Sappho (1921)

Ennen kuin tätä elokuvaa aloin huvikseni katsomaankaan, oli sen nimi jo luonut alitajuntaan jonkinlaisen valmiin kuvan itse tarinan sisällöstä ja tyylistä. Sapfohan oli tunnetusti Lesbos-saarella elänyt kuuluisa kreikkalainen romanttisiin teoksiin erikoistunut naisrunoilija, jonka tuotannosta sen enempää elämää koskevista tiedonmurusistakaan ei ole meidän päiviimme säilynyt kuin häviävän pieniä fragmentteja.

Luonnollisesti odotinkin tästä jotain historiallista romanttista kuvausta suuren runoilijen elämästä, rakkaudesta ja itsemurhasta.

Yllätys olikin siis suuri kun tapahtumat alkavatkin 20-lukulaisesta saksalaisesta mielisairaalasta. Tarinan päähenkilö Richard de la Croix on mennyt laitokseen tapaamaan sinne hoidettavaksi tuotua, jumalaisen kauniista Sapphosta hourivaa veljeään. Selviää, että henkisen romahduksen kokenut veli oli rakastunut Sappho-nimiseen naiseen, mutta tullut sittemmin tämän hylkäämäksi toisen miehen vuoksi. Kuin kohtalon oikusta myös toinen veljistä päätyy lopulta Sapphon lumovoiman pauloihin ja rakastuu tähän epätoivoisesti.

Mutta yllätyksetpä eivät loppuneet vielä tähän. Koska Sappho-elokuva on tehty Saksassa ekspressionistisen synkistelyn ja mielenterveysbuumin kulta-aikaan, ei tässä nähdä sekunninkaan vertaa turhaa sentimentaalisuutta tai siirappia vaan kyseessä on tarina rakkauden pimeämmistä puolista, kuten mustasukkaisuudesta, sairaalloisesta omistamisenhalusta, hulluudesta, pakkomielteestä, särkyneestä sydämestä ja kuolemasta. Oikeastaan tämän kerronta lähenteli jo vähän jotain kevyttä trilleriäkin.

Sappho onkin romanttiseksi elokuvaksi yllättävänkin synkkä tapaus, mutta pelkästään hyvällä tavalla. Koska kyseessä on lähemmäs sata vuotta vanha elokuva tästä luonnollisesti puuttuu monia myöhempiä innovaatioita, mutta minkä tässä tekivät, tekivät niin viimeisen päälle kuin tekoaikaan vain on ollut ikinä mahdollista tehdäkään. Käsikirjoitus esimerkiksi onnistuu hienosti väistämään lajityypin pahimpia sudenkuoppia ja tuntuu jo pelkästään näkökulmansa vuoksi yhä edelleen yllättävänkin tuoreelta sekä kiinnostavalta. Aikansa niminäyttelijätkin tekevät magneettisen vetovoimaisesta Pola Negristä lähtien erinomaista työtä eikä taustalle satunnaisesti valikoidusta Richard Bandin musiikistakaan ollut kuin iloa kaikille aisteille.

Koko elokuvan aikana en saanut silmiäni irti ruudusta. Loppua yhtään spoilaamatta, se on samanaikaisesti sekä komea, jännittävä että surullinen. Itse jopa vähän liikutuinkin viimeisten kuvien kohdalla, mutta en itkenyt. En, en, en...

Dimitri Buchowetzkin Sappho on jälleen yksi monista tuiki tuntemattomista mestarillisista mykistä elokuvista, joista ei syystä tai toisesta paljoa puhuta edes aktiivisten harrastajien keskuudessa. Ehkä tämä ei vain ollut aikoinaan tarpeeksi menestynyt että tätä osaisi ajatella minään erityisen merkittävänä elokuvana, ehkä nimi vain hämää mitäänsanomattomuudellaan tai sitten ohjaaja ei vain ole enää nykypäivänä tarpeeksi nimekäs herättämään ihmisten huomiota ja mielenkiintoa. Kukapa tuon tietää.

Omasta mielestäni Sappho on valtaisa elämys, jälleen yksi vahva kandidaatti vuoden 2018 elokuvalöydöksi.



Arvio: 4.5/5



SAPPHO, 1921 Saksa
Ohjaus: Dimitri Buchowetzki
Käsikirjoitus: Alexandre Dumas, Dimitri Buchowetzki
Näyttelijät: Albert Steinrück, Alfred Abel, Elsa Wagner, Helga Molander, Johannes Riemann, Otto Treptow, Pola Negri