Aarre (1923)

Kellontekijä Balthazar Hofer perheineen asuvat Ottomaanien sotaretkellä tuhoutuneen talonsa raunioille rakentamassaan asuinsijassa. Kerran vanha ukko kertoo ikivanhan legendan jonnekin lähialueelle haudatusta suuresta kulta-aarteesta, jota kaikki kynnelle kykenevät luonnollisesti alkavat kuumeisesti etsiä. Yksi etsijöistä on kultasepän poika Arno,  joka on myös rakastunut vanhan Balthazarin tyttäreen jonka tämä on päättänyt viedä avioon maista mammonaa kaapaistuaan.

Aarre on G.W. Pabstin debyyttiohjaus ja samalla miehen elokuvista vanhin meidän päiviimme asti säilynyt. Ohjaaja olikin selvästi jo tässä vaiheessa jäljillä taiteestaan, sillä miehen tulevasta tyylistä jo tässä vaiheessa pieniä viittauksia siellä täällä. Tässä ei esimerkiksi ole ollenkaan yksiselitteisen hyviä tai huonoja hahmoja, näyttelijöiden vanhahtavasta heilumisesta on jo päästy paljon hillitympään ja luonnollisempaan tulkintaan, koetaanpa tässä varhainen esimerkki jonkinlaisesta alkeellisesta montaasileikkauksestakin. Ohjaajan myöhemmistä elokuvista poiketen tämä Aarre kuitenkin edustaa vielä aikansa tyypillistä ekspressionistista elokuvaa.

Kaikkein silmiinpistävintä Aarteessa on tämän lavastus; koko elokuva sijoittuu käytännössä yhteen suureen luolaa tai vankilaa muistuttavaan pimeään ja klaustrofobiseen kivitaloon kellareineen, jossa groteskisti kuvatut symbolisesti aineellisen maailman vankeina rahaa palvovat vanhukset etsivät itselleen kulta-aarretta avarakatseisempien nuorten rakastaessa toisiaan selvästi studioon pystytetyssä epäuskottavassa puutarhassa. Symboliikka ja vertauskuvallisuus on tässä ilmeistä kuin mikä: toisille aarre merkitsee kultaa ja kunniaa, toisille rakkautta. 

Love over gold, mind over matter...

Edellisen lisäksi Aarteesta kuintekin löytyy vielä eräs hyvin olennainen piirre, joka jo yksinään riittää nostamaan tämän todella kiinnostavien teosten joukkoon. Tämähän nimittäin oli tekoaikanaan harvoja elokuvia joita varten teetettiin ihan vartavasten räätälöity musiikki, vieläpä säveltäjä Max Deutschella joka laajensi elokuvasävellyksensä vielä edelleen ihan oikeaksi sinfoniaksi. Nykyään tämän arvoa vielä entisestään nostaa, että suurin osa Deutschin tuotannosta on vuosien varrella tuhoutunut - tätä lukuun ottamatta. Deutschin musiikki vielä onkin oikein komeaa vaikkei sovikaan itse elokuvaan omasta mielestäni alkuunkaan.

Kaikesta hyvästä ja kauniista huolimatta Aarre kuitenkin jää Pabstin paremmista elokuvista roppakaupalla jälkeen silkalla tylsyydellään. Tiedän että on vähän tyhmää alkaa moittia vanhaa mykkäelokuvaa puisevuudesta ja unettavuudesta, mutta Aarteen tarina on omaan makuuni pelkästään heikkoa tekoa, hahmot turhan ohuita, symboliikka aivan liian itsestäänselvää ja vielä kun koko tarinan tapahtumat sijoittuvat käytännössä yhteen ainoaan taloon, alkoi tätä katsoessa tulla pakosti aika pitkästi ja nopeasti. Pabst pystyy tunnetusti paljon parempaan.



Arvio: 2.5/5



DER SCHATZ, 1923
Tuotanto:-
Ohjaus: G.W. Pabst
Käsikirjoitus: Rudolph Hans Bartsch, Willy Hennings, G.W. Pabst
Näyttelijät: Albert Steinrück, Hans Brausewetter, Ilka Grüning, Lucie Mannheim, Werner Krauss