torstai 31. toukokuuta 2018

Paholainen (1972)


Eletään 1700-luvun loppuvuosia. Preussin armeija on hyökännyt Puolaan. Salaperäinen muukalainen saapuu katolisen konventin mielisairaalan vankilaan vapauttamaan kuninkaan murhan yrityksestä syytettyä poliittista vankia.
Vapauduttuaan vankilastaan poliittinen vanki, Jakub nimeltään, huomaakin koko maailman vajonneen täydellisen hulluuden ja pahuuden valtaan. Entiset ystävät ovat kääntyneet tätä vastaan, isä on kuollut aikoja sitten ja vanha lemmittykin odottaa lasta toiselle. Koko maailma on toisin sanoen valunut kirjaimellista päin helvettiä ja loppujen lopuksi ainut olennainen jäljelle jäänyt kysymys onkin, kuka meistä on se kaikkein hulluin?
En muistakaan ihan hetkeen nähneeni yhtä synkkää ja painostavaa elokuvaa kuin Paholainen. Tässä ei oikeasti ole mitään positiivista tai iloista, vaan kaikki värimaailmasta ja musiikista lähtien on niin alakuloista ja kaoottista kuin olla voi. Näyttelijät vetävät jälleen tarkoituksella reippaasti yli eikä lopussakaan odota onnellinen päätös sen enempää kuin selkeä järjellinen loppukaan, lukemani perusteella tämä nimittäin jäi vähän keskenkin.

Puolan kommunistinen hallinto vihasi tätä elokuvaa niin paljon, että sen kaikenlainen esittäminen käytännössä kiellettiin täydellisesti aina kylmän sodan loppuvuosiin asti. Syykin on helppo huomata: pelkästään elokuvan peruspremissi miehitetyn valtion täydellisestä hulluudesta ja moraalittomuudesta osui piikkinä vähän turhan lähelle Neuvostoliitolle uskollisen sateelliittivaltion osaa näytellyn Puolan kansantasavallan hallitsevia kommunisteja. Tämä ja miljoona muuta kieroa ja raivokasta viittausta ja vertauskuvaa. Andrzej Zulawski katsoikin tämän tiimoilta paremmaksi vaihtaa maisemaa ja miehen seuraava elokuva kuvattiinkin Ranskassa.
Zulawskin Paholainen ei ole mikään ihan jokamiehen elokuva, suuri osa siitä on vain päämäärätöntä vaeltelua, kuvaus koostuu pitkälti hengästyttävän kaoottisen raskaista ja pitkistä kamera-ajoista sekä kaikki vähänkään syvällisempi on tulkittava itse runsaan symboliikan ja vihjailevan rivienväli-kerronnan kiemuroista ilman Hollywood-tyylisiä lässytyksiä ja latteuksia.

Paholaisen kutsuminen mielenkiinnottomaksi ja unohdettavaksi elokuvaksi on kuitenkin paksuinta palturia mitä suustaan voi päästää. Kyseessä on vähintäänkin päräyttävä ja ainutlaatuinen art house -shokkielämys, jonka kaltaisia ei enää ole vuosikymmeniin tehty eikä varmaan ihan heti tehdäkkään. Ainutlaatuinen hulluuskuvaus.



Arvio: 5/5


DIABEL, 1972 Puola
Tuotanto: -
Ohjaus:
Andrzej Zulawski
Käsikirjoitus: Andrzej Zulawski
Näyttelijät: 
Anna Parzonka, Leszek Teleszyński, Małgorzata Braunek, Michał Grudziński, Monika Niemczyk, Wojciech Pszoniak

El Topo (1970)


Alejandro Jodorowsky ei tässä vaiheessa varmaan enää erillisiä esitttelyjä kaipaakaan. Multilahjakas mestaritaiteilija teki kaikin puolin pätevän avauksen elokuvan ihmeellisessä maailmassa pari vuotta aiemmin kotimaassaan kohutulla ja ulkomailla silvottuna sensuroituna versiona esitetyllä Fando y Lisillä. Miehen todellinen läpimurto alalla tuli kuitenkin tällä kyseisellä kulttilänkkärillä, jolla mies pääsi itsensä John Lennonin taloudelliseen suojelukseen.

Edellisessä arvostelussani taisin jo vähän tarinoida Alejandron suhteesta alkuperäiseen surrealistiseen liikkeeseen ja ranskalaiseen avantgarde-teatteriin. Niiden lisäksi Jodo oli nuoruudessaan myös levoton elämän tarkoituksen etsijä ja mystikko, joka omien sanojensa mukaan teki enemmän tai vähemmän tuttavuutta suunnilleen kaikkien maailman kulttien, lahkojen ja uskontojen kanssa.

Kuten edeltäjänsäkin, El Topo on jälleen ohjaajansa näköinen yhdistelmä kaikkea edellistä - ja enemmän: täysin kliseetön ja jäljittelemätön taideteos, johon ei taida yhtä oikeaa tulkintaa olla kuin ohjaajalla itsellään.




El Topo alkaa mustiin pukeutuneen ratsumiehen saapuessa alastoman poikansa kanssa rosvojoukon tyhjäksi teurastamaan kyläseen. Seuraavan jakson aikana Jodon itsensä esittämä pyssymies hoitelee koko joukon ja kastroi sen kristillisillä kuvilla majansa koristelevan johtajan. Jodo itse julistaa olevansa jumala, mitä miehen asenne ja teot myös omalla tavallaan heijastavat.

Ensimmäisen puolikkaan mustiin pukeutunut pyssymies kohtaa kolme eri uskontojen symboliikkaa yhdistelevää mystikkoa ja "mestaria", joiden voiman ja mahdin edessä tämä alkaa epäröidä ja hoitelee nämä vaikka sitten huijaten. Jodon mukana roikkuva nainen kuitenkin pettää jumalaksi julistautuneen epäröineen miehen ja menee toisen matkaan.

Jälkimmäisessä puolikkaassa kääpiöt pelastavat Jodon autiomaasta. Pyssymies julistaa olevansa vain ihminen, Lopun elokuvan pyssymies on muuttunut tappajasta ihmisten ystäväksi ja auttajaksi, tavoitteenaan tällä on kaivaa tunneli ja vapauttaa luolan sisään läheisestä kylästä karkotetut ja vangitut vaivaiset eli tulla näiden myyräksi. "El Topo" tarkoittaakin juuri myyrää.




Olen lueskellut jos jonkinlaista tulkintaa tämän elokuvan tiimoilta ja monessa lähteessä El Topo onkin tulkittu jonkinlaiseksi uskonnolliseksi allegoriaksi, jossa jumala lihallistuu ihmiseksi ja pyssymies olisikin jonkinlainen Jeesus-hahmo. Itse koen tämän olleen lähinnä vertauskuvallinen odysseia valaistumisesta, itsensä löytämisestä ja todellisen onnen saavuttamisesta: alussa Jodo julisti itsensä jumalaksi, osallistui surutta raakuuksiin ja jakoi kovaa omankädenoikeutta, mutta lopussa mies löytää nöyryyden todellisuuden edessä. Tätä muutosta osaltan symboloi miehen naiskumppanin vaihtuminen normaalista "kauniista" naisesta poikkeavaksi kääpiöksi.

Lopussa Jodon pyssymies myös saapuu kyläpahaseen, jossa palvotaan pyhiksi koettuja aseita ja jossa seinät on lähes kauttaaltaan peitetty pyhää kolminaisuutta symboloivilla sallimuksen silmillä. Jodo ilmeisesti yrittää elokuvallaan kertoa ihmisten henkisestä tyhjyydestä ja kirkon tekopyhyydestä todellisen hengellisyyden ja lähimmäisenrakkauden suhteen.




On tässä toki paljon muutakin nähtävää ja koettavaa, mutta jätän kaiken lopun suosiolla ihmisten itsensä nautittavaksi ja tulkittavaksi.

Omasta mielestäni El Topo on jälleen kerran ihmeellinen elokuva, erinomaisesti kuvattu, äärimmäisen rikas, luova ja moniulotteinen, sisällölliseseti omalla tavallaan hyvinkin johdonmukainen symbolinen kertomus hengellisestä kasvusta ja onnen löytämisestä... tai sitten ei! Tällaisilla elokuvilla on yhtä monta tulkintaa kuin katsojaakin, siinä sen kauneus.

Tämä on muuten yksi Peter Gabrielin suosikkileffoista ja inspiraatio Genesiksen Lamb Lies Down on Broadwaylle.



Arvio: 5/5



EL TOPO, 1970 Meksiko
Tuotanto: Roberto Viskin, Moshe Rosemberg, Juan Lopez Moctezuma
Ohjaus: Alejandro Jodorowsky
Käsikirjoitus: Alejandro Jodorowsky
Näyttelijät: 
Agustín Isunza, Alejandro Jodorowsky, Brontis Jodorowsky, Héctor Martínez, Jacqueline Luis, Juan José Gurrola, Mara Lorenzio, Robert John, Víctor Fosado

Osakan elegia (1936)


Niin kuin sanonta kuuluu, ei kahta kolmatta. Tätä ennen Kenji Mizoguchi oli tuskaillut kahden epäonnistuneen, jotakuinkin kaikkien varhaisen äänielokuvan ongelmien kanssa painineesta teoksesta. Luonnollisesti kolmannesta varmasti odottaisi vähintään samanlaista epäonnistumista kuin kaksi edellistä.
Näin ei kuitenkaan ole.
Osakan elegia nimittäin lasketaan nykyään yhdeksi ohjaajan uran merkittävimmistä ja parhaista elokuvista - teokseksi, jolla kaikki oleellinen napsahti vihdoinkin kerralla kuosiinsa.
Tälläkin kertaa tarina kertoo nuoresta, aikansa nousevan naistähden Isuzu Yamadan esittämästä puhelinoperaattorista, joka ryhtyy rikkaan miehen rakastajattareksi sievoisesta rahasummasta. Suhde katkeaa kun pari jää kiinni, mutta rahan makuun päässyt nuori nainen alkaa pyörittää miehiä sormiensä ympäri ja maksattaa näillä veljensä ja isänsä velkoja.

Oi kyllä, temaattisessa mielessä tässä on kaikki oleellinen, mitä Kenji Mizoguchin elokuvilta voi koskaan kaivata: keskiössä on jälleen vahva, mutta traaginen naishahmo heikkojen ja pelkurimaisten miesten pyörittämässä maailmassa. Raha on jälleen avain ihmisten onneen ja tuhoon, ja lopussa nuoren naisen teko syöksee koko perheen häpeään.
Omasta mielestäni tarina on vahvin osa-alue Osakan elegiassa. Ja miksei olisi? Onhan tämä sentään Kenji Mizoguchin yhdessä tulevien klassikkoteostensa luottokirjoittajan Yoshikata Yodan ensimmäinen yhteistyö. Selvästi kaksikko oli asian ytimessä jo aivan alusta asti.
Mutta kuvausmielessäkään tämä ei oikeasti jää hiukkaakaan jälkeen klassisesta Mizoguchi-tyylistä: suurin osa elokuvasta on lähinnä kaukaa, pitkillä ja hitailla, mutta hyvin sommitelluilla ja suunnitelluilla otoilla kuvattua draamaa. Koko elokuvassa on vain ja ainoastaan yksi lähikuva. Moni pitää tällaista kuvaustyyliä pelkästään vanhanaikaisena, mutta itseäni se ei häirinnyt pätkääkään.

Osakan elegia on toisin sanoen Mizoguchin voitokas paluu vaikean siirtymävaiheen jälkeen. Monessa lähteessä tätä koetetaan nostaa jopa Ugetsun ja Lääninherra Sanshon tasolle, mutta omasta mielestäni kyseiset kehut ovat lähinnä ylimitoitettuja. Mitään erityisen huonoa tässäkään ei toki ole, mutta Mizoguchi pystyy parhaimmillaan vieläkin parempaan.


Arvio: 4/5



NANIWA ELEGY, 1936 Japani
Tuotanto: Masaichi Nagata
Ohjaus: Kenji Mizoguchi
Käsikirjoitus: Yoshikata Yoda, Kenji Mizoguchi
Näyttelijät: 
Benkei Shiganoya, Chiyoko Okura, Eitarô Shindô, Isuzu Yamada, Kensaku Hara, Kunio Tamura, Seiichi Takegawa, Shinpachiro Asaka, Shizuko Takizawa, Yôko Umemura

Vaihdokas (1927)

Ylen huvittuneeksi koin mieleni kun huomasin vanhoja suomalaisia mykkäelokuvia selatessani ainakin yhden olevan alle 16-vuotiailta kielletty yhä meidänkin aikanamme. Kyseessä ei vielä ole edes kauhu- tai toimintaelokuva tai seksiä ja väkivaltaa sisältävä eksploitaatiopätkä.vaan silkka vanhan ajan melodraama.
En tiedä teistä, mutta olihan tämä aivan pakko katsoa ihan vain nähdäkseen minkälainen hardcore-suomiromantiikka mummoja ja vaareja niin tässä maassa järkyttää.
Oras on tehdaskaupungin työläisyhteisössä puuhasteleva äkkipikainen nuori mies, joka kerta toisensa jälkeen on törmäyskurssilla paikallisen tehtaanomistajan, Herra Lumialan kanssa. Lumialan frouvalla on vielä salainen toisen miehen kanssa nuoruudessa saatu avioton lapsi, jonka silloinen neiti antoi adoptioon naapurin lapsensa menettäneelle frouvalle...

Mikäli edellinen ei vielä tuonut isointa ongelmaa ilmi, niin kyseessä on äärimmäisen ennalta-arvattava elokuva, mitä ei edelleenkään edesauta muun Selma Anttilan näytelmään perustuvan tekstin ja dialogin melkoinen puisevuus yhdistettynä etenkin Oraksen mielitettyä esittävän Birgit Hästeskon häiritsevän yliampuvaan elehtimiseen.
Orasta muuten esittää tuleva ohjaaja Ilmari Unho - ja hyvin esittääkin. Oraksen lopussa kokema henkinen piina taitaa olla parasta koko elokuvassa. Samaisen episodin itsemurhakohtaus lienee ollut aikoinaan jotain todella rankkaa vaikkei se lopulta kuolemaan johdakaan.

Vaihdokas ei ainakaan omasta mielestäni lukeudu sen enempää Teuvo Puron kuin suomalaisen mykkäelokuvankaan suuriin tapauksiin. Perustavanlaatuisena ongelmana itse näen tapahtumien siirtämisen maalta ja luonnon helmasta tehdaskaupunkiin, mikä jo lähtökohtaisesti vei tästä ne parhaat paukut eli Puron taatun hienot luontokuvat.
Ilmestyessään tämä ei varsinaisesti ollut kovinkaan kaksinen menestys ja Teuvokin vaihtoi tämän myötä sovinnolla alaa. Ilmeisesti mies koki jo antaneensa kaikkensa elokuvalle ja parhaiden päiviensä taiteenlajin parissa jo menneen. Jos miettii tämän ilmestyneen muutenkin mykän elokuvan viimeisinä vuosina jolloin siirtymä äänielokuvan pariin oli maailmalla jo alkanut, ei mykkäelokuvan parissa uransa tehneen miehen päätös panna pillejä pussiin tunnu jälkikäteen kovinkaan yllättävältä.



Arvio: 2/5

VAIHDOKAS, 1927 Suomi
Tuotanto: Erkki Karu
Ohjaus: Teuvo Puro
Käsikirjoitus: Karl Fager, Selma Anttila
Näyttelijät: Birgit Hästesko, Helmi Lindelöf, Hilja Jorma, Ilmari Unho, Mimmi Lähteenoja, Sven Relander

Oyuki the Madonna (1935)


Äänielokuvaan siirtyminen ei sujunut Kenji Mizoguchilta juurikaan sen paremmin kuin suurimmalta osalta muitakaan elokuvantekijöitä keskimäärin, vaan loistokas mykän elokuvan kerronta heitettiin turhaan kerrallla menemään uuden tekniikan tieltä ja lopputulos, Poppies, oli pelkästään kuiva ja pökkelö melodraama ilman minkäänlaista annettavaa nyky-yleisöllä.
Onneksi ohjaaja kuitenkin sai pakettinsa koottua jälleen yhteen ja vanhan yhdistettyä uuteen tunnetusti hyvällä menestyksellä. Kenji Mizoguchihan oli tiettävästi hyvin kilpailuhenkinen ihminen ja miestä ajoi siksi valtava halu olla alallaan paras ja askelen muiden edellä, mitä hän sitten lopulta olikin.
Oyuki the Madonna ei tosin lukeudu sen enempää niihin "parhaisiin" kuin onnistuneempiinkaan Mizoguchin elokuviin, vaan käytännössä jatkaa edellisen tahmailua harmittavan uskollisesti.

Tällä kertaa tarina perustuu ainakin osittain Guy de Maupassantin romaaniin. Eletään sisällissodan aikaa ja joukko porvareita joutuu lähtemään pakosalle kotikylästään kahden prostituoidun kanssa. Matkan varrella heidän vankkurinsa joutuu kuitenkin hyökkäyksen kohteeksi, mistä selvitään luonnollisesti naiset uhraamalla. Turmeltuneet rikkaat, autuaat köyhät ym.
Ei tästä kyllä ole nykypäivänä enää iloa oikein muille kuin kovimmille Mizoguchi-fanaatikoille, joille miehen perinteisten teemojen käsittely ja tulkinta tuottaa parhaat kiksit. Teknisesti tässä ei oikein ole mitään sen ihmeempää kirjoitettavaa.
Oyuki kuuluu laadullisesti samaan sarjaan Miyamoto Musashin ja Poppiesin kanssa: suositellaan vain kaikkein innokkaimmille Mizoguchi-miehille. Onneksi tästä on suunta vain ylöspäin.



Arvio: 2.5/5



MARIA NO OYUKI, 1935 Japani
Tuotanto:-
Ohjaus:
Kenji Mizoguchi
Käsikirjoitus: 
Matsutarô Kawaguchi, Tatsunosuke Takashima
Näyttelijät: 
Daijirô Natsukawa, Eiji Nakano, Isuzu Yamada, Keiji Oizumi, Kinue Utagawa, Komako Hara, Yôko Umemura

Koskenlaskijan morsian (1923)


Erkki Karun Koskenlaskijan morsian on kotimaisen elokuvan klassikko, jonka jokainen vähänkään kotimaista elokuvaa seurannut tunnistaa vähintään nimeltä. Aikoinaanhan tämä oli Suomen siihenastisen elokuvahistorian suurin menestys ja tätä myytiinkin kymmeniin maihin ympäri maailmaa, tämän ensi-ilta jo yksinään oli niin suuri tapahtuma että silloinen pääministerikin saapui paikalle.
Toisin sanoen Koskenlaskijan morsianta katsoessa hattu on ja pysyy poissa päästä, vaikka sitten pelkästään kunnioituksesta merkkiteosta kohtaan.

Harmittavasti itse elokuva ei vain kauniisti sanottuna ole kestänyt kauhean hyvin aikaa. Sanotaan vaikka näin: Koskenlaskijan morsian on pioneerielokuva, monessa mielessä ensimmäinen laatuaan Suomessa. Käytännössä tämä tarkoittaa, ettei tekijöillä vielä ollut kovinkaan paljoa kokemusta elokuvien tekemisestä ja sen myös toisinaan huomaa.
Erkki Karulle tämä oli esimerkiksi ensimmäinen täyspitkä ohjaus ja vaikka tästä selvästi löytää kuvakokojen käytön ja muun peruskerronnan suhteen yhtäläisyyksiä samana vuonna tehtyyn hienoon ja kotimaisittain poikkeuksellisen innovatiiviseen Nummisuutareihin, ei sen tasolle päästä missään vaiheessa.
Mutta hyi minua! Unohdin vallan juonireferaatin. Koskenlaskijan morsian on vanhaa suomalaista maalaisdraamaa ja tukkilaisromantiikkaa par excellence. Tarinan tapahtumat sijoittuvat tornionjokilaaksoon, vanhoilliseen kristilliseen yhteisöön. Paloniemen ja Nuottaniemen isännillä on kaunaa kauan sitten sattuneen onnettomuuden vuoksi. Samaan aikaan Paloniemen isäntä haluaisi naittaa poikansa Nuottaniemen tyttärelle, mutta neidolla on jo toinen. Lopulta tapahtumat johtavat onnettomuuteen koskella.

Kuten jo sanoin, Koskenlaskijan morsian kärsii pahasti pioneeritaudista: se on perustavalla tavalla hyvin puisevahko hyvästä kuvauksesta huolimatta ja kokemattomat, kemiattomat näyttelijät tuntuvat lähinnä patsastelevan kohtauksesta toiseen ilman kaksistakaan tunteen paloa.
Koskenlaskijan morsiamen todellinen tähti on kuitenkin lopun koskenlaskukohtaus, joka luonnollisesti kuvattiin aidossa koskessa ilman erikoistehosteita ja typereitä vaijereita, vieläpä siihen aikaan poikkeuksellisesti peräti kuuden kameran kameran voimin. Jos tässä elokuvassa yksi unohtumaton kohtaus löytyy, niin tämä.
Loppujen lopuksi Erkki Karun Koskenlaskijan morsian ei ainakaan itseeni tehnyt kovinkaan kaksista vaikutusta. Suurin syy tälle lienee, että menin ahneuksissani katsomaan ohjaajan mestarillisen magnum opuksen juuri ennen tätä sen sijaan että olisin edennyt kronologisessa järjestyksessä. Tällaisena Koskenlaskijan morsian näyttäytyy itselleni lähinnä lahjakkaan visionäärin lupaavana, mutta hienoista valopilkuista huolimatta harmittavan tyhjäksi jäävänä pioneerityönä.



Arvio: 2.5/5



KOSKENLASKIJAN MORSIAN, 1923 Suomi
Tuotanto: Erkki Karu
Ohjaus: Erkki Karu
Käsikirjoitus: Erkki Karu, Väinö Kataja
Näyttelijät: 
Aku Käyhkö, Einar Rinne, Heidi Blåfield, Jaakko Korhonen, Kirsti Suonio, Konrad Tallroth, Oiva Soini

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Sirpaleita (1921)


Syrjäisessä alakuloisessa vuoristossa, kaukana muusta ihmisasutuksesta elää vanha ratavartija perheineen työtään tehden. Eräänä päivänä isäntä saa sähkeen tarkastajan saapumisesta asumaan väliaikaisesti perheen matalaan majaan. Tapahtumat johtavat kuitenkin tragediaan kun vieras mies houkuttelee perheen tyttären sänkyynsä.
Tämä saattaa kuulostaa ehkä vähän omituiselta minun suustani, mutta Sirpaleita... on oikeasti pahuksen hyvä pienoisdraama. Tai ei, ei hyvä vaan suorastaan loistava elokuva millä tahansa mittarilla. Tapahtumat ovat pieniä ja merkitseviä, mutta draaman mittakaava ei todellisuudessa syö tippakaan elokuvan tehoista.
Suurin syy tämän toimivuudelle on hieno käsikirjoitus yhdistettynä Lupu Pickin tekoaikaan äärimmäisen moderniin ja ennakkoluulottomaan kerrontaan. Vaikka liikkuvan kameran käyttö popularisoitiin vasta vuosia myöhemmin, sitä nähdään jo toisinaan tässäkin täysin moitteettomasti sovellettuna.

Lisäksi samoin kuin esim. vuosia myöhemmin ilmestynyt F.W. Murnaun klassinen Viimeinen mies, tämäkin on suunniteltu alusta loppuun siten ettei koko elokuvassa käytännössä tarvita riviäkään dialogia vaan kaikki olennainen selviää kuvista itsestään. Tekoaikaan tällainen oli todella vallankumouksellista - pelkästään hyvällä tavalla.
Sirpaleita on erinomaista tekoa; hieno, synkkä melodraama. Mutta mitäpä muuta se voisikaan olla? Sirpaleet on Carl Mayerin, yhden vuosikymmenen johtavan saksalaisen käsikirjoittajan tekosia - saman miehen, joka käsikirjoitti Tohtori Caligarin kabinetin, jo aiemmin mainitun Viimeisen miehen ja Auringonnousun.
Sirpaleita on hyvää jatkoa Meyerin voittoputkelle, vaikka vieläkin on varaa parantaa.



Arvio: 4/5



SCHERBEN, 1921 Saksa
Tuotanto:-
Ohjaus:
Lupu Pick
Käsikirjoitus: Carl Mayer, Lupu Pick
Näyttelijät: 
Edith Posca, Hermine Strassmann-Witt, Lupu Pick, Paul Otto, Werner Krauss

Verihäät Turinissa (1922)


Miksi tytöt aina rakastuu pahoihin poikiin?
Sitä sietää miettiä myös tätä elokuvaa katsellessa. Kyseessä nimittäin on juurikin aiheen ympärillä pyörivä saksalainen melodraama aikansa ja tekomaansa nimekkäimmillä mahdollisilla näyttelijöillä, Asta Nielsenillä ja Paul Wegenerillä kuorrutettuna.
Paljon puhuttu tarina sijoittuu "Turiniin" eli Torinoon määrittelemättömän kauas menneisyyteen. Vallankumoukselliset riehuvat kaupungin kaduilla ja Octavius - joukkion johtaja - jää virkavallan hoiteisiin. Äveriään pormestarin tytär on kuitenkin iskenyt huligaaniin silmänsä ja päättää mennä tämän kanssa naimisiin saadakseen nuoren miehen vankilasta vapauteen. Homma ei kuitenkaan mene ihan putkeen ja tarina päättyy kyyneliin.
En tiedä johtuiko vain näkemäni printin huonosta kunnosta vai onko kyseessä peräti joku tyylikeino, mutta Vanina on hyvin pimeä elokuva, jonka suurin osa tuntuu sijoittuvankin niin pimeisiin huoneisiin ja kamareihin, ettei tapahtumista aina meinaa saada täysin selkoa.

Parasta mitä tästä juurikin irti saa, ovat hienot näyttelijäsuoritukset tarinan traagista rakastajatarta esittävältä Asta Nielseniltä sekä aivan etenkin tämän isää näyttelevältä Paul Wegeneriltä - joka tässä näyttää vielä Golemiakin hurjemmalta ilmestykseltä. Väitänkin, että seuraavien päivien ja viikkojen jälkeen päällimmäisenä mieleen tästä todennäköisesti jääneekin nimenomaan Wegenerin uhkaava läsnäolo ja persoona.
Vanina ei kyllä ole mikään kaksinen mestariteos, mutta kyllä tämän nyt lämpimikseen katsoo siinä missä suurimman osan muistakin saksalaisista mykistä. Jos kaikista maailman elokuvista vain pienen prosentin murto-osan voi tavalla tai toisella sanoa oikeasti jäävän mieleen muhimaan, tämä saattaa itselläni saada juurikin sen kunnian pelkästään jo Wegenerin vuoksi. Ja se on jo jotain se.



Arvio: 3/5



VANINA ODER DIE GALGENHOCHZEIT, 1922 Saksa
Tuotanto:-
Ohjaus:
Arthur von Gerlach
Käsikirjoitus: Carl Mayer, Stendhal
Näyttelijät: 
Albrecht Viktor Blum, Asta Nielsen, Bernhard Goetzke, Paul Hartmann, Paul Wegener, Raoul Lange

Tabu - kiellettyä rakkautta (1931)


Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Tämän elokuvan ilmestymisen aikaan mykkäelokuvan aika oli jo hyvän matkaa ohi ja F.W. Murnau itse oli jo valmis lähtemään Hollywoodista takaisin Eurooppaan. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin ennen moisten suunnitelmien täytäntöönpanoa ohjaajan kuoltua liikenneonnettomuudessa vain viikon ennen Tabun ensi-iltaa nelisenkymmentävuotiaana.

Tabu on pohjimmiltaan varsin kevyt, ilmeisesti välityöksikin aiottu matka Tyynenmeren paratiisisaarille. Nuori polynesialainen mies on rakastunut nuoreen polynesialaiseen naiseen, mutta yhteisön vanhimman mahtikäskystä nuori polynesiatar valitaan pyhäksi neitsyeksi, jolta miesten lempi on kielletty tabu.



Kuvauksellisesti Tabu on jälleen kerran loistotyötä, vaikkakin tätä katsellessa ei voinut olla ajattelematta miten suuri askel taaksepäin Tabu on sitten Tartuffen, Faustin, Auringonnousun ja Suurkaupunkin tytön. Tällä kertaa ei erikoistehosteita ja tyylittelyjä nähdä enää ollenkaan, valo ja varjotkin ovat aivan peruskamaa. Voitti tämä toisaalta parhaan kuvauksen Oscarin, joten ei Tabu kai huonokaan voi olla - eikä ole.

Tarinamielessä Tabu taitaa olla niitä heikompia Murnaun leffoja - mikä ei toisaalta ole kaksinenkaan ihme, kun muistaa miten heppoisella juonellisella pohjalla miehen teokset tyypillisesti ovat olleet. Kun tällä kertaa visuaalinen tykityskään ei aivan yllä mestarin parhaiden töiden kärkikastiin, jää paratiisisaaren luonnon ja eksoottisen kulttuurin viehätysvoima elokuvan päällimmäiseksi kantavaksi voimaksi.

Tabu ei ole mikään suuri ja ikimuistoinen mestariteos, mutta ei sen periaatteessa tarvitsekaan olla. Kyseessä on ennenkaikkea suuren ohjaajan tahattomaksi jäähyväiselokuvaksi jäänyt pieni taideteos, jonka myötä voi ainakin sanoa ohjaajan poistuneen tästä maailmasta huipulla tekemättä ainuttakaan suoranaisesti huonoa elokuvaa.

Murnaun hautajaiset olivat omanlaisensa farssi. Miehen kuoleman aikaan roskamedia julkaisi jos jonkinlaisia kohupaljastuksia ja juoruja miehen seksuaalisuudesta ja lopulta Hollywoodin kermasta ainoana silmäätekevänä Murnaun hautajaisiin saapui Greta Garbo, jonka sukupuolielämästä oli niinikään myllätty juorulehtien roskapalstoilla jo vuodenpäivät.



Arvio: 4/5



TABU: A STORY OF THE SOUTH SEAS, 1931 USA
Tuotanto: David Flaherty, F.w. Murnau, Robert J. Flaherty
Ohjaus: F.W. Murnau
Käsikirjoitus: 
Edgar G. Ulmer, Friedrich W. Murnau, Robert J. Flaherty
Näyttelijät: 
Anne Chevalier, Bill Bambridge, Hitu, Jean, Matahi

Suurkaupungin tyttö (1930)


Pari vuotta ennen vuosikymmenen vaihdetta F.W. Murnau saapui Hollywoodiin juhlittuna sankarina, jonka edessä studiopomot suutelivat maata ja kilpailivat siitä kuka saisi palkattua ohjaajaneron leipiinsä klassikkoputkea vääntämään. Murnaun ensimmäinen amerikkalainen, Auringonnousu, osoittautui kuitenkin kohtuuttoman suurista odotuksista ja mammuttimaisista tuotantoarvoistaan huolimatta valtavaksi pettymykseksi ja maestro pantiinkin sen seurauksena lähes välittömästi mielivaltaisen tuotantokoneiston liekaan ja Herran nuhteeseen.
Yleisen myytin mukaan taiteellisten vapauksien menettäminen merkitsi ohjaajan tuotosten tason laskua ja Suurkaupungin tyttö lienee siksi jäänyt useimmilta potentiaalisilta katsojilta täysin pimentoon. Todellisuudessa budjetin rajoitteet lienevät vaikuttaneet tähän lähinnä monimutkaisten trikkikuvien ja innovatiivisten erikoistehosteiden täydellisen puuttumisen osalta, itse leffan ollessa kuitenkin yksi Murnaun uran onnistuneimmista juurikin heti Auringonnousun jälkeen.



Suurkaupungin tyttö lyö epäilijöille luun kurkkuun jo ensimmäisistä kuvista lähtien. Kaikenlaisen kikkailun puutteesta huolimatta - tai ehkä juuri siksi - Ernest Palmerin kuvaus iskee hienovaraisuudessaan kuin tuhat volttia. Selvästi kyseessä on yksi myöhäisen mykkäelokuvan hienostuneimmista ja sujuvimmista teoksista. Junan lipuessa maaseudulta suurkaupunkiin maalaispoika mukanaan tulee kamera kuin vahingossa esitelleeksi tarinan keskeisimmät henkilöhahmot, tapahtumapaikat sekä teemat kuin vettä vain. Pelkästään muutaman ensimmäisen minuutin perusteella pystyy sanomaan maalaisromanttisen tarinan kertovan maalaispojan ja kaupunkilaisnaisen romanssista sekä kahden hyvin erilaisen ympäristön välisistä ristiriidoista.

Tiettävästi Murnau oli alunperin suunnitellut teoksestaan leivästä kertovan taidepläjäyksen, mutta tuottajan vastustuksen vuoksi tuloksena syntyikin aivan jotain muuta, vaikka leipä ja leipävilja teemoina selvästi alusta asti mukana ovatkin, vilahtaapa dialogissa alkuperäinen nimikin. Vaikutteita arkipäiväisen realistiseen tarinaan on selvästi saatu paria vuotta aiemmin ilmestyneestä King Vidorin Kansan miehestä, joka paremmin tietämättömille siis kertoo pienen tarinan tavallisen keskinkertaisen ihmisen elämästä. Tarinamielessä tätä voikin verrata hyvin oman aikansa tyypilliseen romanttiseen melodraamaan, erityisesti jo edelläkin mainittuun ohjaajansa magnum opukseen.




Vielä yksi juttu. Tai no kaksi. Suurkaupungin tyttö on nykyään helposti saatavilla restauroituna ja täydellisesti asiaankuuluvilla musiikeilla varustettuna. Teräväpiirtotasoinen restaurointi on kauttaaltaan niin laadukasta jälkeä sekä Murnaun tekninen toteutus hillittyine näyttelyineen niin modernia tekoa että Suurkaupungin tyttö voisi yhtä hyvin olla eilen kuvattu. Tämä ei ole vitsi.
Suurkaupungin tyttö taitaa olla aliarvostetuin koskaan näkemäni mykkäelokuva. Moni hätäisempi tuntuu ohittavan tämän aina genrensä suuria klassikoita listaillessa, mutta ainakin omasta mielestäni kyseessä on ehdottomasti niitä laadukkampia ja muistettavimpia teoksia lajissaan. 30-luvulla tehdyistä amerikkalaisista mykistä tämä ottaa omissa kirjoissani turpiin vain ja ainoastaan itseltään Chaplinilta. Ja tämä on kuulkaas todella paljon sanottu.



Arvio: 5/5



CITY GIRL, 1930 USA
Tuotanto: William Fox
Ohjaus: F.W. Murnau
Käsikirjoitus: 
Berthold Viertel, Elliott Lester, Marion Orth
Näyttelijät: 
Anne Shirley, Charles Farrell, David Torrence, Edith Yorke, Mary Duncan, Richard Alexander

Nummisuutarit (1923)


Yksi asia, jota ei ikipäivänä jaksa ymmärtää on kaikkea kotimaista ja etenkin kotimaista elokuvatuotantoa kohtaan Suomessa tunnettu omituinen häpeä ja itseinho - suorastaan masokismi, jossa kaikki mahdollinen lytätään suoralta kädeltä roskaksi ja häpeillään kuin jotain suurtakin rikosta kun ei ole jotain Amerikan mallia vaan junttia suomalaista.
Syy edellisen kappaleen kirjoittamiseen löytyy luonnollisesti tämän kyseisen elokuvan monessa lähteessä kokemasta omituisesta vähättelystä ja mollaamisesta. Todellisuudessahan kyseessä on yksi kuuluisimmista ja parhaimmista kotimaisista mykkäelokuvista koskaan ja fantastinen, ajaton kotimaisen elokuvan klassikko muutenkin.
Nummisuutarit perustuu tunnetusti Aleksis Kiven klassiseen näytelmään, jossa vähän yksioikinen, mutta vilpitön hämäläinen Esko lähtee kaverinsa Mikon kanssa kosiomatkalle Kreetan luokse, mutta paikan päällä paljastuukin neitokaisen menneen vihille toisen kanssa. Mikko ja Esko lähtevät katkeralle kotimatkalle, jonka aikana sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.

Jos yhtään tietää mitään vanhoista elokuvista, pitäisi ymmärtää vielä 20-luvun alussa suurimman osan olleen pitkälti filmille kuvattua näytelmää, jossa kolmannesta persoonasta purkitetun rainan kuvakoko pysyi tyypillisesti samana, näyttelijät heiluivat kuin heinäseipäät kesäteatterissa ja leikkaukset - sikäli kun niitä oli - oli jaettu yleensä varsin tasaiseen tahtiin ilman tempon vaihteluja.
Nummisuutareissa taas hyödynnetään sekä kolmannesta että ensimmäisestä persoonasta kuvattua materiaalia, toisinaan useammastakin eri kuvakulmasta ja eri kuvakoilla sekaisin - vieläpä tarvittaessa eripituisilla otoksilla. Tässä nähdään vielä flashbackejä ja flash forwardeja, jotka on sävytetty eri väreillä nykyhetken kanssa seuraamisen helpottamiseksi. Sitten on hevosrattailta kuvautta liikkuvaa kameraa, split screeniä ja pari trikkikuvaa Euroopan maiden tapaan.
Omassa suosikkikohtauksessani Esko maistaa viinaa ja kamera alkaa visualisoida humalatilaa alkamalla huojua ja kuvata maailmaa ensimmäisestä persoonasta Eskon silmin. Erittäin innovatiivista ja kekseliästä jälkeä, sano. Parissa kohtaa nähdään vielä parit varovaiset viittaukset tulevaan montaasileikkaukseen.

Näyttelijätkään eivät erityisen häiritsevästi elehdi, kuten eivät näissä vanhoissa suomalaisissa mykkäelokuvissa noin yleensäkään. SIkäli kun humoristisia elkeitä nähdään, eivät ne oikeastaan pääse häiritsemään itse näytelmän muutenkin humoristisen luonteen vuoksi.
Tahtoo sanoa, että Nummisuutarit on paitsi hyvä ja erittäin kekseliäs elokuva, myös erittäin vertailukelpoinen lähes minkä tahansa muun aikansa teoksen kanssa. Saavutusta vielä entisestään korostaa, ettei tähän aikaan Suomessa oikeastaan ollut varsinaista elokuvateollisuutta vaan ala oli pitkälti vielä yksittäisten osaajien ja rohkeiden kokeilijoiden varassa.
Repikääpä siitä.



Arvio: 4.5/5



NUMMISUUTARIT, 1923 Suomi
Tuotanto: Erkki Karu
Ohjaus: Erkki Karu
Käsikirjoitus: 
Aleksis Kivi, Artturi Järviluoma
Näyttelijät: 
Adolf Lindfors, Aku Käyhkö, Antero Suonio, Axel Slangus, Heidi Blåfield, Jaakko Korhonen, Juho Puls, Kirsti Suonio, Konrad Tallroth, Martti Tuukka, Sven Relander

Noidan kirot (1927)


Katsoessani tätä elokuvaa ja miettiessäni arvostelun kirjoittamista tein hassun huomion. Olen yleensä näitä kotimaisia valikoidessa käyttänyt hyvänä tietolähteenä Peter von Baghin pettämätöntä aiheen raamattua, Kotimaisen elokuvan kultaista kirjaa, jossa on pieni luku ja lyhyt essee suunnilleen kaikista vähänkään merkittävistä Suomessa tehdyistä elokuvista.
Kaikista paitsi yhdestä. Jostain syystä von Bagh tuntuu sivuuttaneen tämän kyseisen elokuvan kokonaan. Miksi, sitä voi tässä vaiheessa vain arvailla. Ehkä Bagh ei vain pitänyt tätä kyseistä yksilöä mitenkään erityisen mainitsemisen arvoisena? Mene ja tiedä.
Noidan kirot on sanalla sanoen melko kahtiajakautunut elämys. Ensimmäinen puolikas elokuvasta on periaatteessa jonkinasteista kauhuelokuvaa, joka kertoo nimensä mukaisesti noidan kirouksesta lappilais-pohjalaisessa pitäjässä sekä nuoren neidon joutumisesta rikoksen uhriksi. Toinen puolikas käytännössä unohtaa täysin ensimmäisen ja seuraa nuoren neidon miehen kostoreissua rikollisen piilopaikkaan.

Kovinkaan vahvasta tarinasta ei toisin sanoen voi tässä tapauksessa puhua sen enempää kuin kauhean pelottavasta kauhustakaan. Itse asiassa noitakin muistuttaa ilveilyssään ja rajussa ylimeikatussa kuosissaan lähinnä Rölliä, mikä tuotti itselleni lähinnä hyvät naurut.
Mutta irvailu ja negatiivisuus sikseen. Itse olen jo kypsynyt jonkinlaiseksi Teuvo Puron teosten faniksi eikä Noidan kirot kokonaisuutena varsinaisesti tuottanut pettymystä tälläkään kertaa. Anna-Liisan tavoin suomalaisen järvimaiseman ja luonnon kuvaus on jälleen priimaa jälkeä, minkä lisäksi Puro on vielä selvästi imenyt positiivisessa mielessä vaikutteita Mauritz Stillerin elokuvista, erityisesti Gösta Berlingin tarusta ja siitä yhdestä pitkästä valjakkokohtauksesta.
Toisin sanoen itse ainakin pidin Noidan kiroista. Omasta mielestäni kyseessä on jälleen laadukas, muttei suinkaan täydellinen kotimainen kinografinen näytelmä. Sen alun noitajutun jättämällä kokonaan pois tästä olisi saanut oikeasti erinomaisen pohjalaisen kostojännärin, mutta jälkiviisaus on jälkiviisautta.


Arvio: 3.5/5



NOIDAN KIROT, 1927 Suomi
Tuotanto: Erkki Karu
Ohjaus: Teuvo Puro
Käsikirjoitus: Teuvo Puro, Väinö Kataja
Näyttelijät: Einar Rinne, Hannes Närhi, Heidi Blåfield, Hemmo Kallio, Irmeli Viherjuuri, Kaisu Leppänen, Nisse Karlsson, Olga Leino, Yrjö Tuominen

tiistai 29. toukokuuta 2018

Yön kolmannes (1971)



Vau.


Huhhuh.

Yön kolmannes on niitä elokuvia, joiden edessä on pakko ottaa hattu pois päästä ja kumartaa. Tällaista elokuvataidetta katsoessa ei voi koskaan täysin olla varma onko kyseessä vain jonkinlainen kieron huumorintajun omaavan taiteilijan luoma käytännön pila kaikille hifistelijöille vai jotain ihan validia taidettakin.

Andrzej Zulawskin elokuvia katsellessa on ainakin istelleni tähän mennessä tullut selväksi, ettei mies ole kovinkaan kiinnostunut rakentelemaan mitään hirveän johdonmukaisia ja loogisia tarinoita tai henkilöhahmoja, vaan miehen elokuvat liukuvat parhaimmillaankin aivan omalla skitsofrenis-neuroottisella taajuudellaan, josta ei aina ota selvää onko se lintu vai kala eikä Yön kolmannes, miehen debyytti, kyllä tässä mielessä tuota pettymystä.




Yön kolmanneksen tarina kertoo miehestä, jonka perheen natsit surmaavat ja joka ensitöikseen liittyy vastarintaliikkeeseen. Elokuvan kuluessa tarina muuttuukin jossain vaiheessa kertomukseksi kokeellisesta täirokotteesta ja tämän kyseisen miehen pestautumisesta laboratorion koekaniiniksi ja täifarmariksi.

Hyvin ominaisena piirteenä tälle elokuvalle kohtaus toisensa jälkeen tuntuu loppuvan kuin seinään ja loikkaavan täysin ennalta varoittamatta täysin toisenlaisiin tunnelmiin kuin oli jääty. Kameratyöskentely on kauttaaltaan levotonta käsikameralla kuvattua liikkuvaa kuvaa ja yksittäiset näytteljät saattavat esittää useampaakin eri hahmoa eri kohtauksissa. Dialogissa ei aina ole kovinkaan kaksista punaista lankaa ja näyttelijätkin vetävät toisinaan tarkoituksella vähän yli.

Sikäli kun ymmärsin tästä yhtään mitään, kyseessä on jonkinlainen päähenkilön kuumehoure, jossa mies tuskailee alun perheen kuoleman hyväksymisen kanssa ja tietyt tapahtumat ja hahmot toistuvat eri tilanteissa siksi hämmentävästi läpi elokuvan, minkä lisäksi kyseessä lienee jonkinlainen viittaus sodan hulluuteen Lopussa päähenkilö näkee vielä itse itsensä sairaalavuoteella tekemässä kuolemaa.




Täikokeet tulkitsin itse viittaukseksi sodanaikaisiin rotukäsityksiin sekä niiden tuhoamiseen pyrkimisen viittaavan holokaustiin, kelvottomiksi katsottujen ihmisten massatuhoamiseen ja ihmiskokeisiin. Arjalaisen herrarodun murheena ali-ihmiset, "ali-ihmisten" murheena täit ja muut syöpäläiset.

Tiettävästi täiosuus kuitenkin perustuu sikäli tositapahtumiin, että puolalaiset osallistuivat mielellään tällaisiin kokeisiin, sillä saksalaiset eivät uskaltaneet tulla lähellekään jos tiesivät henkilön kantavan mukanaan syöpäläisiä.

Yön kolmannes on kummallisimpia elokuvallisia tuotoksia, mutta samalla kiehtovimpia elämyksiä joita olen ikipäivänä nähnyt. Ei missään tapauksessa suositella muille kuin vastaavien hämärien art house -leffojen suurkuluttajille ja muille kanssahifistelijöille.



Arvio: 4/5



TRZECIA CZESC NOCY, 1971 Puola
Tuotanto:-
Ohjaus:
Andrzej Zulawski
Käsikirjoitus: Miroslaw Zulawski, Andrzej Zulawski
Näyttelijät: 
Anna Milewska, Halina Czengery, Hanna Stankówna, Jan Nowicki, Jerzy Goliński, Leszek Długosz, Leszek Teleszyński, Małgorzata Braunek, Marek Walczewski, Michał Grudziński

Fando y Lis (1968)


Lueskelin tässä pelkästään tämän elokuvan arvostelua varten vähän Alejandro Jodorowskyn elämästä ja vaikutteista. Miehellä on oikeasti ollut harvinaisen kiinnostavat vaiheet jo vuosikausia ennen elokuvauran alkua.

Etelä-Amerikasta lähdettyään Jodo suuntasi Ranskaan ja Pariisiin, tutustui alkuperäisen surrealistisen liikkeen merkkihenkilöihin (mm. Andre Breton) ja ajatuksiin. Myöhemmin Jodo löysi liikkeestä erkautuneen Antonin Artaudin (mm. Napoleon ja Jeanne d'Arcin kärsimys) "julmuuden teatterin" sekä teoriat ja loi niillä eväillä pitkän ja hedelmällisen uran kokeellisen teatterin saralla.

Jodon leffat ovat siis oikeasti kaikkea edellistä sovellettuna edelleen elokuvan muodossa, kaikkein eniten ehkä juuri nämä ensimmäiset kolme, neljä työtä.



Fando y Lis oli Jodon ensimmäinen täyspitkä ja samalla ehkä miehen vaikeaselkoisin sekä surrealistisin työ. Kun aiemmin vertasin Mamoru Oshiin Angel's Eggiä Jodoon, tarkoitin juurikin tätä kyseistä elokuvaa. Nykyäänhän tätä pidetäänkin jonkinlaisena surrealismin merkkiteoksena, mutta aiemmin oli toisin. Ilmestyessään tämä aiheutti valtaisat mellakat kotimaassaan ja Jodo itse joutui pakenemaan paikalta lähimmällä käsiinsä saamallaan autolla.

Varsinainen tarina kertoo miehestä ja tämän mukanaan vaunussa vetämästä rammasta naisesta, jotka matkaavat kohti salaperäistä paratiisia post-apokalyptisessä maailmassa. Matkan varrella vastaan tulee mm. hullu pappi, verta juova porvari, transvestiitteja, mudassa makaavia ihmisiä ja vesimeloneita heitteleviä korttipelejä ja jazzia harrastavia mummoja.

Oman tulkintani mukaan tässä on vähän El Topon ja The Holy Mountainin kaltainen tarina henkisestä vaelluksesta kohti suurta valaistumista ja kaikki yllä mainittu koostuu lähinnä erilaisista vertauskuvallisista koetuksista ym. Olen lukenut tämän hyödyntävän paljon myös psykoanalyyttisiä teorioita sun muuta, mutta en itse ole alan ekspertti joten en ala niistä väittelemään.



Hienointa tässä elokuvassa on, että kaikesta hämäryydestä huolimatta se kuitenkin toimii harvinaisen hienosti. Tunnelma on parhaimmillaan kolkko ja erilaiset taustalla pauhaavat kokeelliset ulina- ja vinkunaäänetkin on sen verran hyvällä maulla upotettu muuhun kokonaisuuteen etteivät nuo pääse erityisesti häiritsemäänkään.

Itse asiassa oli erittäin koukuttavaa seurata tätä pelkästään nähdäkseen mitä kaikkea kiinnostavaa Jodo katsojan eteen keksii milloinkin heittää ja huomata miten paljon yksityiskohtia on edelleen kierrätetty miehen muissa elokuvissa. Niitäkin siis löytyy jonkin verran.

Olen jostain lukenut, että tästä on olemassa ihan pätevä julkaisukin jolle Jodo itse on äänittänyt kommentaarin jossa selittää kuva kuvalta auki elokuvaansa. En tarkalleen tiedä mitä mies kommentaarillaan kertoo, mutta sen pitäisi olla kuuleman mukaan todella johdonmukaista ja monitulkintaista elokuvaa kummasti selkiyttävää turinaa.

Varmaan tässä vaiheessa sanomattakin selvää, mutta mikäli Jodon muu tuotanto ja elokuvallinen surrealismi noin yleensä kiinnostaa, tämä on ehdottomasti pakollista katsottavaa.


Arvio: 4/5



FANDO Y LIS, 1968 Meksiko
Tuotanto: 
Alejandro Jodorowsky
Ohjaus:
Alejandro Jodorowsky
Käsikirjoitus: 
Alejandro Jodorowsky, Fernando Arrabal
Näyttelijät: 
Diana Mariscal, María Teresa Rivas, Sergio Kleiner, Tamara Garina

Poppies (1935)


Hah! Juuri kun pääsinkin kehumasta Kenji Mizoguchin mykkätuotantoa ja tarinoimaan mykän kulttuurin sitkeydestä Japanissa, eteen tuleekin sitten Mizoguchin ensimmäinen äänielokuva. Poppies oli pitkään harvoja Mizoguchin äänielokuvia, jota ei ollut mahdollista nähdä ollenkaan sillä kaikki tämän tunnetuista kopioista tuhoutuivat viimeistään sotavuosina vanhoissa filmivarastoissa riehuneissa tuhoisissa tulipaloissa.
Sotaa seuranneina pula-ajan vuosina Poppiesin ainakin teoreettisesti säilyneitä kopioita on todennäköisesti tullut vielä uudelleen kierrätetyksi, joten yksikin meidän päiviimme asti säilynyt yksilö on pienoinen ihme.
Kyseessä ei harmittavasti vain missään mielessä ole kovin hyvä tai edes kotimaassaan arvostettu teos...

Kuten kaikkialla muualla jossa äänielokuvaan siirryttiin käytännössä yhdessä yössä, myös Mizoguchi tuli heittäneeksi näissä alkuaikojen elokuvissaan lapsen pesuveden mukana ja lopputulos on parhaiden mykkäelokuvien visuaalisen juhlan sijaan pelkkää pönöttelyä kameran edessä ja niin vanhentunutta ääniteknologiaa, että kaikki dialogi kuulostaa vain etäisesti ihmispuheelta.
Tarina tässä on jälleen tuttua 30-luvun shinpa-tragediaa: heikkoja petollisia miehiä, traagisia vahvoja naisia, melodraamaa, ym. Tarinan henkilöhahmoilla tai käänteillä ei oikeastaan ole juuri merkitystä, sillä ne kaikki jäävät loppujen lopuksi hyvin merkityksettömiksi ohjaajalle tuttuihin teemoihin ja perusrakenteisiin verrattuna.
Poppies on ehdottomasti Kenji Mizoguchin säilyneen tuotannon kehnoimpia tuotoksia, selvä tapaus elokuvasta jossa ohjaaja ei vielä osannut yhdistää ääntä ja kuvaa toisiinsa ja joka ei toimi sen enempää mykkänä kuin äänielokuvanakaan.



Arvio: 2/5



GUBIJINSO, 1935 Japani
Tuotanto:
Ohjaus:
Kenji Mizoguchi
Käsikirjoitus: 
Daisuke Itô, Haruo Takayanagi, Soseki Natsume
Näyttelijät: 
Chiyoko Okura, Daijirô Natsukawa, Ichirô Tsukida, Kasuke Koizumi, Kazuyoshi Takeda, Kuniko Miyake, Mitsugu Terajima, Tôichirô Negishi, Yûkichi Iwata

The Downfall of Osen (1935)


Vaikka mykkäelokuvan aika länsimaissa periaatteesa päättyikin jo 20-luvun loppupuolella, jatkui perinne Japanissa vahvana vielä vuosikausia - lähes Toisen maailmansodan alkuun asti! Kenji MizoguchiThe Downfall of Osenkin on tehty niinkin myöhään kuin 1935, ja mykkiä elokuvia tehtiin jonkin verran vielä tämänkin jälkeen.

The Downfall of Osen on ohjaajalleen ja tekoajalleen varsin tyypillinen shinpa-tragedia, eli vahvan naishahmon ympärille rakennettu melodraama. Tällä kertaa tarina kertoo Osen-nimisen nuoren neitokaisen ja lääkäriksi opiskelevan nuoren miehen suhteesta. Nainen rahoittaa nuorukaisen opiskeluja myymällä itseään salaa, mikä lopulta syöksee naisen kurimukseen ja mielisairaalaan.

Aihe on sikäli varsin mielenkiintoinen, että Japanissa on perinteisesti naisten uhraaminen miesten menestyksen eteen ollut enemmän kuin maan tapa, joka tähän aikaan alkoi olla jo enemmän mennyttä historiaa kuin nykypäivää. Kuin kohtalon julmana ironiana Mizoguchin oma vaimo sairastui henkisesti muutaman vuoden tämän jälkeen, millä oli ohjaajan myöhempiin teoksiin valtaisa vaikutus.



Kaikista näkemistäni Mizoguchin mykkäelokuvista The Downfall of Osen taitaa olla visuaalisesti tyylikkäimpiä. Koko elokuvahan on ainakin omaan silmääni kuvattu studiossa, hyvin tyylitellyissä lavasteissa ja tässä on jo pelkästään siksi pystytty luomaan huomattavan paljon poikkeuksellisen sulavia ja tyylikkäitä liikkuvia otoksia, kuunvalossa kiilteleviä kaupungin katuja, tuulen riepottelemia lehtiä, ym.

Osenin jos minkä tunnistaa Kenji Mizoguchin elokuvaksi helposti, vaikkei olisi tämän ajan muita ohjaajan töitä nähnytkään.

Pelkästään tekniseltä kantilta tälle voisi helposti antaakin viisi tähteä, mutta valitettavasti Osenia riivavaat monenlaiset tarinankerronnaliset pikkuviat, joista on pakko rokottaa muuten komeaa pottia. Itse tarina esimerkiksi on suhteellisen monimutkaisesti kerrottu ja saattaa hämmentää ellei tiedä odottaa moninkertaisia ja sisäkkäisiä flashbackejä eikä koko melodraama oikeasti johda oikein yhtään mihinkään.



Tarinan roisto on lisäksi vähän turhankin korostetun ilkeä ja sankari pelkkä itkupilli. Ohjaaja siis tapasi kuvata elokuvissaan heikkoja miehiä ja näiden vuoksi kärsiviä naisia ja lapsia, mutta tällä kertaa henkilöhahmojen idealisoinnissa on vain menty liian pitkälle, mikä onkin  oikeasti Mizoguchin elokuvien tyypillisin kompastuskivi.

Henkilökohtaisesti pidin tästä elokuvasta, omasta mielestäni Osen on helposti tähänastisista Mizoguchin elokuvista paras. The Song of Home oli varsin keskinkertainen ja unohdettava draama ja The Water Magician haki vielä vähän suuntaansa, mutta tällä kertaa paketti oli jo enemmän kuin valmis.

Ehtaa Mizoguchia - hyvällä tavalla.


Arvio: 4/5


ORIZURU OSEN, 1935 Japani
Tuotanto: Masaichi Nagata
Ohjaus: Kenji Mizoguchi
Käsikirjoitus: Tatsunosuke Takashima, Kyoka Izumi
Näyytelijät: 
Arata Shibata, Daijirô Natsukawa, Genichi Fuji, Isuzu Yamada, Mitsusaburô Ramon

maanantai 28. toukokuuta 2018

Salaviinanpolttajat (2017)


Suomen ja koko Venäjän keisarikunnan varhaisin elokuva oli tiettävästi Teuvo Puron ja Louis Sparren nimeä Salaviinanpolttajat kantava, vuonna 1907 ilmestynyt "kinematografinen näytelmä". Kyseisestä merkkiteoksesta ei vain ole meidän päiviimme harmittavasti säilynyt paria juonireferaattia kummempaa, toisin kuin esimerkiksi Venäjän omasta vähän myöhemmin ilmestyneestä Stenka Razinista eikä kenelläkään ole oikeastaan varmaa tietoa minkälaisesta elokuvasta oikeasti on ollut kyse.
Suomen 100-vuotisjuhlien kunniaksi Hymyilevän miehen kuvaustiimi päätti tarttua aiheeseen ja tuottaa kotomaamme merkittävimmästä yksittäisestä kinematografisesta näytelmästä nykyaikaisen kuvitelman.
Tässä tapauksessa "nykyaikainen kuvitelma" siis tarkoittaa, ettei tällä oikeasti ole mitään tekemistä sen alkuperäisen kanssa juonen pääpiirteitä lukuun ottamatta vaan tekniikkapuolella on selvästi hyödynnetty uudempaa osaamista alkuperäisen todennäköisesti hyvinkin kankean ja alkeellisen teatterimeiningin sijaan.

Edellinen ei siis ole mikään moite, sillä tätä nyt ei varsinaisesti ole alkuperäisen täydelliseksi kopioksi tarkoitettukaan eikä keskivertoyleisö varmasti sellaista jaksaisi juuri katsoakaan.
Itse tarina kertoo kahdesta veljeksestä, jotka saavat kuolleelta isältään perinnöksi porsaan ja pontikkapannun, mutta nimismies puhaltaa veljesten vilunkipelin lopulta poikki. Ei mitään kaksista Shakespearea, mutta hei tämähän onkin Suomesta!
Itse pidin tästä ainakin tiettyyn rajaan asti, mutta omasta mielestäni tämä tuntui ehkä liian pajon nykyaikaiselta äänielokuvalta mykäksi naamioituna toimiakseen täysin kumpanakaan.
Silti, kai tämä on nähtävä. Ei sitä nimittäin ihan joka päivä kuitenkaan näe 2010-luvulla tehtyä mykkää kotimaista kinematografista näytelmää - saati sitten näinkään hyvää sellaista.



Arvio: 3.5/5



SALAVIINANPOLTTAJAT, 2017 Suomi
Tuotanto: Otto Kylmälä, Jussi Rantamäki
Ohjaus: Juho Kuosmanen
Käsikirjoitus: Juho Kuosmanen 
Näyttelijät: 
Aku-Petteri Pahkamäki, Jaana Paananen, Jarkko Lahti, Juha Hurme, Tomi Alatalo