lauantai 21. tammikuuta 2023

Ex Machina (2015)


ChatGPT, write me a 775 words long film review of Alex Garland's Ex Machina in the style of Brutus of Leffatykki, add in references to classic Russian literature and American cartoons from 1950's and 1960's. Write it so, that the every other paragraph is either regular review or Mr. Peabody and Sherman discussing about the history and philosophy of robotics and pondering about the deeper philosophical messages of Garland's film based on the topics discussed on the previous dialogues. Try not to sound too ironic.

Very well, initializing your request... bzzzzzz...

SOMETHING NEW HAS BEEN ADDED.

Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Näin kirjoitti Leo Tolstoi romaaninsa Anna Karenina johdannossa, mutta silläpä ei olekaan tämän asian kanssa yhtään mitään tekemistä. Alex Garlandin, tuon aikamme brittiläisen elokuvan Timo T. A. Mikkosen tuottama Ex Machina on tarina ja periaatteessa hyvinkin uskottava skenaario tekoälyn kehityksestä sekä keinotekoisen ihmisen astumisesta Masahiro Morin lanseeraaman "uncanny valleyn" tälle puolen. Garland on kertonut saaneensa elokuvaansa inspiraation jo poikasena kokeiltuaan osaamistaan koodaamisen saralla ja huomanneensa, kuinka inhimilliseltä ohjelmoitu tekstipohjainen tekoäly voikaan tuntua. Ex Machinan ilmestymisen aikaan The Guardianille antamassaan haastattelussa Garland tähdensikin luonnontieteiden antavan mielestään erinomaisen pohjan ihmismieltä askarruttavien teemojen taiteelliseen käsittelyyn: "Solumme, historiamme, tulevaisuutemme, paikkamme universumissa - - se on minun mielestäni runoutta", Garland totesi.

Herra Peabody ja Sherman. Herra Peabody on puhuva koira.

"Herra Peabody, pitääkö paikkansa, että varhaisin viittaus robotiikkaan löytyy Aristoteleen politiikkaa käsittelevästä kirjasesta?"

"Olet oikeassa, Sherman. Aristoteles pohti kyseisessä Politiikka-teoksensa kohdassa orjuuden perusteista, ja huomautti tuolloin vakiintuneen käytännön tarpeettomuudesta, mikäli työkalut kykenisivät liikuttamaan itse itseään."

"Keksikö Aristoteles siis robotiikan sellaisena kuin me sen tunnemme?"

"Ehei, Sherman. Sanan "robotti" esitteli meille Karel Čapek näytelmässään R.U.R. vuodelta 1921. Ilmeisesti Čapek imi teokseensa inspiraatiota tuolloisesta mekaanisesta liukuhihnatyöstä sekä aikoinaan suositusta Karl Marxin vieraantumisteorista, jonka mukaan kapitalistinen tuotantojärjestelmä vieraannuttaa työläisen omasta työstään sekä muuntaa tämän pelkäksi kasvottomaksi tuotantokoneiston osaksi. Sana "robotti" onkin johdettu slaavilaisten kielten pakkotyötä tarkoittavasta sanasta ja tarkoittaa periaatteessa työläistä. Jos olet koskaan nähnyt Chaplinin Nykyaikaa, tunnistatkin varmasti kupletin juonen."

"Herra Peabody, tarkoitatte siis Terminator-sarjan sekä alkuperäisten Sonic-pelien kaltaisten modernin populäärikulttuurin klassikoiden imeneen vaikutteita Kylmästä sodasta sekä liberaalin markkinatalouden ja kasvottoman kollektivismin välisestä henkisestä kahtiajaosta?"

"Osuit naulan kantaan, onhan Sonicin arkkivihollinenkin saanut nimensä Karel Čapekin antaman esikuvan mukaisesti venäläisestä työläistä tarkoittavasta "rabotnik"-sanasta."

Ex Machinan alussa Domhnall Gleesonin esittämä koodari voittaa viikon loman hakukonejätti Blue Bookin omituisen, kaljua Rasputinia muistuttavan johtajan (Oscar Isaac) syrjäisessä metsähuvilassa. Paikan päällä hullu kybermunkki kertoo hämmentyneelle vierailijalleen kehittämästään testivaiheessa olevasta naisrobotista sekä tämän edistyksellisestä tekoälystä, jonka kerrotaan läpäisseen yksinkertaisemman version Turingin testistä. Jumalkompleksistaan yhä enemmän juopuvan narsistisen tohtori Frankensteinin ja tämän luomusten keskelle klaustrofobiseen erämaavankilaan jämähtänyt Matti Meikäläinen saa tehtäväkseen seurustella mainitun tekoälyn kanssa sekä arvioida samalla tämän ihmismäisyyttä sekä väitettyä tietoisuutta. Kuten tohtori Faustin tarinoiden henkisillä jälkeläisillä yleensä on tapana, myös tälläkin kertaa tiedolla on hintansa sekä arvaamattomia vaikutuksia kokeeseen osallistuvien henkilöiden elämään.

"En tiedä huomasitko, Sherman, mutta Ex Machinan miehen ja naisrobotin suhde toimi Marxin vieraantumisteorian mukaisena kuvauksena kapitalistin ja työläisen valtasuhteesta, joskin sukupuolisiin ja teknologisiin suhteisiin sovellettuna. Ex Machinan maailmassa naisrobotti on lähtökohtaisesti vain biologisen miehen leikkikalu ja koe-eläin."

"Huomasin kyllä, kiitos aiheesta pitämänne alustavan luennon, Herra Peabody. Mutta huomasitteko itse Garlandin elokuvan viittauksen Ovidiuksen Pygmalioniin, joka tarinan mukaan rakastui norsunluusta veistelemäänsä naispatsaaseen – siis siihen samaan kirjalliseen klassikkoon, johon Alfred Hitchcock viittasi Vertigossaan? Alex Garlandilla on selvästi länsimainen yleissivistys hallussa."

Kalju Rasputin kuvassa oikealla. Huomaa kalterimaiset ikkunat.

Kolmiodraamana Ex Machina on... mielenkiintoinen. Upporikas hullu munkki on kuin tyttöystäväänsä vankinaan pitävä omistushaluinen ja väkivaltainen poikaystävä, jonka vehkeilyjen keskelle hyväntahtoinen ulkopuolinen, tarinan ruhtinas Myškin, tietämättään astuu vain yhdeksi testikappaleeksi muiden joukossa. Kaikkivoipaisuuteensa seonnut tiedemies ei kuitenkaan tullut ajatelleeksi asettaa luomuksilleen minkäänlaisia erityisiä asimovilaisia rajoituksia – ehkä vain nähdäkseen kuinka pitkälle tekoäly olisi valmis menemään saavuttaakseen sille ennalta asetetut tavoitteet. Naisrobotilla ei olekaan lopulta minkäänlaisia estoja manipuloida tai tuhota ihmisiä saadakseen "haluamansa", mutta tekoälyllä on täydet valmiudet ymmärtää ja käyttää hyväkseen kohtaamiensa zelovekien heikkouksia. Dostojevskin kuuluisaa toteamusta sivuten Jumalan hahmon rajoittuessa eksentrisen megalomaanikon egoon edes ihmisillä itsellään ei ole syytä tai objektiivisia perusteita toimia moraalisesti.

"Minusta Ex Machinan lähtökohdat ovat perusteiltaan häkellyttävän ajankohtaisia, mutta ainakin itse olisin katsojana kaivannut siltä enemmän teknisiä yksityiskohtia."

"Kuinka niin, Herra Peabody?"

"Katsohan Sherman, Ex Machina kertoo tekoälystä ja koneen tietoisuudesta, mutta todellisuudessa tällaisista keksinnöistä saatetaan olla vielä vuosikymmenten päässä – mikäli mitään sellaista ikinä kyetään kehittämäänkään. Tällä hetkellä emme edes tiedä, mitä ihmisenkään tietoisuus loppujen lopuksi on tai miten se toimii, joten sellaisen keinotekoinen luominen vaikka vain vahingossa olisi yksi kautta aikain sensaatiomaisimmista läpimurroista koko tieteen historiassa. Yksi tietoisen tekoälyn kehittämisen suurista haasteista on kokemusten perustuminen tulkintaan ja jatkuvasti muuttuvan maailmankuvan sovittamiseen aiempaan, kuten postmodernistit asian jo viime vuosisadan puolivälissä kiteyttivät. Garland kuitenkin ovelasti kiertää ongelman keskittymällä kuvaamaan trillerin keinoin liiankin luonnolliseksi kehittyneen koneen muodostamaa uhkaa ihmisille."

Omaan henkilökohtaiseen makuuni parasta Ex Machinassa on sen avoimeksi jäävä lopetus, jonka sanoma on ajankohtaisuudeltaan vähintään yhtä leikkaavaa terää kuin kysymys tekoälyjen muodostamasta eettisestä ja inhimillisestä problematiikastakin. Garlandin elokuvassa robotit eivät vain ole saaneet yhä ihmismäisempiä piirteitä, mutta samalla digileluihinsa seonneet ihmiset ovat muuttuneet niin mekaanisen kaavamaisiksi, ettei näiden keskeltä pystyisi lateksi-ihoista rabotnikkia enää tunnistamaankaan. 2000-luvun ihminen on isossa kuvassa pelkkä algoritmein ohjattu digitaalinen numerosarja Jevgeni Zamjatinin romaanista – Saarioisten tehtaassa tuotetun lihamakaronilaatikon kaltainen kasvoton ja arvoton tuote, jonka internetkäyttäytymisen pohjalta tuotettua profiilia kaupitellaan aikamme teknologisten kartanonherrojen kesken kuin kuolleita sieluja Venäjällä. Se kelpaisi uuden kertomuksen aiheeksi – mutta tämä kertomuksemme on nyt lopussa.

TH-TH-THAT'S ALL, FOLKS!

Thank you, ChatGPT.

You're welcome.

Arvio: 4.5/5


EX MACHINA, 2015 Iso-Britannia
Ohjaus: Alex Garland
Käsikirjoitus: Alex Garland
Näyttelijät:
Alicia Vikander, Corey Johnson, Deborah Rosan, Domhnall Gleeson, Evie Wray, Oscar Isaac, Sonoya Mizuno

Notre Damen kellonsoittaja (1996)


Hiljattain uutisoitiin Disneyn menettäneen viimeisen vuoden, ehkä parinkin, kuluessa useiden miljardien edestä rahaa lukuisten epäonnistuneiden elokuvaprojektien, roimasti viilentyneiden yhteiskunnallisten suhteiden sekä valtavaksi rahareiäksi osoittautuneen sikamaisen kalliin suoratoistopalvelunsa vuoksi, eikä valoa juuri kajasta tälläkään hetkellä horisontissa: viimeisimmät vahvistamattomat huhut kertovat firman johdon suunnitelmista myydä käsiinsä kosahtaneet elokuvabisneksensä Applelle. Yhtenä aikamme Disneyn kriisin erityispiirteenä maksava yleisö ei tunnu enää niinkään osoittavan sympatiaa entistä suosikkiaan kohtaan, vaan pikemminkin nauravan ja hihkuvan tämän ahdingolle. Miten ja miksi tällaiseen tilanteeseen on ylipäätään päädytty, jääköön tällä erää arvuuttelematta, mutta vanhan kunnon "Iso D:n" julkikuva näyttäisi jo pidempään olleen jyrkässä laskusuhdanteessa, jolle tuskin löytyy vertaista koko markkinatalouden ja yritystoiminnan tunnetusta historiasta.

Notre Damen kellonsoittajan tekoaikaan kaikki oli vielä toisin: julkaistuaan kokonaisen sarjan toinen toistaan menestyneempiä pitkiä animoituja musikaaleja Disneyllä tiedettiin firman kykenevän myymään vaikka hiekkaa beduiineille hurjalla voitolla, sillä tyytyväinen ja innostunut yleisö oli valmis maksamaan mistä tahansa, mitä Disney vain ikinä oli valmis näille luovista aihoistaan jakamaan. Kun ensimmäiset huhut Victor Hugon Notre-Damen kellonsoittajan tulevasta Disney-filmatisoinnista lähtivät kiertämään mediassa, kohotti moni kotikatsoja syystäkin kulmakarvojaan, eihän Hugon vakavahkolla historiallisella suurromaanilla ole juuri mitään tekemistä tyypillisen Disney-musikaalin kanssa. Ihmiset eivät vielä olleet ymmärtäneet, että viimeistään Kaunottaren ja hirviön jälkeen Disneyllä oli innostuttu tavanomaista peruskaavaa rikkovista kunnianhimoisemmista spektaakkeleista, jollaisten tuottamiseen modernin animaatiotekniikan katsottiin klassista paremmin soveltuvan.

Disneyn suurelokuva iskee jäisen nyrkkinsä heti kättelyssä katsojan palleaan eeppisellä prologillaan, jossa natsituomari Roland Freisleriä muistuttava, käsikirjoitusvaiheessa munkista tuomariksi muuttunut Frollo miehineen pidättää yön hiljaisina tunteina kaupunkiin saapuvan mustalaisjoukon. Nainen lapsineen kuitenkin pääsee pakenemaan aina Notre Damen katedraalin porteille ennen kuolemaansa takaa-ajajansa toimesta. Frollon käsiin päätyneestä nyytistä paljastuu itkevä lapsi, hirviömäinen muotopuoli, jonka tuomari päättää surmata pudottamalla tämän lähimpään kaivoon. Fredin äänellä laulava arkkidiakoni onnistuu kuitenkin estämään Frollon aikeet vetoamalla tämän omaantuntoon sekä Jumalan tuomioon. Kauhistunut Frollo ottaa pojan omakseen ja kasvattaa tämän suljettuna Notre Damen katedraalin kellotornissa kaukana ihmiskatseilta. Toisin kuin elokuvassa väitetään, pojalle annettu nimi "Quasimodo" viittaa todellisuudessa lapsen löytöpäivään, ei tämän ulkonäköön.

Vuosikausia myöhemmin aikuiseksi ylhäisessä yksinäisyydessään kasvanut Quasimodo unelmoi elämästä Notre Damen katedraalin ulkopuolella. Kellotornissa tämän ainoat ystävät löytyvät kelloista ja helistimistä, kirkon rakenteissa pesivistä linnuista sekä kivisistä gargoileista, joista viimeisiin palaamme hetkisen kuluttua. Tarinan alussa Juudas Iskariotin tavoin vasenkätinen ja punatukkainen Quasimodo päättää tehdä unelmastaan totta karkaamalla vankilastaan kurjan rahvaan viettämään vuotuisaan Houkkien juhlaan, jossa tämä kohtaa Babylonin porton väreissä tanssivan Esmeraldan, kauniin mustalaisnaisen, johon myös Ranskan kiertolaisväestön harventamiseen omistautunut tuomari Frollo sekä puolet Pariisin miesväestöstä iskevät silmänsä. Yksi miehistä on ristiretkeltä palannut ritari Phoebus, joka saa Frollolta käskyn etsiä Esmeraldan käsiinsä keinoja kaihtamatta. Kuten kirjassa, myös Disneyn filmatisoinnissa Esmeralda rinnastetaan Neitsyt Mariaan, jolle myös Notre Damen (="meidän Valtiattaremme") katedraali on todellisuudessa omistettu.

Mistä edes aloittaa tarinan perustan ruotiminen? Notre Damen kellonsoittajan tekoa edelsi perinpohjainen tutkimustyö paitsi Notre Damen katedraalin arkkitehtuurin sekä taiteellisten yksityiskohtien taltioimiseksi, mutta Disneyn parhaat voimat menivät työssään vieläkin pidemmälle tutkimalla keskiaikaisen Pariisin asemakaavaa, linnoja, viemäreitä sekä "ihmeiden aukiota", joista viimeinenkin on siis oikeasti olemassa. Lukuisia tarkoituksellisia raamatullisia viittauksia sisältävässä elokuvassa Quasimodon asuttama katedraali onkin kuvattu Taivaana, kun taas paholaismaisen Frollon uhkaavan goottilainen oikeustalo kuvastaa Helvettiä. Pienenä lisäyksityiskohtana Phoebus ratsastaa valkoisella hevosella sekä tuomari Frollo mustalla – viittaus Raamatun Ilmestyskirjan ratsastajiin. Notre Damen kellonsoittajan ydinteemoihin lukeutuu niinkin disneymäisiä suosikkiaiheita kuin pakkomielle naiseen, taloudellinen epätasa-arvo, usko, ennakkoluuloisuus sekä kansanmurha.

Teknisellä ja tarinankerronnallisella tasolla liikutaan toisin sanoen kiitettävän puolella. Kysymys kuuluukin: miten on ääninäyttelyn laita? Notre Damen alkuperäisversioon palkattiin vakiintuneeseen tapaan Tom Hulcen, Jason Alexanderin, Kevin Klinen ja Demi Mooren kaltaisia myyviä, mutta harmittavan mitäänsanomattomia nimiä, joiden rinnalla sivuääninä häärää kokonainen joukko alan veteraaneja Jim Cummingsista Patrick Pinneyhin ja Frank Welkeriin. Maestro Pekka Lehtosaaren ohjauksessa suomalaisen ääninäyttelyn oli helppo tehtävä lyödä alkuperäinen laudalta, vaikkei sekään yhtä roolisuoritusta lukuun ottamatta ehkä kaikkein terävintä jälkeä Lehtosaari-standardeilla olekaan. Alkuperäisversiossa Frolloa tulkitseva kumeaääninen Tony Jay eli Gargoylesin Anubis kuulostaa rooliinsa vähän turhankin raihnaiselta ja vanhalta, kun taas mahtavan oopperamaisen syvän baritoniääninen omaava Ossi Ahlapuro tekee "veskut" leiskauttelemalla alkuperäisnäyttelijänkin suohon.

Ja kyllä, Notre Damen kellonsoittajassa on myös paljon lauluja, joiden taso vaihtelee sietämättömästä ainakin yhteen kaikkien aikojen klassikkoon, kolmen gargoilin keskivaiheilla esittämän rasittavan ja tarpeettoman musikaalinumeron lukeutuessa ensimmäisiin. Pakkomielteisen Frollon omantunnontuskia kuvaava ”Hellfire” taas on helposti koko Disneyn historian upeimpia kohtauksia sekä suomalaisen dubbaushistorian kärkihetkiä yhä tänäkin päivänä. Kohtausta suunnitelleet animaattorit ovat sittemmin kertoneet pyrkineensä luomaan taideteoksestaan hyvin vaatimattomasti kautta aikain parasta lajissaan koko ihmiskunnan historiassa, ja ainakin näin katsojan näkökulmasta kunnianhimoiseen lopputulokseen myös lähes päästiin, mistä kuuluu oma ylisanansa myös Alan Menkenin dramaattiselle sävellystyölle sekä suomalaisittain Ahlapuron Ossille, joka taisi ollakin kirjaimellisesti liekeissä tulkitessaan tuota kyseistä kappaletta oikein sielunsa syövereistä. Kyseessä lieneekin Ahlapuron uran ehkä ikimuistoisin yksittäinen luku ainakin omissa kirjoissani.

Disneyn Notre Damen kellonsoittaja ei kaikista ansioistaan ja äärettömästä kunnianhimostaan huolimatta ole mikään täydellinen elokuva. Ammottavimpana ongelmana Disney ei selvästikään uskaltanut viedä aikuismaisemmaksi ja synkemmäksi tarkoitetun konseptinsa ideaa kunnialla loppuun asti, vaan mukaan päätettiin tunkea pahasti silmiin hyppivää huumoria sekä lapsille suunnattuja tuotteistamiseen kelpaavia hahmoja, kuten jo aiemmin mainitut hilpeät gargoilit, joiden koko olemassaolo tuntuu silittävän muuta tarinaa vastakarvaan. Draaman kannalta olisi esimerkiksi ollut huomattavasti mielenkiintoisempaa, jos puhuvat gargoilit olisivat olleet vaikkapa Quasimodon yksinäisen mielen tuottamia mielikuvitusystäviä, mutta pakotetun huumorin vuoksi tämäkin mahdollisuus hukattiin vihjaamalla patsaiden oikeasti elävän ja puhua pulputtavan niin halutessaan. Kun ottaa huomioon muun tarina vakavuuden ja monumentaalisuuden, koko lapsellisen gargoilikuvion mielettömyys harmittaa ja häiritsee kahtakin pahemmin.

Näin vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeen Disneyn Notre Damen kellonsoittajaa katsoessa ei voikaan olla vertaamatta katselukokemustaan mielessään DreamWorksin Egyptin prinssiin, vaihtoihan moni Disneyn huipputekijä Jeffrey Katzenbergin mukana 90-luvun puolivälissä kilpailevan firman riveihin: pelkästään Notre Damen Frollo tuntuu täydelliseltä esikuvalta Egyptin prinssin Setille, ihmisten hyväksyntää haikaileva Quasimodo on kuin Mooses, Phoebus on Aaron ja Esmeralda Sippora, raamatulliset teemat ym. Itse uskon Disneyn ex-nikkareiden ymmärtäneen täsmälleen Notre Damessa tehdyt virheet, joita ei enää toistettu, vaan animoidun spektaakkelin annettiin uudella yrittämällä kasvaa asiaankuuluvan johdonmukaisiin mittoihinsa ilman turhaa himmailua. Egyptin prinssin kohdalla ääninäyttelijöiksi ei vain saatu ketään Ossi Ahlapuron tai Vesa-Matti Loirin veroista elämääkin suurempaa tulkitsijaa, joten siltä osin Disney kuitenkin veti lopulta kahdesta pidemmän korren. Toista yhtä riskaabelia ja megalomaanista animoitua elokuvaa Disney ei ole enää sittemmin tuottanutkaan, vaan tietty riskien ottaminen on etenkin Bob Igerin kaudella rajoittunut lähinnä korporaation sisäisiin taloudellisiin ja poliittisiin vehkeilyihin.


Arvio: 4.5/5


THE HUNCHBACK OF NOTRE DAME, 1996 USA
Ohjaus:
Gary Trousdale, Kirk Wise
Käsikirjoitus:
Christine Blum, Geefwee Boedoe, Victor Hugo
Näyttelijät:
Charles Kimbrough, Demi Moore, Jason Alexander, Kevin Kline, Paul Kandel, Tom Hulce, Tony Jay