Seder-Masochism (2019)

Viitisen vuotta sitten arvostelin omakustanneaminaattori Nina Paleyn paremmissakin piireissä kuumia aaltoja herättäneen Sita Sings the Bluesin, joka edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeenkin lukeutuu aikamme hauskimpiin ja omaperäisimpiin genrensä luomuksiin. Vähänpä oikeasti tiesinkään, että Paley työskenteli kirjoitushetkellä myös toisen kokopitkänsä parissa ja julkaisikin sen jo 2018-2019 tietämillä, mutta aikaisemmasta poiketen tieto sen olemassaolosta kulki animaatiomaailman omien verkostojenkin kautta hämmentävän hitaasti, eikä se tunnu keränneen osakseen likimainkaan vastaavaa mainetta, mammonaa tai kohua kuin edeltäjänsä.

Seder-Masochism kuvaa nimensä mukaisesti juutalaiskristillisen pääsiäisen ihmettä, mutta tekijänsä radikaalifeminististen linssien läpi katsottuna. Paleyn kuvaamassa maailmassa ammoisina aikoina matriarkaalinen ihmiskunta palvoi hellää äitijumalatarta, mutta aikojen saatossa kovempi ja julmempi patriarkaalinen järjestelmä, tässä tapauksessa vanhatestamentillinen uskonto, syrjäytti ihmiskansain pehmeät arvot omilla sotaisilla ihanteillaan, joiden syntymyytti niin juutalaisilla kuin kristityilläkin liittyy vahvasti pääsiäisen tapahtumiin: ensimmäisellä Moosekseen ja liittoon Jumalan kanssa, jälkimmäisellä Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen ja ylösnousemukseen - toivorikkaasta sanomastaan huolimatta molempia yhdistää kuvastonsa väkivaltaisuus ja inhimillinen kärsimys, mistä elokuvan nimikin juontaa juurensa.

Arkeologian alalla on tapana jaotella tällaisia historiallisia rekonstruktioita "kulttuuriin" ja "arkeologiseen kulttuuriin", tosiasiallisen konkreettiseen kulttuuriin ja pelkkään spekulatiiviseen näkemykseen esihistoriallisesta kulttuurista ja aatemaailmasta, jonka totuudenmukaisuutta ei tietenkään voida näin jälkikäteen mitenkään todistaa, sillä mitään kirjoitettua aineistoahan ei kymmenien tuhansien vuosien takaa luonnollisesti ole lainkaan olemassa. Vaikka Seder-Masochism onkin ensisijaisesti silkkaa fiktiota, se kuitenkin sisältää monenlaisia viittauksia nykyajan trendikkäisiin feministisiin kulttuuri- ja äitijumalatarteorioihin, joihin kannattaa vastaavasti suhtautua lähinnä spekulatiivisena rekonstruktiona kuin minään puhtaana faktana.

Elokuvassaan Paley on kaikesta huolimatta pyrkinyt toistamaan Sita Sings the Bluesin hyväksi havaittuja tyylikikkoja ja huumoria jopa siinä määrin, että jos kahta teosta esittäisi ristikkäin leikattuna sokkoyleisölle, kahden välillä tuskin hevin huomaisikaan: animaatio on jälleen tajunnanvirtamaisesti usealla eri tasolla etenevää sikamaisen halvalla tehtyä flash-animaatiota, jossa photoshopatut kuvat sekä lapsekkaan yksinkertaiset ja pyöreät hahmot käyvät itseironia viiltäen läpi raamatullisia tapahtumia. Tällä kertaa budjetti kuitenkin oli vain murto-osan edeltäjänsä vastaavasta, joten varaa ammattinäyttelijöiden palkkaamiseen ei ollut, ja Paley perheineen joutui improvisoimaan dubbaukset keskenään. Jälki on suoraan sanoen melkoisen kömpelö, mutta sopii teoksen patriarkaalisuutta käsittelevään ydinteemaan, onhan yksi keskeisistä "näyttelijöistä" Paleyn jumalana kuvattu isä, jonka kanssa mustana vuohena kuvattu tytär itse käy kriittistä dialogia juutalaisista pääsiäisperinteistä.

Pidin kovasti Sita Sings the Bluesista ja pidin myös erittäin paljon Seder-Masochismin ilkikurisesta huumorista sekä älyllisyydestä, mutta edeltäjänsä tasolle se ei kokonaisuutena nouse oikein millään mittarilla, vaan hallitun kaaoksen sijaan käsissä tuntuisi tällä kertaa makaavan lähinnä epämääräinen sekasotku, joka kaikesta tykityksestä huolimatta pitkästyttää häkellyttävän nopeasti. Paleyn teoksen herättämää kaoottista vaikutelmaa entisestään korostaa sen suuruudenhullu soundtrack, johon on koottu jotakuinkin kaikki maailman kappaleet ja genret laadusta riippumatta jonkin yksittäisen johdonmukaisen teeman sijaan, eikä julkaisun nähneessä versiossa voitu kaikkia edes sellaisenaan soittaa tekijänoikeussyistä, vaan niiden kohdalla katsojaa odottaa vain hämmentävä hiljaisuus.

Jos sinustakin nykyajan tylsämielisellä ja kaavoihin kangistuneella animaatiolla on paha tapa toistaa mielikuvituksettomasti itseään, kannattaa Seder-Masochism katsastaa ihan vain, jotta voi todeta olleensa positiivisessa mielessä väärässä, mutta sittenkään Paleyn uusin ei sanalla sanoen ole mikään tajuntaa räjäyttävä elämys. Paley julkaisi elokuvastaan myös erillisen taidekirjan, jota voinee jo varovaisesti suositellakin tekijänsä aatemaailmasta ja taiteesta kiinnostuneille.


Arvio: 2.5/5


SEDER-MASOCHISM, 2019 USA
Ohjaus: Nina Paley
Käsikirjoitus: Nina Paley
Näyttelijät: Nina Paley, Hiram Paley, Barry Gray

Egyptin prinssi (1998)

"I will not be dictated to, I will not be threatened. I am the morning and evening star, I am Pharaoh!"

Kauan, kauan sitten muuan mediamoguli Jeffrey Katzenberg istui Disneyn viihdeimperiumin
johtokunnassa ennen ajautumistaan perikatoon sekä lyöttäytymistään yhteen Steven Spielbergin nerokkaan mielen kanssa. Kahden neron yhteistyön hedelmänä syntyi menestyksekäs tuotantoyhtiö nimeltä DreamWorks, jonka sanomattomana tavoitteena oli nousta yhdeksi lajinsa suurista sekä haastaa avoimesti Katzenbergin entinen työnantaja elokuvain sekä erityisesti animaation saralla, joista jälkimmäiseen tulivoimaa haettiin pystyyn kuolleesta Amblin Animationista, entisistä Disney-veteraaneista sekä animaatiokeisari Richard Williamsin koulimista nuorista huippulahjakkuuksista.

DreamWorksin järjestyksessä toinen pitkä animaatioelokuva on ainakin päällisin puolin varsin tuttu klassisen Hollywoodin spektaakkelihenkeä huokuva raamatullinen kertomus Mooseksesta, heprealaisen kansan pelastumisesta Egyptin orjuudesta ja Jumalan antamasta kymmenestä käskystä. Jo DreamWorksin helmen ensimmäiset sekunnit paljastavat tarinan keskeiset teemat ja elementit: Egyptin prinssin maailmassa faaraota palvotaan jumalana, mutta ihmiselämää halveksiva rajaton valta ja loisto rakentuvat todellisuudessa kansan kärsimykselle. Suuruudenhulluus, valta ja raha ovat todellisuudessa silkkaa illuusiota ja itsepetosta, jotka johtavat lopulta niin voittamattoman maailmanvaltakunnan, mahtavan dynastian kuin ihmisen itsensäkin perikatoon. Ensimmäisten minuuttien kohdalla nähdään myös viittauksia mm. Citizen Kaneen ja Ben-Huriin.

Tarina alkaa, kun faarao Seti määrää joukkonsa surmaamaan heprealaisten orjiensa imeväiset poikalapset. Yksi lapsista kuitenkin pelastuu jokeen lasketussa kaislakorissa, jonka mukanaan kantama pienokainen päätyy osaksi faaraon itsensä perhettä. Vuosia myöhemmin Moosekseksi ristitty nuori mies on kasvanut kuninkaallisen perheen vastuuttomaksi, mutta moraalintajuiseksi vesaksi, joka kiusoittelee toistuvasti veljeään Ramsesta erilaisilla kujeilla palaten kuitenkin aina takaisin pelastamaan tämän pulasta. Mooseksen päästyä perille syntyperästään tämä päätyy lopulta hylkäämään vanhan minänsä ja elättämään itsensä köyhänä paimenena meedialaisen heimon parissa. Lopulta kohtalo kuitenkin puuttuu peliin, ja Mooses joutuu jälleen kohtaamaan menneisyytensä sekä jumalalliseksi faaraoksi kohonneen Ramseksen, mutta tällä kertaa ylpeämpi veli ei enää ole valmis hyväksymään hyväntahtoisen veljensä auttavaa kättä, vaan mieluummin hukuttaa valtakuntansa epätoivoon ja ahdinkoon henkilökohtaisen kullan ja kunnian vuoksi.

Egyptin prinssi oli ilmestyessään melkoinen outolintu: Jeffrey Katzenberg oli tiettävästi tarkoittanut alkuperäisen ideansa toisen Mooseksen kirjan kypsempää animaatioversiosta Disney-musikaaliksi, mutta silloinen päättävä pöytä tyrmäsi suunnitelmat alkuunsa. Kun Egyptin prinssi lopulta ilmestyi DreamWorksin tuottamana, eivät kriitikot tai yleisö täysin tienneet, miten siihen olisi pitänyt suhtautua. Itse esimerkiksi muistan tätä markkinoidun irvokkaasti hyvin pienille lapsille suunnattuna Disney-musikaalina, tätä jopa mainostettiin muistaakseni Aku Ankka -lehden sivuilla, mutta todellisuudessahan kyseessä on nimenomaan aikuisille tarkoitettu vanhan ajan raamatullisille eepoksille estotta kumartava oopperamainen spektaakkeli, jossa ei puhuvia huonekaluja tai laulavia eläimiä juuri nähdä. Toisaalta muistan monen aikalaisen jopa kuitanneen koko jutun silkkana "hihhulipropagandana", vaikka uskoa tai raamatullisia totuuksia ei ydintarinassa tuputeta laisinkaan eikä vähistä raamatullisista aineksistakaan tarvitse välittää nauttiakseen maailmanluokan animoidusta musikaalidraamasta ja shakespearemaisen ajattomasta veljessodasta.

Muistan katsoneeni Egyptin prinssin viimeksi pauttiarallaa parikymmentä vuotta sitten, ja uusintakatselulla lähinnä hämmästelin, miten tarkkaan muistin itse elokuvan lähes alusta loppuun miltei kuva kuvalta. Toisaalta Egyptin prinssin jättämää muistijälkeä ei pidä ihmettelemänkään, sillä silkan animaation jalo taito on ollut DreamWorksin nuorella tiimillä täydellisesti hallussa jo tässä vaiheessa. Yksi keskeinen teema itse tarinassahan on selvästi ollut faaraoiden mahti ja suuruus, mitä edelleen on visualisoitu jättimäisin, suorastaan monumentaalisin kuvin elämääkin suuremmista patsaista ja temppeleistä, joiden varjossa mitättömän pieninä ja kasvottomina kuvatut orjat rehkivät, elävät ja kuolevat kuin arvottomat muurahaiset. Kohtauksista visuaalisesti upein on mielestäni lopussa nähtävä "You're Playing with the Big Boys Now", jossa kaikenlainen megalomaaninen tyylittely jättimäisine patsaineen ja dramaattisine varjoineen on vedetty tyylitajuiseen äärimmäisyyteen asti. Musikaalinumeron keskeinen idea on yksinkertaisesti korostaa faaraon ja papiston mahtipontista ulkokuorta silkkana kulissina ja savuverhona, jonka läpi tavallinen kansa kieltäytyy näkemästä.

Tarinankerronnan itsensä tasosta taas kertoo paljon, ettei koko elokuvassa taida olla ainuttakaan ylimääräistä kuvaa, repliikkiä tai filleriä, ei niin mitään. Nykystandardista poiketen pituuttakin Egyptin prinssillä on vain vaivaiset 94 minuuttia, mutta jättimäisiä teemoja käsittävä tarina tuntuu etenevän kuin itsestään jämähtämättä kertaakaan paikoilleen, usein pelkkä kuvasommittelu ja hahmojen elekieli yksinään kertovat enemmän ja syvällisemmin kuin yksikään dialoginpätkä koskaan. Leffansa nauttimiseen keskittyvä tarkkaavainen katsoja saattaa esimerkiksi huomata, ettei Egyptin prinssin hahmokatras ole mitenkään mustavalkoinen, vaan vanha faaraokin kuvataan velvollisuudentuntoisena ja perheestään välittävänä miehenä, joka vain sattuu olemaan vilpittömän sokea vallitsevalle todellisuudelle. Epävarma ja isänsä nöyryyttämä Ramses taas on liian ylpeä hyväksyäkseen totuutta ja päätyy lopulta myös maksamaan siitä paljastumalla isänsä halveksimaksi sukunsa heikoksi lenkiksi, joka on tuhoava hallitsevan dynastian ikiajoiksi.

Haluan kuitenkin näin arvosteluni loppuun vielä mainita erikseen pitäneeni erityisen paljon DreamWorksin mestariteoksen velmusta huumorista – jota siis niin ikään löytyy, vaikka tunnelma juonen edetessä vakavoituukin huomattavasti vähän samaan tapaan kuin vanhan hyvän ajan Chaplin-henkisissä draama-komedioissa. Erityistä iloa henkilökohtaisella tasolla itselleni tuotti kohtaus, jossa Mooseksen tuleva vaimo pakenee kuninkaallisesta palatsista: Kun Mooses menee huoneeseensa, tämä löytääkin palvelijansa köytettynä. Mooseksen kääntäessä katseensa kohti lähintä ikkunaa, huomataan myös tämän koirien tulleen köytetyiksi!

Egyptin prinssi on toisin sanoen upea ja kaikin kuviteltavin tavoin monitasoinen ja -ulotteinen elämys, DreamWorksin kruununjalokivi sekä yksi kautta aikain parhaista ja omalla kummallisella tavallaan aliarvostetuimmista koko illan animaatioelokuvista. Katzenbergin, Spielbergin ja kumppaneiden hengentuotoksesta ei nykyään kuule enää juuri puhuttavan tai kirjoitettavan missään, ilmeisesti alkuaikojen hämmennys ei ole koskaan tainnut hälvetä tai sitten nykyajan "animaation syöväksi" ristimäni cgi-villitys on vain ohittanut suosiossa tällaiset vanhan hyvän ajan tyylitajuiset käsityönä tuotetut animaatiospektaakkelit. Jos Egyptin prinssi olisikin tullut katsottua lapsena, kannattaa se ehdottomasti katsastaa uudestaan vielä vanhemmalla iällä, jolloin siitä saa huomattavasti enemmän irti ja siihen vilpittömällä mielellä vuodatettua sydänverta osaa myös arvostaa. Jos ei muuta, niin Hans Zimmerin ja Stephen Schwartzin rautaisella ammattitaidolla kirjoittamaa soundtrackiä ei saa mielestään vielä vuosienkaan päästä.


Arvio: 5/5


THE PRINCE OF EGYPT, 1998 USA
Ohjaus: Brenda Chapman, Simon Wells, Steve Hickner
Käsikirjoitus: Nicholas Meyer, Philip LaZebnik
Näyttelijät: Val Kilmer, Sandra Bullock, Michelle Pfeiffer, Raplh Fiennes

Rocko's Modern Life: Staattinen limbo (2019)

Kun Disney alkoi häikäilemättömästi rahastamaan vanhojen klassikkotuotostensa herättämällä nostalgialla, tuli firma samalla aukaisseeksi melkoisen Pandoran lippaan, jota on vaikea ihan heti jälleen sulkeakaan. Lyhyessä ajassa yksi jos toinenkin mediatalo ja -imperiumi alkoi kaivaa arkistojaan potentiaalisten riskittömien menestystuotteiden toivossa kaikenlaisten uudempien yrittäjien jäädessä vaille rahoitusta. Vanha kunnon Nickelodeon päätti hypätä mukaan vallitsevaan trendiin ilmoittamalla vuosikymmenen vaihteessa kokonaisesta liudasta vanhojen ysärisuosikkiensa turhia rebootteja ja remakeja, jotka alkuperäisen, nyt jo aikuisen yleisön saavuttamiseksi tuotettaisiin viisaasti yhdessä Comedy Centralin ja Netflixin kaltaisten nykyajan viestimien tuella.

Rocko’s Modern Life ei liene koskaan kuulunut Nickelodeonin tunnetuimpiin luomuksiin, vaikka se monen kirjoissa onkin niistä helposti älykkäin ja hauskin. Nuorille aikuisille suunnattu maanläheinen satiiri vei ilmestyessään vanhoille klassikoille kumartavan velmun huumorinsa ja mielikuvituksellisen monimielisen gagikavalkadinsa tasolle, jolle vain harva vastaava televisiopiirretty on ikinä yltänyt. Huumorin tyyli ei tosin ollut täysin ennalta suunniteltu, vaan käytännössä hyvinkin epäkorrektien ja surrealistisesti muotoiltujen vitsien todellinen piikki olikin suunnattu aikansa sensoreja ja pelkurimaisia päättäjiä kohtaan, jotka kohtelivat Joe Murrayn aikuisempaa luomusta kaikesta huolimatta kuin mitä tahansa pienille lapsille suunnattua piirrettyä. Lopulta vastapuoli kuitenkin sai voittonsa, eikä sensuroimatonta versiota neljän tuotantokauden pituisesta sarjasta ole edelleenkään saatavilla.

Rocko's Modern Life: Staattinen limbo alkaa kirjaimellisesti suoraan 20 vuotta alkuperäisen sarjan viimeisen jakson jälkeen: Rocko, Heffer ja Filburt lentävät edelleen maata kiertävällä radalla Rockon avaruusalukseksi muutetussa talossa vanhoja piirrettyjä katsellen. Vanhan videokasetin lopulta hajottua kolmikko päättää palata takaisin O-Towniin vain havaitakseen sen kasvaneen vuosien varrella kokonaiseksi jättikorporaatioiden hallitsemaksi cityksi, jossa superkaupallisen pölhökulttuurin kyllästämä kansa kittaa solkenaan radioaktiivista energiajuomaa, lataa sarjakuvia internetistä ja ostaa päivittäin julkaistavia uusia versioita omistamistaan älypuhelimista. Rocko haluaisi vain entisen suosikkipiirrettynsä takaisin, mutta aika on todellisuudessa jo ajanut tämän ohi, kukaan ei enää muista koko sarjaa ja jopa sen luoja ja entinen johtava animaattori Ralph Bighead on ehtinyt vaihtamaan ammattia – ja sukupuolta.

Myönnän ilman minkäänlaista tunnonvaivaa, että vihasin aluksi tätä televisiospesiaalia sydämeni pohjasta, sillä odotin siitä vähintään samanlaista älyllisen epäkorrektia vitsitykitystä kuin alkuperäinen sarjakin, mutta todellisuudessa kaikenlainen syvällisempi aines on sellaisenaan lähes täysin karsittu silkan tyhjänpäiväisen nostalgian tieltä: käytännöllisesti katsoen suurin osa repliikeistä on enemmän tai vähemmän kierrätystä vanhoista suosikkijaksoista, suuri osa itse spesiaalista on pelkkiä viittauksia alkuperäisiin klassikkojaksoihin ja vähäisempiäkin suosikkihahmoja on tungettu mukaan niin paljon, ettei niille ole viitsitty edes keksiä minkäänlaista mielekästä käyttöä. Tekijät jopa kehuskelivat palkanneensa mukaan erillisen konsultin varmistaakseen, että monimielisyyksistään ja törkeästä huumoristaan tunnetun sarjan uusversion sisältö olisi mahdollisimman poliittisesti korrektia ja "inklusiivista".

Filburtin lapset ovat kasvaneet aikuisiksi.

Hyvin nukutun yön jälkeen palasin pohdiskelemaan kokemaani, ja taisin viimein ymmärtää, mitä Joe Murray yrittää erikoisjaksollaan todellisuudessa sanoa. Alkuperäisen Rocko-tiimin luoman Paavo Pesusienen pöhöttämä Nickelodeon on nykyisin pelkkä ahne megakorporaatio, joka olisi tehnyt reboottinsa alkuperäisillä tekijöillä tai ilman. Murray, jonka itsensä kuva Ralph Bighead todellisuudessa on, oli jo ehtinyt jatkamaan taiteilijanelämäänsä animaatiomaailman ulkopuolella, mutta päätti palata takaisin sentimentaalisuudesta ja ihan vain huvin vuoksi. Lopputuloksena syntynyt erikoisjakso onkin todellisuudessa silkkaa tekijänsä perseilyä ja parodiaa kaikista nykyajan typeristä ja turhista uudelleenlämmittelyistä, jotka lähinnä kierrättävät alkuperäisen kulahtaneimpia ideoita poliittisesti korrektisti filtteröitynä – katsokaa vuoden 2020 Animaaniset, niin tiedätte, mitä tarkoitan. Kyseessä on toisin sanoen luojansa pystyssä pönöttävä keskisormi niin päättäjille, sensoreille, rebooteille kuin menneisyydessä eläville mieslapsillekin, joista viimeisille Murray osoittaa lopussa sanomansa muutoksen hyväksymisestä.

Yhtäkkiä Rocko's Modern Life: Staattinen limbo ei vaikutakaan kovin huonolta tai ikävältä. Kun Murrayn lyhyt comeback vielä näyttää, kuulostaa ja huokuukin tekijänsä piruilevan huumorintajuista persoonallisuutta, siitä on helppo pitää, kunhan vitsin ensin ymmärtää. Itse olisin kuitenkin kaivannut enemmän hahmojen perheenjäsenten, kuten keskiluokkaisen Wolfen perheen ja Filburtin aikuiseksi kasvaneiden lasten näkemistä, mutta tällä erää on tyytyminen vain lyhyisiin cameoihin. Toivottavasti Rocko's Modern Lifen annettaisiin kuitenkin vihdoin jo levätä rauhassa tai julkaistaisiin edes alkuperäisessä muodossaan... mutta valitettavasti epäilen helpon ja turvallisen nostalgiarahan ajavan Nickelodeonia lähitulevaisuudessakin kohti uusia joutavanpäiväisiä kuohittuja rebootteja ja vesitettyjä remakeja, kiitos Disneyn alalle asettaman standardin.

Kiitos.


Arvio: 4/5


ROCKO'S MODERN LIFE, 2019 USA
Ohjaus: Joe Murray, Cosmo Segurson
Käsikirjoitus: Joe Murray
Näyttelijät: Joe Murray, Tom Kenny, Carlos Alazraqui, Charlie Adler