Päivänsäde (1929)

Romanttisten mykkäelokuvien nälkäni taitaakin sitten tällä erää tulla täytettyä. Säästinkin yhden parhaista tarkoituksella viimeiseksi. Hollywood-romantiikan unohdettu herra, hidalgo ja ylisuurmestari Frank Borzage tuntuukin nimittäin hioneen romanttis-mystistä tyyliään elokuva toisensa jälkeen kohti täydellisempää täydellisyyttä aina Lazybonesista lähtien, joka muuten olikin jo itsessään varsin onnistunut teos. Kahdesta aiemmin arvostellusta suuresta Borzage-klassikosta poiketen Päivänsäde oli pitkään yleisön ja alan tutkijoiden saavuttamattomissa ja täysin kadoksissa, kunnes täydellinen kopio viimein löydettiin osittaista ääniraitaansa vailla alankomaalaisen museon kokoelmista 80-luvun lopulla. Tästä syystä se ei olekaan päässyt nauttimaan ansaitsemastaan maineesta ja kunniasta kuin vasta aivan viime vuosina.

Aina yhtä ihastuttava Janet Gaynor esittää tällä kertaa piskuisen köyhän maalaistalon leskiäitinsä kontolla olevaa riehakasta tyttöstä, joka alussa sattuu herättämään itseensä kahden sähkölinjoja vetämään saapuneen nuoren miehen huomion. Yhdysvallat kuitenkin liittyy vain hetkeä myöhemmin Euroopassa riehuvaan suureen sotaan ja mukaan värvätään myös aiemmin mainittu kaksikkomme sähkölinjoilta. Sodan loputtua toinen miehistä on ylennyt upseeriksi toisen rampauduttua kohdalleen osuneen panoksen seurauksena. Köyhä tyttö alkaa kokea sympatiaa loukkaantunutta ja yksinäistä miestä kohtaan, mutta äitipä onkin valinnut tyttärelleen sulhoksi sen korskeamman ja vakavaraisemman upseerismiehen.

Päivänsäde on ilman epäilystäkään Frank Borzagen uran parhaita yksittäisiä ohjaustöitä ja mykän klassikkoputken ehdoton kohokohta kaikin kuviteltavissa olevin tavoin ja mittarein. Kahdesta edellisestä poiketen miehen ote tuntuu tällä kertaa huomattavasti maanläheisemmältä ja vihjailevan vähäeleisemmältä ja pelkästään siksi lievä ylisokerisuus sekä sentimentaalisuus tuntuvat vihdoinkin loistavan täysin poissaolollaan. Niiden tilalle on saatu rakennettua kerrankin todella intiimi ja simppeli draama kahden elämän kaltoinkohteleman sielun ajautumisesta yhteen kaikkien vaikeuksien ja esteidenkin läpi.

Koko elokuvan upein yksittäinen kohtaus on luonnollisesti lumisateeseen sijoittuva kaunis finaali, jonka sisältöä en valitettavasti voi lähteä tässä tarkemmin avaamaan. Kaikista näkemistäni romanttisista Hollywood-leffoista se taitaa kaikessa yksinkertaisuudessaan olla upeimpia näkemiäni. En oikeasti osaa tähän enää muuta lisätäkään, kuin kehottaa katsomaan sen itse ja näkemään mistä piireissä puhutaan. Päivänsäde on omissa kirjoissani Auringonnousun sekä Borzagen muiden klassikoiden ohella harmittavasti aikojen saatossa kuivahtaneen genrensä parhaimmistoon kuuluvia teoksia yhä edelleen.



Arvio: 5/5



LUCKY STAR, 1929 USA
Ohjaus: Frank Borzage
Käsikirjoitus: John Hunter Booth, Sonya Levien, Tristram Tupper
Näyttelijät: Charles Farrell, Gloria Grey, Guinn 'Big Boy' Williams, Hector Sarno, Hedwiga Reicher, Janet Gaynor, Paul Fix

Beggars of Life (1928)

Avasinpas itselleni melkoisen Pandoran lippaan alkamalla arvostella näitä amerikkalaisia mykkäelokuvia. Olen nimittäin vuosien varrella lisäillyt näitä kiinnostavia mykkiä yksilöitä Leffatykkiin niin ahkerasti, että tällä hetkellä varmaan puolet koko sivuston aikakauden teoksista on pelkästään omia muinaisia löytöjäni. Työsarkaa tällä saralla siis tulee riittämään, mutten valita sillä mykkäleffathan ovat nimenomaan oma henkilökohtainen forteni, joille ei koskaan tunnu riittävän tässä maailmassa tarpeeksi aikaa ja rakkautta.

Beggars of Life on todella vanhan liiton Hollywood-melodraama, niin vanhan ettei tätä aktiivisten harrastajien lisäksi juuri kukaan muistakaan, eikä tätä ole koskaan taidettu Suomessa virallisesti edes julkaista. Kyseessä ei tiettävästi olekaan rahassa tai tunnettuudessa mitattuna kovin kaksinen klassikko- tai menestysteos eikä sen päätähti Louise Brookskaan tuntunut olevan tähän tyytyväinen. Nykyisin Brooksin itsensä läsnäolo taitaa kuitenkin olla jo yksinään suurin ja olennaisin syy tämän katsomiselle, onhan Saksassa kuolemattomuuteen nousseen legendan muu Hollywood-tuotanto vuosien varrella lähes täysin kadonnut tai kokonaan tuhoutunut.

Edellinen ei siis tarkoita, että kyseessä olisi jotenkin erityisen tylsä tai huono elokuva, ei sinne päinkään. Itse asiassa Beggars of Life taitaakin olla aliarvostetuimpia ja viihdyttävimpiä romanttisia leffoja, joita olen vähään aikaan tullut katsastaneeksi. Tarinaltaan vähän myöhempiä rikos- ja noir-leffoja lähentelevän teoksen pääosassa nähtävä mieheksi pukeutunut hemaisevan seksikäs Brooks tulee esimerkiksi heti ensialkuun tappaneeksi miehen ja lyöttäytyneeksi paikalle osuneen maankiertäjän matkaan kohti pohjoista rajaa virkavalta kannoillaan. Etsintäkuulutettujen pakomatkan varrella varovaisesti alkanut toveruuskin alkaa pikkuhiljaa kehittyä joksikin paljon syvemmäksi.

Pahus vieköön, että pidin tästä leffasta. Suurin yksittäinen syy lienee jo kuvankauniissa Brooksissa itsessään, mutta varsin simppeliä premissiä on vielä lähdetty kuvaamaan silkan realismin nimissä pölyttyneiden studioiden ulkopuolella oikeassa ympäristössä ja jopa oikeilla amatöörinäyttelijöillä, joina tässä nähdään joukko ihan oikeita kieltolain ajan kulkureita. Suuri osa takaa-ajosta käydään vielä tyylikkäästi toimintaleffojen perinteitä kunnioittaen vauhdikkaasti junakiskoilla, joiden puitteissa näyttelijät joutuivat tekemään vaaralliset ja lennokkaat stunttinsa itse. Tässä onkin siistissä paketissa kaikki mitä viihdyttävältä rikos-, toiminta-, seikkailu- ja rakkausleffan hybridiltä voi oikeasti toivoa.

En kykene henkilökohtaisesti alkuunkaan ymmärtämään miksei Beggars of Lifesta ole vielä tänä päivänäkään muodostunut minkäänlaista kulttiteosta kaksisempaa yleisön suosikkia. William Wellmanin romanttinen rikosraina pystyy omissa kirjoissani panemaan kampoihin helposti monille uudemmillekin yrittäjille, eikä pelkästään ensiluokkaisten näyttelijöidensä sekä visuaalisen kerrontansa tason puolesta. Katsokaa itse ja yllättykää, romanttinen mykkäelokuvakin voi nimittäin oikeissa käsissä olla pahuksen viihdyttävä ja jännittävä elämys, Beggars of Life sen nyt viimeistään todistaa.



Arvio: 4.5/5



BEGGARS OF LIFE, 1928 USA
Ohjaus: William A. Wellman
Käsikirjoitus: Benjamin Glazer, Jim Tully
Näyttelijät: Andy Clark, Blue Washington, Kewpie Morgan, Louise Brooks, Mike Donlin, Richard Arlen, Roscoe Karns, Wallace Beery

Noita (1922)

Niinpä vaan oli aika ennen omaamme julmempi ja ihmeellisempi, pirutkin loikki valtoimenaan ja mummot käyskentelivät sarvekkaiden munkkien kanssa noitasapateilla. Onneksi nykyaikana moinen moraaliton saasta on saatu kiellettyä, seuraavaksi kun saataisiin vielä väkivaltaiset videopelit ja hevimusiikkikin niin maailma olisi täydellinen. Itse asiassa tämä kyseinen Benjamin Christensenin ohjaamaa puolidokumentaarinen kuvaus mustan magian ja noituuden historiasta Euroopassa oli sekin ilmestyessään niin rankkaa materiaalia että se joutui välittömästi vuosikymmeniksi pannaan kaikkialla maailmassa synkkää pohjolaa lukuun ottamatta, dokumenttielokuvan ajatustahan ei tämän tekoaikaan vielä varsinaisesti tunnettu.

Aloitetaanpa nyt kuitenkin alusta. Tanska oli ensimmäisiä eurooppalaisia elokuvataiteen suurmaita 1910- ja 1920-lukujen välillä ja Benjamin Cristensen oli alan suuri lahjakkuus niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin. Häxan: Witchcraft Through the Ages tai kotimaisittain yksinkertaisesti vain Noita oli Christensenin uran kruunuksi suunniteltu, ohjaajan itsensä kattavien tutkimusten pohjalta kirjoitettu kuvaus vanhan ajan uskosta pahuuden voimiin ja noitiin. Näitä informatiivisempia pätkiä edelleen visualisoitiin näytellyillä pätkillä vanhan sarvipään ja ihmisten itsensä ajattoman kavalista kepposteluista.

Häxan on jaettu karkeasti neljään toisistaan eroavaan osioon, josta ensimmäinen on tekijänsä alustava kuvaus keskiajan ihmisen maailmankuvan ja helvettikäsityksen taustoista ja synnystä, noidista, vanhasta vihtahoudusta ja sen sellaisesta. Christensenin noitaraina taitaakin olla ainut kauhuleffaksi luokiteltu teos koko maailmassa, joka kykenee samanaikaisesti olemaan katu-uskottava, pahuksen viihdyttävä ja vähän opettavainenkin, unohtamatta tietenkään syvempiä taiteellisia meriittejä joita tällä piisaa vaikka kuinka paljon.

Viimeinen käy selväksi viimeistään kahden seuraavan, fiktiivisiin tarinoihin perustuvien keskiajan noitavainoista ja pirun kujeilusta kertovien osioiden kohdalla. Historiankirjoihin on jäänyt maininta Häxanista kuvausaikanaan kaikkien aikojen kallein pohjoismaisena elokuvana, jopa kalliimpana kuin Arne-Herran rahat ja Ajomies. Messevät tuotantoarvot myös näkyvät edelleen häkellyttävän komeana visuaalisena tykityksenä erityisesti legendaarisessa noitasapattikohtauksessa, joka pääseekin äärettömän rikkaassa synkässä mielikuvituksellisuudessaan ja mustassa huumorissaan niin lähelle jotain nykypäivän black metalin henkeä kuin ammoisina aikoina vain on ollut mahdollista. Tuskin on yhdessäkään toisessa mykkäelokuvassa koskaan näytetty yhtä paljon yhtä skandaalinkäryistä saatanallista painajaiskuvastoa kuin tässä yhdessä ainoassa kohtauksessa. Ohjaaja itse tekee siinä sivussa hauskan cameon paholaisena.

Mitä tulee koko jutun varsinaiseen totuudellisuuteen, voidaan kuvauksen paikkansapitävyydestä olla montaa mieltä. Tiettävästi Christensen suunnitteli teettävänsä teoksensa käsikirjoituksen alan johtavilla tutkijoilla, mutta päätyikin edellisten kieltäydyttyä kirjoittamaan sen itse. Tähän aikaan katolisen inkvisition virallisia asiakirjoja ei tunnetusti vielä ollut avattu tutkijoille ja kaikki aihetta käsittelevät osuudet ovat jo siksi hyvin värittyneitä. Nykyään esimerkiksi tiedetään ettei inkvisitiolla juuri ollut vaikutusta pohjoismaissa ja etelässäkin niiden tuomiot olivat hyvin pitkälti erilaisten katumusharjoitusten luokkaa. Christensenin varsinaisena lähteenä käyttämä Noitavasara-opus ei sekään ole ollut kirkonkaan piirissä niin virallisesti hyväksytty kuin yleensä ajatellaan, löysihän se tiensä jo lähes välittömästi ilmestyttyään katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen luetteloonkin.

Toisaalta enpä usko että lähes satavuotiaita elokuvia kannattaakaan katsoa minään kovin ajankohtaisina ja viimeisintä terää edustavina kuvauksina sen enempää noituudesta kuin psykologiastaan. Viimeisestä saadaan siis maistiaisia neljännessä osiossa, jossa tekoajan käsitteistöllä rinnastetaan mielenterveyden ongelmia vanhan ajan taikauskoon ja vähän toisinpäinkin. Epilogi taitaakin olla ainut varsinaisesti heikompi osuus muuten varsin moitteettomassa kokonaisuudessa, mutta olen ainakin itse oppinut aikojen saatossa elämään asian kanssa. Kaikenlainen kiveen hakattu ryppyotsainen ajatus tieteellisen tarkasta historiallisesta dokumentista kannattaakin Häxanin kohdalla unohtaa heti kättelyssä ja nauttia Christensenin mestariteoksesta silkkana fiktiivisenä viihteenä.



Arvio: 5/5



HÄXAN, 1922 Tanska, Ruotsi
Ohjaus: Benjamin Christensen
Näyttelijät: Clara Pontoppidan, Elith Pio, Maren Pedersen, Oscar Stribolt

Gösta Berlingin taru (1924)

Ruotsalaisen mykkäelokuvan kaikkein kovimmat ja suurimmat klassikot alkavatkin jo olla nätissä järjestyksessä. Vielä kuitenkin on tilaa tälle yhdelle, jälkikäteen katsottuna merkittävimmistä, hienoimmista ja samalla aliarvostetuimmista yksilöistä, joka perustuukin vähemmän yllättäen jälleen Selma Lagerlöfin romaaniin. Gösta Berlingin tarua pidetään koko ruotsalaisen kultakauden komeana päätöksenä ja joutsenlauluna, muuttihan sen nimekäs suomalaistaustainen ohjaaja Mauritz Stiller ohjaajatoverinsa Victor Sjöströmin tavoin Amerikkaan moni muu lahjakas näyttelijäpuolen tekijänimi mukanaan. Greta Garbo koukkasi Saksan kautta.

Toisin kuin aiempien Lagerlöf-filmatisointien kohdalla, tällä kertaa voin kerrankin itse leveillä lukeneeni myös alkuperäisteoksen, onhan siitä poikkeuksellisesti otettu myös uudempia painoksia. Harmittavasti olin vain katsonut elokuvaversion ennen sitä enkä pitänyt lukemastani juurikaan, etenkään paikalliskirjastosta löytyneen kappaleen kankeasta käännöksestä. Ehkä maailmasta löytyy parempiakin uudistettuja painoksia, mutta oman kokemukseni sanelemana voin ainakin lähtökohtaisesti suositella tätä muutamin erityisvapauksin sovitettua filmatisointia kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Kuten varmaan jo nimestäkin huomaa, on tarinan päähenkilö gaiffari nimeltä Göstä Berling (Lars Hanson), riiviömäinen pappi ja hurmurihenkinen naisiin menevä juoppolalli, joka alkajaisiksi pannaan viralta epäasiallisten elämäntapojensa vuoksi. Erinäisten seikkailujensa päätteeksi sisältä hyvin inhimillisen nuoren huligaanin tie vie rikkaaseen maalaiskartanoon paikallisen vanhan emännän suojatiksi ja talon seuramieheksi. Kaikenlaista yllättävää ja vähemmän yllättävää draamaa seuraa, kuten iloiselta juomaveikolta odottaa sopiikin.

En varsinaisesti löytänyt minkäänlaista varmaa tietoa tämän elokuvan tuotantobudjetista, mutta pelkän ulkoasun perusteella voisi helposti kuvitella olevan aikansa kalleimpia ruotsalaisia spektaakkelielokuvia, niin valtaisalta tämä tuntuu. Tällä kertaa pikkutarkan historiallisen puvustuksen ja lavastuksen lisäksi pituuttakin on siunaantunut sellaiset kolme tuntia ja risat, sittenkin koossa on mitä ilmeisimmin vain osittain säilynyt restauroitu versio alkuperäisestä kahdessa osassa julkaistusta järkälemäisestä mammutista.

Tuotantoarvojen mukana tulee myös erityisen näyttävä toteutus, joka yhdessä Julius Jaenzonin Ruotsin komeita talvimaisemia tyylikkäästi hyödyntävän kuvauksen kanssa kestää omasta mielestäni vertailua lähes mihin tahansa muuhun aikansa teokseen. Erityisellä lämmöllä muistan jo nuoruudessani ihailleeni komeaa vauhdikasta kamera-ajoa järven jäällä sekä tietysti palavaan kartanoon sijoittuvaa mahtavaa kliimaksia. En löytänyt tälle enää lähdettä, mutta muistelen kohtauksen toteutetun ilman erikoistehosteita sytyttämällä tuleen oikeasti tarkoitusta varten rakennetun puisen kartanon vähän samaan tapaan kuin Tarkovsin Uhrissa vuosikymmeniä myöhemmin. Jos tämä pitää paikkansa, kyseessä saattaa hyvinkin olla yksi vaarallisimmista kohtauksista, joita pohjoismaissa on koskaan tehty.

Gösta Berlingin taru on kaikin mahdollisin kuviteltavin tavoin melkoinen elämys, joka kannattaa ehdottomasti kokea jos tällaisista ikivanhoista mykkäleffoista vain sattuu vähänkään pitämään. Kolme tuntia on paljon mykälle elokuvalle, mutta kannattaa muistaa että tämäkin on oikeasti ollut tarkoitettu katsottavaksi kahdessa osassa. Tämän jälkeen voi ainakin kehua kavereilleen osaavansa nimetä elokuvan, joka teki Greta Garbosta tähden sekä suomalaistaustaisen ohjaajan, jonka löytö Greta Gustafsson alun perin oli.



Arvio: 4.5/5



GÖSTA BERLINGS SAGA, 1924 Ruotsi
Ohjaus: Mauritz Stiller
Käsikirjoitus: Mauritz Stiller, Ragnar Hyltén-Cavallius, Selma Lagerlöf
Näyttelijät: Ellen Hartman-Cederström, Gerda Lundequist, Greta Garbo, Jenny Hasselqvist, Karin Swanström, Lars Hanson, Mona Mårtenson, Sixten Malmerfelt, Sven Scholander, Torsten Hammarén

Arne-Herran rahat 1919)

Vaikka Suomessa yksittäisiä elokuvia tehty olikin jos ties kuinka muinaisista ajoista lähtien, ei tähän maahan syntynyt kovinkaan kaksista alan teollisuutta ennen kuin 20-luvun puolella. Ennen tätä harvat "kinematografisista näytelmistä" kiinnostuneet lahjakkuudet päätyivät luomaan uraa seitsemännen taiteen parissa pidemmälle ehtineissä maissa, kuten vaikkapa rakkaassa verivihollisessamme Ruotsissa, jossa bisnes otti juoksuaskelia jo sangen varhain verrattuna itäiseen naapurimaahansa. Yksi meikäläisittäin merkittävimpiä lähtijöitä oli Suomessa syntynyt Mauritz Stiller, joka nousikin jo varhain maan johtavien tekijöiden joukkoon yhdessä Victor Sjöströmin kanssa.

Jos tästä maailmasta pitäisi alkaa nimeämään yksi ja ainut klassikko, josta Stiller myöhempinäkin aikoina tunnetaan ja joka jokaisen mykän ystävän tulisi ehdottomasti kokea vähintään kerran elämässään, niin tämä Selma Lagerlöfin romaanin pohjalta tuotettu historiallinen spektaakkeli, joka kuulunee samalla Sjöströmin Ajomiehen ohella mykän kauden ehdottomiin huippuhetkiin kotimaassaan ja ehkä vähän sen ulkopuolellakin. Jopa Sergei Eisenstein lainaili tätä Iivana Julmassaan, mutta siitä myöhemmin lisää.

Nimessäkin esiintyvä Arne-herra on 1500-luvun Ruotsissa elelevä upporikas ylimys, jonka vilunkipelillä haalimien rikkauksien on ennustettu johtavan suvun talon perikatoon ja kuolemaan. Turmio saapuukin kolmen vankilastaan karanneen skotlantilaisen palkkasotilaan ominaisuudessa. Ensitöikseen trio ryöstääkin vanhan miehen omaisuuden surmaten samalla talon isännän perheineen ja polttaen tämän asujaimiston maan tasalle. Pohjoisen talven myrskytuulen puhaltaessa paluu kotimaahan ei kuitenkaan ota onnistuakseen ja kolmikko päättää piiloutua saaliineen säiden parantumisen ajaksi. Yksi verityön tekijöistä kuitenkin ehtii rakastumaan Arne-herran ainoaan elossa olevaan tyttäreen ja tragedia on taattu.

Arne-herran rahat on eeppinen elokuva millä tahansa mittapuulla. Tarina itsessään tuntuu kirouksineen ja perheenjäsenten aaveineen ajattomalta kuin kreikkalainen tragedia tai Shakespearen näytelmä. Tähän päälle komeaakin komeammin taltioitu hyinen ruotsalainen talvimaisema, pilkuntarkka puvustus ja lavastus sekä aikansa mittapuulla valtaisat tuotantoarvot ja lopputuloksen edessä voi vain vetää syvään henkeä hattu kädessä. Arne-herran rahat on teknisesti nykysilmään varmasti melkoisen vanhanaikainen, mutta itse en välittänyt asiasta laisinkaan, sillä vähän kankeahkompi tyyli istuu omasta mielestäni täydellisesti nimenomaan tällaisiin historiallisiin eepoksiin, siksihän näitä vanhastaan niin paljon mielellään tehtiinkin.

Koko leffan ylivoimaisesti kuuluisin kohtaus löytyy aivan lopusta. Yksi tarinan henkilöhahmoista kuolee ja valtavan ihmisjoukon silmänkantamattomiin jatkuva kulkue matkaa noutamaan ruumista. Tämä varsin yksinkertaiselta kuulostava, mutta sitäkin näyttävämpi ja vaikuttavampi kohtaus löysi tiensä myös ensimmäisen Iivana Julman kliimaksiin, jossa kansa matkaa anomaan kruunusta luopunutta Iivanaa palaamaan valtaistuimelle.

Mutta kuka voi syyttää Eisensteinia Arne-herran rahojen kaltaisen teoksen ihailusta? Kyseessä kun ON mykän ajan komeimpia historiallisia teoksia ja ruotsalaisen mykkäelokuvan ehdottomia huippuhetkiä yleensä. Tästä löytyy onneksi jopa erittäin laadukkaita julkaisuja kotikatseluakin varten, joten jos sinäkin satut kuulumaan meihin tosi ikivanhan liiton jääriin ja tiedät fanittavasi näitä isovanhempiasikin ikäisempiä leffoja, ei Arne-herran rahojen suhteen ainakaan pettyä tarvitse.



Arvio: 5/5



HERR ARNES PENGAR, 1919 Ruotsi
Ohjaus: Mauritz Stiller
Käsikirjoitus: Gustaf Molander, Mauritz Stiller, Selma Lagerlöf
Näyttelijät: Axel Nilsson, Bror Berger, Concordia Selander, Erik Stocklassa, Hjalmar Selander, Richard Lund

Ajomies (1921)

Vaikka Suomessa onkin tehty periaatteessa kauemmin elokuvia kuin rajantakaisessa ankkalammikossa, joutuu sitkeinkin katajainen taipumaan ruotsalaisen ylivoiman edessä tälläkin saralla. Läntisessä naapurimaassamme kun seitsemäs taide lähti sellaisella rytinällä liikkeelle, että jo ensimmäisen vuosikymmenen loppuun mennessä tasokin oli svenssoneilla parhaimmillaan kansainvälistä luokkaa ja nurkan takana riitti nousevia kykyjä vain odottamassa suurta läpimurtoaan koko muun maailman tietoisuuteen. Ajomiehen asemasta tuona läpimurtona voidaan toki keskustella, mutta tässä vaiheessa sen nauttima arvostus kautta aikain suurimpana ja merkittävimpänä ruotsalaisena mykkäelokuvana lienee kuitenkin jo kiistaton.

Ajomiestä on aiheensa ja synkän tunnelmansa vuoksi ollut tapana luokitella jonkinlaiseksi kauhuelokuvan perusteokseksi, vaikka todellisuudessa Selma Lagerlöfin romaaniin perustuva tarina onkin nykysilmin lähempänä Charles Dickensiä kuin mitään muuta. Lagerlöfin vastine Ebenezer Scroogelle on väkivaltainen juoppo nimeltä David Holm, vuosikausia perhettään ja ystäviään piinannut, läheisällä hautausmaalla muiden juoppolallien kera vaihtuvaa vuotta juhliva riivattu ihmispaholainen. Kirkasta naukkaillessa mies tulee kertoneeksi tovereilleen urbaanin legendan, jonka mukaan kellon lyödessä kaksitoista vuoden viimeinen vainaja saa hoitaakseen viikatemiehen työt seuraavan vuoden osalta. Kuinka ollakaan, David sattuu itse heittämään henkensä tuona kohtalokkaana ajankohtana ja päätymään hyvin inhimillisen viikatemiehen juttusille käymään läpi elämäntarinaansa sekä ymmärtämään ympäristöönsä kylvämänsä kärsimyksen.

Olen kuullut monen kutsuvan tätä kauhean vanhahtavaksi, mutten itse kyennyt tällä sadannella katselukerrallakaan ymmärtämään mistä nämä harvat hajaäänet mahtavat nurista. Ruotsalainen elokuvahan tunnettiin aikoinaan suhteellisen modernista kerronnastaan, näyttelijät ovat ajalleen poikkeuksellisesti äärimmäisen luonnollisia ja vähäeleisiä rooleissaan ja Ajomiehessä nähdään jopa moninkertaisia sisäkkäisiä flashbackejäkin. Eri aika- ja henkiset tasot on restauroidussa versiossa vielä erotettu toisistaan selkeästi erilaisella värityksellä, joten en ainakaan itse näe Victor Sjöströmin aavetarinassa minkäänlaisia mainittavia kerronnallisia heikkouksia nykysilminkään katsottuna.

Itse asiassa en löydä koko elokuvasta valittamista sen puoleen muutoinkaan. Tiettävästi pääosaa esittävä Sjöström itse valmistautuikin vaativaan rooliinsa muuttamalla kuukausiksi slummiin asumaan ja miehen otteissa ei pelkästään siksi ole laisinkaan mitään teatraalista tai luonnotonta. Parhaimmillaan Sjöström on vanhana juoppona jopa pelottavan hyvä ja perheen ahdinko kirveellä aseistautuneen miehen ahdistamana on suorastaan veret seisauttavaa seurattavaa. Legendan mukaan Stanley Kubrick haki tästä inspiraatiota Hohtoonkin.

Parhaat puolet Ajomiehessä kiteytyvät kuitenkin sen visuaaliseen toteutukseen ja vaikuttavaan mustanpuhuvaan tunnelmaan. Ajomiehen erikoistehostekavalkadi koostuu pitkälti sumuisen klassisesta päällekkäisten kuvien menetelmästä, joka pesee karussa uskottavuudessaan ja ajattomuudessaan monet nykypäivän muutamassa vuodessa vanhentuvat tietokoneaaveetkin mennen tullen. Henkilökohtainen suosikkikohtaukseni koko elokuvassa onkin alkupäässä nähtävä montaasi, jossa vanha sadonkorjaaja nähdään luisevan hevosen vetämien rattaidensa kanssa noutamassa kuolleiden sieluja salongeista ja meren pohjasta asti. Kohtauksessa taustalla soiva hämyinen ja tunnelmallinen ambient-musiikki saa kokemuksen tuntumaan vain entistä aavemaisemmalta ja omalla tavallaan myös surumielisen kauniilta.

Ajomies on synkkä ja anteeksiantamaton draamaelokuva, taatusti yksi tekoaikansa rajuimmista ja teknisesti edistyneimmistä lajissaan. Kaikesta huolimatta Sjöströmin mestariteoksella on pohjimmiltaan myös positiivinen sanoma ja sydän paikallaan eikä se tyydy missään kohtaa vain laiskasti herkuttelemaan aiheellaan tai saarnaamaan tökerösti silkasta elämän lyhyydestä, perheestä ja lähimmäisenrakkauden merkityksestä. Lopussa David Holmin kaltaista julmuriakin odottaa vain tekojensa ja valintojensa kohtaaminen silmästä silmään, niiden lopullinen hyväksyminen sekä vilpittömän katumuksen kautta ansaittu anteeksianto.



Arvio: 5/5



KÖRKARLEN, 1921 Ruotsi
Ohjaus: Victor Sjöström
Käsikirjoitus: Selma Lagerlöf, Victor Sjöström
Näyttelijät: Astrid Holm, Concordia Selander, Hilda Borgström, Lisa Lundholm, Nils Arehn, Tore Svennberg, Victor Sjöström

Harmful Insect (2001)

Teini-ikä se vaan on ja jaksaa olla ihmiselon ikävintä ja masentavinta aikaa. Erityisen ikävää se on Eurekasta tutun Aoi Miyazakin tulkitseman japanilaisen teinitytön kohdalla. Isä lähti omille teilleen hyläten perheensä oman onnensa nojaan, äiti yritti tehdä itsemurhaa ja jopa henkisenä tukena toiminut opettajakin löysi työpaikan toisesta kaupungista. Nyt paikalliset koululaiset juoruavat tyttösen joutuneen opettajansa liehittelemäksi ja äidin uusi miesystäväkin yrittää raiskata. Tyttö päätyy lopulta lintsaaman koulusta ja etsimään itseään ja paikkaansa maailmassa omalla omituisella tavallaan.

Verrattuna kaikkiin viimeisen parin vuoden aikana näkemiini itkuisiin ja angstisiin teinileffoihin nähden Harmful Insect on raikas tuulahdus jotain todellakin uutta ja erilaista. Suurin osa koko elokuvasta on täysin musiikitonta ja dialogitonta hiljaisuutta, jopa lievään ahdistavuuteen asti. Mitään ei (enimmäkseen) selitellä eikä sanomaa tungeta katsojan kurkusta alas ja ne harvat rock-kappaleetkin ovat ainoastaan tarttuvaa kuunneltavaa. Matkan varrella kohdatuista henkilöhahmoistakaan ei käytännössä kerrota katsojalle yhtään mitään, vaan kaikki jätetään yleisön itsensä tulkittavaksi. Jopa tämän arvostelun sisältö perustuu pitkälti omaan löyhään tulkintaani, joten sitä kannattaa myös lukea vain sellaisena.

Varsin rajusti heittelevästä tasostaan tunnetun Akihito Shiotan onnistuneemman ohjaustyön tunnelma lähentelee synkkyydessään ja kolkkoudessaan jotain Neitoperhoa kuin The Edge of Seventeeniä, seksuaalisen heräämisensä kynnyksellä oleva nuori ihminen ei ole missään turvassa ahnailta pahantahtoisilta katseilta eikä koti ja perhekään tuo enää turvaa tai rauhaa. Hengenheimolaisia yhteiskunnasta vieraantunut tyttö löytää kadulla kohtaamistaan laitapuolenkulkijoista, joista yksi elättää itsensä tekeytymällä rikkaiden ihmisten auton alle jääväksi jalankulkijaksi ja ottaa toisaalta gangstereilta turpaansa ilmeisesti maksamattomista veloista. Lopussa viattomalla keppostelulla alkanut ystävyys kodittoman pumminkin kanssa eskaloituu arvaamattoman tuhoisalla tavalla.

Japanilaisen teinitytön tarkoituksettomalta tuntuva elämä on pohjimmiltaan varsin mustanpuhuvaa, vaikkei nyt sentään täysin toivotontakaan seurattavaa. Ainakin se on pahuksen mielenkiintoista ja tunnetasolla yllättävänkin vaikuttavaa tavaraa. Ansaitusti kunnia siitä kuuluu ilmiömäiselle 15-vuotiaalle pääosanesittäjälle, joka onnistuu pienimmillä eleillään ja suurilla silmillään sanomaan enemmän ja voimakkaammin kuin millään puhutulla dialogilla olisi koskaan mahdollista. Ilman Miyazakia ja dialogipainotteisemmalla otteella Harmful Insect todennäköisesti lysähtäisi kasaan jo alkumetreillä. Miyazakin taituruuden ymmärtää kuitenkin vain näkemällä sen ihan itse.



Arvio: 4.5/5


GAICHU, 2001 Japani
Ohjaus: Akihiko Shiota
Käsikirjoitus: Kiyono Yayoi
Näyttelijät: Aoi Miyazaki, Koji Ishikawa, Ryo Amamiya, Seiichi Tanabe, Tetsu Sawaki, Yû Aoi

Oldboy (2003)

Joudun näin ensi alkuun pahoittelemaan kaikkia pitempää sepustusta haikailevia, sillä tämä arvostelu tulee olemaan harvinaisen lyhyt ja niukkasisältöinen. Chan-wook Parkin Oldboy oli vuosituhannen alussa valtava kansainvälinen kultti-ilmiö, joka tuntuu vuosien varrella vain kasvaneen ja voimistuneen entisestään jo siinä määrin eeppisiin mittasuhteisiin, että tämän kohdalla voineekin puhua jonkinlaisesta uuden ajan aasialaisesta jännäri- ja art house -klassikosta sekä sangen päräyttäväksi osoittautuneen eteläkorealaisen kostogenren kansainvälisestä läpimurtoteoksesta. Sitä on myös vuosien varrella analysoitu ja arvosteltu pelkästään tällä sivustolla jo niin monesta näkökulmasta ettei uutta sanottavaa henkilökohtaisen mielipiteen lisäksi enää ole tarjottavissa edes lätisemällä asian vierestä.

Kostoelokuva kertoo kostosta. Tarkemmin sanottuna Rölli-peikon ja Siu Tien Yuenin risteytystä muistuttavan häiskäleen kostosta nimettömille ja kasvottomille kidnappaajilleen. Takkutukkainen hemmo kun tuli muinoin kaapatuksi yksityiseen vankilaan viideksitoista vuodeksi tietämättä itse vangitsemisensa syytä tai sitä tilanneita tahoja. Aika kului kiven sisässä lähinnä kostoa suunnitellen ja sitä varten treenaten. Myöhemmin kostaja vapautuu vankilastaan yhtä hämärissä olosuhteissa kuin sinne joutuikin. Alkaa missio syyllisten ja näiden motiivien selvittämiseksi. Siinä sivussa olisi tarkoitus panna myös pahisten purukalustot vasaralla uuteen uskoon.

Oldboyn juoni on melkoisen monimutkainen ja yllättäviä käänteitä sekä hämmentäviä paljastuksia lyödään tasaiseen tahtiin pöytään aina viimeisille minuuteille asti. Menemättä turhan yksityiskohtaisuuksiin voin ainakin sanoa kupletin pääpirun motiivin ja suuren suunnitelman olevan kerrankin todella omaperäinen ja kieroutunut. Parkin kostoreissun neo-noir -estetiikkaa, surrealistisia välähdyksiä ja klassista musiikkia hyödyntävän tyylin tuntien voisi kuvitella moisen olevan enemmän hengen mukaista kikkailua, mutta itse olen taipuvainen uskomaan kyseisen aiheen olevan vain arkipäiväisempi idän yhteisökeskisimmissä maissa, jossa sille on omistettu ihan omia elokuva- ja kirjallisuusgenrejäkin. Katsomalla selviää, mitä tarkoitan.

Parkin tyylitajusta noin yleensäkin voi ainakin sanoa, että se eroaa tyypillisestä ilmansuuntansa meiningistä kuin yö päivästä. Valtavan moni idän tekijöistä tuntuu suosivan äärimmäisyyksiin vietyä minimalismia sun muuta niukkasanaisempaa ja -eleisempää otetta, mutta Parkin leffoissa erilaiset kuvakulmat, vauhdikkaat kamera-ajot ja nopeat leikkaukset sekä kirkkaat värit ovat poikkeuksellisen tehokkaassa käytössä jopa lennokkaampaan länsimaiseen makuun. Tähän vielä päälle korealaisella taidolla rakennettua häröilevää taidejännitystä, roppakaupalla tarantinomaisen viihdyttävää väkivaltaa sekä muuten vain hurmeista menoa ja koossa on genrensä alkaneen vuosituhannen ehdoton klassikkoteos.



Arvio: 5/5



OLDEUBOI, 2003 Etelä-Korea
Ohjaus: Park Chan-wook
Käsikirjoitus: Garon Tsuchiya, Joon-hyung Lim, Nobuaki Minegishi
Näyttelijät: Byeong-ok Kim, Dae-han Ji, Hye-jeong Kang, Ji-Tae Yu, Min-sik Choi

Pohjoismyrsky (1928)

Riippuen Pohjoismyrskyn versiosta, löytynee sen kylkiäisenä tyypillisesti viehättävällä tavalla ikääntyneen aikansa supertähti Lillian Gishin mukavaa tarinointia elokuvansa pohjalta. Tässä lyhyessä pätkässä herttaisen hyväntuulinen Gish selittää innostuneensa muinoin Dorothy Scarboroughin synkästä alkuperäisteoksesta ja nähneensä siinä välittömästi potentiaalia suureen klassikkoon. Lupa produktiolle heltisikin Metro-Goldwyn-Mayerin johtomiehiltä siltä istumalta, ohjauspallille Gish valitsi henkilökohtaisesti menestyksekkäästä Tulipunaisesta kirjaimesta tutun ydintiiminsä ruotsalaisten Victor Sjöströmin ja Lars Hansonin muodostamaa duoa myöden. Valmis tuotos joutui odottamaan julkaisuaan hyllytettynä kuukausikaupalla, sittenkin flopaten täydellisesti sekä kriitikoiden että yleisön keskuudessa tultuaan lopulta julkaistuksi.

Tarina alkaa kun Gishin itsensä esittämä nuori ja viaton nainen saapuu serkkunsa luokse näiden ranchille tuuliseen Texasiin vain ottaakseen ennen pitkää yhteen tämän mustasukkaisen vaimon kanssa. Nuoren naisen läsnäolo kuitenkin herättää useammankin paikallisen nuoren miehen kiinnostuksen. Yksi näistä on Hansonin tulkitsema hevosmies Lige, joka päätyy lopulta naimaan kotoaan pois ajetun naisparan. Vastustamattomasti puhaltava pohjoistuuli ja onneton avioliitto kuitenkin alkavat vähä vähältä järsiä naisen mielenterveyttä, johtaen lopulta (melkein) tragediaan.

En halua spoilata liikaa, mutta Gishin mukaan alkuperäisessä versiossa oli onneton loppu, jossa järkensä menettänyt päähenkilö vaeltaa kuolemaan tuulen pieksemälle preerialle, mutta tiettävästi studiopomot epäilivät tätä ratkaisua siinä määrin, että se päätettiin vaihtaa iloisempaan. Legendan mukaan Pohjoismyrskyn käpälöinti olikin syy Sjöströmin paluulle Ruotsiin, vaikka aiheesta onkin käyty jälkikäteen runsaasti kriittistä keskustelua. Tökerösti päälle liimattu onnellinen lopetus todennäköisesti jakaa katsojia puolesta ja vastaan, mutta omasta mielestäni huonompiakin on nähty. Loppua kohden voimistuva tunnelma laukkaavine villihevosineen ja myrskytuulineen on joka tapauksessa harvinaisen komeaa jälkeä.

Pohjoismyrsky on hieno romanttinen länkkäri ja syystäkin jälkikäteen liputettu yhdeksi myöhäiskauden suurista amerikkalaisista mykkäelokuvista. Pienenä varoituksen sanana täytyy kuitenkin todeta tästäkin olevan liikkeellä luokattoman huonoja kopioita, jotka saattavat antaa täysin väärän kuvan itse leffan tasosta. Itse menin katsomaan tämän joltain vanhalta videokasetilta, jossa huonoon kuvanlaatuun yhdistyi vielä täysin ala-arvoisen kömpelö midi-musiikkiraita, joka jo yksistään saisi minkä tahansa klassikon tuntumaan amatöörityöltä. Olen kuullut tästä löytyvän nykyään legendaarisen Carl Davisin sävellyksillä varustettu Kevin Brownlowin restauroimaa uusversiota, joten sitä voinee suositella kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Lillian Gishin lyhyt kommentaari päättyy tarinoihin legendaarisen hankalista kuvausolosuhteista. Jo valmiiksi tukahduttavan kuumissa ja kuivissa maisemissa kuvatun elokuvan läpi puhaltava tuuli heitti suojaamattomien näyttelijöiden niskaan roskia ja hiekkaa täysin valtoimenaan eikä äärimmäisyyksiin asti vaativa ohjaajakaan päästänyt alaisiaan yhtään sen helpommalla. Vaiva kuitenkin kannatti, sillä näyttelytyö on kautta linjan ensiluokkaista jälkeä, erityisesti Gishin, joka tekee tässä yhden uransa parhaista roolisuorituksista.



Arvio: 5/5



THE WIND, 1928 USA
Ohjaus: Victor Sjöström
Käsikirjoitus: Frances Marion
Näyttelijät: Dorothy Cumming, Edward Earle, Lars Hanson, Lillian Gish, Montagu Love

Hän joka saa korvapuustit (1924)

Hän joka saa korvapuustit sai alkukipinänsä muutaman pienemmän amerikkalaisen studion fuusioiduttua Metro-Goldwyn-Mayerin lipun alle. Upouusi jättipeluri tarvitsi lippunsa alle suurta kassamenestystä saadakseen vakiinnutettua paikkansa yhtenä alan vakavasti otettavista nimistä ja tätä tarkoitusta varten palkattiinkin siksi koko joukko aikansa parhaita tekijöitä, etunenässä luonnollisesti monen muun eurooppalaisen nimitekijän mukana Amerikkaan muuttanut ruotsalainen maestro Victor Sjöström sekä pääosassa nähtävä Lon Chaney, josta rooli viimeistään teki aikansa suuren tähden.

Varsin komeisiin sfääreihin yltävän tarinan varsinaiset lähtökohdat kuulostavat todennäköisesti ensisilmäyksellä vähintäänkin tylsiltä ja harmittavan mitäänsanomattomilta. Ensimmäinen kymmenminuuttinen nimittäin kertoo Chaneyn esittämästä ihmiskunnan alkuperän keksivästä tiedemiehestä, joka päätyy rahoittajansa sekä vaimonsa nöyryyttämäksi tiedeakatemian nauravien herrojen silmien edessä. Koko tieteellistä löytöä ei taidetakaan tämän jälkeen mainita kertaakaan, vaan koko jupakan tarkoituksena olikin vain esitellä keskeiset kasvot sekä pohjustaa löyhästi Chaneyn hahmon loppua kehityskaarta ja motiiveja.

Tästä eteenpäin Chaneyn esittämä hahmo tunnetaan vain nimellä "Hän joka saa korvapuustit", elämänsä nöyryyttävintä hetkeä loputtomasti uudelleen ja uudelleen elävänä sirkuksen klovnina, ikuisen hymyn kasvoilleen maalanneena surumielisenä ja traagisena hahmona sekä viihdemaailman yleisön loputtomana ilveilyn ja pilkan kohteena. "Hänen" elämänsä todellinen rakkaus on sirkuksen matkaan liittynyt nuori hevostyttö Consuelo, jonka köyhtynyt aristokraatti-isä haluaisi mieluusti naimisiin itseään vakavaraisemman miehen kanssa...

Hollywoodin parhaiden luovien voimien ollessa kyseessä tällaiseltakaan teokselta ei voi odottaa muuta kuin hulvattoman näyttävää spektaakkelia, eikä mitään sen vähempää olekaan luvassa. Hän joka saa korvapuustit edustaa pelkästään teknisessä mielessä aikansa huikeinta ja omalla tavallaan myös kokeellisinta ison rahan valtavirran elokuvaa, jossa varsin yksinkertaiselle melodraamalle on annettu tarkoituksella lisäväriä erilaisilla edelleen näyttävillä erikoistehosteilla ja ohjaajan itsensä toteuttamilla äärimmäisen vaativilla dramaattisilla valaisuratkaisuilla. Silkassa viimeiseen asti hiotussa spektaakkelimaisuudessa Sjöströmin sirkusraina tuskin häviääkään monelle aikakautensa kunnianhimoisemmallekaan tuotokselle.

Erityisen huikeana seikkana Hän joka saa korvapuustit ei kuitenkaan tunnu komeasta ulkokuorestaan huolimatta tippaakaan pinnalliselta tai lattealta vaan loppua lähestyessä tuntee jo melkein läkähtyvänsä kaiken sen sisältämän tunteen ja teemojen vyöryssä: toisaalta kyseessä kun on romanttinen tragedia, toisaalta tarina kostosta ja petoksesta, katkeruudesta, menetyksestä, mahdottomista unelmista, pettymyksistä, kuolemasta sekä kansan syvien rivien kyvystä löytää viihdykettä muiden ihmisten vastoinkäymisistä ja kärsimyksestä. Voipa tätä katsoa pienimuotoisena kritiikkinä showbisneksen perimmäisestä raadollisuudestakin.

Hän joka saa korvapuustit on jälleen kerran upeaa jälkeä ruotsalaiselta mestarilta. Mutta eipä pidä vähättelemän Lon Chaneynkään kokovartaloroolisuoritusta, joka lieneekin miehen uran komeimpia jopa siinä määrin, että muut hahmot tuntuvat jäävän auttamatta mestarimiimikon nerouden varjoon. Ilman tätä pienoista heikkoutta Hän joka saa korvapuustit voisi helposti kuulua omiin mykkiin suosikkeihini. Sirkuselokuvien kaanonissa ehdoton kuningastitteli kuitenkin on tällä taattu.



Arvio: 4.5/5



HE WHO GETS SLAPPED, 1924 USA
Ohjaus: Victor Sjöström
Käsikirjoitus: Carey Wilson, Leonid Andrejev, Victor Sjöström
Näyttelijät: Ford Sterling, Harvey Clark, John Gilbert, Lon Chaney, Marc MacDermott, Norma Shearer, Paulette Duval, Ruth King, Tully Marshall

Medea (1988)

Carl Theodor Dreyer poistui tästä maailmasta kypsässä miehen iässä 20. maaliskuuta 1968 jättäen jälkeensä läjäpäin vuosien varrella syntyneitä hyödyntämättömiä suunnitelmia ja puolivalmiita käsikirjoituksia. Yksi näistä sattui olemaan mestarin kahden viimeisen ohjaustyön välillä syntynyt luonnostelma Euripideen klassisen Medeian filmatisoinnista, jonka toteuttaminen jäi lopulta toisen tanskalaisen mestarin tehtäväksi. Toisella mestarilla tarkoitan tietysti Lars von Trieriä, tuota Juutinmaan taattua provokaattoria ja muutenkin alallaan varsin lahjakasta tekijämiestä, jonka suuriin ja tärkeimpiin esikuviin Dreyerkin ammoin kuului.

Kreikkalaisia tragedioita tarkemmin tuntemattomille seuraavaksi luvassa lyhyehkö referaatti Euripideen klassikosta. Medeia oli Kirken veljentytär, johon Hera yritti saada kultaisesta taljasta taistelevaa Iasonia rakastumaan omia tarkoitusperiään varten. Medeia ja Iason perustivat perheen, mutta näiden palattua Korinttiin yritti kuningas taivutella Iasonia hylkäämään entisen rakastettunsa ylhäissyntyisen tyttärensä tieltä. Hylätty Medeia päätyi lopulta suunnittelemaan julminta mahdollista kostoa Iasonille ja tämän uudelle mielitietylle, mutta kärsi lopulta mustasukkaisuudestaan ja katkeruudestaan kovimman mahdollisen hinnan.

Minulla on Lars Ulrichin kaiman ohjaustyöstä sekä hyviä että huonoja uutisia. Hyvät uutiset kuuluvat, että mikäli ei satu pitämään Dreyerin ohjaustyylistä, ei von Trierkään sitä turhaan yritä apinoida. Toisaalta taas mikäli kaikenlainen muu yliampuva hifistely ja taiteilu ei satu nappaamaan, ei tätäkään kannata yrittää, sillä von Trier keskittyy silkan selkeän tarinoinnin sijaan tarjoilemaan toinen toistaan kauniimpia ja eeppisempiä kuvia sumuisista nummista, valtoimenaan virtaavista puroista ja viljavista pelloista. Kaikki luonnon elementit ovat hyötykäytössä ja vertauskuvaa lyödään tiskiin toinen toisensa perään.

Haluaisin tykätä tästä von Trierin näkemyksestä paljon enemmän, mutta omaan silmääni nuoren mestarin tragediaan on jäänyt enemmän kuin muutama problemaattisempi juttu. Koska kyseessä on suoraan televisioon tuotettu produktio, ei tässä ole kovinkaan paljoa ollut rahaa takana. Toisaalta von Trier onnistuu repimään heikoista lähtökohdistaankin suorastaan häkellyttävän komeaa kuvastoa, mutta sekin pitkälti itse tarinan kustannuksella, jonka kiemuroita päädyin ainakin itse toisinaan setvimään erillisen referaatin avulla.

Medea on ehdottomasti hyvää tekoa, selvästi huippulahjakkaan visionäärin kätten työtä. Tajunta tuskin tämän parissa sentään räjähtää kovimmillakaan von Trierin faneilla, mutta elokuvan kuin elokuvan kyky saada allekirjoittanutkin kiinnostumaan ja lukemaan huvikseen antiikin klassisia tragedioita on temppu, johon ihan mikä tahansa tekele tässä maailmassa ei aivan helpolla kykenekään.



Arvio: 3/5



MEDEA, 1988 Tanska
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer, Lars von Trier, Euripides, Preben Thomsen
Näyttelijät: Henning Jensen, Kirsten Olesen, Udo Kier