Kuolemaantuomittu on karannut (1956)

Robert Bresson oli jo kypsässä viidenkymmenen vuoden iässä löytäessään taiteellisen viisastenkiven edellisessä elokuvassaan Papin päiväkirja, jota olisi hyvinkin voinut pitää jonkinlaisena lahjakkaan ikämiestaitelijan kertaonnistumisena ja onnenkantamoisena. Miehen seuraavalla elokuvalla olikin paljon todistettavaa erityisesti ohjaajalle itselleen. Tulevan elokuvansa aiheeksi Bresson valitsi vankeuden, henkisen ja fyysisen. Uuden teoksen käsikirjoituksen pohjana toimivat sotavankina olleen ja vankeudesta suunniteltua teloittamistaan edeltäneenä yönä karanneen Andre Devignynin muistelmat. Lopullisesta elokuvasta tuli lopulta Bressonin uran menestynein ja joidenkin mielestä myös paras teos, Kuolemaantuomittu on karannut.

Elokuva alkaa, kun Francois Leterrierin näyttelemä vangittu vastarintaliikkeen jäsen kuljetetaan vankilaan. Vankilan pihalla hän kohtaa muita vankeja, jotka auttavat häntä poistamaan raudat käsistään. Lopulta hän päätyy yksinäiseen selliin odottamaan kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa. Todellisuudessa miehen mielessä siintää suuri pakosuunnitelma ja vapaus… Francois Leterrier on käytännössä elokuvan ainut näyttelijä ja koko elokuva keskittyy hänen hahmonsa ympärille. Leterrierin näyttelyn pohjalta ei pystyisi edes arvaamaan miehen tekevän tässä elokuvassa debyyttiroolinsa, niin varmalta hänen työnsä tuntuu.

Kuolemaantuomittu on karannut on joka suhteessa täyttä Bressonia. Miehen tyyli on totutun askeettista sekä yksinkertaista juonesta ja näyttelijätyöstä lähtien. Viihdettä tai vauhtia tässäkään elokuvassa ei ole käytännössä ollenkaan, vaan maltillisen minimalismin keinoin sekä jättämällä olennaisia asioita näyttämättä Bresson pyrki selvästi luomaan elokuvan, jossa katsoja on ikään kuin vankina vangin kanssa. Tässä elokuvassa ja Taskuvarkaassa Bresson mielestäni painottaa hienosti kuvallisessa kerronnassaan päähenkilönsä käsiä, tarinan kannalta keskeisen toiminnan tärkeimpiä instrumentteja. Katsoessa kannattaa kiinnittää huomiota lisäksi ainakin puvustukseen ja lavastukseen. Tästä elokuvasta pyrittiin nimittäin tekemään niin realistinen kuin vain mahdollista, sen tekemiseen saatiinkin aitoa materiaalia museosta sekä elokuvan teknisenä neuvonantajana toimi alkuperäinen karannut kuolemaantuomittu Andre Devigny itse.

Kokonaisuutena Kuolemaantuomittu on karannut lukeutuu Bressonin parhaisiin teoksiin, vaikkei omasta mielestäni aivan paras olekaan. Voisi sanoa, että jos ohjaaja löysi edellisessä elokuvassaan oman tyylinsä sekä menetelmänsä, tässä elokuvassa hän löysi suosikkiaiheensa, vankeuden ja vapautumisen, joita hän hyödynsikin näkyvästi myös kahden seuraavan elokuvansa Taskuvarkaan ja Jeanne d’Arcin parissa. Näitä kolmea elokuvaa onkin tapana kutsua vankilatrilogiaksi.

Arvio: 5/5

UN CONDAMNÉ À MORT S'EST ÉSCHAPPÉ, 1956 Ranska

Tuotanto: Alain Poiré, Jean Thuillier

Ohjaus: Robert Bresson

Käsikirjoitus: Robert Bresson

Näyttelijät: Francois Leterrier

Super Turbo Atomic Ninja Rabbit (2015)

Jäniskevennys

Tässä eräänä päivänä kauniina nettiä selaillessani satuin törmäämään seuraavaan, aivan törkeän hienoon piirrossarjan avausvideoon: 

Ensimmäisenä videossa silmiin pisti sen täydellinen uskollisuus kaikille kahdeksankymmentä- ja yhdeksänkymmentäluvun poikien toimintapiirretyille. Tuossa videossa on yksinkertaisesti aivan kaikki oman aikansa kliseet taistelevista eläinhahmoista ja päähän soimaan jäävästä tunnarista lähtien. Vanhana jääränä jäin tietysti ihmettelemään, miten parin vuosikymmenen piirrettyjen katselun aikana on voinut tällainen timantti mennä sivu suun. Noh, totuus on ettei olekkaan vaan kyseesssä oli eräänlainen hassu käytännön pila.

Aloitusvideon on luonut ameriikkalainen animaattori Wesley Louis muutaman kaverinsa kanssa. Ideana oli luoda mahdollisimman kliseinen kasari- ja ysäripiirretyn aloitusvideo ja kikkailla se vanhan videonauhurin avulla mahdollisimman aidon ikivanhan videonauhoitteen näköiseksi. Seuraavaksi tekijät perustivat Youtubeen oman aikalaispiirrettyihin erikoistuneen kanavan, jossa myöhemmin kyseinen tallenne julkaistiin ja esiteltiin tuntemattomana kadonneena klassikkona. Jekku oli niin hyvin toteutettu että porukka ihan oikeasti meni retkuun täysillä, jotkut jopa muistivat katsoneensa sarjaa. Tekijät paljastivat myöhemmin kyseessä olevan vitsin.

Tuntuu uskomattomalta että joku viitsii nähdä näin paljon vaivaa pelkän käytännön pilan suhteen. Kun jälkikin on noin korkeatasoista ja ammattimaista, ei voi kuin hattua nostaa kyseisille huumorimiehille.

Sama VHS-laatuisena:

Highlander - The Source (2007)

Tähän on nyt tultu. Edellisessä osassa zeistilainen kuolematon Duncan MacLeod tappoi sekä Connor MacLeodin että Jacob Kellin ja sai kummankin tiedot ja taidot itselleen. Koko sarjan juonta tai kaiken kokoavaa teoriaa en jaksa enää käydä läpi, mutta jos välttämättä kiinnostaa niin kannnattaa huvin vuoksi lukaista vaikka edelliset arvosteluni sarjan elokuvista. Henkilökohtaisesti olen edelleen sitä mieltä, että ensimmäinen osan olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla saagan viimeinen osa ja jatko-osien olisi pitänyt olla prequeleja tai spin-offeja ihan jo pelkästään selkeän jatkuvuuden vuoksi. 

Yllättäen yksikään jatko-osa ei ole tähän ryhtynyt vaan on kerta toisensa yritetty kiivetä perse edellä puuhun jatkamalla tarinaa milloin nykyajassa ja milloin post-apokalyptisessa tulevaisuudessa hyläten tai muuten raiskaten ensimmäisen elokuvan tapahtumat. Higlander 2 oli jo niin huono ja järkijättöinen tekele kuin kuvitella voi, sitä onkin kehuttu yhdeksi maailman huonoimmista elokuvista ja koko sarjan tappajaksi. Jostain syystä sarja kuitenkin jatkoi eloaan eikä toinen osa jäänyt edes Highlander –saagan huonoimmaksi elokuvaksi. Se titteli menee ylivoimaisesti The Sourcelle.

Henkilökohtaisesti on yleensä tapana aloittaa nämä arvostelut etsimällä elokuvasta jotain positiivista, mutta tämän elokuvan kohdalla ei pysty. Ei siksi että olisin laiskistunut tai jotain, vaan siksi ettei siinä ole yhtään mitään kehumisen arvoista. Jos lyhyttä kestoa voi pitää positiivisena niin sitten, lisäksi elokuva on sentään katsottavissa kunnon lääkityksellä, tosin en suosittele sittenkään. Jälleen kerran kaikki järki on jätetty narikkaan ja jatkumo unohdettu. Tapahtumat sijoittuvat kovin yllättäen itäiseltä Euroopalta näyttävään post-apokalyptiseen tulevaisuuteen, oman tulkintani mukaan toisen ja neljännen elokuvan jälkeen, toisen apokalypsin jälkeiseen aikaan. Mitä on tapahtunut ja miksi, sitä ei koskaan kerrota. 

Highlandereitakin on jälleen tusinan verran kehissä ja pääosassa heiluu se televisiosarjan kaveri, Adrian Paulin esittämä Duncan MacLeod. Tällä kertaa etsitään mystistä kuolemattomuuden lähdettä, joka muutti joskus jonkun hyypiön hyytelöksi ja toisen pahaksi ihmemieheksi tai jotain. Matkan varrella sitten törmätään vähän kannibaaleihin, huonoihin erikoistehosteisiin, surkeisiin näyttelijöihin ja ehkä henkisesti noin viisivuotiaan kirjoittamaan dialogiin joka saisi Uwe Bollinkin itkemään verta. Oikeastaan koko elokuva näyttää ja tuntuu joltain mielenterveyshoitolan asukkien tekemältä fanifilmiltä. Pahin ja törkein kämmi elokuvassa on koko Highlander –mytologian täydellinen raiskaaminen. Spoilaamatta koko elokuvaa (vaikka mitä spoilaamista siinä edes on?) koko saagan mytologia lytätään ja hylätään täydellisesti. Lopussa paljastuu että kaikki olikin pelkkää feikkiä ja huuhaata, vähän kuin  heräisi ja huomaisi kaiken, siis ihan kaiken, olleenkin vain unta. Eikä siinä vielä kaikki! Nimittäin tästä suuresta kääntestä suunniteltiin kipinää kokonaiselle uudelle Highlander –saagalle, mutta suutariksi jäi. Onneksi.

Valehtelematta tämä on loukkaavin ja raivostuttavin koskaan näkemäni elokuva. Vielä pahemman siitä tekee ettei sillä ole edes camp –arvoa vaan se on näyttää ja kuulostaakin mitäänsanomattoman kömpelöltä ja tökeröltä. En henkilökohtaisesti voi kuvitella kenenkään pitävän tästä elokuvasta, en kenenkään. Koko sarjan kuolemaa en raaski toivoa, mutta kunpa vihdoin joku ymmärtäisi tehdä kerrankin todella hyvän Highlanderin.

Jälkipohdintaa: Mutta mikä oikeastaan on kuolemattomuuden lähde? Elokuvasta ei selviä muuta kuin että se on jotain, jota lähestyessä highlanderit heikentyvät ja menettävät kuolemattomuutensa. Kryptoniittia se ei ainakaan ole. Ehkä zeistiniittia?


Arvio: 0.5/5

HIGHLANDER - THE SOURCE, 2007 USA, Iso-Britannia, Liettua

Tuotanto: Adrian Paul, William N. Panzer, Peter S. Davis

Ohjaus: Brett Leonard

Käsikirjoitus; Mark Bradley, Steven Kelvin Watkins

Näyttelijät: Adrian Paul, Cristian Solimeno, Jim Byrnes, Peter Wingfield, Thekla Reuten

Highlander - pelin loppu (2000)

(Suosittelen selvyyden vuoksi lukemaan aiemmat arvostelut ja katsomaan elokuvat ennen tämän arvostelun lukua.)

Edellisessä osassa kuolemattomuudestaan aiemmin vapautunut ja viimeisenä kuolemattomana ”palkinnon” saanut Connor MacLeod, Zeistin lahja maailmalle, kohtasi vanhan vuosisatoja luolassa vankeudessa eläneen vihamiehensä ja ensimmäisen elokuvan skenaario alkoi taas alusta, tutuin lopputuloksin. Zeist on siis se toisessa osassa esitelty highlandereiden planeetta, jonka asukit ovat kuolemattomia maapallolla silloin, kuin heitä sattuu olemaan siellä useampi kuin yksi. Connorista tuli kolmannen elokuvan jälkeen jälleen viimeinen zeistilainen maan päällä ja siis kuolevainen. Samaan aikaan televisiossa pyöri samaan kaanoniin kuuluva sarja, jossa seikkaili Connorin pikkuserkku Duncan MacLeod sekä kokonainen kööri muita kuolemattomia.

Tämänkertaisen tarinamme lähtökohta on tämä: Christopher Lambertin esittämä Connor MacLeod sekä Adrian Paulin näyttelemä Duncan MacLeod palloilevat elokuvasarjan ja televisiosarjan fuusioivassa todellisuudessa, jossa Connor on jälleen kuolematon, eikä suinkaan enää edes yritä leikkiä ainoaa. Kuolemattomista kavalin, Bruce Paynen esittämä Jacob Kells väijyy kuolemattomine koplineen pääpariamme pahat mielessä. Tietysti miekkonen haluaa olla aitoon highlander -tyyliin ainut ja viimeinen kuolematon ja saada ”palkinnon”. Elokuvan tapahtuvat etenevät perinteiseen tyyliin useammalla eri aikatasolla: 1500 -luvun Skotlannissa, renesanssiajalla jossain, tarkemmin määrittelemättömällä ajalla Irlannissa sekä ilmeisesti nykyajalta kalskahtavassa ajassa, jossa Connor ja Duncan ovat monen muun kuolemattoman kanssa vankeudessa. Arvoitukseksi jää, miksi elokuvaan välttämättä tarvittiin näin monta sekavaa aikatasoa, siis muuten kuin siksi että ensimmäisessäkin elokuvassa oli.

Tässä vaiheessa ei enää edes jaksa paasata miten monella tavalla elokuvan juoni rikkoo sarjan sisäistä logiikkaa ja jatkumoa, koska suunnilleen jokainen osa toisensa jälkeen on ne pannut moneen otteeseen uusiksi. Itse asiassa tätä elokuvaa katsellessa mieleeni tuli yksinkertainen kaiken teoria, joka selittää koko elokuvasarjan mielettömän hyvin. Nimittäin, Zeistin ja Maan välillä on koko sarjan ajan ollut luultua vilkkaampaa edestakaista liikennettä. Ensimmäisen elokuvan lopussa ylimääräiset kuolemattomat vain sattuivat olemaan brunssilla Zeistilla ja Connor jäi viimeisenä kuolevaiseksi maan päälle ja hankki siinä sivussa lapsen. Kolmannen elokuvan pahishan ei ollut varsinaisesti maan päällä, vaan alla kahden muun zeistilaisen kanssa, joten Connor pysyi ainoana maan päällä olevana zeistilaisena koko ajan kuolevaisena, ja sai kuolemattomuutensa takaisin kun pahis karkasi kavereineen maanalaisesta vankilastaan. Luonnollisesti zeistilaiset ovat siis kuolemattomia myös maan alla.

Toisen ja kolmannen elokuvan välillä maailman zeistilaiset taas läksivät Zeistiin ja Connor jäi taas yksin maan päälle. Toisen elokuvan aikaan Connor onkin jo harmaantunut pappa, mutta virkoaa jälleen kun Zeistin väki lähettää iskuryhmän ottamaan miestä hengiltä. Neljäs elokuva perustuu kaiken järjen mukaan toisen elokuvan jälkeiseen aikaan, jolloin maailmanlopun maailmasta on selvitty ja kaikki on jälleenrakennettu 90-luvun maailman näköiseksi, minkä lisäksi kaikki aiemmat tapahtumat on kätevästi unohdettu. Samalla kaikki zeistilaiset ovat jälleen palanneet Tellukselle ja meno jatkuu normaalisti, mistä neljäs ja viides elokuva jatkavat. Huomaatteko? Mitään epäloogisuuksia ei oikeastaan ole vaan kaikki sopii yhteen kuin nyrkki naamaan. Näin siis oman teoriani mukaan.

Mutta se elokuva! Highlander 4 on sekavahkoa kerrontaansa sekä muutamia perustavanlaatuisia virheitä lukuun ottamatta kelvollinen elokuva. Kaiken sen jälkeen, mitä sarjassa on jo nähty ei neljäs osa ainakaan huonommaksi voi enää pistää, Bruce Paynen esitystä lukuun ottamatta. Mies tuntuu vetävä tuskastuttava puusta veistetty irvistelyvaihde silmässä koko elokuvan ajan, saaden jopa Christopher Lambertin näyttämään vakavalta luonnenäyttelijältä. Muutamassa kohdassa elokuvaa on selvästi jouduttu äänittämään uusiksi, eivätkä näyttelijät ilmeisesti enää jaksaneet tulla uusimaan rooliaan ja äänitystä varten jouduttiin palkkaamaan täysin erilaiselta kuulostavia näyttelijöiltä. Ei Highlander 4 elokuvana mikään ihmeempi ole, mutta kun kronologiset ongelmatkin saatiin nokkelasti setvittyä, ei hirveästi jäljelle isompaa moitetta jää ainakaan sarjan itsensä puitteissa. Teattereissa pyöri aikoinaan täysin erilainen, kamala ja keskeneräisenä julkaistu elokuva, josta tämä DVD-versio on ihan mukiinmenevästi viimeistelty.

Arvio: 2.5/5

HIGHLANDER: ENDGAME, 2000 USA

Tuotanto: Bob Weinstein, William N. Panzer, Harvey Weinstein, Peter S. Davis, Cary Granat

Ohjaus: Douglas Aarniokoski

Käsikirjoitus: Joel Soisson

Näyttelijät: Christopher Lambert, Adrian Paul, Bruce Payne, Donnie Yen, Damon Dash

Highlander 3: Saalistaja (1994)

Ensimmäisessä osassa kuolematon skotti Connor MacLeod toteutti kohtalonsa ja jäi viimeisenä henkiin kuolemattomien ajattomassa mittelössä, minkä seurauksena miehen harteilta karisivat ikuisen elämän kirous sekä highlandereiden säännöt. Connorista tuli kuolevainen. Toisessa osassa paljastui, että Connor MacLeod sekä muut kuolemattomat ovatkin oikeasti Zeist -planeetalta ja jonkin ihmeellisen luonnonlain mukaan kun maan päällä on useampi zeistlainen, he kaikki ovat kuolemattomia.

Kolmas osa sijoittuu kronologisesti ensimmäisen ja toisen Highlanderin väliin. Connor MacLeod on nyt kuolevainen ja isä, miehen vaimo on päässyt kuolemaan ennen elokuvan tapahtumia ja poikakin kuolee tai katoaa ihmeellisesti ennen toista elokuvaa. Perinteiseen Highlander -tyyliin välistä leikataan tuon tuosta flashbackeihin, joissa Connor MacLeod seikkailee mm. Japanissa. Connor oli Ramirezin kuoleman jälkeen löytänyt Conan Barbaarin shamaanista itselleen uuden mentorin, jonka elokuvan pahis, Mario van Peeblen esittämä Kurgan -wannabe surmaa ja jää lopulta vangiksi Connorin mentorin sortuvaan luolaan aina elokuvan nykypäivään asti. Kurgan -wannaben kuoriuduttua vankilastaan Connor saa mystisesti taas kuolemattomuutensa takaisin ja suunnilleen jokaisesta sarjan elokuvasta tuttu titaanien taistelu alkaa jälleen alusta. Näyttelijöistä Christopher Lambert yrmistelee ja murahtelee tuttuun tyyliinsä, Deborah Kara Unger näyttelee mukiinmenevästi Connorin tämänkertaista tulevaa ja menevää mielitettyä sekä Mako tekee perinteisen roolinsa japanilaisena mentorina. Heikoin lenkki näytteljöistä on Mario van Peebles, joka lähinnä yrittää imitoida muikeaa matalaäänistä Clancy Brownia ensimmäisestä elokuvasta, siinä surkuhupaisasti epäonnistuen.

Highlander kolmosella ei todellakaan ollut sarjan vaikean kolmannen elokuvan taakkaa, sillä periaatteessa elokuvan tekijät olisivat voineet tehdä mitä tahansa ja lopputulos olisi ollut läpeensä puiseen kakkososaan verrattuna mestariteos. Tässä tapauksessa tekijät viisaasti pyrkivät tekemään elokuvasta mahdollisimman paljon hyvän ensimmäisen osan kaltaisen. Periaatteessa kolmas osa on muutamia pieniä eroavaisuuksia ja eri näyttelijöitä lukuun ottamatta remake.

Mistään mestariteoksesta ei kuitenkaan ole kyse, ei edes ensimmäisen osan veroisesta elokuvasta. Ennen kaikkea Highlander 3 kärsii toisinaan halvahkosta televisiotasoisesta yleisilmeestä sekä ajoittaisesta sekavasta logiikasta. Jos Connor MacLeod ei ollutkaan todellisuudessa viimeinen highlander, miksi hän sai ensimmäisessä elokuvassa viimeiselle highlanderille tulevan ”palkinnon” ja vapautui kuolemattomuudesta? Entä miten on mahdollista että Connor yhtäkkiä saakin kuolemattomuutensa takaisin? Miksi pahis satojen vuosien yhteisen vankeuden jälkeen päättääkin yhtäkkiä tappaa toisen kätyrinsä mutta jättää toisen henkiin? Zeistilaista logiikka varmaan. Tarinakin tuntuu etenevän lähinnä töksähdellen, jokaista tehokasta kohtausta kohti on laahaava turha kohtaus, joka ei edistä tarinaa tai syvennä henkilöitä oikeastaan ollenkaan. Lopussa juonen kannalta keskiöön nousevasta Connorin pojasta ei esimerkiksi tiedetä kuin että hän on Connorin poika ja sillä selvä. Elokuvassa ei myöskään kuulla ollenkaan Queenia, vaan viimeisen taistelun päälle on ympätty mielikuvituksettomasti jotain sattumanvaraista rokkenrollia.

Loppujen lopuksi Highlander 3 on ihan hyvä elokuva. Itsenäisenä teoksena se ei ole kummoinen, mutta Highlander -sarjassa se on yksi paremmista pätkistä. Jos Highlander -elokuvien joka suhteessa sekavan ja jokaisessa elokuvassa ristiriitaisen sisäisen logiikan pähkäily tuottaa harmaita hiuksia niin miettikääpä tätä: pari vuotta ennen tätä elokuvaa alettiin tuottaa ilmeisesti samaan kaanoniin kuuluvaa, kuulemma ihan kelvollista televisiosarjaa, jossa Connor MacLeodin nähtävästi kauan hyvinkin kadoksissa ollut pikkuserkku Duncan MacLeod seikkailee yhdessä monen tusinan muun kuolemattoman sekä muun populan kanssa. Ja Connor Macleodin piti olla jo ensimmäisen osan jälkeen se ainoa ja viimeinen. Zeistilaista logiikkaa totta tosiaan.

PS. Laskekaa huviksenne miten monta kertaa elokuvan aikana hoetaan "There can be only one". Tässä kohtaa sarjaa koko hokema räjäyttää sitkeimmänkin ironiamittarin.


Arvio: 3/5

HIGHLANDER 3: THE SORCERER, 1994 Ranska, Iso-Britannia, Kanada
Tuotanto: Andrew Morahan
Ohjaus: Claude Lèger
Käsikirjoitus: Paul Ohl, William N. Panzer, Rène Manzor, Brad Mirman
Näyttelijät: Christopher Lambert, Mario van Peebles, Mako, Deborah Kara Unger

Highlander 2 - paluu (1991)

Ensimmäisessä osassa Connor MacLeod onnistui surmaamaan viimeisen kuolemattoman ja sai itselleen kaiken maailman tiedon ja taidot. Kaikenlaisen inhimillisen järjen mukaan ensimmäisen Highlanderin olisi pitänyt jäädä viimeiseksi. Kuolemattomia kun ei enää ole ja alkuperäinen mytologiakin kävi turhaksi. Miten tuota tarinaa voisi oikeastaan edes jatkaa? Siis hylkäämättä koko ensimmäisen elokuvan tapahtumia ja mytologiaa niin kuin Highlander 2 ja loput kolme jatko-osaa.

Mitä juoneen tulee, Highlander 2 on legendaarinen elokuva. Ei varsinaisen nerokkuutensa vaan, noh sanotaan vaikka luovuutensa vuoksi. Ensinnäkin elokuva sijoittuu dystooppiseen korporaatioiden hallitsemaan tulevaisuuden maailmaan. Planeetta Zeistista maahan pöllähtänyt ex-kuolematon Connor MacLeod on mennyt ja keksinyt maata auringon säteilyltä suojaavan keinotekoisen ilmakehähimmelin joka aiheutti maahan ikuisen iltaruskon ja pimeyden. Ikävänä suunnitteluvirheenä koneen sammuttaminen vaatii enemmän virtaa kuin sen käyttäminen. Hups. Kuolemattomuus ei tietenkään enää ole pelkkä salaperäinen mysteeri vaan zeistilaiset nyt vain ovat kuolemattomia silloin kun zeistilaisia sattuu olemaan telluksella useampi kuin yksi, ja koska Zeistin väki saa päähänsä ottaa Connor MacLeodin hengiltä he loogisesti lähettävät zeistilaisia hoitamaan homman! Tarvitseeko tätä edes jatkaa? Koko elokuvan tarinassa on hädin tuskin päätä tai häntää, jopa hahmot ihmettelevät yhdessä kohtaa käsikirjoituksen himmeää logiikkaa. Sanomattakin selvää ettei tällä elokuvalla ole nimeä ja hahmoja lukuunottamatta juurikaan mitään tekemistä sen hyvän ykkösosan kanssa.

Pökkelöstä lavastuksesta ja onnettomasta leikkauksesta voisi jaaritella vaikka kuinka paljon, mutta uskokaa huviksenne että ne ovat tasan niin hyviä kuin elokuvan juonikin. Näyttelijöistä puhtain paperein ei varsinaisesti selviä yksikään. Christopher Lambert tuntuu koko elokuvan ajan vaivaantuneelta ja vastentahtoiselta sanomaan sanaakaan kammottavaa tekstiä, Sean Conneryn esittämä ilmeisen salaperäisesti henkiin herännyt Ramirez ei sano tai tee oikeastaan yhtään mitään tarinan kannalta merkitsevää. Michael Ironside… on Michael Ironside peruukki päässä. Ja sitten on se piikkisian näköinen duo, maailman stereotyyppisin korporaatiomies sekä nainen joka rakastuu Connoriin suunnilleen ensimmäisen yhteisen kohtauksen aikana. Ei näin.

Highlander 2 on kaikin kuviteltavissa olevin tavoin kädetön elokuva, joka lähes tuhosi koko lupaavasti alkaneen Highlander -saagan tehden siitä erityisen vihatun tekeleen fanien keskuudessa. Se sai ilmestyessään haukut suunnilleen kaikilta vähänkään selväpäisiltä kriitikoilta ja se onkin toistuvasti nimetty yhdeksi maailman huonoimmista elokuvista, jonka jopa sarjan jatko-osat ovat pyrkineet unohtamaan. Henkilökohtaisesti en pidä elokuvaa huonoimpana edes Highlander -sarjassa, nimittäin vaikka The Quickening onkin täysin vesitetty räpellys, on siinä omaan makuuni tahattoman huumorin hippusia ainakin kahden tähden edestä.

Hassua triviatietoa: Alunperin Christopher Lambert kieltäytyi käsikirjoituksen luettuaan koko elokuvan teosta, mutta mies saatiin lopulta taivuteltua uusimaan roolinsa lupaamalla palkata tämän hyvä ystävä Sean Connery mukaan kärsimystä jakamaan.

Arvio: 2/5

HIGHLANDER 2: THE QUICKENING, 1991 Ranska, Iso-Britannia, Argentiina

Tuotanto: Peter S. Davies, William S. Panzer

Ohjaus: Russell Mulcahy

Käsikirjoitus: Peter Bellwood, William S. Panzer, Brian Clemens

Näyttelijät: Christopher Lambert, Sean Connery, Michael Ironside, Virginia Madsen

Highlander - kuolematon (1986)

Ah, ensimmäinen Highlander. Kuinka kauan sitä onkaan tullut ajateltua kirjoittaa kokonaista arvostelua tästäkin elokuvasta? Ensimmäinen Highlander on itselleni jotain myyttistä ja ihmeellistä, jotain josta on koko ikänsä kuullut puhuttavan, mutta joka tuli itse tarkistettua harmittavan myöhään. Sen näkemisestä alkaa olla jo ainakin puolen tusinaa vuotta aikaa, mutta vieläkin jaksaa takaraivossa pärisyttää elokuvan koko mahtavuus ja tietysti se soundtrack.

Highlander kertoo Christopher Lambertin esittämästä Connor MacLeodista, 1500 -luvun Skotlannissa syntyneestä veijarista, joka heräsi kuolleista ja joutui lopulta karkoitetuksi heimostaan. Connorille ilmestyi kuin tyhjästä mentoriksi Sean Conneryn esittämä Ramirez, joka kertoo miehen kuuluvan kuolemattomien joukkoon ja että tämän voi tappaa vain kaulan katkaisemalla. Ramirez lisäksi selittää, että kuolemattomien kohtalona on tappaa toisensa ja viimeisenä henkiin jäänyt saa osakseen mystisen ”palkinnon”. Elokuvan loppumittelöt käydään nykyajan New Yorkissa, jossa Connor elää valenimen turvin ja odottaa lopullista taistelua.

Highlander yhdistää hienosti näyttävää miekkailutoimintaa fantastiseen ja persoonalliseen mytologiaan jossa imua riittää. Ohjaus ja käsikirjoitus kokonaisuutena ovat erittäin sujuvasti hallussa ja leikkaukset nykyajan sekä menneisyyden välillä on onnistuttu pitämään hanskassa tyylikkäästi, suorastaan eeppistä tunnelmaa rakentaen. Näyttelijätkin hoitavat tonttinsa erinomaisesti; Sean Connery on oma karismaattinen itsensä, Christopher Lambert murisee sekä yrmistelee taatun katu-uskottavasti ja Kurgania esittävä matalaääninen Clancy Brown hoita pahiksen roolin tyylillä. Ja sitten on se Queenin tekemä tykki soundtrack.

Highlander on pahuksen viihdyttävä elokuva, mielestäni yksi parhaista kulttielokuvista. Ainut isompi ongelma elokuvassa on, että se on periaatteessa viimeinen osa, eikä sille voi tehdä suoraa jatkoa hylkäämättä kaikkea inhimillistä järkeä ja logiikkaa, enintään prequeleja tai vaihtoehtouniversumiin sijoittuvia jatko-osia. Valitettavasti suoraa jatkoa kuitenkin tehtiin kokonaisen elokuvasarjan sekä kolmen televisiosarjan verran. 

Arvio: 4/5

HIGHLANDER, 1986 USA, Iso-Britannia

Tuotanto: Peter S. Davis, William M. Panzer Ohjaus: Russell Mulcany

Käsikirjoitus: Gregory Viden, Peter Bellwood, Larry Ferguson

Näyttelijät: Christopher Lambert, Sean Conney, Clancy Brown, Roxanne Hart, Jon Polito

The Decline of Western Civilization (1981)

Elettiin 70-luvun loppua. Neukut miehitti Afganistanin, pääoma Chilen, Jimmy Carter valkoisen talon. Kalifornian kuvernaattorina hääräsi Jerry Brown. Näihin aikoihin oli viranomaisten ja vanhempien harmiksi nuorison suosioon noussut punkrock niitteinen ja mekaanisine käkättimineen, olkoonkin että Sid Vicious oli juuri kuollut ja Pistolskin hajonnut omia aikojaan sekä ekan polven punkkarit alkoi muutenkin olemaan seniilejä ja kesyjä. Jengi alkoi pikkuhiljaa soittaa nopeammin ja agressiivisemmin, alettiin puhua hardcoresta. Ison rahan mainstream media ei luonnollisesti bändejä juurikaan noteerannut ja moni punkkonsertti päättyi tavalla tai toisella tappeluun millon natsisikapoliisin, millon jonkun muun porukan kanssa. Siihen aikaan nimetön elokuvaohjaaja Penelopa Spheeris (mm.Wayne’s World) päätti tehdä Losin skenestä dokkarin.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan The Decline of Western Civilization kuvaa oman aikansa L.A:n nuorta ja räävitöntä punk-kulttuuria kummempia kaunistelematta tai saarnaamatta. Koko dokumentti koostuu pääosin villeistä keikkanauhoituksista sekä artistien ja fanien haastatteluista. Edellisistä nimekkäimpiä ovat mm. Black Flag, Circle Jerks, Catholic Discipline ja Germs, jotka kuulunevat kaikki punkin pakolliseen yleissivistykseen. Mistään kovin syvällisestä tai vakavasta ei tietysti ole kummassakaan ole kyse. Toisinaan laulut koostuvatkin pelkästä ölinästä ja huutamisesta, toisinaan otetaan vähän kantaakin. Niin tai näin, oli mainio idea tekijöiltä lisätä esitysten yhteyteen tekstitetyt lyriikat.

Tunnelma haastatteluissa on sympaattisen vilpitön ja rento. Haastateltat ovat luonnollisesti kaukana klassista kusipäisistä rocktähdistä, jalat tukevasti maassa pitäviä janttereita joille koko touhussa tärkeintä on hauskanpito ja kaverit. Ja ehkä vähän maailman parantaminenkin ja vallankumous, mene ja tiedä.

Kaikenkaikkiaan The Decline of Western Civilization on halvahkoksi dokumentiksi teknisesti moitteetonta jälkeä. Ohjaaja on viisaasti ymmärtänyt jättäytyä taka-alalle ja antaa kuvattavien hoitaa puhumisen ja muun performanssin. Spheerisillä ei selvästi ole mitään ennakko-oletuksia tai sanomaa ilmiötä tai bändejä kohtaan ja koskien, vaan koko dokumentti tuntuu valmistumisajankohtaansa nähden yllättävänkin neutraalilta. Esitysten sekä haastatteluiden välinen rytmitys on sekin hoidettu onnistuneesti. Muutaman lyhyehkön rykäisyn päätteeksi yleensä leikataankin rentoa jutustelua kuuntelemaan eikä huonompikaan setti pääse mainittavasti häiritsemään. Tärkeintä kuitenkin on, että Spheeris on dokumentissaan onnistunut vangitsemaan punkin sielun ja oman aikansa hengen lähestulkoon täydellisesti.

Suositellaan kaikille aiheesta kiinnostuneille ja vaikka oppimateriaaliksi naperoille. Dokkari on saatavana dvd:llä ja blu-rayna, mutta tosipunkkarit katsoo tämän bootleggina. Systeemiä ei tueta.


Arvio: 4.5/5


THE DECLINE OF WESTERN CIVILIZATION, 1981 USA
Tuotanto: Penelope Spheeris
Ohjaus: Petelope Pheeris

Balthazar (1966)

Muistan vielä kun vuosia sitten Peter von Baghin kirjoista innostuneena aloitin vakavamman elokuvaharrastukseni. Ensitöikseni aloin etsiä tutustumisen arvoisia elokuvaohjaajia ja elokuvan merkkiteoksia netin sivustoilta ja varasin itselleni lähes loputtomasti aikaa kaiken mahdollisen vähänkään kiinnostavan katsomiseen. Rupeamani ensimmäinen elokuva oli tämä Robert Bressonin ohjaama Balthazar, elokuva jonka ennestään tiesin lähinnä perustuvan löyhästi Dostojevskin Idioottiin, yhteen suosikkikirjoistani, ja jonka pääosaa esittää aasi. Tietysti muistettiin teosta yleensä myös mestariteokseksi monesti kehaista, välistä jopa ohjaajansa parhaaksi elokuvaksi.

Elokuva alkaa aasi Balthazarin syntymällä sekä lapsuuden kuvauksella Ranskan maaseudulla. Lapset ottavat aasin omakseen, kastavat ja antavat sille nimen. Heille aasi on arvokas ja inhimillinen olento siinä missä ihmisetkin. Lapsuuden loppu tietää kärsimysten alkua sekä aasin että sen lapsuudenystävien elämässä. Koko elokuvan ajan ihmishahmot kunnostautuvat jos jonkinlaisissa syntisissä menoissa, mitä tahansa he ikinä kärsivätkin, aasi kärsii kaiken moninkertaisesti mutta eleettömän rauhallisesti. Elokuvassa ainut synnitön hahmo onkin itse aasi, eräänlainen Kristuksen ja pyhimysten vertauskuva, jonka kohtalona on yksinkertaisesti kärsiä ihmisten vuoksi ja lopulta kuolla. Jos juoni kuulosti kamalan barbaariselta ja raa'alta, niin sanottakoon että näin vanhassa elokuvassa ei ole ollenkaan sellaista raakaa väkivaltaa, gorea tai verta mitä esimerkiksi nykyelokuvissa. Eli sopii katsoa ihan huoletta.

Balthazarissa kiteytyy mielestäni upealla tavalla koko Robert Bressonin tyylikirjon parhaat puolet. Ensinnäkin elokuva on joka suhteessa erittäin hillitty ja tyylikäs, kuten Bressonin elokuvat yleensä. Mikään Balthazarissa ei varsinaisesti tunnu suurelta tai yliampuvalta vaan kaikki osaset kameratyöskentelystä kuvasommitteluun ja lavastuksesta käsikirjoitukseen tuntuvat erittäin tiiviiltä ja riittävän yksinkertaistetuilta muodostaaksen selkeän ja eheän kokonaisuuden ilman rönsyilyä, ylimääräistä täytettä tai aukkoja. Näyttelijät ovat ohjaajalleen tyypillisesti pyritty pitämään mahdollisimman vähäeleisinä ja ilmeettöminä, kuin vuorosanojaan lausuvina patsaina konsanaan, mikä oudolla tavalla sopiikin ohjaajan muuhun tyyliin kuin nokka naamaan. Yhdenkään näyttelijän työstä ei ole moitteen sijaa, kaikkein vähin aasin itsensä.

Mitään jenkkityylistä vauhtia ja vaarallista hurjastelua on turha tämän elokuvan kohdalla edes kuvitella, puhumattakaan helposta ja kevyestä viihteestä tai melodraamasta. Balthazarissa on kyse enemmänkin erittäin syvällisestä hengellisestä ja filosofisesta taideteoksesta kuin mistään helposta kertakäyttöhuvituksista, mikä ei siis tarkoita että kyseessä olisi mikään jäätävän monimutkainen tai vaikeaselkoinen teos, syvällinen vain. Jotenkin kummassa elokuva on samanaikaisesti sekä ahdistavan kyyninen että tavattoman kaunis ja viisaskin, kuten päähenkilönsä.

Mutta onko se maineensa veroinen mestariteos? Varmaan jo huomasitkin ettei tekstissäni ole niin minkäänlaista moitetta tätä elokuvaa kohtaan. Vastaus on siis kyllä. Yhdyn varauksetta tämän elokuvan ylistäjien kuoroon, mielestäni kyseessä on ehdottomasti Robert Bressonin hienon filmografian sekä hienoin että tasapainoisin teos ja yksi maailman parhaimmista elokuvista, jossa kiteytyy hienosti tekijänsä uniikin tyylin kaikki parhaat puolet ilman sen pahempia kauneusvirheitä ja ylilyöntejä. Mielestäni Balthazar kuuluisi itsestään selvänä osana jokaisen elokuvaharrastajan ja vähän muidenkin yleissivistykseen. Tosin kannattanee ehkä ensin tutustua Bressonin muihin elokuviin ihan jo syystä että tästä saa vähän paremmin irti kun on jo päässyt sinuiksi miehen riisutun ohjaustyylin kanssa.



Arvio: 5/5

AU HASARD BALTHAZAR, 1966 Ranska, Ruotsi

Tuotanto: Mag Bodard Ohjaus: Robert Bresson Käsikirjoitus: Robert Bresson 

Näyttelijät: Anne Wiazemsky, Francois Lafarge, Nathalie Joyaut, Philippe Asselin, Walter Green

Zardoz (1974)

Muistan joskus varhaisteininä lukeneeni silloisesta TV-maailmasta arvostelun yhdestä hassusta tieteiselokuvasta, jonka nimi ei tunnu tarkoittavan mitään, jossa puhuttiin hassuja seksuaalisuudesta ja kuolemattomuudesta ja joka ylistettiin maasta taivaisiin. Pitihän se tietysti katsoa vaikka puolenyön jälkeen tulikin, sehän voi olla vaikka mitä pornoa. Elokuvan loputtua nuoren Brutuksen maailma oli peruuttamattomasti muuttunut, paluuta menneeseen ei enää ollut. Näin siis kohtasin Zardozin ensimmäistä kertaa ja siitä tuli kertaheitolla yksi suosikkielokuvistani.

Mistä Zardoz siis kertoo? Kyseessä on post-apokalyptinen tulevaisuuskuvaus. Järjestäytynyt hmiskunta on tuhoutunut jo ammoin ja maailma hallitsevat väkivaltaiset barbaariheimot jotka palvovat mystistä Zardozia, lentävää kivipäätä joka jakaa aseita vastineeksi kuuliaisuudesta ja ruokauhreista. Superkarismaattisen Sean Conneryn esittämä Zed on erilainen barbaari, hän on älykäs ja utelias tietämään Zardozin todellisen merkityksen. Miehen matka vie pienen pienelle sulkeutuneelle ihmiskunnan sivistyksen utopistiselle saarekkeelle jossa kuolemattomat, luonnosta vieraantuneet ja hippiytyneet ihmiskunnan rippeet yhä jatkavat loismaista elämäänsä ilman rajallisen ihmiselon iloja ja suruja. Heille on ulkomaailman asukki on pelkkä eläin ja anomalia, kuin otus toiselta planeetalta. Zedistä tulee ylisofistikoituneiden hippien koe-eläin ja lemmikki. Todellisuudessa kaiken taustalla väijyy suurempi suunnitelma ja salaliitto, jota en tässä spoilaa.

Ensimmäinen asia johon Zardozin suhteen varmasti kiinnittää huomiota on elokuvan varsin hapokas lavastus ja puvustus, joista joko pitää tai sitten ei. Itselleni Zardoz on ennenkaikkea juonellinen ja symbolinen kokonaisuus jossa erikoiset lavasteet ja rättipuvut toimivat lähinnä eksentrisenä, joskin paikoin varsin luovahkona ja näyttävänäkin pintasilauksena itse substanssille, eli hienolle tarinalle. Visuaalisesti elokuvan parasta antia ovat mielestäni ehdottomasti ainakin lopun peilikikkailukohtaus, vahanukkegalleria ja flashbackien rappioituneen maailman kuvaus. John Boorman onkin aina ollut nimenomaan visuaalinen kertoja, eikä mies varsinaisesti tuota pettymystä tämänkään elokuvan kohdalla, mikäli elokuvan omituisesta julkisivusta ja parista omituisesta seksuaalisesta kohtauksesta yli pääsee.

Tarinasta itsestään voitaneen ainakin sanoa että se on varsin 60- ja 70-lukujen näköinen ja kuuloinen, eli ainakin varsin vasemmistolainen ja psykedeelien aineiden vaikutuksen alaisena tehdyn näköinen, mikä ei välttämättä tee Zardozista ollenkaan tyhmää tai huonoa vaan ennen kaikkea luovan ja intuitiivisen. Erityiseksi ansioksi voitaneen ainakin sanoa, että vaikkei elokuva kauhean monimutkainen tai äkkiväärä olekkaan sen etenemistä on virkistävän vaikeata ennustaa. Kokonaisuutena absoluuttisia suosikkikohtauksiani elokuvassa ovat erityisesti alun omituisen palvontamenon lisäksi ainakin vihoviimeinen kohtaus jota en edes osaa sanoin selittää, ja flashback jossa katsojalle paljastuu Zardozin alkuperä sekä lopulta koko suuri salajuoni. Nimenomaan Zardozin nimen alkuperä yllätti itseni täydellisesti, niin kekseliään yksinkertainen se on, kuin salapoliisiromaanissa konsanaan. Näyttelijöistä voitaneen sanoa ainakin että koko kööri tekee moitteetonta työtä, etunenässä pääosaa esittävä Connery itse.

Kokonaisuutena voitaneen sanoa että Zardoz on tieteiselokuvalle vähän samaa kuin joku Van Der Graaf Generator rockmusiikille. Toiset (lue: useimmat) eivät ymmärrä tai löydä siitä mitään tarttumapintaa, toisille se on lähes uskonnollinen kokemus ja nerouden multihuipentumaa. Itse kuuluun jälkimmäiseen lahkoon, joskin maltillisempaan siipeen. Zardoz on edelleen itselleni merkittävimpiä katsomiskokemuksia ja parhaita näkemiä elokuvia, joka paitsi kiehtoo ja kestää useammankin katselukerran, myös stimuloi mukavasti ajattelemaan syntyjä syviä. Zardoz on laatuscifiä valikoivaan makuun.

Arvio: 5/5

ZARDOZ, 1974 Irlanti

Tuotanto: John BoormanOhjaus: John Boorman Käsikirjoitus: John Boorman

Näyttelijät: Sean Connery, Charlotte Rampling, Sara Kestelman

Fritz - kova kolli (1972)

Joskus kuusikymmentäluvun loppuvuosina nuori animaattori Ralph Bakshi totesi kyllästyneensä täysin erilaisten tyhmien söpöilypiirrettyjen tekoon ja päätti aloittaa vakavampien, aikuisille katsojille suunnattujien animaatioelokuvien tuotannon. Valitettavasti miehen debyyttielokuvakseen suunnittelema Heavy traffic ei saanut vastakaikua isoilta studiopomoilta ja se jouduttiin hyllyttämään ainakin toistaiseksi. Kerran eräällä kauppareissulla miehen käteen tarttui kappale Robert Crumbin Fritz the Cat -sarjakuvaa ja hän totesi nokkelan sarjakuvan erinomaiseksi pohjaksi kokonaiselle satiiriselle elokuvalle. Pyörät lähtivät nopeasti lopulta pyörimään, tekijätiimi saatiin kasaan ja Robert Crumbilta saatiin hyväksyntä elokuvaan, joka päädyttiin lopulta tekemään omakustanteena ja pikkurahalla.

Fritz the Cat seuraa Fritzin, nuoren kollin ja hänen kavereidensa, muiden antropomorfisten eläinten sekoilua 70-luvun alun New Yorkissa. Elokuva koostuu useammasta vähän irrallisesta tarinasta, joissa satiirisesti irvaillaan erilaisille oman aikansa kapinaliikkeille ja muille ilmiöille ekoterrorismista Mustiin panttereihin ja vapaasta rakkaudesta konservatiivioikeiston päähänpistoihin. Ote elokuvassa on hyvin anarkistinen ja räävitön, se muistetaan yhtenä ensimmäisistä piirretyistä elokuvista joka sisältää mm. huumeiden käyttöä ja seksiä. Sarjakuvapiirtäjän harmiksi elokuva otti erittäin paljon vapauksia tarinan sekä hahmojen suhteen ja lopputulosta on kuvattu enemmän Ralph Bakshin kuin Crumbin luomukseksi. Mies onkin halunnut sittemmin moneen otteeseen irti koko elokuvasta.

Jos Fritziä elokuvana haluaisi kuvata muutamalla sanalla, sanat olisivat: raaka, anarkistinen, räävitön. Raa’alla en luonnollisesti tarkoita raakaa väkivaltaisuutta vaan yleisesti visuaalista hiomattomuutta ja koko elokuvan silmiinpistävää kaunistelematonta suoruutta; elokuva nimittäin ei varsinaisesti pyri demonisoimaan pilkkansa kohdetta vaan kuvaa tiettävästi hyvinkin realistisesti ja pisteliäästi minkälaisesta kohelluksesta hedonistisen hippinuorison touhuissa oikeastaan oli kyse. Toisinaan pienellä budjetilla tehdyn elokuvan ääniraita sekä piirrosjälki ovat hyvinkin suttuista jälkeä ja animaatio nykivää, mikä tuo mieleen erilaiset piirretyt musiikkivideot. Tyyli sopiikin mielestäni anarkistiseen ja joka suuntaan röyhkeästi haistattelevalle elokuvalle kuin nokka naamaan. Mitä räävittömyyteen tulee niin katsokaa huviksenne elokuvan ensimmäinen kohtaus, jossa työmies virtsaa hipin niskaan. Kohtaus tiivistää koko loppuelokuvan hengen täydellisesti.

Jos Fritzistä jotain varsinaista moitetta voi antaa, niin elokuva tuntuu hyvin epätasaiselta ja rönsyilevältä, sekä etenkin eri osiot tuntuvat juonellisesti hyvin irrallisilta, mikä ainakin omaa katselukokemustani haittasi jonkin verran. Lisäksi elokuvassa on pari hyvin irrallisen oloista lyhyttä kohtaa, joiden ääniraidat ovat oikeasti salaa nauhoitettuja ja studion ulkopuolella improvisoituja. Kuitenkin rajoja rikkova kumouksellinen elokuva on mielestäni monessa suhteessa kestänyt hyvin aikaa ja etenkin katsojat, jotka nauttivat hurmeisen räävittömästä menosta sekä tuntevat pilkattavan aikakauden ilmiöitä todennäköisesti saavat tästä elokuvasta paljon irti. Toisinaan Fritzin kuvia kumartelematon meno onnistuu hätkähdyttämään edelleen.

Seksiä, huumeita ja väkivaltaa sisältävä Fritz - kova kolli oli omana aikanaan valtava kohuelokuva ja siitä tuli nopeasti kaikkien poliitikkojen sekä huolestuneiden vanhempien sylkykuppi. Yksikään studio ei halunnut olla elokuvan kanssa tekemisissä ja elokuva tekijöineen päätyikin lopulta pienen eksploitaatiofirma Cinemationin talliin. Loppujen lopuksi elokuvasta tuli ensimmäinen piirretty elokuva, joka sai K18 -leiman ja koko kohun seurauksena siitä tuli kaikkien aikojen menestynein omakustanneanimaatio, joka teki Ralph Bakshista kertaheitolla alan suuren nimen. Elokuvan levittäjä otti kaiken ilon ikärajasta ja markkinoi elokuvaa jo legendaarisella eroottissävytteisellä julisteella, jossa luki suurella fontilla: ”We’re not rated X for nothin', baby!”.


Arvio: 4/5

FRITZ THE CAT, 1972 USA

Tuotanto: Steve Kranz
Ohjaus: Ralph Bakshi
Käsikirjoitus: Ralph Bakshi, Robert Crumbin sarjakuvan pohjalta

Näyttelijät: Skip Hinnant, Rosetta LeNoire, Ralph Bakshi, Phil Seuling, John McCurry, Mary Dean