perjantai 10. heinäkuuta 2020

Vahva mies (1926)


Ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla taisteleva lapsenkasvoinen belgialainen sotilas saa kirjeen Mary-nimiseltä tuntemattomalta amerikkalaiselta naiselta. Sodan jälkeen kotiutunut sotilas työskentelee maailmaa kiertävän kuuluisan voimamiehen vaatimattomana avustajana. Matkalla Amerikkaan nuori mies päättää käyttää tilaisuuden hyväkseen etsiäkseen kauan unelmoimansa naisen käsiinsä ja aloittaa uuden elämän kullan ja hunajan maassa. Tietysti mystinen nainen toimii tarinassa ensisijaisesti katalyyttinä ja McGuffinina, jonka ympärille koko toinen toistaan luovempien ja hauskempien vitsien sarjatuli on rakennettu.
Sekä tyyliltään että laadultaan Vahva mies jatkaa suoraan siitä, mihin Kulkijan kultateillä jäi. Huomattavimpana erona edeltäjäänsä tietysti ohjaajan vaihtuminen Harry Edwardsista käsikirjoittajasta suurmiesluokkaan askel askelelta kohoavaan itsevarmaan Frank Capraan, jonka tietyt suosikkiaiheet ja -teemat pystyy helposti bongaamaan jo tässä mestarin ohjausdebyytissä: ilkikurisen komedian hyväntahtoinen piikki kohdistuu ensisijaisesti aikansa Amerikkaan ja amerikkalaisuuteen, tapahtumaympäristöksikin on valikoitunut uuden manteren itärannikko ja New York.

Edeltäjäänsä verrattuna Capra tuntuisi ymmärtäneen päätähtensä vetovoiman ja suosion perimmäisen syyn, minkä seurauksena suuri osa tämän harjoittamasta komiikasta osuukin kerta toisensa jälkeen maaliinsa matemaattisen virheettömällä tarkkuudella. Capran Langdon on naiivin hyväntahtoinen hahmo, joka joutuu vaikeuksiin välttämättä itse sitä ymmärtämättä, monesti viattoman ja iloisen hahmon kohtaamat tilanteet ja henkilöhahmotkin edustavat maailmansa synkintä ja vaarallisinta laitaa. Kuin ihmeen kaupalla Harry Langdonin poikamainen hahmo kuitenkin selviää voittajana tilanteesta kuin tilanteesta, onhan kyseessä tyylipuhdas komedia.
Kaikkein ikimuistettavimmista vitseistä mainittakoon tällä kertaa esimerkiksi jakso, jossa huumeita salakuljettava nainen on piilottanut osan ”lastista” Langdonin takataskuun ja yrittää liehitellä tätä mahdollisimman paljon päästäkseen omiin käsiksi. Eräässä kohtaa tämä ujuttaa kätensä lapsekkaan Langdonin selän taakse vain kouraistakseen vahingossa raivokkaasti tämän takamusta. Päätähden yllättävä ja järkyttynyt reaktio yksinään sai itseni nauramaan vedet silmissä.

Yhdessä koko Langdonin uran kuuluisimmista kohtauksista tämä istuu täpötäydessä bussissa ja yrittää tehdä tuttavuutta kanssamatkustajien kanssa. Amerikkalaiset eivät ole kovinkaan kiinnostuneita omituisen muukalaisen erikoisista tavoista ja käskevät tätä istumaan vain hiljaa paikallaan ja pitämään kätensä omalla puolellaan. Työtä käskettyä tekevä Langdon alkaa hieroa rintaansa hengitystiet avaavaa salvaa, mutta vahingossa tämä tulee kuitenkin sekoittaneeksi putelit ja kesäisessä linja-autossa kärventyvä koomikko levittää iholleen löyhkäävää sulaa juustoa. Muut matkalaiset päättävät heittää kuolemalta tuoksahtavan hahmon ulos autosta, mutta pitkän alamäen jälkeen tämä rysähtääkin lopulta menopelin katosta läpi ja asettuu istumaan takaisin paikalleen.
Vahva mies on jälleen erinomaista komediaa aikansa aliarvostetuimmalta tekijältä. En keksi tähän loppuun enää mitään sen tähdellisempää sanottavaa, joten suosittelen vain lämpimästi jokaiselle tämänkin elokuvahelmen katsomista.


Arvio: 4.5/5


THE STRONG MAN, 1926 USA
Ohjaus: 
Frank Capra
Käsikirjoitus: 
Arthur Ripley, Clarence Hennecke, Hal Conklin, James Langdon, Reed Heustis, Robert Eddy, Tay Garnett, Tim Whelan
Näyttelijät: 
Arthur Thalasso, Gertrude Astor, Harry Langdon, Priscilla Bonner, Robert McKim, William V. Mong

Rabbin katti (2011)


Muistan joskus vuosia sitten kuulleeni ensimmäisen kerran Rabbin katista. Tämä Joann Sfarin samannimiseen sarjakuvaan perustuva teos muistaakseni näytettiin muuan turkulaisen kahvilan järjestämässä alkusyksyisessä ulkoilmanäytöksessä. En itse jaksanut vaivautua paikalle, mutta elokuvan nimi ja hassu idea jäivät sen verran mieleen, että menin välittömästi lisäämään leffan tänne sivustolle ja jopa vaivauduin myöhemmin katsomaankin sen. Vielä tähän päivään mennessäkään kukaan muu ei ole tainnut koko leffaa nähdäkään, joten ikivanha pisteytyksenikin on yhä vain ainoa laatuaan. Hah!
Rabbin katin päähenkilö on kissa, joka tunnetaan vain nimellä ”Rabbin katti” omistajansa algerialaisen rabbin mukaan. Alussa katti menee ja syö puhuvan papukaijan, minkä seurauksena tämä oppii itse puhumaan ranskaa (kuten me kaikki). Luonnollisesti kisumirri sitten haluaisi kääntyä juutalaiseksi ja saada oman bar mitsvansa, mutta kissan terävä kieli ja kriittinen mieli aiheuttavat kiusallisia tilanteita vanhoillisessa uskonyhteisössä. Jälkimmäisessä puolikkaassa kissa ja rabbi matkaavat vallankumousta paenneen venäläisen juutalaisen mukana etsimään Afrikan Jerusalemia, tuota mustien juutalaisten myyttistä alkukotia ja kohtaavat matkallaan mm. muuan klassisen sarkakuvahahmon pienessä cameossa.

Vähän hassusta premissistään huolimatta Rabbin katti ei kuitenkaan ole mikään A Cat in Parisin kaltainen lapsille ja nuorille suunnattu viihdepaukku, vaan aikuisempaan makuun filosofisempia ja uskonnollisempia teemoja pyörittelevä ns. ajattelevan miehen piirretty, jollaisia näkee tehtävän vain harvoin. Harmittavasti useammasta albumista koostettu tarina on kaikkea muuta kuin yhtenäinen kokonaisuus, mikä astetta älyllisemmän otteen sekä paikallista kulttuuri- ja historiatuntemusta vaativan miljöön kanssa aiheuttivat toisinaan lieviä ymmärrysvaikeuksia etenkin alkupuolikkaan aikana.
Terävän ja hauskan dialogin kautta pääsemme kuitenkin Rabbin katin ehdottomiin vahvuuksiin: animaatioon ja ääninäyttelyyn, jotka perinteiseen tapaan olivat ensiluokkaista jälkeä. Tällä kertaa animaatio on tarkoituksella jätetty vähän luonnosmaisen suttuiseksi kevyellä tussauksella, eikä varsinaisen designin ja kuvallisen ilmaisun osalta ole turhaan edes pyritty puhtaaseen realismiin. Parhaimmillaan Rabbin katti onkin hylätessään vähäisenkin otteen tylsästä todellisuudesta alkaessaan kokeilla erilaisilla unijaksoilla, abstrakteilla muodoilla sekä kirkkailla väreillä. Jos Sfarin käsikirjoituksen kaltaista ihmettä harvoin näkee nykyanimaatioissa, samaa voinee sanoa myös sen parhaimmillaan pirullisen hienosta visuaalisesta tyylittelystä.

Kissamainen kokonaisuus on toisin sanoen jälleen erinomaista tekoa, mutta omasta mielestäni Sfar tiimeineen jää tällä kertaa hivenen verran jälkeen A Cat in Parisin jännittävästä ja ihanan tiiviistä seikkailutarinasta. Jos yhtään kuitenkaan lohduttaa, niin sanottakoon näin loppuun, että kumpikin ovat kaikesta huolimatta hyviä ja näkemisen arvoisia elokuvia.


Arvio: 4/5


LE CHAT DU RABBIN, 2011 Ranska
Ohjaus: 
Antoine Delesvaux, Joann Sfar
Käsikirjoitus: 
Joann Sfar, Sandrina Jardel
Näyttelijät: 
François Morel, Hafsia Herzi, Mathieu Amalric, Maurice Bénichou

A Cat in Paris (2010)


Kun tänään nousin sängystäni, ensimmäinen ajatus mielessäni oli, että tämä sateinen sunnuntaipäivä kaipaa oikein paljon kissoja, sellaisia hassuja ranskalaisia animaatiokissoja, joista aina silloin tällöin kuulee varovaisesti puhuttavan, mutta vain harvoin kenenkään kirjoittavan kokonaisia arvosteluja – varovaisesti taikka ei! Ehkä tällä inter ja netin ikuisesti rakastamalla kissateemalla saan vihdoin armaan hiljentyneen sivustomme kävijälaskurinkin räjähtämään uuteen nousuun. Kuka muka ei pidä kissoista ja piirretyistä elokuvista? Niinpä!
A Cat in Paris on sellaisten kavereiden kuin Alain Gagnol sekä Jean-Loup Felicioli tuottama tekele. Duon nimet lienevät tuttuja ainakin ammoin arvostelemani Aavepoika-elokuvan takaa – siis ainakin niille, jotka kyseisen keskinkertaisuuden muodossa tai toisessa kykenevät mieleensä palauttamaan. Kaksikon kätten jälki toistaa tässäkin pitkälti edellisessä nähtyjä latuja mukavan lapsekkaasta piirrostyylistä sekä kubistisesta kaksi- ja kolmiulotteisen rajoilla liikkuvasta animaatiostaan sekä hahmodesignistaan, jolle annoin vuolaasti kiitosta jo Aavepojan arvostelussani. Kaikki eivät siitä kuitenkaan varmuudella osaa nauttia yhtä paljon kuin itse, joten kannattaa lukea edellinen varauksella.

Aavepojasta poiketen myös tarina on tällä kertaa erittäin persoonallinen ja hauska, eikä sorru edellisen tavoin missään kohtaa turhaan kiirehtimiseen, vaikka pituutta tällä on neljänneksen sitä vähemmän. Tarina kertookin kaikessa yksinkertaisuudessaan Dino-nimisestä kissasta, joka on päivisin Zoe-tytön paras ystävä, mutta iltaisin herrasmiesvarkaan uskollinen apuri. Mukana kuvioissa on myös rikolliskopla, jonka pomo murhasi muinoin tytön isän, sekä poliisina työskentelevä äiti, joka hakee roistosta kostoa näiden taannoisesta tempustaan.
Näinkin lapsekkaaksi ja värikkääksi elokuvaksi A Cat in Paris on myös erittäin jännittävä sekä parhaimmillaan jopa häkellyttävän väkivaltainen: Tekijät eivät esimerkiksi ole häpeilleet panna roistojen käteen aidolta näyttäviä ja kuulostavia aseita, näyttää väkivaltaa ja verta tai lapsen kidnappausta. Vanhan ajan kukkahattuiluun tottuneelle tällainen aivan varmasti joukkoampumisia aiheuttava ja post-traumaattisia stressihäiriöitä laukaiseva kuvasto saa pyörittelemään päätään, itkemään ja tärisemään hysteerisesti, mutta erittäin sähäkkä lasten rikos- ja seikkailuleffan niillä on ainakin saatu aikaiseksi. Lopun kliimaksi Notre Damen katedraalissa on aivan erityisen tyylitajuista jälkeä, ja ansaitsee jo pelkästään siksi kaiken saamansa ylistyksen.
A Cat in Paris on tekijöidensä paras teos, siitä ei ole epäilystäkään, ehdottomasti näkemisen arvoista laadukkaampaa ja ajattomampaa eurooppalaista animaatiota, jollaista Atlantin takaiset jättiläiset eivät nykypäivänä syystä tai toisesta ole enää vuosikausiin olleet halukkaita tuottamaan.


Arvio: 4/5


UNE VIE DE CHAT, 2010 Ranska, Hollanti, Belgia, Sveitsi
Ohjaus: 
Alain Gagnol, Jean-Loup Felicioli
Käsikirjoitus: 
Alain Gagnol, Jacques-Rémy Girerd
Näyttelijät: 
Bernadette Lafont, Bernard Bouillon, Bruno Salomone, Dominique Blanc, Jean Benguigui, Oriane Zani

Kädetön tyttö (2016)


Nyt kun aloin taas kaivelemaan ikivanhoja toteuttamattomiksi jääneitä arvostelusuunnitelmiani, löysin jälleen tämän muinoin sivustolle lisäämäni, näkymättömyydessään lähes täysin huomaamattomaksi jääneen suomijulkaisunkin saaneen ranskalaisen animaation pitkästä unohduksen alhosta. Vuosien varrella Kädetön tyttö ei liene saanut sen enempää maailmalla kuin meilläkään minkäänlaista huomiota osakseen – mikä on toisaalta kauhean sääli, sillä kyseessä on vähintäänkin mielenkiintoinen tapaus genressään, joka omasta mielestäni keskittyy nykyisin aivan liikaa muutaman jättiläisyhtiön ympärille kiehtovampien ja luovempien pientekijöiden kustannuksella.
Kädetön tyttö jos mikä onkin persoonallinen ja äärettömän pienimuotoinen elämys ihan kirjaimellisesti: tyyliltään vesi- ja öljyväreillä maalattu, lähes täysin yhden ihmisen alusta loppuun asti taiteilema satufilmatisointi Grimmin veljesten samannimisestä kertomuksesta. Tyyliltään Sébastien Laudenbachin soolotyötä voisi lähteä vertaamaan suoraan johonkin Isao TakahataPrinsessa Kaguyan taruun sekä Michaël Dudok de Witin minimalistisiin animaatiolyhäreihin, joista Laudenbach todennäköisesti onkin ammentanut teokseensa inspiraatiota enemmän kuin muutaman hassun siveltimenvedon verran.

Vähän hassusti suomennetun elokuvan tarina ei suinkaan kerro hölmöstä tai kömpelöstä tyttösestä, vaan se lähtee liikkeelle köyhän myllärin myydessä kauniin tyttärensä henkensä pitimiksi itselleen paholaiselle. Myöhemmin puhdas ja viaton tyttö kuitenkin pakenee uudelta omistajaltaan – kädettömänä. Pakomatkallaan tämä kohtaa ystävällisen veden hengen sekä komean prinssin viisaine puutarhureineen, mutta vanha sielunvihollinen yrittää loppuun asti saada omansa viekkaudella ja vääryydellä.
Grimmin saduissa on henkilökohtaisesti aina viehättänyt niiden karu groteskius, eikä Kädetön tyttö kaikessa satumaisessa väkivaltaisuudessaan periaatteessa niistä herkullisemmista mässäilyistä ainakaan hengessä jälkeen jää, onpa itse tarina ihan nätti ja kauniskin. Ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi näin itselleni muodostuikin minimalistisen animaation kankeus ja kolkkous, joka ei millään tapaa tue itse tarinaa, vaan päinvastoin onnistuu pitemmän päälle vain imemään siitä vähäisenkin energian, jota parhaimmillaan erinomainen ääninäyttely, musiikki sekä taustan äänimaailma pystyvät luomaan. Tällainen tyylittely ei vain kaikessa yksinkertaisuudessaan sovi näin pitkiin elokuviin ollenkaan, näin se asia vain on.

Ennen kuin vedätte hihastanne Prinsessa Kaguyan tarun, kannattaa muistaa, että kyseinen elokuva on enemmän kuin pelkkää taiteellista kikkailua, sen tekijätiimi edusti maailman huippua ja siinä hyödynnettiin animaation ja tarinankerronnan tekniikoita monipuolisemmin ja tehokkaammin kuin Kädettömässä tytössä oikeasti missään kohtaa. Toisaalta Michaël Dudok de Witkin on erikoistunut vähintään yhtä eleettömillä tarinoilla varustettuihin lyhäreihin, joissa taide ja käsikirjoitus vahvistavat toisiaan maistumatta missään kohtaa puulta. Pitkälti näistä syistä Laudenbachin näkemys ei pysty kilpailemaan kyseisten teosten kanssa laisinkaan, vaikka melkoisen omalaatuinen ja muistettava kokemus itsessään onkin.
En tiedä mitä tähän loppuun enää muuta sanoa, kuin että Kädetön tyttö on katsomisen ja ehkä ihan omistamisenkin arvoinen teos silkan persoonallisuutensa sekä ainutlaatuisen toteutuksensa puolesta, mutta mitään suurempaa viihde-elämystä on tältä turha odottaa.

Arvio: 3/5

LA JEUNE FILLE SANS MAINS, 2016 Ranska
Ohjaus: Sébastien Laudenbach
Käsikirjoitus: 
Jacob Grimm, Sébastien Laudenbach, Wilhelm Grimm
Näyttelijät: 
Anaïs Demoustier, Elina Löwensohn, Françoise Lebrun, Jérémie Elkaïm, Olivier Broche, Philippe Laudenbach, Sacha Bourdo

torstai 9. heinäkuuta 2020

Kulkijan kultateillä (1926)


Mykän elokuvan koomikoista kuulee toisinaan puhuttavan yksinomaan kolmesta suuresta amerikkalaisesta, mutta todellisuudessa laadukasta tarjontaa oli olemassa yllin kyllin myös tuon Charles Chaplinin, Buster Keatonin ja Harold Lloydin muodostaman trion ulkopuolellakin. Epävirallisena neljäntenä suurena mainittakoon ensimmäisenä muuan Harry Langdon, tuo lapsenkasvoinen viaton ja söpö aikuinen mies, joka aloitti verrattain vähemmälle huomiolle jääneen uransa monen muun aikalaisen tavoin vaudeville-teatterissa, löi sittemmin läpi lyhytelokuvien kulttihahmona ja lopulta myös pitkän elokuvan parissa niinkin myöhään kuin vuonna 1926, jolloin Kulkijan kultateillä hurmasi katsojat niin kotimaassaan kuin meillä Suomessakin.
Kulkijan kultateillä on tarina köyhästä vanhuksesta ja tämän lapsenkasvoisesta pojasta (Langdon). Varaton mies perheineen uhkaa joutua puille paljaille tämän maksamattomien velkojen vuoksi ja Harryn tehtäväksi jää keksiä isälleen nopea tulonlähde piskuisen perheyksikön pelastamiseksi. Harry päätyykin lopulta ottamaan osaa suureen näytösluontoiseen kävelykilpailuun, jonka pääpalkintona on sievoinen summa mainetta ja mammonaa – eikä vain pelastaakseen perheensä, vaan tehdäkseen samalla vaikutuksen rakastamaansa naiseen (nuori Joan Crawford).

Chaplinin ja Keatonin kaltaisten slapstickin mestareiden töihin tottuneelle Langdonin huumorin hidastempoisuus ja ”söpöys” saattaa tulla mitä täydellisimpänä yllätyksenä: monessa kohtauksessa ei vaikuta ensisilmäyksellä tapahtuvan mitään, Langdon ei harrasta näyttäviä stuntteja eikä tämä tukijoukkoineenkaan varsinaisesti koskaan ehtinyt muodostaan mitään viimeisen päälle hiotun tarinankerronnallisen nerouden erityistä keskittymää, vaikka Frank Capran kaltaisia nuoria huippulahjakkuuksia ja tulevaisuuden supertähtiä tähän harvalukuiseen eliittijoukkoon kuuluikin jo tässä vaiheessa.
Kärsivällisyys kuitenkin kannattaa, sillä vähän yskivästä alusta huolimatta Langdonin elokuvan upeimmat vitsit vetävät kekseliäisyydessään ja hauskuudessaan vertoja lähes mille tahansa muulle komedian klassikolle likimain koskaan. Viimeistään varsinaisen kilpailun alettua katsojaa aletaan johdonmukaisesti tykittää toinen toistaan persoonallisemmilla älynväläyksillä, joille ei vastaavaa helpolla löydä elokuvista tänä päivänäkään: eräässä kohtaa Harry esimerkiksi eksyy väärälle tielle ja keskelle lammaslaumaa, kiipeää miehenkorkuisen aidan yli vain jäädäkseen roikkumaan naulasta satoja metrejä korkealle kielekkeelle. Lopulta koko aita kieltokyltteineen romahtaa keskelle kilpailupolkua, jolloin muiden kilpailijoiden joukko päättääkin kääntyä kannoillaan Harrya lukuun ottamatta.
Voisin oikeasti alkaa ladella vastaavia kohtauksia vaikka kuinka paljon, mutta suosittelen lukijaa lämmöllä ennemmin tarkastamaan Langdonin hillittömän seikkailufarssin itse. Kaikista kohtauksista erityisen mainitsemisen arvoinen on kuitenkin kliimaksi, jossa kokonainen hurrikaani iskee pikkukaupunkiin ja Harry jää keskelle huojuvien, kaatuilevien ja lentelevien talojen sekamelskaa. Buster Keaton koetti vastaavaa Laivakalle nuoremmassa, mutta omasta mielestäni Langdonin näkemys on yhtä stunttia lukuun ottamatta Keatonin versiota kaikin kuviteltavissa olevin tavoin paremmin toteutettu.
Nolostuttaa sanoa tämä ääneen, mutta tämä taitaa olla ensimmäinen koskaan näkemäni Harry Langdonin komedia, tätä ennen olin tuntenut miehen työt lähinnä nimeltä ja jonkin kolmannen tahon kirjoitusten kautta. Nyt olen sitä mieltä, että Langdonissa on ainesta jopa yhdeksi omista kautta aikain suosikkikoomikoistani; olen koska tahansa valmis ottamaan ennemmin hämmentävään surrealistiseen huumoriin mieltyneen vaatimattoman ja hiljaisen lapsenkasvoisen äijänkörilään kuin yhdenkään nykyajan stand up - komiikkaan erikoistuneen mukahauskan mesoajan. Harmittavasti Langdonin itsensä kultakausi jäi vain harmittavan lyhyeksi, kuten tulemme pian huomaamaan…


Arvio: 4.5/5


TRAMP, TRAMP, TRAMP; 1926 USA
Ohjaus: 
Harry Edwards
Käsikirjoitus: 
Frank Capra
Näyttelijät: 
Alec B. Francis, Brooks Benedict, Edwards Davis, Harry Langdon, Joan Crawford, Tom Murray