Norm of the North (2016)

Tuntuuko teistä koskaan, että valikoisitte elokuvia kuin rusinoita pullista? Itselleni tuli juurikin tällainen olo seuratessani erästä netin keskustelua viime vuoden huonoimmista elokuvista. Omasta mielestäni viime vuoden epäonnistuneinta elokuvataidetta edustaa tai ainakin vielä hetki sitten edusti Disneyn Rogue One, joka hädin tuskin toimii elokuvana ja jossa parasta on lähinnä, ettei siinä ole Jar Jar Binksiä tai Mikki Hiirtä. Todellisuudessa tuo on kuitenkin vielä ihan hyvä elokuva - kaikkein onnettomimpia teoksia ei ole edes näytetty Suomessa! Norm of the North on yksi tällaisista yksilöistä. Miten huono se on, te kysytte? Noh, sen on tuottanut sama tiimi, jonka tunnetuimpia luomuksia ovat Alphan ja Omega jatko-osat, sen on käsikirjoittanut näytellyn Scooby Doon jatko-osien kynäilijät ja sen pääosassa on Rob Schneider. Niin huono.

Aloitettakoon arvostelu elokuvan hyvistä tai tässä tapauksessa suhteellisesti hyvistä puolista, eli animaatiosta. Norm of the Northin animaatio on täyttä kuraa jo ensimmäisistä kuvista lähtien. Voi taivas, kun tietäisitte miten huonoa se on! Alkuperäinen vuonna 1995 julkaistu Toy Story näyttää paremmalta ja uskottavammalta kuin Norm of the North. Sega Saturnin tai Playstationin grafiikkapiireillä saisi aikaiseksi terävämpää ja sulavampaa animaatiota kuin mitä tässä nähdään. Oma suosikkini kaikista animaation virheistä on kohtaus, jossa Norm kävelee, mutta maisema pysyy paikallaan. Aagh! Nyt liikutaan jo hyvin lähellä Foodfight!in kökkötasoa, muttei sentään ehkä ihan yhtä syvällä. Kuitenkin ottaen huomioon, että tämä elokuva on tehty vuonna 2015 ja nykyajan tekniikalla ja osaamisella, tämä on aivan luokaton esitys. Suhteessa kaikkeen muuhun tämän elokuvan sisältöön, animaatio on vielä sangen siedettävää tasoa.

Elokuvan tarinan yleisestä sekavuudesta ja järjettömyydestä johtuen sitä on oikeasti vaikea referoida selkeästi, mutta yritetään. Elokuvan päähenkilö on Norm, pohjoisnavalla asuva metsästystaidoton tanssiva ja twerkkaava jääkarhu, joka osaa puhua ihmisten kanssa. Normin isoisä sattuu olemaan pohjoisnavan kuningas ja myös Normista tulee vielä joskus kuningas, mutta kuninkaan pitää osata metsästää. Paha korporaatio aikoo rakentaa taloja pohjoisnavalle, mitä tarkoitusta varten se tarvitsee mainoskasvokseen jääkarhua näyttelevää heeboa. Norm ei halua taloja pohjoisnavalle ja päättää siksi karata ihmisten maailmaan ja näytellä korporaation mainoksessa. Sitten paljastuu, että korporaatio onkin kaapannut Normin isoisän. Korporaatiolla on sihteerinä Vera-niminen naikkonen, jonka tytärtä pahan korporaation paha pomo on luvannut auttaa saamaan paikan hyvästä koulusta kunhan taloprojekti etenee. Veran tytär taas kokee, ettei kiireisen äidin kanssa ole tarpeeksi yhteistä aikaa. Vera itse on sitä mieltä, että pohjoisnavan asuttaminen on ikävää.

Norm of the Northin tarina on pohjimmiltaan niin tyhmä, että se saa Theodore Rexinkin näyttämään hyvältä - ja tämä on kuulkaas paljon sanottu. Lähes kaikki tämän elokuvan juonesta ja hahmoista koostuu jo aivan ensimmäisistä kohtauksista lähtien lähinnä muista elokuvista varastetuista aineksista; eräs kriitikko totesi mielestäni osuvasti, että jos Norm of the North nimettäisiin pelkästään sen pöllimien ideoiden perusteella, sen uudeksi nimeksi tulisi ”Happy Minions of Madagascar’s Ice Age”. Koko elokuvassa ei oikeasti ole mitään omaperäistä tai uutta. Ei riitä, että elokuva on äärimmäisen tyhmä, sekava ja järjetön, mutta tuntuu myös hämmästyttävän kliseiseltä ja alusta asti ennalta arvattavalta.

Viimeistään ensimmäisen puolentunnin jälkeen koko juttu viimeistään hajoaa ja varsinaisesta tarinasta häviää se vähäinenkin punainen lanka täydellisesti. Katsojaparan pähkäiltäväksi jää loppuelokuvan ajaksi, oliko tässä nyt oikeasti kyse Normin metsästys- vai twerkkaustaidoista, ilmastonmuutoksesta, antikapitalismista, kaapatusta isoisästä, Norm tulevasta kuninkuudesta, Veran ja tyttären suhteesta vai mistä? Elokuva yrittää heittää näitä kaikkia vain jotenkuten sekaisin ilman kummempaa fokusta ja loppujen lopuksi koko touhussa ei oikeasti tunnu olevan kyse yhtään mistään. Norm of the Northilla on mittaa melkein puolitoista tuntia, eikä se oikeasti kerro koko kestonsa aikana yhtään mistään.

Lähes ensimmäinen asia, joka tässä häiritsee jo aivan ensimmäisestä kuvasta lähtien, on kammottava design; jokainen kerta kun yksi niistä hirveistä murmeleista tai hylkeistä hymyili kameralle, tunsin lähinnä puistatusta ja pahaa oloa. Norm itse näyttää lähinnä karvaiselta palikalta ja ihmiset ällöttäviltä muovinukeilta. Pahan korporaation paha pomo on tällä saralla kaikista pahin tapaus. Hahmo toi lähinnä mieleen jonkun spagettijalkaisen Phil Collinsin ja hipin sekoitukselta näyttävän hipsterimenninkäisen, joka kaiken lisäksi on vielä suunniteltu elokuvan ärsyttävimmäksi ja vihattavimmaksi hahmoksi, mikä taitaakin olla ainut asia, jossa tekijät ovat oikeasti onnistuneet. Tarvitseeko edes erikseen kommentoida elokuvan dubbauksia tai soundtrackia? Kumpikin ovat hirveitä. Se siitä.

On mahdotonta täysin tyhjentävästi selittää, miten järjetön ja täynnä virheitä tämä elokuva oikeasti on. Itseäni ensinkin ihmetytti, miksi kukaan oikeasti haluaisi muuttaa asumaan maailman selän taakse pohjoisnavalle, aurinkopaneeleilla varustettuun taloon. Samoin jaksaa ihmetyttää miksi eläimillä on tässä iphonet, miksi pohjoisnavalla on poroja ja miksi yksikään ihminen ei loppujen lopuksi ole yllättynyt kaupungilla juoksentelevasta puhuvasta jääkarhusta. Entä miksi isoisäänsä pelastamaan lähtenyt Norm päättääkin yhtäkkiä jättää isoisänsä homehtumaan häkkiin tai miksi pohjoisnavalle suuntautuvaa ihmistulvaa vastustava Norm ylipäänsä haluaa näytellä mainoksessa, jonka ainut tarkoitus on nimenomaan houkutella ihmisiä pohjoisnavalle? Entä miksi Norm ylipäänsä osaa puhua ihmisten kanssa? Koko jutussa ei ole pienintäkään järjenhiven.

Puhutaanpa sitten elokuvan huumorista. Oi kyllä, tässä on kuulkaas sitäkin ja se on niin luokatonta tavaraa, että se saa Adam Sandlerin pahimmat tuotoksetkin vaikuttamaan todella hauskalta ja älykkäältä huumorilta. Normilla on elokuvassa kätyreinään joukko murmeleita, joiden ainut tehtävä on a) piereskellä, b) oksentaa c) pissata. Norm itse heittelee kulahtaneita sanaleikkejä ja sattumanvaraisia homovitsejä. Pahin kohtaus koko elokuvassa on mielestäni se, kun Norm murmeleineen astuu sisään korporaation päärakennukseen ja murmelit ensitöikseen pissaavat lähimpään akvaarioon. Tämä pissakohtaus yksistään kestää enemmän kuin puoli minuuttia ja samantasoista settiä nähdään läpi elokuvan. Tämän on oltava tuskallisin yksittäinen vitsi ja kammottavin yksittäinen komedia, jota olen koskaan päässyt todistamaan. Voi hyvä luoja, piti tämäkin päästä näkemään.

Hauskinta koko elokuvassa on mielestäni sen uunituore bluray-julkaisu, jossa on vähintään yhtä vähän järkeä kuin itse elokuvassa. Siis oikeasti, kuka haluaa nähdä kammottavan, päänsärkyä ja silmissä lähinnä kipua aiheuttavan animaation vielä teräväpiirtona? Koko julkaisusta ei löydy edes perinteistä mukana tulevaa making of -dokkaria tai kommentaaria, jossa tekijät ylpeänä ja omalla nimellään kertovat mietteitään elokuvan teosta ja avaavat sen kohtausten taustoja, mistä voidaan kai päätellä heidän itsekin ymmärtäneen mitä tulikaan tehdyksi. Niiden sijaan lisukkeiksi on saatu karaokeversio yhdestä elokuvan kammottavimmista kappaleista ja tietokilpailu, jonka kysymykset ovat luokkaa ”Mitä lehmä sanoo?”. Riippumatta vastauksista katsojaparka saa aina palkinnoksi elokuvan koomisten sivuhahmojen parhaat palat, eli suunnilleen kaikki murmelien pissa-, kakka-, piereskely- ja oksennuskohtaukset. Kuinkas muuten.

Norm of the North on aivan käsittämättömän huono elokuva ja yksi huonoimmista pitkistä animaatioelokuvista joita on kuuna päivänä menty tekemään, helposti viime vuoden ja kaikkien aikojen huonoimpien elokuvien joukkoon kuuluva ”mestariteos”, jonka täydelliseen kuvailuun ei edes sanat riitä suomenkielessä. Omituista kyllä, tämä sai kuulemma aikoinaan huomattavasti laajemman ensi-illan kuin esim. omasta mielestäni saman vuoden parhaimmistoon kuuluva Charlie Kaufmanin Anomalisa. Elokuva itsessään ei ehkä vie absoluuttisesti maailman huonoimman elokuvan titteliä, mutta kammottava bluray-julkaisu on varmasti huonoin, jota koskaan on kauppojen hyllyille asti päästetty. Voi sitä onnetonta, joka tämän vielä saa synttäri- tai joululahjaksi!

Arvio: 0.5/5

NORM OF THE NORTH, 2016 USA, Intia
Tuotanto: Mike Young, Liz Young, Steven Rosen, Ken Matsumoto, Nicolas Atlan
Ohjaus: Trevor Wall
Käsikirjoitus: Daniel Altiere, Malcolm T. Goldman, Steven Altiere
Näyttelijät: Bill Nighy, Colm Meaney, Heather Graham, Ken Jeong, Loretta Devine, Rob Schneider

Persistence of Vision (2012)

Keskellä Ken Harris ja Art Babbit. Äärimmäisen oikealla Richard Williams.

Richard Williams on yksi suurimmista elävistä animaattoreista, koko uhanalaisen taiteenlajin legenda ja kolminkertainen Oscar-voittaja; vuoden 2016 gaalassa oli jo neljäskin pysti lähellä. Jokin aika sitten tulin hankkineeksi mestarin kirjoittaman animaation perusoppikirjan nimeltä Animator’s Survival Kit, jossa Williams kuvaa aivan alkeista lähtien animaatioelokuvan tuotantoa ja erilaisia perustekniikoita sekä kertoilee siinä sivussa värikkäitä tarinoita ja kaskuja yli puoli vuosisataa kestäneen uransa varrelta. Jos haluatte tietää tarkemmin animaatioiden teknisestä puolesta, lukekaa tämä kirja. Kirjan lukemisen jatkeeksi seuraava askel on luonnollisesti katsoa tämä Richard Williamsin kunnianhimoisimman ja suuruudenhulluimman produktion, The Thief and the Cobblerin tarinan kertova dokumentti.

The Thief and the Cobblerin tarina alkaa niinkin kaukaa kuin vuodesta 1964. Richard Williams oli palkattu kuvittamaan persialaisia moraliteetteja kertovaa kirjaa, kun miehen mielen valtasi ajatus tehdä tarinoiden ja hahmojen pohjalta kokonainen elokuva, eikä vähempää kuin kokonainen mestariteos. Erinäisten vaiheiden ja pakollisten muutosten jälkeen alkoi hahmottua yksinkertainen Tuhannen ja yhden yön tarinoiden maisemiin sijoittuva tarina räätälistä, varkaasta, prinsessasta ja klimaattisesta eeppisestä sodasta. Animaattoreiksi elokuvaan palkattiin alan kovia konkareita, joista nimekkäimpiä taitavat olla Looney Tunes -mies Ken Harris, jota myös pidetään yhtenä kaikkien aikojen lahjakkaimmista alallaan sekä entinen Disneyn ja UPAn huippuanimaattori Art Babbitt, joka elokuvanteon aikaan oli jo päälle kahdeksankymppinen. Teknisesti elokuvan piti olla animaatiolle samaa, mitä Abel Gancen Napoleon on mykälle elokuvalle; äärimmilleen hiottua teknistä sarjatulitusta, massiivisia joukkokohtauksia ja mahdollisimman hiottua sulavaa animaatiota, eli suunnilleen parasta ja timanttisinta settiä, jota maailmassa on vain koskaan mahdollista tuottaa.

Normaalisti animaatioiden tekeminen käsin on niin kallista ja aikaa vievää, että alan standardiksi on muodostunut 12 kuvaa sekuntia kohti. Saadakseen elokuvan näyttämään mahdollisimman sulavalta, animaattorit käyttivät 20-24 kuvaa yhtä sekuntia kohti. Williamsin päätös tarkoitti tuotantokustannusten sekä tuotantoajan kasvamista moninkertaisiksi - välillä animaattorit vitsailivat, josko elokuva olisi oikeasti valmis vielä 2000-luvullakaan. Williams itse vertasi elokuvaansa Sikstuksen kappelin kattofreskojen maalaamiseen. Mielenkiintoisena käänteenä Richard Williams tiimeineen rahoitti elokuvansa pitkälti tekemällä erilaisia pienempiä projekteja, kuten mainoksia, lyhytelokuvia ja elokuvan Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?. Käytännössä siis kaikki, mitä Richard Williams on tuottanut vuosien 1964 ja 1992 välillä on ollut pelkkää sivutoimista työtä sen suurimman ja kauneimman rahoittamiseksi.

Persistence of Vision kertoo tämän tarinan sekoittamalla vanhaa uutiskuvaa ja elokuvan parissa työskennelleiden haastatteluja. Richard Williamsin hahmo välittyy katsojalle vain vuosikymmeniä vanhoissa haastatteluissa ja uutispätkissä, joissa onnellinen ja yltiöoptimistinen mies kertoo unelmastaan ja tekeillä olevasta mestariteoksestaan. Richard Williams on edelleen hyvissä sielun ja ruumiin voimissa, mutta unelman lopullinen tuhoutuminen oli hänelle niin raskas ja nöyryyttävä kokemus, ettei mies suostu puhumaan asiasta vielä vuosikymmenien jälkeenkään. Toisin kuin esimerkiksi Alejandro Jodorowskyn Dyynin tapauksessa, Richard Williamsin mestariteos oli jo melkein, noin 90% valmis kun taiteilijan pahin mahdollinen painajainen alkoi. Erinäisten synkkien käänteiden jälkeen suuranimaattorin uran kruunaavaksi mestariteokseksi kaavailtu spektaakkeli päätyi markkinoille ulkopuolisen tahon läpikotaisin tärvelemänä versiona muropaketin ilmaisena kylkiäisenä, vieläpä alkuperäisen ohjaajan nimellä.

Tähän päivään mennessä The Thief and the Cobbler on yksi pisimpään tuotannossa olleista elokuvista, eikä se virallisesti tullut koskaan valmiiksi vaikka siitä versio jos toinenkin on julkaistu. Ehkä lähimmäksi ohjaajan alkuperäistä näkemystä on päässyt mainio entistetty versio nimeltään The Thief and the Cobbler: The Recobbled Cut, jossa keskeneräistä filmiä on remasteroitu ja puuttuvia kohtauksia täydennetty still-kuvilla ja luonnoksilla. Itse olen nähnyt myös alkuperäisen keskeneräisen kopion ja nämä kaksi ovat lähes identtiset. Mutta niistä arvostelu erikseen.

Persistence of Vision on kiinnostava ja hyvin tehty dokumentti elokuvahistorian merkillisimmistä ja kunnianhimoisimmista suunnitelmista, mielipuoliset mittasuhteet saaneesta unelmasta ja siitä, miten lähellä se oli toteutumistaan ennen totaalista katastrofia ja idean isän täydellistä nöyryytystä. Rehellisesti sanottuna en jaksa uskoa, että tämä dokumentti tai itse elokuva jaksaa oikeasti kiinnostaa muita kuin animaattoreita tai itseni kaltaisia animaation hc-harrastajia, mutta minkä dokumentti meikäläiselle tekee, se tekee sen pahuksen hyvin. Tosin, kun dokkarin kohderyhmänä on animaation alaan ja tekniikkaan perehtynyt yleisö, olisi suonut ohjaajan kertovan syvemmin myös elokuvan virtuoosimaisesta teknisestä animaatiosta, mutta nyt kokonaisuus jää pelkäksi kiinnostavaksi, mutta samalla välttämättömäksi informaatiopalaksi jos meinaa itse elokuvaa lähteä tarkastamaan. Lukekaa se kirja.

PERSISTENCE OF VISION, 2012 Kanada, Iso-Britannia, USA

Tuotanto: Kevin Schreck

Ohjaus: Kevin Schreck

Persepolis (2007)

Yhdysvaltain elokuva-akatemia julkisti kuluneena tiistaina tämänvuotiset Oscar-ehdokkaat. En normaalisti seuraa näitä ehdokkuuksia kovinkaan tarkkaan, mutta tällä kertaa olin utelias näkemään miten omasta mielestäni viime vuoden paras elokuva, Makoto Shinkain Your Name tulisi selviytymään. Vaikka moni muu suosikeistani ehdokkuuksia keräsikin, jäi mielestäni vuoden paras animaatio pettymyksekseni täysin ilman ainuttakaan ehdokkuutta. Pettymys akatemian puusilmien valintoihin toi mieleeni senkin kerran kun Persepolis hävisi yllättäen parhaan animaation Oscarin Disneyn Ratatouillelle. Ai mikä ihme on Persepolis? No, sehän on se Marjane Satrapin samannimisen klassisen sarjakuvaromaanin pohjalta tehty omaelämänkerrallinen elokuva ja mielestäni yksi 2000-luvun parhaista pitkistä animaatioelokuvista. Ratatouille, my ass.

Marjane Satrapi (Chiara Mastroianni) syntyi vauraaseen persialaiseen älykköperheeseen itsevaltias Shaahi Mohammad Reza Pahlavin aikaan 60-luvun lopulla. Hänen ollessaan 10-vuotias puhkesi vallankumous ja Persiassa valtaan nousi ääri-islamistinen hallinto, minkä seurauksena maa vajosi täydelliseen teokratiaan ja totalitarismiin. Irakin Saddam Hussein käytti maan sekaannusta hyväkseen ja maiden välille syttyi äärimmäisen verinen ja pitkä sota. Perhe päättää lähettää vapaamielisen Marjanen turvaan Eurooppaan, mutta lopulta kohtalo päätti toisin.

Persepolis ei todellakaan ole mikään kliininen Disney-leffa, jossa tylsistynyt prinsessa laulaa huonekalujen ja eläinten kanssa elämän tylsyydestä ja jossa lopulta ystävyys ja rakkaus voittaa. Ehei, Persepolis on enemmänkin aikuiseen makuun suunnattu draama ilman yksiselitteisen onnellista loppua tai edes yksiselitteistä sankaria. Tärkeässä osassa tarinaa on paitsi Marjanen ja hänen perheensä elämä, myös Iranin poliittiset kuviot ja lähihistoria. Toisin sanoen, jos kumpikaan ei kiinnosta, menettää tämän elokuvan suhteen paljon.

Mitään ruusuilla tanssimista ei Marjanen elämäntarina todellakaan ole. Totalitaristisessa Iranissa hengenlähtö ja pahoinpitelyrangaistukset ovat käytännössä aina riski militanttien partioidessa katuja ja ratsatessa taloja laittomien bileiden, hevimusiikin ja alkoholin varalta. Vastaavasti Euroopassa häntä odottavat päihteet, juurettomuus ja kodittomuus. Eräässä vaiheessa hän masentuu ja yrittää jopa itsemurhaa. Synkkään kuvastoon nähden elokuvassa on kuitenkin myös ihmeellisen paljon velmua huumoria – jopa heti itsemurhayrityksen jälkeen. Marjane ei selvästi murehdi omaa kohtaloaan tai ryve itsesäälissä, vaan käsittelee vakaviakin aiheita pilke silmäkulmassa.

Persepoliksen animaatio ja visuaalinen tyyli on suoraan kopioitu alkuperäisestä sarjakuvasta, mikä on mielestäni vain hyvä asia. Se ei edes yritä kilpailla minkään Disneyn kanssa värikkäällä visuaalisella ilmeellä vaan tyytyy lähinnä olemaan simppeli ja mustavalkoinen, oikeasti käsinpiirretyn näköinen. Elokuvan ja sarjakuvan mustavalkoisuutta Marjane Satrapi on perustellut halullaan poistaa hahmoilta ulkoiset ihonväriin ja etnisyyteen viittaavat merkit korostaakseen, miten tarinan tapahtumat voisivat sijoittua mihin hyvänsä ja sattua kelle tahansa.

Yksi asia, josta erityisen paljon pidän tässä elokuvassa, ovat sen kaunistelemattomat ja realistisen monipuoliset hahmot, joista etenkin Marjane itse on luonnollisesti kaikkein samaistuttavin. Toinen tärkeä hahmo on isoäiti, joka on Marjanen tärkeä omantunnon ääni pitkin elokuvaa. Pienissä sivuosissa nähdään myös Jumala ja Karl Marx. Harmittavasti elokuvassa ei juurikaan nähdä tai opita tuntemaan Marjanen puolisoa. Eräässä kohtaa hän siis menee naimisiin opiskelijatoverinsa kanssa ja käytännössä heti seuraavassa kohtauksessa he eroavat. Sarjakuvassa avioliitosta ja hahmojen suhteesta oli huomattavasti pitempi pätkä, jonka olisi mielestäni saanut ottaa mukaan myös elokuvaan tai jättää se vähäkin kokonaan pois.

Henkilökohtaisesti pidän erittäin paljon Persepoliksen sarjakuvaversiosta, mutta useamman katselukerran jälkeen alan vain entistä enemmän kallistua elokuvan paremmuuden kannalle. Kumpikin ovat erittäin hienoja teoksia, mutta elokuvaa varten kaikenlaisia pikkurönsyjä ja turhia yksityiskohtia on karsittu juuri omaan mieleeni sopivasti ja kokonaisuus tuntuu huomattavasti sarjakuvaa tiiviimmältä. Jos tekijät olisivat malttaneet vielä kertoa syvällisemmin Marjanen avioliitosta, kasassa voisi olla lähes täydellinen paketti. Näinkin kyseessä on mielestäni viiden tähden elämys.

Arvio: 5/5

PERSEPOLIS, 2007 Ranska

Tuotanto: Xavier Rigault, Marc-Antoine Robert, Kathleen Kennedy

Ohjaus: Marjane Satrapi, Vincent Paronnaud

Käsikirjoitus: Marjane Satrapi, Vincent Paronnaud

Näyttelijät: Chiara Mastroianni, Gabriele Lopes, Simon Abkarian, Francois Jerosme, Danielle Darrieux

Star Trek Beyond (2016)

Joudun häpeäkseni tunnustamaan, etten pitkällisestä scifi-harrastuksestani huolimatta ole ikinä katsonut ainuttakaan Star Trek -elokuvaa tai televisiosarjaa. Tiedän, olen säälittävä. Yksi kaverini aikoinaan hurahti niihin ja olen sitä kautta kyllä kuullut kaiken mahdollisen, jota näistä vain tarvitsee ikinä tietää. Kyseessähän on se Gene Roddenberryn luoma eettisiä ja filosofisia teemoja pyörittelevä ajattelevan miehen älykkäämpi scifi-franchise, joka aloitti campina, mutta kasvoi vuosien kuluessa valtavaksi ilmiöksi siitäkin huolimatta, että sitä pidettiin alkujaan mediamogulien keskuudessa aivan liian älykkäänä konseptina tyhmille massoille. Star Trek Beyond on uuden vuosituhannen tällä puolen alkaneen tuoreimman rebootin kolmas inkarnaatio ja sen ohjaajana hääräävä Justin Lin on ennen tätä pätevöitynyt lähinnä inhoamani Fast and Furious -sarjan vakio-ohjaajana. Fascinating.

Star Trek Beyondin tarina alkaa kapteeni Kirkin (Chris Pine) hieroessa diplomatiaa tuntemattomalla planeetalla ja höpistessä hallussaan olevasta muinaisesta artefaktista, jolla pystyy käynnistämään muinaisen tuhoaseen. Seuraavaksi Enterprise lähtee pelastustehtäviin lähiavaruuden käymättömille korpimaille ja kuvioon astuu pahis nimeltä Krall (Idris Elba), joka luonnollisesti haluaa sen aiemmin mainitun artefaktin itselleen. Enterprise tuhoutuu ja sen miehistö ajautuu hajalleen läheiselle planeetalle. Tämän enempää juonesta ei sitten kannatakaan paljastaa. On meinaan loppuun asti niin ennustettavaa kamaa, että koko jutun spoilaa helposti pelkästään alkuasetelman selittämällä.

Jos sattui odottamaan edes etäisesti alkuperäisen sarjan kaltaista suurten linjojen ja filosofioiden ympärillä pyörivää kovaa scifiä, joutuu pahasti pettymään jo aivan elokuvan alkumetreillä. Star Trek Beyondissa ei nimittäin ole mitään edellisistä vaan se on pohjimmiltaan äärimmäisen geneerinen teiniyleisölle suunnattu popcorn-toimintapieru vailla pienintäkään järjen hiventä. Elokuva on niin geneerinen toimintapätkä, että suunnilleen koko sen tarina, kaikki sen hahmot ja jopa dialogi on täysin ennustettavissa jo aivan ensimmäisistä kohtauksista lähtien. Jo siitä asti kun Kirk puhuu artefaktistaan, on päivän selvää, että pian tulee pahis sen hamuamaan isoa asettaan varten. Sitten loppuelokuva onkin lähes tauotonta ryminää, cgi-tehosteita ja räjähdyksiä kuin jossain Michael Bayn tuotoksissa.

En luonnollisesti katsonut tätä elokuvaa minään suurena Star Trek -eksperttinä vaan lähinnä aloittelevana noobina, eikä tarinan hahmokatras nimiä ja joitain persoonallisuuksia lukuun ottamatta ollut itselleni kovinkaan tuttu. Luonnollisesti elokuva ei tee mitään esitelläkseen hahmoja tai syventääkseen näiden persoonallisuuksia, vaan keskivertokatsoja erottaa kunkin hahmon toisistaan lähinnä erilaisilla aksenteilla. Mistä tulikin mieleeni: Olettekos huomanneet, miten alkuperäisessä Star Warsissa Carrie Fisher puhuu feikillä brittiaksentilla? Syy tähän on kuulemma se, että moni natiivi kokee usean erilaisen aksentin sekaisin kuulemisen erittäin häiritsevänä ja Fisher oli monissa kohtauksissa ainut ei-brittinäyttelijä. Juttu tuli mieleen, kun tässä elokuvassa joutui parhaimmillaan kuuntelemaan sekaisin ainakin 5-6 erilaista voimakasta feikkiaksenttia ja se alkoi oikeasti jo näin ei-natiiviakin nyppimään pahasti. Jos hahmoilla olisi edes ripaus oikeaa persoonallisuutta, ei tällaista pelleilyä todennäköisesti tarvittaisi.

Elokuvan pahis on täydellinen vitsi, kuin suoraan jostain pahimpien elokuvakliseiden kokoelmasta. Krall on paha mies, joka nyt vain tekee pahoja asioita, koska on paha. Lisäksi Krall on hullu ja haluaa kostoa. Lisäksi tosi pahalla Krallilla on tosi paha ase. Kuinkahan monessa toimintaelokuvassa sanotaan vaikka viimeisen kymmenen vuoden aikana tämäkin hahmo on oikeasti jo nähty. Star Trek Beyondin pahis on oikeasti niin suuri klisee, että suunnilleen kaikki mitä hahmo tekee tai päästää suustaan tuntuu äärimmäisen puhki kulutetulta ja vaivaannuttavan ennalta arvattavalta. Kuvitelkaa mielessänne mitä tahansa actionpahiksen kliseerepliikkiä ja se löytyy varmuudella tästä elokuvasta. Esimerkiksi tämä: Kun pahis on kaapannut hyviksiä ja yksi hyvis toteaa Kirkin tulevan pelastamaan, pahis vastaa: ”Yes. I’m counting on it.” Voiko tuon kliseisemmäksi enää edes päästä?

Voisin kirjoittaa vaikka pienen romaanin kaikista tämän elokuvan tyhmyyksistä ja juonen aukoista, mutta oikeasti en edes jaksanut kiinnostua siitä sen vertaa, että olisin innostunut seuraamaan sitä niin tarkkaan, vaan viimeistään puolessavälissä kaivoin jo paljon kiinnostavamman kirjan taskustani ja seurasin elokuvaa loppuajan lähinnä sivusilmällä. Viimeisen 10-15 minuutin kohdalla laskin jälleen kirjan käsistäni ja totesin, ettei kuluneen kolmen vartin aikana ole juonessa tapahtunut käytännössä mitään edistystä vaan kaikki on ollut pelkkää jatkuvaa jurnutusta ja pauketta vailla järjen häivää. Yksi aivan erityinen kohtaus mieleeni kuitenkin kaiken latteuden keskeltä jäi, ei niinkään positiivisessa mielessä vaan nimenomaan aivot nyrjäyttävän poikkeuksellisella järjettömyydellään. Tarkoitan tietysti kohtausta, jossa Trekkiläiset tuhoavat ”avaruusmehiläisiä” soittamalla Beastie Boysia. Toistan: Star Trekissä tuhotaan ”avaruusmehiläisiä” soittamalla rock-musiikkia. Avaruudessa. Tyhjiössä. Rock-musiikkia. Tyhjiössä. Elokuvan nimi on Star Trek ja siinä tuhotaan avaruusmehiläisiä soittamalla rock-musiikkia avaruudessa. Voi hyvä tavaton nyt taas!

Myönnetään. Star Trek Beyond on visuaalisesti varsin kivaa katseltavaa ja jos ei elokuvaltaan kaipaa yhtään minkäänlaista sisältöä, tämä voi olla ehkä parasta keskivertoviihdettä, jota rahalla saa. Mutta kun elokuva on nimeltään Star Trek, on lupa odottaa jotain aivan muuta kuin uutta jotain tyhjäpäistä ryminäleffaa. Jos elokuva olisi alunperinkin ollut vain joku uusi Marvel-rymistely, ei tämä pistäisi ollenkaan niin paljoa vihaksi kuin älykkäämmän scifin lipunkantajana tunnetun franchisen nimen tahraaminen tällaisella aivottomalla tusinaräimeellä. Alkuperäisen jatkumon huonoimmatkin elokuvat ovat varmasti älykkäämpää ja henkevämpää katseltavaa kuin tämä aidon tavaran nimellä ratsastava degeneroitunut massoja kosiskeleva epäsikiö. Ei jatkoon.

Arvio: 1.5/5

STAR TREK BEYOND, 2016 USA

Tuotanto: J.J Abrams, Roberto Orci, Justin Lin, Lindsey Weber

Ohjaus: Justin Lin

Käsikirjoitus: Simon Pegg, Doug Jung

Näyttelijät: Idris Elba, Chris Pine, Karl Urban, Simon Pegg, Zachary Quinto, Zoe Zaldana.

Isäni Toni Erdmann (2016)

Aina ei mene putkeen leffafriikilläkään. Sitä tuli joulun ja uudenvuoden välillä metsästettyä kaikenlaista arvosteltavaa siihen tahtiin, että jäi kokonaan huomaamatta, että yksi vuoden kehutuimmista elokuvista sai meilläkin ensi-iltansa 16. päivä joulukuuta. Saksalainen Isäni Toni Erdmann on saanut kriitikoilta huikean vastaanoton likimain kaikkialla, missä se on ilmestynyt, se valittiin jo vuoden parhaaksi eurooppalaiseksi elokuvaksi ja se pääsi jopa parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkaaksi. Ennen varsinaista arvosteluani haluan kiittää sitä tykkiläistä, joka minulle tämän vinkkasi vielä näin viime hetkellä. Kiitos sinulle; tiedät itse, kuka olet.

Toni Erdmannin tarina kertoo eläköityneestä musiikinopettaja Winfriedistä ja tämän tyttärestä Ineksestä. Winfried on spontaani luonnonlapsi ja erilaisiin käytännön piloihin ja kepposiin erikoistunut jokamies, joka päättää koiransa kuoleman jälkeen matkustaa Romaniaan kylmäkiskoisena bisnesnaisena tunnetun tyttärensä luokse juhlistamaan tämän syntymäpäivää. Paikan päällä ukko omaksuu humoristisen turhapuromaisen alteregonsa Toni Erdmannin roolin ja päättää omalta osaltaan tuoda huumoria tyttärensä ankeaan elämään. Lopputuloksena saadaan jos jonkinlaisia absurdeja käänteitä ja yllättävänkin syvällistä ihmissuhdedraamaa.

Heti alkuun täytyy muistuttaa, ettei tämä ole mitään valmiiksi pureksittua Hollywood-komediaa eikä elokuva edes yritä selittää itseään auki saati sitten naurattaa tai olla edes vitsikäs. Itse asiassa koko elokuva on erittäin vähäeleinen ja varsin pienehköllä budjetilla tehty, eikä siinä oikeastaan tapahdu mitään sellaista mitä ei todellisessakaan elämässä voisi tapahtua. Omasta mielestäni tämä on nimenomaan elokuvan vahvuus, joka paitsi tuo elokuvaan huomattavasti syvyyttä, myös auttaa pääsemään koko juttuun helpommin sisälle. Itseni se imaisi mukaan täydellisesti jo ensimmäisestä kohtauksesta lähtien ja piti otteessaan koko kolmituntisen.

Jos Isäni Toni Erdmannia johonkin elokuvaan lähtisi vertailemaan, niin ehkä Paul Verhoevenin Elleen, jonka tavoin tämäkin on erittäin hidastempoinen ja kuivaa, lähes eleetöntä huumoria ja paljasta pintaa aika ajoin laukova pienen budjetin euroelokuva. Toni Erdmannin tarina on vain huomattavasti positiivisempi kuin Verhoevenin elokuvassa. Ellen tavoin tämänkin elokuvan varsinainen päähenkilö on kylmä bisnesnainen, joka tekee parhaansa haastaakseen kyvykkyydessä miespuoliset kollegansa. Toni Erdmannin eräs teema isän ja tyttären suhteen sekä sukupolvien välisen kuilun lisäksi on sen päähenkilöiden viehtymys erilaisiin rooleihin, Winfried erilaisiin pellen sekä Ines uranaisen rooleihin. Aivan erityinen syy, miksi elokuva oli mielestäni niin kiinnostava, oli juurikin Winfriedin kaltaisen sympaattisen luonnonlapsen joutuminen totuttua täysin päinvastaiseen ympäristöön kylmien ja laskelmoivien porvareiden keskelle ja lopussa kylmäkiskoisen Ineksen vähitellen paljastumista spontaanin isänsä kaltaiseksi tyttäreksi. Hyvin rakenneltua vastakohtaisuuksia vilisevää perusasetelmaa on mielenkiintoista seurata, vaikkei siinä oikeastaan tapahtuisikaan yhtään mitään.

Yksi omista suosikkikohdistani elokuvassa on noin tunnin kohdalla, kun tarina siirtyy joksikin aikaa kuvaamaan Inestä ja hänen bisneksiään. Jossain vaiheessa isä alkaa yhä uudelleen ilmestyä tyttären elämään ja saattamaan tämän yhä nolompiin tilanteisiin. Hetken verran elokuva toimii jännärinä katsojan vain odotellessa yhä uudelleen Toni Erdmannin ilmestymistä munaamaan Ineksen bisnekset ja ihmissuhteet. Koko elokuva on varsinaista tunteiden vuoristorataa myötähäpeästä äänekkääseen hekotukseen ja synkeähkömmästä draamasta jopa melko iloisiin kohtauksiin. Hetkittäin Ineksen kasvoilta näkee selvästi, miten nainen häpeää isänsä kohellusta, mutta kaikesta huolimatta isän ja tyttären välillä on tiivis tunneside. Lopussa jopa hiukan itsekin liikutuin. Tarkkaavainen katsoja voi löytää tästä viittauksia ainakin Vittorio De Sican Umberto D. - elämän vankiin ja Yasujiro Ozun Tokyo Storyyn.

Parasta koko elokuvassa on mielestäni sen hienot hahmot. Peter Simonischekin upeasti esittämä Winfried on uskomattoman sympaattinen, monipuolinen ja uskottava persoona, jonka asemaan on helppo asettua ja jota on helppoa ymmärtää. Vastaavasti Sandra Hüller tulkitsee konemaisen kylmän Ineksen roolin äärimmäisen uskottavasti ja etenkin loppupuolen alastonkohtauksissa yllättävänkin rennolla otteella. Vaikka kyseessä onkin komedia, eivät näyttelijät tunnu missään vaiheessa vetävän kieli poskessa tai vääntävän karikatyyriä itsestään vaan järjettömimmätkin repliikit lausutaan rauhallisen katu-uskottavuudella, jollaista nykypäivän vakavissakaan jenkkipörinöissä harvoin enää näkee. Parasta vielä on, etteivät nämä näyttelijät ole varsinaisesti kovinkaan tunnettuja täälläpäin eivätkä siksi ole leimautuneet muihin hahmoihin. Lisäksi oli hienoa huomata, että tarinan hahmot itse muistavat omaa aiempaa dialogiaan ja viittaavat omiin tai toistensa sanomisiin toistuvasti. Tällaista näkee yllättävänkin harvoin.

Kysymykseen siitä, onko Isäni Toni Erdmann yksiselitteisesti mestariteos vai ei, on todella vaikeaa antaa mitenkään tyhjentävää vastausta. En jaksa uskoa, että tällainen useimpiin valtavirtaelokuviin verrattuna vähäeleinen, kuivahuumorinen, vaikeammin avautuva ja muutenkin raskas elokuva jaksaa vedota kovinkaan moneen. Itseni se imi mukaansa välittömästi; erityisen paljon pidin sen tarinasta, hahmoista ja syvällisestä ihmissuhdekuvauksesta. Jos jonkun Andrei Tarkovskin laahaavat taide-elokuvat, Werner Herzogin minimalistiset draamat tai vaikka jo aiemmin mainittu Paul Verhoevenin Elle tuottaa mielihyvää, voi tämä elokuva jopa toimiakin. Jos erittäin hidas tempo, cgi-örkkien puuttuminen ja kaiken yleinen tulkinnanvaraisuus pelottaa, ei tästä varmaan paljoa viisaammaksi tule.

TONI ERDMANN, 2016 Saksa, Itävalta

Tuottaja: Maren Aden, Jonas Dornbach, Michael Merkt, Janine Jackowski

Ohjaus: Maren Aden

Käsikirjoitus: Maren Ade

Näyttelijät: Hadewych Minis, Ingrid Bisu, Lucy Russell, Michael Wittenborn, Peter Simonischek, Sandra Hüller, Thomas Loibl, Trystan Pütter, Victoria Cocias, Vlad Ivanov

Swiss Army Man (2016)

Sanalla sanoen olen sitä mieltä, ettei Hollywoodista ole tullut kovinkaan montaa edes etäisesti nauruhermoa kutkuttavaa komediaa sitten… niin, kauankohan viimeisestä hauskasta jenkkielokuvasta edes on aikaa? Olen jo unohtanut. Joka tapauksessa uusi vuosituhat on laadukkaan huumorin suhteen ollut täydellistä pimeyttä ja murhaa. Sitten tulee elokuva nimeltä Swiss Army Man, pienen budjetin sekopääkomedia, joka alkaa elämää suuremmalla pieruvitsillä ja jota on jo päästy kehumaan vuoden omituisimmaksi elokuvaksi. Pääosassa häärää vieläpä Harry Potter itse, Daniel Radcliffe. Normaalisti kierrän komediat kaukaa, mutta ajatus piereskelevästä Harry Potterista sai tuntosarvet väpättämään sen verran villisti, ettei tästä voinut kieltäytyäkään.

Elokuva alkaa, kun yksin autiolle saarelle juuttunut Hank (Paul Dano) yrittää hirttää itsensä, mutta havaitseekin rannalla tuoreen ruumiin (Daniel Radcliffe) ja päättää yrittää elvyttää sitä. Ruumis ei varsinaisesti herää henkiin, mutta pieraisee äänekkäästi. Hank saa loistavan ajatuksen ja käyttää piereskelevää ruumista kuin vesiskootterina. Lopulta Hank päätyy ruumiineen metsäiselle saarekkeelle keskelle ei mitään. Ruumiilta paljastuu vielä myöhemmin muitakin velmuja ominaisuuksia, kuten veikeä kompassin tavoin toimiva taikaerektio ja rintaa puristamalla suusta valtoimenaan tursuava juomavesi. Jossain vaiheessa ruumis herää henkiin ja alkaa rupatella Hankin kanssa niitä näitä. Lähes koko elokuvan tarinasta tapahtuu metsän keskellä ja sen melkeinpä ainoat hahmot ovat juurikin Hank ja monikäyttöinen piereskelevä taikaruumis, jota Hank käyttää kuin Sveitsin armeijan linkkuveistä, mistä elokuvan nimikin tulee.

Swiss Army Manissa on hädin tuskin minkäänlaista järjenhiventäkään. Elokuvan huumori pyörii enimmäkseen suolikaasujen ja pippelijuttujen ympärillä, kuullaanpa välillä kaikenlaista kornia ja vähintäänkin kahelia dialogia ja hupaisia erehdyksiä poikineen. Toisin kuin useimpien muiden nykykomedioiden tapauksessa, tällä kertaa huomasin muutamassa kohdin jopa virnuilevani maireasti. Jotain on siis selvästi tehty oikein. Koko jutun perimmäinen mielettömyys saa kaiketi järkijättöisimmänkin pissakakkajutun tuntumaan vähintäänkin siedettävältä. Muutoin kuin huumorimielessä pidin erityisen paljon keskivaiheen lähes unenomaisia sävyjä kutkuttelevasta omituisesta bromance-vaiheesta, joka on mielestäni koko elokuvan kohokohtia.

Koko juttu on käytännössä rakennettu vain kahden näyttelijän, Daniel Radcliffen ja Paul Danon varaan ja kumpikin on mielettömän hyvä roolissaan. Paul Dano esittää vakuuttavasti vilpitöntä ja vähän naiivia Hankia, kun taas Radcliffe joutuu olemaan elokuvan ensimmäisen kolmanneksen lähes äänettönnä ja liikkumatta. Kun mies lopulta pääsee avaamaan sanaisen arkkunsa, on anti omituista naamanvääntelyä ja vaivalloiselta kuulostavaa mongerrusta, mutta kaikki erittäin uskottavasti tulkittuna. Sanoisin jopa, että pidän Radcliffestä enemmän tässä kuin yhdessäkään Harry Potterissa, sen verran hyvässä vedossa mies on.

Mikään täydellinen elokuva Swiss Army Man ei sentään ole. Omaan makuuni se tuntuu ratsastavan vähän liiaksikin pelkällä omituisuudellaan ja nimekkäillä näyttelijävalinnoillaan, tarjoamatta oikeastaan mitään varsinaista sisältöä. Kyllä vitsi kuin vitsi kerran jos toisenkin naurattaa, mutta epäilen josko tällaista melko sisällötöntä elokuvaa oikeasti viitsii kovinkaan moneen kertaan katsoa omituisuudenviehätyksen karisematta. Toinen ongelma mielestäni elokuvassa on sen laimeahko loppu, joka ei oikeastaan jätä käsiin kuin hämmennystä ja kysymyksiä. Elokuva tekee ja lupaa paljon, mutta lopulta yhtään millään ei tunnu oikeasti olevan mitään merkitystä.

Taistelin pitkään itseni kanssa siitä, minkä tähtimäärän tälle elokuvalle antaisin. Olikohan tämä ehkä nerokkain vai hulluin tänä vuonna näkemäni elokuva vaiko peräti pelkästään keskinkertainen? Päädyin lopulta kolmeen tähteen, siis keskinkertaiseen. Pelkästään jo kaltaiseni kyynikon hymyilyttäminen pieruvitseillä on sellainen saavutus, josta pitää avokätisesti palkitseman vaikka kaikenlaiset pienet ja suuret viat niitä ehkä rokottaisivatkin. Otapa tästä oppia, Adam Sandler!

Arvio: 3.5/5

SWISS ARMY MAN, 2016 USA

Tuotanto: Jonathan Wang, Amanda Marshall, Miranda Bailey, Lawrence Inglee, Lauren Mann, Eval Rimmon

Ohjaus: Daniel Kwan, Daniel Scheinert

Käsikirjoitus: Daniel Kwan, Daniel Scheinert

Näyttelijät: Daniel Radcliffe, Paul Dano

Aaltojen kuohu (1993)

Studio Ghiblin tuntee varmasti jokainen. Sehän on se Hayao Miyazakin ja Isao Takahatan ympärille rakentunut animaatiostudio, joka käytännössä eli ja kuoli keskeisten nimiensä mukana. Tai no, ei varsinaisesti kuollut, mutta eläköityi. Varsinaisia uusia Ghiblin elokuvia ei näillä näkymin tulla juurikaan enää tuottamaan. Vielä 90-luvulla animaatiostudio yritti sitkeästi korvata harmaantuvaa tekijäkaartiaan tarjoamalla jalansijaa nuoremmille lahjakkuuksille, mutta projekti toisensa jälkeen valahti kuiville kiville: Mamoru Hosoda ei innostunut Liikkuvasta linnasta vaan mies lähti Madhousen leipiin ja Sydämen kuiskauksen ohjannut Yoshifumi Kondo kuoli yllättäen työuupumukseen. Aaltojen kuohu oli näistä kokeiluista ensimmäinen; se tuotettiin alun perin halvalla suoraan televisioon ja teetettiin tarkoituksella studion nuoremmilla työntekijöillä. Elokuva jäi syystä tai toisesta Tomomi Mochizukin ainoaksi Ghiblillä.

Aaltojen kuohun päähenkilö on nuorukainen nimeltään Taku Morisaki, joka elokuvan alussa näkee kouluvuosiensa ihastuksen juna-asemalla matkalla luokkakokoukseen. Taku alkaa muistelemaan kouluvuosiaan ja ihastustaan vaihto-oppilaana kouluun saapuneeseen tyttöön, sen aiheuttamaan hämmennykseen, teinivuosien ongelmiin, kasvuun ja parhaan kaverin kanssa koettuun kolmiodraamaan. Elokuva on pitkälti kerrottu flashbackeinä.

On varmaan täysin turhaa erikseen mainita, ettei tässä elokuvassa ole minkään valtakunnan noitia, taikalohikäärmeitä tai muutakaan perinteistä fantasiakamaa, vaan kyseessä on pohjimmiltaan erittäin yksinkertainen, verkkaisesti etenevä romanttinen muutaman hahmon ympärille rakennettu teinidraama ilman sen kummempaa vauhtia tai toimintaa. Ryminän poissaolo ei sentään elokuvaa yhtään sen huonommaksi tee, päinvastoin. Aaltojen kuohu tuntuu ihastuttavan rauhalliselta ja realistiselta; se on pohjimmiltaan erittäin hyvin kirjoitettu ja uskottava teinitarina, jota on mielekästä seurata vaikkei japanilaista koulukulttuuria tuntisikaan.

Koska kyseessä on halvalla tehty televisioelokuva, ei animaation tasonkaan luonnollisesti voi olettaa olevan Hayao Miyazakin parhaiden töiden tasoa, mutta televisiotuotannoksi se on erittäin laadukasta tavaraa. Ei mitenkään erityisen sykähdyttävää, mutta se toimii. Tässä piileekin ehkä koko elokuvan perimmäisin ongelma: Käytännössä kaikki liikenevä on toteutettu kokemattomien tekijöiden voimin ja halvalla, eikä kokonaisuudessa oikeastaan mikään käsikirjoituksen tason lisäksi säväytä erityisen paljoa mihinkään suuntaan vaan kaikki mahdollinen tuntuu niin kauhean keskinkertaiselta. Aaltojen kuohu tuntuu helposti lähestyttävältä ja sujuvasti eteenpäin rullaavalta tarinalta, mutta se ei pane sukkia pyörimään jalassa tai herätä halua nähdä se uudestaan mahdollisimman pian. Se on vain keskinkertainen.

Ehkä musiikeista voisi vielä sen verran mainita, ettei tässä luonnollisesti ole mitään perinteistä sinfoniaorkesterieeppisyyttä missään vaiheessa vaan lähinnä silloin tällöin kuullaan yhden ihmisen vanhalla syntikalla soittamaa perusmelodiaa. Aluksi kämäiseltä kuulostava musiikki hämmentää, mutta pitemmän päälle siihen kyllä tottuu, minkä lisäksi melodia itsessään on erittäin mielekäs.

Aaltojen kuohu on keskinkertainen elokuva. Hyvin hyvin keskinkertainen elokuva. Se ei varsinaisesti kutkuttele huonouden rajapyykkejä millään mittapuulla, muttei kyllä herätä sen suurempia tuntemuksia positiivisellakaan sektorilla. Se on vain niin keskinkertainen ja harmaa, ettei siitä saa oikeastaan kovinkaan paljoa irti edes näin arvostelumielessä. Parempiakin on tehty.


Arvio: 3/5

UMI GA KIKOERU, 1993 Japani

Tuotanto: Toshio Suzuki, Seiji Okuda, Nozomu Takahashi

Ohjaus: Tomomi Mochizuki

Käsikirjoitus: Kaori Nakamura

Näyttelijät: Nobuo Tobita, Toshihiko Seki, Yoko Sakamoto

Summer Wars (2009)

Henkilökohtaisesti en ole koskaan ollut mikään kaksinen animetietäjä, mutta omasta mielestäni Mamoru Hosoda kuuluu Makoto Shinkain sekä Hiromasa Yonebayashin kera uuden vuosituhannen kiinnostavimpiin uusiin animeohjaajiin ja nykyisin niihin harvoihin, joiden tuoreempiakin elokuvia ylipäänsä päätyy meille teattereihin asti. Tähän päivään mennessä ohjaajan filmografiaan kuuluu kaikkiaan kuusi elokuvaa; mies aloitti Digimonin parissa, kävi yhdessä vaiheessa Studio Ghiblillä kääntymässä ja löi sitten itsensä läpi mainiolla The Girl Who Leapt Through Timella, josta ainakin itse pidin erittäin paljon. Miehen tuorein, Poika ja peto nähtiin meilläkin teattereissa viime vuoden syksynä. Summer Wars oli ilmestyessään vasta Hosodan neljäs ohjaustyö ja Girl Who Leapt Through Timen tavoin valtaisa menestys ja palkintorohmu. Se valittiin edeltäjänsä tavoin kotimaassaan vuoden 2009 parhaaksi pitkäksi anime-elokuvaksi.

Tarinan päähenkilö on matemaattisesti lahjakas lukiolaispoika Kenji, joka matkustaa ystävänsä Natsukin kanssa maalle juhlistamaan jälkimmäisen isoäidin 90-vuotispäivää. Paikan päällä paljastuukin, että Natsuki on värvännyt Kenjin esiintymään poikaystävänään sukulaistensa mieliksi. Summer Warsin maailmassa meikäläisen internetin sijaan käytössä on massiivimoninpelejä ja sosiaalista mediaa sekoittava Oz-verkko. Juoni saa yllättävän käänteen, kun Kenji onnistuu vahingossa murtamaan Ozin suojausavaimen ja koko kyberavaruus sekä sitä myöden muu maailma ajautuu hetkessä täydelliseen kaaokseen.

Summer Wars on sekoitus lämminhenkistä nuorten parisuhdekomediaa ja Digimonia, ja sen keskeisenä teemana toimii ajatus digitalisoituneen ja internetiin elimellisesti nojaavan maailman perimmäinen haavoittuvuus. Tarina itsessään loikkii reaalimaailman ja kyberavaruuden välillä; kyberavaruudessa seurataan pelaajien luomia hahmoja ja käytännössä kaikki jännempi sekä toiminnallisempi sisältö tapahtuu nimenomaan kyberavaruudessa reaalimaailman tarinan keskittyessä lähinnä humoristisempaan antiin. En ole aivan varma, mutta jotenkin tarinan rakenne toi mieleeni South Parkin ”Make Love not Warcraft” -jakson, mikä voi olla myös sattumaa tuntien Hosodan Digimon-taustan.

Henkilökohtaisesti pidän erittäin paljon Summer Warsin tarinasta ja sen henkilöhahmoista, mutta sen kerronta takkuaa toisinaan melkoisesti. Välillä esimerkiksi tuntuu, että elokuva unohtaa tyystin sen päähenkilöt ja tärkeät tapahtumat ja keskittyy täysin epäolennaisiin asioihin, kuten isoäidin tai muiden sukulaisten touhuihin. Summer Warsilla on mittaa melkein kaksi tuntia, mutta siitäkin olisi helposti voinut leikata vaikka kymmenisen minuuttia tai vartin menettämättä mitään kovin olennaista.

Ehkä kaikkein hämmentävin yksittäinen kohtaus koko elokuvassa on sen ensimmäinen, jossa sukelletaan välittömästi ilman minkäänlaista selitystä cgi-animoituun Oz-verkkoon seuraan erilaisten söpöjen eläinhahmojen tepastelua. Ensimmäisellä kerralla oma katsomiseni loppui ja ensimmäisellä minuutilla ja vasta toisella kertaa viitsi katsoa sen verran pitkälle, että varsinainen juoni pääsi vauhtiin. Mutta näin ainoastaan alussa, nimittäin kun elokuva vihdoin pääsee vauhtiin, tuntuu kuin kaikki parhaat kohtaukset tapahtuisivat nimenomaan mielikuvituksellisessa Oz-verkossa.

Summer Warsin animaatiosta en oikeastaan keksi mitään erityisen pahaa sanottavaa; jos on sattunut näkemään Hosodan muita elokuvia, niin taso on jotakuinkin samaa laadukasta tasoa. Ainut ero tässä on cgi-animaatiota hyödyntävä kyberavaruus, joka taitaa olla alallaan onnistuneemmasta päästä. Yleensä inhoan perinteisen käsinpiirretyn ja tietokoneanimaation sekoitusta, mutta tällä kertaa ongelmaa ei ole. Mitään erityisen muistettavaa soundtrackia elokuvassa ei oikeastaan ole, vaan taustalla kuullaan paljon luonnon ääniä ja hiljaisuutta. Myöskään ääninäyttelijöistä lienee turha erikseen moitetta etsiä, sillä he kaikki olivat mielestäni hyviä ja sopivan huomaamattomia rooleissaan.

Loppujen lopuksi kaikista pikkuvioistaan ja hämmentävästä alusta huolimatta pidin Summer Warsin omaperäisestä tarinasta erittäin paljon; mielestäni kyseessä on kokonaisuutena ehdottomasti keskivertoa laadukkaampi anime-elokuva vaikkei se Hosodan toistaiseksi suppean, mutta tasokkaan filmografian terävään kärkeen oikeastaan kuulukaan. Kertakaikkisen hyvä elokuva.

Samâ wôzu, 2009 Japani

Tuotanto: Takashi Watanabe, Takuya Ito, Yuichiro Saito, Nozomu Takahashi

Ohjaus: Mamoru Hosoda

Käsikirjoitus: Satoko Okudera, Mamoru Hosoda

Näyttelijät: Ayumu Saitô, Mitsuki Tanimura, Nanami Sakuraba, Ryûnosuke Kamiki, Sumiko Fuji, Yôji Tanaka

Fievel matkalla villiin länteen (1991)

Mikäli tarina Fievelin takaa ei ole jollekin tuttu, niin koko juttu kuuluu näin: Vuonna 1978 Don Bluth tiimeineen lähti Disneyltä perustamaan omaa animaatiostudiotaan. Uuden studion ensimmäinen elokuva oli nimeltään NIMH – Rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa, jonka johdosta herra nimeltä Steven Spielberg otti Don Bluthiin yhteyttä ja ehdotti useamman elokuvan kattavaa kuumaa yhteistyösopimusta. Ensimmäinen Spielbergin ja Bluthin yhteinen elokuva oli nimeltään Fievel matkalla Amerikkaan, joka kertoo Amerikkaan pakenevista juutalaishiiristä ja sen päähenkilö oli pikkuhiiri Fievel, joka elokuvan alussa eroaa perheestään, mutta löytää sen jälleen lopussa. Kaksikon toinen elokuva Maa aikojen alussa oli edellisen tapaan valtaisa menestys, mutta Don Bluth koki jäävänsä yksin Universalin studiopomojen mielivallan alle ja päätti jatkaa elokuvien tuotantoa jatkossa itsenäisesti. Jäljelle jääneestä tiimistä koottiin Spielbergin johdolla uutta animaatiostudiota, joka sai nimekseen Amblimation. Fievel matkalla villiin länteen oli aikoinaan uuden studion ensimmäinen ikioma elokuva ja se toimi samalla pilottina aiheesta tehdylle televisiosarjalle, jota näytettiin aikoinaan myös Suomessa.

Fievel matkalla villiin länteen alkaa käytännössä samoista maisemista kuin mihin ensimmäinen elokuva päättyi. Paikka on jälleen New York ja aika 1800-luvun loppupuoli. Tällä kertaa kullan ja hunajan maan kissat ovat alkaneet ahdistella kaupungin hiiriä, mistä seuraa hiirten suuri muuttoaalto maan kesyttömiin länsiosiin, eli villiin länteen. Elokuvan pahiksena häärää tällä kertaa astetta viekkaampi herrasmieskissa nimeltä Cat R. Waul (aina hauska John Cleese), jonka suurta suunnitelmaa on tässä ala spoilaamaan. Luonnollisesti edellisestä osasta tuttu Tiikeri (hyvä Dom Deluise) päätyy niin ikään villiin länteen ja kuvio on valmis. Lopussa kuullaan myös kahdeksankymppistä James Stewartia yhdessä viimeisistä rooleistaan pikkukaupungin sheriffinä.

Ensimmäinen asia, joka Fievelissä pistää heti alusta asti ikävästi silmään, on että sen tekijät ovat selvästi yrittäneet kaikin mahdollisin tavoin saada suurimman osan elokuvasta tuntumaan pelkältä ensimmäisen osan toistolta. Ainakaan ensimmäiseen kolmeen varttiin ei oikeastaan tapahdu kovinkaan paljoa mitään varsinaiseen tarinaan tai sen loppuratkaisuun liittyvää, vaan alusta asti kuullaan pätkiä ensimmäisen elokuvan lauluista ja nähdään vähän vilahduksia vanhoista hahmoista. Yhdessä vaiheessa Fievel jälleen eroaa perheestään, eikä perhe näytä enää olevan asiasta edes huolissaan. Luonnollisesti koko juttua ei myöhemmin enää edes mainita sen jälkeen kun Fievel jälleen löytää vanhempansa sopivasti viimeisen parinkymmenen minuutin kohdalla ennen varsinaisen loppujuonen alkua. Hassu juttu muuten: Tällä kertaa Fievel putoaa junasta ja päätyy perheensä luo päätepisteeseen kävelemällä junaradasta poispäin sattumanvaraiseen suuntaan sen sijaan, että seuraisi itse junarataa. Piirrettyjen logiikka on ihmeellistä.

Yksi kohtaus aivan erityisesti jaksaa itseäni huvittaa tässä loputtomasti. Olen kuullut, että joillain kavereilla on toisinaan tapana piilottaa hankalien asiakkaiden tuotteisiin jotain kirkkoveneisiin tai peniksiin viittaavaa juttua. Tästä elokuvasta peniksen löytää tarkalleen 46 minuutin kohdalla, kun Cat R. Waul ottaa laulavan Tanjan käteensä ja pienen kymmenesosasekunnin verran kuvassa on nähtävissä Tanjan suun eteen piirretty penis. Tämä on täyttä totta, tarkistin sen ihan itse. Kun kerran tuon löydätte, ette enää pysty katsomaan sitä kohtausta nauramatta. Jollain animaattorilla taisi olla vähän huono päivä.

Tämä kuva on aito.

Lauluista sanottakoon, että tässäkin elokuvassa on niitä jokunen. Kaikki roskaa, aivan kaikki. Vihaan niitä jokaista. Samoin inhoan tämän elokuvan typerää törmäilyhuumoria, jota varsinkin alun päämäärätön kolmevarttinen on tungettu väärälleen. Tiikerin rooli koko elokuvassa on toimia pelkkänä koomisena sivuhahmona; hahmo ei edes tapaa Fieveliä ennen puoltaväliä tai tee mitään järkevää ennen viimeistä kymmentä minuuttia. Koko juttu tuntuu vain tekosyyltä, jolla monen suosikkihahmo yritettiin saada ujutettua siihen televisiosarjaan mukaan. Viimeiset 10-15 minuuttia ovatkin sitten koko elokuvan parasta antia hienon alun ohella. Ei mitenkään yllättävä loppu, mutta edellisen kolmen vartin päämäärättömään säntäilyyn verrattuna hauskaa seurattavaa.

Yksi harmittava kompastuskivi tässä elokuvassa on mielestäni sen animaation heittelevä taso. Luonnollisesti mistään Don Bluthin veroisesta jäljestä ei missään vaiheessa voi puhua, mutta alun ja lopun hienon animaation ja taustojen välillä on pitkä väli, jolloin koko touhu vajoaa lähes televisiotasoiseksi halpa-animaatioksi. Jos koko elokuva olisi näyttänyt pelkästään kehnolta tai erityisen hyvältä, tämä tuskin häiritsisi ollenkaan. Teknisesti hienoin kohtaus koko elokuvassa on alussa, kun Fievel unelmoi olevansa villissä lännessä ja kamera kiertää erään hahmon ympäri täydet 360 astetta ja taustalla on vielä eri tahtiin liikkuvia hahmoja. Noin vaikean otoksen piirtämisestä on pakko nostaa hattua, ei ole ollenkaan helppoa meinaan.

Don Bluth kertoili joskus kysyttäessä miehen elokuvien synkkyydestä, että hänestä kaikkein tärkeintä elokuvassa on tunne. Se voi olla mikä tahansa tunne, mutta pääasia, että elokuva tekee jonkinlaisen vaikutuksen ja jättää jotain muistettavaa. Jos elokuva ei herätä mitään tunnetta tai muistikuvaa, se on yhtä tyhjän kanssa ja täyttä blankoa. Fievel matkalla villiin länteen on juurikin tällainen elokuva. Se ei oikeastaan herätä minkäänlaisia tunteita tai jätä minkäänlaista jälkimakua vaan se keskittyy lähinnä olemaan positiivinen ja kiva, muttei yhtään mitään muuta. Jopa ensimmäisen osan synkkyys ja sentimentaalisuus loistavat täysin poissaolollaan.

Kaikesta haukusta huolimatta länkkäri-Fievelillä on itselleni sen verran nostalgista arvoa, etten ilkeä sille kolmea tähteä vähempää antaa. Muutoinkaan en menisi tätä elokuvaa kutsumaan varsinaisesti huonoksi. Monista kehnommista puolistaan huolimatta se näyttää ja kuulostaa ajoittain todella hyvältä, se kertoo suhteellisen eheän tarinan ja sen hahmot – erityisesti pahis – ovat erittäin pidettäviä. Fievel matkalla villiin länteen tuntuu vain niin kovin hengettömältä ja värittömän keskinkertaiselta verrattuna vaikkapa siihen ensimmäiseen osaan tai mihin tahansa muuhun oman aikansa piirrettyyn. Ei huono, muttei varsinaisesti mikään erityisen hyväkään.

Amblimation teki lyhyen olemassaolonsa aikana tämän lisäksi vielä kaksi muuta pitkää piirrettyä elokuvaa ja muutama keskinkertaista televisiopiirrettyä. Studion kiinnostavasta historiasta lisää sitten joskus niiden kahden muun pitkän animaation arvostelujen yhteydessä.

Arvio: 3/5

AN AMERICAN TAIL: FIEVEL GOES WEST, 1991 USA

Tuotanto: Steven Spielberg

Ohjaus: Phil Nibbelink, Simon Wells

Käsikirjoitus: Charles Swenson, David Kirschner, Flint Dille

Näyttelijät: Amy Irving, Cathy Cavadini, Dom DeLuise, Erica Yohn, James Stewart, John Cleese, Jon Lovitz, Nehemiah Persoff, Phillip Glasser