The Truth Beneath (2016)

Kimin perheen pahimmista peloista tulee eräänä päivänä totta kun perheen tytär Min-jin katoaa salaperäisesti jälkeä jättämättä. Eletään paikallisten valtakunnallisten vaalien aikaa ja vaaleissa ehdolla oleva perheen isä Kim Joo-hyuk haluaa välttää turhaa huonoa julkisuutta kieltäytymällä tapauksen poliisitutkinnoista. Näin ollen perheen äiti yksin joutuu selvittämään tyttärensä kohtaloa. Ennen pitkää myös selviää, ettei äiti todellisuudessa tuntenut tytärtään oikeasti juurikaan niin hyvin kuin kuvitteli…

The Truth Beneathia katsoessa tuli pakosti miettineeksi miten kylmästi ja epäsentimentaalisesti leffa oikeasti kuvaa korealaista yhteiskuntaa ja missä määrin elokuvan antama kuva oikeasti kertoo jotain tekomaastaan. Vähän kollektiivisemmassa kulttuurissa ei yksittäisten ihmisten mielihaluilla ole juuri väliä vaan koko maa palvoo kaikenlaista yhdemukaistamista ja uniformuja sylivauvasta mummuun ja vaariin. Väärän ihmisen kanssa heilastelukin voi olla sosiaalisesti vaarallista – jopa hengenvaarallista – puuhaa ja kiellettyä rakkautta voidaan helposti käyttää aseena ihmisiä vastaan.

Erinomaisen näyttelyn, hyvin kirjoitetun (mm. Oldboyn Chan-wook Park) tarinan ja onnistuneiden dramatisointien ohella tätä katsoessa tulee vähän väkisinkin kiinnitettyä huomiota tämän levottomaan ja vauhdikkaaseen leikkaukseen: yksikään otos koko elokuvassa ei hitaimmillaan ja rauhallisimmillaankaan kestä 10-20 sekuntia kauempaa. Kikka on loppujen lopuksi varsin yksinkertainen, mutta se toimii ja tekee The Truth Beneathin tunnelmasta sopivan hektisen ja sähköisen. Näin jännärit nimenomaan kuuluisikin leikata.

Niin paljon kuin tämänkin toivoisi hipovan täydellisyyttä, näin ei kuitenkaan luonnollisesti ole. Siinä missä alun kolmannes ja viimeinen puolituntia ovat elokuvan ylivoimaisesti parasta antia, ovat keskimmäiset parisenkymmentä tylsää minuuttia sen verran tyhjää seisoskelua, että sinä aikana juoni karkaa hetkeksi täysin käsistä ja elokuvan hieno tunnelma katkeaa täydellisesti. Tylsän keskiosan lopussa tarina alkaa jälleen koota itseään ja rakentua jälleen pikkuhiljaa kohti mysteerin lopullista ihanan tylyä ja synkkää loppuratkaisua, mutta olisipa senkin rakentumaisen voinut koota nykyistä huomattavasti tehokkaammin ja tiiviimmin ohi tylsän joutovaiheen. Nyt keskinen kolmannes tuntuu lähinnä joltain C.S.I:n korealaiselta erikoisjaksolta kuin aidolta A-tason jännärielokuvalta.

The Truth Beneath jätti ainakin itselleni todella kaksijakoiset fiilikset puolesta ja vastaan. Toisaalta tässä on todella vahvoja kohtauksia ja toteutus on enimmäkseen erittäin onnistunutta, mutta toistaalta tähän on jäänyt aivan liian paljon joutavaa tyhjäkäyntiä, jotta tätä voisi nostaa edes viime vuoden parhaiden jännäreiden joukkoon – muutama tätäkin parempi on toki tehty. Sanoisin, että Truth Beneath on keskitasoa parempi katoamisjännäri, muttei missään mielessä erityisen ikimuistoinen tai poikkeuksellisen munaskuille potkivaa tykitystä. Kolme ja puoli tähteä taitaakin olla tarpeeksi tälle.


Arvio: 3.5/5


BIMILEUM EOPDA, 2016 Etelä-Korea
Tuotanto: Lee Mi-young, Kim-yun Ho
Ohjaus: Kyoung-mi Lee
Käsikirjoitus: Chan-wook Park, Da-Young Kim, Kyoung-mi Lee, Seo-kyeong Jeong, So-young Jung
Näyttelijät: Cheol-woo Han, Eui-sung Kim, Gin-goo Kim, Ju-hyuk Kim, Min-jae Kim, So-hee Kim, Ye-jin Son, Yu-hwa Choi

Okja (2017)

Okja on virtahepoa tai ylensyönyttä mutanttiporsasta muistuttava ystävällinen cgi-pötkäle, joka elelee pikkutytön ja tämän vanhan isän kanssa tarkemmin nimeämättömässä vuoristossa. Tosi salakavala ja ahne korporaatio kuitenkin kaappaa sympaattisen punkeron ja päättää tehdä siitä makkaraa. Inhan yhtiön puuhia vastustamaan saapuu eläinten vapautusrintama ja pian tyttö päätyykin New Yorkiin häijyn korporaation mainosmannekiiniksi – vähän samaan tapaan kuin se Rob Schneiderin esittämä jääkarhu Norm of the Northissa. Tämä ei siis ole vitsi, nämä oikeasti muistuttavat juoneltaan todella paljon toisiaan.

Täytyy nyt alkuun jo tunnustaa, että pidin tästä elokuvasta kovasti. Tarkemmin sanottuna pidin erityisen paljon Okjan ensimmäisistä kolmesta vartista, jotka sisälsivät muutamia oikeasti kiinnostavia ideoita, hienon pohjustuksen, hyvää näyttelyä, kunnon draamaa ja yhden vauhdikkaan ja näyttävän takaa-ajon. Sen jälkeen homma pysähtyy hetkessä kuin seinään elokuvan tylsemmän jälkimmäisen puolikkaan päästessä vauhtiin. Enää ei nähdä takaa-ajoja tai muutakaan kovin ihmeellistä ennen viimeisiä kohtauksia. Niiden sijaan katsojan naamalle lätkäistään pahimmillaan kymmenien minuuttien edestä juotavaa jaarittelua ja aikoja sitten väsähtäneeksi kliseeksi valjahtanutta korporaatio- ja kapitalismipahistelua.

Tässä kohdin kaivoin jälleen vanhan kunnon Vankileirien saariston esiin.

Kaikkein ikävintä Okjassa on sen päivänselvän sanoman ärsyttävyyteen asti tuputtaminen ja saarnaaminen. Korporaatio paha, lihansyönti pahapahaPAHA, kasvissyönti tuplaplushyvä. Tämän tekijät eivät missään kohtaa edes yritä esittää asiaansa mitenkään erityisen luovasti tai nokkelasti vaan kameran eteen tuodaan pahimmillaan jos jonkinlaista sankarillista aktivistia ja shokkikuvastoa vääntämään asiaa rautalangasta. Lopussa nähdään vielä dramaattisesti hidastettuja kuvia söpöistä surusilmäisistä cgi-virtahevoista ja vauvanorsuista pahan pahan PAHAN korporaation häkeissä geneerisen nyyhkymusiikin pauhatessa imelästi taustalla. Korporaatio- ja kapitalismikritiikin vastineeksi tässä kymmeniä miljoonia maksaneessa kaupallisessa viihdeleffassa kuitenkin nähdään reippaasti äärimmäisen tökeröä tuotesijoittelua mm. Apple-nimiseltä korporaatiolta.

Aivan oma lukunsa on sitten tietysti Jake Gyllenhaalin inhosta irvistelemään pistävä roolisuoritus keljun korporaation tosi ilkeänä korporaatiomiehenä. Kaikki inhan korporaation työntekijät tuntuvat lähinnä kömpelöiltä parodioilta jonkun Bambukarhujen pahiksista, mutta Gyllenhaalin ilveily oli jo häiritsevyyteen asti ikävää seurattavaa – ja loppua kohti miehen heiluminen meni vieläkin ärsyttävämpään suuntaan. En muista, milloin viimeksi olisi yhden ihmisen näyttely häirinnyt yhtä paljon kuin Gyllenhaalin tässä. Joku Tommy Wiseau päässee häiritsevyydessään melko lähelle.

Okjaa katsoessa tulikin lähinnä niin tylsä, että intouduinkin kirjan lukemisen ohella luonnostelemaan mielessäni aiheesta omaa näkemystäni. Oman luonnokseni nimi on ”Poika ja parsakaali”, kapitalismia ja lihansyöntiä ylistävä sydäntä pakahduttava tarina maailman kehitysmaiden nälänhätää ratkaisemaan pyrkivästä hyvästä korporaatiosta sekä itsekkäästä pikku äpärästä ja tämän lemmikkiparsakaalista, jotka yhdessä tekevät lopun ahneen korporaation suunnitelmista. Lopussa ystävyys voittaa ja kehitysmaiden nälkäiset lapset päätyvät kannibalisoimaan toisensa. Lopputekstien jälkeen vihannesmaista yleisöä sitten muistutetaan kondomin käytön tärkeydestä.

Sydämellinen tarina tytön ja cgi-virtahevon ystävyydestä ei toisin sanoen voittanut allekirjoittanutta ollenkaan puolelleen. En tiedä mitä kansa on napostellut tätä katsellessa, mutta itseäni Okjan rasittava saarnaavuus, ylimitoitettu pituus, loputon jaarittelu, paikoin luokattoman huono näyttely ja jatkuva yritys vedota tunteisiin ikävystyttivät siinä määrin, että olisin mieluummin käyttänyt kaksi tuntiani paremmin vaikka järjestelemällä sukkiani. Ei hyvä.


Arvio: 2/5


OKJA, 2017 Etelä-Korea, USA
Tuotanto: Bong Joon-ho, Dooho Choi, Seo Woo-sik, Ted Sarandos, Lewis Taewan Kim, Jeremy Kleiner, Dede Gardner
Ohjaus: Bong Joon-ho
Käsikirjoitus: Bong Joon-ho, Jon Ronson
Näyttelijät: Giancarlo Esposito, Hee-Bong Byun, Jake Gyllenhaal, Lily Collins, Paul Dano, Seo-Hyun Ahn, Steven Yeun, Tilda Swinton

Age of Shadows (2016)

Kadunmiehen ensimmäinen mielikuva keskimääräisestä aasialaisesta elokuvasta taitaa olla joku pienellä budjetilla tehty vauhdikas toiminta- ja eksploitaatiopätkä tai vähän isommalla rahalla tuotettu massiivinen historiallinen spektaakkeli mallia Kenji Mizoguchi. The Age of Shadows edustaa jonkinlaista sopusuhtaista yhdistelmää kahden edellisen välimaastosta; kyseessä on nimittäin isolla budjetilla ja A-tason näyttelijöillä tuotettu historiallinen toimintajännäri, johon saatiinkin tuotantoapua ihan Amerikoista asti. Suomessa tämä on tainnut piipahtaa lähinnä kuluneen vuoden Rakkautta & Anarkiaa -festareilla, muttei teattereissa sen ihmeemmin. Import-julkaisuja tästä jo onneksi löytääkin sopuhintaan.

The Age of Shadowsin tarina sijoittuu 1920-luvulle, Japanin hallitsemaan Itä-Aasiaan. Päähenkilö elokuvassa on Song Kang-hon esittämä, japanilaisten isäntien piikkiin työskentelevä ja paikallisen vastarinta- ja vallankumousliikkeen miehiä metsästävä korealainen komisario, joka päätyy lopulta itse puun ja kuoren väliin, äärimmäisten moraalisten kysymysten äärelle. Muista henkilöhahmoista on mainittava Uhm Tae-goon joka solullaan esittämä näätämäinen Hashimoto, loistava hahmo ja mieletön roolisuoritus.

Tiedättekö mitä The Age of Shadows ensinnä tuo mieleen? Martin Scorsesen ja Francis Ford Coppolan. Itse tarinan lisäksi lähes jokainen kohtaus, hahmot, toiminta sun muu on parhaimmillaan kuin suoraan jostain Scorsesen ja Coppolan leffoista napsaistu, etenkin keskivaiheilla tuleva juna- ja lopun japanilaismiehittäjien juhliin sijoittuvat finaalikohtaukset. Tavallaan todella ironista, että samaan aikaan kun Scorsese itse teki omaa tribuuttiaan itämaisille elokuville (Silence), idän ihmemiehet tekivät omaansa Scorseselle. Viehättävä yhteensattuma ja viehättäviä elokuvia kumpikin.

The Age of Shadows on alusta loppuun taattua korealaista laatutyötä ja muhkeat tuotantoarvot myös paistavat komeasti joka kolosesta ja huokosesta. Elokuvan lavastus ja puvustus ovat kauttaaltaan äärimmäisen tarkkaa laatutyötä, osa elokuvasta on selvästi kuvattu studio-olosuhteissa ja osa ilmeisesti aidossa ympäristössä, mutta näiden eroa tuskin huomaa. Muutamassa kohdin liikutaan jo film noirin maisemissakin sateisine pimeine kujineen ja vakoojaleikkeineen päivineen. Viimeinen ei ehkä ole mene niin realismin puolelle, mutta tuopa väriä tarinaan.

Harmittavasti The Age of Shadowskaan ei ole mikään lajityyppinsä täysosuma. Alussa etenkin tuntuu olevan turhaa dialogia ja tyhjäkäyntiä kymmenien minuuttien edestä eikä suunta oikeastaan lähde paranemaan päin ennen puoliväliä ja kunnon toimintakohtauksia. Ohjaaja lisäksi ei ole oikein osannut päättää kuvatako tarinaansa päähenkilön vai kapinallisten näkökulmasta, joten tässä tyydytään vain leikkaamaan kumpaakin ristiin ja etenkin päähenkilön osalta persoonallisuuden hahmottuminen jää pahasti puolitiehen Song Kang-hon hienosta pääosasuorituksesta huolimatta.

Onneksi The Age of Shadows kuitenkin toimii parhaimmillaan juuri niin kuin tällaiset aasialaiset mättöleffat yleensä tuppaavat toimimaan. Omassa kopiossani oli vielä niin huonot tekstitykset, että päätin katsoa ilman eikä kokemus oikeastaan siitä juurikaan kärsinyt, mikä viittaa erityisen onnistuneen visuaalisen tarinankerronnan suuntaan. The Age of Shadows on kauttaaltaan laadukasta jälkeä nimekkäitä näyttelijöitään myöten. Neljää tähteä vähemmän tällaiselle ei voi missään nimessä antaa, muttei alun töpeksinnän vuoksi enempääkään. Neljä, neljä on hyvä.


Arvio: 4/5


MILJEONG, 2016 Etelä-Korea
Tuotanto: Jeong-hwa Choi
Ohjaus: Jee-woon Kim
Käsikirjoitus: Jee-woon Kim
Näyttelijät: Byung-hun Lee, Kang-ho Song, Kirk Thornton, Kyle Hebert, Michael McConnohie, Richard Epcar, Sean Chiplock, Yoo Gong

Train to Busan (2016)

On jälleen aika tappaa aikaa ja aivosoluja aasialaisten elokuvien parissa. Tämänkertainen kauhupätkä on Yeong Sang-Hon käsialaa; ennestään Sang-Ho tunnetaan lähinnä animaattorina useammankin sikäläisen kulttileffan takaa. Zombikauhu Train to Busan on kaverin ensimmäinen live-ohjaus, joka on vielä tällaiselle itämaiselle leffalle vähän poikkeuksellisesti päätynyt ihan meillekin asti, kiitos viime vuosien zombivillityksen. Onneksi Train to Busan on myös yksi paremmista genren teoksista, joten ei tämän parissa ainakaan tylsä tule.

Seok-Woo on klassinen työnarkomaani ja liikemies, jolla ei riitä koskaan aikaa tyttärelleen. Typsyn synttäreiden lähestyessä mieltä alkaa kalvaa ajatus juhlapäivän viettämisestä tämän äidin luona Busanissa. Yksinkertainen junamatka muuttuu kuitenkin helvetilliseksi selviytymistaisteluksi kaupungissa leviävän zombiviruksen muuttaessa junan matkustajia lihaa janoaviksi verenhimoisiksi aivokuolleiksi. Jos zombileffat noin yleensä ovat tuttuja, tiedät kyllä kaavan.

Train to Busan on helposti parasta zombikauhua muutamaan vuoteen ja elokuvan onnistumisesta isoin kunnia taitaa mennä sen ohjaajalle, joka kokemattomuudestaan huolimatta hallitsee selvästi jännärin aakkoset; pelkästään tämän elokuvan perusteella ei miestä ensikertalaisesti oikeastaan uskoisikaan. Erityisesti alun peurakohtaus ihastutti hienolla hiipivällä jännityksellään, mutta meno luonnollisesti vain paranee loppua kohden. Iso plussa annettava myös pääosan elokuvan tapahtumista sijoittaminen liikkuvaan junaan. Koko ajan liikkuvaa, eristettyä ja vaarallista luotijunaa täydellisempää jännärin tapahtumapaikkaa tuskin on olemassakaan.

Ainut isompi juttu, jonka itse koin Train to Busanissa varsinaiseksi ongelmaksi oli sen ilmeinen kliseisyys – vai pitäisikö tässä kohtaa puhua jo genren perinnetietoisuudesta? Train to Busanvetää hihasta kaikki zombigenren tyypillisimmät kikat suljetusta tilasta, sekalaisesta joukosta riiteleviä yhteiskuntaluokkia edustavia ihmisiä ja onpa mukana vanha tuttu kiireinen liikemiesisäkin. Kaikki edellä mainittu on jo nähty niin miljoonaan kertaan, ettei itse elokuva uutuudestaan huolimatta tunnu kovinkaan tuoreelta tai uudelta. Train to Busan vain kierrättää kaikenlaista vanhaa erittäin hyvin.

Train to Busanin kaltaisesta tutusta ja turvallisesta apokalypsielokuvasta ei ole enää nykypäivänä paljonkaan uutta sanottavaa tai analysoitavaa jäljellä. Kaikki oleellinen zombeista taitaa olla jo aikaa sitten turistu ja todettu. Jos genre on ennestään tuttu ja kovasti mieleen, osaa todennäköisesti nauttia tästäkin täysin rinnoin. Kyllä ne idän ihmemiehet vaan osaa.


Arvio: 4/5


BUSANHAENG, 2016 Etelä-Korea
Tuotanto: Lee Dong-ha
Ohjaus: Yeon Sang-ho
Käsikirjoitus: Park Joo-suk
Näyttelijät: Ahn So-hee, Choi Woo-shik, Gong Yoo, Jung Yu-Mi, Kim Su-an, Ma Dong-seok

Aquarius (2016)

Henkilökohtaisesti olin suunnitellut Aquariuksen arvostelemista jo kuukausikaupalla, mutten millään löytänyt aikaa näin mammuttimaisen elokuvan katseluun ennen joululomaa. Kyseessä on yksi kuluneen ja edeltäneen vuoden kehutuimmista ja kohutuimmista brasilialaisista elokuvista. Maassa ilmeisesti suoritettiin jokin aika sitten vähän isompi vallankeikaus ja uusi järjestys päätti alkaa sabotoimaan ja rankaisemaan vanhan järjestelmän kannattajia kaikenlaisilla tihutöillä perinteiseen banaanivaltiotyyliin. Varsin seesteiselle Aquariukselleesimerkiksi lätkäistiin kotimaassaan kovin mahdollinen ikäraja ja jätettiin tylysti ulos maan virallisesta Oscar-ehdokaskilvasta. Suomessa tämä on näytetty virallisesti vain yhden festarinäytöksen verran, kuinkas muuten.

Aquariuksen päähenkilö on Clara, omanlaisestaan musiikkimaustaan tunnettu eläköitynyt musiikkikriitikko ja intellektuelli, kuolleen miehensä varoin pienessä, mutta kodikkaassa Aquarius-huoneistossa elävä leskinainen, jonka paikallinen rakennusyhtiö yrittää suostutella muuttamaan kodistaan suunnitteilla olevan teräsbetonikolossin tieltä. Claran lapset yrittävät taivuttaa vanhaa emäntää suostumaan rakennusfirman tarjoukseen, mutta Clara on itsepintaisesti päättänyt panna kovan kovaa vastaan. Kamppailunsa tuoksinassa Clara oppii tuntemaan paremmin niin itseään kuin ympäröivää yhteiskuntaakin.

Katsottuani Aquariuksen vihdoin kokonaan, ei jäänyt kyllä mitään epäselvyyttä miksei tätä ole laajemmin Suomessa julkaistu. Aquarius on erittäin pitkä ja hidas elokuva, jossa ei periaatteessa tapahdu paljoa mitään, jossa puhutaan paljon ja joka kaiken lisäksi vaatii jatkuvasti äärimmäistä tarkkaavaisuutta ja nopeita hoksottimia, jotta siitä saa yhtään mitään irti. Heti elokuvan alussa esimerkiksi nähdään pieni takauma, jossa nuori Clara on juhlistamassa vanhan sukulaisensa syntymäpäiviä, kuuntelee Queeniä ja hahmon lyhyitä hiuksia kehutaan seksikkäiksi. Sitten leikataankin nykyaikaan ja huomataan, että kaikki sukulaiset ja ystävät loistavat poissaolollaan, Clarasta on itsestään tullut mummu ja hiustyylikin on nuorta Claraa tavanomaisempi ja tylsempi.

Mutta lisää seuraa. Seuraavaksi huomataan, että Claran hyllyt ovat täynnä vinyylejä, c-kasetteja ja kirjoja ja seinilläkin on lähinnä ikivanhojen elokuvien julisteita ja koristekäärmeitä. Elokuva toisin sanoen kertoo vanhentuneen Claran olevan hyvin vanhanaikainen, vähän vanhemmiten eristäytynyt ja seksuaalisesti turhautunut kulttuuri-ihminen. Vielä muutaman sekunnin verran tarkkasilmäisempi voi huomata Claralla olevan vain yhden rinnan, mikä viittaa hahmon selviytyneen rintasyövästä. Claralla itsellään on lisäksi selvästi hieman afrikkalaista verta, joten hahmon täytyy olla erityisen sitkeä ja älykäs päästäkseen näinkin hyvään asemaan elämässä ja yhteiskunnassa. Aquarius itse symboloi Claraa ja Claran suhde rakennusfirmaan keskivertoihmisen suhdetta Brasilian legendaarisen korruptoituneeseen ja kieroutuneeseen systeemiin.

Näin siis elokuvan ensimmäiset puolisen tuntia, mutta loppuelokuva jatkaa pitkälti samalla visuaalisesti vihjailevalla kerrontatyylillä. Mitään edellisistä ei siis selitellä katsojalle mitenkään erikseen vaan kaikki olennainen pitää huomata ja ymmärtää ihan itse.

Täytyy sanoa, etten osannut odottaa tältä yhtään mitään ennen katsomista; kaikenlaiset juonireferaatitkin jätin tarkoituksella lukematta. Ehkä tämä juuri siitä syystä ihastuttikin niin kovin paljon. Sonia Bragan upeasti tulkitsemasta Clarasta itsestään kasvaa elokuvan mittaan mielettömän monimutkainen ja rikas persoonallisuus, jonka edesottamuksista jaksoi olla loppuun asti kiinnostunut, eivätkä pienemmissä sivuosissa nähtävät kasvotkaan juuri paljoa huonommaksi jää. Aquarius onkin kauttaaltaan harvinaisen hyvin näytelty ja yllättävänkin sensuelli elokuva – jotain ihan muuta kuin keskiverto Hollywood-tuotokset noin yleensä.

Ainut pieni ongelma tässä itselläni oli vähän töksähtävältä tuntunut lopetus asiakirjakuvioineen. Claran kohtalo jäi lopulta pahasti auki, mutta katsojalle annetaan kuitenkin ymmärtää hahmon saaneen rakennusfirmasta henkisen voiton. Itse olisin kaivannut ehkä hitusen selkeämpää ja paremmin kypsyteltyä ratkaisua Claran lähes koko kaksi ja puolituntisen elokuvan kestäneelle ongelmalle.

Kleber Mendonça Filhon Aquarius on kuitenkin pienistä kömmähdyksistään huolimatta erittäin hieno elokuva. En lähtisi tätä ihan tuosta vain suosittelemaan kenelle tahansa, sen verran paljon energiaa ja keskittymiskykyä tämän katsominen vaatii. Helpompiin ja vaivattomampiin viihdeleffoihin tottuneille tätä ei kai voi tarjota ollenkaan. Jos tiedät pitäväsi Hollywoodin ulkopuolelta tulevista vähän keskivertoa persoonallisemmista ja vaikeammista leffoista, tämä voi hyvinkin olla Embrace of the Serpentin ohella parasta eteläamerikkalaista elokuvaa viimeiseen pariin vuoteen.


Arvio: 5/5


AQUARIUS, 2016 Brasilia, Ranska
Tuotanto: Siad Ben Said, Emilie Lesclaux, Michel Merkt
Ohjaus: Kleber Mendonça Filho
Käsikirjoitus: Kleber Mendonça Filho
Näyttelijät: Buda Lira, Carla Ribas, Fernando Teixeira, Humberto Carrão, Irandhir Santos, Maeve Jinkings, Paula De Renor, Sonia Braga, Zoraide Coleto

Time Renegades (2016)

Pelkästään viimeisen parin vuoden aikana on ilmestynyt niin paljon aasialaisia ja erityisesti eteläkorealaisia laatuelokuvia, että tässä alkaa jo pakosti vähän näköä haittaa. Luonnollisesti haluan vielä ennen kevättä arvostella kutakin niin paljon kuin käsiini vain saan. Time Renegades ei varsinaisesti lukeudu kyseisiin laatuelokuviin, enkä sitä sellaisena arvosteluun valinnutkaan. Itse asiassa luin alkujaan tästä jossain vain hätäisen juonireferaatin ja pidin siitä sen verran, että päätin katsastaa sen jos nyt ei suoranaisen hyödyn niin huvin vuoksi ainakin.

Time Renegades on fantasiajännäri, joka seuraa kahta miestä kahdella eri vuosikymmenellä. Erinäisen alkupään onnettomuuden seurauksena näiden kahden miehen välille muodostuu henkinen yhteys, jonka ansiosta toinen astuu nukkuessaan toisen saappaisiin. Seuraavaksi paljastuu, että kaupunkia riivaa mystinen nuoria naisia metsästävä kaasunaamaria pitävä murhamies, jonka unelmakohteita kumpaisenkin miehen niinikään toisiinsa mystisellä tavalla liittyvät tyttöystävät sattuvat olemaan.

Toisin sanoen kyseessä on Your Namea suoraan lainaava trilleri. Itse satun rakastamaan kyseistä leffaa ja mielestäni koko tajunnansiirto on periaatteessa muutenkin sen verran hyvä idea, että olin todella kiinnostunut näkemään mitä Korean pojat saavat aiheesta irti.

Parasta Time Renegadesissa taitaa olla hieno kuvaus: nykyaikaan sijoittuvat jaksot on kuvattu realistisen synkästi ja kylmiä värejä korostaen, kun taas menneisyyteen sijoittuvissa kohtauksissa on käytetty lämpimämpiä värejä, joten kahden erottaminen toisistaan ei ole periaatteessa kovinkaan vaikeaa. Harmittavasti kuvaustakin häiritsee monessa kohtaa suoraan kameraan ja katsojan silmään häiritsevästi heijastuva aurinko, joten sitäkään ei varsinaisesti täysin onnistuneena voi pitää. Leikkaus on päällisin puolin sujuvaa jälkeä muutamaa todella sekavaa kohtausta lukuun ottamatta, toiminta on enimmäkseen hiottua ja näyttelijätkin tekevät kaikin puolin ihan kelpo työtä.

Time Renegadesin tarinapuoli sen sijaan on aivan uskomatonta höttöä. Ensimmäiset parisenkymmentä minuuttia vielä menettelevät, mutta viimeistään siitä eteenpäin homma alkaa pahemman kerran lähteä käsistä ja meno muuttuu nopeasti täydelliseksi sillisalaatiksi, jonka kaikista käänteistä aina ota erkkikään selkoa. Lopussa nähdään jopa ensimmäisestä Paluu tulevaisuuteen -leffasta tuttu salamakliimaksi, mutta tällä kertaa tarkoituksena onkin kärventää murhaveikko kuoliaaksi. Miksei pahista voinut vaikka mukiloida tai puukottaa hengiltä, jäi itselleni ainakin täydelliseksi mysteeriksi. Koko jutussa on pahimmillaan muutenkin järkeä vähän kitsaasti, joten hälläkö väliä.

Ehkä koomisinta ainesta koko elokuvassa on kuitenkin sen täysin överiksi vedetty melodraama: tässä esimerkiksi jatkuvasti toistellaan dramaattisesti jotain aiempaa kohtausta tai jotain hahmojen sanomaa, kuullaan minuuttikaupalla nyyhkyviulujen ulinaa, vedetään tunteilevia hidastuksia hidastusten päälle, veistellään haudanvakavia monologeja vesisateessa ja ties mitä kaikkea. Monessa kohtaa huomasin oikeasti saavani hyvät naurut pelkästään tämän nirhausjännäreille epätyypillisen reippaasti yli vedetystä nyyhkytyksestä kuin varsin sekavahkosta ja hitusen ylipitkästä tarinasta. Siitä pojille annettava kunniamaininta.

Ei tämä kyllä odotetusti millään ilveellä nouse Your Namen kaltaisen modernin klassikon tasolle eikä tämä kai kovin hyvä tai onnistunut leffa muutenkaan ole, mutta melkoista palturia päästäisin suustani jos tätä huonoksikaan menisin haukkumaan. Onhan tällä nyt päivänselvät ongelmansa dramatisointiensa ja sekavuutensa kanssa, mutta pääasia tällaisessa elokuvassa taitaakin olla lähinnä viihdearvo ja sitä tämä ainakin tarjoaa – joskin osin tahattomasti – ainakin kolmen tähden verran, eli sellaisen keskinkertaisen ja kertakäyttöisen viihdehömpän edestä.


Arvio: 3/5


SIGANITALJA, 2016 Etelä-Korea
Tuotanto: Lee Jin-eun
Ohjaus: Jae-young Kwak
Käsikirjoitus: Go Jung-woon
Näyttelijät: Jin-wook Lee, Jin-young Jung, Jung-suk Jo, Ju-wan On, Ki-woo Lee, Min-ho Lee, Soo-jung Lim

The Clan (2015)

En muista hetkeen nähneeni yhtä hypetettyä uutta rikoselokuvaa kuin viime vuonna ilmestynyt argentiinalainen El Clan. Suomeen asti tätä elokuvaa ei luonnollisesti koskaan virallisesti tuotu, mutta maailman medioiden arvosteluissa tämä on saanut tosi kovia kehuja: tämä komeileekin monilla viime vuoden parhaiden latinalaisten elokuvien listoilla ja tätä on useimmiten vertailtukin Martin Scorsesen 90-luvun alun koviin rikosleffoihin. Kovaa on puhe, mutta tällaisten ylistyssanojen jälkeen ei oikeastaan viitsi jättää katsomattakaan, joten…

El Clanin tositapahtumiin perustuva tarina sijoittuu 80-luvun alkupuolikkaalle ja Argentiinan sotilasjuntan romahduksen jälkeisille demokratian lapsenvuosille. Talous sakkaa ja kunnolliset työt ovat kiven alla, joten keskiluokkainen Puccion rikollisperhe kustantaa hulppean elintasonsa kidnappaamalla ihmisiä ja kiristämällä näistä muhkea lunnasrahat. Perheen patriarkka ja päärikollinen on Katseeseen kätketty -leffasta tutun Guillermo Francellan esittämä häikäilemätön Arquimedes Puccio, jonka hyvien suhteiden vuoksi poliisi ja armeija katsovat perheen puuhia sormien läpi. Toista ääripäätä perheessä edustaa Peter Lanzanin tulkitsema playboy Alejandro, joka on kiinnostunut lähinnä naisista ja urheiluautoista.

Harmittavasti El Clania katsoessa tulee hyvin nopeasti selväksi, ettei tästä voi puhua Mafiaveljien kaltaisten klassikoiden kanssa samassa lauseessa alkuunkaan. El Clanissa ei nimittäin ole likimainkaan yhtä muistettavia hahmoja, loistavia ja karismaattisia näyttelijöitä tai syvällistä draamaa kuin Scorsesen parhaissa teoksissa. Niiden sijaan tämä tyytyy vain etenemään tasaiseen tahtiin rikoksesta toiseen kasarimusiikin pauhatessa taustalla vain muistuttamaan katsojaa elokuvan tapahtuma-ajasta ja -paikasta. Välillä leikellään ihmisiä kidnappaavan isäpapan ja naisia pukkivan poikaviikarin välillä, mutta pääosa elokuvasta on hyvin tasapaksua rikosviihdettä.

Kaikkein suurin pettymys koko elokuvassa oli sen lopetus. Siinä missä suurin osa koko rainasta puksuttaa eteenpäin lähinnä yhdellä vaihteella, tulee loppu käytännössä täysin pyytämättä ja yllättäen pelkällä yhdellä puhelinsoitolla. Puccion perheen kohtaloa ei siis lopulta ratkaise mikään suuri traaginen ja yllättävä käänne tai rikollisten tekemä virhe vaan elokuva vain käytännössä ilmoittaa yhtäkkiä leikin loppuvan ja se oli sitten siinä. Ei rikosjännäriä näin tylsästi kuulu lopettaa; tulitaistelua, petosta ja takaa-ajoja olla pitää!

Toisin sanoen El Clan oli ainakin itselleni valtava pettymys. En tiedä mitä sieniä kriitikot ja tätä hehkuttavat cinefiilit ovat maistelleet, mutta ei tästä kyllä keskinkertaista parempaa rikosleffaa kyllä saa erkkikään aikaiseksi. Ehkä jos tässä olisi ollut edes vähän kunnollista draamaa ja juonittelua tai vaikka toimintaa, tästä olisi jaksanut toden teolla innostua, mutta tällä haavaa Pablo Traperon rikosleikki jää kauhean kuivaksi ja tasapaksuksi gangsterihömpäksi ilman kunnon substanssia. Pitkälle viety realistisuuskaan ei aina yksistään riitä tekemään elokuvasta erityisen hyvää tai kiinnostavaa.


Arvio: 3/5


EL CLAN, 2015 Argentiina, Espanja
Tuotanto: Hugo Sigman, Pedro Almodovar, Pablo Trapero, Agustin Almodovar, Esther Garcia, Matias Mosteirin, Axel Kuschevatzky
Ohjaus: Pablo Trapero
Käsikirjoitus: Esteban Student, Julian Loyola, Pablo Trapero
Näyttelijät: Antonia Bengoechea, Franco Masini, Gastón Cocchiarale, Giselle Motta, Guillermo Francella, Lili Popovich, Peter Lanzani, Stefanía Koessl

The Whispering Star (2015)

Antipornon ja Love Exposuren mahtavuuden innostamana joudun arvostelemaan seuraavien viikkojen ja kuukausien koko joukon Sion Sonon uudempia elokuvia. Muuta mahdollisuutta ei yksinkertaisesti ole. Sensei Sono ei elokuvaohjaajana varsinaisesti mikään ihan tavallinen pulliainen olekaan, sillä parhaimmillaan kaveri on pukannut ulos kunnon Takashi Miike -tyyliin laidasta laitaan leffoja yli 15 kappaletta vuosittain, joten pelkästään miehen viime aikojen filmografiaa peratessa ja niistä kirjoittaessa tulee menemään vähintäänkin kuukausia.

The Whispering Star on todennäköisesti yksi Sonon viimeaikaisen tuotannon erottuvimpia ja mielipiteitä eniten jakavia elokuvia. Tämän tekoaikaanhan ohjaaja oli perustamassa omaa piskuista studiotaan ja tästä, mestarin nuoruusvuosinaan kirjoittaman ja lipaston laatikosta löytämänsä käsikirjoituksen pohjalta tehdystä leffasta tuli uuden puuhapajan debyytti.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Whispering Star on tarina yksin japanilaista taloa muistuttavassa avaruusaluksessa matkaavasta, postia ympäri universumia asuville ihmiskunnan rippeille Tsernobylin kaupungin raunioita ja Stalkerin vyöhykettä muistuttaviin maailmoihin jakavasta pattereilla toimivasta androidista. Jokaisella kohtaamisella opitaan vähän jotain ihmisyydestä.

Tyyliltään tämä menee jo zeniläisyyteen asti äärimmäiseen minimalistisuuteen, jossa lähestulkoon kaikki on kerrottu visuaalisin avuin – joka Sonon tuntien on onneksi hengästyttävän huikeaa jälkeä. Varsinaista puhuttua dialogia Sonon androiditarinassa on yhteensä enintään 10-20 lauseen verran, suurin osa koko elokuvasta onkin lähes täydellistä hiljaisuutta. Whispering Star onkin lähempänä vajaata parituntista visuaalista runoa kuin viihteellistä elokuvaa. Jos olet kuten minä ja pidit Mamoru Oshiin Angel's Eggistä ja muista vastaavista hyvin hitaista, abstrakteista ja vähäeleisistä elokuvista, osaat todennäköisesti arvostaa tätäkin. Muut katsokoot tämän varoen.

Tämän enempää kertomista tai kuvailemista tässä elokuvassa ei todellisuudessa sitten olekaan. Whispering Star on naurettavuuksiin asti vietyyn yksinkertaisuuteensa nähden vähän turhankin pitkäksi venytetty, mutta onnistui loppupeleissä voittamaan allekirjoittaneen puolelleen hienolla tunnelmallaan ja pahukseen tyylikkäällä visuaalisella ilmeellään. Ei tämä Sonon paras elokuva ole, mutta ääriminimalistisena audiovisuaalisena taideteoksenä erittäin omaperäinen ja muistettava elämys.


Arvio: 4/5


HISO HISO BOSHI, 2015 Japani
Tuotanto: Sion Sono
Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono
Näyttelijät: Kenji Endo, Kôko Mori, Megumi Kagurazaka, Yûto Ikeda

Neon Bull (2015)

Toistaiseksi kovin lyhyehkön eloni aikana olen nähnyt elokuvien kautta monenlaisia puolia ja ihmiskohtaloita Brasiliasta: Raaka joukko kuvasi perinteistä latinalaista macho-kulttuuria, Limite vei pakenemisteemaisen sanomansa jo vähän kikkailun puolelle ja City of God kuvasi faveloiden köyhien lasten ja nuorten kohtaloita. Neon Bull on jälleen yksi lisäys brasilialaisen elämänmuodon monimuotoisten kuvausten piiriin: seksiä tihkuva elokuva maata kiertävästä rodeosta eli sikäläisittäin vaquejadasta, jossa cowboyt vievät härkiä maahan nykäisemällä näitä hännästä.

Koko jutun perimmäinen twisti piilee siinä, etteivät perinteisinä sankareina kuvatut cowboyt varsinaisesti ole tässä keskeisessä osassa laisinkaan vaan tarina seuraa vauhdikkaan ja yltäkylläisen sirkuksen köyhien työläisten arkea. Lähimmäksi klassisen päähenkilön määritelmää tässä pääsee lehmiä hoitava ja räätälin urasta unelmoiva Inemar, joka hyödyntää salaista intohimoaan tekemällä hevosnaamareita ja provokatiivisia vaatteita työläisryhmän naiskuskille, jolla on tapana esiintyä rodeoiden yhteydessä eroottisena tanssijana.

Neon Bullin tarinasta itsestään taitaa olla kovin turhaa etsiä mitään kauhean kiinnostavia tai yllättäviä käänteitä, sillä pääpaino tässä on enemmän kerronnassa ja kuvauksessa kuin itse sisällössä. Gabriel Mascaron pääpointtina tuntuu olevan eläinten ja ihmisten – erityisesti köyhien työläisten – aseman ja sielunelämän rinnastaminen: koko elokuva esimerkiksi on täynnä erilaisia freudilaisia symboleja ja päivänselviä viittauksia ihmisen anatomiaan, työläiset matkaavat ja asuvatkin eläinten kanssa samoissa karsinoissa.Parissa kohtaa nähdään vielä hämmentävä strippiesitys, jossa tanssija pitää hevosmaskia ja hevosen kavioita muistuttavia paksupohjaisia kenkiä.

Oma suosikkini edellisistä on jo melko alussa nähtävä kohtaus, jossa virtuoosimainen hevosmies esittelee katsojalle temppujaan hevosensa kanssa: ensin polle menee polvilleen, sitten selälleen ja kääntyilee ja kierii maassa hevosmiehen käskyjen mukaisesti. Välillä hevonen jähmettyy paikalleen ja antaa hoitajansa hieroa ja kutittaa sitä hitaasti vatsasta. Kohtaus on mielettömän hienosti tehty ja sopii passelisti elokuvan ideaan ihmisen ja eläimen vertauksesta.

Mutta on tässä ihan paljasta pintaakin ja tietysti eläimellisyys on niidenkin suhteen viety mahdollisimman pitkälle. Toisin kuin jossain jenkkielokuvissa tässä seksiä ja erotiikkaa ei ole koetettukaan dramatisoida tai kaunistella vaan ne läväytetään katsojan eteen sellaisenaan kaunistelemattomana ilman päälle läväytettyjä musiikkeja tai kikkakameroita. Yhdessä kohtaa Iremar esimerkiksi rakastelee viimeisillään raskaana olevan naisen kanssa ja kohtauksen äänimaailma on toteutettu siten, että katsoja kuulee tarkoituksella äärimmäisen tarkkaan henkilöhahmojen hengityksen ja joka ainoan rapsahduksenkin. Tylyä ja hämmentävän suorasukaista, mutta sopii elokuvan varsinaiseen teemaan.

En jaksa uskoa, että näin erilainen ja karu elokuva jaksaa kauheasti viihdyttävämpään ja helpommin nieltävään jenkkituotantoon tottunutta mainstream-yleisöä hirveästi liikuttaa, mutta itse pidin paljonkin Neon Bullin rehellisen omanlaisestaan otteesta. Tällaisten säväyttävien elämysten vuoksi ulkomaisen art house -tuotannon katsominen on yleensä niin paljon antoisampaa kuin helpompien massaleffojen. Miksikään vuoden parhaaksi tai ajattomaksi klassikoksi tätä ei ilkeä ristiä, mutta onpahan ainakin rohkeasti erilainen.


Arvio: 4/5


BOI NEON, 2015 Brasilia, Uruguay, Alankomaat
Tuotanto: Rachel Ellis
Ohjaus: Gabriel Mascaro
Käsikirjoitus: Gabriel Mascaro
Näyttelijät: Abigail Pereira, Josinaldo Alves, Juliano Cazarré, Maeve Jinkings, Marcelo Caetano, Roberto Berindelli, Samya De Lavor, Vinícius de Oliveira

Antiporno (2016)

Äskettäin katsomani laimea ja tylsä parisuhdedraama Kuudes kerta jätti sellaisen tyytymättömyyden tunteen, että oli pakko etsiä käsiin kunnon seksiä. Antiporno on omalla kierolla tavallaan juuri sitä ja vähän enemmänkin. Kyseessä on japanilaisen Nikkatsu-studion tuottama ja Love Exposuresta tutun Sion Sonon ohjaama reboot jostain ikivanhasta art house -pehmopornosarjasta. Japanilainen taideporno on jo ajatustasolla yksistään jotain niin älytöntä ettei sellaista meinaa länsimainen ihminen täysin ymmärtääkään. Mutta odottakaas kun näette itse elokuvan!

Antipornon juonta on kieltämättä ”vähän” vaikea selostaa kunnolla auki, mutta yritetään. Tarina esimerkiksi alkaa menestyneen ja itseään huorana pitävän luksustaiteilijan riemunkirjavasta huoneistosta, jossa tämä aikansa ratoksi keskustelee siskonsa pianoa soittavan aaveen kanssa. Seuraavaksi sisään astuu taiteilijan avustaja, jonka pitäisi auttaa tätä valmistautumaan tulevaan haastatteluun. Homma menee kuitenkin alistamisleikiksi kun avustaja pannaan koiran talutushihnaan ja sitten aletaan vähän nuoleskelemaan. Seuraavaksi sisään astuu nuorista naisista koostuva toimittajajoukko ja avustaja raiskataan. Siinä sitten välillä vähän oksennellaan ja saarnataan pissaamisen ja kakkaamisen tärkeydestä.

Ylläoleva juonireferaatti kattaa ainoastaan elokuvan ensimmäiset kymmenisen minuuttia. Mikäli Sion Sonon tuotanto on yhtään ennestään tuttua, ei varmaan tule yllätyksenä että tähänkin sisältyy valtavasti tunnelmaltaan laidasta toiseen heitteleviä käänteitä ja toinen toistaan radikaalimpia tyylinmuutoksia. Yhdessä vaiheessa meno on juuri kuvatunlaista, sitten toisaalta rikotaan neljättä seinää, pelaillaan erilaisilla metatasoilla ja lopussa mennään jo vähän räävittömän komedian puolle ja nähdään flashbackejäkin. Viimeisessä kohtauksessa koulupukuinen tyttö selittää lyhyesti elokuvan sanoman, iskee naamansa valtavaan kermakakkuun ja alkaa kieriskellä maalissa. Taustamusiikkina tietysti klassinen taidemusiikki.

Onhan tämä kieltämättä vähän omituinen elokuva, mutta itse huomasin nauravani monessa kohtaan ääneen Sonon hämärille kommervenkeille. Hassuimmassa kohtauksessa nähdään japanilainen perhe lapsineen ruokapöydän ääressä varsinaisen pöytäkeskustelun pyöriessä tavalla tai toisella pelkästään ihmisen anatomian ja naimisen ympärillä. Koko juttu on muutenkin jo aivan alusta lähtien niin absurdia, että Sion Sono lienee lähinnä parodioinnut koko pornon ideaa ennemmin kuin tehneen sitä kovin tosissaan.

Kokonaisuutena Antiporno on vähintäänkin hämmentävä ja eksentrinen, mutta samalla oikeassa mielentilassa pahuksen viihdyttävä taiteellisempi pornoparodia. Sion Sono osaa selvästi visuaalisen tyylittelynkin, joten vaikkei tämän varsinaisesta sanomasta, mielipuolisesta dialogista tai reippaasti yli vetävistä näyttelijöistä juuri perustaisikaan, pystyy tästä kai nauttimaan vaikka sitten ihan pelkästään kuvallisessa mielessä.

Suositellaan kaikille japanilaisen hulluuden, taidepornon, Sion Sonon ja muuten vain pölhön huumorin ystäville. Tosikot ja feministit älkööt vaivautuko.


Arvio: 4/5


ANCHI-PORUNO, 2016 Japani
Tuotanto: Sion Sono, Naoko Komuro, Kiyoe Takage, Tadashi Tanaka, Akira Yamamoto, Sin'ichi Takahashi
Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono
Näyttelijät: Ami Tomite, Asami, Mariko Tsutsui

Kuudes kerta (2017)

Annika on yksityisetsivä. Annika ostaa maitoa. Annika käy asuntoesittelyssä. Annika harrastaa vähän vaakamamboa miesten kanssa. Annika on metsässä. Annika ajaa autolla. Annika ostaa keksejä. Annika menee suihkuun.

Ricky on kiinteistövälittäjä. Ricky nukkuu alasti. Ricky harrastaa vähän vaakamamboa Annikan kanssa. Ricky laittaa housut jalkaan. Ricky ajaa autolla. Ricky menee kauppaan. Ricky ostaa maitoa. Ricky käy suihkussa. Annika itkee.

Kuudes kerta on hyvin hyvin ongelmallinen elokuva. Kyseessä on pienimuotoinen kertomus kahden irtosuhteita harrastavan problemaattisen hahmon suhteesta vähän alkuperäisen Levottomien tapaan, mutta ilmeisesti päteväkin ohjaaja on tässä mennyt valintojensa kanssa pahemman kerran metsään. Tässä ei esimerkiksi avata päähenkilöiden motiiveja tai taustoja ollenkaan vaan kaikki mahdollinen jää täysin irralleen ja ilman kontekstia, mitä aivan liian suuri ja epämääräinen sivuhahmojen sekä -juonteiden katras, alkupään täydellinen fokuksen puute ynnä toisiaan seuraavien kohtausten pahemmanlaatuinen irrallisuus vielä edelleen pahentavat.

Itse elokuva tuntuu jakautuvan kahteen täysin erilliseen osaan: alussa ollaan menossa kevyemmällä ja humoristisemmalla asenteella ja lopuksi tihrustetaan itkua ja yritetään vääntää vakavampaakin draamaa, mutta kummassakaan ei suoranaisesti täysin onnistuta. Suurin syy epäonnistumiselle piilee kummankin päähenkilön täydellisessä epämiellyttävyydessä: jo alussa viitataan epämääräisesti kumpaisellakin irtosuhdeaddiktilla olevan mahdollinen puoliso ja lapsiakin, mutta sehän ei ole este estottoman hedonistisille seksiseikkailuille. En tiedä teistä, mutta parisuhteessa pettäminen ja perheiden hajottaminen eivät ainakaan omasta mielestäni ole mitenkään erityisen sympaattisia tai innostavia juttuja. Kummastakin sietäisi saada selkäänsä.

Mutta sitten se kaikkein olennaisin eli seksikohtaukset. Kai tässä on sentään hyvää seksiä kansalle? Lihaa piiloon ja nakkia kukkaroon? No ei. Ne harvat seksikohtaukset, joita tässä nähdään ovat äärimmäisen tylsää ja ilotonta seurattavaa. Ilmeisesti Maarit Lalli pyrki tarkoituksella tekemään irtosuhteista kertovan elokuvan seksistä ja ihmissuhteista mahdollisimman pinnallisia ja triviaaleja, mutta ilmeisesti paperilla pahuksen nokkelalta näyttävä ratkaisu kääntyy lopulta täysin itseään vastaan. Tilannetta voisi verrata samaan, jos vaikka itse vääntäisin haisevat jätökset sillipurkkiin ja veisin sen jonain yhteiskuntakriittisenä taideteoksena Kiasmaan näytille. Sillipurkin sisältö on loppujen lopuksi täysin sama olipa kyseessä tarkoituksellinen temppu tai ei, samoin tämän elokuvan.

Kuudes kerta on äärimmäisen pitkäveteinen ja tympeä elokuvantapainen, joka pysyy vain vaivoin kasassa hyvien näyttelijöiden ja ihan mukiinmenevän kuvauksensa voimin. Mitenkään erityisen viihdyttävää tai kiinnostavaa elämystä tästä ei kyllä saa kirveelläkään. Parempaa draamaa on tehty pelkästään suomalaisvoimin vaikka kuinka.


Arvio: 1/5


KUUDES KERTA, 2017 Suomi
Tuotanto: Maarit Lalli
Ohjaus: Maarit Lalli
Käsikirjoitus: Maarit Lalli
Näyttelijät: Aksa Korttila, Antti Luusuaniemi, Arja Saijonmaa, Dick Idman, Esko Salminen, Minna Haapkylä, Pihla Viitala, Pirkka-Pekka Petelius, Reino Nordin, Sebastian Rejman, Stig Rästa

Embrace of the Serpent (2015)

Ajattelin huvikseni etsiä joulun ratoksi käsiini kaikenlaista eksoottisempaa elokuvataidetta viime vuosilta ja eteeni lennähti tällainen kiinnostava kolumbialainen tuttavuus, joka nousikin nopeasti yhdeksi viime vuoden suosikkileffoistani heti sen yhden viime vuonna ilmestyneen animen jälkeen. Embrace of the Serpent, huippulahjakkaan Ciro Guerran kolmas täyspitkä elokuva oli jopa ehdolla vuoden 2016 Oscar-gaalassa parhaan vieraskielisen elokuvan kategoriassa, mutta hävisi Son of Saulille. Suomessa tämä on virallisesti piipahtanut vain yhden festarinäytöksen verran joskus aikaa sitten, mutta tämän enkkujulkaisua löytää helposti hyvin varustetuista alan liikkeistä.

Embrace of the Serpentin tarina ammentaa selvästi inspiraationsa Joseph Conradin Pimeyden sydämestä sekä Etelä-Amerikan kolonialistisesta menneisyydestä. Tarinan tapahtumat sijoittuvat kahdelle erilliselle aikatasolle, toinen 1900-luvun alkuvuosille ja toinen 1940-luvulle. Kummassakin länsimainen tiedemies matkaa Amazonin sademetsään etsimään alkuperäisväestön pyhänä pitämää kukkaa. Kummankin miehen oppaana toimii shamaani Karamakate, heimonsa viimeinen jäsen.

Mikäli sattuu odottamaan tältä elokuvalta jotain viihdyttävää Indiana Jones -meininkiä ja seikkailua, tulee taatusti pettymään ja karvaasti. Embrace of the Serpent ei ole mikään helppo viihdeleffa vaan upea monitasoinen tutkielma ihmismielestä, kulttuurien kohtaamisesta, uskonnoista, elämästä, historiasta – kaikesta. Embrace of the Serpentin seikkailu onkin oikeammin sanottuna enemmän henkistä tasoa. Tässä elokuvassa on oikeasti niin paljon asiaa ja niin taidokkaasti käsiteltynä, ettei kaikkea todennäköisesti parilla katsomiskerrallakaan kykene täysin ymmärtämäänkään.

Guerran tässä pyörittelemiä erilaisia rikkaita tasoja, monikäsitteistä symboliikkaa ja varsinaisia tarinan käänteitä turhaan spoilaamatta, oma suosikkipätkäni rakentuu viidakon laidalla sijaitsevan kristillisen lähetysaseman ympärille. Menneisyyteen sijoittuvissa jaksoissa lähetysasemaa pyörittää vanha, pakanallisia taipumuksia ihmisistä ruoskiva munkki. Jälkimmäisessä aikatasossa aseman on vallannut hulluus kun yksi lahkolaisista on julistautunut messiaaksi ja alkuperäiset kristilliset ihanteet ovat vaihtuneet täydelliseksi mieli- sekä väkivallaksi ja aiempi siveys villeiksi orgioiksi. Koko lähetysasemaepisodin tarkoitus taitaakin ymmärtääkseni olla kertoa ihmisen, inhimillisen kulttuurin ja kauneimpienkin ihanteiden maallisesta katoavaisuudesta. Ainoastaan satumaisen kaunis sademetsä on ainakin näennäisen ikuinen ja muuttumaton.

Mutta viiden tähden elokuva ei olisi viiden tähden elokuva ilman täydellisyyttä hipovaa audiovisuaalista toteutusta. Embrace of the Serpent on rikkaan värikylläiset olosuhteensa huomioon ottaen kuvattu yllättäen täysin mustavalkoisena. Vähän erikoinen ratkaisu toimi äärimmäisen hyvin ja yhdistettynä yksityiskohdiltaan loputtoman rikaaseen miljööseen ja täydellisyyttä hipovaan kameratyöskentelyyn koko elokuva oli alusta loppuun täydellistä herkkua silmille. Tunnelmaa edelleen vahvistivat lähes tauotta taustalla kuultavat aidot sademetsän äänet sekä toisinaan tapahtumia säestävä alkuperäisväestön perinteinen musiikki.

Toisiaan päättömästi mätkiviä supersankareita, loputtomia franchiseja, remakeja ja rebootteja siekailematonta tahtia tehtailevassa nykyelokuvan maailmassa Embrace of the Serpent on harvinainen positiivinen valopilkku: vanhahkoja ideoita reippaan tuoreella otteella kierrättävä , henkevä, tinkimättömän älykäs ja monitasoinen taideteos, henkinen matka pimeyden sydämeen ja ihmissielun, uskon, elämän ja aivan kaiken muunkin alkulähteille. Mestariteos.


Arvio: 5/5


EL ABRAZO DE LA SERPIENTE, 2015 Kolumbia, Venezuela, Argentiina
Tuotanto: Christina Gallego
Ohjaus: Ciro Guerra
Käsikirjoitus: Ciro Guerra, Jacques Toulemonde Vidal, Richard Evans Schultes, Theodor Koch-Grunberg
Näyttelijät: Antonio Bolivar, Brionne Davis, Jan Bijvoet, Nilbio Torres

Endless Poetry (2016)

"Olen myynyt paholaiseni sielulle."

Alejandro Jodorowskyn, tuon chileläisen pähkähullun neron uudistunut taival elokuvataiteen parissa on saanut jo toisen inkarnaationsa. Kuten jo Elämän tanssin tyhjien näytösten aikaan tuumailin, tätä ei todellakaan tuotu eikä todennäköisesti enää tuodakaan taloudellisesti kannattamattomana suomalaisen yleisön iloksi. Jopa import-julkaisuna tämä tuntuu olevan täysin kiven alla, joten mahdollisista kotimaisista televisioesityksistä ja muista näytöksistä ei tämän kohdalla tarvitse varmaan unelmoidakaan. Sääli sikälikin, että tämä on melkeinpä kaikessa edellistä osaa parempi ja omasta mielestäni yksi vuoden 2016 parhaista elokuvista.

Poesia sin fin on tyyliltään hyvin hyvin lähellä edellistä elokuvaa, mutta tällä kertaa budjetti vain on ollut silminnähden suurempi ja visioita on kyetty viemään vielä askelen pitemmälle. Tällä kertaa suoraan edellisen elokuvan lopusta jatkava tarina seuraa Tocopillasta Santiagoon muuttaneen aikuistuneen Alejandron eroa vanhemmistaan sekä itsensä ja taiteensa lopullista löytämistä. Siinä missä Jodorowsky pyrki edellisessä elokuvassaan toteuttamaan vanhempiensa toiveita, on mies tässä tehnyt saman itselleen. Jos katsotte elokuvan loppuun, ymmärrätte mitä tarkoitan.

Matkansa varrella Jodo tutustuu koko joukkoon taiteellisia hengenheimolaisiaan: runoilija Stella Diaz Varin, Alejandron äitiä esittämän Pamela Floresin tulkitsema värikäs persoonallisuus oli Jodon ensimmäisiä kosketuksia erotiikkaan. Enrique Linhistä – niinikään runoilija – Jodo saa läheisen ystävän ja keppostelutoverin. Jodon ja Enriquen ystävyys joutuu kuitenkin koetukselle miesten rakastuttua samaan naiseen – joka vieläpä tulee raskaaksi Jodolle. Tätä katsoessa kannattaa muistaa, että Endless Poetryn kuvaamat taiteilijat ovat kotimaassaan varsin tunnettuja ja siis olleet ihan oikeasti olemassa.

Endless Poetry on Elämän tanssin tavoin maagisia ja epäloogisia tapahtumia tursuava fantasia, joka eteneekin enemmän tunteen kuin järjen ja pikkutarkan realismin sääntöjen mukaan. Tällä kertaa kannattaa kiinnittää huomiota erityisesti tapaan, jolla Jodo on käsitellyt värejä: Poesia sin fin sisältää paljon korostetun harmaita kohtauksia, patsasmaisesti liikkuvia pölyn peittämia vanhuksia ja niiden vastineeksi paljon räikeän karnevaalimaisia värikylläisiä kohtauksia ja hahmoja. Itse ymmärsin tämän siten, että Jodo on pyrkinyt korostamaan asioita ja ihmisiä, jotka tuovan hänen elämäänsä väriä: runous, luovuus, taide, rakkaus ja muut tosi taiteilijat. Näiden ulkopuolla on vain tasaisen harmaata ja tylsää kurjuutta ja ankeutta.

Koko elokuvan hienoin hetki on sijoitettu aivan loppuun. Kyseisessä kohtauksessa nähdään satapäinen joukko luurangoiksi pukeutuneita ihmisiä tanssimassa kirkkaan punaisiksi paholaisiksi pukeutuneiden ihmisten kanssa. Näiden keskellä nähdään valkoiseksi enkelisiivin varustetuksi klovniksi pukeutunut Alejandro. Toista täysin samanlaista kohtausta en muista ikinä nähneeni.

Jos on sattunut näkemään Elämän tanssin ja tietää mitään sen teosta, tämä jatkaa käytännössä täysin rataa Jodorowskyn näyttelijävalintojen sun muiden seikkojen suhteen. Perhe on jälleen ollut paras ja taustallakin soivat pitkälti edellisestä osasta tutut Adan Jodorowskyn säveltämät kappaleet; Adan esittää tässä myös pääosaa aikuistuneena Alejandrona. Erona edelliseen elokuvaan tässä Alejandro on vihdoin aktiivinen ja voimakas hahmo hiljaisen sivustaseuraajan sijaan; tarinakin pysyy tällä kertaa hienosti koossa eikä tämä tunnu edellisen osan tavoin ollenkaan irtonaisen kaksijakoiselta kokonaisuudelta. Elämän tanssista on siis otettu opiksi ja hyvä niin.

Endless Poetry onnistuu lähestulkoon täydellisesti kaikessa mitä edellinen elokuva yritti, mutta loppujen lopuksi niukasti kompuroi, hyödyntää menestyksellä koko potentiaalinsa sekä nousee lähelle Jodon parhaiden elokuvien timanttista tasoa. Tässä on ehdottomasti yksi vuoden 2016 parhaista ja aliarvostetuimmista elokuvista, todennäköisesti kaikessa jodomaisessa kummallisuudessan ja kliseettömyydesssään myös suuren yleisön makuun yksi vaikeammista katsoa läpi. Hankalaa on Jodonkaan enää tästä mennä paljoa edelleen parantamaan seuraavassa osassa, mutta mikäpä neroa pidättelisi?


Arvio: 4.5/5


POESIA SIN FIN, 2016 Chile, Ranska, Japani, Iso-Britannia
Tuotanto: Alejandro Jodorowsky
Ohjaus: Alejandro Jodorowsky
Käsikirjoitus: Alejandro Jodorowsky
Näyttelijät: Jeremis Herskovits, Brontis Jodorowsky, Adan Jodorowsky, Alejandro Jodorowsky, Pamela Flores

Elämän tanssi (2014)

”En halua elää maailmassa, jossa koiria puetaan kenguruiksi!”

Heräsin juuri ja huomasin tämänkin elokuvan Suomen teatteriensi-illasta tulleen vierähtäneeksi jo sen kolmisen vuotta. Siihen aikaan Elämän tanssi oli tosi kova juttu, olihan kyse jumaltaiteilija Alejandro Jodorowskyn ensimmäisestä elokuvasta sitten vuonna 1990 ilmestyneen The Rainbow Thiefin, yhden Jodorowskyn uran isoimmista flopeista. Itse kävin katsomassa tämän ihan teatterissa asti, olihan kyseessä sentään todennäköisesti ainut mahdollisuus allekirjoittaneen elämässä päästä näkemään uutta Jodoa isolta kankaalta. Oman näytökseni katsojamäärästä päätellen jatkossa miehen elokuvia tuskin Suomen teattereihin asti enää tuodaankaan.

Elokuvanteosta pitäneiden hiljaisempien vuosiensa aikana Jodo ehti kirjoittaa taattuun tyyliinsä kokonaisen sarjan omaelämäkerrallisia kirjoja, joita mies on sitten lähtenyt kääntämään kokonaiseksi viiden elokuvan sarjaksi, karkeasti arvioiden mestarin elämän ensimmäisen vuosikymmenen kattavan Elämän tanssin ollessa luonnollisesti niistä ensimmäinen. Tällä hetkellä sarjaa on valmistunut jo kahden elokuvan edestä, toinen osa on tietysti viime vuonna ilmestynyt Endless Poetry.

Elämän tanssi kertoo köyhässä chileläisessä kalastajakylässä puotiaan pitävästä ukrainalaissyntyisestä Jodorowskyn juutalaisperheestä, jonka ainoa lapsi Alejandro on. Alejandron isä on Stalinia ihaileva kommunisti ja perhettään pieksevä ihmishirviö, jolla sattuu olemaan myös suunnitelmia paikallisen diktaattorin murhan suhteen. Alejandron äiti on sangen ”runsas” ja muodokas nainen, joka Alejandron itsensä mukaan unelmoi oopperalaulajan urasta. Koska Jodo on elokuvassaan halunnut toteuttaa vanhempiensa unelmat, lausuu äiti kaikki vuorosanansa laulaen ja isä yrittää murhata diktaattoria ihan oikeasti.

Elämän tanssi on vähintään yhtä paljon Jodorowskyn perheen kuin Alejandron itsensä projekti: lähestulkoon kaikissa elokuvan keskeisimmistä ja merkittävimmistä rooleista esimerkiksi nähdään joku Jodon lapsista, alkaen vaikka Brontis Jodorowsky Alejandron isänä, Cristobal Jodorowsky Jodon teosofisena oppimestarina, Adan Jodorowsky nimettömänä anarkistina, Jodon pojanpoika Jeremias Herskovits nuorena Alejandrona ja Jodo itse vanhana itseään monessa kohtaa rikkomassa tarkoituksella neljättä seinää kommentoimalla elokuvan tapahtumia. Elokuvan värikkäästä lavastuksesta sekä puvustuksesta on vielä vastannut Jodon vaimo ja hieno soundtrack on Adanin käsialaa. On siinä Jodoja kerrakseen!

Mikäli Alejandro Jodorowskyn tyyli on ennestään vähänkään tuttu, tämä tuskin tuottaa kauheasti yllätyksiä. Vaikka kyse onkin nimellisesti elämänkerrallisesta draamasta, lähentelee Jodon visio enemmän fantasian ja maagisen realismin sfäärejä kuin mitään kauhean realistista ja uskottavaa draamaa. Jodon maailmassa erilaiset kummalliset hahmot, maagiset ja näennäisesti järjettömät tapahtumat ja elämää suurempi ironia ovat täydellistä arkipäivää: milloin vastaan kävelee jos minkälaisia epämuodostuneita ihmisiä ja kääpiöitä, milloin äidin virtsa parantaa isää vaivaavan tappavan ruton kuin taikaiskusta. Elokuvan aidoissa tapahtumapaikoissa kuvattu Tocopillakaan ei varsinaisesti sekään ole rikkaassa värikylläisyydessään läheskään sama paikka kuin Jodon nuoruuden harmaa ja kalsea köyhä kalastajakylä vaan elokuvaa varten tyylitelty satumaa.

Kun tämän näin ensimmäistä kertaa, pidin tätä helposti ilmestymisvuoden parhaana leffana ja mestariteoksena. Nyt muutama vuotta myöhemmin Elämän tanssista on ehkä valmiimpi löytämään joitain pieniä nurkumisen aiheita. Tässä nähdään jonkin verran epäuskottavia erikoistehosteita ja kameran varjo vilkkuu selvästi näkyvissä parissa kohtauksessa, mutta kyseessä on Jodon itsensä mukaan tarkoituksellisesti tehdyistä tyylijutuista korostomaan koko jutun olevan pelkkää teatteria. Todellinen ongelma tässä on elokuvan jakautuminen kahteen toisistaan liikaa eriävään osaa, joista ensimmäinen seuraa nuorta Alejandroa ja toinen dikaattorin murhaa yrittävää isää. Kaksi puolikasta voisivat yhtä hyvin olla pätkiä täysin eri elokuvista. Nuori Jodo on lisäksi vielä tässä vaiheessa varsin heikko hahmo, vähän kuin statisti omassa elämänkerrassaan ilman mielekästä tekemistä tai sanottavaa. Pieniä kauneusvirheitä, mutta virheitä silti.

Elämän tanssi on ehdottomasti hyvä elokuva, taattua Jodoa ja vähintäänkin onnistunut paluu asian ytimeen. Tässä on kuitenkin vielä kaikista onnistumisistaankin huolimatta jonkin verran parannettavaa jatko-osia ajatellen. Alejandrolle itselleen enemmän roolia lisäämällä, amatöörinäytteljöitä hiomalla ja elokuvan rakenteen pikkuvikoja korjailemalla tulos voisi hyvinkin olla puhdasta timangia – sitä samaa, jota Jodo on nuoruudenvuosinaan parhaimmillaan kyennyt tuottamaan jo Santa sangren, The Holy Mountainin ja El Topon muodossa. Elämän tanssi ei ole jatkoa miehen mestariteosten sarjalle, mutta se pääsee melko lähelle.


Arvio: 4/5


LA DANZA DE LA REALIDAD, 2014 Chile, Ranska
Tuotanto: Alejandro Jodorowsky, Michel Seydoux
Ohjaus: Alejandro Jodorowsky
Käsikirjoitus: Alejandro Jodorowsky
Näyttelijät: Jeremias Herskovits, Brontis Jodorowsky, Adan Jodorowsky, Cristobal Jodorowsky, Alejandro Jodorowsky, Pamela Flores