Taru viimeisestä krysanteemista (1939)

Edellisen Kenji Mizoguchin elokuvan, The Straits of Love And Haten, ilmestymisen jälkeen Japani ehti julistaa sodan Kiinaa vastaan Marco Polon sillan välikohtauksen jälkeen ja käytännössä nipponin silloinen hallitus alkoi tiukentamaan otettaan maan elokuvatuotannosta. Käytännössä tämä tarkoitti kaikenlaisten aiempien sosiaalisesti kriittisten, romanttisten ja turhan realististen elokuvien vaihtumista kansalliskonservatiivisempaan materiaaliin ja suoranaiseen propagandaan.

Taru viimeisestä krysanteemista ei edusta edellisistä ainuttakaan vaan kyseessä on ns. geidomono-elokuva eli perinteisten japanilaisten taiteiden - tässä tapauksessa teatterin - ympärille rakennettua draamaa jo tutuksi tulleeseen Mizoguchi-tyyliin. Ilmeisesti silloinen sensori katsoi tällaiset leffat aikoinaan tarpeeksi kansallishenkisiksi ajan tarpeita ajatellen ettei niiden tekemiseen erikseen puututtu.

Viimeisen krysanteemin tarina sijoittuu Meiji-kaudelle, 1800-luvun jälkipuoliskon Japaniin. Maineikkaan teatterisuvun ottopoika kerää silkalla nimellään kehuja näyttelystään vaikka nuoren miehen selän takana muuta juorutaankin. Ainoastaan isäntäperheessään imettäjänä palveleva alhaissyntyinen nainen uskaltaa sanoa nuorelle miehelle totuuden tämän puutteista näyttelijänä. Myöhemmin naisen sanoista inspiroitunut nuori herra päättää mennä muusansa kanssa avioon, mutta seuranneen skandaalin vuoksi kumpikin joutuu jättämään suvun talon ja kotikaupungin.

Mitenkään itse juonta enempiä spoilaamatta kyseessä on jälleen varsin perinteinen tarina vanhan ja uuden kohtaamisesta sekä naisen uhrautumisesta miehen hyväksi. Tarinan kuvaamaan aikaan Japanissa perinteistä luokka- ja sukukeskistä yhteiskuntajärjestystä nousi uhmaamaan uudenlainen menestyksen aate, jonka mukaan kuka tahansa voi ahkeruudellaan ja lahjoillaan nousta yhteiskunnallisesti silkan nimen ja syntyperän sijaan. Tämä yksinkertainen konflikti vanhan luokkayhteiskunnan ja uudenlaisen liberaalin ajattelun välillä on koko elokuvan perusta.

Kohtalon ironisena käänteenä intohimoinen nuori mies lopulta saavuttaakin haluamansa uusilla aatteillaan, mutta päätyy kuitenkin osaksi vanhaa järjestelmää ja menettää siinä sivussa elämästään sen kaikkein tärkeimmän.

Yhtenä monia nykykatsojia varmuudella hämmentävänä yksityiskohtana mainittakoon, että Viimeisen krysanteemin kuvaamaan aikaan teatterissa näytteleminen oli käytännössä naisilta kielletty ja vanhan tavan mukaan miesnäyttelijät esittivät myös naisia. Näin siis kyseessä ei ole mitään sukupuolisuuteen ja seksuaalisuuteen viittaavaa vaan ikivanhaa itämaista tapakulttuuria.

Taru viimeisestä krysanteemista on kaikkea edeltävien Mizoguchien onnistumista seuraavaan potenssiin vietynä. Lavastukset ovat tässä ehkä koko miehen uran huikeimmat, pitkät otokset venytetään tässä pisimmillään lähes kymmenminuuttisiksi asti ja jokainen kuva ja kohtaus sisältää aina miljoona mielenkiintoista visuaalista ja auditiivista yksityiskohtaa - varjoja, ääniä, kolahduksia, hengähdyksiä, kaukana jossain vaimeasti soivaa musiikkia, lintujen laulua - joita ei voi kuin ihailla ihailemasta päästyään.

Oma suosikkikohtaukseni koko elokuvasta on alun yli kuusiminuuttinen otos, jossa seurataan kahden henkilön kävelyä ja keskustelua kadulla, hitaasti mukana liikkuva kamera on sijoitettu viereiseen ojaan jyrkästi viistoon kulmaan. Kaikessa simppeliydessään kyseessä on ehkä koko elokuvan muistettavin yksittäinen kohtaus.

Taisin aiemmin jo Gionin sisarusten tapauksessa mainita, miten Kenji Mizoguchista tuli kyseisen teoksen myötä kunnioitettu mestari silkan arvostetun veteraanin sijaan. Pitäähän mestariohjaajalla mestariteoksensakin olla - ja sitähän tämä myös on!

Taru viimeisestä krysanteemista on ainakin omasta helposti Kenji Mizoguchin upean filmografian parhaita teoksia Lääninherra Sanshon, Ugetsun ja O'Harun ohella. Aito ja oikea mestariteos.



Arvio: 5/5



ZANGIKU MONOGATARI, 1939 Japani
Tuotanto:-
Ohjaus: Kenji Mizoguchi
Käsikirjoitus: Matsutarô Kawaguchi, Shôfû Muramatsu, Yoshikata Yoda
Näyttelijät: Gonjurô Kawarazaki, Kakuko Mori, Kôkichi Takada, Shôtarô Hanayagi, Tokusaburo Arashi, Yôko Umemura