tiistai 16. tammikuuta 2018

Pikkuponit elokuva (1986)


"Tässä me tullaan, lystejä ollaan,
pikkuponit näin leikkiä lyö.
Temppua monta, uskomatonta,
nyt lapset kiltit nähdä saa.
Hymyä huuleen, lennetään tuuleen,
pikkuponien maa."
Pikkuponit elokuva on psykedeelinen kauhutarina skitsofreenisen mielen tuotosta muistuttavassa satumaailmassa elävistä juhlia järjestävistä vaaleanpunaisista poneista ja tulivuoren huipulla asustavasta kahdella jalalla kävelevää perunaa muistuttavasta pahasta noidasta, joka haluaa pilata ponien juhlat ja hukuttaa koko pahaisen psykoottisen lelumainosmaailman ripulimönjällä. Apua kavalaa noitaa vastaan ponit saavat sinne tänne pomppivilta Barneyn kiveksiltä, joista yksi puhuu Danny DeViton äänellä. Samaan aikaa yksi vaaleanpunaisista poneista on päättänyt karata kotoa, koska ei osaa tanssia.
Vitsit sikseen. Edellisessä mainitut hahmot, maailma, öttiäiset ja otukset ovat taatusti tuttuja alkuperäistä televisiosarjaa katsoneille *kröhöm*, mutta elokuva onkin sen pilottijakso ja tässä ei oikeasti selitellä juuri mitään. Jos siis koko muu kasarilla julkaistu sarja ei ole ennestään tuttu ja Pikkuponit elokuvaa katsoo pelkästään itsenäisenä elokuva, tästä ei jää käteen juuri mitään.

Paperilla Pikkuponit elokuva kertoo ystävyydestä ja välittämisestä, mutta käytännössä se ei kuitenkaan kerro yhtään mistään. Olen tainnut jo tarpeeksi tehdä pilkkaa Star Wars: The Last Jedin juonen aukoista ja kökköisestä käsikirjoituksesta, mutta se elokuva sentään on käsikirjoitettu, siinä sentään on jokin juoni eikä filleriäkään sentään ollut kokonaisen elokuvan edestä. Pikkuponit ei muuta olekaan kuin merkityksetöntä täytemateriaalia ja täysin käsikirjoituksetonta psykedeelistä kaaosta ilman järjenhiventäkään. Kaikki tämän ystävyys- ja rakkaushorinakin toi lähinnä oksennuksen kurkkuun.
Ja tämä sentään julkaistiin ihan teattereissa asti. Pikkuponit ei siis ole suoraan videolla julkaistu halpa kökkö vaan ihan täysiverinen teattereihin asti päätynyt piirretty koko illan elokuva.
En muista vähään aikaani tylsistyneeni yhtä pahasti minkään elokuvan parissa. Compadres oli lähes surrealistisella unenlogiikalla edennyt epämääräinen ja kaoottinen painajainen, mutta siinä sentään oli jotain yritystä oikean elokuvan suuntaan. Ben-Hur oli ylipitkä sekasotku, mutta sillä sentään oli tuotantoarvot kunnossa ja ainakin muutama muistettava hahmo. Transformers: Viimeinen ritari oli pelkästään ylipitkä vajaa kolmituntinen sillisalaatti, mutta Pikkuponitenemmän kuin puolta lyhyempänä tuntuu vähintään yhtä pahalta katsoa. Mikään tässä elokuvassa ei toimi, ei niin yhtään mikään.

Mutta jätin tarkoituksella parhaan viimeiseksi. Ei riitä, että elokuva on jo valmiiksi täydellisen hulluuden vallassa, mutta sen englanninkielinen ääninäyttely saa jo Agapion legendaarisen huonot suomidubbauksetkin kuulostamaan tosi hyvältä. Kotoisan Agapion tekijät eivät selvästikään osanneet ollenkaan hommiaan, mutta niistä jutuista sai ainakin selkoa. Itse en todellisuudessa saanut puolistakaan pikkuponien epäselvästä englanninkielisestä dialogista täysin selvää, en edes kaikkien hahmojen nimiä!
Mutta eipä siinä vielä mitään, tässä myös lauletaan – paljon! Ja kaikki veisut ovat kauttaaltaan hirvittävintä kamaa mitä olen kuuna päivänä piirretyssä elokuvassa kuullut. Uudessa My Little Pony: Elokuvassa oli niinikään huonoja lauluja, mutta tämä saa senkin kuulostamaan joltain jumalaisen enkelkuoron esittämältä sielunmessulta. Jokainen tämän elokuvan lauluista tuntuu kestävän ikuisuuden, niitä on aivan liikaa ja melkein kaikki niistä esitetään vielä sillä samaisella karmaisevan ärsyttävällä jokellus- ja kimitysäänellä kuin kaikki dialogikin!
Tässä vielä loppuun älytön fakta: Tämä leffahan on samoilta tekijöiltä kuin The Transformers: The Movie ja G.I. Joe: The Movie. Tiettävästi tähän suunniteltiin cameoita Optimus Primelta ja G.I. Joen ääripatrioottisilta sotilasukoilta, mutta homma ilmeisesti peruttiin viime hetkellä, jostain syystä...
Optimus Prime My Little Ponyssa. Miettikääpä sitä!
"Luckily I'm not in this movie!"

Tavallaan Pikkuponit elokuva on jälleen täydellinen esimerkki siitä, miten aika kykenee velmusti kultaamaan muistot pahemman kerran. Minun nuoruudessani My Little Pony oli vielä joka kersan suosikkiohjelma ja niitä leluja löytyi melkein joka huushollista. Itse asiassa olin aidosti rehellisyyden nimissä valmis antamaan tällekin jopa ihan hyvät pisteet pelkän ulkomuistin perusteella, mutta erehdyinkin katsomaan tämän ensin. Kelpo nostalgiaviihteen sijaan sainkin ainoastaan tahatonta hupia bongailemalla tästä etäisesti monimieliseltä näyttäviä pöhköjä yksityiskohtia ja animaatiovirheitä.
Tänä päivänä alkuperäinen Pikkuponit elokuva näyttäytyykin useimmille varmaan lähinnä jonkinlaisena kivessyövän ja aivokasvaimen ikivanhana ja harmaan pölyttyneenä elokuvallisena vastineena, jota ei nykypäivänä katsoisi pieninkään vauva kuolematta tylsyyteen ensimmäisen kymmenen minuutin kuluessa. Aika on yksinkertaisesti ajanut täysin ohi vanhoista Pikkuponeista, ei siitä vaan kuulkaas mihinkään pääse.
Samalla tämä on mainio muistutus siitä, miten hyvä uusi sarja ja sen pohjalta tehty elokuva oikeasti ovat. Toinen on nykyään tunnettu runsaslukuisesta, lähes kaikenikäisistä miehistä ja naisista koostuvasta kiihkeästä harrastajajoukostaan siinä missä tämä kulahtaneempi joutaisi jo vanhuuttaan kituvana kaakkina suoraan liimatehtaalle.


Arvio: 0.5/5


MY LITTLE PONY: THE MOVIE, 1986 USA
Tuotanto: Joe Gracal, Tom Griffin, Michel Joens
Ohjaus: Mike Joens
Käsikirjoitus: George Arthur Bloom
Näyttelijät: 
Alice Playten, Charlie Adler, Cloris Leachman, Danny DeVito, Jon 'Bowzer' Bauman, Madeline Kahn, Rhea Perlman, Tammy Amerson, Tony Randall

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

My Little Pony: Elokuva (2017)


Pikkuponit ovat järjestämässä suuria ystävyysjuhlia, kun pimeyden voimien nimeen vannovat pahikset laskeutuvat ja pilaavat juhlat. Yksi pahiksista on entinen yksisarvinen psycho bitch, jonka taikasarvi syystä tai toisesta katkesi ja tällä ei siksi ole ystäviä. Pikkuponiystävykset lähtevät ystävyysvoimin varustetun prinsessaponin johdolla seikkailuun pelastaakseen kotinsa ja ystävänsä. Lopussa ystävyys voittaa.
Tällaista elokuvaa on varmaan keskiverto kaduntallaajan täysin mahdotonta katsoa avoimin silmin ja objektiivisesti. Kyseessä on todella pienille lapsille ja äidin luona asuville pervoille nörteille suunnattu hömppäleffa värikkäiden satuponien ystävyydestä. Ilmeisesti My Little Ponya ei niiden pervojen lisäksi ole nähnytkään kukaan muu kuin minä – mikä on tavallaan valtava sääli, sillä tämä on oikeasti harvinaisen onnistunut ja kaikin puolin viihdyttävä lasten ponileffa.
Ehkä tätä on helpompi selittää auki vertailemalla vaikka äskettäin katsomaani Star Wars: The Last Jediin, joka käytännössä kompuroi kaikilla mahdollisilla tavoilla visuaalista puolta lukuun ottamatta. Last Jedillä oli esimerkiksi mittaa melkein kolme tuntia ja suurin osa siitäkin oli pelkkää filleriä ja ilmaa, jonka aikana hahmot eivät tehneet tai sanoneet mitään kiinnostavaa eikä sankareiden seikkailu oikeastaan edennyt koko elokuvan aikana yhtään mihinkään.

My Little Pony: Elokuvalla on mittaa vain puolet Last Jedistä, mutta tässä ei ole ainuttakaan turhalta tuntuvaa kohtausta tai ylimääräistä hahmoa vaan lopussa kaikki juonenpätkät sidotaan yhteen nätisti ja pienimmätkin käänteet merkitsevät lopulta jotain. My Little Ponyn tarina on lisäksi koko ajan liikkeessä ja sen epätäydelliset sankarit joutuvat pinteestä toiseen, kohtaavat vastoinkäymisiä sekä oppivat matkan varrella jotain itsestään ja ystävyyden merkityksestä – toisin kuin yksikään hahmo koko Last Jedissä.
Tässä on jopa kokonainen katras erittäin muistettavia klassisia satuhahmoja, jotka esitellään jo alussa niin hyvin ettei itselleni jäänyt minkäälaista tarvetta ylimääräisille selittelyille – jälleen toisin kuin Last Jedissä. Pelkästään My Little Ponyn hahmojen alkuperäisdubbausten erilaiset puhetyylit ja äänenpainot hehkuvat enemmän persoonallisuuta kuin mitä laimealla Reyllä on ollut koko uuden saagan aikana.

Jopa My Littlen Ponyn komedia toimii paremmin kuin kertaakaan Last Jedissä. Tarinan varsinainen pahis esimerkiksi on suoraan jostain piirrettyjen pahisten käsikirjasta, mutta hahmon zurgmaista koomista säätöä on harvinaisen viihdyttävää seurata ja lopussakin nähdään kunnollinen eeppinen ja jännittävä kliimaksikin Kaikenkarvainen Charlie 2 -tyyliin. Tarkkasilmäinen ja -korvainen löytää tästä vielä yllättävänkin ovelaa pieru- ja elinhuumoria, jota ei ikipäivänä osaisi odottaa My Little Ponyn kaltaiselta viattomalta hupailuleffalta.
Mitenkään täydellinen My Little Pony ei todellakaan ole; sen musikaalinumerot ovat hirveitä ja aivan liian pitkiä, kliseitä tihkuva juoni toistaa jonkin verran itseään ja yksi hahmoista käy nopeasti ärsyttäväksi, mutta tässä tehdään niin paljon asioita oikein etten oikeasti jaksanut loppujen lopuksi välittää ollenkaan tämän virheistä. My Little Pony on hienosti animoitu, värikäs ja viaton lapsille suunnattu pöhkö ponielokuva, ajatonta sadun taikaa hehkuva ja taidolla kerrottu tarina ystävyydestä.
My Little Ponystä tulee pelkästään hyvälle tuulelle. Mitä muuta te oikein haluatte tällaiselta leffalta?


Arvio: 4/5


MY LITTLE PONY: THE MOVIE, 2017 USA, Kanada
Tuotanto: 
Brian Goldner, Stephen Davis, Marcia Gwendolyn Jones, 
Haven Alexander
Ohjaus: Jayson ThiessenKäsikirjoitus: Bonnie Zacherle, Joe Ballarini, Lauren Faust, Meghan McCarthy, Michael Vogel, Rita HsiaoNäyttelijät: Brian Dobson, Emily Blunt, Kristin Chenoweth, Liev Schreiber, Michael Dobson, Michelle Creber, Taye Diggs

lauantai 13. tammikuuta 2018

The Killing of a Sacred Deer (2017)


Yorgos Lanthimos, tuo erivelmu kreikkalainen outoilija on siunannut meitä jälleen yhdellä happoisten aivoitustensa tuotoksella. Miehen edellinen ei varsinaisesti ollut mikään mestariteos, mutta maistui ainakin itselleni viimeistä puolta tuntia lukuun ottamatta varsin makoisasti. The Killing of Sacred Deer jatkaa periaatteessa tyylillisesti siitä mihin The Lobsterjäi, mutta tällä kertaa menon pitäisi astetta vakavampaa ja värisyttävämpääkin. Tällä kertaa mukaan on saatu jopa sievästi ikääntynyt Nicole Kidman ainakin Yorgoksen leffojen mittapuulla yllättävänkin tavallista perheenäitiä esittämään. No nyt pelottaa.
Kovasti eurooppalaistuneen Colin Farrellin esittämä syränkirurgi ja perheenisä kaveeraa Martin-nimisen teinipojan kanssa, jonka isä kuoli aiemmin kyseisen gaiffarin sydänleikkauksessa. Myöhemmin selviää, että Colin Farrell oli isukkia leikellessään maistissa ja samainen teinipoika ilmoittaa kirurgin perheen päälle asettamastaan neljässä vaiheessa etenevästä salakavalasta kirouksesta, josta ukko pääsee eroon ainoastaan tappamalla yhden lapsistaan.

Tuskinpa kenellekään Yorgos Lanthimoksen leffoja katselleelle tulee yllätyksenä, että tämäkin on hyvin vinksahtanut elokuva. Kaikki dialogi esimerkiksi kuulostaa kuin suoraan jonkun autistin kirjoittamalta ja kaikki absurditkin repliikit lausutaan syystä tai toisesta aina mahdollisimman nopeasti ja naama pokkana. Jokainen otos on leikattu vähän hektiseen tapaan keskivertoa nopeammin ja koko sirkuksen taustalla vinkuu lähes koko ajan hermoja raastava kauhu-ulina.
En ole toistaiseksi nähnyt Yorgokselta tämän lisäksi kuin yhden leffan , mutta olen huomannut tykkääväni älyttömän paljon veikkosen persoonallisesta tyylistä ja tykkään tästäkin. Jotain kaverin tavassa kertoa tarinansa jaksaa huvittaa mielettömästi allekirjoittanutta vaikka tämänkin pitäisi kuulemma olla miehen leffoista se kaikkein haudanvakavin.
Koska genreksi tälle on määritelty kauhu ja trilleri, seuraa luonnollisesti kysymys elokuvan pelottavuudesta. Omasta mielestäni tässä on tehty sen verran monta asiaa oikein tyylikkäästä kuvauksesta, kunnon kauhumusiikista ja yleisestä tunnelmoinnista lähtien etten ihmettelisi vaikka tästä joku kylmät väreet saisikin. Toisaalta The Killing of Sacred Deer tasapainoilee siinä määrin (tahattoman?) mustan komedian ja vakavahkon kauhuelokuvan välimaastossa, että katsojan omasta mielentilasta yksinään riippuu pitääkö tätä jotenkin erityisen pelottavana vai pelkästään hassuna leffana. Itse taivun jälkimmäisen kannalle.
Kaikin puolin pätevää outoiluviihdettä tämä on silti.


Arvio: 4/5


THE KILLING OF A SACRED DEER, 2017 Iso-Britannia, Irlanti
Tuotanto: Ed Guiney, Yorgos Lanthimos
Ohjaus:
Yorgos Lanthimos
Käsikirjoitus: Yorgos Lanthimos, Efthymis Filippou
Näyttelijät: 
Alicia Silverstone, Barry Keoghan, Bill Camp, Colin Farrell, Nicole Kidman, Raffey Cassidy, Sunny Suljic

Room (2015)


Tämä tässä on Rekku. Rekku on siis tosi söpö ja suurisilmäinen koiranpentu, joka haluaa olla Sinunkin paras kaverisi. Rekku osaa kieriä ja noutaa leluja, tervehtiä ojentamalla tassua ja jahdata söpösti häntäänsä. Jos Sinä et tykkää tästä arvostelusta ja hukuta tätä peukkuihin, Rekku viedään piikille!
Roomin tarina kertoo äidistä ja tämän pienestä pojasta, jotka asustavat parinkymmenen neliön kokoisessa lukitussa huoneessa parrakkaan raiskarin vankina. Äiskä on yrittänyt parhaansa mukaan salata karua totuutta lapseltaan, joka uskoo yhä pienen hikisen huoneen olevan koko maailma. On tässä varmaan jotain feminististä sanomaakin raiskauskulttuurista ja naisten sorrosta. Koko tarina on kerrottu pitkälti tosi söpönöpön ja viattoman lapsukaisen näkökulmasta.

Alun äärimmäisen kiinnostava ja jännittävä lähtöasetelma taitaakin olla parasta koko elokuvassa. Harmittavasti se heitetään käytännössä täysin menemään puolivälin jälkeen, mistä eteenpäin tarina tuntuu huopaavan ja soutavan vähän sinne tänne ilman selvää suuntaa seuraavan tunnin. Välillä mami saa kohtauksen ja käy vähän sairaalassa, välillä söötti lapsi leikkaa hiuksena ja välillä vähän kiukutellaan. Ilmeisesti jälkimmäisellä puolikkaalla yritettiin rinnastaa vankilan ulkopuolista maailmaa elämään vankeudessa, mutta sen seuraaminen tuntui niin pitkäpiimäiseltä ja tylsältä, etten loppujen lopuksi enää edes välittänyt sen sanomasta.
Rekku sanoo ”hau”. Se kierii niin söpösti maassa ja haluaa olla minunkin paras kaverini. Se toi lelunkin jalkojeni juureen. Voi kun on söpöä!
Tässä vaiheessa kypsyin jo siinä määrin, että aloin epätoivoisesti hapuilemaan elokuvan koteloa lukeakseni sen kansitekstejä silkkaan tylsyyteeni. Valikoin tämän aikoinaan paremmin tietämättä pelkästään kannessa komeilevien palkintohehkutusten vuoksi, mutta nyt huomasinkin, että tälle on tullut todella huomattavia palkintoja lähinnä pääosassa loistaville Brie Larsonille ja Jacob Tremblaylle. Se selittääkin todella paljon.

Tämän saamia ylistyssanoja lukiessa tuli pakosti miettineeksi, olemmekohan katsoneet edes samaa elokuvaa. Tällehän on tungettu suunnilleen jokaisessa arvostelussa jos jonkinlaista suitsutusta ja hukutettu ties mihin pysteihin. Ei ymmärrä, joku salaliitto tässä on oltava takana. Ehkä söpön ja kauniin lapsen viattomuuden särkyminen on imelyydessään onnistunut harhauttamaan kansaa ja kriitikoita tämän todellisilta heikkouksilta ja olen itse kyynisenä äijänä sille vain immuuni.
Rekku katsoo minua suurilla silmillään. Se haluaa halin. Se haluaa suukon. Se haluaa olla paras ystäväni. Se on NIIN söpö, että voisin paijata ja pusia sitä vaikka maailman loppuun asti. Nyt se kierii taas maassa ja heiluttaa häntäänsä. Niin söpöä!
Ei voi ymmärtää. Olo on tällä hetkellä kuin huijatuksi tulleella. Mitä tahansa suuruutta ja neroutta tässä piileekään takana, en itse sitä kyllä kykene ollenkaan näkemään. Odotin aikamme suurta mestariteosta, mutta sainkin lähinnä söpöllä lapsella manipuloimaan pyrkivän keskinkertaisen draaman, yliarvostetun elokuvan. Ehkä tämä on sitten itselle vähän samaa, mitä joku Silence ja Moonlight on joillekin toisille. Toiset tykkää muhkummasta.
Rekku!!1 EeeiiiihhhhH!!1!

Arvio: 2.5/5


ROOM, 2016 Irlanti
Tuotanto: Ed Guiney, David Gross
Ohjaus: Lenny Abrahamson
Käsikirjoitus: Emma Donoghue
Näyttelijät: 
Brie Larson, Jacob Tremblay, Joan Allen, Megan Park, Sean Bridgers, William H. Macy

perjantai 12. tammikuuta 2018

Star Wars: The Last Jedi (2017)

Mark Hamill's face right after seeing the film. I'm not even kidding.

Vuoden yleisöä eniten jakanut leffa on vihdoin täällä. Kansa onkin tätä jo bäshännyt ja suunnilleen mellakoinut tämän tiimoilta kaduilla sellaiseen tahtiin, ettei tässä meinaa enää itsekään kehdata tunnustaa negaavansa tätä elokuvaa. Toisin kuin monet random mölisijät ja puskitahuutelijat, itse olen koonnut tähän keskivertoarvostelua vähintään kymmenen kertaa pitempään, mahdollisimman kattavaan ja yksityiskohtaiseen sepustukseeni listan kaikista tässä elokuvassa nuppiin ottaneista töhöilyistä ja virheistä ja ainakin pyrkinyt perustelemaan mielipiteeni mahdollisimman perusteellisesti ja selkeästi. Tätä tekstiä on kirjoitettu lähes tauotta viimeiset kaksi viikkoa ja olen käynyt katsomassa elokuvankin useampaan otteeseen pelkästään saadakseni siitä kaiken mahdollisen irti. Teksti tulee olemaan aika häijyä ja piikikästäkin, mutta kaikki mitä siinä latelen pitäisi myös löytyä itse elokuvasta. Tässä mennään myös sen verran yksityiskohtaisuuksiin, että SPOILERIVAROITUS taitaa olla aika välttämätön.
Mitään tämän huulia tai pointteja ei oikeastaan ole osoitettu kenellekään eikä niitä kannata ottaa ollenkaan henkilökohtaisesti. Jos lisäksi satut tykkäämään kovasti Last Jedistä etkä herkkähipiäisenä kestä minkäänlaista kritiikkiä omaa suosikkileffaasi kohtaan, älä hyvä ihminen lue koko arvostelua!
Hyvä? Aloitetaan.
Ensinnäkin: Last Jedin juliste on lähes suora kopio Tronin vastaavasta.
Toiseksi: Last Jedi jatkuu suoraan siitä mihin Force Awakens päättyi, mutta siitäkin huolimatta nähdään kaiken selittävä alkuteksti. Hassua.
"This has to be the weirdest boner I've ever had."

Perusteellisempi perkaaminen aloitettakoon vaikka aivan ensimmäisestä kohtauksesta, jossa nähdään perinteiseen tyyliin jättimäinen taistelu kapinallisten ja imperiumin välillä. Tässä kohtauksessa kuvaan astuu ensimmäistä kertaa keskiverto tähtihävittäjää suurempi ja järeämpi risteilijä, todellinen ”one ugly motherfucker” Arskaa lainatakseni. Perinteisesti pienimmilläkin Star Wars -aluksilla ja joskus ukoillakin on jonkinlaiset suojakilvet, mutta tällä isolla ja huipputärkeällä superaluksella niitä ei jostain syystä tunnu olevan. Koko ison pahan järkäleen tuhoamiseenkin tuntuu ihmeesti riittävän vain yksi ja ainut keskiverto kapinallisalus. Hups!
Pelkästään tässä kohtaa tulee jo pakosti pyöriteltyä päätä ja mietittyä, onko Rian Johnsontodellisuudessa nähnyt ainuttakaan Star Wars -elokuvaa. Mutta tämä on vasta alkua.
Seuraavaksi nähdään pikkualus tiputtamassa pommeja luukuistaan samaan tapaan kuin pommikoneet maan päällä. Avaruuden täydellinen painetyhjiö, absoluuttista nollapistettä lähestyvä lämpötila, ilmattomuus ja olematon painovoima eivät ilmeisesti tässä ulottuvuudessa enää päde ja esimerkiksi revi aluksen luukusta tyhmänä pöllöilevää suojaamatonta miehistön jäsentä kappaleiksi kuin sammakkoa. En ehkä olisi edellisistä niin kovin häiriintynyt ellei niitä jälleen olisi ihmeesti olemassa – lähestulkoon heti seuraavassa kohtauksessa! Ehkä tämä on nyt niitä Rian Johnsonin rohkeita ratkaisuja?
"Oh, hi mask. How's your sex life?"

Hassu fakta: Poen piti alunperin olla Finnin mukana myöhemmin tulevassa joutavassa sivujuonessa, mutta hahmo korvattiin lihavalla kiintiöaasialaisella. Poelle itselleen ei oikeastaan keksitty sitten mitään järkevää korvaavaa käyttöä vaan hahmo lähinnä soittaa koko leffan ajan poskeaan mollamaijamaiselle komentajalleen, joka lopussa tuhoaa koko La Resistancen omakätisesti silkalla typeryydellään. Käytännössä likimain kaikki edellisessä elokuvassa nähdyt kapinallisupseeritkin ovat kadonneet mystisesti elokuvien välillä.
Muistattekos vielä Star Wars: The Force Awakensin, jossa koko jutun juoni pyöri Luke Skywalkerin valomiekan ympärillä? Elokuva loppui cliffhangeriin, jossa Daisy Ridleyn kulmakarvojen esittämä Rey ojentaa vihdoin valomiekan sen oikealle omistajalle, masentuneelta näyttävän Mark Hamillin parran esittämälle Luke Skywalkerille. Last Jedin aluksi Luukas Taivaskävelijä sitten ottaa kyseisen valomiekan ja heittää sen samantien menemään sanomatta sanaakaan. Se siitä Force Awakensin juonesta sitten. Hups!
Seuraavaksi selviää myös, että Luke on koko jediaatteelle, vanhalle elämäntehtävälleen katkeroitunut vanha piereskelevä käppyrä, joka tosiasiassa hylkäsi ystävänsä ja pakeni pelkurimaisesti kaukaiselle planeetalle saadakseen kuolla yksin ja rauhassa… mutta jätti kuitenkin Farce Awakensissa kätevästi jälkeensä selvän kartan, jolla periaatteessa kuka tahansa voisi tämän löytää koska tahansa! Mitenkäs fanit tämän aukon selitätte?
Lisäys: Tiettävästi Disneyllä ei ole ollut minkäänlaisia valmiita suunnitelmia uuden Star Wars -trilogian suhteen vaan Rian Johnson joutui käytännössä tempaisemaan tämän elokuvan kokonaan puhtaalta pöydältä. Mies ei vain tiettävästi viitsinyt katsastaa edellistä elokuvaa tai lukaista sen käsikirjoitusta, mistä moni tämän ongelmista suoraan seuraakin! 
Kaupallinen tiedoite. Osta omasi jo tänään!

Puhutaanpa nyt vähäsen Luken hahmosta. Mikäli Luke Skywalker ei ole ennestään tuttu, niin tässä lyhyt yhteenveto muistin virkistykseksi: Luke oli aavikkoplaneetalla syntynyt kömpelö mutta optimistinen poika, joka joutui keskelle suurta seikkailua ja kasvoi kolmen elokuvan kuluessa erilaisten vastoinkäymisten ja pettymysten myötä nössöstä pellestä aidoksi jediritariksi ja kaikkien aikojen sankariksi, joka oli valmis uhraamaan henkensä aatteensa ja ystäviensä vuoksi. Jedin paluun lopussa Luke kieltäytyi surmaamasta omaa isäänsä pakon edessä ja onnistui pelastamaan tämän käännyttämällä Darth Vaderin takaisin Voiman valoisalle puolle. George Lucasin alkuperäisestä sankarillisesta Luke Skywalkerista on Last Jedissä selittämättömästi kuoriutunut täydellinen pessimistinen heittiö ja neitimäisesti uliseva henkipatto. Joku voisi sanoa tätäkin rohkeaksi ratkaisuksi, mutta omasta mielestäni kyse on lähinnä käsittämättömästä vandalismista. Aika monelle Luke oli kuitenkin jonkinlainen nuoruuden esikuva ja moni kuolemansairas lapsi on viimeisten vuosikymmenien aikana saanut ilokseen tavata Mark Hamillin Luken hahmossa. Sekin on loppu nyt.
En ehkä edellisestä itse ota ihan NIIN nokkiini, mutta ymmärrän täysin ihmisten raivon.
Olen vähän netistä lueskellut Mark Hamillin mietteitä aiheesta ja löysin aivan uskomattoman hienon videon, josta miehen tunnot näkee ehkä parhaiten. Kyseessä on Last Jedin ensi-illasta napattua videokuvaa. Ennen elokuvan alkua Mark on hyvillä mielin ja selvästi vähän jännittynyt, mutta läppä lentää perinteiseen tapaan. Elokuvan loputtua mies on selvästi täydellisessä shokissa aivan kuin olisi kuullut juuri koko perheensä kuolleen auto-onnettomuudessa. Mark Hamillhan kritisoi Last Jedin käsikirjoitusta kovin sanoin jo ennen elokuvan ilmestymistä; erään huhun mukaan Disney ja Rian Johnson pyrkivät hillitsemään miehen kieltä kuvaamalla kaikkein ikävimmät Luke Skywalkerin kohtaukset sijaisnäyttelijällä ja digitaalitehosteilla, joten silminnähden järkyttynyt Mark Hamill ei ennen elokuvan näkemistä välttämättä osannut edes aavistaa Luke Skywalkerille lopulta käy vaan kaveri ilmeisesti kuvitteli hahmon tekevän lopulta parannuksen.
I hear you, brother!

Ah, mutta sitten pääsemmekin omaan suosikkihahmooni Reyhin. Edellisessä elokuvassa – jonka tapahtumat sijoittuivat siis 2-3 päivän sisään – Rey kuuli ensimmäistä kertaa Voimasta ja jedeistä, koski ensimmäistä kertaa avaruusalukseen, tarttui ensimmäistä kertaa ampuma-aseeseen ja poistui ensimmäistä kertaa rupuiselta kotiplaneetaltaan, mutta paljastui silti synnynnäiseksi mestaripilotiksi, synnynnäiseksi mestari-insinööriksi, synnynäiseksi mestarininjaksi, synnynäiseksi mestariampujaksi ja valomiekkaa ja Voimaa suvereenisti käyttäväksi synnynnäiseksi mestarijediksi, joka vielä rökitti koko elokuvasaagan ylivertaisen pahiksenkin ihan tuosta vain – siis sen saman pahiksen, joka ajoi itsensä Luke Skywalkerinkin pakosalle. Tässä ikänsä aavikkoplaneetalla elänyt Rey paljastuu myös taitavaksi uimariksi! Mitä oikeastaan tapahtui eräässä Luken dialoginpätkässä mainituille hengissä selvinneille jedioppilaille sen enempää kuin mihin hävisivät edellisessä elokuvassa esitellyt Renin ritarit ei tässä viitata sanallakaan. Jälkimmäiset ainakin haihtuivat leffojen välillä savuna ilmaan koska… niinpä niin!
Näillä main nähdään ja kuullaan myös yksi koko elokuvan suurimmista hukatuista tilaisuuksista. Rey mainitsee nähneensä unia planeetasta, mystisestä puusta ja jedikirjoista, mutta tämän lyhyen maininnan jälkeen koko juttu unohdetaankin sitten täydellisesti. Miten kiinnostavaa olisi ollut nähdä vaikka hahmon selvittävän aiemmin näkemänsä enneunen tarkoitusta Ender’s Gamen tai Kadonnut-leffan tyyliin ja keksivän mystisen unensa merkityksen vaikka ratkaisevalla hetkellä tarinan kliimaksissa, mutta kun ei. Rey näki unen, Rey unohti unen. Rohkea ratkaisu. Jatketaan.
Seuraavaksi Rey jo huitookin kiviä Luken valomiekalla. Miten Luken alussa selvästi pois heittämä valomiekka päätyi takaisin Reyn haltuun, jää täydelliseksi mysteeriksi. Itse asiassa vähintään yhtä kiinnostavaa olisi tietää, mistä koko valomiekka edes ilmestyi Disneyn saagaan, sillä se putosi Imperiumin vastaiskussa jättimäisen kaasuplaneetan syövereihin!
"Muistitko vetää kanssa?"

Jos Farce Awakens ryssi Reyn hahmon jo kättelyssä täydellisesti, panee Last Ninja pökköä vielä entisestään pesään ja ajaa koko nöpönassun niin täydellisesti nurkkaan, etten ihmettelisi vaikka Rey vielä lähitulevaisuudessa tapettaisiin pois koko elokuvasarjasta. Rey esimerkiksi osasi kaikki jeditemput ja valomiekkailut spontaanisti jo viime elokuvassa, joten Luken opetuksille ei periaatteessa ole tässä minkäänlaista tarvetta. Lukella ei varsinaisesti ole edes opettaa minkäälaista erityistä viisautta tai tekniikkaa vaan Reyn vain todetaan olevan vahva Voimassa ja Zardozin kliimaksia apinoivan peilikikkailun jälkeen hahmosta onkin jo sitten kuoriutunut ”jedimestari”, joka käytännössä osaa täysin samat temput, jotka hahmo osasi jo edellisessä elokuvassa. Koko jedikoulutus-juonenpätkä oli siis täysin tarpeeton ja tarinan kannalta merkityksetön detalji. Yhdessä kohtaa Luke tuhoaa joukon jedikirjoja, joita kuitenkin selittämättömästi päätyy Millenium Falconiin, joten kaipa niillä sitten on jatkossa jotain merkitystä. Tai sitten ei.
Näin siis, ellei katkeran ja höperöityneen Luken höpinöitä Jedien epäonnistumisesta lasketa kovinkaan merkitseväksi opetukseksi.
Tai ei, olin väärässä. Luke todella opettaa Reylle jotain todella tärkeää: kivien huitelemista valomiekalla. Vaikka Rey on jo ennen Luken tapaamista osoittanut osaavansa käyttää sujuvasti Voimaa ja miekkaillut Kylo Reninkin kumoon, näyttää kivien huiteleminen ja liikuttelu olevan hahmolle silti jotain täysin uutta ja käsittämätöntä – tällä on jopa tarinan kannalta ihan merkitystäkin. Ehkä Snorkkelin olisikin Force Awakensin lopussa kannattanut tiputtaa Reyn päälle isoja kiviä avuttoman Kylo Renin lähettämisen sijaan.
Edellinen ei siis ole enää edes vitsi. Star Fartsin uusi kaanon alkaa olla jo niin huvittavalla tavalla sekaisin, että koko juttu melkein jo naurattaa silkalla pöhköydellään ja epäloogisuudellaan! Oikeastaan on jo pieni ihme, ettei koko tuosta kivijutusta ole jo syntynyt jonkinlaista kiertävää nettimeemiä.
Still more memorable character than Rey.

Muistinko jo mainita pitäväni Reytä yhtenä kaikkien aikojen tylsimmistä ja kädettömimmistä Star Farce -hahmoista? No nyt muistin. Reyllä ei ole mitään heikkouksia eikä hahmo ikinä ansaitse mitään tai joudu oikeasti pulaan, joten hahmolla ei ole minkäänlaista tarvetta persoonallisuuden kehitykselle, minkään uuden oppimiselle tai merkittäville ystävyyssuhteille kuten Luke Skywalkerilla aikoinaan. Koska Rey on jo määritelty voittamattomaksi jumalhahmoksi, ei hahmon taivalluksissa myöskään ole mitään kovin kiinnostavaa tai jännittävää, koska Rey luonnollisesti voittaa aina. Yhdessä kohtaa Rey toki joutuu Snookerin ja Emo Renin vangiksi, mutta sinnekin hahmo meni käytännössä omasta tahdostaan. Todella jännittävää.
Sulatelkaas tätä: Trailerissa vihjattiin Reyn omaavan edes pientä sisäistä konfliktia ja velmusti kääntyvän pimeälle puolelle, mutta mitään edes etäisesti kumpaankaan viittaavaa ei nähdä koko elokuvassa. Luulitteko ihan oikeasti, että Disney on valmis ottamaan riskejä ja kajoamaan jumalankaltaiseen nöpönassu Reyhin ja viemään tätä vähän epäkorrektimmille poluille? Hahahaha! What a story, Disney! I did naaaaaat!
Tässä kohtaa on myös sanottava, ettei koko Last Jedissä nähdä kertaakaan kunnollista klimaattista valomiekkataistelua aiempien elokuvien tapaan vaan koko elokuva on vain yhtä tasaista toimintakohtausta ilman minkäänlaista todella merkityksellistä tarinantynkää. Lähimmäksi valomiekkakliimaksiakin päästään kohtauksessa, jossa käytännössä edellispäivänä Voimasta ja jedeistä kuullut Rey läksyttää helposti kepinpuolikkaalla Luke Skywalkeria, yhtä suurimmista ja voimakkaimmista jedimestareista koskaan. Reyllä on ilmeiseti paremmat midikloriaanit kuin Lukella. Ehkä radioaktiivinen valomiekka puri Reytä ja hahmo nähdään vielä seuraavassa Avengersissa? Rohkea ratkaisu.

Sitten nähdäänkin yksi koko elokuvan hämmentävimmistä käänteistä ja rohkeimmista ratkaisuista. Tässä tarkemmin nimeämätön henkilö on isommassa aluksessa kun imperiumin pommi osuu siihen ja sen miehistö sinkoutuu avaruuteen ja kuolee – fysiikan lait ovat tässä kohtaa siis taas voimassa. Kyseinen hahmo kuitenkin lentää Voimaa käyttämällä lähimmän turvallisen aluksen puoleen. Yksikään kohtauksen hahmoista ei kyseenalaista tätä ihmettä eikä yhdessäkään aiemmassa Star Wars -elokuvassa ole sanallakaan viitattu kyseisen hahmon hallitsevan Voimaa tai saaneen minkäänlaista koulutusta; tietääkseni Expanded Universessa sekä joissain fanifiktioissa ja sarjakuvissa näin toki on, mutta Disney on tiettävästi sanoutunut niistä irti. Tämä kohtaus ei siis käy ollenkaan järkeen, se ei vaikuta mitenkään merkityksellisesti itse elokuvan tarinaan eikä koko juttua mainita enää myöhemmin koko leffan aikana. Kyseessä on toisin sanoen jälleen kerran täysin oikeaoppinen kivalta näyttävä merkityksetön fillerikohtaus, jonka olisi hyvinkin voinut jättää leikkauspöydälle mitään menettämättä. Tämäkin lienee yksi niistä Rian Johnsonin kuuluisista rohkeista ratkaisuista. Hups!
Jos minulta kysytte, tuon edellisen kohtauksen hahmon olisi voinut tappaa tai jättää muuten vain pois koko Last Jedistä, sillä hahmo kuitenkin makaa koomassa lähes koko loppuelokuvan ajan eikä siis sano tai tee mitään oikeasti merkityksellistä koko tarinan aikana!

Tässä kohtaa täytyy mainita myös yksi Last Jedin tyhmimmistä – tai rohkeimmista – juonipointeista: avaruusalusten käyttämä löpö. Ai Star Warsin mahdottomat avaruusalukset siis käyttävät nyt polttoainettakin? Jättimäisten sota-alusten käyttämän löpön luulisi olevan siinä määrin olennainen resurssi, että koko avaruussota voisi yhtä hyvin olla pelkkää taistelua rajallisista polttoainevaroista, mutta tätä ilmeisesti hyvinkin olennaista yksityiskohtaa ei ole taidettu aiemmin mainita koko saagan historiassa. Itse uskon, että Lucas jätti tämän tarkoituksella pois omistaan, sillä kyseessähän on nimenomaan ulkoavaruuden fantasiamaailmaan sijoittuva saippuaooppera, jossa verojen, hengittämisen, syömisen, peseytymisen, pissaamisen ja kakkaamisen sekä bensan kaltaiset detaljit ovat täysin toissijaisia. Itse ennustan, ettei avaruusalusten käyttämää löpöä mainita tämänkään elokuvan jälkeen enää ikinä uudestaan vaan täysin hihasta vedetty himmeli unohdetaan joutavana yksityiskohtana jatkossa kokonaan.
Viimeistään näillä paikkeilla tämän elokuvan ikiomat Jar Jar Binksit eli porgit ovat jo taatusti tulleet ikävällä tavalla tutuiksi. Tiettävästi Disney sopi ennen elokuvan julkaisua Hasbron kanssa tulevasta lelufiguuri- ja oheistuotesarjasta ja näihin tarpeisiin luotiin mahdollisimman kätyritmäinen suurisilmäinen, Grumpy Catiltä näyttävä jokelteleva söpö pikku karvapallo, joka sitten lätkäistiin sellaisenaan täkyksi valmiiseen leffaan ja jolla sitten masturboidaan katsojan silmille oikein olan takaa. Rasittavalla porgilla ei ole tarinan kannalta mitään merkitystä eivätkä ne tuo koko juttuun oikeastaan mitään merkittävää uutta vaan kyseessä on lähinnä mikkihiiriyhtiön vauvalelumarkkinoille tekaisema kupla – josta tulee muuten varmuudella iso hitti.
Mistäkö tiedän? No siitä, että dorgat ostaa mitä vaan kunhan se on Disney-leffassa! Itseäni kammottavan elottomilla suurilla mustilla cgi-silmillä varustettu ärsyttävästi raakkuva ja irvistelevä otus lähinnä puistattaa ja ahdistaa. Aina kun kamala porg katsoi suoraan kameraan, tunsin melkein sieluni irtoavan ruumiistani.
"Are you my mommy?"

Finnille ja elokuvaa varten kehitetylle pullealle kiintiöaasialaiselle on varattu tähän ihan oma sivujuonensa, jolla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä itse päätarinan kanssa. Kyseisessä sivujuonteessa Finn ja kiintiöaasialainen lähtevät hakemaan Benicio Del Toron esittämää Emoji-elokuvan hakkeria imperiumin härpäkettä hakkeroimaan. Siinä sivussa eksytään myös pahojen liikemiesten ja korporaatioiden pyörittämälle kasinolle pelastamaan Free Willy - Pelastakaa Willyä lainaten The Last Guardianin karvaotusta kavalien liikemiesten hallusta. Yksikään hahmoista ei opi seikkailun tuoksinassa mitään, katsojalle ei paljasteta näiden menneisyydestä mitään merkittävää eikä yksikään kehitä itselleen kunnollista persoonallisuutta. Koko jutulla ei myöskään ole mitään suoranaista yhteyttä itse ydintarinan kanssa ja päätyykin lopulta käytännössä siihen mistä alkoikin, joten kyse on jälleen kerran pelkästä turhasta ja merkityksettömästä filleristä. Rohkea ratkaisu.
Edellisessä lisäksi Del Toron esittämä hakkeri osaa ihmeellisesti karata vankilastaan, muttei vain halua ennen Finnin ja kiintiöaasialaisen ilmaantumista, koska… rohkea ratkaisu?
Tässä sivujuonteessa myös väläytellään vähän aina niin muodikasta kapitalismikritiikkiä juuri sellaisella uskottavuudella kuin puolta maailman mediakentästä hallitseva megakorporaatio voi vain miljardien arvoisessa oheistuotteiden myynnillä pyörivässä viihdefranchisessaan tarjota. Intergalaktinen kasino nimittäin tursuaa jos jonkinlaista eurooppalaiseen ökytyyliin pukeutunutta karikatyyrimäistä sika-ahnetta porvaria, joiden bileet sitten pannaan lopulta silpuksi surusilmäisten häkkieläinten voimin. En olekaan vielä tarpeeksi nähnyt pahoja korporaatioita ja ahneita liikemiehiä esim. jokaisessa kuluneena vuonna ilmestyneessä jenkkileffassa. Kiitos, Disney!
"Miss me yet?"

Tässä kohtaa myös elokuvan editointi alkaa pahemman kerran ottaa aivoon. Koko Farce Awakenshan jännitettiin Reyn ja Luke Skywalkerin kohtaamista, joten luonnollisesti kahden hahmon suhteen kuvaus luulisi olevan se tärkein juttu koko Last Jedissä, mutta kun ei: rohkea Rian Johnson tuntuu olevan halukkaampi esittelemään edellisen kappaleen joutavaa Finni-filleriä ja Poen päämäärätöntä kiukuttelua. Reyn koulutus on ohi käytännössä yhden tai kahden lyhyen kohtauksen jälkeen – mikä ei toisaalta ole ihme, sillä hahmohan on kaiken valmiiksi osaava synnynnäinen jedimestari. Tämäkin vain korostaa, miten turha koko koulutussegmentti oikeasti on!
Näillä main nähdään myös erityisen rohkea kohtaus, jossa Yodan voima-aave ilmestyy Lukelle ja heittää parit voimasalamat. Voima-aave voikin siis yllättäen olla yhteydessä aineelliseen maailmaan, vaikka tällaisesta ei ole ikinä ennen ollut minkäänlaisia viitteitä. Tässäkin rohkeassa ratkaisussa on niin paljon loogisia ongelmia, ettei niitä ilkeä kaikkea tähän edes alkaa ladella, koska tekstiä on muutenkin niin jonnin kanssa. Jos Yoda ja muut jedimestarit esimerkiksi voivat käyttää tappavaa Voimaa haudan takaa, miksei Yoda vain tapa Emo Reniä ja Darth Smeagulia samoin tein? Tietysti siksi koska… ja… öh… niinpä niin!
Suurin pettymys ja rohkein ratkaisu koko elokuvassa oli kuitenkin Reyn vanhempia koskeva paljastus. Ennen elokuvan ilmestymistä moni piti täysin itsestäänselvyytenä, että Rey paljastuu Luke Skywalkerin kadonneeksi lapseksi ja hahmon käyttämä Voima saa siten selityksensä; itse elättelin toivetta, että tässä paljastetaan Rogue One: A Star Wars Storyn Jynin selvinneen sittenkin hengissä ja Rey paljastuu kyseisen hahmon tyttäreksi. Kumpaakaan ei saatu vaan Reyn vanhemmat paljastuivat pelkiksi random pummeiksi, joilla ei ole tarinan kannalta enempää merkitystä kuin vastaan tulevilla cgi-kivilläkään. Rey on siis täysin merkityksetön random hyypiö, joka vain sattuu osaamaan kaiken ja onnistumaan kaikessa. Disney teki tämän kuuleman mukaan tarkoituksella, koska halusi korostaa että kuka tahansa voi olla erityinen ja tärkeä ilman perhettäkin. Tämä ei siis ole edes mikään spoileri, sillä kyseisellä seikalla ei ole tarinan tai hahmojen kannalta mitään todellista merkitystä.

Jos Reyn vanhempia koskeva huippurohkea ”kohupaljastus” oli valtaisa pettymys, niin sitä on myös tämän elokuvan Snoke. Force Awakensin arvostelussani taisin tehdä jo selväksi miten tyhmältä tuo Thundercatsin tai He-Manin koomiselta sivuhahmolta pöllitty nimi kuulostaa. Hahmossa oli kuitenkin potentiaalia suureksi mystiseksi pahikseksi ja aika moni odottikin hahmon tulevan tässä osassa esiin varjoista ja paljastavan todellisen mustan ruhtinaan identiteettinsä koko komeassa kauheudessaan.
Arvatkaapa mitä? Näin ei todellakaan käy.
Darth Snorkkeli kyllä astuu varjoista, mutta hahmosta ei käytännössä paljasteta yhtään mitään kiinnostavaa motiivia, historiaa – siis yhtään mitään. Snorkkeli on Snorkkeli ja paha, koska Snorkkeli on ruma ja paha ja silleen. Pelätty ulkomuotokin muistuttaa jotakin surkuhupaisaan playboytakkiin pukeutunutta mutatoitunutta Teuvo Hakkaraista tai vanhaa eunukkia, itse melkein odotin jo Snoken ahdistelevan Kylo Reniä ja Reytä kännissä intergalaktisissa pikkujouluissa. Loppujen lopuksi koko hahmo käytännössä dumpataan ja todennäköisesti unohdetaan koko lopun elokuvasarjan ajaksi kokonaan. Kaikki hahmoon liittyvä tässä ja Force Awakensissa oli siis täysin joutavaa ja merkityksetöntä höhää – aivan kuten niin moni muukin asia tässä elokuvassa! Jälleen yksi rohkea ratkaisu.
Kaiken takana olikin Teuvo!?

Kenellekään Force Awakensin nähneelle tuskin tulee yllätyksenä, että myös Last Jedi kierrättää armottomasti Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun kohtauksia parhaimmillaan lähes kuva kuvalta ja sanasta sanaan. Ehkä selvimmät ”lainaukset” löytyvät lopun suolaplaneetalla käydystä Hothin taistelusta ja toinen kohtauksesta, jossa Rey jää Darth Sidiouksen roolin perineen Snuukin (smush smush!) ja Darth Vaderia cosplayaavan Severus Kalkaroksen vangiksi. Jostain syystä kaksikko ei älyä ottaa Reyn valomiekkaa pois vaan pitää tämän aseistettuna vankina. Katsokaa leffa niin huomaatte mihin tämä typerä virhe lopulta johtaa! Koko roskan päätteeksi Rey ilmeisesti teleporttaa mystisesti takaisin Millenium Falconiin leikkausten välissä.
Itse sotakohtauksessa kapinalliset pitävät näppärästi tummia uniformuja vitivalkoisen planeetan taistelutantereilla ilmeisesti vihollisen tarkka-ampujien työtä helpottamaan! Todella rohkeaa.
Näitä epäloogisuuksia voisi latoa pöytään vaikka kuinka, mutta joku raja pitää tähänkin vetää. Huomaatteko miten paljon ilmaa Last Jedin käsikirjoituksessa oikeasti on? Pelkästään tässä vaiheessa on tekstiä jo ainakin viiden keskivertoarvostelun verran – eikä vielä olla likimainkaan lopussa!
Aivan oma lukunsa Last Jedin täydellisessä epäonnistumisessa ja rohkeissa ratkaisuissa ovat sen kuvaamat kamikaze-iskut, joilla kapinalliset pystyvät helposti tuhoamaan kokonaisen vihollisen risteilijän. Miksei tällaista tekniikkaa ole älytty ennen käyttää? La Resistance olisi voinut varustaa pienet itsemurhalennokit vaikka sopivilla roboteilla tai ohjelmoiduilla tekoälyillä ja tuhota kokonaisen imperiumin laivaston helposti pelkillä itsemurhaiskuilla. Kyseessä on toisin sanoen jälleen Rian Johnsonin hihastaan vetämä kikka, joka onnistuu vain sekoittamaan aiempien elokuvien kaanonia ja mytologiaa entisestään. Hups!
Finn on oppinut elokuvien välillä ohjastamaan lentoaluksia.

Imperiumin vastaiskun tavoin tähänkin yritettiin tunkea pienimuotoinen romanttinen kuvio, mutta sekin onnistuu lähinnä epäonnistumaan rajusti. Erään kirjoittamattoman nyrkkisäännön mukaan jos kahden hahmon on tarkoitus rakastua myöhemmin, ne pitää tuoda yhteen joko tarinan alussa tai useampiosaisen tarinan edellisessä osassa ettei suhde tunnu liian pakotetulta ja epäaidolta; Han Solon ja prinsessa Leian suhde on kirjoitettu juuri tällä tavoin oikeaoppisesti ja se toimii kuin se kuuluisa junan vessa. Last Jedin pääparilla ei kummallakaan ole kunnollista persoonallisuutta tai yhteistä historiaa, toinen hahmoista vasta esitellään tämän elokuvan keskivaiheilla ja nuoleskelukin alkaa yllättäen jo muutaman yhteisen kohtauksen jälkeen. Koko romanttinen kuvio tuntuukin juuri niin väkisin väännetyltä ja pakotetulta kuin miltä se kuulostaa. Ynnättynä kaikkeen edellä mainittuun Last Jedi voisi amatöörimäisyydessään olla yhtä hyvin vauvan tai koulutetun apinan kuin isopalkkaisen Hollywood-kynäilijän kirjoittama. Hupsista!
Ainut edes etäisesti onnistunut hahmo koko elokuvassa taitaa olla otoksesta toiseen tunnetilaa vaihteleva Kylo Ren aka Emokid94, jolle on vihdoin luotu kunnollista persoonallisuutta ja taustahistoriaakin, eikä huulipunaa käyttävä Adam Driverkaan ole roolissa ollenkaan huono. Harmi vain, että tämäkin vähä hyvä on käytännössä saatu aikaan vain ja ainoastaan koko muun elokuvan hahmot raiskaamalla; käytännössä kaikki yllä kirjoitettu juonen ja hahmojen probleemisikermä on seurausta tämän ärsyttävän pikku emoteinin persoonallisuuden kehittelystä. Emo Renin kasvoissa oleva arpikin tuntuu mystisesti siirtyneen senttikaupalla sitten Force Awakensin. Varmaan rohkea ratkaisu sekin.

Tietysti tämä myös näyttää ja kuulostaa pääosin ihan hyvältä, mutta kummallakaan ei omasta mielestäni ole niinkään väliä kun käsikirjoituksen taso on näinkin hävytöntä luokkaa. Edes elokuvaan utujetut yllättävät käänteet eivät ensimmäisen viikon jälkeen ole enää yllättäviä, joten niistäkään ei ropise lisäpisteitä, saati sitten tähän joka väliin tyrkätystä kylmät väreet aiheuttavan huonosta, irvistelemään pistävän kammottavasta läpästä.
Omasta mielestäni Last Jedi on toisin sanoen pääosin hyvin näyteltyä ja komealta kalskahtavaa, mutta loppujen lopuksi tarinapuolella täydellisesti kokoon lässähtävää kertakäyttöviihdettä ja audiovisuaalista pikaruokaa. En henkilökohtaisesti usko tämän kestävän aikaa kovinkaan montaa vuotta vaan plässähtävän useimpien uusien Disney-leffojen ja isojen blockbustereiden tapaan jo seuraavien kuukausien aikana massiivisen hypen pikkuhiljaa laantuessa. Odottakaapas pari vuotta kun kaikki tämän virheet ja epäloogisuudet alkavat olla vähän enemmän mainstreamia… Minun nuoruudessani George Lucasin kämäiset prequelit Jar Jar Binkseineenkin olivat vielä viiden tähden leffoja, mutta kuinkas kävikään!
Paras Star Wars, my ass. Pikemminkin Star Farce! Star Farts!

Arvio: 2/5


STAR WARS: THE LAST JEDI, 2017 USA
Tuotanto: Ram Bergman, Kathleen Kennedy
Ohjaus: Rian Johnson
Käsikirjoitus: Rian Johnson
Näyttelijät: 
Adam Driver, Andy Serkis, Anthony Daniels, Carrie Fisher, Daisy Ridley, Domhnall Gleeson, Gwendoline Christie, Laura Dern, Mark Hamill, Oscar Isaac, Peter Mayhew, Warwick Davis

torstai 11. tammikuuta 2018

A Ghost Story (2017)


Taisin juuri silkkaa huolimattomuuttani kutsua Star Wars: The Last Jediä vaihtuneen vuoden yleisöä eniten kahtia repiväksi elokuvaksi. Olin väärässä. Todennäköisesti eniten yleisöä vuoden 2017 elokuvista tulee jakamaan A Ghost Story, 90 minuuttia pitkä taide-elokuva, jossa ei periaatteessa puhuta paria sanaa enempää ja jossa hädin tuskin tapahtuu yhtään mitään.
Pitäkää hauskaa.
Vähä tarina, jota tästä ylipäänsä voi löytää kertoo Casey ”karvalakki” Affleckin esittämästä miehestä ja tämän vaimosta, jotka muuttavat elokuvan alussa uuteen taloon. Sitten Caffleck jo heittääkin veivinsä ja jatkaa lopun elokuvaa valkoiseen lakanaan pukeutuneena aaveena sanomatta sanaakaan.
A Ghost Story perustuu The Whispering Starin tavoin puhtaalle visuaaliselle kerronnalle, tässä ei oikeasti ole mitään muuta. Koko leffan ajan lähinnä seurataan kasvottoman hahmon vaellusta aikojen halki seuraten ihmisten tulemisia ja menemisiä, välillä avuttomuuden, välillä syyllisyyden ja välillä melankolian tunnelmia kutkutellen. Ihmiset kuolevat, talot tuhoutuvat, rakennetaan uudelleen ja monenlaiset tapahtumat toistuvat pitkin historiaa, mutta lakana-aave jää vaeltelemaan loputtomaan limboon elokuvan loppuun asti.

Koko juttu on oikeastaan niin yksinkertainen ja katselukokemuksena niin mystinen, ettei A Ghost Storysta oikeastaan osaa loppujen lopuksi täysin sanoa, oliko tässä nyt sitten kyse jostain elämää suuremmasta taiteesta vai pelkästään itsetarkoituksellisesta hifistelystä. Ehkä tämä oli vuoden paras elokuva, ehkä tylsin. Ainakaan tämä ei ole vuoden pisin.
A Ghost Story on melkoinen kummajainen. Joku voisi sanoa tätä vähän tekotaiteelliseksikin, mutta omasta mielestäni tämä kannattaa katsoa vaikka sitten ihan silkan rehellisen erilaisuuden vuoksi, mieluiten trailereita näkemättä ja kovin paljoa arvosteluja etukäteen lukematta. Itse joudun tämän kuitenkin todennäköisesti vielä tarkastamaan muutamaan kertaan pelkästään päästäkseni tähän sisään ja ymmärtääkseni edes vähän paremmin ihmisiä, jotka hehkuttavat A Ghost Storya vuoden parhaaksi elokuvaksi.


Arvio: 3.5/5


A GHOST STORY, 2017 USA
Tuotanto: Toby Halbrooks, James M. Johnston, Adam Donaghey
Ohjaus: David Lowery
Käsikirjoitus: David Lowery
Näyttelijät: Casey Affleck, Rooney Mara

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Good Time (2017)


Olipa kerran kaksi veljestä. Toinen veljeksistä on jälkeenjäänyt, toinen pahainen wannabegangsta. Heti ensimmäisessä kohtauksessa nähdään veljeksistä hitaamman (elokuvan ohjannut Ben Safdie) psykologinsa juttusilla. Pelkästään tämän lyhyen juttutuokion aikana hahmosta paljastuu kaikki oleellinen ilman tuhaa selittelyä, enimmäkseen pelkin visuaalisin avuin. Katsokaa tarkkaan Safdien näyttelyä ja reagointia kysymyksiin ja huomatte mitä tarkoitan. Jossain vaiheessa sisään astuu Robert Pattinsonin esittämä pirinarkkarilta vaikuttava resuinen veijari ja vetää veljensä mukanaan kadulle. Robert Pattinson on kieroutunut paha mies ja haluaakin salakavalia ja pahoja asioita…
Rahaa!
Seuraavaksi wannabegangsta ryöstääkin sitten pankin jälkeenjääneen pikkuveljensä kanssa. Reisillehän se tietysti menee ja vähän höhlä veli jää heti kättelyssä kiinni. Pattinsonin esittämä leikkikalugangsteri jää katastrofaalisen epäonnistumisen päätteeksi yöksi suurkaupungin ghettoihin pakoilemaan poliisia ja yrittämään haalia mahdollisimman nopeasti rahaa veljensä auttamiseksi.

Kuulostaako tylsältä? Väärin.
Good Time on verrattain tuntemattomiin tekijöihinsä ja aiemmista rooleistaan ehkä vähän epämääräisen imagon saaneeseen Pattinsoniin nähden yllättävänkin tiukkaa settiä, jota katsoessa ei kyllä pääse hengittämään kunnolla oikein missään kohtaa. Heti ensimmäisistä kohtauksista lähtien on kuitenkin jo täysin selvää, että viimeistään tämän elokuvan myötä Robert Pattinsonin Twilight-taakan voinee jo unohtaa, sen verran tiukalla otteella mies tässä roolinsa vetää. Väitän ettei kaveria oikeasti samaksi velmuilijaksi tunnistaisikaan ellei etukäteen tietäisi.
Tässä taitaakin olla ainakin itselleni vuoden suurimpia yllättäjiä. Eniten Good Timessa miellytti kerrontatyyli, joka ei nykypäivän jenkkielokuville poikkeuksellisesti sisältänyt oikeastaan sekunninkaan vertaa turhaa selittelyä ja kädestäpitelyä vaan katsoja heitetään suoraan toiminnan keskelle ja siellä myös pysytään loppuun asti. Kunpa jälkimmäistä puolikasta olisi vielä vähän tiivistetty, kameran turhaa heiluttelua vähennetty ja parit laahaavammat kohdat leikattu pois ja tässä voisi olla jopa vuoden parhaisiin lukeutuva trilleri.

Pidin näyttelijöistä, pidin kerrontatyylistä, pidin taustalla tykyttävästä elektronisesta musiikista, pidin toisinaan räiskyvistä giallomaisista kontrasteista ja pidin harvoista kirkkaista väreistä. Pidin myös tästä elokuvasta kokonaisuutena. Good Timessa on paljon mistä pitää.
Good Time on laatutyötä, kelpo elokuva.


Arvio: 4/5


GOOD TIME, 2017 USA
Tuotanto: 
Sebastian Bear-McClard, Oscar Boyson, Terry Dougas, Paris Kasidokostas Latsis
Ohjaus: Benny Safdie, Josh SafdieKäsikirjoitus: Josh Safdie, Ronald BronsteinNäyttelijät: Barkhad Abdi, Ben Safdie, Buddy Duress, Jennifer Jason Leigh, Robert Pattinson