Rambo ja vapauden voimat (1986-1987)

                      

Jokainen kynnelle kykenevä elokuvafani lienee kuullut muuasta John Rambosta, tuosta Syltty Stallonen esittämästä öljytyn lihaksikkaasta toimintasankarista, jonka ensiesiintyminen koettiin vähän erilaisessa muodossa David Morrellin Ajojahti-romaanissa jo vuonna 1972. Kasarivuosina Vietnamin sodan henkisesti haavoittamasta ja läpimädän yhteiskunnan vainoamasta herkästä muskelimiehestä kasvoi Hollywoodin popularisoimana koko läntisen maailman valloittanut amerikkalainen toimintaköntti ja tiukkapipoisempien moraalinvartijoiden suu vaahdossa kammoama liehuvalettinen moderni sodanjumala. Tämä arvostelu on karu kertomus tuon miehisen pullistelun legendan erään inkarnaation noususta ja tuhosta.

Kuten mistä tahansa muusta aikansa suositusta kulttuuri-ilmiöstä, myös Rambosta päädyttiin sarjan elokuvien jättimäisen suosion siivittämänä julkaisemaan valtava määrä erilaisia oheistuotteita tavallisista muovisista lelufiguureista aidolta näyttäviin vesipyssyihin ja puukkoihin asti. Rambot tuottaneella Carolcolla sattui vielä olemaan yhteyksiä myös Ruby-Spearsin, tuon "miesanimaation" kruunaamattomaan kuninkaan suuntaan, joten päättävissä pöydissä alettiin jo hyvissä ajoin keskustelemaan kokonaisen piirrossarjan työstämisestä aiheen pohjalta oheistuotemenekin edistämiseksi. Tuohon aikaan televisiopiirretyn pohjaaminen lapsilta kiellettyyn elokuvaan oli ajatuksenakin täysin käsittämätön, eivätkä edes sarjan testitraileria suunnitelleet kaverit uskoneet idean menevän ikinä läpi..

 

Puukko hyvin, kaikki hyvin.

Kuin ihmeen kaupalla Carolcon ja Ruby-Spearsin yhteistyön hedelmänä syntynyt äijälyklassikko Rambo ja vapauden voimat löysikin tiensä eetteriin valtavan kohun ja tohinan saattelemana kaikki lajityypin katsojaennätykset tieltään murskaten. Sarjan johtavana käsikirjoittajana työskennellyt Mike Chain on kertonut muuassa myöhemmässä haastattelussa saaneensa Rambon kirjoittamiseen ajalleen poikkeuksellisen laajat vapaudet toteuttaa itseään, sillä päättävät elimet olivat kiinnostuneita lähinnä franchisen tuottamista rahavirroista. Chainin lausuman mukaan sarjan tuottaminen olikin pahimmillaan melkoista paahtamista, eikä tämän johtaman tiimin työtä pääsääntöisesti erikseen ohjailtu tai muuten häiritty, vaan nopeaan tahtiin tehtaillut käsikirjoitukset tyypillisesti hyväksyttiin sellaisenaan.

Pelkästään jo poikkeuksellisen luomisprosessinsa vuoksi Ramboa ei kannatakaan suoraan lähteä vertaamaan mihinkään muuhun aikansa toimintapiirrettyyn – Chain tiimeineen tiettävästi käyttikin G.I. Joen kaltaisia silkkaan lelumarkkinointiin tarkoitettuja tekeleitä lähinnä esimerkkimateriaalina siitä, miten Ramboa ei tultaisi tekemään. Ruby-Spearsin tekijätiimi ottikin koko saagan malliksi Syltyn elokuvien näyttävät toimintakohtaukset, joita animaation keinoin on kyetty vielä paisuttelemaan entistäkin pompöösimpiin mittasuhteisiin ilman sanaakaan turhaa dialogia tai selittelyä. Itsekin sotilastaustainen Chain onkin verrannut työtään elokuvan ohjaamiseen, sillä suuri osa tämän ajasta kului erilaisten toimintakoreografioiden ja kuvakulmien suunnitteluun animaatiotiimin jatkoa varten.

Lapsilta kielletyn lähdemateriaalin taipuminen silkohapsillekin sopivaksi televisiopiirretyksi sensuurin ja moraalipaniikin kuumina vuosina on yksi animaation taiteen mielenkiintoisimmista saavutuksista. Yksi käsikirjoittajien nerokkaimmista oivalluksista oli terävä huomio, ettei räjähtävän toiminnan välttämättä tarvitse merkitä suoraa väkivaltaa tai ihmisten tappamista. Tästä syystä Ramboon saatiin ahdettua silkan vihollisten lahtaamisen sijaan valtavat määrät jännittäviä ja nopeatempoisia takaa-ajoja, näyttäviä "stuntteja", räjähdyksiä ja vaikka mitä. Rambohan onkin hahmona moraalintajuinen ja mahdottomuuksiin kykenevä sissitaistelija, joten tämän ei välttämättä aina tarvitsekaan suolistaa jokaista kohtaamaansa vihollista.

 

Nin-jah!!!

Rambo ja vapauden voimat on helposti yksi äärimmäisimmistä miehisimmistä viihdepaukuista, joita olen nähnyt pitkiin aikoihin. Käytännössä jokainen episodi kuvaa liehuvalettisen päähenkilönsä taistelua pahan kenraali Warhawkin johtamia terroristeja vastaan ympäri maailmaa. Tyypillisesti Rambo vain tappaa aikaansa kalastellen tai lasten ja eläinten kanssa Commandon hengessä leikkien, kun yhtäkkiä Trautman hakee päättäväisen sankarin taisteluun pahaa vastaan: lopun episodin Rambo upottaa tavoilleen uskollisesti sotalaivat, tiputtaa lentokoneet ja ydinohjukset sekä hoitelee pienen valtion verran väkeä toinen toistaan yliampuvammissa ja naurettavammissa toimintakohtauksissa. Paitaa Rambo ei ikinä käytä, mutta suustaan tämä päästelee meemitason one-linereita, moraaleja ja vitsejä.

Pienten lasten vanhemmat voivat kuitenkin olla huoleti, sillä vaikka Rambon maailmassa pääsääntöisesti kaikki mahdollinen armeijaan ja väkivaltaan liittyvä onkin kuvattu mahdollisimman pieteetillä ja realistisesti, on joka jätkällä kuitenkin niin huono sihti, etteivät kudit osuisi rekan nielleeseen elefanttiinkaan. Rambon maailmassa ei siis kaikesta hektisestä menostaan huolimatta kukaan koskaan näennäisesti kuole tai haavoitu, ja tankkien ja helikoptereiden kaltaisten kapistusten räjähtäessä silkasta räjähtämisen ilostakin muistetaan aina näyttää erikseen niiden matkustajien pelastautuvan paikalta ilman naarmun naarmua – hyvään toimintaanhan ei tarvita verta tai vainajia, joten asialla ei oikeasti ole hurmeisen menon kannalta mitään merkitystä. Miehisten miesten kansoittamassa sodanjumalan vaihtoehtouniversumissa testosteroni virtaa ja melodramaattisen hikinen toimintamusiikki raikaa tauotta taustalla niin antaumuksella, että vereen syöksyvä adrenaliini saa jokaisen jakson tuntumaan kuin kokonaiselta puolentoista tunnin pituiselta toimintaleffalta.

Mikäli ajatus 65-osaisesta toimintaleffasarjasta saa polvet tutisemaan, sopii lukijan keventää mieltään tiedolla, että mukaan on eksynyt myös paljon puhdasta läppämateriaalia, kuten hassu jouluspesiaali, jossa Rambo pelastaa itsensä Joulupukin maailmanvalloitusta havittelevien terroristien kynsistä ja pakeneekin hampaisiin asti aseistautunutta taisteluhelikopteria tämän reellä. Nyt puhumme siis niin tasokkaasta lasten jouluviihteestä, että raavas karvarintainen tosimieskin osaa sitä arvostaa! Ruby-Spearsin äijäily ottaakin itsensä hölmöimmilläänkin ilmeisen tarkoituksella niin ihanan vakavissaan, että koko juttu on oikeasti kämäisimmilläänkin mahdottoman hauskaa seurattavaa. Kun tähän ynnätään vielä vähän kankeahko animaatio yhdistettynä toisinaan kuultavaan asiaankuuluvan reippaaseen ylinäyttelyyn, voinee ”miesanimaation” timanttisinta ilmentymää jo lähteä suosittelemaankin jokaiselle vilpitöntä pikkupoikamaista iloa elämäänsä kaipaavalle toiminta- ja animaatiofanille.

 

Terroristit kidnappasivat Joulupukin!!

Rambo ja vapauden voimat on testosteronia tihkuvan lajityyppinsä mestariteos ja yksi kautta aikain viihdyttävimmistä animoiduista äijäilyistä. Sarjan jättimäinen suosio kuitenkin onnistui lopulta kaatamaan koko projektin vain yhden ainoan tuotantokauden jälkeen, sillä kaikesta muodollisesta asiallisuudestaan huolimatta sen toiminnallisempi sisältö veti magneetin tavoin välittömästi koko valtakunnan moraalipoliisien ja huolestuneiden vanhempien vihat puoleensa. Loppujen lopuksi huonoa julkisuutta pelkäävät amerikkalaiset televisiokanavat siirsivät Romppaisen toimintaöverit kukkahattuista vihollista lepyttääkseen aamuyön tunteihin välttääkseen mahdollisista sopimusrikkomuksista seuraavia kalliita oikeusjuttuja.

Niin siis päättyi yhden kautta aikain viihdyttävimmän televisiopiirretyn taru. Superyksilö John Rambon seikkailujen kaikenikäisissä katsojissaan laukaiseman, valtoimenaan virtaavan puhtaan testosteronin ja adrenaliinin sekoittumisen tuottaman hormonieuforian muisto elää yhä sarjan fanien sydämessä – siinä yhdessä paikassa, jonne raivokkainkaan rapakontakainen moraalinvartija ei ikinä kykene murtautumaan.


Arvio: 5/5


RAMBO: THE FORCES OF FREEDOM, 1986-1987 USA, Japani
Ohjaus: Charles A. Nichols, John Kimball
Käsikirjoitus: Barbara Chain, Dan DiStefano, David Morrell, Jack Bornoff, Matt Uitz, Michael Chain, Rowby Goren, Sheryl Scarborough, Steve Hayes
Näyttelijät: Alan Oppenheimer, Ed Gilbert, Frank Welker, James Avery, Lennie Weinrib, Michael Ansara, Mona Marshall, Neil Ross, Peter Cullen, Robert Ito

Salaiset kansiot: 1. tuotantokausi (1993)

Eräänä kauniina päivänä joskus 90-luvun alkupuolella "Salaisina kansioina" tunnettu, muuan Chris Carterin luoma vainoharhainen kauhu- ja tieteissarja rantautui televisiota katsovan kansan koteihin. Dana Scullyn ja Fox Mulderin matka aikansa amerikkalaisen paranoian syvään päätyyn tarrasi ihmiskunnan mielikuvitukseen kuin maastopalo ja teki meikäläisen yleisön keskuudessa pienen piirin iloksi mielletystä outoilusta (lähes) koko kansan viihdettä ja päivän suurta muotia myös Suomessa. Vielä kauan myöhemmin aina silloin tällöin joku onnekas lapsi tai teini saattoi tehdä vanhempiensa tai sisartensa komeroista melkoisen aarrelöydön iskiessään kätensä näiden nauhoittamiin kokoelmiin sarjan parhaita jaksoja.

Salaisten kansioiden ensimmäinen tuotantokausi ei tosin vielä lukeudu saagan kultaisimpiin hetkiin, mutta se hoitaa mallikkaasti tehtävänsä Carterin konseptin ydinajatuksen sujuvana esittelynä: ensimmäisessä jaksossa FBI:n päättävät pukumiehet määräävät skeptisen agentti Dana Scullyn pariksi huuhaa-Mulderina tunnetulle parapsykologiaan erikoistuneelle ufoihin ja salaliittoihin uskovalle agentille mystisiä ja selittämättömiä tapauksia tutkivalle "X-osastolle". Vanhojen noir-leffojen mieshahmoista ammentava Fox Mulder itse päätyi "alalle" halustaan selvittää ufojen ammoin silmiensä edestä kaappaaman sisarensa kohtalo.

Eeppisen kauhusaagan ensimmäisen tuotantokauden voisi jakaa karkeasti kolmeen osaan, joista ensimmäinen keskittyy keskeisen loren esittelemiseen sekä mahdollisimman suuren vaikutuksen tekemiseen. Ensimmäisen kahdeksan episodin sekaan mahtuu kahden laadukkaan ensimmäisen episodin jälkeen kaikkien aikojen klassikko nimeltä "Squeeze", joka esitteli faneille Doug Hutchisonin esittämän "maksamiehenä" tunnetun sarjamurhaaja Eugene Toomsin. Kyseinen episodi on paitsi yksi koko sarjan parhaista, mutta kyseessä oli myös ensimmäinen kokonaisesta joukosta Glen Morganin ja James Wongin muodostaman käsikirjoittajaduon kynäilemistä klassikkotarinoista. Toisesta episodista pystyy bongaamaan myös Seth Greenin ufoihin uskovana pitkätukkaisena hippinä.

Tason heittelyä on kuitenkin havaittavissa heti päräyttävän alun jälkeen. Jo ensimmäiseen kolmannekseen mahtuu "The Jersey Devilin" sekä "Ghost in the Machinen" kaltaisia huteja, mutta koko kauden heikoin yksittäinen episodi nähdään mielestäni Chris Carterin itsensä kynäilemän "Spacen" kohdalla. Kyseisessä avaruussukkulan laukaisuun keskittyvässä episodissa astronautti väittää kohdanneensa ufoja ja pelkäävänsä sabotaasia. Jos kyseinen episodi on melkoisen puuduttava jo ihan käsikirjoitusmielessäkin, viimeistelee heikon lopputuloksen tekoaikansa digitaalisten erikoistehosteiden heikko taso. Ensimmäisen tuotantokauden näyttöjen perusteella Salaisten kansioiden herra ja hidalgo Chris Carter itse vaikuttaisikin käsikirjoitustiiminsä heikoimmalta lenkiltä.

Muutaman valjumman episodin jälkeen taso yllättäen nousee rajusti. Jaksossa nimeltä "Eve" Mulder ja Scully pääsevät salaisen kloonausprojektin ja tähän liittyen hämäräperäisten kuolemien jäljille, mutta sarjan perinteitä kunnioittaen loppu tietysti jää avoimeksi ja todisteet joko tuhoutuvat tai katoavat tyystin. Pelkästään tässä jaksossa nähdään niin paljon kekseliäitä ideoita ja klassisia trooppeja pahoista lapsista ja hulluista tiedemiehistä (tai -naisista) lähtien, että lopputulosta on pakko rakastaa. Sarjan tekijöillä oli tiettävästi valtavasti vaikeuksia kyseisen episodin kuvausten suhteen, sillä nämä tarvitsivat keskeisiin rooleihin alaikäisiä kaksosia, mutta paikallinen lainsäädäntö hankaloitti lapsityövoiman käyttöä. Salaiset kansiot on siis pääosin kuvattu Kanadassa ja erityisesti Vancouverin ympäristössä.

Heti edellisen perään James Wong ja Glen Morgan iskevät pöytään episodin nimeltä "Beyond the Sea", jossa Brad Dourif esittää psykokineettisiä voimia omaavaa kuolemaantuomittua vankia, eli käytännössä itseään. Mielenkiintoisena twistinä tässä jaksossa Scully alkaa vähitellen uskoa Dourifin yliluonnollisiin voimiin Mulderin ollessa tällä kertaa skeptisempi. Täysin pitelemätön Brad Dourif kuitenkin yksin varastaa koko shown pääkaksikolta vetämällä pitkiä pätkiä villejä monologeja välillä kuiskaten, välillä raivoten ja välillä nyyhkyttäen samojen lauseiden sisälläkin kuin täysi mielipuoli. Kameran kääntyessä David Duchovnyn ja Gillian Andersonin puoleen huomaa selvästi kaksikon pitelevän vaivoin pokkaansa luonnenäyttelyn mestarin riehuessa hieltä tuoksahtava kankaanpala kädessään vain metrien päässä.

Ensimmäisen tuotantokauden loppua kohden laatu alkaa jälleen tasaantua ja sarjan keskeinen mytologia saada yhä selvemmin muotoaan. Viimeisen kolmanneksen heikommista jaksoista mainittakoon geneerinen ihmissusitarina nimeltä "Shapes" sekä Chris Carterin kirjoittama tylsä "Darkness Falls", jossa Mulder ja Scully ottavat mittaa kirvoista. Glen Morgan ja James Wong saapuvat kuitenkin pelastamaan päivän maksamiehen paluusta kertovalla jatkotarinalla. Jakso itsessään ei ole mielestäni laisinkaan huono, mutta maksamiehen paluu maistuu enemmän viime hetken täytemateriaalilta kuin alusta loppuun mietityltä ratkaisulta. Tässä episodissa nähdään myös Walter Skinnerin ensiesiintyminen.

Pitkin ensimmäistä kautta Fox Mulder on jo tehnyt tuttavuutta Yhdysvaltain hallituksen ja Syndikaatin salaliittoihin sotkeutuneelta Syväkurkulta, mutta viimeisissä jaksoissa myös tätä kahden miehen salaperäistä suhdetta aletaan jälleen puimaan entistä syvällisemmin. Myöhemmistä tuotantokausista tutun hallituksen ja ufojen välisen kuvion hämäräperäisenä taustavoimana tunnetun Tupakkamiehen elämään ja tekoihin ei ensimmäisen kauden aikana viitatakaan kuin yhden tai kahden yksittäisen kohtauksen verran, eikä koko miekkosella taidakaan olla vielä tässä vaiheessa ainuttakaan repliikkiä. Mukana Mulderin ja Scullyn paranoiamaailmassa mies oli kuitenkin aivan alusta asti.

 

Brad Dourif revittelee vankina.

Salaisten kansioiden konsepti ei siis vielä tässä vaiheessa ollutkaan kristallisoitunut myöhempään täydellisyyteensä asti, mutta palapelin keskeisimmät palaset olivat jo lähes loksahtaneet kohdilleen: moni sarjan peruskliseistä aina salaperäisesti katoavista todisteista ja todistajista, Mulderin ihmeellisistä paikkansa pitävistä teorioista ja arvauksista sekä lääkäreihin, uskovaisiin ja pukumiehiin kohdistuvasta kuumeisesta vainoharhaisuudesta löytyvätkin jo saagan varhaisimmasta inkarnaatiosta. Näiden lisäksi on tietysti mainittava erikseen Mark Snown säveltämä legendaarinen soundtrack sekä sarjan muinoin monia aikansa lapsia pelottanut ja vuosikausia muuttumattomana säilynyt siisti alkuvideo, jotka nykyään herättänevät monissa aikalaisissa lähinnä vahvoja nostalgianväreitä.


Arvio: 4/5


THE X FILES: SEASON ONE, 1993 USA, Kanada
Ohjaus: Daniel Sackheim, David Nutter, Fred Gerber, Harry Longstreet, Jerrold Freedman, Joe Napolitano, Larry Shaw, Michael Katleman, Michael Lange, Rob Bowman, Robert Mandel, R.W. Goodwin, William Graham
Käsikirjoitus: Alex Gansa, Chris Brancato, Chris Carter, Chris Ruppenthal, Glen Morgan, Howard Gordon, James Wong, Kenneth Biller, Larry Barber, Marilyn Osborn, Paul Barber, Scott Kaufer
Näyttelijät: David Duchovny, Gillian Anderson, Jerry Hardin, Mitch Pileggi, William B. Davis

Chuck Norris: Karate Kommandos (1986)

Kaukaisina kasarivuosina He-Man and the Masters of the Universen kaltaisten tuotteiden jättimäinen menestys vakuutti televisiopamput lasten ja nuorten halusta nähdä enemmän miehisistä miehistä kertovia toimintapiirrettyjä. Yksi "miesanimaation" kruunaamattomista kuninkaista oli Hanna-Barberan lapsekkaampaan ja turvallisempaan viihteeseen erikoistuneen koneiston leivistä erkaantunut ryhmittymä, joka perusti edellisen vuosikymmenen lopulla oman Ruby-Spears -tuotantoyhtiönsä ja löi kultaisina vuosinaan rahoiksi Mr. T:n, Hulk Hoganin ja John Rambon alfaseikkailuista kertovilla hilpeillä animaatioilla oheistuotteineen.

Kuin Jumalan armosta karvanaamainen takakierrejumala Chuck Norriskin intoutui mukaan taiteenlajeista höhlimmän pariin paitsi nimellään ja omassa persoonassaan, mutta myös ikioman toimintasarjansa johtavana käsikirjoittajana sekä suunnittelijana. Ruby-Spearsin tuottaman eepoksen päättävät elimet olivat nerokkaan auteurin itsensä suosiollisella avustuksella hatustaan vetämästä luomuksesta niin ylpeitä, että aiheesta massatuotettiin vielä erikseen kokonainen sarja toimintaleluja sekä legendaarisen Steve Ditkon piirtämä, Chuck Norriksen itsensä erinomaisuutta julistava lyhytikäinen sarjakuva, joka kirvoittanee nykypäivän lukijoissa vähintään yhtä paljon äänekkäitä hörähdyksiä kuin aikansa kasarinuorissakin.

Chuck Norris: Karate Kommandos on karu tositarina Chuck Norriksesta, tuosta alfojen alfasta ja lasten ja nuorten karvarintaisesta ystävästä. Vaikka sarjan nimi viittaakin kokonaiseen joukkoon sankareita, on koko juttu käytännössä yhden ainoan miehen seikkailu: jo Karate Kommandosin alkuvideo lausuu karvarinta ja ääni innostuksesta väristen ja kyynelet silmistä valuen todellisen sankarinsa nimen peräti yhdeksän kertaa vain kymmenien sekuntien kuluessa. Chuck Norriksen sisäänpäin lämpiävä pompöösi henkilöpalvonta saavuttaa pelkästään tämän lyhyen pätkän aikana sellaiset tahattoman koomiset mittasuhteet, että moisessa olisi jopa monella kolmannen maailman diktaattorillakin oppimista.

Kuka tahansa heikkohermoisempi todennäköisesti lopettaisi jo tähän ja julistaisi Karate Kommandosin yksinkertaisesti roskaksi, mutta sitkeämmille on luvassa melkoista herkkua. Chuck Norris: Karate Kommandosia tuotettiin yhteensä viiden jakson edestä, eikä niiden kaikkien katsomiseen mene oikeastaan paria tuntia enempää. Jokaisen episodin aluksi ja lopuksi henkilökohtaisella salillaan jumppaava ja säkkiä turpaan lihaksikkaan miehisillä kourillaan vetävä maestro lausuu teleprompterista lukemansa epistolan. Tyypillisesti Chuck höpäjää niitä näitä väkivallattomuudesta ja itsetunnosta, mutta puheista päätellen sarjan tapahtumat koetetaan hämmentävästi esittää ihan oikeina otteina päähenkilönsä elämästä.

Chuck Norriksen taatusti todellisiin tapahtumiin perustuva autenttinen elämäntarina onkin vaiheiltaan harvinaisen mielenkiintoinen ja tapahtumarikas. Omassa egoversumissaan Chuck johtaa pahan yksikätisen Clawn sekä violetteihin trikoisiin ja keltaiseen vaippa-asuun pukeutuvan, Super-Ninjaksi ristityn superninjan komentamaa pahaa ninja-armeijaa vastaan taistelevaa piskuista "Karate Kommandoina" tunnettua sankarijoukkoaan; aasialaisista stereotyypeistä koostuva joukkio tosin jää useimmiten nopeasti taka-alalle monesti paidattomana ja korostetun lihaksikkaana kuvatun toimintajumalan hoidellessa koko possen omin käsin. Lapsille ja nuorille motivoivaa ja positiivista sanomaa julistava karvaturri ei myöskään epäröi tarvittaessa ottaa panttivankeja, käyttää vihollisen sotureita ihmiskilpinään, hyödyntää myrkkykäärmettä köytenä tai varastaa jonkun satunnaisen ohikulkijan moottoripyörää ja kuitata koko juttua huutamalla: "Olen Chuck Norris!"

Ruby-Spearsin ja Chuck Norriksen nerouden häikäisevän liiton todellinen hölmöys saavuttaa kliimaksinsa jaksossa, jossa joukko ninjoja kaappaa itselleen avaruusaluksen. Chuck Norris tietysti saa noin vain leikkikalukseen Yhdysvaltain armeijan miljardien arvoisen avaruusromun vain päästäkseen itse mätkimään ninjoja turpaan avaruudessa. Heti perään Chuck Norris matkustaa zombisaarelle estämään ninjojen ja voodoo-kultin suunnitelmat kammeta amerikkalaiset satelliitit maata kiertävältä radalta. Ainut syy ninjojen itsensä puuhille näyttäisikin olevan Chuck Norris – koko maailma pyörii Chuck Norriksen ympärillä. Eräässä episodissa nämä jopa kidnappaavat lapsen näennäisesti vain päästäkseen kamppailemaan karvaisen ja lihaksikkaan päähenkilön kanssa maalla, vedessä ja ilmassa.

 

Ninjat tietävät kuka täällä määrää.

Niin runsahasti kuin takakierrepotkuillaan oikeutta jakavan kaverin käsikirjoittama sarja jonkinlaiselta genrensä räiskyvältä parodialta haiskahtaakin, on mukaan eksynyt muutamia ihan oikeita oivalluksiakin. Vaikka menosta ei esimerkiksi juuri päätä tai häntää löydykään, etenee kukin "tarina" kuitenkin mukavaan nopeaan tahtiin ja selkeästi alusta loppuun ilman ylimääräisiä suvantokohtia. Ilmeisesti Chuck Norris itsekin ymmärsi suoran toiminnan olevan koska tahansa pötypuheita tärkeämpää, joten miehen arkirutiiniensa lomassa käymä kamppailu kokonaista ninja-armeijaa vastaan on surrealistisuudessaan jopa sangen viihdyttävää seurattavaa – siitäkin huolimatta, että sarjan animaatio on etenkin toimintakohtauksissa harvinaisen hidasta ja kankeaa. Udi Harpazin oikeasti tyylikäs kasarin toimintaleffojen henkeä huokuva hikinen soundtrack pelastaa tässä mielessä paljon.

Ette ehkä näe tai kuule tätä, mutta kikatin Chuck Norriksen ninjailua katsoessani kuin pikkutyttö. Kaikesta päätellen mestarin itsensä on oltava joko maailman salakavalin ja nerokkain mielikuvamarkkinoja, itselleen loputtomasti naurava huumorimies tai sitten tämä vain on kaikessa ristiriitaisen sympaattisessa vihjeettömässä egomaanisuudessaan uskomattoman viehättävä tuttavuus. Chuck Norris: Karate Kommandos onkin ilmestyksenä niin käsittämättömän kliseinen ja viihdyttävällä tavalla ääneen räkätyttävä pannukakku, että koko jutun täytyy olla jonkinlaista pilailua aikansa animaatiomaailman höpsön äijäilytrendin kustannuksella. Ilmestymisaikanaan varsin vaatimattomalle huomiolle jäänyt Chuck Norriksen elämästä ja uroteoista kertova kaikkien aikojen eepos tuntuisikin löytäneen omimman yleisönsä vasta kauan ilmestymisensä jälkeen: aiheesta on nykyisin olemassa jopa fyysisiä julkaisuja ja Ruby-Spearsin opettavaisia norristeluja onkin näytetty useampaan otteeseen toiveuusintoina televisiopiirrettyihin erikoistuneilla kanavilla.


Arvio: 5/5


Chuck Norris: Karate Kommandos, 1986 USA
Ohjaus: Charles A. Nichols, John Kimball
Käsikirjoitus: Chuck Norris
Näyttelijät: Alan Oppenheimer, Bill Martin, Chuck Norris, Kathy Garver, Keone Young, Mona Marshall, Robert Ito, Sam Fontana