Vallankumouksen hornankattila (1927)

Tätä elokuvaa olen himoinnut nähdä jo vuoden päivät, mutta tämän lievän obskuuriuden ja tuntemattomuuden vuoksi tehtävä on aina viime aikoihin asti ollut kauhean vaikea toteuttaa toivotulla tavalla. Tätähän on mainostettu jonkinlaisena kunnianhimoisena neuvostoliittolaisen ja saksalaisen elokuvan synteesinä ja koska Nimessäkin esiintyy vielä sana "vallankumous", joten tietynlaiset katteettomat odotukset olivat Hornankattilan kohdalla aivan sanoinkuvaamattomat.

Heti elokuvan alussahan päästään itse asiaan, tarinan seuratessa alkavaa vallankumousta Venäjällä. Sitten ranskalainen vakooja murhataan ja tämän tytär päättää paeta takaisin Pariisiin, mutta kaksi venäläistä seuraa tämän perässä. Toinen on murhaaja ja muutenkin paha mies, toinen on vallankumouksellinen sankari ja päähenkilön kiinnostuksen kohde.

Toisin sanoen "vallankumousta" kestää vain ensimmäiset parikymmentä minuuttia ja loppu on lähinnä "romanttista" melodraama ja kevyttä rikosjännäriä. Romanttinen lainausmerkeissä viittaa tässä tapauksessa elokuvan keskeisen romanssin täydelliseen kuivuuteen, jonka vuoksi tämä jää romanttiseksi vain paperille. Mukaan on kuuleman mukaan studion painostuksesta lisätty tarpeeton varastetun timantin ympärille koottu sivujuoni, joka onnistuu vain sekoittamaan pakkaa entisestään.

Viimeistään puolivälin paikkeilla oli hämmennys jo sellaistaa luokkaa, että oli ehdottomasti pakko selvittää mistä tässä oikeasti on kyse. Selvisi, että Vallankumouksen hornankattila on tarkoitettu ohjaajansa kaupallisimmaksi elokuvaksi, jossa ajan ja tekijöiden räjähtävimmät temput, poliittiset painotukset sen muut on poistettu lähes kokonaan yksinkertaisen melodraaman tieltä.

Sillä lailla!

Kaikista muista maailman kaupallisemmista elokuvista tämä eroaa lähinnä siinä, että tässä pääosaan ei taidettu löytää ketään kovin myyvää tai muutenkaan kiinnostavaa näyttelijää ja sivuosissa nähtävät Metropoliksesta tutut Brigitte Helm ja Fritz Rasp onnistuvat siksi varastamaan koko shown.

Jos tässä nyt kuitenkin jotain todella hyvää löytyy, niin G.W. Pabstin nerokas tekninen toteutus, joka on vähintään yhtä tasokasta jälkeä kuin Pandoran lippaassa, Ilottomassa kadussa ja Kadotetun päiväkirjassakin, ellei jopa parempaakin. Tässä oikeasti nähdään jo kaikilla mahdollisilla tavoilla liikkuvia ja kääntyviä kameroita, valtavat määrät erilaisia tehokkaita leikkauksia ja kuvakokoja ettei tälle samalta ajalta vertailukohtaa juuri löydykään. Fritz Arno Wagner kameran varressa takaa silläkin saralla jälleen parhaan mahdollisen lopputuloksen,

Fritz Rasp

Ihan mielenkiintoisena juttuna Pabstin kerrontatyyliä ja erityisesti miehen tapaa rakentaa jännitystä tässä elokuvassa on vertailtu paljon Hitchcockin myöhempiin jännäreihin. Väitteessähän on tunnetusti ainakin sikäli perää, että Hitchcock työskenteli mykän elokuvan aikaan myös Saksassa ja keräsi tunnetusti siltä suunnalta huomattavasti vaikutteita, joten miksei Pabstiltakin?

Toistaiseksi paras saatavilla oleva fyysinen plätty tästä taitaa olla Kinon viimeisen päälle restauroitu ja komealla musiikkiraidalla varustettu julkaisu, jota löytää nykyään suhteellisen helposti alan kotimaisista erikoisliikkeistä, vaikkakin keskivertoleffaan nähden varsin muhkeaan hintaan. Jos Hornankattilan mielii nähdä, voinee kyseistä julkaisua suositella ehkä kaikkein lämpimimmin.



Arvio: 4/5



DIE LIEBE DER JEANNE NEY, 1927 Saksa
Ohjaus: G.W. Pabst
Käsikirjoitus: Ilja Ehrenburg, Ladislaus Vajda, Rudolf Leonhardt
Näyttelijät: Adolf E. Licho, Brigitte Helm, Édith Jéhanne, Eugen Jensen, Fritz Rasp, Hans Jaray, Sig Arno, Uno Henning