keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Päivänsäde (1929)


Romanttisten mykkäelokuvien nälkäni taitaakin sitten tällä erää tulla täytettyä. Säästinkin yhden parhaista tarkoituksella viimeiseksi. Hollywood-romantiikan unohdettu herra, hidalgo ja ylisuurmestari Frank Borzage tuntuukin nimittäin hioneen romanttis-mystistä tyyliään elokuva toisensa jälkeen kohti täydellisempää täydellisyyttä aina Lazybonesista lähtien, joka muuten olikin jo itsessään varsin onnistunut teos. Kahdesta aiemmin arvostellusta suuresta Borzage-klassikosta poiketen Päivänsäde oli pitkään yleisön ja alan tutkijoiden saavuttamattomissa ja täysin kadoksissa, kunnes täydellinen kopio viimein löydettiin osittaista ääniraitaansa vailla alankomaalaisen museon kokoelmista 80-luvun lopulla. Tästä syystä se ei olekaan päässyt nauttimaan ansaitsemastaan maineesta ja kunniasta kuin vasta aivan viime vuosina.
Aina yhtä ihastuttava Janet Gaynor esittää tällä kertaa piskuisen köyhän maalaistalon leskiäitinsä kontolla olevaa riehakasta tyttöstä, joka alussa sattuu herättämään itseensä kahden sähkölinjoja vetämään saapuneen nuoren miehen huomion. Yhdysvallat kuitenkin liittyy vain hetkeä myöhemmin Euroopassa riehuvaan suureen sotaan ja mukaan värvätään myös aiemmin mainittu kaksikkomme sähkölinjoilta. Sodan loputtua toinen miehistä on ylennyt upseeriksi toisen rampauduttua kohdalleen osuneen panoksen seurauksena. Köyhä tyttö alkaa kokea sympatiaa loukkaantunutta ja yksinäistä miestä kohtaan, mutta äitipä onkin valinnut tyttärelleen sulhoksi sen korskeamman ja vakavaraisemman upseerismiehen.

Päivänsäde on ilman epäilystäkään Frank Borzagen uran parhaita yksittäisiä ohjaustöitä ja mykän klassikkoputken ehdoton kohokohta kaikin kuviteltavissa olevin tavoin ja mittarein. Kahdesta edellisestä poiketen miehen ote tuntuu tällä kertaa huomattavasti maanläheisemmältä ja vihjailevan vähäeleisemmältä ja pelkästään siksi lievä ylisokerisuus sekä sentimentaalisuus tuntuvat vihdoinkin loistavan täysin poissaolollaan. Niiden tilalle on saatu rakennettua kerrankin todella intiimi ja simppeli draama kahden elämän kaltoinkohteleman sielun ajautumisesta yhteen kaikkien vaikeuksien ja esteidenkin läpi.
Koko elokuvan upein yksittäinen kohtaus on luonnollisesti lumisateeseen sijoittuva kaunis finaali, jonka sisältöä en valitettavasti voi lähteä tässä tarkemmin avaamaan. Kaikista näkemistäni romanttisista Hollywood-leffoista se taitaa kaikessa yksinkertaisuudessaan olla upeimpia näkemiäni. En oikeasti osaa tähän enää muuta lisätäkään, kuin kehottaa katsomaan sen itse ja näkemään mistä piireissä puhutaan. Päivänsäde on omissa kirjoissani Auringonnousun sekä Borzagen muiden klassikoiden ohella harmittavasti aikojen saatossa kuivahtaneen genrensä parhaimmistoon kuuluvia teoksia yhä edelleen.



Arvio: 5/5



LUCKY STAR, 1929 USA
Ohjaus: 
Frank Borzage
Käsikirjoitus: 
John Hunter Booth, Sonya Levien, Tristram Tupper
Näyttelijät: 
Charles Farrell, Gloria Grey, Guinn 'Big Boy' Williams, Hector Sarno, Hedwiga Reicher, Janet Gaynor, Paul Fix

Beggars of Life (1928)


Avasinpas itselleni melkoisen Pandoran lippaan alkamalla arvostella näitä amerikkalaisia mykkäelokuvia. Olen nimittäin vuosien varrella lisäillyt näitä kiinnostavia mykkiä yksilöitä Leffatykkiin niin ahkerasti, että tällä hetkellä varmaan puolet koko sivuston aikakauden teoksista on pelkästään omia muinaisia löytöjäni. Työsarkaa tällä saralla siis tulee riittämään, mutten valita sillä mykkäleffathan ovat nimenomaan oma henkilökohtainen forteni, joille ei koskaan tunnu riittävän tässä maailmassa tarpeeksi aikaa ja rakkautta.
Beggars of Life on todella vanhan liiton Hollywood-melodraama, niin vanhan ettei tätä aktiivisten harrastajien lisäksi juuri kukaan muistakaan, eikä tätä ole koskaan taidettu Suomessa virallisesti edes julkaista. Kyseessä ei tiettävästi olekaan rahassa tai tunnettuudessa mitattuna kovin kaksinen klassikko- tai menestysteos eikä sen päätähti Louise Brookskaan tuntunut olevan tähän tyytyväinen. Nykyisin Brooksin itsensä läsnäolo taitaa kuitenkin olla jo yksinään suurin ja olennaisin syy tämän katsomiselle, onhan Saksassa kuolemattomuuteen nousseen legendan muu Hollywood-tuotanto vuosien varrella lähes täysin kadonnut tai kokonaan tuhoutunut.

Edellinen ei siis tarkoita, että kyseessä olisi jotenkin erityisen tylsä tai huono elokuva, ei sinne päinkään. Itse asiassa Beggars of Life taitaakin olla aliarvostetuimpia ja viihdyttävimpiä romanttisia leffoja, joita olen vähään aikaan tullut katsastaneeksi. Tarinaltaan vähän myöhempiä rikos- ja noir-leffoja lähentelevän teoksen pääosassa nähtävä mieheksi pukeutunut hemaisevan seksikäs Brooks tulee esimerkiksi heti ensialkuun tappaneeksi miehen ja lyöttäytyneeksi paikalle osuneen maankiertäjän matkaan kohti pohjoista rajaa virkavalta kannoillaan. Etsintäkuulutettujen pakomatkan varrella varovaisesti alkanut toveruuskin alkaa pikkuhiljaa kehittyä joksikin paljon syvemmäksi.
Pahus vieköön, että pidin tästä leffasta. Suurin yksittäinen syy lienee jo kuvankauniissa Brooksissa itsessään, mutta varsin simppeliä premissiä on vielä lähdetty kuvaamaan silkan realismin nimissä pölyttyneiden studioiden ulkopuolella oikeassa ympäristössä ja jopa oikeilla amatöörinäyttelijöillä, joina tässä nähdään joukko ihan oikeita kieltolain ajan kulkureita. Suuri osa takaa-ajosta käydään vielä tyylikkäästi toimintaleffojen perinteitä kunnioittaen vauhdikkaasti junakiskoilla, joiden puitteissa näyttelijät joutuivat tekemään vaaralliset ja lennokkaat stunttinsa itse. Tässä onkin siistissä paketissa kaikki mitä viihdyttävältä rikos-, toiminta-, seikkailu- ja rakkausleffan hybridiltä voi oikeasti toivoa.

En kykene henkilökohtaisesti alkuunkaan ymmärtämään miksei Beggars of Lifesta ole vielä tänä päivänäkään muodostunut minkäänlaista kulttiteosta kaksisempaa yleisön suosikkia. William Wellmanin romanttinen rikosraina pystyy omissa kirjoissani panemaan kampoihin helposti monille uudemmillekin yrittäjille, eikä pelkästään ensiluokkaisten näyttelijöidensä sekä visuaalisen kerrontansa tason puolesta. Katsokaa itse ja yllättykää, romanttinen mykkäelokuvakin voi nimittäin oikeissa käsissä olla pahuksen viihdyttävä ja jännittävä elämys, Beggars of Life sen nyt viimeistään todistaa.



Arvio: 4.5/5



BEGGARS OF LIFE, 1928 USA
Ohjaus: 
William A. Wellman
Käsikirjoitus: 
Benjamin Glazer, Jim Tully
Näyttelijät: 
Andy Clark, Blue Washington, Kewpie Morgan, Louise Brooks, Mike Donlin, Richard Arlen, Roscoe Karns, Wallace Beery

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Noita (1922)


Niinpä vaan oli aika ennen omaamme julmempi ja ihmeellisempi, pirutkin loikki valtoimenaan ja mummot käyskentelivät sarvekkaiden munkkien kanssa noitasapateilla. Onneksi nykyaikana moinen moraaliton saasta on saatu kiellettyä, seuraavaksi kun saataisiin vielä väkivaltaiset videopelit ja hevimusiikkikin niin maailma olisi täydellinen. Itse asiassa tämä kyseinen Benjamin Christensenin ohjaamaa puolidokumentaarinen kuvaus mustan magian ja noituuden historiasta Euroopassa oli sekin ilmestyessään niin rankkaa materiaalia että se joutui välittömästi vuosikymmeniksi pannaan kaikkialla maailmassa synkkää pohjolaa lukuun ottamatta, dokumenttielokuvan ajatustahan ei tämän tekoaikaan vielä varsinaisesti tunnettu.
Aloitetaanpa nyt kuitenkin alusta. Tanska oli ensimmäisiä eurooppalaisia elokuvataiteen suurmaita 1910- ja 1920-lukujen välillä ja Benjamin Cristensen oli alan suuri lahjakkuus niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin. Häxan: Witchcraft Through the Ages tai kotimaisittain yksinkertaisesti vain Noita oli Christensenin uran kruunuksi suunniteltu, ohjaajan itsensä kattavien tutkimusten pohjalta kirjoitettu kuvaus vanhan ajan uskosta pahuuden voimiin ja noitiin. Näitä informatiivisempia pätkiä edelleen visualisoitiin näytellyillä pätkillä vanhan sarvipään ja ihmisten itsensä ajattoman kavalista kepposteluista.

Häxan on jaettu karkeasti neljään toisistaan eroavaan osioon, josta ensimmäinen on tekijänsä alustava kuvaus keskiajan ihmisen maailmankuvan ja helvettikäsityksen taustoista ja synnystä, noidista, vanhasta vihtahoudusta ja sen sellaisesta. Christensenin noitaraina taitaakin olla ainut kauhuleffaksi luokiteltu teos koko maailmassa, joka kykenee samanaikaisesti olemaan katu-uskottava, pahuksen viihdyttävä ja vähän opettavainenkin, unohtamatta tietenkään syvempiä taiteellisia meriittejä joita tällä piisaa vaikka kuinka paljon.
Viimeinen käy selväksi viimeistään kahden seuraavan, fiktiivisiin tarinoihin perustuvien keskiajan noitavainoista ja pirun kujeilusta kertovien osioiden kohdalla. Historiankirjoihin on jäänyt maininta Häxanista kuvausaikanaan kaikkien aikojen kallein pohjoismaisena elokuvana, jopa kalliimpana kuin Arne-Herran rahat ja Ajomies. Messevät tuotantoarvot myös näkyvät edelleen häkellyttävän komeana visuaalisena tykityksenä erityisesti legendaarisessa noitasapattikohtauksessa, joka pääseekin äärettömän rikkaassa synkässä mielikuvituksellisuudessaan ja mustassa huumorissaan niin lähelle jotain nykypäivän black metalin henkeä kuin ammoisina aikoina vain on ollut mahdollista. Tuskin on yhdessäkään toisessa mykkäelokuvassa koskaan näytetty yhtä paljon yhtä skandaalinkäryistä saatanallista painajaiskuvastoa kuin tässä yhdessä ainoassa kohtauksessa. Ohjaaja itse tekee siinä sivussa hauskan cameon paholaisena.

Mitä tulee koko jutun varsinaiseen totuudellisuuteen, voidaan kuvauksen paikkansapitävyydestä olla montaa mieltä. Tiettävästi Christensen suunnitteli teettävänsä teoksensa käsikirjoituksen alan johtavilla tutkijoilla, mutta päätyikin edellisten kieltäydyttyä kirjoittamaan sen itse. Tähän aikaan katolisen inkvisition virallisia asiakirjoja ei tunnetusti vielä ollut avattu tutkijoille ja kaikki aihetta käsittelevät osuudet ovat jo siksi hyvin värittyneitä. Nykyään esimerkiksi tiedetään ettei inkvisitiolla juuri ollut vaikutusta pohjoismaissa ja etelässäkin niiden tuomiot olivat hyvin pitkälti erilaisten katumusharjoitusten luokkaa. Christensenin varsinaisena lähteenä käyttämä Noitavasara-opus ei sekään ole ollut kirkonkaan piirissä niin virallisesti hyväksytty kuin yleensä ajatellaan, löysihän se tiensä jo lähes välittömästi ilmestyttyään katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen luetteloonkin.
Toisaalta enpä usko että lähes satavuotiaita elokuvia kannattaakaan katsoa minään kovin ajankohtaisina ja viimeisintä terää edustavina kuvauksina sen enempää noituudesta kuin psykologiastaan. Viimeisestä saadaan siis maistiaisia neljännessä osiossa, jossa tekoajan käsitteistöllä rinnastetaan mielenterveyden ongelmia vanhan ajan taikauskoon ja vähän toisinpäinkin. Epilogi taitaakin olla ainut varsinaisesti heikompi osuus muuten varsin moitteettomassa kokonaisuudessa, mutta olen ainakin itse oppinut aikojen saatossa elämään asian kanssa. Kaikenlainen kiveen hakattu ryppyotsainen ajatus tieteellisen tarkasta historiallisesta dokumentista kannattaakin Häxanin kohdalla unohtaa heti kättelyssä ja nauttia Christensenin mestariteoksesta silkkana fiktiivisenä viihteenä.



Arvio: 5/5



HÄXAN, 1922 Tanska, Ruotsi
Ohjaus: 
Benjamin Christensen
Näyttelijät: 
Clara Pontoppidan, Elith Pio, Maren Pedersen, Oscar Stribolt

Gösta Berlingin taru (1924)


Ruotsalaisen mykkäelokuvan kaikkein kovimmat ja suurimmat klassikot alkavatkin jo olla nätissä järjestyksessä. Vielä kuitenkin on tilaa tälle yhdelle, jälkikäteen katsottuna merkittävimmistä, hienoimmista ja samalla aliarvostetuimmista yksilöistä, joka perustuukin vähemmän yllättäen jälleen Selma Lagerlöfin romaaniin. Gösta Berlingin tarua pidetään koko ruotsalaisen kultakauden komeana päätöksenä ja joutsenlauluna, muuttihan sen nimekäs suomalaistaustainen ohjaaja Mauritz Stiller ohjaajatoverinsa Victor Sjöströmin tavoin Amerikkaan moni muu lahjakas näyttelijäpuolen tekijänimi mukanaan. Greta Garbo koukkasi Saksan kautta.
Toisin kuin aiempien Lagerlöf-filmatisointien kohdalla, tällä kertaa voin kerrankin itse leveillä lukeneeni myös alkuperäisteoksen, onhan siitä poikkeuksellisesti otettu myös uudempia painoksia. Harmittavasti olin vain katsonut elokuvaversion ennen sitä enkä pitänyt lukemastani juurikaan, etenkään paikalliskirjastosta löytyneen kappaleen kankeasta käännöksestä. Ehkä maailmasta löytyy parempiakin uudistettuja painoksia, mutta oman kokemukseni sanelemana voin ainakin lähtökohtaisesti suositella tätä muutamin erityisvapauksin sovitettua filmatisointia kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Kuten varmaan jo nimestäkin huomaa, on tarinan päähenkilö gaiffari nimeltä Göstä Berling (Lars Hanson), riiviömäinen pappi ja hurmurihenkinen naisiin menevä juoppolalli, joka alkajaisiksi pannaan viralta epäasiallisten elämäntapojensa vuoksi. Erinäisten seikkailujensa päätteeksi sisältä hyvin inhimillisen nuoren huligaanin tie vie rikkaaseen maalaiskartanoon paikallisen vanhan emännän suojatiksi ja talon seuramieheksi. Kaikenlaista yllättävää ja vähemmän yllättävää draamaa seuraa, kuten iloiselta juomaveikolta odottaa sopiikin.
En varsinaisesti löytänyt minkäänlaista varmaa tietoa tämän elokuvan tuotantobudjetista, mutta pelkän ulkoasun perusteella voisi helposti kuvitella olevan aikansa kalleimpia ruotsalaisia spektaakkelielokuvia, niin valtaisalta tämä tuntuu. Tällä kertaa pikkutarkan historiallisen puvustuksen ja lavastuksen lisäksi pituuttakin on siunaantunut sellaiset kolme tuntia ja risat, sittenkin koossa on mitä ilmeisimmin vain osittain säilynyt restauroitu versio alkuperäisestä kahdessa osassa julkaistusta järkälemäisestä mammutista.

Tuotantoarvojen mukana tulee myös erityisen näyttävä toteutus, joka yhdessä Julius Jaenzonin Ruotsin komeita talvimaisemia tyylikkäästi hyödyntävän kuvauksen kanssa kestää omasta mielestäni vertailua lähes mihin tahansa muuhun aikansa teokseen. Erityisellä lämmöllä muistan jo nuoruudessani ihailleeni komeaa vauhdikasta kamera-ajoa järven jäällä sekä tietysti palavaan kartanoon sijoittuvaa mahtavaa kliimaksia. En löytänyt tälle enää lähdettä, mutta muistelen kohtauksen toteutetun ilman erikoistehosteita sytyttämällä tuleen oikeasti tarkoitusta varten rakennetun puisen kartanon vähän samaan tapaan kuin Tarkovsin Uhrissa vuosikymmeniä myöhemmin. Jos tämä pitää paikkansa, kyseessä saattaa hyvinkin olla yksi vaarallisimmista kohtauksista, joita pohjoismaissa on koskaan tehty.
Gösta Berlingin taru on kaikin mahdollisin kuviteltavin tavoin melkoinen elämys, joka kannattaa ehdottomasti kokea jos tällaisista ikivanhoista mykkäleffoista vain sattuu vähänkään pitämään. Kolme tuntia on paljon mykälle elokuvalle, mutta kannattaa muistaa että tämäkin on oikeasti ollut tarkoitettu katsottavaksi kahdessa osassa. Tämän jälkeen voi ainakin kehua kavereilleen osaavansa nimetä elokuvan, joka teki Greta Garbosta tähden sekä suomalaistaustaisen ohjaajan, jonka löytö Greta Gustafsson alun perin oli.



Arvio: 4.5/5



GÖSTA BERLINGS SAGA, 1924 Ruotsi
Ohjaus: Mauritz Stiller
Käsikirjoitus: 
Mauritz Stiller, Ragnar Hyltén-Cavallius, Selma Lagerlöf
Näyttelijät: 
Ellen Hartman-Cederström, Gerda Lundequist, Greta Garbo, Jenny Hasselqvist, Karin Swanström, Lars Hanson, Mona Mårtenson, Sixten Malmerfelt, Sven Scholander, Torsten Hammarén