Setä Boonmeen edelliset elämät (2010)

Setä Boonmeen edelliset elämät sisältää mahdollisesti yhden vähäeleisimmistä ja tyylikkäimmistä lopetuksista, joita olen miesmuistiin nähnyt. Parituntinen äärimmäisen hidas taide-elokuva nimittäin päättyy kohtaukseen, jossa buddhalainen munkki riisuu kaapunsa ja menee siviilivaatteissa katsomaan televisiota muiden ihmisten kanssa. Lopputekstit alkavat, elokuva loppuu.

Edellinen ei siis ole vitsi vaan kyseessä on todellisuudessa täysin looginen päätös Apichatpong Weerasethakulin moneen otteeseen palkitulle ja ainakin kirjoitushetkellä myös kaikkein tunnetuimmalle teokselle myös rakkaassa kotimaassamme pohjoisessa. Monelle tämä taitaa edelleen ollakin ainut ja samalla myös viimeinen katsottu ohjaajan teoksista, sillä Weerasethakul tunnetaan paitsi äärimmäisen lahjakkaana, mutta epäkaupallisena tekijämiehenä myös mielipiteitä kotimaassaankin rajusti jakavana persoonallisuutena. Mistään kovin helposta ja kerralla täysin aukeavasta katselukokemuksesta ei tälläkään haavaa toisin sanoen ole kyse, joten ajatukset joka pojan rattoisasta lauantaiviihteestä voikin unohtaa jo heti näin kättelyssä.

Mikäli Setä Boonmeen juonellinen puoli kiinnostaa, niin sitä ei käytännössä ole juuri ollenkaan. Vähäinen sellainen kertoo munuaissairauteensa kuolevasta vanhasta miehestä, joka jättää hyvästejään sukulaisilleen, edesmenneiden läheistensä aaveille sekä karvaiseksi metsänhengeksi muuttuneelle kadonneelle pojalleen. Siinä sivussa ukko alkaa pohdiskella lukuisia edellisiä ja tulevia elämiään. Suuri osa Weerasethakulin elokuvasta onkin eri aikatasojen ja jälleensyntymien välillä saumattomasti luovivaa lähes täysin dialogitonta tajunnanvirtaa Tropical Maladyn jälkimmäisen puolikkaan hengessä.

Koko jutun näennäinen yliyksinkertaisuus kuitenkin hämää pahemman kerran, sillä Setä Boonmeen edelliset elämät on mahdollisesti sisällöllisesti ylivoimaisesti rikkain ja älykkäin kaikista Weerasethakulin tähänastisista teoksista; itse vertaisin tätä johonkin 2001: Avaruusseikkailuun, mutta kaikenlainen tieteily vain on korvattu buddhalaisella ja animistisella mystiikalla. Visuaalisesti Weerasethakul ei luonnollisesti pääse Kubrickin mestariteoksen tasolle missään kohtaa, mutta verrattuna ohjaajan muihin töihin kyseessä on poikkeuksellisen hypnoottinen ja kuvallisesti kaunis teos. Tällä kertaa edellisten weerasethakulien vähäistäkin puheensorinaa on vain karsittu entisestään ja annettu kauniiden kuvien puhua puolestaan.

Sisältöä ja sanomaa tästä voisi alkaa perata vaikka kuinka paljon, mutta perusteemana Setä Boonmeessa on ajatus kaiken luonnon ykseydessä ja erilaisiin unen, muistojen ja kulttuurien kaltaisiin rajoittuneisiin illuusioihin taipuvaisen ihmismielen asettomista keinotekoisista jaotteluista paitsi toistensa, mutta myös eri luonnonkappaleiden ja henkiolentojen välille. Weerasethakulin elokuvassa kaikki kiertää ja ainut säilyvä ominaisuus on loputon muutos. Kuolema ja elämä eivät ole vain loppu tai alku vaan osa suurempaa kosmoksen kiertokulkua, jonka mitättömän pieni mutta looginen osa jokainen ihmiselämäkin vain on.

Hauskinta Setä Boonmeessa on, että mitä enemmän Weerasethakulin varsinaista sanomaa syventyy pohtimaan, sitä enemmän itse elokuva alkaa elämään aivan omanlaistaan elämää katsojankin takaraivossa. Jälleensyntymän ja luonnon loputtoman kierron ympärillä pyörivän teeman vuoksi löysin itsenikin mietiskelemässä leffassa nähtävien kärpästen, kalojen ja palmupuiden sielunelämää. Koska kyseessä on vielä useammalle eri aikatasolle perustuva teos, voivat toisessa kohtauksessa nähtävät mehiläiset ja kasvitkin todellisuudessa olla aiemmassa kohtauksessa nähtyjen henkilöiden ja eläinten eri inkarnaatioita.

Henkilökohtaisesti en keksi Setä Boonmeen edellisistä elämistä oikeasti mitään muuta negatiivista sanottavaa kuin että Weerasethakul on käsitellyt samoja aiheita jo useamman kerran aiemmissa elokuvissaan ja ainakin itse olisin odottanut mieheltä rohkeampaa irtiottoa ennestään tuttuihin suosikkieleisiinsä. Toisaalta tällainen taidetrippi on huomattavasti helpompi nauttia ja ymmärtää. mikäli on vähänkään tehnyt ennestään tuttavuutta ohjaajan muiden töiden kanssa, joten vanhan toisto ei tässä tapauksessa ole pelkästään negatiivinen asia.

Mikäli Setä Boonmeen lopetus ei vieläkään auennut, niin lopussa munkki riisuu yltään uskontokuntansa tunnukset ja muuttuu hetkellisesti tavalliseksi ihmiseksi. Tämän jälkeen munkki menee katsomaan viihdeteollisuuden luomaa illuusiota televisiosta samaan tapaan kuin Boonmee muistikuviaan ja katsoja Weerasethakulin elokuvaa. Epilogi sopii kokonaisuuteen täydellisesti.



Arvio: 5/5



LOONG BOONMEE RALEUK CHAT, 2010 Thaimaa, Ranska, Saksa, Espanja, Alankomaat, Iso-Britannia
Ohjaus: Apichatpong Weerasethakul
Käsikirjoitus: Apichatpong Weerasethakul
Näyttelijät: Jenjira Pongpas, Sakda Kaewbuadee, Thanapat Saisaymar

Antonio das Mortes (1969)

Edellisessä osassa yksinäisten brasilialaisten palkkatappajien ykkönen Antonio das Mortes eli Kuoleman Antonio surmasi hullun pyhimyksen sekä rosvopäällikkö Coriscon ja päätti siinä sivussa Brasilian villiä länttä terrorisoineiden lainsuojattomien valta-ajan. Siitä lähtien Demis Roussosin ja Bud Spencerin ilmetty poika on vaellellut autioita rajaseutuja vailla tarkoitusta tullen taustansa vuoksi käännytetyksi kaikista vastaansa tulevista kirkoista ja pyhätöistä.

Hullun pyhimyksen ja tämän seuraajien perintö ei kuitenkaan ole vieläkään täysin kuollut. Menneiden aikojen marttyyrien nimeen vannovien ja pyhään neitsyeen uskovien vallankumouksellisten joukko on päättänyt nousta esivaltaa vastaan ja julistaa siinä sivussa ammoin kadonneen lainsuojattomien maailman paluuta. Vanha veijari Antonio das Mortes kutsutaan jälleen teloituspuuhiin, tällä kertaa syrjäseutuja hallitsevan kenraali Horacion toimesta.

Antonio parrakas kaveri vasemmalla.

Antonio das Mortes ehkä vähän yllättäen olla edelleen Glauber Rochan Mustaa jumalaakin tunnetumpi teos, aikoinaan tämä voitti Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnon ja oli Brasilian virallinen Oscar-ehdokaskin. Historiaan on vielä kirjattu myös maininta Antonio das Mortesin lukeutumisesta itsensä Martin Scorsesen suosikkielokuviin. Joten vaikka kyseessä ei vieläkään ole mikään jokamiehen itsetään selvä klassikko, voi tätä jo varovaisesti jonkinlaiseksi kansainvälisen tason kulttiteokseksi kutsuakin.

Tällä kertaa Rocha myös otti oppia edellisen teoksensa pahimmista virheistä ja suoraviivaisti kerrontaansa huomattavasti. Tällä erää turhaa kestoa on leikattu huomattavasti, eikä toisinaan erittäin hitaista kohtauksista huolimatta kokonaisuuteen kuulu ainakaan ärsytyskynnyksen turhaan ylittävää seisoskelua Mustan jumalan tyyliin. Harmittavasti pienten korjausten ohella pesuveden mukana lähti kaikenlaista muutakin, kuten Waldemar Liman nätti kuvaus ja viittaukset neuvostoliittolaisiin klassikoihin. Niiden tilalle on saatu nykyaikaisempaa värikuvaa yhdistettynä selvästi italialaisista taide-elokuvista imettyihin vaikutteisiin.

Varsinainen substanssipuoli on kuitenkin jälleen pitkälti samaa kuin edellisessäkin: allegorisen kerronan ja erilaisten symbolien taakse kätkettyä yhteiskunnallista ja uskonnollista kritiikkiä. Tiettävästi jokainen keskeinen hahmo edustaa jotakin sikäläistä yhteiskuntaluokkaa, kuten uskonnollisia fanaatikkoja, köyhiä, korruptoituneita poliiseja, palkkatappajia, intellektuelleja ja sen sellaisia. Kultti itse on tällä kertaa rakennettu luokkasotaa vertauskuvallisesti kuvaavan pyhän soturin ja lohikäärmeen tarun ympärille, hyviksillä ja pahiksilla on omat neitsyensä ja pyhät soturinsa. Lopun komea verilöyly ja "lohikäärmeen" surmaaminen on koko elokuvan makein yksittäinen kohtaus.

Omasta mielestäni Antonio das Mortes on jotakuinkin yhtä onnistunut kuin Musta jumala, valkoinen paholainenkin, mutta itse jäin odottamaan tältä pelkästään kovan kulttimaineen ja tykin trailerin vuoksi vieläkin enemmän. Joka tapauksessa on kohtalaisen harmittavaa, ettei Kuoleman Antoniosta koskaan tullut mitään Djangon kaltaista kansainvälisesti tunnettua ja loputtomasti ryöstöviljeltyä antisankaria tai Rochan mystis-uskonnollisesta länkkärikuvastosta mitään yksittäisiä vaikutteita imeneitä kulttiteoksia ihmeempää ilmiötä. Ideassa olisi ollut potentiaalia vaikka mihin.



Arvio: 4/5



O DRAGAO DA MALDADE CONTRA O SANTO GUERREIRO, 1969 Brasilia, Ranska, Saksa
Ohjaus: Glauber Rocha
Käsikirjoitus: Glauber Rocha
Näyttelijät: Emmanuel Cavalcanti, Hugo Carvana, Joffre Soares, Lorival Pariz, Maurício do Valle, Odete Lara, Othon Bastos, Rosa Maria Penna

Musta jumala, valkoinen paholainen (1964)

Mustan jumalan tapahtumat sijoittuvat suuren kuivuuden riivaamalle Brasilian köyhälle rajaseudulle. Köyhä talonpoika tulee surmanneeksi tätä huijaavan suurtilallisen ja paenneeksi vuorella elävän hullun pyhimyksen hallitseman kultin luo odottamaan luvattua pelastusta. Poliitikot ja katolinen kirkko huolestuvat kansan keskuudessa suosiota niittävästä saarnamiehestä ja palkkaavat legendaarisen palkkatappaja Antonio das Mortesin hoitamaan vanhan ukkelin elävien kirjoista. Väkivalta kuitenkin vain lietsoo lisää kuolemaa ja lopulta Antonio päätyy ottamaan yhteen raakalaismaisen arkkivihollisensa, Che Guevaraa ulkoisesti muistuttavan rosvopäällikkö Coriscon kanssa.

En tiedä, kuka alunperin keksi alkaa tuottaa länkkäreitä Hollywoodin ulkopuolella, mutta tuskinpa ensimmäinen mieleen tuleva maailmankolkka kyseisen genren vähemmän tunnetuille merkkiteoksille löytyy ainakaan Etelä-Amerikasta. Brasiliassakin oli nimittäin taannoin vallankumouksellista elokuvataiteellista liikehdintää, joka onnistui tuottamaan muutaman ihan varteenotettavan ehdokkaan, olihan maassa genrelle sopivaa anarkistisen väkivallan kyllästämää rajaseutua omastakin takaa.

Tietenkään en aloittaisi arvostelua kirjoittamalla brasilialaisista länkkäreistä, ellei kyseessä olisi muutenkin jonkinasteinen kotimaansa ja alagenrensä teoshelmi, minkälainen Glauber Rochan Musta jumala, valkoinen paholainen oikeastaan onkin. Meikäläisittäin nimi ei ehkä sano juuri mitään, eikä tätä kai maansa ulkopuolella yhtä suuressa arvossa pidetäkään, mutta tekoaikaan Rochan tapa käsitellä maanosansa uskonnollisia ja yhteiskunnallisia ongelmia edusti luovinta ja kiinnostavina uutta latinoelokuvaa, jota siihen aikaan oli mahdollista nähdä. Vaikutteita lienee siinä sivussa annettu myös eräälle nimeltämainitsemattomalle surrealistiselle meksikolaiselle länkkärille.

Ensimmäisenä Rochan elokuvassa silmiin pistää Waldemar Liman tyylikäs mustavalkoinen kuvaus, joka vuorottelee käsikameralla taltioidusta karun realistisesta kuvajaisesta Sergei Eisensteinin Iivana Julmasta lainattuun varjotaiteiluun. Suuri osa leffasta on kuvattu alastoman vitivalkoista taivasta vasten, mistä itse ainakin tykkäsin. Se korostaa mukavasti pieniä yksityiskohtia.

Mitä tulee tarinaan itseensä, luottaa Rocha selvästi kerronnassaan monenkirjavaan symboliikkaan ja allegorioihin, jotka eivät ehkä nykykatsojalle enää ole yhtä selkeitä ja itsestään selviä kuin ilmestymisaikaan. Mustan jumalan maailma on loputtoman väkivallan hallitsema, jumalan oman onnensa nojaan hylkäämä periferia, jossa köyhä kansa etsii elämälleen tarkoitusta ja pelastusta erilaisista vahvoista persoonallisuuksista ja ideologioista. Poliitikot ja kirkko ovat kiinnostuneempia vallasta ja rahasta kuin oikeuden toteutumisesta ja pyrkivätkin oman etunsa nimissä lähinnä ruokkimaan köyhien loputonta väkivallan kierrettä. Antonio das Mortes taas on klassinen puolueeton oman tiensä kulkija, jonka taivalta määrää ideologioiden sijaan henkilökohtainen harkintakyky ja tarvittaessa myös etu.

Olisi todella hienoa voida julistaa Musta jumala suoralta kädeltä mestariteokseksi ja henkilökohtaiseksi suosikiksi ainakin näistä brasilialaisista, mutta kun näin ei vain ole. Suurimpina ongelmina itse näen tässä ainakin reippaan ylipituuden ja ajoittaisen tahmailun, mutta kun varsinainen juonikaan ei draamallisessa mielessä jaksanut kantaa kovinkaan pitkälle. Kaikkein kiinnostavinta tässä oli pohtia Rochan varsinaista sanomaa paksujen symbolikerrosten läpi, mikä tuskin ihan ketä tahansa itseni lisäksi jaksaakaan innostaa.

Omasta mielestäni kyseessä on kuitenkin oikeassa mielentilassa erittäin kiehtova osoitus etelän karvarintaisten machomiesten länkkäriosaamisesta. Rocha oli itse elokuvaansa niin tyytyväinen, että teki sille muikean jatko-osankin, Antonio das Mortesin.



Arvio: 4/5



DEUS E O DIABLO NA TERRA DO SOL, 1964 Brasilia
Ohjaus: Glauber Rocha
Käsikirjoitus: Glauber Rocha, Paulo Gil Soares, Walter Lima Jr.
Näyttelijät: Antônio Pinto, Geraldo Del Rey, João Gama, Lidio Silva, Maurício do Valle, Milton Rosa, Othon Bastos, Roque Santos, Sonia Dos Humildes, Yoná Magalhães

Syndromes and a Century (2006)

Edellinen Apichatpong Weerasethakulin elokuvan yltiöpositiivinen arvosteluni päättyi arvuutteluuni miehen seuraavien, vieläkin paremmiksi kehuttujen teosten timanttisuudesta. Syndromes and a Century vastaa kaikkiin avoimiin kysymyksiin ja enemmän. Tätä elokuvaa pidetään yleisesti toistaiseksi onnistuneimpana kaikista miehen ohjaustöistä, enkä tämän vihdoin itsekin katsatettuani voi muuta yhtyä ylistäjien kuoroon. Tuolla miehellä ei tunnu heikkouksia olevankaan vaan toinen toistaan loistavampaa teosta vain yksinkertaisesti syntyykin melkein kuin itsestään.

Tämänkertainen taidetrippi on löyhästi ohjaajan lapsuudenmuistoihin sekä vanhempien elämään perustuva kertomus elämästä, rakkaudesta, hengellisyydestä, muistoista ja vähän kaikesta muustakin. Tällä kertaa tyyli lähentelee vahvasti Kim Ki-dukin Viittä vuodenaikaa sekä Andrei Tarkovskin Peiliä, joista jälkimmäisen tavoin tässäkin edetään vapaasti kohtauksesta toiseen monesti ilman selkeää ja kylmänloogista johdonmukaisuutta. Viipyilevää kerrontaa, viimeisen päälle viilattuja sommitelmia ja useiden minuuttien pituisia kamera-ajoja harrastavan Weerasethakulin ohjaustyyli jopa muistuttaa tässä vahvasti Tarkovskin vastaavaa.

Ensimmäinen puolikas tarinasta sijoittuu lähimenneisyyteen, maaseudulla sijaitsevaan klinikkaan jossa ohjaajan lääkärinä työskentelevä äiti esittää kysymyksiä työnhaussa olevalle isälle. Tämän jälkeen klinikalle saapuu vanha munkki kertomaan painajaisistaan. Myöhemmin katsojalle kerrotaan ohjaajan isän unelmoineen urasta muusikkona sekä tämän läheisestä ystävyydestä dj:n työstä haikailleen nuoren munkin kanssa. Niukka dialogi pyörii vahvasti tähän ja edelliseen elämään liittyvien muistojen ja tarinoiden ympärillä. Ehkä munkki ja isäkin olivat sukulaisia tai rakastavaisia entisessä elämässään?

Puolivälin jälkeen tarinan painopiste muuttuu takapajuisesta maaseudusta huippuunsa modernisoituneeseen suurkaupunkiin, ajallisesti ohjaajan omaan nuoruuteen. Tarkkaavainen katsoja kykenee huomaamaan monen alkupään yksityiskohdan ja dialoginpätkän toistuvan myös jälkimmäisessä osassa vaikka aika, paikka ja ihmiset täysin erilaisia ovatkin. Menneisyyden haikailun sijaan nuoren miehen mielessä siintävät kysymykset tulevaisuudesta sekä seuraavasta jälleensyntymästä. Äiti esittää isälle jälleen samat kysymykset, vanha munkki saapuu klinikalle kertomaan unistaan ja kaikki alkaa jälleen alusta.

Syndromes and a Century on jälleen kerran täysosuma Weerasethakulilta, olen täysin myyty vielä tuntikausia tämän katsomisen jälkeenkin. Syndromes and a Century onnistuu olemaan älykäs olematta laisinkaan järjellä selitettävissä sekä intuitiivisella että tunnetasolla vetoava vajoamatta missään kohtaa sokeriseen sentimentaalisuuteen tai silkkaan taiteeseen taiteen itsensä vuoksi. Mikäli Weerasethakul kykenee tästä vielä johonkin suuntaan otettaan parantamaan, niin taivas varjele!



Arvio: 5/5



SANG SATTAWAT, 2006 Thaimaa, Ranska, Itävalta
Ohjaus: Apichatpong Weerasethakul
Käsikirjoitus: Apichatpong Weerasethakul
Näyttelijät: Jaruchai Iamaram, Nantarat Sawaddikul, Sophon Pukanok

Tropical Malady (2004)

"Olipa kerran kaksi köyhää talonpoikaa, jotka kohtasivat metsätiellä nuoren munkin, joka kysyi näiltä josko miehet haluaisivat rikastua. Miehet vastasivat tähän myöntävästi ja nuori munkki ohjeistikin näitä menemään lähimmälle lammelle nostamaan sen pohjasta kiviä. Miehet tekivät työtä käskettyä ja samassa huomasivat käsissään olevien murikoiden muuttuneen puhtaaksi kullaksi ja hopeaksi. Myöhemmin kaksi talonpoikaa palasivat takaisin hakemaan lisää kallisarvoisia kiviä, mutta huomasivatkin lammen kuivuneen sekä aiempien löytöjensä muuttuneen käärmeiksi ja sammakoiksi."

Pikainen katsaus Apichatpong "Joe" Weerasethakulin eksoottis-mystiseen elokuvatuotantoon tuotti eteeni ehkä yhden yllättävimmistä koskaan näkemistä teoksista. Mikäli edellinen arvosteluni saman ohjaajan Blissfully Yoursista on tullut jo luettua, lienee jo saanut jonkinlaisen käsityksen paitsi Weerasethakulin suosimasta kuvaustyylistä, mutta myös omasta (toistaiseksi) vajavaisesta suhteestani hänen töihinsä. Tropical Malady on tyylillisesti pitkälti sitä samaa kuin edellinenkin, mutta paljon, paljon paremmin. Itse asiassa tämä elokuva iski takavasemmalta niin voimallisesti omaan takaraivooni, että olen valmis liputtamaan tätä jopa yhdeksi aikamme hienoimmista aasialaisista elokuvista.

Tropical Maladyn tarina saattaa ensisilmäyksellä jopa vähän toistaa edeltäjänsä temppuja. Tälläkin kertaa luvassa on äärimmäisen minimalistinen draama, joskin myanmarilaisen maahanmuuttajan ja thainaisen romanssin sijaan kyseessä on homoeroottinen elokuva. Tälläkin kertaa luonnonympäristön ja kaupungin äänimaailma hallitsevat koko elokuvaa, kuin kertoen omaa tarinaansa raadollisesta ihmisluonnosta ja sen vertautumisesta villieläinten kesyttämättömään maailmaan. Suoranaisen pornon ja jyystämisen sijaan kahden miehen suhdettakin on kuvattu lähinnä hitaasti rakentuvaksi, jopa leikkimielisen iloiseksi romanssiksi ilman voimakkaita lihallisia tuntoja.

Jo ensimmäisen tunnin aikana viitataan jatkuvasti erilaisiin kansantarinoihin ja vilautellaan siellä täällä buddhalaista mystiikkaakin. Puolivälissä tunnelma kuitenkin yllättäen kääntyykin täysin huolettoman alkupään vastakohdaksi, varsinaisen tarinan muuntautuessa kauniin unenomaisen myyttiseksi kertomukseksi verenhimoiseksi tiikeriksi muuttuneesta miehestä sekä tämän kohtaavasta sotilaasta. Dialogia tässä osuudessa ei kuulla käytännössä ollenkaan, ainoastaan sademetsän eläinten tunnelmallista taustahälyä.

En väitä olevani mikään thaimaalaisen kulttuurin suurlähettiläs ja kaikenlainen hienompi sanoma tästä saattoi siksi mennä itseltänikin ohi, mutta kahteen osaan jaettu päätarina ainakin kertoo rakkauden kahdesta hyvin erilaisesta puolesta, joista toinen on puhdasta auringonpaistetta ja inhimillistä onnea toisen ollessa vaarallista ja kiellettyä kuin suhde kesyttämättömän villipedon ja tämän saaliin välillä. Ilmeisesti asetelman on tarkoitus kertoa jotain myös ihmisten asenteista homoseksuaalisuutta kohtaan noin yleensä.

Tropical Malady on kerrassaan häkellyttävän hyvää tekoa, teknisesti lähes yhtä yksinkertainen ja sensuelli kuin Blissfully Yourskin, mutta tällä kertaa myyttien ja legendojen ajattomat vaikutteet ynnättynä vieläkin päräyttävämmin ja sisällöllisesti rikkaammin. Huikeinta koko jutussa kuitenkin on, ettei tätä edes yleisesti pidetä Weerasethakulin parhaana yksittäisenä ohjaustyönä. Mitäköhän timangia sieltä vielä tulee?



Arvio: 5/5



SUD PRALAD, 2004 Thaimaa, Ranska, Saksa, Italia
Ohjaus: Apichatpong Weerasethakul
Käsikirjoitus: Apichatpong Weerasethakul
Näyttelijät: Banlop Lomnoi, Huai Dessom, Sakda Kaewbuadee, Sirivech Jareonchon, Udom Promma

Blissfully Yours (2002)

Koin juuri äkillistä ja vastustamatonta tarvetta katsoa pitkästä aikaa uudelleen muutama Apichatpong Weerasethakulin aka Joen, aikamme johtavan thaimaalaisen kokeellisen elokuvan tekijän uudempaa teosta. Siinä sivussa lämpesi häpeilemättömän elitistisessä alitajunnassani myös ajatus näiden miehen vanhempien leffojen pikaisesta katsastamisesta, ei vain viihteen ja mielenkiinnon vuoksi, mutta myös päästäkseni vihdoin paremmin sisään niihin myöhemmin tehtyihin taidetrippeihin. Ehkä näistä vihdoin irtoaisi jotain sanallista muutamaan kokonaiseen arvosteluunkin.

Blissfully Yours on selvästi tehty ennen Weerasethakulin nousua kansainväliseen maineeseen; kaikki kohtaukset on kuvattu oikeassa ympäristössä korutonta äänimaailmaansa myöten, pitkälti amatöörivoimin ja selvästi rupuisella halpakameralla. Toisia halpa tyyli ehkä pelkästään hämmentää ja ärsyttää, mutta henkilökohtaisesti karu ja kaunistelematon puolidokumentaarisuus tekee elokuvasta kuin elokuvasta pelkästään mielenkiintoisemman katsoa. Ohjaajan tyyliin tiettävästi kuuluukin eri elokuvagenrejen ja tyylien vapaamuotoinen sekoittaminen, mikä ei toisaalta aasialaisille tekijämiehille vierasta olekaan.

Lievä karuus yhdessä pitkälle viedyn minimalismin kanssa ovatkin täsmälleen oikeita sanoja kuvaamaan tämän elokuvan yleistunnelmaa ja tarinaa noin yleensä. Päähenkilö tarinassa on viranomaisille puhekyvytöntä esittävä Min-niminen laiton myanmarilainen maahanmuuttaja, joka elää ja asuu yhdessä thaikkurakastajattarensa, keraamista rihkamaa tuottavassa puljussa työskentelevän Roongin kanssa. Elokuvan ensimmäisessä puolikkaassa Min kuljeskelee vanhan naisen matkassa Roongin ollessa töissä ja toisessa kaksikko vetäytyy sademetsään lempimään.

Pelkän ensimmäisen kymmenen minuutin perusteella tietää jo kättelyssä pitääkö Apichatpong Weerasethakulin tyylistä vai ei. Koko kohtaus on kuvattu käytännössä muutamalla, useiden minuuttien pituisiksi venytetyillä otoksilla, joiden aikana ei oikeastaan tapahdu näennäisesti mitään. Koko elokuva on kuvattu juuri tähän tapaan välillä autosta, välillä sademetsän puiden katveessa, välillä henkilöhahmojen työpaikalla. Ainut toiminta pitkän aikaa etenkin alussa on vain loputon dialogi, josta vasta pikkuhiljaa alkaa hahmottua tarinaa ja henkilöhahmojen persoonan hippusia tarkkaavaiselle katsojalle.

Kuten tällaisten art house -leffojen tapauksessa yleensä, piilee Apichatpong Weerasethakulin elokuvankin perimmäinen hienous sen tarinan pienissä yksityiskohdissa. Pohjimmiltaan Blissfully Yours on vähän Neon Bullin hengessä kaikesta turhasta idealistisuudesta riisuttu romanttinen ja eroottinen teos, jossa kuvauspaikat ja luonto ovat tärkeä osa kerronnallista kokonaisuutta. Ensimmäisessä, harmaan järjestäytyneen siviilisaation pariin sijoittuvassa kolmanneksessa seksuaalisuus on erittäin piilevää ja tukahdutettua, parhaimmillaankin lähinnä vihjailevaa elehdintää ja katsekontaktia. Eksoottinen, mutta hiljainen muukalainenkin nähdään alussa vain muiden ihmisten passiivisena himon kohteena.

Puolivaiheilla tulevan siirtymävaiheen jälkeen tapahtumat muuttavat paratiisimaisen kuumaan ja keskipäivän monsuunin hellimään unenomaiseen sademetsään, jossa eläimet ja linnut pitävät taustalla omia parittelukutsujaan ja ihmisten halut ovat vapaita yhteiskunnan keinotekoisista rajoitteista. Mitään pornoa tosin on turha odottaa tältäkään elokuvalta, sillä vaikka tässä seksiä vähäsen lopussa nähdäänkin, se on tarkoituksella kuvattu silkaksi eläimellisen lihalliseksi toimitukseksi ilman kaksisempaa viihdettä tai jännitystä.

Tiedän jo nyt monen tulevan vihaamaan Blissfully Yoursia ja haukkumaan tätä silkaksi katsomiskelvottomaksi tylsäkkeeksi ja roskaksi, mutta itse satun pitämään juuri tällaisista pitkiä otoksia ja aitoja kuvauspaikkoja suosivista hitaammista elokuvista. Joen tarkkaavaista mieltä vaativassa romanttisessa draamassa on sitä jotain rentouttavaa luonnollisuutta ja persoonallisuutta, joka useimmista muista nykyajan romanttisista leffoista yksinkertaisesti puuttuu täydellisesti.



Arvio: 4/5



SUD SANAEHA, 2002 Thaimaa
Ohjaus: Apichatpong Weerasethakul
Käsikirjoitus: Apichatpong Weerasethakul
Näyttelijät: Jenjira Jansuda, Kanokporn Tongaram, Min Oo

Compadres (2016)

"You son of a Donald Trump!" - Compadresin "hauskin" yksittäinen heitto.

Olin suunnitellut Compadresin arvostelua jo viime vuodelle, mutta muistan polttaneeni hihani niin täydellisesti etten päässyt katsomisenkaan suhteen puolta väliä pitemmälle eikä vajaan puolikkaankaan perusteella viitsi koko elokuvaa alkaa tuomitsemaan. Vihdoin, pitkän kärvistelyn ja hampaidenkiristelyn jälkeen löysin kuitenkin itsestäni sisua ja rohkeutta katsastaa tämän meksikolaisen elokuvaviihteen nolostuttavimman luvun lopputeksteihin asti vaikka sitten pakkopaidassa ja tukevassa lääketummelissa. Mikä ei tapa, se tunnetusti vahvistaa - tai sitten vain sattuu niin maan perusteellisesti!

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, Compadresin pitäisi olla jonkinlainen moderni hybridi Hollywoodin ja meksikolaisten elokuvastudioiden välillä, mikä käytännössä tarkoittaa amerikkalaisella pääomalla etelän hikipajoissa tuotettua halpaa viihderoskaa, jolle on järjestetty levityssopimukset ympäri läntistä pallonpuoliskoa. Edelleen, koska suurin osa tämän tekijöistä on ollut kielitaidotonta eteläamerikkalaista sakkia, on pitkälti englanninkielinen käsikirjoitus ja dialogi luonnollisesti suunniteltu mahdollisimman yksinkertaiseksi, vähän kuin alakouluikäisen lapsen kirjoittamaksi. Käytännössä koko elokuva romahtaakin pelkästään verbaalisessa mielessä täydellisesti tapahtumien siirtyessä Meksikosta Yhdysvaltoihin ja kielen vaihtuessa espanjasta englantiin.

Onneksi kielelliset ongelmat ovat vain yksi mitättömän pieni häviävä hippu tämän ongelmakimpun epäonnistumisen suossa. Pahin ja ehkä rasittavin yksittäinen piirre koko elokuvassa on sen Manos: The Hands of Fatelle ja Samurai Copillekin nolosti etenemislogiikassa häviävä skitsofreeninen leikkaus, joka tuntuu loikkivan epäjohdonmukaisesti paikasta ja ajasta toiseen saaden kohtauksen kuin kohtauksen tuntumaan melkein jo jonkinlaiselta surrealistiselta taideleffalta, mutta tahattomalta sellaiselta. Tämä ei ole edes vitsi.

Tässä esimerkiksi olisi elokuvan ensimmäiset kymmenisen minuuttia pähkinänkuoressa:

Alussa joku poliisi hyökkää rikollisjengin tukikohtaan ja tämän pari kuolee. Lyhyen dialogin jälkeen sama poliisi on jossain huitsin nevadassa tupakalla. Sitten tulee joku nainen, jolla on ilmeisesti suhde siihen poliisiin. Sitten poliisi on yhtäkkiä vankikarkurin mukana ja ampuukin omiaan. Sitten mennään taas roistojen päämajaan hakemaan sitä aiempaa naista.

Ai niin, se random nainen on myös raskaana.

Seuraavaksi poliisi menee pahisten tukikohtaan ja siellä on joku vauva. Sitten sama poliisi herää ja kaikki olikin unta.

Tässä kohtaa olin jo niin sekaisin, että tarkistin Wikipedian juonireferaatista missä mennään. Selviää, ettei edellinen todellakaan ollut unta vaan pahikset ovat kidnapanneet kyseisen poliisin raskaana olevan tyttöystävän ja ilmeisesti lavastaneet ukon johonkin suurempaankin rikokseen. Ilmeisesti tämän saman kaverin pitäisi sitten pelastaa tyttöystävänsä ja puhdistaa oma maineensa amerikkalaisen hakkerin (tietysti!) avustuksella.

Joku nainen osaa myös käsitellä pyssyä.

Tekijät ovat kuitenkin fiksusti päättäneet esitellä tämän tarinan kannalta hyvin oleellisen hakkerin vasta ensimmäisen puolen tunnin tietämillä ja varsinainen tarinakin lähtee todella liikkeelle vasta tunnin jälkeen. Siinä sivussa kuitenkin esitellään useita muita juonen kannalta merkityksettömiä henkilöhahmoja ja esineitä, jotka sitten unohdetaan heti seuraavassa kohtauksessa. Yhdessä kohtaa Omar Chaparron esittämä poliisi esimerkiksi varastaa aseen, joka kuitenkin mystisesti häviää ja jälleen ilmestyy kuvioihin sattumanvaraisesti seuraavien kohtausten välillä. Koko elokuva on täynnä vastaavia virheitä.

Compadres on yksinkertaisesti kammottava, suorastaan hirvittävä elokuva, mikään tässä ei oikeasti toimi niin kuin pitäisi. Leikkaus on yksi huonoimmista mitä olen koskaan nähnyt, dialogi ja käsikirjoitus ovat täyttä roskaa ja jopa Joey Morgan vuorosanansa ähisevänä hakkerina tuntuu vain todistavan kaverin olevan aivan liian kokematon näin näkyvään rooliin. Trailereiden perusteella Compadresin piti vielä olla jonkinlainen parodia buddy-leffojen pahimmista kliseistä, mutta komediana läpikotaisin ponneton pökäle valjahtaakin itse lopulta juuri siksi mille se yrittää epätoivoisesti virnuilla.

Päätettäköön arvostelu vielä älyttömimpään ja tyhmimpään lopputwistiin, jota olen eläessäni missään elokuvassa koskaan nähnyt. Kyseinen yllätys on niin typerä, että haluan sen tähän loppuun spoilata vain jottei kukaan erehdy itse elokuvaa pelkästään sen vuoksi katsomaan.

Valmis? Täältä pesee!

Poliisin tyttöystävä ei ollutkaan raskaana.

Ahahahahahaahaaaaaaaahahaahaahuadgfhawegtrawegtr80th08aegfrhg8i0raweg8aeth!!11



Arvio: 0/5



COMPADRES, 2016 Meksiko
Ohjaus: Enrique Begné
Käsikirjoitus: Enrique Begné, Gabriel Ripstein, Ted Perkins
Näyttelijät: Aislinn Derbez, Camila Sodi, Erick Elias, Eric Roberts (I), Joaquín Cosio, Joey Morgan, Omar Chaparro

Post Tenebras Lux (2012)

Viime aikoina on kovasti väännetty kriitikoiden ja yleisön mielipiteiden rajusta jakaantumisesta puolin ja toisin elokuvakohtaisesti joko puolesta tai vastaan, onpa hihasta vedetty mielikuvituksellisia syytöksiä venäläisten tahojen hyväksi työskentelystäkin. Post Tenebras Luxon niitä teoksia joista ei oikein osaa sanoa onko niissä loppujen lopuksi kysymys jostain elämääkin suuremmasta elokuvataiteesta vai pelkästä tyhjänpäiväisestä kikkailusta ja jotka siksi onnistuvat jakamaan hifisteleviä kriitikoitakin sellaisiin, joille kyseessä on mestariteos vailla vertaa sekä niihin, jotka manaavat ohjaajan elokuvineen epäröimättä alimpaan mahdolliseen helvettiin. Carlos Reygadasille itselleen tämä kuitenkin toi aikoinaan parhaan ohjaajan palkinnon Cannesissa.

Mikäli Reygadasin elokuvan tarinallinen anti kiinnostaa, niin se on varsin... mielenkiintoinen. Tiettävästi ohjaaja halusi välttää tässä tarkoituksella kaikenlaista järjelliseksi kokemaansa sisältöä ja keskittyi silkkaan tajunnanvirtamaiseen kerrontaan. Löyhä ydintarina kertoo Meksikon maaseudulle muuttavasta keskiluokkaisesta perheestä ja näiden elämästä, mutta käytännössä kyseessä on vähän terrencemalickmäinen löyhä kokoelma näennäisesti toisiinsa täysin liittymättömiä epäkronologisia fragmentoituneita kohtauksia mm. AA-kerhosta, ilotalosta, kapakasta ja ties mistä. Itse paholainenkin tekee tässä pienen cameon.

Olen monesta lähteestä lukenut Reygadasin teosta luonnehdittavan kauhean sattumanvaraisesti kootuksi, mutta omasta mielestäni tässä oli oikeasti hyvinkin selkeä, mutta löyhä punainen lanka sekä useita pienempiä teemoja, joita yksittäisissä fragmenteissa kierrätetään toisensa jälkeen yhä uudestaan. Yksi toistuva elementti liittyy veden eri muotoihin sekä eläimiin, erityisesti koiriin. Yhdessä kohtaa keskiluokkaisen perheen isä kertoo köyhille maalaisille pornoaddiktiostaan, mistä leikataan ilotaloon ja keskelle orgioita, mistä edelleen leikataan kohtaukseen, jossa maalainen kertoo toiselle puiden ja eläinten lisääntymisestä. Koko elokuva on täynnä vastaavia nättejä pieniä yksityiskohtia.

Oman käsityskykyni mukaan Reygadasin varsinainen "juttu" on elokuvassaan ollut käsitellä elämän erilaisia ristiriitoja, kuten fantasiaa ja todellisuutta, ihmistä ja luontoa, koiria ja kissoja, hyvää ja pahaa, keskiluokkaisuutta ja maalaisuutta, eri yhteiskuntaluokkien välisiä eroja ym. ja koko elokuva kiertääkin vahvasti juuri tällaisten kuvien ympärillä. Tiettävästi suuri osa leffasta kuvattiin Reygadasille tutuissa ympäristöissä, osa jopa miehen omassa kodissa ja elokuvassa nähtävät lapsetkin ovat ohjaajan omia. Ilmeisesti Reygadas onkin tarkoittanut ainakin osia elokuvastaan enemmän tai vähemmän omaelämänkerrallisiksi.

Yleisestä negatiivisesta mielipiteesta poiketen voin ainakin itse kehua saavani Post Tenebras Luxista mukavasti iloa vähintään neljän tähden edestä. Tarpeettoman kaoottinen kerronta turhauttaa, mutta yhdessä Alexis Zabén komean kuvauksen kanssa myös palkitsee tarkkaavaisen katsojan. Post Tenebras Luxista saatava nautinto on loppupeleissä pitkälti subjektiivista laatua eikä tätä siksi voikaan hyvällä omallatunnolla oikein suositella kenellekään. Jos The Tree of Life on sinun juttusi, saatat ehkä pitää tästäkin.



Arvio: 4/5



POST TENEBRAS LUX, 2012 Meksiko, Ranska, Alankomaat, Saksa
Ohjaus: Carlos Reygadas
Käsikirjoitus: Carlos Reygadas
Näyttelijät: Adolfo Jiménez Castro, Ander Vérez, Joakim Chardonnens, Mitsy Ferrand, Nathalia Acevedo, Rut Reygadas, Willebaldo Torres

Arkipäivän rohkeutta (1964)

Tsekkoslovakialainen uusi aalto käytännössä eli ja kukoisti vapautta haikailevan nuorison ahdistuksesta tukahduttavaa yhteiskuntajärjestystä kohtaan. Evald Schormin debyytti Arkipäivän rohkeutta onkin sikäli varsin mielenkiintoinen yksilö genressään, että siinä perustavanlaatuinen asetelma on käännetty jo lähtökohtaisesti ylösalaisin ja keskiluokkaisen nuorison sijaan ahdistuksensa kanssa painiskeleekin tällä kertaa vanhoillinen kommunisti, jolle 60-luvun lyhyt vapaampi välivaihe edustaa pahempaakin painajaista.

Schormin elokuvan valveutunut kommunisti on nimeltään Jarda Lukás, entinen pioneeri ja kommunistisen puolueen vannoutunut kannattaja, joka nuoruudessaan onnistui haalimaan huomattavaa vaikutusvaltaa ja nimeä poliittisissa piireissä. Stalinin kuoltua ja poliittisen suojasään alettua nuoren miehen ihannoimista stalinistisista ihanteista on kuitenkin tullut pilkan ja leikinlaskun aihe sekä tämän aiemmista saavutuksista suoranainen taakka, onpa sopeutumiskyvytön nuori mestari itsekin alentunut vanhasta palkkiovirastaan silkaksi metallityöläiseksi uusista virtauksista nauttivan rahvaan sekaan. Ilmeisesti päähenkilön tuskailu on samalla vertauskuva vanhan kommunistihallinnon pyristelystä pysyäkseen vallassa alati muuttuvassa maailmassa.

Ei ehkä kovin yllättävänä käänteenä tekoaikanaan provokatiivinen Arkipäivän rohkeutta herätti valtavasti närää paremmissa piireissä ja Tsekkoslovakian silloinen valtionpäämieskin joutui lopulta ottamaan tähän julkisesti kantaa. Varsinaista ensi-iltaansa tämä sai aikoinaan odottaa kotimaassaankin vuoden päivät.

Olen huomannut netin arvostelusivustojen kommentteja lukiessa yleisön jakaantuvan tämä kohdalla hyvin voimakkaasti joko puolesta tai vastaan, enkä itsekään pääse kehumaan juuri pitäväni tällaisesta rainasta. Selvästi tekijät ovat tässä lähteneet hakemaan suoria vaikutteita brittiläisestä "tiskipöytärealismista", jonka nimi jo ehkä antaa vihiä tyylilajin pahimmillaan kalseasta toteutuksesta. Arkipäivän rohkeudessakin on muutamia todella nättejä kamera-ajoja ja yksittäisiä hienoja kuvia, mutta enimmäkseen kyseessä on hyvin laimea ja suoraan sanottuna ruma elokuva.

Elämäm koulu.

Kuinka sitä toivoisikaan, että Schormin debyytissä olisi edes jotain ironista lähtökohtaansa aatteellisempaa tai järjellisempää sanottavaa tai edes kaksista kiinnostavaa draamaa, mutta omaan makuuni tässä ei oikein ollut niistä mitään. Ilmeisesti tietty äärimmäisen karu ja kylmä realistisuus on ulotettu tällä kertaa jo niin pitkälle ettei koko rainassa juuri tunnu enää olevan mitään mistä tarttua kiinni, mistä puhua tai mistä kirjoittaa. Arkipäivän rohkeutta ei siis selvästikään ole tehty minua varten.



Arvio: 2.5/5



KAZDY DEN ODVAHU, 1964 Tsekkoslovakia
Ohjaus: Evald Schorm
Käsikirjoitus: Antonín Mása, Evald Schorm, Jan Curík
Näyttelijät: Jana Brejchová, Jan Kacer, Jan Libícek, Jirina Jirásková, Josef Abrhám, Olga Scheinpflugová, Václav Trégl, Vlastimil Brodský

Kaipuu (1958)

Kissani toi kotiin tullessaan mukanaan tällaisen hassun elokuvan, ilmeisesti tehdäkseen vaikutuksen isäntäänsä ja ansaitakseen siinä sivussa myös hänen vaatimattomat, mutta sitäkin lämpimämmät suosionosoituksensa. En tiedä missä asti se kolli on tällä kertaa mahtanut vaellella, mutta elokuva itsessään on peräisin Georgiasta, kuin passelisti osaksi meneillä olevaa katsaustani maan elokuvakulttuuriin. Kyseessä on vieläpä sikäläinen tekstitön ikivanha kökköjulkaisu, mutta onneksi kuitenkin laatuohjaajalta joten puhtaasti visuaalisen tulkinnan luulisi onnistuvan vähäisemmälläkin kielitaidolla kuten hyvän elokuvan kuuluukin. Kissa on totisesti paijauksensa ansainnut.

Mikäli olen ymmärtänyt oikein, Kaipuun tarina kertoo kahdesta tblisiläisistä lapsesta, joiden isä tutustuu alussa Nato-nimiseen nuoreen opiskelijaneitoon ja kehittää tähän ennen pitkää romanttisen suhteen. Myöhemmin lasten äiti kuitenkin palaa kuvioihin ja ukko päättää lopulta hylätä sekä Naton että lapsensa karatakseen entisen heilansa kanssa maailmalle.

Mietin pitkään, miksi tämä elokuva tuntui katsoessa niin kauhean tutulta, mutta ymmärsin vasta nyt Tengiz Abuladzen imeneen selvästi valtavasti vaikutteita italialaisesta neorealismista ja erityisesti Vittoria De Sican elokuvista. Täsmälleen samoin kuin De Sicankin leffoissa, tässäkin luovitaan sujuvasti erilaisista tunnetiloista toiseen: välistä tunnelma on hyvinkin kevyt ja leikkimielinen, välistä hyvinkin tuima ja vakava, ja lopussa haikea ja melankolinen, muttei missään kohtaa tökerö. Kaipuun lopetus jopa tuo vähän mieleen Umberto D. - elämän vankin vastaavan, jossa tarinan varsinainen ydintarina jätetään tarkoituksella auki keskeisten hahmojen kadotessa viimeisissä kuvissa näkymättömiin kaupungin vilinään.

Ainut mainitsemisen arvoinen ikävämpi puoli jota tästä äkkiseltään keksin, on toisinaan ärsyttävähköjen lapsinäyttelijöiden lisäksi kovin kuivahko ja hitaasti etenevä juoni, jonka seuraamista vajaahko kielitaito vaikeutti vielä huomattavasti. Tengiz Abuladzen kuvallisen kerronnan ja kuvauksen taso on tyyliteltyine varjoineen ja tunnelmallisine kaupunkiotoksineen erittäin korkeatasoista ja nautittavaa jälkeä tässäkin, mutta todella kovan luokan draamaan tarvitaan vieläkin enemmän ja paremmin. Ja Tengiz Abuladzehan tunnetusti sitä myös myöhemmin urallaan tarjoili.

Hämmentävintä Abuladzen teoksen nykymaineen ja -saatavuuden huomioon ottaen on ajatella, että kyseessä on oikeasti ollut aikoinaan valtavan suosittu ja palkittu merkkiteos ja ohjaaja itse oli muinoin rankattu yhdeksi aikansa vaikutusvaltaisimmista kärkiohjaajista rautaesiripun itäisellä puoliskolla. Nykymaailmassa tämän ja lähes minkä tahansa muun saman ohjaajan elokuvan hyvälaatuisen kopion metsästämiseenkin tarvitaan jonkinlaisia erityisiä supervoimia ja kuudetta aistia. Huomionkipeältä kissalta löytyy onneksi tarvittaessa molemmat.



Arvio: 4/5



SKHVISI SHVILEBI, 1958 Neuvostoliitto
Ohjaus: Tengiz Abuladze
Käsikirjoitus: Rezo Japaridze, Tengiz Abuladze
Näyttelijät: A. Qandaurashvili, Boris Kordunov, Margarita Korabelnikova, Mikho Borashvili, Nani Chikvinidze, Neya Zorkaya, Otar Koberidze, Svetlana Konovalova, Tsitsino Tsitsishvili

El violín (2005)

Francisco Vargas lienee ainakin El violinin perusteella niitä ohjaajia, jotka eivät turhia vetkuttele vaan menevät suoraan asiaan. Tällä kertaa tarina sijoittuu Meksikoa etäisesti muistuttavaan läpeensä korruptoituneeseen latinalaiseen banaanivaltioon ja heti ensimmäisessä kohtauksessa nähdään valtion sotilaita kiduttamassa ja raiskaamassa toisinajattelijoita. Tämä on ainut väkivaltakohtaus jota leffassa nähdään, mutta se jää polttomerkin tavoin koko lopun keston ajaksi takaraivoon muistuttamaan olemassaolostaan.

Varsinainen juonellinen ydin kertoo kolmen sukupolven muodostamasta maaseutua kiertävästä muusikkoperheestä, jonka patriarkkana toimii yksikätinen, elämän ja auringon kuluttamilla viisailla kasvoillaan maailmaa tarkkaileva ja viuluaan soittava Don Plutarco. Valtion joukkojen hyökättyä kapinallisten tukikohtaan ja katkaistua näiden yhteyden salaiseen ammusvarastoonsa Don päättää yrittää päästä kiertävän muusikon ominaisuudessa sotilaiden valtaamalle leirille ja salakuljettaa mukanaan mahdollisimman paljon ammuksia metsissä ja vuoristossa piileskeleville kapinallisille.

Tätä kirjoittaessani tulin tarkastelleeksi vähän tekijöiden taustoja ja huomasin kyseessä olevan paitsi Vargasin debyyttiohjauksen, myös tämän toistaiseksi ainoan pitkän fiktioelokuvan. Tämä tuntuu kovin omituiselta, sillä El violinissa on valtavasti lupausta ja ohjaajalla selvästi lahjoja alalle. El violin esimerkiksi on kuvattu hyvin pienellä budjetilla, mutta Vargas on selvästi osannut tehdä valtavan joukon oikeita valintoja saadakseen kokonaisuuden toimimaan näinkin hyvin: väkivaltamässäilyn sijaan kerronta on parhaimmillaankin lähinnä sopivan vihjailevaa ja vaikka enin osa näyttelijöistäkin onkin tekoaikaan ollut varsin nimettömiä tekijöitä, ei näiden työskentelystä kokemattomuutta oikeasti huomaa mistään kohtaa. Pääosan esittäjä Ángel Taviralleki tämä oli ensimmäinen ja viimeinen elokuva, mutta mies palkittiin roolisuorituksestaan saman vuoden Cannesissa.

El violin on erittäin yksinkertainen elämys hyvin yksinkertaisella premissillä, joka etenkin tylsän ja sekavahkon alun suhteen olisi kaivannut enemmän tarkkuutta. Nätti, dokumetaarisempaa tunnelmaa hakeva ja niinikään maailmalla palkintojakin kerännyt kuvaus pelastaa onneksi siinäkin suhteessa paljon. Vaikka El violinia voikin siis hyvällä omallatunnolla kutsua toisinaan vähän pitkäveteiseksikin, ei tätä ainakaan täysin tyylitajuttomaksi latinorainaksi voi missään nimessä sanoa. Jälleen yksi sulka siis Vargasin hattuun.

Varsinaisen tarinan epilogi oli pienessä avoimuudessaankin suosikkikohtaukseni koko elokuvassa. Katsojalle ei missään kohtaa suoraan kerrota mitä tarinan keskeisille henkilöhahmoille tai kapinallisille tapahtui, kuka sai elää ja kuka kuolla. Viimeisissä kuvissa muusikkoperheen nuorimmainen nähdään soittamassa slummin asukkaille epävireisellä kitarallaan, lopulta poistuen tietä pitkin kadoten aina horisonttiin. Ilmeisesti Vargas on tällä halunnut sanoa, että tapahtuipa kapinallisille mitä tahansa, köyhien toivoa paremmasta huomisesta ei kovaotteisinkaan diktaattori kykene täysin tuhoamaan.



Arvio: 3.5/5



EL VIOLIN, 2005 Meksiko
Ohjaus: Fracisco Vargas
Käsikirjoitus: Francisco Vargas
Näyttelijät: Ángel Tavira, Dagoberto Gama, Fermín Martínez, Gerardo Taracena, Justo Martínez, Mario Garibaldi, Octavio Castro, Silverio Palacios 

How Tasty Was My Little Frenchman (1971)

"I wonder who the real cannibals are..."

Italialainen kannibaalielokuva lienee genrenä monelle kotimaisellekin elokuvaharrastajalle tuttu ainakin Ruggero Deodaton Kannibaalien polttouhrien kaltaisen kulttiklassikon ja kielletyn hedelmän kautta. Genre itsessään sai virallisesti alkunsa Umberto Lenzin vuonna 1972 ilmestyneestä Mies syvästä joesta -elokuvasta, vaikka aihetta käsitelleitä teoksia oli jokunen ohjattu eteläisessä Amerikassa jo ennen sitäkin. Nelson Pereira dos Santos esimerkiksi ehti peräti vuoden verran Lenzin edelle tällä How Tasty Was My Little Frenchmanillaan, jota ei varsinaisesti kannibaaligenreen lueta, mutta joka lienee antanut ainakin muutamille sen keskeisille teoksille enemmänkin vaikutteita.

Sangen mielenkiintoisena huomiona tätä dos Santosin kannibaalikuvaelmaa ei yleensä ole kauhuelokuvaksi tai edes eksploitaatioksi laskettukaan vaan kyseessä on virallisesti sikäläisen alkuperäisväestön ihmissyöntiä käsittelevä musta komedia. Heti ensimmäisessä kohtauksessa jo kauhistellaan barbaaristen alkuasukkaiden sivistymättömyyttä ja raakalaismaisuutta, mistä leikataankin seuraavaksi kuvaamaan eurooppalaisia valkoisia barbaareja ryöväämässä alkuasukkailta vaatteitakin yltään, pakkokäännyttämässä näitä kristinuskoon ja jakamassa toisilleen mielivaltaisia kuolemantuomioita. Kohtauksen ironia hekotuttaa ääneen.

Heti pian alkutekstien jälkeen paljastuu ehkä koko elokuvan pahin yksittäinen kompastuskivi varsinaisen tarinan päästessä vihdoin vauhtiin. Alussa intiaaniheimo hyökkää portugalilaisen seurueen kimppuun ja nappaa saaliikseen näiden ranskalaisen vangin, joka olisi sitten tarkoitus napsia parempiin suihin hetken ollessa toimitukseen sopiva. Siksi aikaa ranskalainen vieras saa itselleen vaimon ja majan, jossa tämän on määrä elää yhtenä heimon jäsenistä aina "lounaaseen" asti.

Ongelma edellisessä vain on, että tekijät eivät ole osanneet ollenkaan päättää onko tässä nyt kyseessä vakavahko draama vai komedia, ja käytännössä kaikenlainen huumori loistaakin hauskan alun jälkeen pieniä ironisia leiskahduksia lukuun ottamatta enimmäkseen poissaolollaan. Asia ei ehkä muuten itseäni häiritsisi, mutta kun käsikirjoitus henkilöhahmoineen jäivät muutenkin kauhean laihoiksi, vaikka tarinapuolella meno paraneekin tylsähkön keskivaiheen jälkeen vääjäämättömän ja ihanan tylyn lopun lähestyessä.

Mutta ei kukaan tätä kai itse tarinan vuoksi katsokaan. How Tasty Was My Little Frenchmanin todellinen tähti on sen alkuperäisväestön kuvaus, joka oli ilmestymisaikoinaan todella vallankumouksellista kamaa. Tiettävästi dos Santosin kuvaama Tupinambá-heimo on ollut oikeasti olemassa ja kaikenlainen juonellinen anti onkin pitkälti koottu 1500-luvun eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden kertomusten sekä muista läheisistä heimoista saadun tiedon pohjalta. Heimon vaatetus ja kulttuuri ilmestymisaikana kiellettynä pidettyä alastomuutta myöden pitäisi olla äärimmäisen autenttista, jopa suurin osa dialogista on puhuttu lähes alkuperäistä vastaavalla kielellä. Ainut ikävämpi puoli tässä suhteessa on näyttelijöiden selvä eurooppalaistaustaisuus, mutta idea kai on tärkein.

Viimeistään lopputekstien alkaessa vihdoin alkaa myös hahmottua mistä koko elokuvan keskeisimmässä vitsissä olikaan oikeasti kysymys. Varsinainen tarinahan kertoo ihmissyöjäheimon käsissä varmaa kuolemaansa odottavasta eurooppalaisesta, mutta samalla Tupinambá-heimo itse on todellisuudessa tuomittu vääjäämättömästi myöhemmin tuhoutumaan valkoisten barbaarien käsissä.

Koira syö koiraa.

Bon appétit



Arvio: 3.5/5



COMO ERO GOSTOSO O MEU FRANCES, 1971 Brasilia
Ohjaus: Nelson Pereira dos Santos
Käsikirjoitus: Humberto Mauro, Nelson Pereira dos Santos
Näyttelijät: Ana Maria Magalhães, Arduíno Colassanti, Eduardo Imbassahy Filho, Gabriel Archanjo, Jorge Rodrigues da Silva, José Kléber, Manfredo Colassanti, Marlete Ribeiro Barbosa

Valley of the Bees (1967)

"Minä tunnustan ja lupaan elää siveydessä, luopua kaikesta maallisesta omaisuudestani sekä ehdotonta kuuliaisuuttani Jumalalle, siunatulle Neitsyt Marialle sekä teille veljeni, ritarikunnan johtajalle sekä kaikille seuraajillenne sääntökuntamme määräysten ja asetusten mukaisesti. Lupaan olla uskollinen ja kuuliainen teille ja seuraajillenne aina kuolemaani asti." - Saksalaisen ritarikunnan vala.

Ondrej oli vain poikanen päätyessään Saksaisen ritarikunnan kasvatettavaksi tämän linnanherran ja isän luvattua ainoan poikansa Jumalalle mikäli tämä parantuisi isänsä häissä tekemästään kepposesta saamastaan verisestä selkäsaunasta. Sääntökunnan hoiteissa Ondrej joutuu sanoutumaan irti kaikesta maailmallisesta ja kieltämään isänsä sekä koko sukunsa Herran ja uskonsa puolesta. Todellisuudessa Ondrej vain odottaa tilaisuuttaan päästä takaisin synnyinmailleen ja ottamaan haltuunsa isänsä laillisen aseman maallisena mahtimiehenä.

Oikeastaan on pieni ihme, että The Valley of the Bees on olemassa sellaisessa muodossa kuin mitä se on. Edellisen keskiaikaan sijoittuvan elokuvansa Marketa Lazarovan raskaiden kuvausten aikana František Vláčil tunnetusti romahti niin fyysisesti kuin henkisestikin ja lopulta lisävauhtia haettiin aina alkoholista asti. Varsinaisten kuvausten loputtua ohjaaja kituuttelikin jo lähes toinen jalka haudassa silkaksi luurangoksi riutuneena.

Mutta valtavan työmäärän vaatineelle Marketa Lazarovalle oli vuosikausien massiivisen ja historialliselta tarkkuudeltaan ylittämättömän työn seurauksena kertynyt kustannuksia pienen elokuvasarjan verran ja studio vaati ohjaajaa hyödyntämään valmiita puvustuksia ja lavasteita vielä toisen samanlaisen verran. The Valley of the Beesiä voikin tarkastella, jos ei nyt suoranaisena jatko-osana niin ainakin henkisenä sisarteoksena edelliselle.

Iloisena asiana voin ainakin ihan näin ensialkuun todeta The Valley of the Beesin olevan huomattavasti kaoottisen unenomaista edeltäjäänsä selkeämpi ja helppotajuisempi kuitenkaan menettämättä juuri mitään Vláčilin olennaisista vahvuuksista ohjaajana. Ilmeisesti kahden samanhenkisen teoksen keskenään radikaalisti erilaiseen kerrontatyyliin liittyy itse tarinan teema, joka tässä liittyy keskiajan väkivaltaiseen ja arvaamattomaan maailmaan järjestyksen tuovan hengellisen ja maallisen vallan ristiriitoihin, avainsanana luonnollisesti "järjestys". The Valley of the Bees on järjestelmällinen elokuva, kuin kuvauksena päähenkilöidensä kurinalaisesta henkisestä elämästä.

Toisaalta The Valley of the Bees tuo sisällöllisessä rikkaudessaan ja kohtalon ironiassaan parhaimmillaan mieleen klassisen kreikkalaisen tragedian tai jonkin Shakespearen klassikkoteoksista. Sääntökunnassa Ondrejn mentorina ja läheisimpänä ystävänä toimii Armin-niminen uskossaan vahva soturi, jonka absoluuttinen moraalikäsitys lähentelee todellisuudessa jo suoranaista nihilismiä, mutta maallisen vallan pimeimmissä kammareissa ei hyveillä juuri sen suurempaa arvoa löydy. Parissa kohtaa vihjaillaan kahden miehen suhteenkin menevän todellisuudessa ystävyyttä pidemmälle. Osana tragediaa Armin saakin tehtäväkseen pakottaa vapauteen karanneen ystävänsä takaisin sääntökunnan hoiviin ja tarvittaessa surmata tämän.

Koska kyseessä František Vláčil, ei varmaankaan tarvitse erikseen paljoa puhua kuvauksen tasosta tälläkään kertaa. Se mies oli visuaalinen nero, merkitykseltään vähän samaa Tsekkoslovakialle mitä Mihail Kalatozov oli Neuvostoliitolle. Vláčililla oli paitsi luonnostaan uskomaton visuaalinen silmä, mutta kun ne häkellyttävän komeat kuvatkin tuntuvat sisältävän rajattomat määrät enemmän aitoa tunnetta ja merkitystä kuin vain ulkoisen tyylitajun. The Valley of the Beesissä kuvat ovat tyypillisesti suhteellisen minimalistisia, minkä ohella toistuvasti nähtävällä valolla, tulella ja varjoilla tuntuu olevan oma erityinen merkityksensä henkilöhahmojen henkisen sielunelämän ja motivaatioiden kuvastajina. Sitten ovat tarinan keskiössä olevat mehiläiset, jotka virheettömän järjestelmällisine kennoineen toimivat mitä ilmeisimmin vertauskuvana elokuvan ihmisyhteisöille.

Omaa selittelyäni aiheesta ei tosin kannata ottaa minään lopullisena totuutena, sillä leffan kuin leffan kuvallisen annin voi ymmärtää täysin vain kokemalla sen itse sellaisena kuin ohjaaja on sen tarkoittanut.

Mutta se niistä selittelyistä. Omasta mielestäni The Valley of the Bees on jälleen vahva suoritus rikollisen aliarvostetulta tsekkiläiseltä nerolta. Kokonaisuus ei ehkä aivan yllä Marketa Lazarovan vimmaisen nerokkaan tajunnanvirran tasolle, mutta ohjaaja poikkeuksellinen taito kuoria aiemmasta, hyvin vaikeaselkoiseksi tunnetusta taideteoksestaan sen parhaat puolet ilman niitä huonompia ei voisi tuottaa edes teoriassa neljän ja puolen tai täyden viiden tähden elokuvaa kehnompaa lopputulosta.

Mikäli lukija siis joskus päättää tutustua syvemmin František Vláčilin komeaan filmografiaan, tässä on ehkä paras paikka aloittaa.



Arvio: 5/5



UDOLI VCEL, 1967 Tsekkoslovakia
Ohjaus: František Vláčil
Käsikirjoitus: František Vláčil, Vladimír Körner
Näyttelijät: Jana Hlaváčková, Jan Kačer, Josef Kotapiš, Josef Somr, Miroslav Macháček, Petr Čepek, Petr Sedlák, Václav Kotva, Věra Galatíková, Zdeněk Kryzánek