Niebelungen laulu (1924)

Vaikka kuinka yritän, en pysty keksimään kovin montaa elokuvaa, joka pystyisi jakamaan mielipiteitä yhtä paljon kuin Fritz Langin Niebelungen laulu. Kyseessähän on yksi ohjaajansa, saksalaisen elokuvan ja ylipäänsä eeposten klassikko sekä fantasiaelokuvien isoisä. Samalla se on kuitenkin ihan oikeasti tarkkaavaisuutta ja kärsivällisyyttä vaativa viisituntinen megaspektaakkeli sekä hyvin kansallishenkinen nuoruutta ja kuuliaisuutta palvova mammutti, jota kovimmat natsit tekijöidensä harmiksi ihailivat kyynelet silmissä ja imivät siitä inspiraatiota omiin visioihinsa Hitleriä ja Goebbelsiä myöden. Toisaalta useat natsijohtajat pitivät myös piirretyistä. Fritz Langilla itsellään ei ollut mitään tekemistä tulevien pahisten kanssa, sillä hänellä itsellään oli juutalaista taustaa ja mies pakenikin myöhemmin Yhdysvaltoihin natsien noustua valtaan.

Niebelungen laulu perustuu samannimiseen Saksan viralliseen kansalliseepokseen. Elokuva jakautuu kahteen osaan ja lukuisiin pienempiin jaksoihin, joista ensimmäinen puolikas kertoo myyttisessä muinaisessa Germaniassa seikkailevasta Siegfriedistä (Paul Richter), joka tarinan alussa surmaa lohikäärmeen ja kylpee sen veressä tullakseen kuolemattomaksi. Siegfried ei kuitenkaan huomaa, että selässään oleva lehti jättää häneen heikon kohdan, mikä koituu lopulta hänen turmiokseen. Epäonnekseen Siegfried tulee sekaantuneeksi kuningas Guntherin (Theodor Loos) kosintaretkelle, mikä lopulta johtaa hänen kuolemaansa. Toisessa osassa raivostunut Kriemhild (Margarete Schön), Siegfriedin leski päättää naida hunni Attilan, joissain käännöksissä myös Etzelin (Rudolf Klein-Rogge) ja palata kostamaan miehensä surman.

Visuaalisesti Niebelungen laulu on häkellyttävään hienoa katsottavaa. Etenkin elokuvan ensimmäinen, taianomaisempi ja fantasiahenkisempi puolikas on käsinmaalattuine massiivisine lavastuksineen sekä pikkutarkkoine puvustuksineen uskomatonta silmäkarkkia, jonka veroista harvoin jos koskaan on tullut missään nähtyä. Jo ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen viimeistään on selvää, että Niebelungen laulu painii aivan omassa sarjassaan, kaukana kaikista oman aikansa teoksista. Jopa ensimmäisen puolikkaan viehättävän kotikutoiset erikoistehosteet ovat kestäneet erinomaisesti aikaa erinomaisesti, vaikkeivat enää pitkään aikaa ole leikkaavaa terää edustaneetkaan. Jälkimmäisessä puolikkaassa nähdään paljon vähemmän fantasiaa ja vinkeitä erikoistehosteita. Peikkomaisten hunnien kohdalla puvustus ja maskeeraus viimeistään pääsevät oikeuksiinsa. Lopussa nähtävä Attilan linna tiettävästi rakennettiin ja poltettiin maan tasalle ihan oikeasti.

Viisituntiseksi megaelokuvaksi Niebelungen laulun katsominen sujui omalla kohdallani yllättävänkin kivuttomasti. Kyseessä ei millään tapaa ole pelkästään ole pelkän visuaalisen tykityksen ympärille rakennettu elokuva niin kuin voisi helposti luulla, vaan koko teos on mielestäni kauttaaltaan parasta saksalaista laatua ja viimeisen päälle tehty käsikirjoituksesta tarkkaan ja harkittuun ohjaukseen sekä läpikotaisin mallikelpoiseen näyttelijätyöhön. Fritz Langin elokuvista esimerkiksi Metropolikseen verrattuna Niebelungen laulu on mielestäni paremmin rytmitetty rauhallisempien sekä toiminnallisempien kohtausten kesken, eikä suora toiminta aiheuta tämän teoksen kohdalla vastaavaa toimintaähkyä kuin Metropoliksentapauksessa itselläni aina käy. Vielä kun ainakin oman versioni musiikki on Richard Wagnerin Niebelungein sormuksesta voimakkaasti vaikutteita saanut raita, kuva on viimeisen päälle tarkka ja kansaneeppoksen henki on vahvasti läsnä, en keksi elokuvasta oikeastaan kummempaa moitittavaa.

Uskotteko jos sanon että tämä elokuva on tehty sen kuuluisan hyperinflaation aikana? Totta se on. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä Niebelungen laulu tuntuu niin mahtipontiselta ettei sillä näytä olleen budjettirajoitteita ollenkaan. Ehkä tuotantoyhtiöllä oli ulkomaalaista valuuttaa, jolla hyperinflaation oloissa koko juttu saatiin purkitettua pilkkahintaan? Mene ja tiedä. Kyseessä on joka tapauksessa ainakin omasta mielestäni ainutlaatuinen ja parhaimmillaan hengästyttävän voimauttava elokuvaelämys vailla vertaa.


Arvio: 5/5

DIE NIBELUNGEN: SIEGFRIED & KRIEMHILDS RACHE, 1924 Saksa

Tuotanto: Erich Pommer

Ohjaus: Fritz Lang

Käsikirjoitus: Thea von Harbou, Fritz Lang

Näyttelijät: Paul Richter, Rudolf Kleine-Rogge, Margarete Schön, Theodor Loos

Väsynyt kuolema (1921)

Fritz Langia pidetään nykypäivänä yhtenä vaikutusvaltaisimmista ja parhaimmista elokuvaohjaajista koskaan; elokuvan suurmiehenä, jolta ovat tulleet mm. sellaiset alan merkkiteokset kuin Tohtori Mabuse, Metropolis, M ja Gangsterikuningas. Väsynyt kuolema oli aikoinaan miehen ensimmäinen kansainvälisesti menestynyt teoksensa ja läpimurtoelokuvansa. Se on kuvattu Tohtori Caligarin kabinetin tavoin synkeissä sodanjälkeisissä maailmanlopun ja kuoleman tunnelmissa, mikä lienee vaikuttanut sen keskeiseen kuolemateemaan. Elokuva on synkästä teemastaan huolimatta ensisijaisesti aikuisten fantasiasatu ja se perustuukin tiettävästi ohjaajansa kuumehoureeseen.

Väsynyt kuolema kertoo ihmisen hahmon ottaneesta kuolemasta (Bernhard Goetzke), joka saapuu elokuvan alussa pieneen saksalaiseen kylään hakemaan nuorta miestä (Walter Janssen) mukaansa. Nuoren miehen rakastajatar (Lil Dagover) ei kuitenkaan ole valmis päästämään kihlattuaan menemään, vaan rukoilee kuolemalta mahdollisuutta muuttaa kohtaloa ja saada pitää rakkaansa elävien kirjoissa. Surumielinen kuolema heltyy naiselle ja antaa tälle kolme mahdollisuutta ansaita rakkaansa takaisin. Väsynyt kuolema onkin pitkälti antologiaelokuva, joka jakautuu päätarinan lisäksi kolmeksi pieneksi fantasiatarinaksi.

Henkilökohtaisesti olen aina pitänyt tällaisista episodielokuvista siitäkin huolimatta että yksittäiset tarinat pääsääntöisesti kärsivät irrallisuudesta, liian lyhyestä kestosta ja yleisestä pinnallisuudesta. Käytännössä tästäkään elokuvasta ei oikeastaan jää hahmoina mieleen kuin kuolema sekä itse pääpari, joka toistaa rakastavaisten roolinsa jokaisessa tarinassa uudelleen ja uudelleen. Sikäli kyseessä on pieni harmi, koska kuitenkin elokuva on melko sentimentaalinen ja vaatisi enemmän syvyyttä toimiakseen kunnolla.

Tarinat itsessään ovat lähes identtisiä nuoren parin rakkauden ja kuoleman ympärille rakennettuja fantasiasatuja, jotka on sijoitettu eri puolille maailmaa Persiasta Kiinaan. Erityisesti mielikuvituksellisissa tarinoissa esiin nousevat poikkeuksellisella tavalla niiden hienot ja yllättävänkin hyvin aikaa kestäneet erikoistehosteet, erityisesti Kiinaan sijoittuvan tarinan luovat ja idearikkaat visiot, jotka aikoinaan hämmästyttivät ja innoittivat aikalaiskatsojia lennokkuudellaan. Näyttelijöistä erityisesti kuolemaa esittävä Bernhard Goetzke on roolissaan vähäeleisen tyylikäs ja vakuuttava.

Väsynyt kuolema on elokuvana kaukana täydellisestä, mutta jostain syystä se on kuitenkin ollut aina kovasti omaan mieleeni. Jotain sen synkässä mutta samalla kauniissa kokonaisuudessa on aina vedonnut itseeni, siitäkin huolimatta etteivät lyhyet tarinat tai niiden hahmot varsinaisesti syvyyttä huoukaan. Jokin siinä tunnelmassa, rakkauden ja kuoleman teemassa sekä fantasiahenkisessä, sujuvasti kerrotussa tarinassa ja erityisesti sen yksinkertaisessa mutta hienossa lopussa jaksaa viehättää katselu toisensa perään.



Arvio: 5/5

DER MÜDE TOD, 1921 Saksa

Tuotanto: Erich Pommer

Ohjaus: Fritz Lang

Käsikirjoitus: Fritz Lang, Thea von Harbou

Näyttelijät: Bernhard Goetzke, Lil Dagover, Walter Jansen

Tri Mabuse - ihmispeto (1922)

Vasta viime aikoina olen alkanut ymmärtää miten paljon Ensimmäisen maailmansodan jälkeisen Saksan kaaoksen ja epätoivon keskellä syntynyt elokuvataide onkaan antanut maailmalle kliseitä ja inspiroivia esikuvia. Miettikääpä vaikka jotain Golemia, joka on suunnilleen kaikkien hirviöelokuvien ja erityisesti Universalin Frankensteinin isoisä, tai Tohtori Caligarin kabinettia, jonka näyttelijöistä pelkästään Conrad Veidtistä on tullut ainakin The Crown, Saksikäsi-Edwardin ja miljoonan muun goottihahmon esikuva. Aivan oma lukunsa tässä suhteessa on Fritz Lang, jonka lähes jokainen mykkäelokuva Tohtori Mabusesta eteenpäin on luonut yhä uusia ja loputtomasti omaa elämäänsä eläviä kliseitä toistensa perään.

Tohtori Mabuse itsessään on kaikkien rikoselokuvien ja trillereiden perusteos, lähes viisituntinen mykkä mammuttielokuva, joka sisältää kaiken oleellisen lähes yliluonnollisesta rikollisesta nerosta, synkästä aikalais- ja kaupunkikuvauksesta vaaralliseen naiseen. Elokuva perustuu Norbert Jacquesin romaaniin ja se oli aikoinaan alkuperäisteoksen tavoin erittäin menestyksekäs ympäri maailmaa.

Elokuvan tarina sijoittuu sodanjälkeiseen saksalaiseen hysterian ja kaaoksen riivaamaan nimeämättömään kaupunkiin, joka yleensä on ollut tapana mieltää Berliiniksi. Salaperäinen rikollinen nero pitää kaupunkia kauhun vallassa ja siinä sivussa putsaa parempaan talteen kaiken vähänkään arvokkaan. Mystinen, ulkomuotoaan jatkuvasti muuttava lähes yliluonnollinen ja pysäyttämätön nero tuntuu olevan kaikkialla ja manipuloivan ihmisiä täysin mielensä mukaan. Kukaan katsojaa lukuunottamatta ei tiedä hänen todellista henkilöllisyyttään tai kasvojaan. Salaperäistä rikollista neroa jahtaa tarinan varsinaiseksi sankariksi nouseva yleinen syyttäjä Norbert von Wenk (Bernhard Goetzke), jolle elokuvan edetessä salaperäinen mysteeri alkaa paljastua palanen kerrallaan ja joutuupa mies siinä sivussa useammankin murhayrityksen kohteeksi.

Tohtori Mabuse - ihmispeto on ensiluokkainen rikosjännäri, joka tekee kaiken perustavanlaatuisen täysin oikein. Ensinnäkin tarinan varsinainen jännitys syntyy, kun katsojalle paljastuu jo tarinan alussa roiston henkilöllisyys sekä tieto etteivät tarinan hahmot ole siitä perillä. Tämä yksinkertainen perusasetelma kantaa teosta koko viiden tunnin keston ajan. Voimakaskasvoisen Rudolf Klein-Roggen upeasti tulkitsema tohtori Mabuse itsessään on kaikkien superpahisten isoisä ja itsessään loistava nihilistinen pahuuden ilmentymä. Keskeisissä rooleissä näyttelevät tekevät niinikään erinomaista työtä, eikä omana aikanaan tyypilliseen turhaan teatraalisuuteen oikeastaan sorruta missään vaiheessa.

Vielä erityismaininta on annettava elokuvan mahtavasta kaupunkilavastuksesta, jota ei todellakaan uskoisi studiokulissiksi. Tiettävästi leffassa on huomattavasti painotettu myös tarkkaa aikalaiskuvausta, erityisesti elokuvan ensimmäisessä puolikkaassa. Ohjauksen suhteen teoksessa näytetään paljon tapahtumia hahmojen silmin näytettynä, oleellisiin yksityiskohtiin keskittyen, mikä omasta mielestäni teki kerronasta erityisen tehokkaan ja auttoi välttämään eeppisen pitkän leffan monotonisuutta. Yllättäen viisi tuntia menivät tämän elokuvan parissa yllättävänkin sujuvasti ja kivuttomasti, kelloon en katsonut monestikaan. Verrattuna muutamaan muuhun yhtä pitkään teokseen Mabusessa ei oikeastaan ole niinkään paljoa varsinaista juonta vaan pääpaino on ehkäpä enemmän hahmoissa ja miljöön tarkassa sekä syvemmässä kuvauksessa kuin tapahtumien loputtomassa vyöryttämisessä. Varsinaista filleriä ei elokuvassa tunnu olevan.

Tohtori Mabuse - ihmispeto on rikoselokuvan kovia klassikoita ja yksi genren parhaista teoksista koskaan. En oikeastaan keksi siitä paljoakaan moitittavaa; se tekee yksinkertaisesti kaiken tarpeellisen viimeisen päälle oikein. Mielestäni se on yksi Fritz Langin kolmesta parhaasta teoksesta Nibelungein laulun kanssa ja yksi parhaista mykistä elokuvasta yleensä. Jos viisi tuntia leffaa yhteen putkeen tuntuu mahdottamalta, kannattaa tämä ehkä katsoa pätkissä niin kuin se lienee alunperin näytetty. Mieluummin tätä viisi tuntia katsoo kuin puolikastakaan aivottomia nykyrymistelyjä.

Arvio: 5/5

DOKTOR MABUSE, DER SPIELER, 1922 Saksa

Tuotanto: Erich Pommer

Ohjaus: Fritz Lang

Käsikirjoitus: Fritz Lang, Thea von Harbou, Norbert Jacques

Näyttelijät: Rudolf Klein-Rogge, Bernhard Goetzke, Alfred Abel, Gertrude Welkcker

Golem: miten hän tuli maailmaan (1920)

Paul Wegenerin klassisen Golemin katsominen tuo kovasti mieleeni ajat, jolloin tapasin katsoa televisiosta kaikki mahdolliset kauhu- ja tieteiselokuvat kun niitä vain sattui tulemaan. Golemia en varsinaisesti nähnyt kuin vasta hiljattain eikä se suoranaisesti kuulu nuoruuteeni Mustan laguunin hirviön, Frankensteinin ja King Kongin tavoin muutoin kuin olemalla niiden ja monen muun genren teoksen huomattava esikuva. Muutoin elokuva tunnetaan Tohtori Caligarin kabinetin ja Nosferatun ohella saksalaisen ekspressionistisen elokuvan sekä koko kauhugenren tärkeänä tienraivaajana.

Golemin legendan ohjauksesta sekä pääosasta vastannut Paul Wegener kuuli aikoinaan kuvatessaan klassista Prahan ylioppilastaan, niin ikään kauhun perusteosta. Kyseessä on klassinen kertomus juutalaisesta rabbista, joka rakentaa savesta elävän yliluonnollisen Golemin kansansa suojelijaksi. Perinteiseen hirviöelokuvien tapaan tarinan hirviö karkaa luojaltaan kylväen tuhoa ja kauhua ympärilleen. Wegener oli tiettävästi niin mieltynyt Golemin legendaan, että filmasi sen peräti kolmasti. Tämä osa on trilogian viimeinen ja kronologiassa ensimmäinen.

Visuaalisesti Wegener on onnistunut siirtämään Golemin tarinan valkokankaalle poikkeuksellisen näyttävästi. Tuohon aikaan saksalainen elokuva oli juuri noussut maailmankartalle ja tämänkin teoksen kohdalla panostus näkyy. Erityisesti ajan ekspressionistista henkeä huokuva keskiaikainen lavastus on huikean hienoa katseltavaa alusta loppuun. Visuaalisesti hienoimpia kohtauksia elokuvassa ovat erityisesti manaus- sekä henkiinherättämiskohtaus; käsin tehdyt erikoistehosteet huokuvat pienestä puisevuudestaan huolimatta ajatonta elämää enemmän kuin muoviset tietokonetehosteet koskaan.

Näytteleminen on elokuvassa oman aikansa mittapuulla varsin hyvää, joskin melko teatraalista. Luonnollisesti parasta jälkeä edustaa pääosaa esittävä Paul Wegener Golemina. Tarina itsessään ei varsinaisesti ole kovinkaan monimutkainen, mutta eipähän sitä ole vaikea seurata. Mitään kaksisia kauhunväristyksiä tämä tuskin enää nykykatsojissa pystyy enää herättämään sen enempää kuin muutkaan aikansa kauhuelokuvat.

Golem on ehdottomasti hyvä ja katsomisen arvoinen elokuva vaikkei omasta mielestäni yllä Nosferatun tai Caligarin tasolle millään, vaikka yrittääkin niitä haastaa tosissaan ja omaakin hyvin toteutettuja jaksoja, erittäin hienon ulkoasun sekä toimivan, kiinnostavaa juutalaismystiikaa huokuvan juonen. Jostain kumman syystä Golem ei ole koskaan noussut varsinaisesti suurten ja itsestäänselvien kauhuklassikoiden joukkoon, vaikka onkin toiminut suunnilleen kaikille myöhemmille teoksille enemmän tai vähemmän tärkeänä inspiraation lähteenä. Omasta puolestani soisin sen kuuluvan jokaisen klassisen kauhun ystävän pakolliseen oppimäärään.

Arvio: 4/5

DIE GOLEM, WIE ER IN DIE WELT KAM, 1920 Saksa

Tuotanto:

Ohjaus: Carl Boese, Paul Wegener

Käsikirjoitus: Paul Wegener, Henrik Galeen, Gustav Meyrink

Näyttelijät: Paul Wegener, Ernst Deutsch, Hans Stürm, Lyda Salmonova

Tri Caligarin kabinetti (1920)

Ensimmäinen maailmansota. Miljoonia kuolleita. Henkisesti ja fyysisesti raunioitunut kaaoksen sekä epätoivon riivaama maanosa vailla valoisaa tulevaisuutta. Näissä olosuhteissa alkoi kasvaa ja kukoistaa synkän tummanpuhuva ekspressionismi, jonka elokuvalliseksi alkuräjähdykseksi syntyi vuonna 1920 kahden sodan kauhut kokeneen pasifistin, Carl Meyerin sekä Hans Janowitzin kirjoittama kauhuelokuva Tohtori Caligarin kabinetti; teos, joka kerralla ja suoralta kädeltä loi pohjan koko vuosikymmenen saksalaiselle elokuvalle sekä esitteli kokonaisen uuden, myöhemmin Amerikassakin menestyneen tekijäkaartin maailman elokuvayleisölle sekä omalla tavallaan loi tai teki ainakin tunnetuksi koko kauhuelokuvan lajityypin. Kyseessä on joka suhteessa perusteosten perusteos.

Tohtori Caligarin kabinetti sijoittuu Saksan ja Hollannin rajalla sijaitsevaan Hollstenwallin kaupunkiin, jonne saapuu tivoli, jonka eräänä nähtävyytenä on hypnotisoijana toimivan tohtori Caligarin (Werner Krauss) tahdoton orja Cesar (Conrad Veidt, Casablanca), joka kertoo ihmisille heidän tulevaisuutensa. Ennustavan unissakävelijän luo ilmestyvät myös ystävykset Francis (Friedrich Feher) ja Alan (Hans Heinrich von Twardowski), joista toinen kuolee elokuvan aikana. Luonnollisesti Caligarilla sekä hänen unissakävelijällään on tavalla tai toisella näppinsä pelissä. Varsinaista tarinaa en halua spoilata tämän enempää, mutta se on joka tapauksessa alan klassikko legendaarista loppuratkaisua myöden.

Ensimmäinen asia, joka tämän elokuvan kohdalla todennäköisesti pistää silmään lienee sen käsin maalattu, vääristynyt ja teräviä kulmia vilisevä poikkeuksellisen tyylitelty studiolavastus, jonka kaltaista ei oikeastaan ole koskaan täysin tehty, vaikka se onkin antanut valtavasti vaikutteita myöhemmille elokuvantekijöille ympäri maailmaa Universalin kauhuelokuvista ja film noirista lähtien. Nimenomaan tärähtänyt visuaalinen puoli antaa elokuvalle sen omituisen fantasiahenkisen ja painajaismaisen pohjavireen, versiosta riippuen myös välitekstit ovat vääristyneet sekä musiikki parhaimmillaan kryptistä surinaa. Perinjuurin vääristynyttä kauhutunnelmaa lisää entisestään näyttelijöiden transsimainen elehtiminen, erikoinen puvustus sekä liioitellun kalpeahko meikkaus, joka lienee enemmän kuin vähän antanut vaikutteita myöhemmille goottihenkisemmile teoksille.

Tohtori Caligarin kabinetti lienee tyylillisesti elokuvantekoon eniten vaikuttaneista leffoista koskaan, siitäkin huolimatta ettei koko elokuvassakäytännössä nähdä mitään kameratemppuja tai ihmeellisiä leikkauksia. Niiden sijasta luvassa onkin reilun tunnin edestä pelkkiä staattisia otoksia, lineaarista kerrontaa ja yksinkertaisia leikkauksia kohtauksista toiseen. Koko elokuvan suurin vahvuus on sen omituinen tunnelma. Tiettävästi Caligarin kabinetti sisältää yhden ensimmäisistä puukotuskohtauksista sekä tunnetummista elokuvan lopputwisteistä koskaan. Alkuperäistarinassa ei tiettävästi lopun yllättävää käännettä ollut, vaan se oli elokuvan tuottaneen Erich Pommerin keksimä ja se lisättiin kirjoittajien protestoinnista huolimatta, ehkä onneksikin. Yllättävä shokkiloppu nimenomaan on yksi leffan hienoista hetkistä, vaikka alkuperäistä sanomaa vähän erilaiseksi muovaakin.

Kuten sanottua, Tohtori Caligarin kabinetti on elokuvataiteen peruskivijalkaa, yksi suurista alan teoksista ja pala yleissivistystä kaikilla mahdollisilla mittareilla. Käytännössä kaikki leffan sisältö edustaa jonkinlaista myöhemmin vakiintunutta peruskauraa, jota on toistettu erilaisin variaatioin loputtomasti meidän päiviimme saakka kuitenkaan mitään täysin samanlaista elämystä koskaan saavuttamatta ja tämän elokuvan tuoreutta syömättä. Kyllähän Caligarin kabinetti jo pelkästään merkittävyydestään ansaitsisi täydet viisi tähteä, mutta onhan kyseessä muutenkin uniikki, ajan hammasta hämmästyttävän hyvin kestänyt mestarillinen teos. Ei vähempää.


Arvio: 5/5

DAS KABINETT DES DOKTOR CALIGARI, 1920 Saksa

Tuotanto: Erich Pommer

Ohjaus: Robert Wiene

Käsikirjoitus: Carl Mayer, Hans Janowitz

Näyttelijät: Conrad Veidt, Werner Krauss, Lil Dagover, Friedrich Feder, Hans Heinrich von Twardowski