aamen.

Arvio: 0/5



THE EMOJI MOVIE, 2017 USA
Tuotanto: Michelle Raimu Kouyate
Ohjaus: Tony Leondis
Käsikirjoitus: 
Eric Siegel, Mike White, Tony Leondis
Näyttelijät: 
Anna Faris, Jake T. Austin, James Corden, Jennifer Coolidge, Maya Rudolph, Patrick Stewart, Rob Riggle, Steven Wright, T. J. Miller

tiistai 15. elokuuta 2017

Ihmisiä sunnuntaina (1930)


Tämän elokuvan tosielämän tarina alkaa eräästä 20-luvun lopun berliiniläisestä kapakasta, jonne joukko nuoria elokuvaharrastajia ja oli kokoontunut keskustelemaan senhetkisen elokuvan tilasta. Tähän aikaan sotavuosien jälkeinen kaaos ja kurimus alkoi jo olla mennyttä elämää sekä vuosikymmenen alkuvuosien levottomuuden ja ahdistuksen oli monella korvannut iloinen optimismi ja usko parempaan huomiseen. Näinä muutamana huolettomana vuotena kukaan ei taatusti osannut aavistaakaan vain nurkan takana odottavaa suurta katastrofia.
Ennen pitkää nuorten keskustelu siirtyi yleisten päivänpolttavien asioiden puimisesta kokonaisen oman elokuvan tekemiseen. Näin muotoutui idea aivan uudenlaisesta amatöörivoimin ja nollabudjetilla tehdystä rehellisen dokumentaarisesta elokuvasta, joka hylkäisi kaikki vuosikymmenen alun himmeät kokeilut ja keskittyisi vain kuvaamaan suurkaupungin elämää ilman turhaa tekotaiteellisuutta ja teeskentelyä. Ilmestyessään Ihmisiä sunnuntaina olikin valtaisa menestys ja teki keskeisistä tekijöistään välittömästi alan kuumia nimiä. Sittemmin kukin loi muallaan komean uran Hollywoodissa, kaikista kuuluisimpana luonnollisesti Billy Wilder itse.

Ihmisiä sunnuntaina on käytännössä täysin tarinaton elokuva, joka kuvaa yksinkertaisesti kesäisen sunnuntaipäivän viettoa Berliinissä vuosikymmenen vaihteen tienoilla. Pääosassa elokuvassa seurataan viiden nuoren matkaa aurinkoiselle järven rannalle, kukin ”näyttelijöistä” esittää yksinkertaisesti itseään. Näiden henkilöiden osuus taitaa olla ainut edes löyhästi käsikirjoitettu osuus, suurimman osan koostuessa selkeästi vanhojen kaupunkisinfonioiden inspiroimasta kaupunkikuvauksesta. Päällimmäinen tunne elokuvassa on silkka puhdas elämänilo, mutta pinnan alla viriää myös hentoinen erootiikka, kateus, mustasukkaisuus ja miljoonaa muuta pienempää tunnetta ja tunnelmaa.
Jos ei etukäteen tietäisi tämän olevan amatöörivoimin ja täysin omalla rahalla tehty, ei tätä sellaiseksi taatusti osaisi missään kohtaa kuvitellakaan. Ihmisiä sunnuntaina on visuaalisesti hämmästyttävän hienoa työtä, selvästi huippulahjakkaiden tekijöiden kätten jälkeä. Jokainen kuva koko elokuvassa on sommitelmineen ja rajauksineen viimeisen päälle mietitty ja leikkaustekniikoita viljellään erilaisista risti- ja hyppyleikkauksista lähtien oikein ammattilaisen otteella. Kauas ollaan tultu vain vuosikymmen aiemmin tehdyistä tönköistä ja teatterimaisista pioneeritöistä.

Suosikkikohtauksia voisi helposti nimetä elokuvasta vaikka kuinka monta. Henkilökohtainen suosikkini koko elokuvasta taitaa olla kohtaus, jossa nähdään nimetön valokuvaaja työnsä ääressä kuvaamassa iloisesti hymyileviä ihmisiä vauvasta vaariin. Toisessa muistettavassa kohtauksessa nähdään vanha mies istumassa puiston penkillä suurmiehen patsaan äärellä samalla kun kamera leikkaa villisti patsasta ympäröivistä leijonankuvista toiseen.
Ihmisiä sunnuntaina on poikkeuksellisen iloinen ja huoleton elokuva, jollaisia ei enää nykymaailmassa osata tai haluta tehdä. Harmittavaa ettei tämäkään ole täysin säilynyt meidän päiviimme asti täydessä mitassaan vaan nyt saatavilla olevasta restauroidusta versiota on jäänyt uupumaan kymmenisen minuuttia materiaalia. Mitä nuo puuttuvat kohtaukset tarkalleen sisältävät, sitä tuskin osaa kukaan sanoa, mutta todennäköisesti kyseessä on ollut puhtaan juonetonta kaupunkikuvausta.

Tätä voinee täysin varauksetta suositella jokaiselle mykkäelokuvista ja Saksan rauhallisempien välivuosien kuvista ja tunnelmista kiinnostuneille. Tietysti tätä voi niinikään katsoa myös tulevien nimekkäiden tekijöidensä komeana ja mielenkiintoisena debyyttinä. Ihmisiä sunnutainakatsoessa tulee pakosti miettineeksi minkälainen Berliini, Saksa ja saksalainen elokuva olisi voinut vuosikymmen myöhemmin olla ilman natseja ja äärimmäisen tuhoisaa Toista maailmansotaa. Varmasti paljon iloisempia ainakin.


Arvio: 4.5/5

MENNSCHEN AM SONNTAG, 1930 Saksa
Tuotanto: Edgar G. Ulmer, Seymour Nebenzal
Ohjaus: Robert Siodmak, Edgar G. Ulmer
Käsikirjoitus: Billy Wilder, Robert Siodmak, Curt Siodmak
Näyttelijät: 
Annie Schreyer, Brigitte Borchert, Christl Ehlers, Erwin Splettstößer, Wolfgang von Waltershausen

The Lighthouse Keepers (1929)


Vanha mies muuttaa poikansa kanssa pohjoisen Ranskan rannikolla sijaitsevaan, muusta maailmasta eristäytyneeseen majakkasaareen majakanvartijoiksi. Pian muuton jälkeen paljastuu, että poikaa on vain hetkeä ennen purrut sairas koira. Ajan kuluessa pojan oireilu pahenee pahenemistaan, mutta kaksikko ei yksinäiseltä saareltaan pysty ottamaan yhteyttä ulkomaailmaan tai jättämään tärkeää tehtäväänsä kesken…
Varsin simppeli tarina perustuu vuosikausia elokuvaa vanhempaan näytelmään. Jean Gremillon haki tiettävästi inspiraation elokuvaansa kiertelemällä kotimaansa rannikkoa ja kuuntelemalla tarinoita yksinäisistä majakanvartijoista, jotka kohtaloa uhmaten yrittävät tehdä työtään muusta maailmasta jopa vuosikausia eristäytyneinä. Erityisen suuren vaikutuksen ohjaajan teki tarina kahdesta majakanvartijasta, joista toinen oli kuollut ja jäljelle jäänyt eli saarella kuukausia loukussa mätänevän ruumiin kanssa. Vastaavaa makaaberia tilannetta voi tavallinen maalainen vain mielessään kuvitella.

Ehkäpä hämmentävin ja närkästyttävin ominaisuus tässä elokuvassa on jo alusta asti taustalla riettaasti soiva sielua ja hermoja sietämättömästi riipivä kokeellinen musiikki, joka ei ainakaan alkupuolikkaalla tunnu istuvan muuhun elokuvaan tippaakaan. Yksi ensimmäisistä kohtauksista esimerkiksi kuvaa varsin tavanomaiseen tapaan vanhan miehen ja tämän pojan saapumista matkatavaroineen majakkasaarelle, taustalla kuuluu:
RIIK RÄÄK RÖÖK!!
GULB GULB PLIIIK!!!
SKRIIK PLUBG BRÄÄ!!!!
Jos korvat voisi oksentaa...
Vaikka kaikenlaista himmeää onkin tullut nähtyä ja kuulltua, en todellakaan muista ikipäivänä törmänneeni vastaavaan hirvittävään raapimis- ja pulputusäänistä koostuvaan kaoottiseen kakofoniaan. Tätä hirveyttä kuunnellessa tulee melkein jo pakosti ihan fyysisesti pahoinvoivaksi, niin kamalaa se on.
Viimeistään puolivälin jälkeen elokuva alkaa paljastaa todellista karvaansa ja kamalan soundtrackin tarkoituskin alkoi vihdoin valjeta. Lighthouse Keepers on niitä elokuvia, joissa tarina ei ole alkuunkaan merkityksellinen vaan ainoastaan tapa, jolla se on kerrottu. Kyseessä on nimittäin kertomus nuoren miehen pahoinvoinnista ja elokuva on kokonaisuudessaan musiikkia myöden suunniteltu kuvastamaan tätä tunnetta. Lighthouse Keepersin tarinahan tapahtuu suljetussa tilassa ja tunnelma on kauttaaltaan äärimmäisen klaustrofobinen, monessa kohtaa kuvataan tarkoituksella kymmenien metrien pudotusta ja hurjana raivoavaa merta pelkästään pahaa oloa korostamaan.

Sitten on erilaisin linssein ja filtterein hämärrettyjä kohtauksia, joissa kuvataan nuoren miehen muistoja ja erilaisia harhoja, huimaavasti pyörivää kameratyöskentelyä ja nopeasti piteneviä otoksia, joilla korostetaan päähenkilöiden kokemaa ahdistusta, etc. Tähän päälle vielä oksettava soundtrack ja katsojaa nokkelasti manipuloiva soppa on valmis. Lighthouse Keeperstaitaa olla ainut mykkäelokuva koko maailmassa, jota katsoessa alkoi itselläkin vähän vatsassa kiertää. Kovin moni väkivaltainenkaan elokuva ei ole tähän pystynyt.
Enpä tiedä alkuunkaan miten tämän elokuvan loppujen lopuksi pisteyttäisi. Toisaalta kyseesssä on erittäin hallittu, erinomaisesti kuvattu ja taidolla sekä tarkoituksenmukaisesti leikattu pieni taideteos, jonka pääasiallinen funktio taitaa olla oksettavan olon aiheuttaminen. Tältä tekisi oikeastaan mieli napata pari tähteä pois pelkästään karmaisevan huonosta soundtrackista, mutta huonon olon ja ahdistuksen aiheuttaminen ilman gorea ja väkivaltaa on jo saavutuksena sen verran kova, ettei voi muuta kuin antaa kaikki anteeksi ja nostaa hattua.

Arvio: 4.5/5

GARDIENS DE PHARE, 1929 Ransa
Tuotanto: Jean Gremillon
Ohjaus: Jean Gremillon
Käsikirjoitus: 
Jacques Feyder, Pierre Antier
Näyttelijät: 
Gabrielle Fontan, Genica Athanasiou, Geymond Vital, Maria Fromet, Paul Fromet