Punaisten lyhtyjen katu (1956)

Ja niin siinä kuulkaas kävi että Kenji Mizoguchi -maraton pääsi loppuunsa, kattaen yhteensä 29 miehen kokopitkää ohjausta mykän elokuvan ajoista sotavuosiin, länsimaisen miehityshallinnon ajoista kansainväliseen suosioon ja lopulta tähän, mestarin uran yhteen kiitetyimmistä ja taloudellisesti kaikkein menestyneimmästä yksittäisestä elokuvasta. Punaisten lyhtyjen katu onkin jälleen nimeään myöten täyttä Mizoguchia: yhteiskuntakriittinen kertomus viiden hyvin erilaisen naisen elämästä ja työstä tokiolaisessa ilotalossa vain muutamia kuukausia ennen prostituution kriminalisointia Japanissa.

Elokuvan idea saattaa paperilla kuulostaa kauhean yksinkertaiselta, mutta Mizoguchin työn jälki onnistuu yllättämään monipuolisuudessaan ja rikkaudessaan jälleen kerran. Viidestä naisesta yksi on energinen, hyvien vanhempien kasvattama nuori nainen joka karkasi ja päätti ryhtyä prostituoiduksi äitinsä kuoltua. Yksi naisista kerää seksillä rahaa korruptoituneelle isälleen ja uskoo miesten huijaamisen olevan oikeutettua. Yhdellä naisista on lapsi ja nahjusmainen mies, joita tämä joutuu elättämään myymällä itseään.

Toisin sanoen klassista ohjaajansa työtä, erittäin monipuolinen ja moniulotteinen kertomus rahasta, seksistä ja vallasta. Lopussa nähdään vielä ohjaajalle tyypillinen perheen ja äiti-poika-suhteen hajoaminen, heikkoja miehiä, alistettuja ja esineellistettyjä naisia ym. Kaikkein uskomattominta Punaisten lyhtyjen kadussa onkin, että sillä on mittaa vain vajaa puolitoista tuntia, mutta se onnistuu kertomaan koko valtavan, useita henkilöhahmoja kattavan tarinansa helposti siinä ajassa ilman hetkenkään nikottelua.

Punaisten lyhtyjen katu on totisesti yksi ohjaajansa parhaista ja hiotuimmista töistä, jälleen yksi kristallinen "lähes" mestariteos aiempien joukkoon.

Muista suosikeistani poiketen tässä on kuitenkin yksi juttu, joka todella häiritsi ja häiritsee yhä edelleen katsomiskokemusta puolen tähden menetyksen edestä, nimittäin tämän japanilais-avantgardistinen soundtrack, joka ehkä itämaiseen korvaan vielä menee, mutta joka länsimaisittain kuulostaa pelkältä epämääräiselvä vinkunalta ja paukkeelta.

Yksi parhaista silti. Kuten jo sanottua, Punaisten lyhtyjen katu olikin aikoinaan valtava menestys ja vähän yllättäen herätti myös keskustelua prostituution kieltämisen oikeutuksesta. Mizoguchi nimittäin maalasi henkilöhahmoistaan vähän liiänkin realistisia ja humaaneja jopa siinä määrin, että muutoinkin äärimmäisen huonossa asemassa viruvien ilotyttöjen kohtalo herätti tämän nähneissä aitoa huolta ja murhetta. Prostituution väistämättömään kieltämiseen sillä ei kuitenkaan ollut mitään merkittävää vaikutusta.

Kenji Mizoguchi, yksi kaikkien aikojen suurimmista japanilaisista elokuvaohjaajista kuoli 58-vuotiaana leukemiaan Kiotossa 24.5.1956, vain muutamia kuukausia Punaisten lyhtyjen kadun ilmestymisen jälkeen.



Arvio: 4.5/5



AKASEN CHITAI, 1956 Japani
Tuotanto: Masaichi Nagata
Ohjaus: Kenji Mizoguchi
Käsikirjoitus: Masashige Narusawa, Yoshiko Shibaki
Näyttelijät: Aiko Mimasu, Ayako Wakao, Machiko Kyô