keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Kadun enkeli (1928)


Kuten niin monesti on tässä maailmassa ollut jo ikimuistoisista ajoista lähtien ollut tapana, myös Frank BorzageSeitsemännessä taivaassa poiki jättiläismäisen menestyksensä saattelemana maailmaan toisen lähes täsmälleen samalla tiimillä toteutetun ja samanlaiseen menestykseen pyrkivän romanttisen melodraaman. Kaikkein yllättävintä Kadun enkelintapauksessa kuitenkin on häpeilemättömästi edeltäjänsä menestystä tavoittelevaksi teokseksi tämän laadukkuus: Seitsemännen taivaan vanavedessä tätäkin pidetään yhtenä lajityyppinsä vähäisemmistä klassikoista sekä ohjaajansa paremmista teoksista. Oscar-ehdokkuuksia pamahti pöytään kolme, joista yksi tunnetusti menikin Janet Gaynorille parhaasta naispääosasta yhdessä Auringonnousun ja Seitsemännen taivaan suorituksen kanssa.
Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat tarkemmin määrittelemättömälle ajalle Napoliin. Kiertävän viihdyttäjäkaravaanin taiteilijajäsen (Charles Farrell) tulee pelastaneeksi köyhän tyttörukan viranomaisten kynsistä vain rakastuakseen palavasti ja inspiroituakseen luomaan elämänsä suurimman mestariteoksen. Köyhällä tytöllä on kuitenkin takanaan traaginen menneisyys ja rikos, joka lopulta palaa viranomaisten muodossa erottamaan rakastavaiset toisistaan.

Mikäli perinteistäkin perinteisempi vanhan liiton romanttinen elokuva sattuu noin yleensä olemaan tuttua kalua, tietääkin jo mitä tältäkin lähteä odottamaan: pieniä kauniita hetkiä korostetaan oikeaoppisesti miljöön ja tapahtumien synkkyydellä ja kohtalon julman irvokkaalla huumorintajulla. Kadun enkelissä Borzagen saamat saksalaiset vaikutteet näkyvät vielä entistäkin voimakkaammin eurooppalaiseen tapaan uhkaavasti vääristyneinä varjoina ja lavasteina, etenkin alun köyhäin asuttamissa slummeissa sekä keskivaiheilla tulevissa vankilakohtauksissa. Eipä täysin suotta tämä Oscar-ehdokkaaksi kyseisessä kategoriassa muinoin yltänytkään.
Kadun enkeliä katsoessa tuli vaihteeksi kerrankin ajatelleeksi, miten paljon tässä on oikeasti muutakin sisältöä kuin edeltäjänsä tavoin ne nyttemmin jo moneen kertaan nähnyt romanttiset leffatroopit sodasta ja rakkaudesta sekä todeksi muuttuvasta valerakkaudesta lähtien. Perinteinen tämäkin on sanan varsinaisessa merkityksessä, muttei laisinkaan ikävällä tavalla. Jos alussa ja keskivaiheilla vähän sokerin ja paikallaanpolkemisen puolelle mennäänkin, onnistuu pääparin moitteeton kemia yksistään jo pelastamaan valtavan paljon. Todellinen timantti tulee kuitenkin viimeisen kymmenen minuutin kohdalla, jolloin tapahtumat siirtyvät sumuiselle satama-altaalle vain huipentuakseen lopulta koko elokuvan upeaan kliimaksiin, jonka ainut suurempi kipukohta on sen päälle tökerösti liimattu möreän miesäänen laulama serenaadi.

En tiedä miten on mahdollista, mutta olen tainnut jo kehittää jonkinlaista orastavaa addiktiotakin näihin tosi wanhan liiton romanttisiin melodraamoihin. Mykän elokuvan viimeisinä vuosina tekniikka oli ilmeisesti vain siinä määrin täydellisyyteen asti kehittynyt, että tällaisista vähän lällymmistäkin aiheista saatiin parhaimmillaan aikaiseksi huikeita elämyksiä, jollaisista nykyäänkin voi ihminen vain uneksia. Tämä edustaa kai nyt sitten sitä paljon puhuttua Hollywoodin kulta-aikaa.



Arvio: 5/5



STREET ANGEL, 1928 USA
Ohjaus: 
Frank Borzage
Käsikirjoitus: 
H.H. Caldwell, Katherine Hilliker, Marion Orth, Monckton Hoffe
Näyttelijät: 
Charles Farrell, Guido Trento, Henry Armetta, Janet Gaynor, Natalie Kingston

Seitsemännessä taivaassa (1927)


"I'm not used to being happy... it's funny... it hurts!"
Vanhat tarinat tietävät kertoa yleisön suhtautuneen F.W. Murnaun maailman parhaaksi ja kauneimmaksi koskaan tehdyksi mykkäelokuvaksi ansaitusti hehkutettuun Auringonnousuun ilmestyessään vain yhtenä rakkausrainana muiden joukossa. Jälkikäteen tuntuu kovin hassulta ajatella moista vähättälyä niinkin tasokkaan teoksen kohdalla, mutta toisaalta aikansa asenteet kertonevat myös paljon suosionsa ja laatunsa aallonharjalla komeilleen romanttisen melodraaman tarjonnasta pelkästään vuoden 1927 aikana. Historiankirjoihin on esimerkiksi jäänyt Auringonnoususta tutun Janet Gaynorin nimi ensimmäisenä naispääosan Oscarin voittajana, vaikka todellisuudessa palkinto tuli peräti kolmesta genrensä lyhyen ajan sisällä julkaistusta klassikosta, joista Frank BorzageSeitsemännessä taivaassa taitaa olla nykyäänkin kuuluisin heti Murnaun mestariteoksen jälkeen.

Monen muun kaltaisensa teoksen tavoin sijoittuu Seitsemännessä taivaassakin maailman kauneimmaksi ja romanttisimmaksi kaupungiksi tituleerattuun Pariisiin, tarkemmin sanottuna Belle Époquen eli "kauniin ajan" viimeisille vuosille. Charles Farrellin tulkitsema viemärityöläinen tulee pelastaneeksi Janet Gaynorin esittämän poliisien takaa ajaman enkelimäisen ilotytön esittelemällä itsensä tämän aviomieheksi. Tilanteen pakosta kaksikko päätyykin muuttamaan vastentahtoiseti yhteen miehen pieneen kattohuoneistoon, mutta ennen pitkää pari alkaakin tuntea syvempää vetoa toisiinsa ja lopulta myös rakastua palavasti. Tässä vaiheessa kaunis aika kuitenkin lähestyy uhkaavasti jo loppuaan ja sodan tuulten kohtalona on lopulta erottaa rakastavaiset toisistaan.

Voin melko turvallisin mielin sanoa jo nyt, että mikäli lukija on ikinä elämässään sattunut näkemään ainuttakaan myöhemmin tehtyä romanttista melodraamaa, on siinä melkoisella todennäköisyydellä lainattu kohtia Borzagen mestariteoksessakin käytetyistä perusideoista. Mihail Kalatozovin Kurjet lentävät esimerkiksi on rakennettu lähes identtisen juonikuvion ympärille rakastavaiset erottavasta sodasta, mutta muokattuna oman aikansa ilmastoon sopivammaksi. Tämän lisäksi tarinan kauniimpien piirteiden korostamiseksi koko muu elokuva on täynnä rappiota, likaa ja saastaa kuin Yö satamassa ja viemärityöläisen kattohuoneistostakin avautuu kätevästi kuvauksellisen kaunis näköala rakkauden kaupungin ylle kuin jossain Notre Damen kellonsoittajassa. Borzagen kontribuutio genrelleen ei tosin liene ollut kyseisten trooppien keksimisessä vaan enintään niiden täydellistämisessä ja popularisoinnissa taiteenlajin parissa.

Seitsemännessä taivaassa on tavattoman kaunis ja tunteellinen elokuva. Mielenkiintoisena detaljina tätä myös kuvattiin saman studion leivissä ja samaan aikaan Auringonnousun kanssa. Janet Gaynorkin joutui sukkuloimaan luovasti kahden elokuvan samanaikaisten kuvausten välillä ja tiettävästi Borzage vielä imikin valtavasti vaikutteita juurikin saksalaisilta alan mestareilta, erityisesti Murnaulta. Toisin kuin Murnaun ohjaustyön tapauksessa, nousi Seitsemännessä taivaassa välittömästi yleisön ja kriitikoiden suosikiksi sekä yhdeksi kaikkien aikojen menestyneimmistä mykän ajan teoksista, lukeutuen yhä tänäkin päivänä lievästä siirappisuudestaan huolimatta genrensä ja aikakautensa hienoimpiin amerikkalaisiin tuotoksiin.



Arvio: 5/5



7TH HEAVEN, 1927 USA
Ohjaus: 
Frank Borzage
Käsikirjoitus: 
Austin Strong, Benjamin Glazer, Bernard Vorhaus, H. H. Caldwell, Katherine Hilliker
Näyttelijät: 
Ben Bard, Charles Farrell, Janet Gaynor

Be With You (2004)


En enää muista niin kauas historiaan että pystyisin palauttamaan mieleeni tämän paljon kehutun kuvatuksen maailmanvalloitusta, mutta lukemani perusteella kyseessä on ollut ilmeisesti isompikin ilmiö, sillä kaikkialle mistä vain erehdyinkään tästä tietoa etsimään, vyöryi päälleni täysien pisteiden aalto tämän elokuvan kauneutta ja liikuttavuutta loputtomasti hehkuttavine kommentteineen. Itse asiassa Be With You tulikin juuri nyt mieleeni löydettyäni ikivanhasta pöytälaatikostani Nobuhiro Doin mestariteoksen katsomaan kehottavan, omalla käsialallani kirjoitetun muistilapun ties kuinka monen vuoden tai vuosikymmenen takaa, joten ilmeisesti olen tämän kohdannut itse joskus aiemminkin.
No, nyt se on joka tapauksessa sitten nähty ja koettu. En oikeastaan edes tiedä miten pukea tätä oloani sanoiksi, mutta se on tällä hetkellä kovin huono, kuin kokisin kovastikin syyllisyyttä näkemästäni. Asia on nyt nimittäin niin, etten millään voi yhtyä hehkuttavan yleisön konsensukseen vaan päädyin löytämään tästä muutama vähemmän onnistunutta detaljiakin. Mikäli kyseessä siis on juuri sinun suosikkielokuvasi etkä halua tai välitä tietää omista nurinoistani tämän tarkemmin, kannattaa lukeminen suosiolla jättää tähän.

Be With Youn melodramaattisia kliseitä vilisevä tarina esimerkiksi kertoo leskeksi jääneestä isästä ja tämän pojasta, joiden elämä on käynyt kovin onnettomaksi sairastelevan äidin potkaistua tyhjää harmittavasti ennen aikojaan. Ennen kuolemaansa äiti on kuitenkin mennyt antamaan vihiä paluustaan ihmisten maailmaan alkavalla sadekaudella. Ja kuinkas ollakaan näin myös tapahtuu, takaisin elävien kirjoihin ilmestyneen äidin muisti vain on pyyhkiytynyt matkan varrella sikseen. Äidin aaveen aika ihmisten keskuudessakin on lopulta kuitenkin hyvin rajallinen, mutta sekin aika käytetään kätevästi vanhojen hyvien aikojen muisteluun.
Vanhoilla hyvillä ajoilla tarkoitetaan siis tässä tapauksessa enimmäkseen miehen ja naisen romanttisen suhteen ja rakastumisen pitkää ja monimutkaista historiaa, onhan kyseessä moderni rakkausraina. Mikäli yhden henkilöhahmon näkökulma aiheesta ei vielä yksin täytä sokerinhimoa, löytyy lopusta onneksi vielä toinenkin. Samalla ratkeaa moni tarinaan tarkoituksella jätetty koukku ja mysteerikin, tässä tapauksessa joko vain kyyneliä ämpärillisen vuodattaneen katsojan mieliksi tai peräti harmiksi. Itse olin kahden välillä hyvin indifferentti vaikken erityisen siirappisia kyyneleitä Be With Youn kohdalla vuodatellutkaan.

Tätä arvostelua kannattaakin ajatella varoituksena kaikille sivustoa käyttäville diabeetikoille, sillä Be With You on pahimmillaan suorastaan karsean imelä jopa suoranaiseen huonoon makuun ja kitschiin asti. Läpi koko elokuvan esimerkiksi kuullaan pitemmän päälle rasittavaa melodramaattista ulinamusiikkia, joka suorastaan yrittää pakottaa katsojaa tirauttamaan sen ensimmäisen hiilihapottoman sieltä silmäkulmasta. Tämän päälle kelpaa sitten heitellä kohtauskaupalla dramaattisia hidastuksia ja muuta puolivillaista sentimentaalista fiilistelyä ilmeisesti kauniiksi tarkoitetuista kukkasista ja hemaisevista metsämaisemista. Taustalla pauhataan sitten rakkaudesta kun rakastuttaa ja kun on se rakkauskin ja mies ja nainen ja kukkia ja mehiläisiä ja rakkauskukkia ja rakkauskukkamehiläisiänaisiamiehiäviuviuvtuliluliluuu.
Jossain toisessa todellisuudessa voisinkin tykätä tästä leffasta oikeasti tosi paljon. Ilman mahdottomiin mittasuhteisiin vietyä yliyrittämistään ja mautonta sokerilitkuilla läträämistään Be With You voisi jopa oikeasti olla todella kaunis ja liikuttava romanttinen raina, kaikki sellaiseen tarvittavat perusainekset tästä löytyy makotoshinkaimaisia loputtomia monologeja myöden. Kokonaisuus vain osoittautuikin tällä kertaa vähemmäksi kuin osiensa summaksi, ja sekös muuten harmittaa ihan aikuisten oikeasti kuin pientä oravaa.



Arvio: 3.5/5



IMA, AI NI YUKIMASU, 2004 Japani
Ohjaus: 
Nobuhiro Doi
Käsikirjoitus: 
Takuji Ichikawa, Yoshikazu Okada
Näyttelijät: 
Akashi Takei, Chihiro Ôtsuka, Fumiyo Kohinata, Karen Miyama, Katsuo Nakamura, Mikako Ichikawa, Shido Nakamura, Suzuki Matsuo, Yosuke Asari, You, Yuko Takeuchi, Yûta Hiraoka

torstai 21. helmikuuta 2019

Gertrud (1964)


Niinpä siinä sitten kävikin yllättäen, että Sanasta muodostui pitkästä aikaa Carl Theodor Dreyerin uralla kansainvälinen menestys niin kriitikoiden kuin yleisönkin keskuudessa, joten olisi luullut mestarin seuraavan elokuvan julkaisun olevan lähempänä kuin jälleen kymmenen vuoden päässä. Toisin kuitenkin kävi tälläkin kertaa, sillä Dreyer ei monista erilaisista luonnostelmistaan ja ainakin osittain valmiista käsikirjoituksistaan huolimatta tuntunut vuosikausiin saavan vietyä eteenpäin suunnitelmiaan seuraavaksi teoksekseen. Sitten Dreyer tuli lukeneeksi erään analyysin Hjalmar Söderbergin Gertrudista ja inspiroitui siinä määrin, että valmis adaptaatio aiheesta putkahtikin maailmaan vain paria vuotta myöhemmin ohjaajalleen tyypillisesti mielipiteitä rajusti jakaen.
Nolostuttaa tällaista näppäimiltään päästääkään, mutta tällä kertaa Dreyerin ohjaustyön saama kritiikki on periaatteessa helppo ymmärtää. Aiemmin mainitusta ohjaajaa inspiroineesta analyysistä Dreyer nimittäin sai ajatuksen koettaa vaihteeksi tehdä aikaisemmista teoksistaan poiketen teatterimaisen dialogipainotteisen draaman sovitettuna omaan riisutumpaan tyyliinsä. Lopputulos ei ole likimainkaan yhtä helposti lähestyttävissä kuin mestarin aiemmat työnäytteet, etenkään kun jo Vihan päivässä ja Sanassa äärimmilleen viety liikkuva kameratyöskentely on tässä vedetty vieläkin pitemmälle ja yksittäiset otokset on venytetty parhaimmillaan jopa kymmenen minuutin paremmalle puolelle. Jo siis ei ole valmiiksi jo tottunut kyseiseen metodiin, tällaisen teoksen katseleminen voi olla kokemuksena mitä täydellisintä tuskaa.

Suurin osa Gertrudin sisällöstä on siis jo lähtökohtaisesti puhdasta dialogia ylellisissä kamareissa ja puistoissa nimihenkilön sekä tämän elämän seurapiirien taiteilijamiesten välillä. Ohjaajalleen tässä vaiheessa tuttuun tapaan jokainen valaisuratkaisu ja yksityiskohta on niin äärimmäisiin tarkkuuksiin asti suunniteltu kuin ihmismieli nerokkaimmillaankaan kykenee kuvittelemaan. Juonellisessa mielessä kyseessä on varsin yleisinhimillinen kertomus idealistisen päähenkilön pyrkimyksestä löytää elämäänsä aitoa ja puhdasta rakkautta epätäydellisessä maailmassa. Kuten varmasti jo lähtökohdista arvaakin, ei tarinan katkeransuloinen päätöskään ole laisinkaan niin ruusuinen tai sokerikuorrutettu kuin voisi monen muun teoksen kohdalla kuvitella. Matka onkin lopullista päätepistettä tärkeämpi.
Yhtenä erikoisuutena on pakko mainita henkilöiden tapa katsoa toisaalle keskustellessaan toistensa kanssa. Tiettävästi tämä oli ohjaajalta tarkoituksellinen päätös, jolla näyttelijät saatiin ilmaisemaan rennommin tunteitaan ja korostaa jäykän ja hitaan kerronnan ohella henkilöhahmojen välistä etäisyyttä vaativissa kymmenien minuuttien pituisten ottojen dialogeissa. Omalla kohdallani ensimulkaisulla eriskummalliselta tuntuva ratkaisu myös toimii erinomaisesti, samoin kuin koko muukin elokuva. Tähän mielipiteeseen on kuitenkin johtanut useiden osittaisten ja täysien katselukertojen summa sekä koko ohjaajan muun tuotannon kuoliaaksi asti analysoiminen. Gertrud kun sattuu olemaan jopa Dreyerin omassa filmografiassa siinä määrin valikoivaan makuun suunnattu, ettei kumpainenkaan edellisistä yhdessäkään välttämättä takaa sen kaltaiseen teokseen välitöntä rakastumista.

Tämä on muuten yksi Lars von Trierin suosikkileffoista. Dreyerin itsensä siirryttyä ajasta ikuisuuteen nuori herra päätti ottaa työstettäväkseen mestarin jälkeensä jättämät suunnitelmat ja käsikirjoitusluonnokset Medean tarinasta.



Arvio: 5/5



GERTRUD, 1964 Tanska
Ohjaus: 
Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: 
Carl Theodor Dreyer
Näyttelijät: 
Baard Owe, Bendt Rothe, Ebbe Rode, Nina Pens Rode