Kinokammio ja ilmiö nimeltä Brutus täyttivät kuluneena vuonna pyöreät 10 vuotta. Kuluneista vuosista jälkimmäisen puolikkaan kuluessa tuskin olenkaan enää tohtinut kirjoittaa viimeisimmistä teattereihin asti päätyneistä elokuvista. Syykin on yksinkertainen: en ole kokenut valtavirran elokuvatarjontaa aikani ja rahojeni arvoiseksi. Populäärikulttuurin taso yleensäkin on länsimaissa romahtanut mitäänsanomattomaksi jatko-osien tulvaksi ja poliittisesti korrektiksi mössöksi, josta ei aikuinen mies viitsi provosoitua edes leikisti ja viihteen vuoksi. Sääliksi käy hyvistä ajoista paitsi jäänyttä nykynuorisoa.
Mutta miten tähän tilanteeseen onkaan päädytty ja miksi? Seuraavassa haluan esittää oman teoriani tapahtumien kulusta. Tarina kuuluu seuraavasti:
Alussa oli sosiaalinen media. Suurin osa ihmisistä otaksun viettävän enimmän aikansa töissä, harrastusten parissa tai muuten vain ulkona, ja some on pikemminkin työttömien, syrjäytyneiden ja heikkomielisten ominta leikkikenttää. Sosiaalinen media on samalla yksi nykyajan keskeisistä informaatiokanavista - ja siten vinoutunut häiriintyneempään suuntaan. Somen nostamat "kohut" ja yleisön mielipide vastaavasti heijastuvat yksityisten ihmisten, yritysten ja viihdemaailman tekijöiden päätöksentekoon. Somen lainalaisuuksiin lukeutuu lisäksi pinnallinen feikkiys sekä vertailu muihin, mitkä edelleen pahentavat käyttäjien ahdistusta ja turvattomuutta.
Miehillä ja naisilla on kumpaisellakin erityiset kipukohtansa: naiset kokevat turvattomuutta erityisestä ulkonäöstään ja seksikkyydestään, miehille taas maskuliinisuus, seksuaalinen kuntoisuus, raha ja status, ym. ovat tyypillisiä turvattomuuden kohteita. Omakohtaisesta kokemuksestani tiedän turvattoman henkilön tuskastuvan herkästi kohdatessaan tavalla tai toisella itseään "paremman" henkilön sekä reagoivan kateuden kohteeseen hyvinkin aggressiivisesti. Eräs ystäväni esimerkiksi oli kouluvuosinaan älystään ja kirjasivistyksestään arka, ja keskustelun osuessa vaikka vahingossa tuntemattomalle alueelle, ystäväni provosoitui ja aloitti keskustelukumppaninsa sättimisen. Menestyksekkäämpi yksilö korostaa olemassaolollaan turvattoman heikkoutta ja epäonnistumista.
Mediamaailman muutos heikkoutta ja turvattomuutta korostavaan ja voimistavampaan suuntaan onkin heijastunut suoraan niin yhteiskunnallisiin arvoihin kuin viihdeteollisuuden tuotoksiin. Palapelin viimeisiä palasia ovat mielestäni "DEI" ja "ESG", eli rahoitusmaailman sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen kannustavat tukijärjestelmät, joiden nimissä viihdekorporaatiot ovat jo vuosien ajan palkanneet riveihinsä sekundäärisin perustein vapaassa meritokraattisessa kykykilpailussa epäonnistuneita - eli juuri neurootikkoja, heikkomielisiä ja turvattomia. Vuosikausia jatkunut nollakorkopolitiikka takasi tällaisille pähkähulluille rekrytointikokeiluille halvan rahoituksen, ja yleisökin kävi vanhalla rutiinilla teattereissa aina viime aikoihin asti.
Mielestäni länsimaisen populäärikulttuurin surkuteltava taso johtuukin pohjimmiltaan rahoituspolitiikan mahdollistamasta epäonnistuneesta työllisyyspolitiikasta, jonka suojissa ammattitaidoton väki on korvannut viihdealan kovia osaajia vähänkään merkityksellisissä pesteissä. Yhdessä somen antaman vääristyneen kuvan sekä kiintiötyöläisten turvattomuuden vuoksi erityisen kauniiksi, miehisiksi, hauskoiksi, älykkäiksi, ym. miellettyjä hahmoja tai yksityiskohtia ei juuri nähdä sen enempää valtavirran peleissä kuin elokuvissakaan. Rumentaminen on sikälikin tahallista, että erityisesti rumista hahmoistaan tunnettuihin videopeleihin kuitenkin järjestään palkataan kuvankauniita nuoria miehiä ja naisia susirumien kammotusten malleiksi.
Eli toisin sanoen länsimaissa ei mielestäni enää uskalleta avoimesti arvostaa kilpailuhenkisyyttä, korkean tason osaamista, naiskauneutta tai maskuliinisuutta muutaman turvattoman ja epävarman nörttirumiluksen vuoksi. Onneksi maailmaan mahtuu itämaisen viihdeteollisuuden, indien ja fanitaiteen kaltaisia ilmiöitä, joissa vanha kunnon meritokratia elää ja voi hyvin kuin mennyt maailma Demolition Manin slummeissa. Jos valtavirran viihdeteollisuus ei meillä kykene korjaamaan kurssiaan, en panisi pahakseni vaikka moinen omia aikojaan tuhoutuisi ja korvautuisikin rohkeammilla ja osaavammilla yrittäjillä. Ei maksavalla yleisöllä ole velvollisuutta antaa maailman pelimiesten epäonnistuneille bisneskokeiluille tekohengitystä.
