sunnuntai 16. kesäkuuta 2024

Seinfeld: 3. tuotantokausi (1991-1992)


Mutta miltä Seinfeld näytti ja kuulosti ennen läpimurtoaan? Kolmannella kaudella klassikkohupailun ulkoasu ja ulosanti ainakin olivat hyvin lähellä neljännen kauden klassikkojaksoja, samoin näyttelijöiden lennokkaat elkeet ja ulostulot. Vielä kolmannella kaudella Larry Davidin luotsaama tuotantoryhmä kuitenkin pyrki vielä kokeilemaan erilaisilla nikseillä ja ideoilla löytääkseen luomukselleen ihanteellisen sävelen – ja välistä tuo täydellinen harmonia myös löytyi, toisinaan ei. Henkilökohtaisesti olenkin aina kokenut kolmannen kauden äärimmäisen epätasaiseksi kokonaisuudeksi: toisaalta tältä varhaiskaudelta löytyy kokonainen joukko koko sarjan päräyttävimpiä yksittäisiä jaksoja, mutta myös nippu kaikkein unohdettavimpia ja ylipäänsä heikoimpia.

Suurpiirteisemmällä tasolla tekijät päätyivät kohentamaan
rajulla kädellä suosiotaan kasvattavan Seinfeldin yleisilmettä ja hahmoja kohti lopullista täydellistymistään toisen ja kolmannen kauden välillä. Aiemmin sarjassa oli yksinkertaisesti vain koetettu arkista tunnelmaa ja panostettu tiettyyn epätäydellisten hahmojen sekä naurettavien tilanteiden yleiseen samaistettavuuteen, kun taas kolmannen tulemisen kohdalla siirryttiin jo kättelyssä voimakkaamman hyperbolan ja karikatyyrien vyöhykkeelle. Tällä kertaa esimerkiksi Georgen ja Jerryn valheet ovat entistäkin hävyttömämpiä ja suurempia, Kramer on hullutuksineen vieläkin itsevarmempi ja röyhkeämpi ja Elaine… Elaine-parka ehkä löysi lopullisen kyynisen persoonallisuutensa vasta hiljalleen tulevien kausien aikana.


Itselleni takuuvarma sisäänheittotuote tasoltaan heittelehtivän kolmannen kauden maailmaan toimi episodi nimeltä ”The Library”, jossa New Yorkin kirjasto alkaa karhuta Jerrylta tämän ammoin lainaamaa Henry Millerin romaania. Kimppuunsa Jerry saa kirjaston oman kirjakytän, joka tietysti on kovaksi keitetty dekkari jonkun Philip Marlowen ja Joe Fridayn hengessä. Kivikasvoisen Philip Baker Hallin lyhyehkö roolisuoritus lukeutuu koko sarjan muistettavimpiin – ja syystäkin: muutamassa kohtaa muiden näyttelijöiden on selvästi vaikeaa pitää naamaansa peruslukemilla vanhan miehen grillausta kuunnellessaan, mutta Baker onnistuu pelastamaan suvereenisti tilanteen kuin tilanteen huomioimalla kuulusteltavan vaivaantuneen ja epäuskoisen virnuilun nuhteluissaan. Baker teki myöhemmin myös pienen cameon Seinfeldin viimeisessä episodissa, siitä kuitenkin aikanaan lisää.

Kumma kyllä, mainittu kyttäjakso ei kuitenkaan mureudessaan ole likimainkaan kolmannen kauden parasta antia – sitä edustaa mielestäni yhteen ainoaan ”huoneeseen” sijoittuva kokeellisempi episodi nimeltä ”The Limo”, jossa Jerry ja George tekeytyvät salaperäiseksi liikemieheksi ja tämän toveriksi pummatakseen kyydin näitä varten varatusta limusiinista. En halua kertoa kyseisen jakson sisällöstä mitään, sillä koko jutun huumori perustuu jatkuvalle arvailulle ja yllätyksille. Sanotaan vaikka näin, että mitä pidemmälle episodi etenee, sen hullummaksi koko tilanne alkaa muuttua: viimeistä punchlinea ei varmuudella voisi enää nykypäivänä kaikessa epäkorrektiudessaan edes meikäläisessä televisiossa esittää. Limusiiniepisodi on siis paitsi itsessään erityisen muistettava ja luova elämys, mutta jakso venytti samalla sarjan huumorin rajoja juuri sopivalla tavalla täysin odottamattomaan suuntaan.


Philip Baker Hall ripittää Jerryä.

Oikeastaan tässä vaiheessa palautuukin pätkittäin mieleeni olennaisin ero neljänteen kauteen, eli kaikenlaisen jatkuvuuden puuttuminen yksittäisten episodien välillä. Tietty irrallisuus ja rutiinin puute saavat monet yksittäiset vitsit ja heitot tuntumaan myöhempää merkityksettömämmiltä ja ihan vain tylsemmiltä. Tällä kertaa tylsyys vieläpä kristallisoituu muutamissa alkuaikojen lineaarisempaa mallia seuraavissa episodeissa, kuten alkupään kynäjaksossa, jossa keskustellaan lähes koko ajan joko yhdestä ainoasta kuulakärkikynästä tai Jerryn vanhempien sängystä. Kolmannella kaudella käsikirjoitusta kehitettiin useita eri juonia ja juonteita käsittäväksi tapahtumarikkaaksi tilkkutäkiksi, jossa tällaiset yksittäiset joukosta erottuvat tapaukset erikseen korostuvat. Limusiinijaksoa kannatteli jännittävä toteutus, mainittua kynäjaksoa ei mikään.

Lopullinen tuomioni Seinfeldin kolmannesta tuotantokaudesta onkin volatiili hyväksyntä: enimmäkseen loistava, mutta tietyin varauksin. Pieni osa episodeista, kuten se kynäjuttu, ei mielestäni olisi ikinä joutanut päästä televisioon asti, enkä usko Jerry, Larryn ja kumppaneiden itsekään olevan näistä epäonnistuneemmista tekosistaan kovin ylpeä. Onneksi Seinfeldin tuotantotiimi oli kuitenkin tarpeeksi viisas palatakseen aiheeseen muutamilla myöhemmillä kausilla ihan vain antaakseen Jerryn vanhemmille ja muille perheenjäsenille enemmän syvyyttä ja aikaa valokeilassa. Parhaimmillaan kolmannen kauden anti lukeutuu mielestäni koko Seinfeldin historian onnistuneimpiin.



Arvio: 4/5


SEINFELD: SEASON 3, 1991-1992 USA
Ohjaus: Tom Cherones
Käsikirjoitus: Larry David, Elaine Pope, Jerry Seinfeld
Näyttelijät:
Jerry Seinfeld, Jason Alexander, Julia Louis-Dreyfus, Michael Richards