Portrait of Madame Yuki (1950)

Atamin kaupungin kuvankauniilla vuoristoisella rannikolla sijaitsee vanhan samuraisuvun ylellinen huvila, joka isäntänsä kuoleman ja suvun omaisuuden huvettua on muutettu koreaksi, mutta vähän muusta maailmasta eristäytyneeksi majataloksi, jota ylläpitää suvun kuuluisa perijätär rouva Yuki yhdessä miehensä Naoyukin sekä lukuisten palvelijoidensa kanssa.

Tarina alkaa, kun Hamako-niminen nuori nainen saapuu majataloon palvelemaan ihannoimaansa hienostorouva Yukia vain huomatakseen nopeasti tämän elämän olevan aivan jotain muuta kuin mitä ulkoapäin olisi voinut luulla. Rouvan suhde mieheensä on rakkaudeton sekä kumpikin pitää itsellään ulkopuolisia rakastajia ja rakastajattaria, mutta emäntä ei syystä tai toisesta halua luopua huonotapaisesta miehestään, kuin tämä olisi jonkin ulkopuolisen hengen riivaama.

Eräässä lukemassani esseessä Yukin hahmoa verrattiin Kenji Mizoguchin isosiskoon, joka myytiin geishaksi perheen ajauduttua taloudelliseen kurimukseen. Vastaavasti tässä nähtävää Yukia auttamaan kykenemätöntä heikkoa miestä on verrattu Mizoguchiin itseensä. Kyseessä on kuitenkin pelkkää spekulaatiota, joka ei perustu mihinkään muuhun kuin epämääräiseen ulkopuoliseen tulkintaan.

Portrait of Madame Yuki on taatusti Kenji Mizoguchin epätasaisin yksittäinen teos. Monessa lähteessä tämä tavataankin yleensä ohittaa täysin merkityksettömänä ja epäonnistuneena, mutta itse en menisi arvioissani aivan niin pitkälle. Löytämissäni japanilaiskritiikeissäkin monia tämän näyttelijävalintoja on kritisoitu epäonnistuneiksi, hahmoja epäuskottaviksi ja koko tarinaa liian vanhahtavaksi näinkin myöhäiseksi elokuvaksi.

Henkilökohtaisesti en kokenut mitään edellisistä ongelmalliseksi, ainoastaan tarinan hupsun saippuaoopperamaisuuden, joka ei pakotetusta melodramaattisuudestaan huolimatta noussut etenkään ensimmäisen tylsemmän puolikkaan aikana millään muotoa juonellisesti ohjaajan parhaiden töiden tasolle.

Oikeastaan hidasta ja jahkailevaa alkua katsoessa kävi aika jo pakosti vähän pitkäksikin, sillä mikään ei tunnu pitkiin aikoihin etenevän tässä oikein mihinkään ennen lopun puolituntisen aikana tulevaa dramaattista käännettä, jota seuraa yksi upeimmista kohtauksista koko Kenji Mizoguchin filmografiassa. Kyseisessä muutamasta pitkästä hitaasta otoksesta rakennetussa kohtauksessa Yuki vaeltaa aamuisen usvan keskellä kohti järvenrantaa. En halua spoilata mitään kertomalla mitä itse kohtauksessa tapahtuu tai mistä siinä on oikeasti kyse, mutta se on kuvallisesti käsittämättömän hienosti kerrottu päätös elokuvan tarinalle.

Jotenkin tuntuu että tämän olisi kuulunut olla niitä huonompia mizogucheja ja olisi varmaan itsekin pitänyt vieroksua tätä vähintään yhtä paljon kuin Rakkauteni polttaa tai The Lady of Musashinoa, mutta kuvaus on tällä kertaa kauttaaltaan niin tasokasta, että se yksinään riittää pelastamaan omalla kohdallani paljon. Vielä kun tästä puuttuukin mestarin muutamien aiempien teosten saarnaavuus ja selvä poliittinen tuputtaminen, olen myyty. Ainakin neljän tähden edestä.



Arvio: 4/5



YUKI FUJIN EZU, 1950 Japani
Ohjaus: Kenji Mizoguchi
Käsikirjoitus: Kazuro Funabashi, Seiichi Funabashi, Yoshikata Yoda
Näyttelijät: Eijirô Yanagi, Ken Uehara, Michiyo Kogure, Yoshiko Kuga