Leijonakuningas (2019)

Kauan sitten ei niin kovin kaukaisessa galaksissa joku juonikas bisnesnäätä meni keksimään Disney-remaket, ehkäpä helpoimman ja riskittömimmän kuviteltavissa olevan tavan kerätä kasaan miljardikaupalla kahisevaa synnyttämättä tähän maailmaan yhtään mitään uutta. Aatteen jalon kipuisa syntytarina lienee jopa Disneyn itsensäkin hovissa vanha kuin Sauronin isoäidin muumio, mutta täyteen vauhtiin maksavan yleisön taskujen kääntämisen suhteen päästiin vasta vuoden 2008 finanssikriisin jälkilöylyissä emoyhtiön alettua silloisen rakastetun johtajansa johdolla häikäilemättömästi sulauttamaan itseensä alan pienempiä bulvaaneja omistuksineen, joten mahdollisimman vähällä vaivalla kotipussiin imuroidulle kahisevalle oli todellakin akuuttia tarvetta.

Vuoden 2019 Leijonakuningas ei todellakaan ollut lajissaan ensimmäinen, eikä taatusti likimainkaan viimeinen. Kun sen tuotannosta ilmoitettiin virallisesti muutamaa vuotta aiemmin, muistan ilmoille kajahtaneen kollektiivisen huokauksen, kuin tuhansien sielujen tuskaisan huudon Voimassa: Leijonakuninkaan kaltaisen elokuvan remakessa nimittäin ei ole edes paperilla minkäänlaista järkeä, sillä alkuperäistä tarinaa ei voida juuri muuttaa mitenkään merkitsevästi eikä sitä voisi aidoilla eläimillä kuitenkaan koskaan kuvata, joten homma jouduttaisiin toteuttamaan lopulta oikeaa elämää mielikuvituksettomasti ja tylsästi imitoivana animaationa. Pienenä toivonkipinänä esitettiin myös ajatus abstraktin ja radikaalissa luovuudessaan äärimmäisen mielenkiintoisen Broadway-version ideoiden hyödyntämisestä, mutta lopulta optimistisinkin taho joutui syömään hattunsa.

Jon Favreaun Leijonakuningas on aito ja oikea Xerox-kopio alkuperäisestä Disneyn jellonatarinasta muutamin kosmeettisin muutoksin tarinan soljuessa kuultavaan dialogiin, joten tutun tarinan erillinen sanallinen kuvaus tässä ei juuri maksa vaivaa. Favreau itse kerskaili tavoitelleensa omassa näkemyksessään laadukkaan luontodokumentin tyyliä ja realismia, mutta tällaiset puheet voidaan toki jättää jo kättelyssä omaan arvoonsa, sillä onhan kyseessä nimenomaan Disneyn eeppisen eläinfantasian remakesta, jossa lähtökohtaisesti juuri minkään ei pitäisi olla sellaisenaan mahdollista oikeassa elämässä. Menemättä vielä yksityiskohtiin tekijöiden perustavanlaatuiset luovat ratkaisut voidaan siis kyseenalaistaa täydellisesti jo tässä vaiheessa, sillä niin pahoin ne itse lopputuotetta haittaavat jo aivan alusta lähtien – eiväthän luontodokumenttien eläimet esimerkiksi osaa puhua tai laulaa, saati sitten tehdä kuvatun kaltaista yhteistyötä yhden leijonan murhaamiseksi.

Eläimet ovat luonnostaan äärimmäisen ilmeikkäitä otuksia, aiheesta tietämättömät ja kokemattomat ihmiset eivät tyypillisesti vain osaa tulkita eläinten elekieltä ja kuvittelevat siksi jotain aivan päinvastaista. Samasta syystä alkuperäinen Leijonakuningas suunniteltiin siten, että hahmoille pyrittiin jo suunnitteluvaiheessa antamaan paljon inhimillisiä piirteitä – erityisesti kasvonpiirteet ja ilmaisuvoimaiset silmät – tehokkaamman tunneilmaisun, seuraamisen ja yksittäisten hahmojen erottamisen helpottamiseksi. Ristiretkellään ”realismin” puolesta Favreau tiimeineen on mennyt lähtökohtaisesti vain poistamaan järjestelmällisesti kaikki moiset välttämättömät tyylittelyt korvaamatta niitä edes aitojen eläinten elehtimisillä, joten "realistisemman" Leijonakuninkaan katsominen on tunnetasolla pahimmillaan kuin seuraisi elottoman lankunpätkän, läskiämpärin tai autonrenkaan seikkailuja, vaikka alkuperäiseen mahdollisimman paljon viittauksia viljelevä kerronta yrittääkin uskotella päinvastaista.

Huvittavinta Leijonakuninkaan remakessa onkin, ettei se osaa oikein missään vaiheessa päättää, mitä se oikeasti edes haluaa olla. Toisaalta Favreaun johdolla toteutettu luonnottoman rujo sekä kaikesta alkuperäisen eloisasta väristä, dramaattisista varjoista ja tunteesta riisuttu "favreauismi" tuntuu kaikessa kamaluudessaankin paikoin ainakin johdonmukaiselta, mutta toisaalta sen täytyy katsojien huiputtamiseksi koettaa jatkuvasti vedota nostalgiantunteisiin jollain alkuperäisen klassisen kohtauksen valokopiolla, joita ei monestikaan ole kuitenkaan kyetty viemään loogiseen päätökseensä, sillä Mufasan aaveen tai Scarin legendaarisen musikaalinumeron kaltaisia yksityiskohtia ei realismin nimissä ole voitu lopputuotteeseen sisällyttää kuin nolostuttavan viitteellisesti: Mufasan aaveen tilalla esimerkiksi nähdään "realistisempi" epämääräinen puhuva pilvi, sillä näinhän luontodokumenteissakin aina käy.

Jos Leijonakuninkaan remakesta jotain erityisen positiivista pitkin hampain joutuisi sanomaan, niin ainakin iloton ja inspiraatioton animaatio on selvästi ammattilaisten osaavaa työjälkeä, mutta pahaksi onnekseen johtavien tahojen huonolla päätöksenteollaan törkeästi raiskaama. Alkuperäisen vasta nähneenä kaikki muu tuntuukin siihen nähden täysin tarpeettomalta heikommalta toistolta, jopa lokoisilta eläkepäiviltään studioon raahattu väsynyt yhdeksänkymppinen James Earl Jones kuulostaa Mufasan roolissa jo elämästä enemmän kylliksi saaneelta eikä missään nimessä ainakaan paranna alkuperäisestä suorituksestaan, saati sitten että tämän suoltama uudistettu dialogikaan olisi vanhaa millään tasolla parempi. Aikoinaan melkoisena yllätyskiinnityksenä Nalana kuultava zombimaisen puiseva Beyonce Knowles taas ei osaisi näytellä edes henkensä edestä, vaikka taatusti lahjakas laulaja onkin. 

Kirjoitushetkellä elämme vuotta 2021, Jon Favreaun version ilmestymisestä tulee siis näillä näppäimillä kuluneeksi täydet kaksi vuotta. Vaikka nostalgiahuumassaan useat pääsivätkin rahoistaan tämän vedätyksen myötä, ei monikaan tunnu enää puhuvan tai välittävän itse elokuvasta enää vuotta paria sen ilmestymisen jälkeen. Itse ymmärrän yleisen reaktion siten, ettei maksava yleisökään todellisuudessa pidä Disneyn rahastusta ylevistä puheista huolimatta yhtä tai kahta katselukertaa arvokkaampana kokemuksena, vaan alkuperäinen klassikko onnistuu edelleen pitämään pintansa yhä vuosikymmeniä myöhemminkin. Yksittäisten alan tekijöiden, toimittajien sekä aiheeseen fanaattisemmin syventyneen kansan keskuudessa Favreaun Leijonakuningas taas näyttäisi nauttineen jo ilmestymisestään asti mainetta lähinnä alkuperäisiä tekijöitä sekä yleisöä pilkkanaan pitävänä epäkunnioittavana farssina, joka varsinaisen tunneilmaisunsa puolesta häviää jopa internetistä löytyville meemivideoille. 

Arvio: 1/5


THE LION KING, 2019 USA
Ohjaus: Jon Favreau
Käsikirjoitus: Brenda Chapman, Jeff Nathanson
Näyttelijät: 
Beyoncé, Billy Eichner, Chiwetel Ejiofor, Donald Glover, James Earl Jones, JD McCrady, John Kani, John Oliver, Seth Rogen

Leijonakuningas (1994)

Taidan olla itse hivenen liian nuori muistamaan Leijonakuninkaan ilmestymistä teattereihin, mutta muistan toki itsekin sen pyörremyrskyn lailla kansankerrosten yli pyyhkäisseen valtavan suosion loputtomine oheistuotteineen. Leijonakuninkaasta onkin nykyisin vaikea enää puhua pelkkänä elokuvana, vaan suoranaisena sukupolvikokemuksena, jonka ilmiön kokeminen alkuperäisessä muodossaan erottaa aikakautensa ihmisen kaikista menneistä ja tulevista sukupolvista. Eipä siis ihme, että legendaarisesta jalopeurasadusta onkin vuosien varrella kehkeytynyt Disneyn ehkäpä kautta aika rakastetuin yksittäinen luomus, jota todennäköisesti tullaan ihastelemaan nostalgiankyyneleet silmistä vuodattaen vielä tuhansien vuosien päästäkin.

Ennen Leijonakuninkaan ensi-iltaa uskoa tulevan klassikon menestykseen ei kuitenkaan ollut edes Disneyn tuotantoportaalla itsellään, sillä koko spektaakkeli oli alkujaan tarkoitettu lähinnä jonkinasteiseksi kevyeksi Afrikkaan sijoittuvaksi välityöksi ennen vuotta myöhemmin päivänvalon näkevän, suunnittelupöydällä huomattavasti kunnianhimoisemman Pocahontasin ilmestymistä. Eipä siis ihmekään, että suuri osa Disneyn parhaista voimista päättikin jatkaa uraansa nimenomaan jälkimmäisen parissa harvojen valittujen vastentahtoisten veteraanien sekä kokemattomampien nuorten joutuessa harmikseen tyytymään Leijonakuninkaan kaltaiseen pahaiseen halpikseen. Tiettyä kohtalon ironiaa voisi tässä kohtaa leikata veitsellä.

Leijonakuninkaan tarina alkaa savannin eläinten kerääntyessä juhlistamaan Jylhäkallion mahtavan leijonakuninkaan pojan ja kruununperijän syntymää. Varreltaan voimakkaan, mutta jalon ja oikeudenmukaisen Mufasan valtakunnassa eläinten onni ja hyvinvointi vallitsee niin kauas kuin silmä siintää, kuivan ja sadekauden säännöllinen vaihtelu suovat elannon ravintoketjun pohjalla eläville pienille muurahaisillekin menneiden aikojen kuninkaiden seuratessa maailman kiertoa tähtinä taivaalla aikakaudesta ja dynastiasta toiseen aikojen alusta aina vääjäämättömään ikuisuuteen asti.

Mufasan veli Scar on kuin kuninkaan täydellinen vastakohta: ruumiinvoimiltaan heikko, pikkumainen ja luonteeltaan häijy ja niljakas. Scarin huomattua Mufasan olevan valmis uhraamaan mitä tahansa poikansa puolesta tämä tulee punoneeksi juonen, jolla vanha oikeamielinen jalopeura perillisineen saataisiin lopullisesti surmattua valtakunnan rajaseudulla elefanttien hautausmaalla elävien hyeenojen suosiollisella avustuksella. Julman ja lyhytnäköisen Scarin johdolla valtakunta muuttuukin nopeasti hyeenojen asuinsijan kaltaiseksi kuoleman ja hillittömyyden tyyssijaksi. Toisin kuin kaikki luulevat, Mufasan poika ja oikea kuningas ei kuitenkaan ole kuollut...

Disneyn Leijonakuningas on jättiläismäinen ja eeppinen elokuva, mutta viimeisimmällä katselukerralla en voinut olla kiinnittämättä huomiota kokonaisuuden häkellyttävään yksinkertaisuuteen: Shakespearin Hamletia ja vanhatestamentillisia tarinoita lainaileva juoni esimerkiksi on niin yksinkertainen, että sen saisi helposti lausuttua kymmenessä sekuntissa, kaikilla hahmoilla roistoa lukuun ottamatta on likimain yksi selkeä luonteenpiirre ja Hans Zimmerin sävellyksiäkin kuullaan enintään kymmenisen minuutin edestä. Leijonakuningas  onkin yhtä kuin sen äärimmäisyyksiin asti tyylitelty pompöösi esitystapa, jossa jokaista mahtavaa maisemaa vasten nähtävää kohtausta hallitsevat poikkeuksellisen voimakkaista väreistä kootut väripaletit, huolella animoidut ilmeikkäät silmät sekä tarkoitukseen sopivat dramaattiset kuvakulmat varjoineen.

Otetaan esimerkiksi koko elokuvan kuuluisin yksittäinen kohtaus, eli Mufasan kuolema. Tässä kohtauksessa dominoiva värisävy on ruskeahkon keltainen, Simban kiivetessä turvaan sävy tämän ympärillä muuttuu nopeasti melankolisen siniseksi. Seuraavaksi Scar astuu esiin varjoista: kuvakulma on alaviisto viitaten hahmon uhkaavuuteen, yläviistosta kuvattu alakynteen joutunut Mufasa kiipeää seinämää pitkin. Scar iskee kyntensä veljensä apua anelevan Mufasan käpäliin, ruutu pimenee dramaattisesti sekunnin kymmenyksen ajaksi Mufasan korostuvien keltaisten silmien kertoessa hahmon kokeman kauhun. Mufasan pudotessa kuolemaansa leikataan nopeasti näyttämään dramaattisen nopeasti etääntyvää kuvaa Simban tuskan ja epätoivon täyttämistä suurista silmistä – hahmo on juuri nähnyt jotain, joka tulisi arpeuttamaan tämän sielua pysyvästi. Kaikki oleellinen on jälleen kerrottu tehokkaasti muutamassa sekunnissa ilman sanaakaan turhaa selittelyä.

Kuten olen jo loihennut aiemmin lausumaan, en ole henkilökohtaisesti ikinä pitänyt Leijonakuningasta mestariteoksena tai edes Disneyn ehdottomaan parhaimmistoon lukeutuvana teoksena. Leijonakuningas osoitti ilmestyessään hupsuihin satuihin ja lastenkirjojen filmatisointeihin tottuneelle valtavirtayleisölle animaation kykenevän myös vakavampien klassikkoaiheiden onnistuneisiin tulkintoihin, mutta kaikesta makeasta tyylittelystä huolimatta sen laulut ovat edelleen natsiviittauksiakin sisältävää hauskaa Scarin laulua lukuun ottamatta pääsääntöisesti uskomattoman ärsyttäviä jollotuksia, eikä suomalaista käännöstä ja ääninäyttelyäkään voi aina mennä täysin rehellisin mielin hehkuttamaan: heikkoäänisen Pirkka-Pekka Peteliuksen pestaamista Timoniksi en esimerkiksi voi ymmärtää alkuunkaan, niin hyvin Antti Pääkkönen samaan rooliin istuu myöhemmissä aiheen näkemyksissä.

Mikäli yksityiskohtiin takertuminen innostaa, kannattaa alkuperäiskielinen Scarin laulu kuunnella tarkkaan muutamaan kertaan. Tiettävästi Jeremy Ironsin ääni petti kesken äänitysten, joten hullua hyeenaa näyttelevä imitaattorinakin pätevöitynyt Jim Cummings lauloi kappaleen loppuun Ironsin puolesta – koettakaapa huviksenne etsiä korvakuulolla tietty kohta, jossa laulaja vaihtuu. Lisähuumoriksi innokkaimmille suositellaan videoklippejä, joissa Cummings äänittää Edin kikatusta ja ölinää, miehen työskentelyä seuratessa ei voi kuin ihailla ääntelyn itsensä ohella mestarin loistavaa pokerinaamaa!

Palatakseni vielä lyhyesti neljän tähden veroisen Leijonakuninkaan itsensä pariin, olen aina pitänyt sen tarinassa nimenomaan prologista ja epilogista, jotka on siis rakennettu syklisesti toiston varaan vähän samaan tapaan kuin Citizen Kanessa. Tämän ratkaisun ideana on oman ymmärrykseni mukaan korostaa eeppisen tarinan olevan todellisuudessa vain pisara valtameressä ja osa jotain paljon suurempaa, ehkä Mufasa ja muinaiset kuninkaat joutuivat käymään läpi samanlaisen seikkailun, ehkä Simban jälkeläiset joutuvat kohtaamaan oman Scarinsa – kertoohan elokuvan alkuperäinen tunnuskappalekin elämän kierrosta, vuodenaikojen sekä sade- ja kuivakauden aikojen alusta ikuisuuksiin asti yltävästä syntymän, elämän ja kuoleman täyttämästä suuresta säännönmukaisuudesta, joka myös elämäntienä tunnetaan.


Arvio: 4/5


THE LION KING, 1994 USA
Ohjaus: Rob Minkoff, Roger Allers
Käsikirjoitus: Andy Gaskill, Barry Johnson, Brenda Chapman, Burny Mattinson, Chris Sanders, Ed Gombert, Francis Glebas, Gary Trousdale, Irene Mecchi, Jim Capobianco, Joe Ranft, Jonathan Roberts, Jorgen Klubien, Kevin Harkey, Larry Leker, Linda Woolverton, Lorna Cook, Mark Kausler, Rick Maki, Thom Enriquez, Tom Sito
Näyttelijät: Cheech Marin, Ernie Sabella, James Earl Jones, Jeremy Irons, Jim Cummings, Jonathan Taylor Thomas, Madge Sinclair, Matthew Broderick, Moira Kelly, Nathan Lane, Robert Guillaume, Rowan Atkinson, Whoopi Goldberg

Shrek (2001)

Ei taatusti ollut helppo tehtävä tuottaa kokonaista pitkää elokuvaa 2000-luvun alussa, etenkään animaation saralla. Vuosikymmen aiemmin jokainen teatteriin asti päätynyt tuotos oli pieni ihme itsessään ja pääsääntöisesti myös tuotti itsensä kilpailun puuttuessa takaisin mukavalla voitolla, mutta kultaisten renessanssivuosien myötä laadukkaampikin hengentuotos saattoi hukkua täysin massaan ja kadota unohduksen suohon omia aikojaan. Edes Disneyn, DreamWorksin ja Foxin huippuunsa viritettyjen markkinointikoneistojen kansan tietoisuuteen vyöryttämät megaspektaakkelit eivät näihin aikoihin onnistuneet välttämättä pääsemään voitolle lainkaan, vaan moni niistä hätyyttelee vielä tänäkin päivänä kaikkien aikojen pahimpien taloudellisten floppien listan kärkisijoja.

Kuten alalla tyypillisesti on tapana, myös Shrekin tuotantohistoria oli harvinaisen pitkä ja tolkuttoman kivinen, lähtien aina nykyisen DreamWorksin perustamisesta sekä Steven Spielbergin ja Jeffrey Katzenbergin välisistä luovista kiistoista itse lopputuotteen animointitavan ja kohdeyleisön suhteen. Shrek itse perustuu varsin tyypilliseen lasten satuja taatun törkyisellä ja epäkorrektilla ysäriotteella parodioivaan kirjaseen, jonka muuan DreamWorksin isokenkäisen lapsi oli sattunut ilokseen löytämään päiväkodin kirjahyllystä. Suuren ja mahtavan animaatiojättiläisen itsensä riveissä Shrek nautti vajaan vuosikymmenen ajan mainetta "animaattoreiden gulagina", jonne joutui lähinnä muissa projekteissa alisuoriutuneita ja tavalla tai toisella aiemmin epäonnistuneita tekijöitä.

Vuosikausien tuotantohelvetin jälkeen Shrekin varhainen prototyyppi löysi lopulta tiensä studion järjestämään koenäytökseen vain tullakseen täysin tyrmätyksi ja päätyäkseen takaisin suunnittelupöydälle. Kun projektin lopullinen deadline alkoi häämöttää vuosikausien luovan mutapainin jälkeen toukokuussa 2001, oli lähestyvä katastrofi ehditty jo hyväksyä vääjäämättömänä tosiasiana. Ihme kuitenkin tapahtui, ja maailman kulovalkean tavoin valloittaneesta Shrekistä muodostui yhdessä yössä yksi uuden vuosituhannen suosituimmista ja vaikutusvaltaisimmista genrensä tuotoksista muutoinkin kuin DreamWorksin itsensä piirissä. Nykyisin onkin helppo todeta käytännössä jokaisen animoidun elokuvan viimeisten vuosikymmenten ajalta olevan suoraan velkaa juurikin Andrew Adamsonin ja animaation pahan pojan Ralph Bakshin opissa sekä The Ren & Stimpy Shown luovan hulluuden ikeessä pätevöityneen Vicky Jensonin ohjaustyölle.

Muistan itse olleeni vielä peruskoulussa Shrekin ilmestyessä, muistan myös monen aikalaisen menneen siitä täysin sekaisin ja hankkineen tallenteen välittömästi omaksi sen ilmestyttyä supermarkettien hyllyille. Itse näin sen vasta jälkikäteen erään kaverini välityksellä, ja myös pidin vilpittömästi näkemästäni. Shrek onkin ensisilmäyksellä kuin kenen tahansa animaattorin unelma: Disney-leffoille suoraan irvailevan tarinan huumori ja hahmot ovat äärimmäisen muistettavia sekä välittömästi ja helposti kenen tahansa lähestyttävissä. Shrek itsessään on yksinkertainen jätti, joka vain haluaa karkottaa ärsyttävät satuhahmot suoltaan ja lyöttäytyy siksi yhteen lörpöttelevän aasin kanssa pelastaakseen kauniin prinsessan lyhykäisyyttään kompensoivan, Rikhard III:ta ulkoisesti muistuttavan lordi Farquaadin (lausutaan "fuckwad") morsiameksi. Yksinkertaisen seikkailun puitteissa ilmoille töräytellään myös toinen toistaan hassumpia populäärikulttuuriviittauksia sekä kenen tahansa normaalin ihmisen sytyttäviä monimielisiä gageja, joista jälkimmäisiä vihannesmaiset sosiaalisen median zombit hämmästelevät vielä Herran vuonna 2021.

Joku varmaan loukkaantuu seuraavasta, mutta omasta mielestäni Shrek on elokuvana kestänyt aikaa harvinaisen huonosti – eikä vain siksi, että sen musiikit koostuvat väsähtäneimmistä mahdollisista hittibiiseistä ja seikkailun tuoksinassa solkenaan kylvetyt viittaukset Matrixin kaltaisiin aikansa ilmiöihin tuntuvat nykyisin irvokkaan kankealta ja pölyttyneeltä sähellykseltä, mutta Shrekin itsensä jättimäinen vaikutusvalta alallaan on ajanut käytännössä jokaisen kynnelle kykenevän kopioimaan jokaista sen pienintäkin repliikkiä ja oivallusta suoranaiseen kliseisyyteen asti. Ensimmäisen Shrekin katsominen vuosikymmeniä sen ilmestymisen jälkeen tuntuukin kuin katsoisi jättimäistä pastissia kaikista nykyajan animaation kulahtaneimmista peruskaavoista aina kyllästymiseen asti nähdystä buddy-komediasta lähtien, tietenkään unohtamatta ilmestyessään genrensä leikkaavinta terää edustaneen ja tekniikkaa popularisoineen 3D-animaation näkyvää ikääntymistä.

Kuten sanottua, Shrek oli ilmestyessään melkoinen ongelmakimppu ja riski, joten siihen ei selvästikään uskallettu panostaa rahassa yhtä paljon kuin Egyptin prinssin kaltaisiin megalomaanisiin visioihin ja monimutkaisiin henkilöhahmoihin, joten näin jälkikäteen kokonaisuuden tietty varovaisuus yksinkertaisuus tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Konseptin itsensä ollessa näinkin mehukas, ei toimivaa tarinankerrontaa moniulotteisempia filosofisia tutkielmia oikeasti osaisi kaivatakaan. Audiovisuaalisena kaskena itselläni on tosin aina ollut uransa laskusuhdannetta eläneen Eddie Murphyn ja skottiaksentilla mongertavan Mike Meyersin tähdittämä alkuperäisääninäyttely, jonka suomalainen vastine taas osuu täysin naulan kantaan Jukka Rasilan loihetessa lausumahan aasina käännösvaiheessa kielellisesti rikkaampaan päin muovattuja aivoituksiaan niin riemukkaalla energialla, ettei rooliin voisi ketään muuta kuvitellakaan. Aasin ja lohikäärmeen välinen romanssi on edelleen sympaattisinta, mitä DreamWorks on ikinä kyennyt tähän maailmaan tuottamaan. 

Shrek on toisin sanoen hyvä ja uraauurtava, mutta kaikkea muuta kuin täydellinen tai virheettömästi ajan armotonta hammasta kestänyt teos, joka lähinnä kärsii maineestaan sekä asemastaan yhtenä lajityyppinsä jättiläisistä. Ensimmäisestä katsomiskerrastani muistan ihastelleeni ja hekotelleeni erityisesti lopussa nähtävää, tylsille prinsessasaduille virnuilevaa nokkelaa twistiä, mutta sarjan myöhempien osien rakentuessa lähtökohtaisesti tuon kyseisen käänteen ympärille, on samalla lentänyt pesuveden mukana myös kaikenlainen tarinan vähäinenkin yllätyksellisyys. Kun vielä tiedostaa kyseisten kuvajaisten itsensä vähintään yhtä kunnioitettavan suosion, on äärimmäisen vaikea kuvitella nykypäivänä kenenkään enää saavan samanlaista iloa ensimmäisestä Shrekistä kuin 2000-luvun alun neitseellisemmän yleisön. Shrek 2 taas on jotain aivan muuta...

Arvio: 3/5


SHREK, 2001 USA
Ohjaus: Vicky Jenson, Andrew Adamson
Käsikirjoitus: Joe Stillman, Roger S.H. Schulman, Ted Elliott, Terry Rossio
Näyttelijä: Mike Meyers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, John Lithgow

He-man (2002-2004)

"Olen Adam, Eternian prinssi ja pääkallolinnan salaisuuksien suojelija. Tämä on Grincher, peloton ystäväni. Upea.. "
*PUMM, PUMM!!1 *
"AHHAHHAHHAA!!!"
"Kautta Pääkallolinnan! Minulla on voimaa!"
"Hiimän, Hiimän! Ja universumin valtiaat! Hiimän!"
*WUSSHHHH!!!1*

Nelisenkymmentä vuotta sitten nousevan barbaarivillityksen kummallisena sivutuotteena syntyi tähän maailmaan modernin markkinoinnin ja pikkupoikien toimintafiguurien klassikko nimeltä He-Man and the Masters of the Universe, joka kertoi voimamiekkansa nostamalla aikuiseksi voimamieheksi kasvavasta prinssi Adamista, jonka suurena tehtävänä kautta sarjan on puolustaa Pääkallolinnaa pahan Skeletorin joukoilta. Vaikka monen mieleen karvaisiin boksereihin pukeutuvan steroideilla pumpatun Ilkka Lipsasen seikkailut höpöhöpömaassa lukeutuvatkin taatusti rakkaimpiin mahdollisiin lapsuusmuistoihin, on niistä ryppyotsaisissa animaatiopiireissä muodostunut vuosien varrella lähinnä jonkinlainen käytännön vitsi, josta leikellyt ja pöhköllä dialogilla dubatut meemivideotkin ovat todellisuudessa ilman lapsuuden nostalgiaa hauskempia ja oivaltavampia kuin alkuperäinen kalkkunaversio.

Koska kansan suhtautuminen He-Manin lelubarbaariseikkailuihin on aina ollut niinkin ristiriitaista, on konseptin onnistunut henkiin herättäminen ollut vuosien varrella käsittämätön vaikea, suorastaan mahdoton tehtävä, joka ei muinoin onnistunut edes Filmationilta itseltään. Useimmilta vanhoiltakin faneilta nimittäin lienee mennyt täysin ohi 90-luvulla nähty pannukakuksi lässähtänyt alkuperäisen sarjan scifi-painotteisempi jatko-osa, joka jo ennen ilmestymistään kärsi luojansa taloudellisesta tuhoutumisesta, mutta televisioon asti päästyäänkin franchise oli käytännössä kuollut saapuessaan, jolloin sarjan pohjalta tuotetut lelutkin löysivät uudelleenbrändättynä tiensä osaksi Demolition Manin oheistuotevalikoimaa.

He-manin kaltaisen ammoisina aikoina suositun lelusarjan hylkääminen ei tosin tullut kuuloonkaan vastoinkäymisistä huolimatta, joten animaation kulta-ajan vakiinnutettua genren jälleen osaksi valtavirtaa, päätettiin pyöreämmissä pöydissä tuottaa kokonaan uusi reboot samasta aiheesta, mutta kaikilla uuden ajan herkuilla ja ajalleen tyypillisesti huomattavasti aikuisemmalla otteella, jonka toivottiin vetoavan niin nuorempiin kuin alkuperäisen sarjankin henkisesti kypsyneisiin faneihin. Vaativaan tehtävään palkattiin tuolloin(kin) varsin tuntematon mutta ilmeisen taloudellinen Mike Young Productions, joka sittemmin on erikoistunut lähinnä Norm of the Northin, Alfa ja Omegan, Rock Dogin ja Joutsenprinsessan pahamaineisten jatko-osien tuottamiseen. Vuoden 2002 He-man onkin omissa kirjoissani edelleen helposti parasta, mitä tuo kyseinen halpapulju on ikinä kyennyt tähän maailmaan luomaan.

Pinnallisesta moderniudestaan huolimatta He-manin tuoreempi inkarnaatio noudattaa periaatteessa hyvinkin uskollisesti alkuperäisen sarjan kaavaa: Eternian Pääkallolinnaa uhkaa jälleen Skeletorin johtama roistolauma, prinssi Adam muuttuu universumin vahvimmaksi mieheksi taikamiekkansa avulla ja jokainen jakso sisältää jonkinlaisen pienen moraalisen sanoman ylpeyden, lyhytnäköisyyden ja katkeruuden kaltaisista perusasioista. Olennaisin ero vanhaan on tällä kertaa yksittäisten jaksojen eteneminen omilla ehdoillaan ilman aiempaa röyhkeää markkinointimentaliteettia valmispaloista ja tökeröistä aasinsilloista siistityn laadukkaamman animaation sekä hahmodesignin saattaessa kankean kasari-manin samalla täysin häpeään. Ulkoisissa eroissa vuoden 2002 He-mania voisikin verrata samoihin aikoihin tehtyyn erinomaiseen ja luvattoman viihdyttävään Turtles-remakeen, joka sekin omissa kirjoissani syö ilman nostalgialaseja alkuperäisen joka suhteessa elävänä.

Uudempaa Hän-miehen tulemista pohtiessa ei tosin kannata liikaa dissata vanhempaakaan versiota, sillä moni kasarivuosien konkari on todellisuudessa ollut mukana myös tämän päivitetyn näkemyksen suunnittelussa ja käsikirjoittamisessa. Vuoden 2002 reboottia ei siksi kannatakaan tarkastella niinkään remakena vaan vähän kuin aiheen laajennettuna versiona, jossa moni jakso keskittyy yksinkertaisen seikkailun sijaan kertomaan pintaa syvällisemmin myös keskeisten hahmojen taustoista, keskinäisistä suhteista ja motiiveista: eräässä jaksossa esimerkiksi vihjataan Skeletorin menneisyydellä ja näytetään kuinka tämä menetti kasvonsa, eräässä toisessa taas muuan hahmo paljastuu Teelan äidiksi. Sarjan edetessä taas huomataan, että sen enempää sankareiden kuin roistojenkaan uskollisuus omiaan kohtaan ei aina ole aivan niin itsestäänselvyys, kuin mitä suoraviivaisempien kertomustan pohjalta voisi olettaa.

Muistan MTV3:sen näyttäneen He-mania tuoreeltaan laadukkaasti suomeksi dubattuna versiona. Kahdesta tuotantokaudesta Suomessa tosin näytettiin vain ensimmäinen moneen kertaan uusintana, sillä sarja ei mitä ilmeisimmin ikinä saavuttanut vahvasta kulttistatuksestaan huolimatta yleisötavoitteitaan, jolloin myös universumin vahvimman miehen seikkailut saivat suunniteltua pikaisemman tuomion. Kotimaiselle yleisölle sarjan lakkautus kävi sikälikin hermoon, että He-manin löyhästi toisiinsa liittyvät jaksot muodostavat todellisuudessa yhden suuren tarinakokonaisuuden, jonka oli tarkoitus kestää useita tuotantokausia ja huipentua lopussa elämääkin suurempaan kliimaksiin. Suomalainen yleisö ei siis koskaan nähnyt varsinaisen tarinan loppua, vaan ensimmäisen puolikkaan juututtua huippujännittävään cliffhangeriin vastauksia oli mahdollista saada vasta vuosia myöhemmin internetin yleistyttyä ja amerikkalaisten import-boksien löydettyä tiensä myös kotomaamme videodivareihin.

Netflix on markkinoinut viimeisten viikkojen ajan aggressiivisesti tulevaa Kevin Smithin tuottamaa He-man -reboottiaan, joka virallisen sanan mukaan on suora jatko-osa sille alkuperäiselle, vaikka ulkoisesti se vaikuttaisikin kuin suoraan vuodelta 2002 vain vähän kromattuna. Myrskyn merkit ovat nytkin selvät, sillä jo kauan ennen ilmestymistään moni vanha parta on jo ehtinyt julkisesti marisemaan, miten erilainen tuleva näkemys on verrattuna alkuperäiseen tai miten se yrittää elvyttää väsähtänyttä konseptia keskittymällä enemmän saagan sivuhahmoihin itse voittamattoman He-manin sijaan. Olenkin täysin varma, että Kevin Smith on vähintään salaa tutustunut myös aliarvostetun modernimman Hän-miehen saloihin ja halunnut lähinnä kehittää sen mielenkiitoisimpia ideoita vielä kertaluokka pidemmälle. Kuulen jo korvissani vanhan sarjan nyt jo keski-ikää lähentelevien fanien ulvonnan, mutta ainakin alitajuisesti toivon myös tulevan rebootin olevan laadultaan vähintään yhtä onnistunut kuin tämänkin version.


Arvio: 4/5


HE-MAN AND THE MASTERS OF THE UNIVERSE, 2002-2004 USA
Ohjaus: Gary Hartle
Käsikirjoitus: Brooks Wachtel, Christy Marx, Dean Stefan, Erik Runnels, Kevin D. Campbell, Lara Runnels, Larry DiTillio, Len Uhley, Mark Edward Edens, Michael Edens, Michael Halperin, Michael Reaves, Randall Littlejohn, Steven Melching, William Forrest Cluverius
Näyttelijät: Brian Dobson, Cam Clarke, Garry Chalk, Kathleen Baar, Lisa Ann Beley, Nicole Oliver, Paul Dobson, Scott McNeil