Soy Cuba (1964)

Luulitte varmaan, että Mihail Kalatozovin ura olikin Älä odota kirjettä jälkeen paketissa. Pitkän Stalinin kontrollin tukahduttaman vaimean vaiheen jälkeen maestro puhkesi komeasti kukkaansa kahden merkkiteoksen verran, minkä jälkeen Kalatozovin kaikki luova energia olikin jo käytetty ja mestarin taideteosten taso lähti nopeasti laskuun.

Tällaisen käsityksen todennäköisesti saakin vanhempaa elokuvakirjallisuutta lukiessa, sillä Soy Cubaa ei perinteisesti olekaan Kalatozovin filmografiassa kovin korkealle noteerattu. Itse asiassa tämä elokuva haukuttiinkin ilmestyessään ympäri maailmaa niin perusteellisesti lyttyyn, että koko filmi kopioineen katosi aivan viime vuosikymmeniin asti, jolloin se sai viimein ansaitsemansa restauroinnin ja uudelleenjulkaisun Martin Scorsesen, Francis Ford Coppolan ja muiden alan amerikkalaisten nimimiesten toimesta. Riippumatta siitä, mitä joku muu Scorsesen tai Coppolan urasta ja persoonasta noin yleisesti ajattelee, tällaisen kulttuuriteon jälkeen miesten edessä on pakko kumartaa.

Mutta tarina edellisen Kalatozovin ohjaustyön jälkeen kuuluukin siten, että Kuubassa käytiin vuosikausia jatkunut pitkällinen verinen konflikti valtion joukkojen ja Fidel Castron johtamien vallankumoustaistelijoiden välillä. Vanha valta syrjäytettiin virallisesti vuoden 1959 tietämillä, minkä jälkeen Neuvostoliitosta tuli sikarimaan lähin liittolainen niin sotilaallisesti kuin taloudellisestikin. Ilmeisesti osana tätä läheistä ystävyyttä joku keksi lähettää johtavan neuvostoliittolaisen elokuvaohjaajan tiimeineen tuottamaan maahan aikansa kehittyneimmällä mahdollisella varustuksella ja mittavalla budjetilla uunituoretta vallankumousta juhlistavaa eeposta.

Soy Cubaa ei tosin kannata mennä sekoittamaan mihinkään Sergei Eisensteinin energisiin vallankumousmammutteihin sillä Kalatozov oli elokuvassaan kiinnostuneempi tutkiskelemaan kohdemaansa vääjäämättömään vallankeukaukseen johtaneita yhteiskunnallisia prosesseja silkan uskonnollisen hurmoksen sijaan. Käytännössä vallankumousta edeltävälle ajalle sijoitettu vähä tarina on jaettu neljään pienempään osaan, joissa kuvataan lyhyiden fiktiivisten kertomusten kautta eri yhteiskuntaluokkien suhteita, rikkaiden ja köyhien välistä elintasokuilua sekä rakennetaan samalla pikkutarkkaa kuvaa Kuuban valtiosta, sen kulttuurista ja kansasta. Tarinoiden taustalla vallankumous alkaa pikkuhiljaa edetä työläisten turhautumisen kautta suoraan lentolehtisten jakeluun ja lopulta aseelliseen konfliktiin epäoikeudenmukaiseksi koettua korruptoitunutta valtiovaltaa vastaan.

Olen varmaan tähän mennessä jo muistanut jokaisen Kalatozovin leffan arvostelun kohdalla kehua maasta taivaaseen miehen visuaalista silmää ja etenkin Sergei Urusevskin paljon puhuttua huikeaa kamera-akrobatiaa. Soy Cuba vie kuitenkin kaiken aiemmin mainitun kikkailun aivan uudenlaisille leveleille, jota ei vielä tähän päivään mennessä ole taidettu teknisyydessään koskaan ylittää. Tällä kertaa Kalatozov ja erilaisiin käsikameratekniikoihin erikoistunut Urusevski päättivät koettaa kuvata lähes koko elokuvan pitkillä liikkuvilla otoksilla kuvallisesta kauneudesta laisinkaan tinkimättä. Lopputulos on mahdollisesti visuaalisesti hengästyttävintä elävän kuvan taikaa, jota on kuuna päivänä tehty.

Tiettävästi Urusevski & Kalatozov saivat tätä varten armeijalta mukaansa uusinta infrapunatekniikkaa, jolla kuvauskohteiden voimakkaat kontrastit saatiin tallennettua aivan erityisellä tarkkuudella. Samalla mukaan lähti myös koko joukko erilaisia mielikuvituksellisia nostureita, vaijerirakennelmia ja erikoislinssejä, joilla vastaavasti uhmataan fysiikan ja kuvaustekniikan kirjoittamattomia lakeja tuon tuostakin. Kamera tuntuukin olevan jatkuvasti levollisessa liikkeessä, välillä laskeudutaan talon seinää pitkin alas, välillä lähdetään vallan lentoon kuin lintu, välillä uidaan kuin kala ja välillä madellaan kuin käärme puita ja rakennelmia pitkin. Urusevskin kamera tuntuu kuin elävän täysin omaa elämäänsä ilman minkäänlaisia keinotekoisia rajoituksia ja jokainen sen taltioima kuva ja siihen tehty leikkaus tuntuvat lähentelevän puhdasta täydellisyyttä. Jokainen yksityiskohta koko elokuvassa tuntuu olevan yksinkertaisesti juuri oikealla tavalla juuri oikeassa paikassa.

Kaikkein huikeinta Kalatozovin mestariteoksessa on, että vaikka kyseessä onkin vähintään yhtä tekninen ja pökerryttävä taidepaukku kuin miehen kaksi edellistäkin, ei ylenmääräinen kikkailu tunnu tällä kertaa vievän tippakaan tilaa itse tarinalta tai sen keskeiseltä sanomalta vaan päinvastoin vahvistavan sitä. Silminnähden aiheestaan inspiroituneella Kalatozovilla on selvästi ollut elokuvassaan aivan erityistä sanottavaa ja sen myös huomaa pienimpienkin detaljien johdonmukaisesta merkityksellisyydestä. Lopputuloksena on syntynyt massiivinen ja äärimmäisyyksiin asti rikas visio, joka kuitenkin tuntuu viimeiseen asti tiiviiltä ja hallitulta kokonaisuudelta ilman ainuttakaan turhaa tai tylsää hetkeä.

Soy Cuba on Mihail Kalatozovin ja Sergei Urusevskin upean uran kruunaava mestariteos, yksi kaikkien aikojen huikeimmista eteläamerikkalaisista ja neuvostoliittolaisista elokuvista sekä maailman parhaista alan tuotoksista ylipäänsä. Kuten niin monen muun vastaavan suuren teoksen kohdalla historiallisesti, myös rikollisen väheksytyn ja aliarvostetun Soy Cuban todellinen merkitys ja arvo tultaneen ymmärtämään vasta hamassa tulevaisuudessa, jos silloinkaan. Toivottavasti myös tämä vaatimaton sepustus saa kunnian olla osa tuota kyseistä prosessia.



Arvio: 5/5



SOY CUBA, 1964 Neuvostoliitto, Kuuba
Ohjaus: Mihail Kalatozov
Käsikirjoitus: Enríque Pineda Barnet, Javgeni Jevtushenko
Näyttelijät: Alberto Morgan, Celia Rodriquez, Jean Bouise, José Gallardo, Luz Maria Collazo, Raúl Garcia, Salvador Wood, Sergio Corrieri

I Wish (2011)

Kohichin ja Ryunosuken isälle ja äidille on tullut avioero ja veljesten huotajuuskin on jaettu tasan vanhempien kesken. Toinen pojista asuu äitinsä ja isovanhempiensa luona pienellä tulivuorisaarella kun taas toinen on jäänyt muusikkoisänsä luokse toiseen kaupunkiin. Välimatkaa kahden välillä on niinkin kanssa, että harvat yhteydenpidotkin joudutaan hoitamaan lähinnä puhelimen välityksellä. Toinen veljistä kuitenkin kuulee urbaanin legendan kahdesta luotijunasta, joiden tietyllä kohtaamispaikalla vapautuneella energialla on kyky toteuttaa sille esitettyjä toiveita. Niinpä veljet ystävineen päättävätkin yksissä tuumin pinnata koulusta päästäkseen toivomaan junilta perheen palaamista jälleen yhteen.

I Wishiin saatiin tiettävästi idea erään isohkon japanilaisen luotijunia valmistavan yrityksen kiinnostuttua tuottamaan markkinointimielessä alaansa sivuavan elokuvan. Yhteys luonnollisesti otettiin sen hetken nimekkäimpään mahdolliseen kotimaiseen ohjaajaan, jolle luvattiin työtään varten messevä tuotantobudjetti yhdistettynä mittaviin taiteellisiin vapauksiin. Lopullinen tuotos on siis käytännössä parituntinen mainos, mutta Hirokazu Kore-edan takuuvarmoista käsistä lähteneenä sellaisenakin taatusti viattomimpia joita on koskaan tehty.

Aiheeseensa nähden kyseessä on oikeasti yllättävänkin aikuinen kuvaus lapsuuden naiiviudesta sekä pyrkimyksestä löytää paikkansa hajonneen perheen muuttuneessa arjessa. Pääpaino tarinassakaan ei oikeasti ole luotijunien ihmeitä tekevissä taikavoimissa vaan lasten pitkin elokuvaa jatkuvassa matkassa kohti päätepistettä sekä sen aikana tapahtuvalla kasvulla ja muutoksella. Seikkailua varten lapsikatras joutuu käyttämään kekseliäisyyttään laistaakseen koulusta ja kerätäkseen rahaa matkaansa varten, apua joudutaan välillä pyytämään mummulta ja vaariltakin. Tietysti jokaisella pikkunaskalilla on myös oma hauska varatoiveensa kaiken varalle: yksi haluaisi mennä naimisiin opettajansa kanssa, yksi haluaisi takaisin kuolleen koiransa ja yhden mielessä siintää halu juosta vähän nopeammin.

En oikeasti enää edes tiedä mitä tässä vaiheessa voi I Wishistäkään enää muuta sanoa kuin että kyseessä on ehta Hirokazu Kore-edan ohjaustyö niin hyvässä ja pahassakin, onhan mestari tavoilleen uskollisesti tälläkin kertaa yksin vastuussa kaikesta mahdollisesta käsikirjoituksesta leikkaukseen. I Wish ei periaatteessa poikkeakaan millään tavoin miehen perinteisestä perhe-elokuvan tyylistä. Jopa suuri osa tässä nähtävistä aikuisista näyttelijöistäkin on Kirin Kikiä ja Hiroshi Abea myöden miehen uuden ajan elokuvien vakiokalustoa, mikä ei siis ole huono asia ollenkaan.

I Wish on pohjimmiltaan äärimmäisen herttainen ja hyväntuulinen draamaelokuva. Jos pituutta ja turhia sivujuonia vain olisi maltettu jättää sopivasti pois, tämä voisi helposti olla vielä ohjaajansa parhaimmistoakin.



Arvio: 4/5



KISEKI, 2011 Japani
Ohjaus: Hirokazu Kore-eda
Käsikirjoitus: Hirokazu Kore-eda
Näyttelijät: Hiroshi Abe, Joe Odagirl, Kirin Kiki, Kohki Maeda, Masami Nagasawa, Nene Otsuka, Ohshiro Maeda, Ryoga Hayashi, Yoshio Harada, Yui Natsukawa

Lähtöjä (2008)

Lähtöjä on vähän sellainen kokonaisuus ettei siitä osaa etukäteen oikeasti sanoa mitä siinä periaatteessakaan voisi tapahtua, mistä se alkaa tai mihin se päättyy. Yksi hyvin suuri syy tämän yllätyksellisyydelle liittynee kuoleman ja kuolleiden käsittelyn ympärillä liittyvään teemaan, joka Japanissa on perinteisesti ollut niin vahva kulttuurinen tabu, ettei tätäkään meinattu alunperin päästää teattereihin asti mistään kansainvälisestä levityksestä nyt puhumattakaan. Lopulta lupa kuitenkin heltisi, lopputuloksena rekkakuormallinen erilaisia palkintoja ympäri maailmaa, parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinto sekä päätyminen lukuisille kriitikoiden kokoamille vuoden ja vuosituhannen parhaiden elokuvien listoille. Miksi kukaan ei tätä Tykissä ole ennen tätä huomannut arvostella, voi vain arvailla.

Elokuvan alussa tutustutaan Daigoon ja Mikaan. Daigo tapasi soittaa aiemmin selloa tokiolaisessa sinfoniaorkesterissa ennen sen toimtojen lopettamista jatkuvan yleisökadon ja talousongelmien vuoksi. Daigo päättääkin ensitöikseen myydä sellonsa ja muuttaa vaimonsa kanssa asumaan edesmenneeltä äidiltään perimäänsä vanhaan lapsuudenkotiinsa. Vieraan naisen matkaan lähteneestä isästään Daigolla onkin jäljellä vain etäinen muistikuva, tältä lapsena saamansa vaatimaton muistoesine sekä lapsuusvuosien ensimmäinen sellonsa.

Varsinainen käännekohta nähdään Daigon luettua lehdestä työpaikkailmoituksen Lähtöjä-nimiseen matkailualan yritykseen, joka paljastuukin todellisuudessa perinteisiä japanilaisia hautajaismenoja järjestäväksi firmaksi. Kuolema ja kuolleet ovat rituaaliseen puhtauteen fiksatoituneessa kulttuurissa erityisen saastaisia ja Daigokin suhtautuu uuteen työhönsä alkuun erittäin vihamielisesti, mutta oppii ajan mittaan ymmärtämään hautajaisrituaalien todellisen kauneuden ja ansaitsee samalla ennakkoluuloisten kanssaihmisten kunnioituksen.

Lähtöjä on häkellyttävän kaunis ja koskettava elokuva. Ehdottomasti kaikkein yllättävintä Yojiro Takitan pienessä taideteoksessa etenkin näin länsimaisittain katsottuna on, miten tyynen rauhallisesti se ottaa aiheensa ilman turhaa synkistelyä, siirappia tai joutavaa melodraamaa, toisinaan sekaan on eksynyt yllättävän paljon kevyttä huumoriakin. Kuolleiden valmistelussa läsnä olevien omaisten tunteet heittelevät tarinan mittaan laidasta laitaan, mutta näiden suru tuntuu kaikessa vähäeleisyydessänkin pelkästään aidolta ja hyvällä tavalla herkistävältä. Taustalla tiuhaan soiva nätti klassinen musiikkikaan ei yritä manipuloida katsojaa tirauttamaan sokerikyyneleitä kuten monissa ison rahan Hollywood-produktioissa on aivan liian usein tapana.

Ehkä Takitan elokuvan salaisuus piileekin siinä, ettei kyseessä ole laisinkaan tarina kuolemasta vaan elämästä. Loppujen lopuksi viimeisen rajan kohtaaminen muodossa kuin muodossa on vain osa elämää ja kuolleiden käsittelyyn liittyvät näyttävän pikkutarkat riitit ja rituaalit ovat tarkoitettu yhtä paljon eläville kuin kuolleillekin. Niiden välillä nautitaan oikeaoppisesti loputonta elämäniloa sykkivästä luonnosta ja kukkeimmillaan olevista kirsikkapuista. Hautausfirman sympaattinen johtajakin on hukuttanut kämppänsä ikivihreällä kasvillisuudella ja lopussa Mikankin kerrotaan odottavan lasta. Lähtöihin on onnistuttu sisällyttämään koko lyhyt ihmiselämä kaikessa karuudessaan ja kauneudessaan.

En tiedä miksi tämänkin modernin klassikon katsomiseen ja arvostelemiseen meni näinkin pitkään, mutta olenpahan tyytyväinen että tämäkin pala hienointa elokuvataidetta tuli vihdoin kokonaisuudessaan koettua; kerrankin voinee Oscarinkin sanoa menneen täysin oikeaan osoitteeseen ilman epäilyksen häivääkään. Tätäkin onnistuneempia japanilaisia elokuvia uudelta vuosituhanneltakin toki löytyy kosolti, mutta Yojiro Takitan ohjaustyön arvoa tuokaan fakta tuskin ainakaan vähentämään pystyy, maailmassa kun on aina tilaa useammallekin mestariteokselle.



Arvio: 5/5



OKURIBITO, 2008 Japani
Ohjaus: Yojiro Takita
Käsikirjoitus: Kundo Koyama
Näyttelijät: Kazuko Yoshiyuki, Masahiro Motoki, Ryoko Hirosue, Tsutomu Yamazaki

Älä odota kirjettä (1959)

No mutta mitäs kaikkea muuta hyvää Mihail Kalatozov, tuo Georgian hassu pieni suuri mies tulikaan urallaan tehneeksi sen yhden kurkien lentämisestä kertovan klassikkoteoksensa lisäksi? No vaikkapa heti perään tällaisen perinteikkään Hollywood-seikkailuleffan hengessä tuotetun selviytymistarinan, mutta tavoilleen uskollisesti jälleen miljoona kertaa näyttävämmin ja tyylitajuisemmin kuin genren tuotokset keskimäärin yhä tänäkään päivänä. Nykyään katsottavissa oleva versio ei kuitenkaan ole virallisesti kuin keskeneräinen, sillä tyytymättömällä ohjaajalla oli alunperin tarkoitus kuvata muutamia kohtauksia uudelleen, mutta suunnitelmat eivät lopulta koskaan realisoituneet suuntaan taikka toiseen.

Tarinamielessä Kalatozovin seikkailufilkan ymmärtämiseen ei varsinaisesti tarvita kaksista mielikuvitusta tai symboliikantajua, sillä mies tässä harvemmin sellaisia juuri harrastaa. Tämän tarinakin esimerkiksi kertoo timanttiesiintymää etsivästä geologiryhmästä, joka jää ansaan Siperian loputtomaan erämaahan metsäpalon keskelle. Kulovalkeaa pakeneva ryhmä yrittää epätoivoisesti selvitä armottomia luonnonvoimia vastaan ja saada yhteyden ulkomaailmaan, mutta arvokkaat resurssit alkavat nopeasti huveta ja aika loppua kesken...

Lisättäköön edelliseen kuitenkin, että vaikka tarina lähteekin varsinaisesti liikkeelle metsäpalon tulisesta helvetistä, muuttuu tilanne elokuvan edetessä yhä enemmän taisteluksi lähenevää talvea, vähä vähältä kiristyvää pakkasta ja kasvavia nietoksia vastaan läpi tundran ja vuoristojen.Tällainen yllättävä täyskäännös tunnelmassa oli ainakin omasta mielestäni tekijöiltä suorastaan fantastisen loistava idea vaikkei se ehkä juonellisessa mielessä mitään kovin merkittävää uutta elokuvaan tuonutkaan.

Koska kyseessä on lähes samalla tuotantotiimillä kuvattu teos kuin Kurjet lentävät, lienee turha erikseen mainitakaan, että kyseessä on visuaalisesti lähes yhtä leuat loksauttava, parhaimmillaan jopa vähän komeampikin, kuin Kalatozovin ja Sergei Urusevskin edellisenkin yhteistyön hedelmänä syntynyt mestariteos. Tällä kertaa mustavalkoisena kuvattu siperialainen ikimetsikkö varjoineen ja siluetteineen riittää jo yksinään täräyttämään katsojaa tyylitajuisuudessaan lekalla takaraivoon, mutta viimeistään Kalatozovin harrastamien päällekkäisten kuvien ja Urusevskin akrobaattisen lennokkaiden kamera-ajojen liittyessä edelliseen päästään jo lajissaan kaikkein aikojen komeimpien kuvausteknisten suoritusten tasolle.

Älä odota kirjettä on todellinen ilo silmälle ja korvalle. Jos voisin, varmaan rakastelisinkin tätä elokuvaa silmilläni. Mutta ikävästi tämäkään ei vain ole mikään maailman täydellisin ja virheettömin timantti, vaan Kalatozovin visualisesta vyörytyksestäkin löytyy muutamia ikäviä säröjä, jotka onnistuvat repimään kokonaisuutta ainakin karvan verran väärään suuntaan. Kuten jo esimerkiksi aiemmin totesin, tarina ei ole mitenkään kovin syvällinen ja tyypilliseen kikkailuelokuvan tapaan ne komeat kuvaustekniset niksitkin tuntuvat hautaavan henkilöhahmot motiiveineen vahvasti alleen. Tatjana Samoilovan kauniista kasvoista toki ropisee roppakaupalla lisäpisteitä, vaikken ehkä tässä vaiheessa enää täysin varma hahmon päänsisäisestä maailmasta olekaan. Kaiketi yhtenä oleellisena teemana kuitenkin oli yksilötason tarpeiden ja kaunojen sivuuttaminen suuremman tehtävän tieltä.

Eri katsojilla todennäköisesti on hyvin erilaiset motiivit lähteä katsomaan tällaisia vanhan ajan vähemmän tunnettuja klassikoita. Itselleni uteliaisuuden ja yleissivistyksen ohella himo iski ihmepoika Rian Johnsonin taannoin julistettua Älä odota kirjettä Star Wars: The Last Jedin suurimmaksi inspiraatioksi. Luonnollisesti iski jälkimmäisen kuohittua tarve nähdä missä määrin Johnsonin visio möytäilee Kalatozovin näkemystä, mutta nyt molemmat katsottuani voin vain todeta The Last Jedin vertailun tähän olevan vähän samaa kaliiberia kuin vertaisi pierua oopperaan.

Mitä edellinen sitten ikinä tarkoittaakaan, jätän suosiolla lukijan oman mielikuvituksen varaan. Älä odota kirjettä on kuitenkin päräyttävä kokemus vailla vertaansa.



Arvio: 5/5



NEOTPRAVLENNOYE PISMO, 1959 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Kalatozov
Käsikirjoitus: Grigori Koltunov, Valeri Osipov, Viktor Rozov
Näyttelijät: Galina Kožakina, Innokenti Smoktunovski, Jevgeni Urbanski, Tatjana Samoilova, Vasili Livanov

Glomdahlin morsian (1926)

Edellisen menestyksekkään ohjaustyönsä jäljiltä Carl Theodor Dreyerin matka veikin suoraan Norjaan, jossa paikallisten tuottajien suosiollisella avustuksella oli tarkoitus kuvata peräti kaksi paikallisväriä huokuvaa maalaiselokuvaa vapaavalintaisten paikallisten tekstien pohjalta. Syystä tai toisesta suunnitelmat eivät koskaan toteutuneet sellaisinaan ja tämä kahdesta ainoanakin toteutunut päädyttiin kuvaamaan niin nopeasti ja halvalla ettei Dreyerilla tiettävästi ollu tähän etukäteen edes valmista käsikirjoitusta, vaan kaikki jouduttiin kuvaamaan paikan päällä improvisoiden suoraan lyhyehkön alkuperäisnovellin pohjalta.

Kuten varmaan hankalista tuotanto-olosuhteistakin jo taatusti huomaa, ei tätä pidetäkään yleisesti ohjaajansa komean uran hienoimpiin lukeutuvana hetkenä, eikä monessa lähteessä erityisten kehujen tai mainintojen arvoisena muutenkaan. Itse elokuvastakaan ei varsinaisesti ole meidän päiviimme säilynyt kuin vähän reilun puolen edestä, joten ohjaajan alkuperäistä visiota ei meidän aikanamme ole enää mahdollista päästä sellaisenaan näkemäänkään.

Edellinen onkin toisaalta sääli, sillä Glomdahlin morsiamella on parhaimmillaan omat mielenkiintoiset hetkensä. Varsinainen tarina on kuitenkin jo moneen kertaan nähty tasapaksu kertomus rikkaan talonpoikaisperheen nuoren neidon kielletystä rakkaudesta köyhän suvun pojan kanssa, näiden vanhempien vastustuksesta ja lopun käänteentekevästä kliimaksista, jonka jälkeen mennäänkin jo papin puheille ja onnellinen loppu seuraa.

Tarinamielessä tässä ei oikeasti olekaan yhtään mitään mainitsemisen arvoista, mutta vuonomaan luonnon ja vanhan kansankulttuurin kuvaus on sellaisenaan varsin nättiä katseltavaa ja Dreyerin silmä pienille yksityiskohdille muutoinkin varsin ihastuttavaa tasoa. Kummassakaan suhteessa Glomdahlin morsianta ei kuitenkaan voi pitää minään suurena merkkiteoksena, sillä ohjaaja on selvästi ollut itselleen vieraassa ympäristössä kanssa eikä Norjan komeita maisemia tai sikäläisen vanhan maaseudun perinteistä elämänmuotoa siksi ole osattu sellaisenaan täysin hyödyntää. Suorana verrokkina Dreyerin välityölle voinee käyttää vaikka Rasmus Breisteinin samoihin aikoihin ohjaamia, kehnoimmillaankin henkeäsalpaavan näyttäviä kansallisromanttisia elokuvia tai vaikka suomalaisten nimimiesten Teuvo Puron ja Erkki Karun luonnonkauniita maalaisdraamoja, jotka parhaimmillaan pesevät Dreyerin vision mennen tullen.

Glomdahlin morsian on kiireessä, olemattomalla budjetilla ja puolihuolimattomasti kokoon kursittu yllätyksetön romanttinen draama, joka olisi voinut olla loputtoman paljon enemmänkin. En edelleenkään tiedä mikä Dreyerilla ja norjalais-ruotsalaisella tuotantotiimillä tarkalleen meni alkujaankaan mönkään, mutta hankalat tuotanto-olosuhteet huomioon ottaen kokonaisuus voisi todellisuudessa olla lahjattomamman ohjaajan käsissä vieläkin ponnettomampi. Nyt lopputulos on vain kauhean keskinkertainen ja unohdettava.



Arvio: 3/5



GLOMDALSBRUDEN, 1926 Norja, Ruotsi
Ohjaus: Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer, Jacob Breda Bull
Näyttelijät: Alfhild Stormoen, Einar Sissener, Einar Tveito, Harald Stormoen, Oscar Larsen, Stub Wiberg, Tove Tellback

Kunnioita vaimoasi (1925)

Viktor ja Ida Frandsenilla tapasi vielä vuosia sitten avio-onni olla kukkeimmillaan, mutta Herra Frandsenin ajauduttua taloudellisiin vaikeuksiin on isäntäkin muuttunut vaimoaan ja lapsiaan kohtaan talonsa nokkimisjärjestyksestä viimeiseen asti kiinni pitäväksi kiittämättömäksi tyranniksi. Ennen pitkää sietokykynsä äärirajoille ajettu vaimokin lipuu jo täydellisen hermoromahduksen partaalle ja joutuu jättämään kotinsa hermojaan lepuuttaakseen. Viktor päätyykin lapsia kaitsemaan jääneen entisen lastenhoitajansa johdatuksella ymmärtämään tekojensa lähimmäisilleen aiheuttaman surun ja tuskan sekä arvostamaan kärsivän vaimonsa työpanosta.

No niin, päästiinpähän viimein tähänkin asti. Joku minua viisaampi on joskus todennut menestyksen olevan kuin itsepäinen virtahepo, jota on koska tahansa helpompi pitää liikkeessä kuin saada ottamaan ensimmäistäkään askelta. Jos Naisen orja oli Carl Theodor Dreyerin oman virtahevon ensimmäinen askel, oli Kunnioita vaimoasi Dreyerin ensimmäinen todellinen menestys, joka nostikin miehen hetkessä Keski-Euroopan puhutuimpien uusien ohjaajien joukkoon, mikä edelleen johti myöhemmin Dreyerin päätymiseen tunnetuin seurauksin ranskalaisen elokuvastudion leipiin paria vuotta myöhemmin.

Mutta tässä vaiheessa Dreyer oleili ja työskenteli vielä Tanskanmaalla huomattavasti pienemmillä tuotantoarvoilla kuin mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Kunnioita vaimoasitodennäköisesti tuottaakin siksi pelkästään tässä mielessä monelle pettymyksen kaikessa vaatimattomassa kotikutoisuudessaan, sillä kyseessä on tällä haavaa vielä käytännössä yhteen ainoaan taloon sijoitettu opettavainen parisuhdedraama. Toisinaan tätä on myös tavattu luokitella jonkinlaiseksi komediaksi, mutta siinä tapauksessa kyseessä on taatusti maailman huonoin sellainen, sillä Kunnioita vaimoasi ei varsinaisesti edes yritä olla kovin hauska, vitsikäs tai edes ironinen.

Vähän ehkä yllättäen edellinen ei oikeasti tee tästä laisinkaan sen vähempää nautittavampaa, ehei. Kunnioita vaimoasi on todellisuudessa Dreyerin tähänastisen filmografian vahvin suoritus, joka monipuolisella ja tehokkaalla lähikuvien käytöllään sekä terävällä leikkauksellaan alkaa jo huomattavasti lähennellä mestarin myöhempää tavaramerkkityyliä. Selvästi Dreyerin saama opetus Olipa kerran virheistä on myös mennyt perille, sillä aidolta kalskahtavien henkilöhahmojen vaiheita myös jaksaa seurata erityisellä mielenkiinnolla koko pitkän keston ja tarinan varsinaiseen raskaalla kädellä maalattuun sanomaankin on pelkästään helppo yhtyä.

Ainut itseäni mainitsemisen arvoisesti vastakarvaan silittänyt detalji tässä elokuvassa oli oman kopioni taustalla soinut liitutaulun veristä raapimista muistuttava korvia riipivä kokeellinen joikuna, joka ei sopinut tällaiseen kevyeeseen parisuhdedraamaan sitten alkuunkaan. Mykkäelokuvien kohdalla asia on tosin helppo korjata improvisoimalla satunnaista käteen osuvaa musiikkia tai katsomalla kokonaan mykkänä, joten turha tästäkään on pelihousujaan suotta mennä repimään.

Kunnioita vaimoasi ei vielä lukeudu Dreyerin mestariteosten sarjaan, mutta antaa selvää vihiä tulevasta. Tämän jälkeen mestari kävikin vielä nopeasti koukkaamassa yhden teoksen verran Norjassa ennen menestyksekästä vierailuaan Galliassa.



Arvio: 4.5/5



DU SKAL AERE DIN HUSTRU, 1925 Tanska
Ohjaus: Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer, Svend Rindom
Näyttelijät: Astrid Holm, Johannes Meyer, Karin Nellemose

Confessions (2010)

Tetsuya Nakashiman kaltaisen kekseliään veijarin hengentuotosten tapittamisen aloittamisessa on aina omanlaisensa pahuksen hauska kutkutuksensa, sillä jos vähänkään sattuu tuntemaan tämän kaverin leffoja ja erityisesti Memories of Matsukoa, pitäisi jo etukäteen ymmärtää Nakashiman liikkuvan aivan omanlaisessaan anarkistisen hilpeässä atmosfäärissään, josta ei oikein koskaan voi olla täysin selvillä mitä tuleman pitää ja miten edes taide-elämyksen varsinaisesti käynnistyttyä. Tästä syystä miehen elokuvat ovat ainakin itselläni olleet jo pitempään korkealla katsomislistalla vaikka noiden peevelien saatavuus onkin meillä perinteiseen tapaan melkoisen onnetonta tasoa.

Confessions on taas vaihteeksi yksi japanilainen psykologinen jännäri, mutta sen muoto hämmentää. Heti ensialkuun käväistään japanilaisessa luokkahuoneessa, jossa uusi opettaja kertoo tarinan koulun uima-altaaseen hukkuneesta lapsestaan sekä kahdesta nimettömästä oppilaasta, joita epäilee tämän murhaajiksi. Koska alaikäiset nuoret ovat lain kovan kouran ulottumattomissa, on täti päättänyt ottaa oikeuden omiin kauniisiin kätösiinsä sekoittamalla epäiltyjen eväisiin HIV-sairaan miehensä saastunutta verta sekä tietysti kuuluttamalla uutisen jälkikäteen koko luokalle.

Taattuun Nakashima-tyyliin tämäkin on vasta kevyttä alkua melkoiselle vuoristoradalle. Tästä eteenpäin tarina alkaa pomppia paikasta ja ajasta holtittomasti suuntaan ja toiseen vähä vähältä paljastaen yksityiskohtia lapsen murhasta sekä tekijöistä ja samalla kuljettaen itse juonta kohti vääjäämätöntä päätepistettään. Lähes koko juttu on kerrottu nimensä mukaisesti ensimmäisestä persoonasta välillä henkilöä vaihdellen. Ratkaisu saattaa kuulostaa todella omituiselta, mutta se toimii todellisuudessa hämmästyttävän hyvin. Siitä kiitos erinomaisille näyttelijöille sekä salakavalan maestron itsensä pistämättömälle tyylitajulle.

Nakashiman kostotrilleri oli aikoinaan valtava yleisö- ja arvostelumenestys, tämä keräsi pelkästään kotimaassaan koko joukon nimekkäimpiä sikäläisiä elokuva-alan palkintoja ja pääsi lähelle virallista Oscar-ehdokkuuttakin. Itse kuitenkin löysin tästä harmittavasti myös muutaman hölmön lapsuksen, jotka saavat ainakin itseni taipumaan lievän yliarvostuksen puolelle. Kaikessa synkistelyssä esimerkiksi on menty toisinaan jo niin pitkälle, että katsoessa tuntui kuin hahmot saisivat turpiinsa ja puukosta pelkästään jääkaapilla tai vessassa käydessäänkin. Sitten on tietysti jo aiemmin mainittu opettaja, joka loppua kohden tuntui jo vähän liiankin täydelliseltä ja kaikkitietävältä jopa maaniseksi kostajaksi. Näiden lisäksi editointi erilaisine dramatisointeineen on vedetty muutamassa kohtaa niin pahasti yli, että välistä meno kävi jo suorastaan humoristiseksi.

Häröilevän ohjailijan tuntien en taasen yhtään ihmettelisi vaikka tässä olisikin kyse jonkinlaisesta tarkoituksellisesta mustasta komediasta, joten eipä överiydestäkään kai tässä tapauksessa liikaa sovi sakottaa. Eikä tässä muuta merkittävää nipotettavaa sitten olekaan, joten...

Kauniimmin tai ainakin tiiviimmin ja toisin sanoin lausuttuna kyseessä on enimmäkseen onnistunut ja sangen persoonallinen japanialainen jännitysnäytelmä nipponin omalta ihmeohjaajalta, mutta rehellisyyden nimissä täytyy kuitenkin todeta aasialaisen trillerin kovimpien mestareiden pystyvän kyllä halutessaan vieläkin tiukempaan tavaraan.



Arvio: 4/5



KOKUHAKU, 2010 Japani
Ohjaus: Tetsuya Nakashima
Käsikirjoitus: Kanae Minato, Tetsuya Nakashima
Näyttelijät: Ai Hashimoto, Kaoru Fujiwara, Masaki Okada, Takako Matsu, Yukito Nishii

Long Way North (2016)

Eletään tarkemmin määrittelemätöntä aikaa 1800-luvun Keisarillisella Venäjällä. Vanha aristokraatti ja arktisten alueiden tutkija on kadonnut matkallaan pohjoisnavalle ja tsaari on luvannut miehen olinpaikan selvittävälle miljoonan ruplan palkkion. Sasha, vanhan seikkailijan lapsenlapsi, karkaa kotoaan ja suostuttelee pohjoista rannikkoa kiertävän jäänmurtajan mukaansa matkalle kohti tutkimatonta napaseutua ja kadonnutta isoisäänsä.

Ensimmäinen Long Way Northissa pysäyttävä ominaisuus on sen äärimmäisen yksinkertaistettu ja yksityiskohdaton animaatio, joka todennäköisesti on sitä jo pelkästään kustannussyistä, sillä täydellisen Disney-henkisen piirrosjäljen tuottaminen maksaa satoja miljoona dollareita kun taas tämän budjetti oli hädin tuskin edes kymmenesosaa siitä. Pienen budjetin vuoksi kaikki kuviteltavissa oleva onkin pyritty selvästi tarkoituksella pelkistämään ja suoraviivaistamaan, hahmojen elehtiminen ja elekieli mukaan lukien. Jälki on todella omaperäinen, mutta aiheuttaa hahmotasolla myös paljon ongelmia.

Yksi pahimmista kompastuskivistä itse tarinassa on sen tylsyys. Mitään kovin erityistä ei tapahdu missään kohtaa, konflikteja ei nähdä eikä yksikään ongelma tunnu olevan tarpeeksi haasteellinen vaatiakseen kovin kaksista pähkäilyä tai ponnistelua. Tarinan hahmotkin tuntuvat päähenkilöä lukuun ottamatta enimmäkseen yksiulotteisilta ja mielenkiinnottomilta. Täysin olemattoman budjetin asettamat rajat hahmojen elekielen animointiin ja yleiseen designiin eivät ainakaan auta asiaa.

Toisaalta mikä animaatiossa ja juonipuolessa menetetään, se otetaan korkoineen takaisin silkassa tunnelmassa. Selvästi tekijät ovat nimittäin tällä kertaa panostaneet ääriään myöten huoliteltuun äänisuunnitteluun ja sen myös huomaa kaikessa rikkaudessaan viimeistään tapahtumien siirryttyä kohti pohjoista. Hyvän äänentoiston kanssa katsottuna melkein tunteekin hyisen puhurin, meren aallot ja yllään lentelevien naurulokkien jätökset niskassaan.

Varsinaista musiikkia Long Way Northssa kuullaan toisaalta hyvin vähän ja sekin koostuu pitkälti yksinkertaisesta sellomusiikista ja modernista post-rockista. Vaikka yleensä vedänkin hirveät pultit nykyaikaisen listamusiikin tunkemisesta historiallisiin elokuviin, tässä se ei oikeastaan liiemmin ärsyttänyt tai hämmentänyt, sillä muutama tarinan aikana kuultu lyhyt pätkä tavallaan istuivat muuhun kokonaisuuteen yllättävänkin hyvin. Hämmentävä ratkaisuhan tuo on, muttei välttämättä huonolla tavalla.

Ennen katsomista olin lukenut paljon ylistäviä arvosteluja tästä elokuvasta ja ainakin Wikipedian mukaan tämä on voittanutkin paljon palkintoja ympäri maailmaa. En tiedä mitä joku muu tässä näkee, mutta omasta mielestäni kyseessä on lähinnä hyvin keskinkertainen, ehkä hiuskarvan parempi animaatio mahtavilla soundeilla ja ylipäänsä jonnin verran persoonallisella otteella. Tässä ei vain ole oikein mitään ihmeellistä tai genreään mullistavaa, että tätä voisi oikeasti juhlia jonain alan uutena riemuvoittona.

Ei hirveän hyvä, muttei erityisen huonokaan. Sanotaan vaikka katsottava.



Arvio: 3.5/5



TOUT EN HAUT DU MONDE, 2016 Ranska, Tanska
Ohjaus: Rémi Chayé
Käsikirjoitus: Claire Paoletti, Fabrice de Costil, Patricia Valeix
Näyttelijät: Antony Hickling, Chloe Dunn, Christa Theret, Féodor Atkine, Leslie Clack, Peter Hudson, Tom Morton, Vivienne Vernes

Memories of Matsuko (2006)

Parikymppinen Sho on jo pienestä pojasta lähtien uneksinut rock-tähteydestä. Unelma kuitenkin saa nolon lopun ennen aikojaan bändin hajottua ja tyttöystävänkin lähdettyä mieluummin rauhanturvaajaksi Uzbekistaniin. Sho päättääkin suosiolla unohtaa maisen maailman ihmiset ja näiden murheet linnoittautumalla loppuiäkseen kotiinsa katsomaan läheisestä videovuokraamosta nyysimiään pornoelokuvia.

Kaikki muuttuu Shon isän tullessa patistamaan saamatonta poikaansa siivoamaan läheisestä puistosta kuolleeksi mukiloituna löytyneen kassialmatätinsä Matsukon (ilmiömäinen Miki Nakatani!) jättimäisen jätevuoren täyttämää piskuista kuolinpesää. Shon tätinsä tähteiden seasta löytämät vanhat valokuvat kuitenkin saavat nuoren miehen mielikuvituksen laukkaamaan ja tämä päättääkin alkaa selvittää juurta jaksain minkälaisen ihmeellisen elämän mystinen Matsuko-täti oikeastaan elikään.

Ja se tarina on kuullkaas uskomattoman hieno, suorastaan poskettoman päräyttävä. Tetsuya Nakashiman Memories of Matsuko on vähän kuin surrealistisempi ja satumaisempi parodiaversio Forrest Gumpista ja O'Haru - naisen tiestä. Vaikka Matsukon elämä onkin käytännössä täynnä pelkkää onnettomuutta ja vastoinkäymisiä, riittää tällä silti aina loputtomasti lapsenomaista uskoa ihmisten hyvyyteen sekä kaiken voittavaan suureen rakkauteen. Käytännössä koko elokuva onkin kuvattu karkkimaisen kirkkaissa väreissä, täynnä iloista musiikkia ja animoituja pikkulintuja kuin vanhoissa Disney-leffoissa konsanaan. Kukkien ja mehiläisten vastineeksi otetaankin sitten gangsteripoikaystävältä turpaan, vetäistään kokkelia nokkaan ja käväistään kiven sisässä murhasta.

Mikään sanallinen ilmaisu suomalaisessa kansankielessä ei ikipäivänä riitä kuvaamaan sitä sisällön ja tunteen täydellistä rikkautta, jota Nakashima mestariteoksessaan tykittää kohtaus toisensa jälkeen jo aivan alkuteksteistä lähtien. Memories of Matsuko on ajan muodin mukaisesta valtava yhdistelmä erilaisia tunnetiloja ja genrejä, joiden kesken vaihdellaan parhaimmillaan yksittäisten kohtausten sisälläkin laidasta laitaan lennossa menemättä kuitenkaan missään vaiheessa epämääräiseen sekavuuteen asti. Alussa pääpaino on lämminhenkisessä komediassa ja sydämellisessä draamassa, mutta jossain vaiheessa loikataankin musiikkivideotyyliin, välillä pannaan musikaaliksi, sitten melodraamaksi ja lopulta puhtaaksi tragediaksi. Mustaa huumoria kuitenkin viljellään tuon tuostakin, jopa siinä määrin että päähenkilön periaatteessa surullinen ja yksinäinen kuolemakin saa lopulta lähinnä hihittelemään itsekseen.

Jos Matsukon elämä ja kuolema oli puhdasta pikimustan ironian täyttämää tragikomediaa, odottakaapas vain epilogia, jossa tunnelma ottaakin taas täyskäännöksen kauniimpaan ja lopputekstien alettua huomaa helposti jo liikuttuneensa ihan kyyneliinkin asti. Viimeistään tässä kohtaa ymmärtää miten poskettoman nerokas elokuva Memories of Matsuko oikeasti on.

Oi kyllä, kutsuin Memories of Matsukoa nerokkaaksi elokuvaksi, sillä se nousi yhdellä ainoalla katselukerralla omien uuden vuosituhannen suosikkieni joukkoon. Parempia kokonaisuuksia löytyy maailmasta varmuudella kolmetoista tusinasta, mutta harvanpa kohdalla onkaan kokemus koskaan mennyt samalla tavalla tunteisiin kuin Matsukon värikästä ja absurdin vaiherikkasta elämäntarinaa seuratessa. Nakashiman pirteä ja viehättävän hilpeä kulttihelmi jääkin todennäköisesti takaraivoon muhimaan ja spontaaneja hihittelykohtauksia aiheuttamaan vielä vuosikausiksi eteenpäin.

Eikö ole vielä tullut nähtyä? No sitten katsomaan ja vähän äkkiä!



Arvio: 5/5



KIRAWARE MATSUKO NO ISSHO, 2006 Japani
Ohjaus: Tetsuya Nakashima
Käsikirjoitus: Muneki Yamada, Tetsuya Nakashima
Näyttelijät: Asuka Kurosawa, Eita, Gekidan Hitori, Gori, Mikako Ichikawa, Miki Nakatani, Shinji Takeda, Yoshiyoshi Arakawa, Yûsuke Iseya

Eureka (2000)

Eureka alkaa kun nimetön pyssymies kaappaa bussin ja ottaa sen epäonniset matkustajat panttivangeikseen. Vähän myöhemmin katsojalle kerrotaan uhkaavan episodin päättyneen verilöylyyn, josta selvisi hengissä vain kaksi kyydissä ollutta teini-ikäistä nuorta sekä kuski. Nuoret eivät tapahtuneen jäljiltä ole enää halunneet tai kyenneet puhumaan sen enempää toisilleen kuin vanhemmilleenkaan ja määräämättömän pituinen sairasloma koulustakin on johtanut lähinnä maailmalta valmiiksi sulkeutuneen kaksikon erakoitumiseen omaan kotiinsa. Tilanne lähtee viimeistään käsistä sisarusten äidin kadottua ja isän kuoltua vain lyhyen ajan sisällä edellisestä tragediasta.

Toisaalla veriteosta selvinnyt, niinikään tapahtuneesta traumatisoitunut bussikuski on päätynyt vaihtamaan ammattia ja matkan varrella myös vaimoa. Myöhemmin miehelle selviää myös kahden nuoren elämäntilanne, ja tämä päättääkin alkaa itse huolehtimaan teinien hyvinvoinnista. Tarinan edetessä puoliväliään kohti tässä vaihessa entinen bussikuski päättää hankkia itselleen pienen minibussin ja lähteä nuorten kanssa elämää suuremmalle automatkalle ympäri paikallissaarta, päämääränään kolmikon yhteisen menneisyyden jättämien henkisten arpien umpeutuminen ja uusi elämä.

Shinji Aoyaman Cannesin elokuvajuhlilla aikoinaan useammassakin kategoriassa palkittu Eureka on koko reilussa kolmituntisessa komeudessaan hyvin japanilainen elämys: dialogia ja tunteilevaa draamaa tästä löytyy hädin tuskin puolitoistatuntisenkaan elokuvan edestä, vaan pääpaino on sanattoman vaikuttavalla ja pahuksen tyylikkäällä seepianvärisellä kuvauksella sekä sateenropinan ja meren aaltojen kaltaisilla voimakkaita tunteita herättävillä taustaäänillä. Tempo noin yleensä on äärimmäisen hidas ja harvat käänteetkin erittäin vähäeleisiä kuin suoraan kenen tahansa muun kotimaansa mestarin hiotummastakin klassikkoelokuvasta.

Kansankielellä sanottuna tästä löytyykin niin vaatimattomasti juonellista sisältöä, että Aoyama olisi suoralta kädeltä vain voinut jättää tuntikaupalla elokuvastaan sellaisenaan leikkauspöydälle, mutta käytännössä pesuveden mukana olisi mennyt myös Eurekan rauhallisen rentouttava tunnelma ja mukavan verkkainen rytmitys, jonka kaltaista vain harvoin pääsee kokemaan elokuvissa nykypäivänäkään. Aoyaman kunnianhimoisemmissakin visioissa pienillä arkisilla asioillakin on merkitystä eikä miehellä tunnu koskaan olevan turhaan kiire mihinkään. Vaikka itse tykkäänkin Aoyaman asenteesta, olen kuitenkin valmis myöntämään tällaisen verkkaisemman tyylin olevan todennäköisesti monelle hätäisemmälle katsojalle pelkästään tappavan tylsää seurattavaa. Varoituksen sana siis heille.

Tekisi mieleni tähän loppuun heittää ties kuinka monennen kerran vanha ja kulahtanut klisee siitä, miten vähemmän on taas kerran enemmän, mutten suinkaan enää tässä vaiheessa tietenkään halua vajota niin alas. Sanottakoon kuitenkin, että Aoyaman elokuva on audiovisuaalisena taideteoksena eleettömän tyylitajuinen, ihastuttavan rauhallinen ja kaikenlaista turhaa sentimentaalisuutta ja kohtuutonta suurieleisyyttä kaihtava road movie yllättävänkin positiivisella sanomalla. Matkan päässä tarinan henkilöhahmojakin odottaa elämän värien löytyminen ihan kirjaimellisesti.



Arvio: 5/5



YURIKA, 2000 Japani
Ohjaus: Shinji Aoyama
Käsikirjoitus: Shinji Aoyama
Näyttelijät: Aoi Miyazaki, Koji Yakusho, Masaru Miyazaki

Kirsikkapuiden alla (2015)

Pitihän tämäkin ihme sitten lopulta nähdä. Vähän vajaan parinkymmenen vuoden festivaalien ahkeran kiertämisen ja vaihtelevan menestyksen saattelemana vihdoin ensimmäinen Naomi Kawasen ohjaustyö myös Suomessa. Eipä ohjaaja ollutkaan tähän mennessä ehtinytkään kuin voittaa kertaalleen lähestulkoon kaiken Oscaria lukuun ottamatta, joten ajan voinee sanoa olleen enemmän kuin valmis tällekin merkkitapaukselle vaikka enin osa Kawasen urastakin taitaa tässä vaiheessa olla jo takanapäin. Niin jättekivaa.

Onneksi Kawasen tämänkertaisesta voi ainakin todeta sen kuuluvan ohjaajansa töiden parempaan ja helppotajuisempaan päähän. Kaikenlaiset nuoruusvuosien kokeilut sekä vuosituhannen alun dokumentaarisemmat kikkailut on tässä vaiheessa jo selvästi jätetty vähemmälle ja valtavirtaa kosiskeleva perinteinen juonielokuva nostettu entistäkin näkyvämpään osaan. Viimeinen ei siis tässä tapauksessa ole mitenkään erityisen huono juttu.

Tutun kawasemaiseen tyyliin varsinainen juoni ei ole tälläkään kertaa sieltä monimutkaisimmasta päästä, itse asiassa se on jo vähän turhankin nähty ihan kliseisyyteen asti. Suurin osa Kirsikkapuiden tapahtumista sijoittuu Sentaro-nimisen keski-ikäisen ukkelin pyörittämään pieneen dorayaki-pannukakkuja myyvään kojuun, jonne palkataan avustajaksi Hirokazu Kore-edan viimeisimmistä tutun edesmenneen Kirin Kikin esittämä piskuinen mummeli. Uudella avustajalla on ruoanlaittohommat enemmän kuin hanskassa ja bisnes kukoistaakin oman aikansa, mutta satumaisen kauniisti alkanut liikekumppanuus ei kuitenkaan voi jatkua sellaisenaan loputtomiin...

...eli kyseessä on toisin sanoen jälleen vanha tuttu sydäntä lämmittävä tarina vähän erilaisista ystävyksistä; olen pelkästään kuluneen vuoden aikana nähnyt vastaavia elokuvia ainakin kolme tai neljä vähintään. En tiedä mikä tällaisissa jutuissa ihmisiä niin paljon kiehtoo, mutta aiheesta tunnutaan parhaimmillaan saavan aikaiseksi kiinnostavia tarinoita mitä erilaisemmista teemoista vaikka sitten pogromeista ja holokaustista (esim. Liike pääkadulla) lähtien. Harva asia lämmittäkään yhtä paljon mieltä kuin etniset puhdistukset ja uuninluukkujen kolina näin aamutuimaan.

Kawase ei tosin mene elokuvassaan ihan niin pitkälle. Oikeasti Kirsikkapuiden alla onkin jälleen ohjaajalleen totuttuun tapaan kertomus ihmisen suhteesta itseensä ja ympäristöönsä, mitä edelleen korostetaan keskittymällä oikein pieteetillä ruuanlaiton pienimpiin yksityiskohtiin taustalla tirisevää rasvaa ja kiehuvaa vesipataa myöden. Välillä poistutaan kojusta kuvaamaan puiston kirsikkapuita ja kuuntelemaan taustalla leikkivien lasten tuottamaa hälyä, hetkeä myöhemmin palataan takaisin rauhoittavasti porisevien papupatojen pariin. Tässä mielessä ainut varsinainen ero ohjaajan aiempiin teoksiin on hengellisemmän sanoman täydellinen puuttuminen, mikä on toisaalta myös kauhean harmi.

Suurin osa Kawasen ystävyyskuvauksesta pyöriikin enemmän tai vähemmän kuvatun kaltaisen tunnelmallisen aistillisuuden ja rikkaan äänimaiseman ympärillä, mutta tapahtuu tarinassakin yhtä ja toista. Katsojalle esimerkiksi paljastetaan kojunpitäjän historian kattavan muutakin kuin tylsän työn pikaruoka-alalla: aiemmin mies tuli baari-illan päätteeksi nujakoineeksi maksettavakseen sievoiset vahingonkorvaukset, pahainen pannukakkupömpelikin on todellisuudessa velkojien omaisuutta ja avustajana työskentelevällä mummollakin on taudin aiheuttamia epämuodostumia käsissään muistona nuoruusvuosiltaan.

Mihin kaikki edellinen lopulta johtaa, en ala tässä spoilaamaan, mutta mitään nenäliinatragediaa tai oopperamaista melodraamaa on tältä(kään) leffalta kuitenkaan turha odottaa. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan näinkin simppeliltä draamalta maltillisempaa kestoa ja Kawasen kaltaiselta nimiohjaajalta edes ripauksen omaperäisempää otetta vanhojen kierrätyksen sijaan.

Eipä kai tuossa muuten. Oikeasti pitäisikin olla vain iloinen, että Kawasenkin ura on tällä hetkellä vain nousujohteinen ja ohjaajan uusimmatkin tuotokset löytävät nykyisin tiensä lähes säännönmukaisesti myös meikäläisille markkinoille. Kurjemmassakin jamassa voisi tässä maailmassa asiain laita tunnetusti olla.



Arvio: 4/5



AN, 2015 Japani, Ranska, Saksa
Ohjaus: Naomi Kawase
Käsikirjoitus: Naomi Kawase
Näyttelijät: Kirin Kiki, Kyara Uchida, Masatoshi Nagase

Isänsä poika (2013)

Pieni katsaukseni perhemestari Hirokazu Kore-edan mieltä lämmittävään ja yllättävänkin monipuoliseen, mutta taatun tasokkaaseen filmografiaan alkaa pikkuhiljaa lähetä jo loppuaan. Ehkä myös onneksi, sillä yksittäisen ohjaajan teosten säännönmukainen läpikäyminen kohtuuttoman lyhyessä ajassa on pitemmän päälle vain ja ainoastaan uuvuttavaa hommaa. Kore-edan tapauksessa tuskaa kuitenkin on lievittänyt miehen muikea kuvaustyyli, joka ensi alkuun lähenteli improvisoitua dokumentaarista halpakuvausta, mutta edetessään muuttui nopeasti aina vain hallitummaksi kerronnaksi.

Isänsä poika on tässä mielessä juurikin harkituinta Kore-edaa sitten Maborosin varovaisen näyttävän, mutta ikävän epäoriginaalin visuaalisen onanoinnin. Alkupään leffojen käsikameratyylistä ei ole tässä vaiheessa enää tietoakaan, vaan tarkoin suunnitellut kuvakulmat, vertauskuvalliset kuvasommitelmat sekä kovan luokan ammattinäyttelijät hallitsevat jo tätä perhekimaraa täysin alusta lähtien, mutta ammattimaisen vaivattomasti. Kore-eda melkein saakin elokuvanteon näyttämään helpommalta kuin mitä se oikeasti onkaan.

Mutta riittää lässyttäminen. Isänsä poika on tekijälleen tuttuun tapaan tarina aivan tavallisen japanilaisen perheen arjen pienistä iloista ja suruista. Tässä tapauksessa perheitä tosin on kaksi. Näistä ensimmäisenä tutustutaan kolmihenkiseen Nonomiyan perheeseen, johon lukeutuu työssään viihtyvän liikemies- ja arkkitehti-isän ja äidin lisäksi 6-vuotias Keita, jolle onnelliset vanhemmat toivovat tulevaisuudessa akateemista uraa vaikkei tällä vaikutakaan luonnostaan olevan minkäänlaisia erityisiä taipumuksia sen enempään matemaattisille kuin taiteellisillekaan aloille.

Myöhemmin synnytyssairaalasta tuleva yllättävä puhelinsoitto paljastaa syyn pojan lahjattomalle keskinkertaisuudelle. Nonomiyat nimittäin saivat muinoin mukaansa väärän lapsen ja näiden oikea biologinen jälkeläinen onkin päätynyt toiseen perheeseen. Nonomiyat päättävätkin tehdä lähempää tuttavuutta oikeaan poikaansa sekä tämän vaatimattomiin työläistaustaisiin kasvattivanhempiin sekä korjata näiden kanssa synnytyssairaalassa sattuneen erehdyksen.

Loppujen lopuksi Isä ja poika pakottaakin miettimään itsekseen, onko vanhempien biologinen suhde lapseensa lopulta vilpitöntä rakkautta tärkeämpää. Edellisen kysymyksen pystyy vielä helposti laajentamaan koskemaan suurempia kansankokonaisuuksia ja kansakuntia, siviilisaatioita, ihmiskuntaa. Mikä tekee perheestä perheen, mikä suvusta suvun, mikä japanilaisuudesta japanilaisuuden? Samalla Kore-eda saa katsojankin pohtimaan suhdettaan kaikkiin edellisiin ja peilaamaan tarinan keskeistä ongelmaa myös omalla kohdallaan: olisitko itse valmis luopumaan lapsesta, jota olet kasvattanut omanasi vuosikaudet vain saadaksesi tilalle täysin ventovieraan pienen ihmisen, jolla ei ole minkäänlaista tunnesidettä sinua tai muuta perhettäsi kohtaan, mutta joka kantaa sisällään sinunkin perimääsi?

Suuria kysymyksiä, suuria kysymyksiä.

Saatan kuulostaa vähän vanhanaikaiselta, mutta tykkään Kore-edankin tapauksessa enemmän tällaisesta perinteisemmästä lähestymistavasta, maestro kun on tällä kertaa onnistunut yhdistämään täydellisyyttä hipoen aiempien teostensa taitavan näyttelijäohjauksen näppärämpään ja kaikin puolin rikkaampaan visuaaliseen otteeseen. Kore-eda onkin vanhastaan ollut erityisen taidokas nimenomaan lasten kanssa, joilta tämä omien sanojensa mukaan tyypillisesti koettaa "kalastaa" ideoita tai antaa näiden muuten vain improvisoida mielensä mukaan. Aiemmin Kore-eda on myös tavannut panna perheensä asumaan oikeasti yhdessä tarkoitukseen vuokrattuun asuntoon, mutta tämän kohdalla en ainakaan löytänyt moisesta mitään mainintaa.

Niin tai näin, näyttelijäntyö on tässäkin kore-edamaisen moitteetonta. Oikeastaan samaa haluaisi sanoa myös muusta elokuvasta, mutta jotenkin tämä vain jätti itselleni turhan kylmäkiskoisen ja kuivan vaikutelman, kuin Kore-eda olisi pyrkinyt miellyttämään tällä kertaa enemmän länsimaisia valtavirtakatsojia kuin omaan ääneensä tottunutta vannoutunutta yleisöään. Ilmeisesti temppu myös onnistui, sillä velmut sikarisedät Hollywoodissa ovat puuhaamassa tästä jo täysveristä remakeakin.



Arvio: 4.5/5



SOSHITE CHICHI NI NARU, 2013 Japani
Ohjaus: Hirokazu Kore-eda
Käsikirjoitus: Hirokazu Kore-eda
Näyttelijät: Machiko Ono, Masaharu Fukuyama, Rirî Furankî, Yoko Maki

Tony Takitani (2004)

Niin, poikaseni. Elämä se vaan on kovin mälsää. Viikkoja tai vuosia taaksepäin katsoessa tulee ainoastaan huomanneeksi tuhlanneensa tolkuttomat määrät arvokasta aikaansa ties minkälaisten teennäisten lillukanvarsien vääntämiseen kun voisi oikeasti katsoa ja arvostella sellaisia elokuvia kuin itse haluaa ja viitsii. Sittenkin huomaa monesti toistelevansa huomaamatta itseään kerta toisensa jälkeen vain kuvitellakseen samalla olevansa jonkinlainen loputtomasti kirjallisessa mielessä uusiutuva hullu nero. Kaikki mainen tässä maailmassa on pelkästään mälsää, totta tosiaan.

Mutta mälsää on elämä myös Tony Takitanilla. Tonylla oli yksinäinen lapsuus tämän äidin kuoltua hyvin nuorena ja isänsäkin kierrellessä mieluummin maailmaa jazz-orkesterinsa kanssa. Koulussa omituisesti länsimaisittain nimettyä Tonya pidettiin pelkästään omituisena ja omaan rauhaansa vetäytyvänä sosiaalitaidottomana vässykkänä. Lopulta taiteellisesti lahjakkaasta Tony Takitanista tulikin mekaanisten piirrostensa kanssa kotonaan hääräilevä insinööri, jolla ei isänsä lisäksi juuri seuraa maailmassa ollut.

Toisin kun omani, Tony Takitanin elämäntarina perustuu aikamme mestarikertoja Haruki Murakamin samannimiseen novelliin ja sitä säestääkin Ryuichi Sakamoton melankolisen haikea tunnussävel, omanlaisensa pieni klassikko jo ihan itsessään. Jun Ichikawan tyylitajuisen minimalistinen ohjaustyylikin saa Tonyn lohduttoman kertomuksen tuntumaan paljon runollisemmalta kuin mitä se todellisuudessa onkaan.

Tony Takitanin elämässä ei loppua kohden juuri valopilkkuja näy; hetken kukoistaneesta rakkaudesta solmittu lapseton avioliittokin paljastuu lopulta traagisen lyhytikäiseksi ja vaimon taakseen jättämän tyhjän aukon täyttämiseen palkattu avustajakin romahtaa henkisesti jo kauan ennen varsinaisen pestinsä alkua. Edes epilogissa Tonya ei odota kuin loputon henkinen tyhjyys ja yksinäisyys kuin elinkautinen vankeustuomio omassa kodissaan. Loppujen lopuksi rakkaus, vaikka sitten vain salainen ihastus tai kertaalleen menetetty sellainen, on Tonylle paljon kauniimpaa ja tärkeämpää kuin kokonainen ihmiselämä ilman rakkautta laisinkaan.

Vaikka Tonyn itsensä kokemat vastoinkäymiset lopulta alkavatkin hälvetä yksinäisen miehen mielestä kuin tuore lumi keväisessä auringonpaahteessa, ei Tony Takitanin kalsea ja masentava tarina todennäköisesti suostu katoamaan katsojan takaraivosta kaikessa harmaudessaan ja pienimuotoisuudessaankaan vielä vuosikausienkaan jälkeen. Maailma ei toisin sanoen ehkä ole yhtään sen vähemmän mälsä paikka elää tämänkään elokuvan jälkeen, mutta sainpahan kerrankin kirjoitettua jotain oikeasti erilaista.



Arvio: 4/5



TONY TAKITANI, 2004 Japani
Ohjaus: Jun Ichikawa
Käsikirjoitus: Haruki Murakami, Jun Ichikawa
Näyttelijät: Hidetoshi Nishijima, Issei Ogata, Rie Miyazawa, Shinohara Takahumi, Shizuka Moriyama, Yumi Endo

Olipa kerran (1922)

Kahden epäonnistuneen teoksen jälkeen vuorossa pitäisi ainakin teoriassa olla todellinen jackpot. Olipa kerran lienee kaikista Carl Theodor Dreyerin elokuvista ehkä omana aikanaan kritisoiduimpia ja jopa maestron itsensä eniten vieroksumia tuotoksia, floppi joka opetti lahjakkaalle tekijälleen yhden jos toisenkin asian elokuvanteosta. Valitettavasti tämä unohtuikin ilmestyessään niin täydellisesti, että harvat kokonaiset kopiotkin pääsivät nopeasti joko täysin tuhoutumaan tai vaipumaan muuten vain teille tietämättömille. Tästä elokuvasta ei ainakaan toistaiseksi valitettavasti tunneta kuin osittaisia kopioita, mutta nykyään on saatavilla stillkuvilla ja selittävillä väliteksteillä restauroituja yllättävänkin katsottavia versioita, jollaiseen tämäkin arvostelu paremman puutteessa perustuu.

Olipa kerran on kuitenkin paluu muutaman vuoden taakse humoristisemmalle kansantarinalinjalle, sanoisinpa jopa että tällä kertaa suorastaan puhtaaksi satuelokuvaksi asti. Kaukaisen Illyrian valtakunnan hemmotellun prinsessan olisi määrä löytää itselleen sulhanen, mutta koreampikin satuprinssiehdokas tapaa löytää itsensä vain satulinnan satuhirsipuusta. Ovelampi tanskalainen veijarikokelas kuitenkin onnistuu viekkaudella ja väärydellä huijaamaan niskuriprinsessan kanssaan tienpäälle sekä antamaan tälle siinä sivussa myös pienen opetuksen. Varsinaista moraalia en halua spoilata, mutta siinä on jälleen kaikessa luterilaisuudessaan voimakkaita kaikuja ohjaajan suosimista perusaiheista.

Heti alkuun voi ainakin positiivisessa mielessä todeta tuotantoarvojen olevan aivan toista luokkaa kuin kahdessa edellisessä Dreyerin ohjaustyössä. Olipa kerran nimittäin näyttää komeine satumaisine puvustuksineen ja peruukkeineen harvinaisen mielekkäältä, enimmäkseen keskinkertaiset näyttelijät menettelevät rooleissaan, huumori toimii jälleen pitkästä aikaa eikä tyylikäs kuvaus nättiä yleisvaikutelmaa ainakaan latistamaan onnistu. Tällä kertaa jopa pianovoittoinen taustamusiikkikin on huolella valittu ja enimmäkseen mukavaa kuunnella.

Loppujen lopuksi ei kuitenkaan taida enää nykyäänkään olla salaisuus, miksi tämä ylipäänsä aikoinaan floppasi. Nimittäin vaikka ulkoiset avut päällisin puolin kuosissaan ovatkin, on käsikirjoitus henkilöhahmojen osalta erittäin heikko ja tuittupäistä prinsessaa lukuun ottamatta koko elokuvassa ei taida ollakaan muita likimainkaan muistettavia hahmoja. Tämä on ohjaajan omien sanojenkin mukaan tulevaisuutta ajatellen tärkein yksittäinen opetus, joka Olipa kerranepäonnistumisesta jäi käteen

Henkilökohtaiseen makuuni kyseessä on kuitenkin huomattavasti mainettaan viihdyttävämpi mykkä satukomedia, olenhan tällaisten satuleffojen suuri ihailija ylipäänsäkin. Toivoa vain sopii, että tästäkin joskus ihmeen kaupalla löydettäisiin kadoksissa oleva materiaali ja tulisi viimein mahdolliseksi nähdä koko elokuva sellaisena kuin ohjaaja sen alunperin tarkoitti.



Arvio: 4/5



DER VAR ENGANG, 1922 Tanska
Ohjaus: Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer, Holger Drachmann
Näyttelijät: Clara Pontoppidan, Peter Jerndorff, Svend Methling