maanantai 24. helmikuuta 2020

Oz - ihmeiden maailma (1985)


Muistan vielä sen hetken kun tein ensimmäisen kerran mukulana tuttavuutta Ozin ihmeellisen satumaailman kanssa. En luonnollisesti saa palautettua mieleeni mitä levoton lapsikatras tuolloin puuhasteli, mutta joku paikalla ollut turhautunut aikuinen huomasi lehdestä (silloin niitä vielä luettiin paperilta), että televisiosta tuli parhaaseen katseluaikaan kovin tutulta kalskahtava Disneyn tuottama satuleffa, joka hamassa muistissa oli vielä iloinen ja värikäs Technicolor-musikaali kaukaisilta isovanhempien nuoruusvuosilta. Pahaksi onneksi tämä ei vain ollut se sama Judy Garlandin tähdittämä tuotos, vaan jotain paljon, paljon synkempää ja pelottavampaa…
Wizard of Ozin vaiheet kirjasta elokuvaksi ovat nykyään jo silkkaa taiteenlajin legendaa. Alkujaan jonkinlaista jatko-osafilmatisointia L. Frank Baumin alkuperäiselle klassikolle oltiin suunniteltu jo 30-luvulta asti – Disney hankki oikeudet koko kirjasarjaan jo 50-luvulla – mutta ilmeisesti luovat erimielisyydet kirjailijan perikunnan ja tuotantoyhtiön välillä hankaloittivat luomisprosessia vuosikymmenien edestä. Vasta kyseisten oikeuksien lähestyessä umpeutumistaan Disney päätti tarttua toimeen, mutta sittenkin vastaan tuli ongelma poikineen. Kuvausten aikaanhan Disneyllä käytiin valtavaa sisäistä myllerrystä, tuotantoaikataulut ja -budjetit karkasivat pahimmillaan täysin käsistä ja lopulta ohjaaja Walter Murchiakin oltiin jo siirtämässä toisiin tehtäviin, kunnes George Lucas ja Francis Ford Coppola asettuivat ystävänsä tueksi ja päätös peruttiin. Valmiin tuotoksen tuloistakin sievoinen osa jouduttiin lopulta pulittamaan MGM:lle studion omaan filmatisointiinsa tekemien lisäysten erillisten tekijänoikeuksien vuoksi. Lopputulos oli taloudellinen katastrofi.

Oz – ihmeiden maailman varsinainen laatu ja lähdeuskollisuus saattavatkin tulla melkoisena yllätyksenä sen ongelmallisen tuotantohistorian tuntien. Tämän tarinahan käytännössä jatkuukin siitä, mihin ”edellinen osa” jäi: Dorothy on palannut takaisin Kansasiin… jossa ihmiset pitävät tämän tarinoita silkkana mielikuvituksen tuotteena – päätyypä itse nuori neitikin sähköshokkihoitoon hullujenhuoneeseen! Dorothy kuitenkin pakenee ja päätyy lopulta taasen taakseen jättämään ihmemaahan, jonka huolettoman kansan suolapatsaiksi muuttanut päätön noita on ottanut hallintaansa. Kuten jo kertaalleen, myös tällä haavaa Dorothy lyö hynttyyt yhteen värikkään hahmokatraan kanssa seikkailussaan ihmemaan vapauttamiseksi sortajastaan.
Taisinkin jo aiemmin mainita, ettei tämä todellakaan ole mikään iloinen lastenmusikaali, ehei! Oz – ihmeiden maailma nimittäin on lapsille suunnattua, herkemmät silkohapset kerralla henkisesti arpeuttavaa psykologista fantasiakauhua kunnon kasarityyliin haastaen piinaavuudessaan jopa genrensä ylittämättömäksi luomukseksi kruunaamani Unico: In the Magic Islandin. Ilmeisesti länsimaisen veronmaksajan kokema turvattomuudentunne, loputon ydinsodan pelko ja toisaalta kasvava pessimismi kylmän sodan maailmaan nostivat ihmismielen syövereistä esiin tällaisia eksoottisempia kauhukuvia tai sitten kasarivuosien kulutusjuhlan ja konservatiivisen innostuksen tylsistyttämä kansa kaipasi vain järeämpiä eskapismin muotoja 30-luvun alun ja lamavuosien tapaan.

Tykkäsin tämän järeämmästä tyylistä jo mukulana ja tykkään siitä edelleen tänäkin päivänä. Oz – ihmeiden maailman kauhu on sellaisenaan jo vähintään miljoona kertaa paremmin rakenneltua kuin useimmissa varsinaisissa genren tuotoksissa 2000-luvulla, surrealistinen tunnelmointi on paikallaan eikä katsojaa turhaan säikytellä kovilla äänillä tai vilkkuvilla valoilla. Surrealismin kun mainitsin, niin Murchin teos on juurikin sitä täynnä alusta loppuun. Periaatteessa koko juttu onkin rakennettu erilaisten viehättävän vanhanaikaisten erikoistehosteiden ja jättimäisten lavasteiden varaan, mutta niitä on osattu myös käyttää, ja parhaimmillaan tekijöiden luova hulluttelu erilaisten nukkejen, robottien ja edesmenneen stop motion -suurmestarin Will Vintonin johtaman työryhmän taiteilemien upeiden claymation hahmojen muodossa yltää suorastaan ekstaattisiin sfääreihin – kuten tällaisen fantasialeffan tapauksessa kuuluukin.
Oz – ihmeiden maailma on puhtainta mahdollista todellisuuspakoista hömppäviihdettä, jonka kulttistatuskin on harvinaisen helppo ymmärtää: kyseessä nimittäin on harvinaisen luova ja omaperäinen, mieleen loppuelämäksi jäävä satumatka ja vilpittömin mielin, suurella sydämellä ja hullunkiilto silmissä tuotettua ison rahan eskapistista lasten kauhufantasiaa, joka pesee Disneyn uudemmat näytellyt tuotoksetkin mennen tulleen silkalla persoonallisuudellaan. Jos ajatus matkasta Ozin maahan puhuvan kanan, sukelluspalloa muistuttavan robotin, lentävän hirvisohvan, pikkutytön ja variksenpelättimen muodostaman iskuryhmän kanssa ei kiihota mielikuvitusta ja saa vettä kihoamaan suupielille, niin mikä sitten?


Arvio: 4/5


RETURN TO OZ, 1985 USA, Iso-Britannia
Ohjaus: 
Walter Murch
Käsikirjoitus: 
Gill Dennis, L. Frank Baum, Walter Murch
Näyttelijät: 
Deep Roy, Emma Ridley, Fairuza Balk, Jean Marsh, John Alexander, Justin Case, Matt Clark, Nicol Williamson, Piper Laurie, Pons Maar

lauantai 8. helmikuuta 2020

Carmen (1915)


Eipä sitä ihan joka päivä pääsekään sanomaan nähneensä ehkäpä kautta aikain obskuureinta ja huonoiten tunnettua Charles Chaplinin kaliiberin tekijän tuotosta, mutta siitäpä syystä Carmen onkin monista muista aikansa mainioista lyhäreistä poiketen kokonaisen pitemmän arvostelunsa ansainnutkin. Carmen tehtiin aikana, jolloin Chaplin työskenteli vielä jo ammoin kuukahtaneen Essanay-puljun leivissä, joten sitä ei välttämättä löydä fyysisenä samalla tapaa kuin miehen myöhempiä ja paremmin tunnettuja töitä, mutta sen tekijänoikeuksien taannoisen raukeamisen vuoksi digitaalisen katselukokemuksen suhteen ei luulisi olevan likimainkaan yhtä vaikeaa.
Kuten jo taisin aiemmin mainita, on kyseessä peräti kolmas vuonna 1915 Hollywoodissa tehty filmatisointi klassisesta Carmen-oopperasta ja -novellista Cecil B. DeMillen ja gangsterimaestro Raoul Walshin näkemysten ohella, joskin tällä kertaa kyseessä on tyylipuhdas parodia ensimmäisestä – niinkin puhdas, että yksittäiset lavasteet, puvustus, kuvakulmat ja kohtaukset seuraavat lähes suoraan DeMillen elokuvan vastaavia, kuten hyvässä parodiassa kuuluukin.

Kupletin juoni on käytännössä täsmälleen sama kuin kahdessa edellisessäkin, mutta komean Hollywood-rakastaja Don Josen tilalla nähdäänkin maailmankuuluja kulkurin elkeitä jo tässä vaiheessa omaksunut fyysisen komedian mestari itse, jota turmiollinen femme fatale yrittää vietellä – ja lopulta myös onnistuukin siinä. Huomionarvoisinta ainakin itselleni oli mestarin myöhemmät vakavammatkin teokset haastamaan pystyvä pitkälle viety väkivaltaisuus ja synkkyys, joskin tarkoituksellisen karun asenteen päämääränä onkin ollut tällä kertaa nauraa vähintään yhtä paljon alkuperäisteokselle kuin Chaplinille itselleenkin. Lopussa matto tietysti vetäistään katsojan alta ja rikotaan vähän neljättä seinääkin.
Chaplinin Carmen on oikein hauska pikku lyhäri ja onnistunut parodia. Syy, miksi tämä on nykyäänkin niin huonosti tunnettu, johtuu Essanayn taannoisesta ratkaisusta lisätä puolituntiseen lyhäriin omia juosten kustuja kohtauksiaan kymmenien minuuttien edestä Chaplinilta itseltään lupia kyselemättä. Tätä vesitettyä floppiversiota liikkuu kai markkinoilla edelleen, vaikka alkuperäiseen muotoon pyrkiviä julkaisuja on ollut saatavilla jo 90-luvulta lähtien ja viimeisin Chaplinin perikunnan hyväksymä virallinen restauroitu versiokin ilmestyi vuoden 2014 tietämillä.


Arvio: 4/5


A BURLESQUE ON CARMEN, 1915 USA
Ohjaus: 
Charles Chaplin
Käsikirjoitus: 
Charles Chaplin
Näyttelijät: 
Ben Turpin, Charles Chaplin, Edna Purviance

20,000 Leagues Under the Sea (1916)


Ehkä kuvittelen vain omiani, mutta näitä vanhoja mykkiä klassikoita selatessa on tuntunut itselleni kehittyneen etukäteen mieleni tietoisempaa puoliskoa hämähäkkivaiston tavoin varoittava intuitio näiden yksittäisten merkkiteosten asemaan nostettujen yksilöiden suhteen. Nyt käsillä olevan Jules Vernen klassikkoromaaniin perustuvan varhaisen tieteisseikkailun kohdalla viisarini värähti jo lähtökohtaisesti Richterin asteikon verran täysin väärään suuntaan: kyseessähän nimittäin on ”klassikko”, jota muistetaan aina kehua innovatiivisuudestaan ja merkityksestään alalla, mutta jota kukaan ei ole tainnut koskaan oikeasti katsoa alusta loppuun saati sitten arvostella. Tämän on pakko olla harvinaisen tylsä leffa.
Käydään nyt kuitenkin lyhyehkösti läpi juoni ennen kuin paljastan totuuden. Siihen saakka voitte arvuutella mielessänne, mille kannalle itse päädyn. 20,000 Leagues Under the Sea on tarina kapteeni Nemon sukellusveneen matkassa käydystä amerikkalaisesta seikkailusta maailman merillä ja paratiisimaisilla autiosaarilla. Välissä väläytellään flashbackejä Nemon itsensä menneisyydestä ja kohdataan tämän kadonnut tytär sekä arkkivihollinen, jolle isäukko on vannonut kostoa tämän menneistä konnantöistä.

Valmis? Okei, täältä pesee…
Hahhahaa! Kunpa tietäisittekin miten ajansyömä ja pitkäveteinen teos 20,000 Leagues Under the Sea oikeasti onkaan! Pituutta tällä yli satavuotiaalla seikkailulla on mittaa melkein täydet kaksi tuntia, mutta kerronta on pitkälti 1910-luvun alkupään lyhäreiden tasoa, eli varsin kankeaa näin kunnianhimoiseen megaspektaakkeliin, mitä osaltaan selittänee tämän vuosikausia kestänyt vaativa ja kallis tuotantoprosessi. Ensi-illan aikaan varsinainen pitkään hautunut tarinankerronnallinen ydinsisältö olikin sitten jo jäänyt jonkin verran ajastaan jälkeen. Näin siis ihan harmiksi, sillä tällaista Hollywoodin pioneerivuosien klassikkoteosta olisi oikeasti halunnut vilpittömästi vain rakastaa.
Jos joku nyt jaksoi lukea tätä sepustusta näinkin pitkälle, niin mainittakoon vielä lyhyesti kapteeni Nemon esittelemiä muutamia erikoistehoste- ja kuvaustekniikan ammoisia innovaatioita, kaikkein merkittävimpänä luonnollisesti vedenalaisen kuvauksen ja aikansa viimeisimmän sukellustekniikan parissa suoritetut uraauurtavat kokeilut, joissa hyödynnettiin tiettävästi erilaisia peili- ja periskooppiviritelmiä vesitiiviiden kamerarakenteiden sijaan. Vedenalaiset kohtaukset jouduttiinkin teknisistä syistä kuvaamaan Bahamalla, josta löytyi tarkoitukseen sopivaa poikkeuksellisen kirkasta vettä. Kuvauksia varten rakennettiin ihan oikea kulissisukellusvenekin!
Henkilökohtaisesti en siis lähdekään suosittelemaan tätä uraauurtavaa mykkävuosien klassikkoa kenellekään niinkään erityisen pätevänä viihteenä, ainoastaan tärkeänä palana elokuvan ja erikoistehosteosaamisen varhaisvuosien historiaa, joka joko sytyttää ihan sellaisenaan tai sitten ei. Pienenä historiallisena oheistriviana tämän on vielä tuottanut muuan Universal Film -niminen pikkupulju, josta kehittyi sittemmin nykyinen Universal Picturesina tunnettu mediajättiläinen.


Arvio: 1.5/5


20,000 LEAGUES UNDER THE SEA, 1916 USA
Ohjaus: 
Stuart Paton
Käsikirjoitus: 
Jules Verne
Näyttelijät: 
Allen Holubar, Dan Hanlon, Edna Pendleton, Howard Crampton, Jane Gail, Matt Moore

Maanalainen New York (1915)


Raoul Walsh
 lienee vähintäänkin nimenä useimmille tuttu tämän 50-luvulla ohjaamasta noir- ja gangsteriklassikko Valkoisesta hehkusta, mutta oikeasti maestro lukeutuu Hollywoodin wanhaan kaartiin, joka aloitteli menestyksekästä ja suosikkigenrensä parissa täydellisyyteen asti hioutunutta uraansa elokuvain peräsimessä jo unelmatehtaan kivikkoisina alkuvuosina 1910-luvulla. Maanalainen New York on tituleerattu monessa lähteeksi gangsterileffojen kummisedäksi ja lajinsa todellisiin pioneeritöihin luettavaksi esikoispitkäksi, joka monesta muusta aikansa varhaisesta näkemyksestä poiketen sai myöhemmin ensi-iltansa myös Suomessa.
Tarinan päähenkilö on Owen-niminen köyhäin irlantilaisten maahanmuuttajien poika, joka jää naapurin vanhan pariskunnan huolehdittavaksi äitinsä kuoltua. Uuden kodin arkea sävyttää työttömyys ja alkoholisoituneen ottoisän väkivaltaisten purkausten sarja, jolta eivät säästy sen enempää naiset, lapset kuin eläimetkään. Vuosikausia myöhemmin katupoikana nuoruutensa nähneestä Owenista on kasvanut kulmakuntaa terrorisoivan jengin jäsen ja gangsteri. Rakkaus kauniiseen ja viattomaan naiseen saa kuitenkin miehen pohtimaan elämänarvojaan ja uravalintojaan uudemman kerran…
Olin rehellisesti sanottuna täysin klavulla päähän lyöty huomattuani Walshin pitkän debyytin kerronnallisen tason olevan vuosikausia edellä aikaansa; etenkin alkupään lapsuuskuvaus tuntui osuvan juuri kutiinsa, ja luovan välittömästi hienosti pohjaa myöhemmälle rikosrainalle kaikkine motiiveineen ja hahmonkehityksineen. Valitettavasti itse tarinan siirtyessä aikuisikään homma lässähti nopeasti varsin kliseiseksi oman aikansa keskinkertaiseksi romanttiseksi draamaksi, jonka perustrooppeja viljeltiin surutta kyllästymiseen asti jo aiemmin arvostelemissani William S. Hartin klassikkoleffoissa.
Kaikkein mielenkiintoisimmat tarinat Walshin teosta koskien liittyvätkin lähinnä sen kuvausolosuhteisiin sekä sen suhteeseen myöhempiin Hollywood-klassikoihin. Tiettävästi tähän mentiin palkkaamaan pieniin sivuosiin ihan oikeita gangstereita ja ilotyttöjä silkan realismin nimissä, ja muutamat kohtauksetkin on tiettävästi tarkoitettu selkeiksi viittauksiksi oikean elämän tunnettuihin tapauksiin, alkaen vaikkapa legendaarisesta jokilaivaepisodista. Lopussa nähdään vielä kliimaksi, jossa nainen piiloutuu aseistautunutta tappajaa vaatekaappiin sankarin samanaikaisesti murtautuessa huoneen ovesta läpi lähes täysin samanlaisin vedoin kuin D.W. Griffithin Murskattuja kukkia -klassikossa, joka tiettävästi toimi vielä inspiraationa Stanley Kubrickin Hohdon vessakohtaukselle.
Eikö olekin mielenkiintoista, miten tietyt vaikutteet ja ideat siirtyvät mielivaltaisesti ohjaajalta toiselle jopa vuosikymmenten halki? Ihan kiehtova draama on myös Maanalainen New York, selvästi huippulahjakkaan tekijän kätten työtä, joskin omasta mielestäni Walsh kehitti näkemyksensä mielekkäämpään ja kypsempään suuntaan myöhemmissä, käsillä olevaa varhaiskauden kokeiluaan vieläkin kiinnostavammissa töissään.


Arvio: 3/5


THE REGENERATION, 1915 USA
Ohjaus: 
Raoul Walsh
Käsikirjoitus: 
Carl Harbaugh, Owen Frawley Kildare, Raoul Walsh, Walter C. Hackett
Näyttelijä: 
Anna Q. Nilsson, Carl Harbaugh, Harry McCoy, Rockliffe Fellowes, William Sheer

Judith of Bethulia (1914)


Jotenkin kovin mielipuolista, että vaikka olen jo kynäillyt sellaiset kymmenkunta arvostelua tämän wanhan Hollywoodin maratonini puitteissa, en silti ole vielä kajonnut ainoaankaan D.W. Griffithin saman ajan pioneeritöistä. Judith of Bethulia, yksi ensimmäisistä miehen pitkistä ohjaustöistä ja amerikkalaisista historiallisista mammuteista yleensä lieneekin siksi kaikessa suuruudenhulluudessaan yksistään sopiva teos paikkaamaan tätä ammottavaa aukkoa – onpa sillä ihan mielenkiintoinen tosielämän tarinakin kerrottavanaan.
Niille jotka eivät aiheeseen ole syvemmin perehtyneet, mainittakoon erikseen, että Betulian Juditin tarina on Vanhan testamentin apokryfisiin kirjoihin perustuva kertomus valitun kansan ja assyrialaisten sotajoukkojen välisestä mittelöstä. Nykyisin epähistorialliseksi osoitettua legendaa pidetään lähinnä fiktiivisenä ja vertauskuvallisena kuvauksena aiheestaan, eikä sitä siksi löydykään protestanttisesta Raamatusta. Taiteessa Juditin tarina onkin sitten ollut historiallisesti suosittu kuin mikä, eikä siis mikään ihmekään, että myös Hollywoodin alkuaikojen megalomaanisin ohjaajanero päätti muotoilla aiheesta ensimmäisen todellisen megaspektaakkelinsa.

Nimessäkin komeileva Judit (Blanche Sweet) on juutalainen leskinainen Betulian kaupungista, joka on jäänyt Nebukadnessarin ja tämän sotapäällikön Holoferneen johtamien assyrialaisten piirittämäksi. Judit päättää tekeytyä kaupungista paenneeksi jalkavaimoksi päästäkseen vihollisleiriin, juottamaan sen päällikön humalaan ja lopulta salasurmaamaan tämän. Mikäli tarinan historiallinen autenttisuus kiinnostaa, niin Nebukadnessar oli Assyrian kuningas vasta Babylonin vankeuden jälkeen. Judithin hahmossakin todennäköisesti kiteytyy juutalaisten kansanluonne vähän samaan tapaan kuin ruotsalaisten Svea-mammassa.
Jos Judith of Bethuliasta voi ainakin hetimmiten jotain todeta, niin ainakin myöhemmin Suvaitsemattomuudessa ja Kansakunnan synnyssä äärimmäisyyksiin hiottu megalomaaninen kikkailu on nupullaan jo tässä vaiheessa, historialliset lavasteet ovat isoja ja näyttäviä ja satapäiset ihmismassatkin liikkuvat sujuvissa joukkokohtauksissa kuin rasvattu. Varsinaiseksi ongelmaksi tällä erää muodostuukin täysin hutiloidulta ja kiireessä kokoon kursitulta haiskahtava ja maiskahtava juoni, jossa yksittäisiä käänteitä hylätään tai unohdetaan kokonaan – tai sitten vain saatetaan päätökseensä niin nopeasti ja helposti kuin mahdollista.

Judith of Bethulia ei kyllä ole elokuvana oikein mistään kotoisin, eikä se kai tuotanto-olosuhteet huomioon ottaen voisikaan olla. Tätä tehdessään Griffithillä oli jo suunnitelmissa toinen toistaan mahtavampien spektaakkelien sarja, mutta tämän taustalla häärännyt Biograph Studios -tuotantoyhtiö olisi halunnut pitäytyä vain halvoissa ja riskittömmissä lyhäreissä. Seuranneen eeppiset mittasuhteet raivoisuudessaan saavuttaneen riidan jälkilöylyissä Griffith taustajoukkoineen sanoi itsensä joukolla irti ja entinen työnantaja päätyi lykkäämään Bethulian raakileen julkaisua tarkoituksella vuosikausia, jottei joutuisi maksamaan siitä rojalteja entiselle tähtiohjaajalleen.
Näin jälkiviisaana voinee ainakin sanoa, että edistyksellinen ja visioistaan varma Griffith oli jo Judith of Bethulian aikaan täsmälleen oikealla tiellä, kuten varsin pian tultaisiin näkemään. Biograph Studios meni nurin jo seuraavana vuonna.


Arvio: 2/5


JUDITH OF BETHULIA, 1914 USA
Ohjaus: 
D.W. Griffith
Käsikirjoitus: 
D.W. Griffith, Frank E. Woods, Grace Pierce, Thomas Bailey Aldrich
Näyttelijät: 
Blanche Sweet, Dorothy Gish, Harry Carey, Henry B. Walthall, J. Jiquel Lanoe, Kate Bruce, Lillian Gish, Mae Marsh, Robert Harron

The Mystery of the Leaping Fish (1916)


Tyypillisesti kuunnellessa tai lukiessa satunnaisen vastaan astuvan keskivertokansalaisen mietteitä tällaisista todella vanhoista leffoista, mielipide yleensä kääntyy sellaisen tylsän ja riskittömän mummoviihteen suuntaan – siis sellaiseen konservatiiviseen maalaisromantiikkaan, joka tuskin nykypäivänä ketään jaksaisi hetkauttaa. Tulevan supertähti Douglas Fairbanksin vallattomien nuoruusvuosien keskivertokansalaiselle vieras tuotanto tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen siihen päräyttävämpään ja vähemmän korrektiin puoleen vanhasta Hollywoodista, jota iän karttuessa herrasmieheksi eheytynyt Fairbanks itsekin tiettävästi vähän häpeili.
Nykyisin jonkinasteista kulttisuosiota nauttiva The Mystery of the Leaping Fish oli alkuaikojen Fairbanksin harvoja kokeiluja komedialyhäreiden jalon taiteen parissa. Sen hupaisa tarina parodioi suoraan aikansa suosittuja salapoliisiromaaneja – etenkin Sherlock Holmesia, jonka tavoin tekoviiksien ja -parran taakse naamioituneen Fairbanksin tulkitsema salapoliisi ”Coke Ennyday” imaisee nenäänsä kokaiinia, oopiumia, jalkatalkkia ja muita aikansa suosittuja huimausaineita sellaiseen tahtiin, että Tony Montanakin jäisi toiseksi. Hämmentävästi aina tweed-takin povarissa mukana kulkemat piristeet toimivat lopulta myös aseena ilkeitä rikollisia vastaan.

Muistan nähneeni The Mystery of the Leaping Fishin ensimmäistä kertaa muuassa ulkoilmanäytöksessä Turussa, eikä nyt katsomani versio vastannut näkemääni kuin ehkä osittain. Ilmeisesti turkulaisessa näkemyksessä oli lyhennetty etenkin alun tylsähköjä rantakohtauksia sekä lisätty muutamia selventäviä välitekstejä, mutta ainoastaan jälkimmäinen puolikas eteni täsmälleen kuten alitajunnassani uumoilin. Toisaalta muistikuvani juuri tuosta alkupäästä lieneekin vähän sumennut, sillä kyseessä on ensimmäisen kymmenisen minuutin edestä varsin pitkäveteistä ja unohdettavaa menoa varsinaiseen kliimaksiin verrattuna.
Mikäli lyhärin omituisen huoleton suhtautuminen kovia huumeita kohtaan kuumottaa mieltä, kannattaa muistaa, ettei tämän tekoaikaan vielä tunnettu erillisiä kieltolakeja tai myöhempää tiukkaa elokuvasensuuria. Yleisön asenteet huimausaineita kohtaan noin yleensä olivatkin vielä 1910-luvulla varsin suvaitsevia ja vilpittömän uteliaita, sillä niiden aiheuttamia yhteiskunnallisia ongelmia ei kaiketi vielä täysin ymmärretty. Tekoaikansa asenteiden lisäksi Leaping Fish tarjoaa tosin myös mielenkiintoista ajankuvaa viime vuosisadan alun amerikkalaisten suurkaupunkien kujilta, joilla kulki vielä näihin aikoihin hevosrattaitakin autojen seassa.
Kiehtova lyhäri. Kiehtovaa, sano.


Arvio: 4/5


THE MYSTERY OF THE LEAPING FISH, 1916 USA
Ohjaus: 
John Emerson
Käsikirjoitus: 
Anita Loos, Tod Browning
Näyttelijät: 
Allan Sears, Bessie Love, Douglas Fairbanks, Tom Wilson

perjantai 7. helmikuuta 2020

Wagon Tracks (1919)


Eiköhän allekirjoittaneen yli-innokas William S. Hart -maraton ollutkin sitten siinä – ainakin tämän päivän osalta! Lienee varsin osuva paikka päättää rupeama tähän yhteen maestron tunnetuimmista ja ainakin wanhassa amerikkalaisessa elokuvamediassa klassikon asemaan nostettuun, paikallisen elokuvateollisuuden uuteen murrosvaiheeseen osuneeseen teokseen. Harmittavasti mestarin ura lähti pian tämän jälkeen laskusuuntaan, sillä yleisön muuttunut maku ja roskamedian levittämät perättömät törky- ja sensaatiojuorut liittyen miehen avioelämään tuhosivat tämän huippu-uran lopullisesti ennen 20-luvun jälkimmäistä puoliskoa.
Hartiahan kritisoitiin jo aikoinaan yhden saman hahmon esittämisestä käytännössä kaikissa leffoissaan: yrmyä ja eleetöntä pyssyäijää, jonka rakkaus kauniiseen neitoon pelastaa takaisin kaidalle tielle. Wagon Tracksissä tähän perinteisimpään mahdolliseen testosteronia tursuavaan Hart-äijäilyyn on jo otettu selvästi pesäeroa, sillä mies nähdään tässä jo alusta asti poikkeuksellisesti Davy Crockett -henkisen uudisraivaajan ja muutenkin hyvän tyypin roolissa matkalla sinne jonnekin. Samaiseen seurueeseen lyöttäytyy mukaan myös miehen surmannut naikkonen sekä joukko hämärämiehiä, joten draamaa seuraa.

Wagon Tracksia on ylistetty jos jonkinlaiseksi mestariteokseksi, mutta itselleni jäi siitä lähinnä pahasti kuivan hiekan ja sahanpurun maku suuhun. Ehkä olen vain nirso ja ikävä muutenkin, mutta omasta mielestäni likaisten antisankareiden ykkösen vaihtaminen omimmasta taiteestaan tavallisen länkkäridraaman sankarin ohjaksiin oli pelkästään mälsä ratkaisu, joka söi tältä jo kättelystä Hartin aiempien vauhdikkaampien klassikkoteosten energian antamatta vastineeksi tarpeeksi kiinnostavaa materiaalia säilyttääkseen katsojan jakamatonta huomiota koko kestonsa ajaksi.
Suorahan sanottuna Wagon Tracks onkin henkilökohtaisesti valtaisa pettymys ja joka suhteessa käsikirjoituksesta kuvaukseen aikansa nopeasti edistyneeseen tekniikkaan nähden harmaan keskinkertainen esitys, joka ei varsinaisesti sytyttänyt meikäläisen päänupissa täysin mihinkään suuntaan. Ehkä kertomus villin lännen valloituksesta vetosi aikansa yleisöön ja kriitikoihin, mutta universaalina tarinana sekään ei oikein ole mistään kotoisin. Taatusti elokuvan hämmentävimpänä yksityiskohtana ilmeettömänä kivikasvona tunnettu Hartkin yrittää vihdoin muutamissa kohdin siipiään dramaattisemman tulkinnan parissa, mutta jäyhän maestron teatraaliseen huitomiseen hajoava elehdintä tuntui ainakin omalla kohdallani vain vääntävän suupielet tahattomasti nauruasentoon.


Arvio: 2.5/5


WAGON TRACKS, 1919 USA
Ohjaus: 
Lambert Hillyer
Käsikirjoitus: 
C. Gardner Sullivan
Näyttelijät: 
Bert Sprotte, Charles Arling, Jane Novak, Leo Pierson, Lloyd Bacon, Robert McKim, William S. Hart

The Aryan (1916)


William S. Hart
 strikes back, bitches! Tällä kertaa yrmy äijämies seikkailee villissä lännessä uransa ehkä synkimmässä roolissa pahansisuisena kullankaivajana, jonka omaisuuden keljut peräjunttilan asukkaat huijaavat tämän ollessa matkalla tapaamaan kuolevaa äitiään. Siitäkös Hartin sydänverellään tulkitsema äijä yrmistyy vielä entisestäänkin, ja lopulta äijien kuninkaan tie vie aina latinoryöväreiden muodostaman jengin johtoon terrorisoimaan etelärajan kulkijoita ja kauppamiehiä. Jostain kuitenkin saapuu jälleen se kuuluisa kaunis nainen, joka saa vihaisen pyssymiehenkin taipumaan takaisin kaidalle tielle hyvisten joukkoon.
The Aryanin rankka ja väkivaltainen antisankari edustaa päätähteään armottomimmillaan. William S. Hart kommentoi itse myöhemmin eräässä haastattelussa roolia uransa vaikeimpiin lukeutuvaksi, sillä eläytyessään elämän murjoman ja läpeensä demoralisoituneen miehen hengenelämään tämä joutui itse kuvittelemaan omalle kohdalleen kaiken sen pahan ja onnettomuuden, johon kuvitteellinen roolihahmo itse oli ollut myös osallisena ja syyllisenä. Miehen työ kuitenkin kannatti, sillä kyseessä lienee samalla yksi tähden uran komeimmista suorituksista ja parhaista yksittäisistä leffoista ylipäänsä – tällä kertaa tosin Hell's Hingesiä vähemmän toiminnallisemmassa, mutta draamana kertaluokkaa sitäkin hiotummassa muodossa.

Epäilyttävä nimi todennäköisesti herättää katsojan uteliaisuuden itse teoksen suhteesta aikansa rotuteorioihin, joita vähemmän yllättäen myös löytyy ainakin viitteellisellä tasolla. Viime vuosisadan alussa Etelä-Amerikassa käytiin kokonainen sarja verisiä sotia ja vallankumouksia, eikä kaoottisissa oloissa valtoimenaan naisia ja lapsia ryösteleviltä ja raiskaavilta rosvolaumoilta säästynyt edes tapahtumista ulkopuolisena pysytellyt Yhdysvallat. Yksistään jo tästä syystä latinot perinteisesti kuvattiin tällaisissa vanhoissa leffoissa roistoina, ja tarinan ”arjalaisuus” viittaa suhteellisen neutraalissa mielessä nimenomaan pohjoisamerikkalaiseen valkoiseen väestöön erotuksena edellisestä. Onko tämä nyt sitä rasismia? Mene ja tiedä.
The Aryan edustaa ensisijaisesti hyvässä mielessä perinteikkäintä mahdollista William S. Hart -laatua, jota kelpaa nauttia koska tahansa. Itse leffahan on säilynyt meidän päiviimme lähinnä osittain, ja sekin iäksi tuhoutuneeksi luultu mokoma löydettiin vasta 2008 argentiinalaisesta varastosta Fritz Langin Metropoliksen kadonneiden kohtausten ja muutaman muun historian kätköihin hukkuneen klassikon mukana. Puutteellisuus ei kuitenkaan ratkaisevasti syö itse leffan muikeaa laatua, vaan kyseessä on jälleen tekijöidensä herkullinen taidonnäyte ja tekoaikansa terävämpään kärkeen kuuluvaa tyylipuhdasta Hollywood-länkkäriviihdettä.


Arvio: 4.5/5


THE ARYAN, 1916 USA
Ohjaus: 
Clifford Smith, Reginald Barker, William S. Hart
Käsikirjoitus: 
C. Gardner Sullivan
Näyttelijät: 
Bessie Love, Charles K. French, Ernest Swallow, Gertrude Claire, Herschel Mayall, Louise Glaum, William S. Hart

Hell's Hinges (1916)


Ikilegendaarisen yrmynäyttelijän ja miehisen miehen William S. Hartin komea filmografia lienee silkassa elokuvaeuforisessa mielessä ehkäpä mielenkiintoisinta ja parasta viihdemateriaalia, mihin viime aikoina olen törmännyt. Harthan oli aikoinaan yksi maailman johtavista elokuvatähdistä, ja pelkästään länkkärin saralla yksi suurimmista nimistä koskaan. Tästä saavutuksesta kuuluu suuri kiitos Hartin itsensä pettämättömän karisman ohella tämän taustalla hääränneelle tuotantokoneistolle, joka tuntuisi venyneen huikeimmillaan silkan mykän toiminta- ja westernviihteen saralla sellaisiin ulottuvuuksiin, että vastaavaan intensiivisempään menoon yllettiin vasta hurmeisissa neuvostoliittolaisissa vallankumousleffoissa.
Hell’s Hinges edustaa likimain vuosikymmenen parasta elokuvaosaamista maailmassa ja Amerikassa erityisesti, kyseessä on yksi William S. Hartin uran kuuluisimmista leffoista ja nykyaikaisen testosteronia tursuavan toimintamätön suoria esi-isiä. Tälläkin kertaa William S. Hart esittää viinaa ja sikareita imuttelevaa antisankaria ja lainsuojatonta läntisen rannikon likaisimmassa ja vaarallisimmassa rottaluolassa, jossa vahvimman oikeus on ainut laki ja uskonto. Pahaksi onnekseen muuan naiivi pappi perheineen päättää saapua saarnaamaan Herran sanaa lännen pyssymiehille, mistä ei tietenkään hyvä heru…

Kaksi vuotta on kulunut The Bargainin varsin simppelistä kertomuksesta, mutta teknisesti ja tuotantoarvojensa puolesta on edistys sitten sitäkin huomattavampaa laatua: Hell’s Hinges suorastaan herkuttelee alusta asti jättimäisillä massakohtauksilla ja tarkoitusta varten rakennetulla kulissikaupungilla, joita molempia kuvataan tarkoituksella mahdollisimman etäältä jättimäisen vaikuttavuuden maksimoimiseksi. Aina välillä tietysti ymmärrettävästi hyödynnetään myöhempiä hienostuneempia otteita ennakoiden myös erilaisten lähikuvien suomia mahdollisuuksia, mutta vielä varsin maltillisesti. Noin yleisesti voinee Hartin leffaa jälleen kehaista sen mukavan karusta ja mukaansa imaisevasta realismista, mikä on tietysti aina vain plussaa ainakin omalla kohdallani.
The Bargainiin verrattuna toimintakohtauksia on tähän teokseen eksynyt lukumääräisesti niukemmalti, ja etenkin ensimmäisen puolikkaan ajan keskitytään tarkoituksella pohjustamaan niitäkin vähiä oikein olan takaa. Odotus kuitenkin palkitaan, kun Hell’s Hingesin legendaarinen kliimaksi viimein pärähtää käyntiin rosvojoukon hyökätessä paikallisen seurakunnan kimppuun ja William S. Hartin näyttelemän yrmyn pyssymiehen päättäessä tehdä klassiseen äijäilytyyliin selvää jälkeä koko roskajoukosta vaikka sitten yksin. Lopulta kokonainen tulisen pätsin nielaisema kaupunki hajoaa täydelliseksi upeaksi kaaokseksi yksinäisen pyssymiehen hoidellessa roistoja lakoon Arskan ja kumppaneiden hengessä.

Äijämestari Hartin magnum opuksessa on toki omat tylsemmätkin hetkensä etenkin alkupäässä, mutta viimeistään jälkimmäisen puolikkaan räjähtäessä täydellä voimalla ei silmiään meinaa Hell’s Hingesistä saada irti väkivalloinkaan. Lopussa verilöylyn ja helvetillisen hävityksen todistanut ilmeetön ja murahteleva toimintasankarikin taipuu vielä ensimmäistä kertaa eläessään rukoilemaan onnea ja menestystä, muttei tietenkään itselleen, vaan rakastamalleen naiselle. Vanhan pyssymiehen ura tappajana on ohi, mutta oma seikkailuni Hartin huikean tuotannon parissa on vasta alussa…

Ihan hauskana triviatietona mykkäleffoihin erikoistunut William S. Hart kuulosti oikeassa elämässä aivan Robert Mitchumilta erilaisia painotuksia myöten.


Arvio: 4.5/5


HELL'S HINGES, 1916 USA
Ohjaus: 
Charles Swickard, Clifford Smith, William S. Hart
Käsikirjoitus: 
C. Gardner Sullivan
Näyttelijät: 
Alfred Hollingsworth, Clara Williams, Jack Standing, J. Frank Burke, Robert McKim, William S. Hart

The Bargain (1914)


William S. Hart oli yksi mykän ajan suurimmista elokuvatähdistä maailmassa. Ennen menestyksekästä uraansa täysiverisen kinematografisen näytelmän parissa veikkonen oli jo niittänyt mainetta klassisen teatterin ja monenkirjavien sekä laadultaan heittelehtivien lyhäreiden parissa, mutta todellinen intohimo Hartilla oli aitoa kunnon villiä länttä kohtaan, johon mies oli päässyt henkilökohtaisestikin tutustumaan sen nimekkäimpiä hahmoja myöten nuoruutensa villeinä teatterivuosina. Kun Hollywood vuonna 1914 perustettiin ja nykymuotoisten länkkäreiden tuotanto aloitettiin, tuli kivikasvoisesta Hartista välittömästi genrensä kruunaamaton kuningas ja ykkösnimi, jonka persoonallisuuden vaikutuksen myöhemmissä rajaseutujen seikkailuissa huomaa selvästi nykypäivänäkin.

The Bargain on samalla ensimmäisiä pitkiä Hollywood-leffoja, että Hartin itsensä debyytti oman omimpansa peräsimessä – ja jälki on jo komeaa kuin mikä. Hart esittää The Bargainissa vuoristossa elävää, postivankkurit ryöstävää lainsuojatonta, joka hengenvaarallisen pakoretkensä päätteeksi päättää kääntää elämässään uuden sivun ja tienata vastedes elantonsa rehellisin keinoin. Kohtalon koura ei kuitenkaan ole armelias parannuksen tehneelle etsintäkuulutetulle miehelle, ja piankos tämä päätyykin takaisin leivättömän pöydän ääreen. Uhkapeleihin menevällä sheriffillä on kuitenkin omat murheensa, jotka tämä päättää ratkaista vankinsa suosiollisella avustuksella. Panoksena likaisessa operaatiossa on luonnollisesti mahdollisuus sovittaa vanhat synnit ja paeta sheriffin avustuksella osavaltion rajan yli aloittamaan elämänsä puhtaalta pöydältä.
Tuotantovuosi on 1914, eikä suurimmasta osasta nykyisiä kerronnallisia jippoja ja niksejä vielä osattu unelmoidakaan, joten taatusti The Bargain on tylsä ja pökkelö kuin mikä? Väärin! Tekoajan muuta tuotantoa ahkerammin nähneenä The Bargain sijoittuu ainakin omilla listoillani harvinaisen korkealle pelkästään alkuaikojen Hollywood-länkkäreiden kaanonissa. Varsin simppeli kokonaisuus The Bargain kyllä on, mutta niistä vähistä aineksista on saatu koottua hyvällä maulla kerrottu ja hienosti suunniteltu ajattoman toimiva ja toimintaa tursuava tarina, jolle soisi uusintafilmatisoinninkin poikineen. Harthan oli vielä aikanaan tunnettu pitäytymisestään tiettyyn realismiin länkkärielkeidensä suhteen, ja suuri osa kuvauspaikoista, vaatteista ja aseista onkin siksi todellisuudessa aitoa tavaraa. Tässä jopa ryypätään, poltetaan tupakkaa ja harrastetaan uhkapelejä, eikä itse tarinan maailmankuvakaan ole laisinkaan niin mustavalkoinen hyvän ja pahan mittelö kuin vanhoissa keskivertolänkkäreissä yleensä.

Ehkä olennaisin yksittäinen syy The Bargainin muikeudelle on sen päätähden pistämätön karisma, joka riittää kantamaan koko muuta teosta ihan sellaisenaankin harteillaan täysin vaivatta. Selkein vastine William S. Hartille myöhempinä aikoina taitaakin olla itsekin sikaria imutteleva supercool pyssysankari Clint Eastwood, joka lienee saanut omaan murahteluunsa vaikutteita nimenomaan Hartin vähintään yhtä jäyhästä ja äijäilevästä ilmeettömyydestä. The Bargainia voineekin tietyllä varauksella suositella juurikin TOSI vanhoja leffoja ja länkkäreitä diggaaville mykän elokuvan faneille, mutta muille vain vähän isommalla varauksella.


Arvio: 4/5


THE BARGAIN, 1914 USA
Ohjaus: 
Reginald Barker
Käsikirjoitus: 
Thomas H. Ince, William H. Clifford
Näyttelijät: 
Clara Williams, J. Barney Sherry, J. Frank Burke, Joseph J. Dowling, William S. Hart

Carmen (1915)


Vanha kansa tapasi joskus sanoa, että paras tapa tutustua oopperaan on käydä katsomassa Georges Bizetin Carmen. Olette varmaan joskus kuulleet ainakin osia kyseisestä klassikosta, kyseessä nimittäin on lajinsa kautta aikain suosituin yksilö, jonka melodioita kuulee kansan viheltelevän kaduilla ja kuppiloissa harva se päivä. Ehkä oopperasovituksen tunnettuuden huomioon ottaen lieneekin varsin hupaisaa, että varsin harva taitaa oikeasti olla koskaan lukenutkaan Prosper Mériméen samannimistä novellia, johon kyseinen taideteos perustuu.
Mutta mitäpä väliä silläkään oikeasti on? Mériméen Carmen nimittäin on myös yksi kautta aikain filmatisoiduimmista kirjallisista tuotoksista, joten muodossa tai toisessa tarinan luulisi olevan hahmoineen ja dialogeineen tuttu vähintään jokaiselle: Carmen-nimellä tunnettu tulikuuma mustalaisnainen viettelee Don Josen, Don itse päätyy surmaamaan miehen rakastamansa naisen vuoksi ja tulee lopulta itse häpeilemättömäksi syöjättäreksi osoittautuneen morsiamensa hylkäämäksi.

Carmenin legenda on välimerellisten klassikoiden klassikko ja pala yleissivistystä. Ehkä siksi onkin kovin harmi, ettei Cecil B. DeMillen ison rahan Hollywood-keitos pysty tekemään sille täysin oikeutta kovista tuotantoarvoistaan huolimatta. Pelkästään ensimmäisten kuvien perusteella varmasti luulisi komean puvustuksen ja muutamien hienojen maisemien takaavan jo yksinään huikean elämyksen, mutta todellisuudessa ensimmäisen puolikkaan aikana homma ei oikeasti tunnu etenevän yhtään mihinkään, ja vähät maisematkin tuntuvat vain rajautuvan tylsästi muutamaan toistuvaan tilaan.
Kuka tahansa kärsimättömämpi todennäköisesti lopettaisi Carmenin katsomisen jo tähän, mutta todellisuudessa alun jähmeyden jäätyä taakse ja epätasaisena tunnetun nöpönassu Geraldine Farrarin päästyä perinteisestä tönkköydestään draama alkaa vihdoin hengittää ja saada kaipaamaansa energiaa. Oikeastaan loppu onkin sitten varsin perinteistä hyvää keskitasoa edustavaa Hollywood-viihdettä, joka ei edes yritä keikuttaa venettä millään innovaatioilla tai radikaalilla tavalla poikkeuksellisella materiaalilla.
Jos siis haluat nähdä epätasaisen, mutta perinteikkään Hollywood-leffan 1910-luvulta, tarjoaa Cecil B. DeMillen näkemys aiheestaan juurikin mitä lupaakin. Jotain alkuperäisteoksen suosiosta kertonee, että pelkästään Hollywoodissa siitä tuotettiin yhteensä kolme elokuvaa vuonna 1915, joista tämän lisäksi on meidän päiviimme säilynyt vain itsensä Charles Chaplinin varhaisvuosinaan ohjaama parodiaversio Carmen.


Arvio: 3/5


CARMEN, 1915 USA
Ohjaus: 
Cecil B. DeMille
Käsikirjoitus: 
Prosper Mérimée, William C. de Mille
Näyttelijät: 
Anita King, Geraldine Farrar, Horace B. Carpenter, Jeanie Macpherson, Pedro de Cordoba, Wallace Reid, William Elmer

Civilization (1915)


”Put your sword back into its place; for all who take the sword will perish by the sword.”
Vanhoja satunnaisia sotavuosien hengentuotoksia katsoessa varmaan tulee monesti miettineeksi, miten suuri osa niistäkin tuntuu enemmän tai vähemmän koskevan itseään sotaa ja pikemminkin propagoivan sen puolesta kuin sitä vastaan. Mutta miksipä ei sittenkään? Sota-aikaanhan valtio perinteisesti ohjailee enemmän tai vähemmän myös median toimintaa, eikä silkan isänmaallisen hengennostatuksen lomassa juuri rauhanmiesten tai aseistakieltäytyjien saarnoille ole sijaa. Kysykää vaikka Arndt Pekuriselta.
Vuonna 1915 Yhdysvallat ei kuitenkaan ollut vielä lähtenyt mukaan Euroopassa valtoimenaan riehuvaan suursotaan, ja sikäläinen pasifistinen elokuva otti ensiaskeliaan Hollywoodin spektaakkelivillityksen vanavedessä. Puolen tusinan ohjaajan työstämä ison rahan rauhaneepos Civilization lieneekin lajinsa ensimmäinen, joskaan ei suinkaan paras kokopitkä edustaja. Siltikään se ei uskalla suoraan työntää peistä suoraan Euroopan suuntaan, vaan tyytyy lähinnä vihjailemaan sanomaansa tavalla, jonka taatusti jokainen aikalainen on ymmärtänyt.

Civilizationin tarina sijoittuu kuvitteelliseen kuningaskuntaan, jonka pitkään jatkuneen rauhanajan päättää sen aristokraattisen johdon käynnistämä suursota naapurimaitaan vastaan. Sodan helvettiin katoaa kokonaisen sukupolven verran miehiä, siviilitkään eivät säästy tuholta ja kärsimykseltä. Lopulta telottujen ruumiskasojen täyttämä mutainen rintama siirtyilee edestakaisin, mutta kukaan ei voita tai saavuta mitään. Kuolleiden tilalle pakkovärvätään vain uutta verta vuotamaan kuiviin.
Samaan aikaan toisaalla rajoittamaton sukellusvenesota riehuu vähintään yhtä raivokkaasti kuin taistelut maallakin. Yksi sotilaista kieltäytyy noudattamasta ohjeitaan upottaa siviilejä kuljettava alus, mutta tulee samalla aiheuttaneeksi oman miehistönsä kuoleman. Tuonpuoleisessa Jeesus puhuu sankarivainajalle ja päättää päästää tämän takaisin elävien kirjoihin saarnaamaan rauhaa ihmiskunnalle. Lopulta Jeesus itse puuttuu peliin ja näyttää todellisuudesta vieraantuneelle eliitille sodan kauhut koko leffan kuuluisimmassa yksittäisessä kohtauksessa.

Civilization on periaatteessa tarinana todella hieno ja söpö, mutta kokonaisena elokuvana kyseessä on mitä epätasaisin ja poukkoilevin elämys. Ylivoimaisesti parasta tässä tekeleessä on sen tekoajankohtaan nähden hämmästyttävän groteskin julma ja karun realistinen sotakuvaus, jonka voisin kuvitella antaneen enemmän kuin vähän inspiraatiota vaikkapa neuvostoliittolaisille genren mestareille – puhumattakaan tietysti Hollywoodin omasta pasifistisesta osaamisesta. Jos Civilizationissa olisikin pelkästään tätä karua sotakuvausta, se voisikin helposti olla ikimuistoinen klassikko, mutta harmittavasti se lahoaa täysin käsiin yrittäessään kertoa tarinaansa.
Sanotaanpa tämä nyt suoraan: Civilizationin juoni on korni, hölmö ja saarnaava kuin mikä. Tekoaikaanhan tämä leffa herätti nykyistä konservatiivisemmassa keskivertoyleisössä valtavasti pahennusta käyttämällä Jeesusta yhtenä tarinan hahmoista, mutta omasta mielestäni ihan elokuvateknisestä näkövinkkelistä tästä materiaalista olisi helposti saanut vaikuttavamman sodanvastaisen draaman ilman henkimaailman hommiakin. Entä jos sankari esimerkiksi päätyykin itse rintamalle todistamaan kaikki sodan raakuudet – tai peräti olosuhteiden pakosta myös itse osallistumaan niihin? Entä jos sankari kuolisikin itse rintamalla tai todistaisi vain ystäviensä ja perheenjäsentensä kuolemaa? Tämä kaikki on tehty monta kertaa – ja miljoona kertaa terävämmin kuin Civilizationissa.
Niin siinä sitten kävi, että maailman ensimmäiseksi pitkäksi pasifistiseksi elokuvaksi tituleerattu Civilization osoittautui jälleen pioneerityön statuksestaan huolimatta varsin heppoiseksi esitykseksi. Jos tätä nyt haluaa lähteä katsomaan, kannattaa ainakin tarkistaa ne huikeat sotakohtaukset ja tietysti lopun klimaattinen sukellus sodan helvettiin ja kaaokseen Jeesuksen ohjastamana. Kaikenlainen juoneen ja hahmoihin liittyvä unohtakaa.


Arvio: 2.5/5


CIVILIZATION, 1915 USA
Ohjaus: 
David Hartford, Jay Hunt, J. Parker Read Jr., Raymond B. West, Reginald Barker, Thomas H. Ince, Walter Edwards
Käsikirjoitus: 
C. Gardner Sullivan
Näyttelijät: 
Charles K. French, Claire Du Brey, Enid Markey, George Fisher, Howard C. Hickman, J. Frank Burke, Kate Bruce, Lola May

torstai 6. helmikuuta 2020

Orleansin neitsyt (1916)


Ensimmäisen maailmansodan verellä värjäämä vuosikymmen oli elokuvahistoriallisesti mitä merkittävin: moni kansallinen, aiemmin kukoistanut suuntaus tekijöineen hävisi sen kuluessa kuin tuhka tuuleen, jättäen samalla tilaa uusille nouseville tähdille. Yksi näistä tähdistä oli Hollywood, jossa elettiin näinä aikoina spektaakkelien muodikkainta aikakautta. Idea jättimäisistä historiallisista blockbustereista popularisoitiin Italiassa jo sikäläisen viihdeteollisuuden kultavuosina 1900-luvun alussa, mutta todelliseen kukkaansa genre puhkesi viimeistään suuruudenhullun Cabirian myötä vuoden 1914 tietämillä, jolloin saapasmaan lyhyeksi jäänyt maineen ja kunnian aika oli jo väistymässä.
Orleansin neitsyen kohdalla lienee turha edes alkaa pälisemään mistään historiallisesta autenttisuudesta tai sen semmoisista, koska kyseessähän on lähtökohtaisesti puhdasta viihdetarkoituksessa tuotettua Hollywood-fiktiota. Itse asiassa se on historiallisena mediana myös paljon enemmän, sillä kyseessä on vastaaviin spektaakkeleihin myöhemmin erikoistuneen Cecil B. DeMillen ensiesiintyminen tulevan tavaramerkkityylinsä ohjaksissa. Lukemani perusteella yleisö ei varsinaisesti vielä tässä vaiheessa täysin lämmennyt DeMillen visiolle, mutta arpa oli heitetty – ja miten komeaa jälkeä se vielä poikisikaan!
Tarinan tapahtumat sijoittuvat 1300-luvun Ranskaan ja satavuotisen sodan melskeisiin. Jeanne on köyhä tyttörukka, joka sattuu pahaksi onnekseen kuin vahingossa rakastumaan vihollisen leivissä maataan ja kuningastaan vastaan taistelevaan komeaan ritariin. Luonnollisesti hätää kärsivä valtionpää päätyy värväämään hyveellisyydestään tunnetun ja jumalallisia näkyjään seuraavan Jeannen johtamaan armeijaansa ja vapauttamaan Ranskan ilkeiden maahantunkeutujien ikeestä. Jeannen seikkailu ja uhraus vertautuu DeMillen teoksessa kehyskertomuksena toimivan tekoajan veljellisten englantilaisten ja ranskalaisten sotilaiden taisteluun salakavalia saksalaisia vastaan. Kullan ja hunajan maa ei siis vielä ollut itse tässä vaiheessa liittynyt mukaan sotaan.
Mikäli näin vanhan parituntisen eepoksen katsominen tuntuu jo ajatuksena täysin mahdottomalta, niin pelko pois, nimittäin Orleansin neitsyt on ainakin ulkoisesti todella näyttävä ja tekijänsä tavoille uskollisesti taidolla kerrottu teos, joka ainakin omaan makuuni tuntuu jopa monia aikansa muita Hollywood-leffoja sujuvammalta ja vaivattomammalta katsoa. Mitään vauhdikkaita kamera- ja leikkaustrikkejä ei tosin tässäkään vaiheessa vielä nähdä, vaikka silkassa idealisoidun satumaisessa lavaste- ja puvustusosaamisessa panostus on edustanut selvästi aikansa prameampaa laitaa. Todellisuudessa DeMillen esteettisempään näkemykseen keskiajasta haettiinkin innoitusta nimenomaan Maxfield Parrishin tyylitellystä fantasiataiteesta, joten millään muotoa turhan pikkutarkan realistisesta visiosta ei siis lähtökohtaisestikaan voi puhua.

Mitä realismin puutteeseen vielä tulee, näyttelee pääosaa teini-ikäisenä Jeannena melkein nelikymppinen oopperalaulaja Geraldine Farrar, joka ei ainakaan ikänsä puolesta istu rooliinsa sitten alkuunkaan, vaikka viehättävä emäntä tietysti ulkoisesti pisteet kotiin onnistuukin keräämän. Farrarin näyttely on toisinaan melkoista hakuammuntaa teatraalisen huitomisen sekä hillitymmän elehtimisen välillä, mutta mikäli tällaisia leffoja on tottunut katsomaan, asiaan tuskin jaksaa alun jälkeen juuri kiinnittää huomiota sen enempää kuin Hollywood-rakastaja Wallace Reidin tulkitseman komean ritarin tai kenenkään muunkaan sivuhahmon ammattimaisen tasapaksuun työskentelyyn. Jos DeMillen teoksesta olisi jotain oikeasti voinut saksia, niin muutamia turhan pitkitettyjä kohtauksia etenkin loppupäästä.
En osaa näin vanhaa blockbusteria oikein suositella ihan kenelle tahansa asiaan vihkiytymättömälle. Ehkäpä DeMillen fanit sekä mykän elokuvan ystävät saavat tästä eniten irti - muille viimeistään reilu kahden tunnin kesto todennäköisesti tulee jossain kohtaa tuntumaan takamuksessa aika ikävästi kaikesta ajattomasta spektaakkelimaisuudesta sekä parissa kohtaa nähtävistä mielenkiintoisista värityskokeiluistakin huolimatta. 


Arvio: 4/5


JOAN THE WOMAN, 1916 USA
Ohjaus: 
Cecil B. DeMille
Käsikirjoitus: 
Jeanie Macpherson, William C. de Mille
Näyttelijät: 
Charles Clary, Geraldine Farrar, Hobart Bosworth, James Neill, Raymond Hatton, Theodore Roberts, Tully Marshall, Wallace Reid

maanantai 3. helmikuuta 2020

Tumma kristalli (1982)


Kai se on tämänkin menninkäisen ainakin kertaalleen nähtävä myös tämä nukketeatterin ja elokuvataiteen ajaton taidonnäyte, jolle hiljattain mentiin tekemään jopa täysin yllättäen ja pyytämättä myös varsin mojovaa ison rahan jatkoa kokonaisen kymmenomaisen sarjan edestä. Luonnollisesti tämänkertaiseen leffavalintaani vaikuttikin nimenomaan halu päästä kokemaan myös tuo kyseinen kuumottava uutukainen vielä lähiaikoina, mutta toisaalta hyvää kelpaakin välillä nauttia tekosyyllä tai toisella.
Vaikka Tummaa kristallia monilla ulkolaissivustoilla tituleerataankin animaation jaloon kastiin, ei se todellisuudessa sisällä sekunninkaan vertaa kyseistä taidemuotoa. Frank Oz ja Jim Henson nimittäin ovat tunnetusti nukketeatterin ja aikansa hienostuneimpien erikoistehosteiden nikkareita, ja Tummassa kristallissa näiden perinteitä kunnioittava käsityö on venytetty niin pitkälle ja komeasti kuin taiteenlajin puitteissa vain on ollut mahdollista: hahmot ovat kohtauksesta ja otoksesta riippuen selvästi yhdistelmä perinteisiä nukkeja, robotteja ja omaan silmääni välistä sekunnin murto-osan verran jopa eläviä näyttelijöitä. Sekoitus on juuri tarpeeksi hyvällä maulla ja tarkalla silmällä tehty, ettei näiden pääasiallinen nukkemaisuus pääse turhaan paistamaan saumoista läpi.

Valitettavasti tässä on oikea juonikin… todella kliseinen ja unohdettava sellainen. Kauan sitten kaukaisessa galaksissa oli mahtava kristalli, joka särkyessään synnytti maailmaan vanhojen viisaiden rodun sekä korppikotkamaiset Skeksikset, jotka elävät tuon mystisen jalokiven antamasta voimasta ja energiasta. Tarina alkaa, kun nuori sankari saa tehtäväkseen etsiä käsiinsä koko maailman fantasiakirjallisuudesta tutun erityisen tärkeän maagisen McGuffinin, jolla aiemmin mainittu kristalli pitäisi taas saada kokoon ja pelastaa siinä sivussa myös maailma sekä matkan varrella mukaan lyöttäytynyt hemaiseva tyttöystävä. Hohhoijaa.
Tumman kristallin ulkoisista puitteista näkee, että vaivaa ja rahaa on selvästi palanut enemmän kuin laki sallii – eikä siinä mitään, sillä itse mieluusti katselisin näiden mestareiden uskomattoman komeaa ja käsinkosketeltavan elävää visuaalista nukkemaailmaa vaikka tuntikausia ilman juonta tai erillisiä merkityksellisiä ukkeleitakaan. Harmittavasti vain tätä tapittaessa joutuu seuraamaan äärimmäisyyksiin asti mitäänsanomattomien heppuleiden vähintään yhtä yllätyksetöntä taivalta sellaiset puolisentoista tuntia. Melkein voisi sanoa, että mikäli Oz ja Henson olisivat malttaneet panna käsikirjoitukseen likimainkaan yhtä paljon itseään kuin silmäkarkkiinsa, olisi Tumma kristalli todennäköisesti löytänyt tiensä myös minun sydämeeni.

Jos tässä jotain kuitenkin todella itseäni kutitti juuri oikeasta paikasta, niin kerrankin ihastuttavan synkeä, julma ja jopa pelottava tunnelma, jonka kaltaista aivan liian harvoin lapsille suunnatuissa leffoissa näkeekään - poikkeuksena tietysti Disneyn (!) Oz - ihmeiden maailma. Skeksiksit yksinään on jo suunniteltu petolintujen ja kristillisten kuolemansyntien ympärille, ja kyseessä onkin oltava joukko ihanalla tavalla groteskeimpia ja häijyimpiä nukke- ja pahispersoonallisuuksia, joita olen vuosikausiin nähnyt. Keskeisenä teemana tarinassa onkin selvästi luontosuhde, joka roistoilla on luonnollisesti vähintään yhtä perversioitunut, läpimätä ja ilkeä kuin mitä nämä itse ovat ulkoisesti.
Tummassa kristallissa riittää roppakaupalla aitoa käsityöläistä persoonallisuutta ja intohimoa, mutta kokonaisuudessa olisi ollut ainesta huomattavasti parempaankin. En jaksanut millään kiinnostua yksiulotteisen hahmokatraan puuhasteluista, enkä leffan loputtua muistanut edes näiden nimiä kuin vaivoin. Harmittaa tällainen.


Arvio: 3.5/5


THE DARK CRYSTAL, 1982 USA, Iso-Britannia
Ohjaus: 
Frank Oz, Jim Henson
Käsikirjoitus: 
David Odell, Jim Henson
Näyttelijät: 
Barry Dennen, Billie Whitelaw, Dave Goelz, Frank Oz, Jim Henson, Kathryn Mullen, Kiran Shah, Lisa Maxwell, Percy Edwards, Stephen Garlick

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Maa on syntinen laulu (1973)



Minulla on nyt ja tässä hetimmiten oikein hyviä ja erittäin huonoja uutisia. Huonot uutiset kuuluvat siten, että mikäli nyt lukija sattuu etsimään tavalla tai toisella viihdyttävää ja hauskaa elokuvallista elämystä, kannattaa katseet mieluusti suunnata jonnekin muualle, sillä Maa on syntinen laulu on muodossa kuin muodossa melkoisen kaukana helposta ja kevyestä viihteestä. Kolikon kääntöpuolena kyseessä on aitoudessaan niin repäisevä, iskevän rujo ja ainakin ulkoisesti kamala draama suomalaisen ihmisen pakkasen ja silkan ketutuksen kyllästämästä sielunelämästä, että viinan, tervan, veren, napanöyhdän ja pallihien käryn pystyy tuntemaan nenässään ja kitalaessaan jopa ruudun paremmalla puolella.
Timo K. Mukka oli suomalaisen kaunokirjallisuuden traaginen oman tiensä kulkija, joka aloitti taiteellisesti monipuolisen uransa vasta teini-ikänsä viimeisinä vuosina, eli ja loi köyhissä oloissa vailla mainetta tai kunniaa, ja poistuikin tästä maisesta maasta sydänkohtauksen seurauksena vain 28-vuotiaana. Matkan varrelle mahtui satakunta kuvataiteellista teosta, läjäpäin runoja ja novelleja sekä kuutisen romaania, joista Mukan henkilökohtaisesti rakkaudenosoitukseksikin kuvaillun, pohjoisen ihmisen ja tätä ympäröivän luonnon vuorovaikutteista elämänmenoa omalla balladimaisen karun kauniilla ristiriitaisella tavallaan kuvannut Maa on syntinen laulu oli ensimmäinen ja ehkäpä se kaikkein tunnetuin miehen luomuksista.
Menin ja luin omaksi ilokseni Mukan magnum opuksen edellisviikolla, enkä voi häpeäkseni sanoa pitäneeni siitä kovinkaan paljoa. Syy antipatioilleni on niinkin nolostuttava kuin tällaiselle kahvikupilleni, lemmikkikorpilleni ja fillarinraatojeni aaveille (lue: ArvottomatJäniksen vuosi) höpöttävälle länsisuomalaiselle korrenpureskelijalle vieras ja vaikeaselkoinen puheenparsi, jota oli erittäin vaivaannuttava ja ikävystyttävää lukea, vaikka itse opuksen varsinainen asiasisältö olikin täyttä Mukkaa. Onneksi kinematografisen näytelmän kaltaisen visuaalisen median kohdalla tällaiset detaljit eivät kaiken järjen mukaan pitäisi päästä nautintoa häiritsemään – eivätkä päässeetkään.
Rauni Mollbergin käsittelyssä Mukan klassikkoromaani taittuu puhtaaksi sodanjälkeiseksi inhorealistiseksi draamaksi, jossa ei ammattinäyttelijöitä nähdä eikä erotiikan, ryyppäämisen tai eläimiin kohdistetun väkivallan suhteen juuri ujostella. Viimeisen saa kokea jo ensimmäisten kohtausten aikana emänsä kohtuun paloiteltu vasikka, joka teurastettiin siis ihan oikeasti. Navettakin kuuluu tarinan lappilaisen pääperheen vanhoilliseen tilaan, jonka asukeista ehkäpä lähimmäksi päähenkilöä pääsee tamperelaisen Maritta Viitamäen esittämä Mäkelän Martta, joka tarinan puitteissa sattuu rakastumaan väärään poromieheen ja synnyttämään tälle pojan.
Mollen pitkälti käsikameravoimin kuvattu, syntisen aidolla tavalla nuhjuinen elokuva on kauniisti sanoen ruma ja ankea kuin mikä, mutta lähinnä hyvällä ja elämänmakuisella tavalla, joka tarraa katsojaa välittömästi leukaperistä, imaisee sisäänsä ja hyökkää jokaisen kuviteltavissa olevan aistin kimppuun sellaisella raivolla ja intensiteetillä, että vastaavien illuusioiden luomiseen kykenee harva kovempien tuotantoarvojenkaan tuotos tässä maailmassa. Pelkästään katsomalla ja kuulemalla Mollen ja kumppaneiden työn jälkeä voi tuntea sontaisen navetan kärpäset pörräämässä päänsä ympärillä, kusiaiset kiipimässä käsiään ja jalkojaan pitkin sekä humalaisen puukon törröttämässä kylkiluidensa välissä. Tervetuloa Suomeen, ota poika ryyppy. Perkele!
Olen joskus kuullut valitettavan, ettei Molle ole kaiken väkivaltaisen pikkutarkan naturalisminsa lomassa malttanut kiinnittää tarpeeksi huomiota alkuperäisteoksen runollisempaan puoleen, mutta omasta mielestäni tästä filmatisoinnista pystyy toki löytämään syvempääkin sisältöä ja teemoja silkan suoran ja kaunistelemattoman suomalaiskansallisen synkistelynkin lomassa, kuten toistuva syntymän, elämän, kuoleman luoma omanlaisensa toistuva temaattinen rytmitys, jota keskivaiheilla tulevan saarnakohtauksen kaltaiset elämääkin suuremmat kansanomaiset hengelliset tuokiot yhdessä silkan kolean koruttoman romantiikan sekä shokeeraavuuteen ja rapeaan kauneuteen asti elävän ja hengittävän, väkivaltaisen ja mystisen välillä vuorottelevan luontosuhdekuvauksen ohella mukavasti rytmittävät.
Oikeastaan Mollen ote toi mieleen jonkun Eric von Stroheimin ja muuan klassisen tarinan tämän suhtautumisesta omaan pikkutarkkaan realismiinsa. Muuassa miekkosen teoksessa oli tunkkaiseen wieniläiseen ilotaloon sijoittuva kohtaus, joka kuvattiin hämyisestä satamasta vuokratussa likaisessa kämpässä, jonne oli tarkoituksella koottu kaikki kulmakunnan rappioituneimmat mies- ja naisprostituoidut, joille vielä luonnollisesti varattiin janojuomaksi kieltolain hengessä tynnyrikaupalla pirtutrokareilta hankittua laitonta viinaa. Jos elokuvan on tarkoitus kuvata kiusallisia tai arveluttavia ihmiselämän puolia, miksi lähteä turhia silottelemaan tai kaunistelemaan? Tätä on elokuvarealismi antoisimmillaan.
Palatakseni kuitenkin Mollbergiin...
Maa on syntinen laulu on supisuomalainen klassikko niin elokuvana kuin kirjanakin – melkein jo menisin sanomaan sitä jonkinasteiseen kotimaiseen yleissivistykseenkin kuuluvaksi teokseksi. En kuitenkaan uskalla kovin hyvällä omallatunnolla mennä tällaista hyperrealistisuuteen asti kuivaa ja karua draamaa ihan kenelle tahansa mennä suosittelemaan ainakaan kevyenä viihteenä, joten jos Mukan lappilaiskertomus nyt pitää muodossa tai toisessa päästä kokemaan, kannattaa ainakin henkisesti varautua enemmän poromiehen puukon terävyydellä suoneen iskevään likaisen ehtaan runoelämykseen kuin mihinkään Turhapuro-leffojen sielunmaisemiin.


Arvio: 5/5


MAA ON SYNTINEN LAULU, 1973 Suomi
Ohjaus: 
Rauni Mollberg
Käsikirjoitus: 
Panu Rajala, Pirjo Honkasalo, Rauni Mollberg, Timo K. Mukka
Näyttelijät: 
Aimo Saukko, Maritta Viitamäki, Milja Hiltunen, Niiles-Jouni Aikio, Pauli Jauhojärvi, Sirkka Saarnio