perjantai 26. helmikuuta 2021

Tosi viilee haamujengi (1997)



Puhuttaessa klassisesta Ghostbusters-saagasta harva keskivertokatsoja tietääkään, että ne kaksi 80-luvulla tuotettua elokuvaa ovat todellisuudessa hyvin pieni osa paljon suurempaa kokonaisuutta, jota voinee monimutkaisuudessaan sekä tekoaikansa suosiossaan verrata vähän nykyajan Marvel-villitykseen. Varsinaisten elokuvallisten tuotosten rinnalla eli kokonainen vuosikausia jatkunut suosittu piirrossarja, joka oli ajalleen poikkeuksellisesti paljon muutakin kuin pelkkä lelumainos: sarjan tekijät ottivat alusta työnsä niin vakavasti, että kokonaisesta nipusta sen jaksoja saisi helposti muokattua käsikirjoituksen vaikka tusinaan kokopitkään leffaan – tiettävästi jotain tämän tapaista myös suunniteltiinkin, mutta tuotanto ei ikinä edennyt ideatasoa pidemmälle.

Näin fanin näkökulmasta televisiosarjan kauaskantoisin seuraus oli sen tekijöiden pyrkimys järkeillä auki joitain elokuvien kummallisuuksia, minkä johdosta nämä tulivat luoneeksi kokonaisen kummitusversumin omine erikoisine lainalaisuuksineen. Aaveita metsästävät tuholaistorjujat eivät esimerkiksi vain tapa aaveita, vaan nämä säilötään valtavaan tankkiin, joka tietysti muodostaa kokonaisen portin toiseen ulottuvuuteen. Koko jutun ironinen vitsi oli tietysti siinä, että televisiosarjan haamujengi onkin todellisuudessa se "aito ja oikea", ja elokuvat ovatkin vain fiktiivisiä kuvauksia näiden arjen todellisten sankareiden päivittäisestä leipätyöstä. Idea saatiin tiettävästi alkuperäissarjan jouduttua tekijänoikeussyistä nimeämään itsensä ”The Real Ghostbustersiksi” erotukseksi toiseen saman nimiseen sarjaan, joka yritti ratsastaa elokuvien maineella.

Vuosikymmenen vaihtuessa alkuperäinen sarja oli tehnyt tehtävänsä ja koko vilpittömän höpsö Ghostbusters-villitys alkoi vähitellen jäädä taka-alalle uuden ajan rajumpien muoti-ilmiöiden tieltä. Kun asioista päättävät tahot alkoivat suunnitella haamujahdin päivittämistä ajan hengen mukaiseksi, sai lepsuhko lastenpiirretyn henki jäädä kertaheitolla sikseen: uuden sarjan tyyliksi valittiin aikuisempi vakavahenkisempi seikkailu täysin uusilla hahmoilla – tekijöiden kuningasideana oli siis markkinoida luomustaan sekä alkuperäisen sarjan nyt jo aikuistuneemmalle yleisölle sekä oman aikansa lapsille, joille alkuperäiset hahmot eivät välttämättä olleet laisinkaan tuttuja. Haamujengin uuden ja tyylikkäämmän tulemisen nimeksi ei kelvannutkaan vähempää kuin Extreme Ghostbusters, suomalaisittain Tosi viilee haamujengi.

Extreme Ghostbusters alkaa muutaman vuoden alkuperäisen Haamujengin päättymisen jälkeen. Aaveet ovat käyneet vuosi vuodelta yhä harvemmaksi ja alkuperäinen tiimi on vaihtanut suosiolla alaa. Metrotunnelin työntekijöiden vapautettua ikivanhan kulkutautia levittämän demonin, yliopistolla työskentelevä Egon "huuhaa" Spengler päätyy värväämään hulttio-oppilaansa uudeksi haamujengiksi. Tiimin uusista jäsenistä oma henkilökohtainen suosikkini on aina ollut okkultismia harrastava goottityttö Kylie, johon kyynikko Eduardo – toinen suosikkihahmoni – kehittää sarjan mittaan syvempiäkin tunteita. Kaksi muuta uutta jäsentä ovat kömpelöitä one-linereita heittelevä pyörätuolissa istuva Garrett sekä afroamerikkalainen tekniikkanörtti Roland, joka tavallisesti miettii enemmän kuin toimii.

Tosi viilee haamujengi täyttää tänä vuonna täydet 24 vuotta, eikä vielä tänä päivänäkään ole tainnut tulla vastaan toista samanlaista 90-luvun lopun televisiopiirrettyä, joka olisi ollut yhtä paljon ajan hermolla: kyseinen vuosikymmenhän oli erityisesti kaupallisten sekä poliittisesti korrektien kasarivuosien jättämän henkisen krapulan ja "asenteen" kulta-aikaa, jolloin Salaiset kansiot oli kuuminta uutta, salaliittoteoriat olivat muotia ja tietty ulkopuolisuus nähtiin erittäin romanttisena. Tosi viilee haamujengi ei vain ammenna täysin rinnoin tästä rosoisemmasta hengestä, vaan se julkeaa heittää sekaan vielä oman lisänsä viemällä perinteisesti lasten ja nuorten kevyenä kouluaamujen viihteenä mielletyn konseptinsa loogiseen äärimmäisyyteen puhtaaksi kauhuksi asti: jokainen jakso on tiettävästi kumarrus jollekin kauhun pienemmälle tai suuremmalle klassikolle, kuten Tobe Hooperin, Wes Cravenin, Roger Cormanin ja John Carpenterin kaltaisten suurnimien elokuville sekä Stephen King -henkisten genren kirjallisten hahmojen keskeiselle tuotannolle.

Muistan Tosi viileen haamujengin tulleen alun perin Neloselta alkuiltaisin joskus vuoden 1997 paikkeilla suomeksi Prätkähiiristä tutun huipputiimin dubbaamana, eikä kotimaisesta käännöksestä tai dubbauksesta keksikään pahaa sanaa meidänkään aikamme mittapuulla. Muistan rakastaneeni tätä sarjaa yli kaiken, mutta vasta aikuisemmalla iällä oikeasti aloin ymmärtää miten laadukkaasta tekeleestä oikeasti onkaan kyse: tiettävästi tähän saatiin mukaan paljon alkuperäisen sarjan isoja nimiä, ja käsikirjoitukset hiottiin samaan henkeen kuin mikä tahansa prameampikin produktio, tästä esimerkkinä jo aiemmin mainitsemani viittaukset muihin klassikoihin. Viimeksi sarjan katsottuani kiinnitin huomioni viittausten ohella tekijöiden ovelaan tapaan paljastaa jakso toisensa jälkeen uuden tiimin jäsenten taustoja sekä syventää näiden persoonallisuuksia. Sarjan neljännessä jaksossa (Pelko sisälläsi) esimerkiksi paljastetaan Kylien pelkäävän matoja, mikä on tiettävästi viittaus elokuvaan nimeltä Kauhun planeetta vuodelta 1981, jossa suunnaton syöpäläinen raiskaa naisen hengiltä!

Haluatteko kuulla enemmän niistä hyvistä jaksoista? Viidennessä jaksossa (Kirjallisia kammotuksia) kauhukirjailija tekee sopimuksen yliluonnollisten voimien kanssa rahasta ja kuuluisuudesta, mutta tuleekin samalla vapauttaneeksi Hellraiserin kenobiitteja muistuttavat hahmot tähän maailmaan. Kuudennessa episodissa (Riimukivien valitut) murtovaras saa käsiinsä vanhoja riimuja, joilla tämä pystyy lähettämään kiroamansa ihmiset toisessa ulottuvuudessa elävän paholaisen orjiksi – jakso on tietysti saanut inspiraationsa Jacques Tourneurin Paholaisen palvelijasta sekä Don Coscarellin Phantashm-elokuvasarjasta. Vielä yksi: jakso numero 18 (Aavemainen apokalypsi) alkaa, kun yksi haamujengin jäsenistä päätyy keskelle post-apokalyptista tulevaisuutta ja menneisyyteen jääneet lähettävät tälle viestejä kirjoittamalla tämän taakseen jättämään päiväkirjaan. En ole varma, mistä viimeinen on inspiraationsa saanut, mutta nämäkin vähät näytteet kertonevat jotain Extreme Ghostbustersin käsikirjoituksen huikeasta tasosta.

Olen kasvanut aikuiseksi sitten ensikohtaamiseni Tosi viileen haamujengin kanssa, eikä sarjaa kohtaan tuntemani arvostus ole laskenut näiden vuosien aikana tippaakaan – päinvastoin. Ysärivuosien haamujengi oli omana aikanaankin huikean kunnianhimoinen yritys nostaa televisiopiirrettyjen tarinankerronnalliset mahdollisuudet aivan uudenlaisille leveleille, mutta lopulta homma kaatui surullisesti aivan muihin seikkoihin kuin itse tuotteen varsinaiseen laatuun. Tiettävästi vanhat fanit eivät lämmenneet laisinkaan haamusaagan uusille hahmoille, eikä nuorempi yleisö vastaavasti ymmärtänyt missään vaiheessa koko jutun hienompia ulottuvuuksia. Kun tähän ynnätään uudenlaisen konseptin markkinavoimissa herättämä hämmennys sekä aikansa väkivaltapeleihin ja -piirrettyihin suuntautunut moraalipaniikki, oli katastrofi valmis. Toista samanlaista lapsille ja aikuisille suunnattua tyylipuhdasta kauhupiirrettyä ei lienekään sitten toistamiseen edes yritetty vakavissaan tehdä.


Arvio: 5/5


EXTREME GHOSTBUSTERS, 1997 USA
Ohjaus: 
Alan Caldwell, Chris Berkeley, Scott Wood
Käsikirjoitus: 
Duane Capizzi, Gary Stuart Kaplan, Marty Isenberg, Siobhan Byrne, Steve Cuden, Steven Melching
Näyttelijät: 
Alfonso Ribeiro, Billy West, Jason Marsden, Maurice LaMarche, Pat Musick, Rino Romano, Tara Charendoff

lauantai 20. helmikuuta 2021

The Shnookums & Meat Funny Cartoon Show (1994-1995)



Disney-korporaatio oli elänyt kaaoksen vallassa aina luojansa kuolemasta asti: firman johto vaihtui säännöllisesti muutaman vuoden välein sekasortoisissa tunnelmissa, yksittäisten elokuvien tuotanto saattoi kestää vuosikausia, eikä lopputuotteiden laadustakaan aina ollut takeita. Aallonpohja tuli vanhalle Disneylle vastaan viimeistään vuoden 1985 tietämillä, jolloin konkurssin partaalla roikkuneen epätoivoisen Nelvanan mea culpa Halinallet-lelumainoselokuva antoi komeasti turpaan kymmeniä miljoonia prameammalla hintalapulla varustetulle Disneyn Hiidenpadalle.

Virallisen tarinan mukaan vasta mielettömäksi uhkapeliksi muodostunut Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? palautti Disneyn kertalaakista takaisin oikealle tielle, mutta todellisuudessa vähemmälle huomiolle tuntuu monelta jääneen, että Disneyn televisioanimaatioon erikoistunut divisioona oli ottanut varaslähdön jo muutamia vuosia aiemmin Kummikarhujen myötä ja oli hyvän matkaa kohti valtavirran televisioanimaation ilmaherruutta kauan ennen vuosikymmenen vaihdettakaan. Viimeistään renessanssin virallisesti alettua Disneyn huipputiimi oli jo vakiinnuttanut asemansa yhtenä televisiopiirrettyjen ylivoimaisista jättiläisistä, tähän aikaan myös laadullisesti.

Seuraavan vuosikymmenen alettua Kalifornian norsunluutornissa huomattiin häiriötä Voimassa, kuin tuhannet sielut olisivat huutaneet yhtä aikaa tuskasta. Kasarivuosien superkaupallisen televisiopiirretyn rinnalle oli kasvanut ns. yhdessä yössä kypsempi ja ronskimpi vastinkappaleensa, joka onnistui mahdottomassa ja tempaisi mukaansa valtavat yleisömassat niin vanhojen kuin nuortenkin keskuudesta. Disneyn uudeksi strategiaksi tulikin päästä mukaan apajille aikansa suureen muoti-ilmiöön etsimällä käsiinsä Batmanin sekä Renin ja Stimpyn kaltaisten klassikoiden tekijöitä ja palkkaamalla nämä luomaan itselleen vastaavia menestystuotteita omien huippunimiensä avustamana ja kokonaisen jättikorporaation loputtomien taloudellisten resurssien tukemana.

Disneyn uusi strategia oli kertakaikkisen nerokas, ja se tuottikin nopeasti tulosta: Gargoyles on monen (myös minun) mielestä edelleen yksi parhaista koskaan tuotetuista televisiopiirretyistä ja haikea testamentti aikakaudelle, jolloin myös pikkulasten oheistuotebisneksiin erikoistunut käärmeöljykauppiaiden suurruhtinas rohkeni vielä tehdä todella merkittäviä irtiottoja itsestään tuottamalla oikeasti kunnianhimoisempia ja vilpittömämpiä elämyksiä myös aikuisemmalle yleisölle. Renin ja Stimpyn puikoista potkittujen animaattoreiden (miinus John K.) avustuksella tuotettu Shnookums & Meat Funny Cartoon Show taasen edustaa joka suhteessa yhtä Disneyn televisiohistorian nolostuttavimmista hetkistä, johon selvästi ei uskottu edes sen ilmestymisaikana, sillä koko sarja lakkautettiinkin vain kolmentoista episodin jälkeen, eikä sitä ole enää jälkeenpäin kovin innokkaasti televisiossa esitetty.

Shnookumsin ja Meatin idea on käytännössä varastaa kaikki keskeiset idea juurikin samojen tekijöiden kuuluisimmasta luomuksesta, mutta tällä kertaa jokainen jakso sijoittuukin täsmälleen samaan taloon, kissan ja koiran persoonallisuudet onkin käännetty toisin päin ja erikoisten ystävien sijaan nämä yrittävät ottaa toisiaan jakso toisensa jälkeen hengiltä kuin Tom & Jerry konsanaan. Pelkkä perusasetelma imee tyhjiin suurelta osin kaiken, mikä teki Renistä ja Stimpystä erityisen sympaattisia ja pidettäviä hahmoja: kaikesta hulluudesta huolimatta kyse kuitenkin oli viattomasta ystävyydestä, joten sarjassa ainakin periaatteessa oli tietty positiivinen vibe. Shnookums ja Meat sen sijaan tuntuvat kuin tyhjiltä kuorilta, joihin ei saa kunnollista otetta sitten millään; hahmojen kohelluksen katsominen on kuin lukisi läpi lahjattoman oppilaan tekemää kömpelöä plagiaattia lahjakkaamman oppilaan täysien pisteiden koulutyöstä.

Disneyn kömpelön plagiaatin pahin kompastuskivi onkin yllättäen sen täydellinen kyvyttömyys tai haluttomuus ymmärtää "lähdemateriaalinsa" huumorin anatomiaa ja villakoiran ydintä. Ren ja Stimpy on pohjimmiltaan perinteistä slapstick-piirrettyä, jossa kaikenlainen elekieli, ääninäyttely ja animaatio on tarkoituksella vedetty niin äärimmilleen kuin mahdollista, sillä hyperbola on tunnetusti oikein tehtynä mitä erinomaisinta huumorin perusmateriaalia; Renin ja Stimpyn ennakkoluulottomuus shokeerata, provosoida ja kauhistuttaa yleisöään juuri sopivalla tavalla ja viimeisen päälle hiotulla ajoituksella tämän efektin luomiseksi teki sarjasta niin ajattoman, muistettavan ja hauskan kuin mitä se vielä tänä päivänäkin on.

Shnookums ja Meat sen sijaan yrittää olla "edgy" ja apinoida mahdollisimman paljon Renin ja Stimpyn ideoita legendaarisia abstrakteja taustamaalauksia myöten, mutta koska kyseessä on Disney, on kaikenlainen vaaralliseksi katsottu huumori ja äärimmäisyyksiin menevä luova ilotulitus pannassa: esimerkiksi pianon tai kassakaapin pudottua hahmon päälle ei nähdä minkäänlaista hauskaa efektiä tai yliampuvia ilmeitä – monesti ei nähdä edes sitä slapstickiä, vaan Shnookums ja Meat yksinkertaisesti kaatavat ja rikkovat huonekaluja ilman minkäänlaisia seuraamuksia. Animaation kirkuessa äärimmäistä hyperbolaa varsinaisen sisällön ollessa pienten lasten konservatiivisia vanhempien myötäilevää siloteltua ja turvallista viihdettä koko juttu alkaa nopeasti tuntua tuskalliselta sekamelskalta, joka ei oikein osaa päättää itsekään, mitä se haluaa olla. Ilmeisesti niitä kuuluisia puhtoisuussormuksiakaan ei vielä näihin aikoihin oltu keksitty.

Ehkä tätä pointtia on helpompi demonstroida muutaman yksinkertaisen esimerkin kautta. Eräässä jaksossa Shnookumsin ja Meatin aivot lähtevät "lomalle". Aivojen puuttuminen ei vaikuta mitenkään pääkaksikon käyttäytymiseen eikä aivojen mätkiminen tai tuhoaminen vaikuta sen enempää aivoihin kuin Shnookumsiin tai Meatiinkään. Lopussa aivot tulevat takaisin ja jakso loppuu. Eräässä toisessa episodissa Shnookums ja Meat kasvattavat isot lihakset, juuttuvat koko jakson ajaksi saunaan ja lopussa nämä ovat taas lihavia. Kumpaisessakin suuri osa ajasta kulutetaan pelkästään siirtymällä paikasta toiseen tai vuodattamalla täysin tarkoituksetonta dialogia minuuttikaupalla ihan vain ajan tappamiseksi. Mitään mielenkiintoista tai hauskaa ei tapahdu missään kohtaa, eikä itse juonikaan ole kumpaisessakaan kovin mielenkiintoinen saati sitten kekseliäs. Tällaisen piirretyn komedian ei edes tarvitsisi sisältää mitään kirjaimellista juonta, jos sen huumori olisi mistään kotoisin!

Shnookums and Meat Funny Cartoon Show on äärimmäinen lähinnä kurjana katselukokemuksena. Tässä arvostelussani jätin erikseen mainitsematta muutamia ylimääräisiä segmenttejä, joissa nähdään muitakin hahmoja ja tarinoita, mutta kyseessä olikin lähinnä tekijöiden epätoivoinen yritys täydentää läpikotaisin epäonnistunutta tuotostaan edes jollain mielekkäällä, eikä tuotakaan voi juuri laadusta kehaista. Kaikkein hämmentävintä ja tavallaan surullisinta tässä kaikessa kuitenkin on, ettei Shnookums & Meat suinkaan edusta Renin ja Stimpyn lukuisten kloonien armeijan heikompaa osastoa, vaan rakkaasta maailmankaikkeudestamme löytyy vielä oikeasti valovuosia sakeampaakin visvaa ja syöpää jopa John Krickfalusin itsensäkin käsistä muotoutuneena. Onneksi sama pätee myös toiseen suuntaan, mutta siitä lisää myöhemmin...


Arvio: 1/5


THE SHNOOKUMS AND MEAT FUNNY CARTOON SHOW, 1994-1995 USA
Ohjaus: Jeff DeGrandis
Käsikirjoitus: Bill Copp
Näyttelijät: 
April Winchell, Brad Garrett, Charlie Adler, Corey Burton, Frank Welker, Jason Marsden, Jeff Bennett, Jess Harnell, Jim Cummings, Patric Zimmerman, Steve Mackall, Tress MacNeille

perjantai 19. helmikuuta 2021

The Baby Huey Show (1994-1995)



"Kuka tai mikä on "Baby Huey" ja miksi sillä pitää olla oma televisiosarjansa?"

Hyvä kysymys. Vanhaan hyvään aikaan kaikilla vähänkään vaikutusvaltaisilla elokuvastudioilla oli omat animaatiosiipensä, joiden tuottamilla lyhytelokuvilla pyrittiin houkuttelemaan maksavaa kansaa teattereihin. Paramount lienee suurista Hollywood-nimistä tässä mielessä vähäisin, sillä vaikka pulju saikin viekkaudella ja vääryydellä fuusioitua kerran suuren Fleischer-veljesten animaatiostudion osaksi organisaatiotaan, ei tuo tempaus juuri koskaan tuottanut mitään oikeasti merkittävää tai kestävää ennen lakkauttamistaan 60-luvun lopulla; Lulun, Katnipin ja Hermanin tai Kasperin kaltaisia hahmoja tuskin kukaan enää nykyään muistaakaan joitain fanaattisimpia animaatioharrastajia lukuun ottamatta.

Baby Huey oli yksi Paramountin lukuisista epätoivoisista yrityksistä lyödä läpi animaatiorintamalla, mutta lopulta hahmon seikkailut rajoittuivat lähinnä kouralliseen keskinkertaisia lyhäreitä, jotka nauttivat enintään kulttimainetta jo omana aikanaankin. Kun Disneyn Roger Rabbit ilmestyi 80-luvun lopulla, myös Baby Hueylle oli siihen suunniteltu lyhyt cameo, joka ei syystä tai toisesta koskaan kuitenkaan toteutunut. Kiinnostus vanhoja piirrettyjä kohtaan oli kuitenkin merkkiteoksen jälkeen huipussaan, joten Paramount pyrki tuomaan vanhoja hahmojaan jälleen mahdollisimman näkyvästi parrasvaloihin koko seuraavan vuosikymmenen. Kun vielä samoihin aikoihin puolijoukkueellinen aikansa puhutuimpia nuoria animaattoreita Renin ja Stimpyn jättimenestyksen takaa päätyi kilometritehtaalle, ei osaavista tekijöistäkään ollut pulaa...

Näin siis syntyi The Baby Huey Show, jonka luojaksi onkin merkitty Bob Jaques, joka myös Renin ja Stimpyn ilmeikkään animaation takaa tunnetaan. Kuten jo mainitsinkin, tähän aikaan käytännössä jokainen televisiopiirretty pyrki toistamaan sen menestyksen ja haalimaan työryhmiinsä mahdollisimman paljon sen alkuperäisiä tähtinimiä aina mitättömimpiin avustajiinkin asti. Kuin ihmeen kaupalla Paramount sai vielä houkuteltua takaisin alkuperäisten lyhäreiden näyttelijöitäkin, olisi kokonaisuuden luullut kaiken järjen mukaan olla ainakin kohtalaisen katsottavaa ysärishittiä, mutta...

Sanotaan vaikka näin: Baby Huey ei ole milloinkaan ollut mikään yleisön suosikki, mikä näkemäni perusteella onkin kaikkea muuta kuin yllättävää. Aikuisen miehen kokoinen ankanpoika on ideana tylsä kuin mikä, eikä suurin osa tämän kohdalle osuvista ongelmista tai vanhempien kohelluksista naurata pätkääkään samalla tavalla kuin vaikkapa Looney Tunesin vastaavissa lyhäreissä. Ainut kiinnostava hahmo koko konseptissa on Baby Hueyta saalistava kettu, joka saa aina omat ansansa nokilleen mitä surrealistisimmin tavoin. Katsoin sarjan väärässä järjestyksessä aloittamalla jaksoista, joissa seurataan Renistä ja Stimpystä tutun Billy Westin näyttelemän ketun edesottamuksia, ja luulin niiden perusteella kyseessä olevan mitä veikeimmän ysäripiirretyn, mutta sitten huomasinkin tällaisia oikeasti hauskoja jaksoja löytyvän vain kaksi tai kolme yhtä tuotantokautta kohden lopun kymmenkunta  osoittautuessa suoranaiseksi tervanjuonniksi.

En muista olleeni näin pettynyt sitten lähimmän kelvollisen punttisalin sulkemisen. Baby Hueyn visuaalisesta tyylittelystä näkee selvästi 
Renin ja Stimpyn antamat kevyet vaikutteet, mutta kahden mainitseminen samassa lauseessa tuntuu kuin pahimmaltakin pyhäinhäväistykseltä. Baby Huey Show'n ääninäyttely on parhaimmillaankin lähinnä harmaan keskinkertaista jälkeä, eikä mukaan houkuteltujen lahjakkaiden tekijöiden luovuus tunnu pääsevän oikeuksiinsa kuin muutamissa yksittäisissä gageissa, kuten vaikkapa episodissa, jossa kettu yrittää tuhota Baby Hueyn ydinaseilla, mistä päädytään hetkeksi veistelemään huumoria Apinoiden planeetasta ja Mad Maxista. Eniten omia nauruhermojani koeteltiin kohtauksessa, jossa kettu yrittää lyödä Baby Heuyta kirveellä jakaukseen, mutta onnistuukin lopulta mojauttamaan vain itseään silmien väliin.

Ketun elämä ja teot ovat ainut positiivinen valonpilkahdus koko sarjassa.

Ah, nuoruuteni väkivaltaiset piirretyt. Ei kuitenkaan huolta, sillä Baby Huey on tuhoutumaton ja pystyy halutessaan antamaan ketulle selkään, joten yleisölle ei missään vaiheessa suoda minkäänlaista oikeaa jännitystä. Pienet lapsetkin voivat siis täysin surutta katsoa Baby Hueyn seikkailuja oppimatta pahoille tavoille - sen enempää kuin hyvillekään.

The Baby Huey Show on melkoisen surkeaa räpellystä, joka käytännössä onnistuu lähinnä kuohimaan lähes täydellisesti kaiken, mikä ikinä vain tekee tällaisesta piirretystä erityisen hauskan tai oivaltavan. Ilmeisesti Paramountilla oltiin niinikään hereillä, sillä toista tuotantokautta tekemään palkattiin kokonaan uusi studio Simpsonien ja X-Menin kaltaisten aikansa suosittujen sarjojen takaa, myöhemmin myös Family Guyn, mutta taso ei siitä varsinaisesti noussut mihinkään, sillä tämän turhakkeen ydinongelmahan olikin alusta asti surkeat hahmot, täysin väärin suunnattu fokus, kauttaaltaan harmaan ala-arvoinen toteutus sekä riskitön huumori, joka ei sen enempää haasta kuin nauratakaan.

Tänä päivänä Baby Huey on lyhäreineen ja piirrossarjoineen vähintään yhtä unohdettu kuin mitä hahmo oli ennen
 Roger Rabbittia. Jotkin teokset ovat saaneet negatiivisen maineensa täysin syyttä suotta jonkin eriskummallisen väärinkäsityksen myötä, unohduksen värittömään limboon muiden Paramount-hahmojen tavoin hautautunut Baby Huey ei ole ansainnut edes sitä. 


Arvio: 1.5/5


THE BABY HUEY SHOW, 1994-1995 USA
Ohjaus: Bob Jaques
Käsikirjoitus: 
Bob Jaques, Kelly Armstrong, (miljoona muuta nimeä, joita en jaksa listata)
Näyttelijät: Sid Raymond, Michael Sicoly, Maxine Miller, Billy West, Joe Alaskey

lauantai 13. helmikuuta 2021

Ren ja Stimpy (1991-1996)


Mitä länsimaiseen animaatioon tulee, on 80-luku jäänyt historiankirjoihin yhtenä koko taiteenlajin synkimmistä ja pahamaineisimmista luvuista: juuri tällöin tyypillinen valtavirran televisiopiirretty tuotettiin suurten leluyhtiöiden voimin halpamaiden jättimäisissä hikipajoissa monenkirjavien markkinointikonsulttien suosiollisella avustuksella ja ohjauksella. Jos piirretyssä sattui olemaan tarina, sen ainut tarkoitus oli esitellä aina vain uusia leluja, näyttää nämä mahdollisimman positiivisessa valossa ja mielistellä mahdollisimman montaa tahoa, ettei kenellekään taatusti jäisi minkäänlaisia täydellistä vähäisempiä mielikuvia tyhmien ja lapsekkaiden massojen ostettavaksi tarkoitetuista tuotteista. Kokonainen sukupolvi joutui elämään tällaisen poliittisesti äärimmäisyyksiin asti korrektin ja kaupallisen hölynpölyn ikeessä.

Muutoksen tuulet saivat ensimmäistä kertaa todella voimaa taakseen muuan televisiokanavan suuren katselijakyselyn paljastettua omistajiensa yllätykseksi, ettei maksava kansa oikeasti välittänyt tuon taivaallista viikoittain satoja miljoonia ihmisiä tavoittavista massapiirretyistä, joissa hädin tuskin oli kunnollisia muistettavia hahmoja, rehellistä ja oikeasti vilpitöntä huumoria saati sitten haastavia, oivaltavia tai mukaansa tempaavia juonirakennelmia. Todellisuudessa kansa kerääntyi sankoin joukoin tapittamaan He-manin, Halinallejen, Smurffien ja Hanna-Barberan kaltaista soopaa, koska parempaakaan ei tähän aikaan ollut tarjolla.

Kysyntää ja yleisöä laadukkaammalle animaatiolle oli siis olemassa, enää oli keksittävä keino tuottaa sitä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman tehokkaasti. Ratkaisu löytyi Looney Tunesin tuotannossa sovelletusta Leon Schlesingerin kehittämästä järjestelmästä, jossa tuotantoporras jaettiin useampaan keskenään kilpailevaan työryhmään, joita kannustettiin mahdollisimman tunnolliseen työhön erilaisin palkinnoin. Televisiotasolla tämä tarkoitti työn ulkoistamista itsenäisille taiteilijoille ja pienstudioille, joiden luonnostelemia ideoita otettiin vastaan jatkuvasti ja parhaille tarjottiin hyviä sopimuksia niiden keräämien katsojalukujen mukaan. Menestyksekkäimpiä sarjoja esitettiin parhaimmillaan vuosikausia jopa kymmenien tuotantokausien edestä epäonnistuneiden tullessa ankeimmillaan korvatuksi lupaavammalla ehdokkaalla jo ennen ensimmäisen kauden loppuakaan.

Renissä ja Stimpyssä kiteytyy joka suhteessa täydellisesti koko vuosikymmenen vaihteen televisioviihteen jättimäinen vallankumous, joka tappoi kertaheitolla edellisen sukupolven superkaupallisen tuotantofilosofian peruuttamattomasti. Tarina sarjan takaa alkaa John Kricfalusin johtaman nuoren animaatioryhmän jätettyä oman luonnoksensa piirrossarjasta lasten ja nuorten viihteeseen erikoistuneelle Nickelodeonille, joka oli näihin aikoihin animaation uuden tulemisen johtotähtiä. Sarjan huumorin tuntien yllättäen päättävät tahot pitivät Kricfalusin ideasta, ja tarjosivat tälle kuuden jakson pituista sopimusta, jota voitiin jatkaa niin kauan kuin yleisön kiinnostusta riitti. Renin ja Stimpyn noustua välittömäksi klassikoksi ja kerättyä huomattavan osan koko kanavan katselijaluvuista kaikista ikäryhmistä piikki oli lopulta auki viiden kokonaisen tuotantokauden edestä, muttei ilman ongelmia…

Kricfalusin ja kumppaneiden kultainen lapsi on vähän kuin oman aikansa Sex Pistols: se oli alusta asti suunniteltu rikkomaan kaikkia kuviteltavissa olevia alan sääntöjä ja viemään luova hulluus asteluvuille, joille sitä ei kaiken maallikkojärjen mukaan olisi edes mahdollista viedä. Saagan päähenkilöitä ovat psykopaatti chiuahua (Kricfalusi, myöhemmin Billy West) ja typerä kissa (West), joiden välähdyksenomaiset seikkailut voivat kattaa minkä tahansa genren sekä sijoittua mihin tahansa aikaan ja paikkaan. Bob Clampettin opissa olleen Kricfalusin mukaan kyseessä olikin eräänlainen kumarrus kultakauden animaatioille sekä erityisesti Clampettin ajan Looney Tunesille, joiden vanavedessä Ren & Stimpyäkään ei perinteisessä mielessä käsikirjoitettu lainkaan etukäteen, vaan tarinat suunniteltiin vaikuttavuuden maksimoimiseksi visuaalisuus ja suora toiminta edellä varsinaisen dialogin jäädessä lähinnä viime hetken täydennysten tasolle.

Ren & Stimpy onkin lähtökohtaisesti nimenomaan visuaalinen elämys, jollaista ei ole ikinä toiste taidettu ihmiskunnan historiassa loihtia esiin. Sarjan tekijöiden ensisijainen tarkoitus olikin tuottaa mahdollisimman ilmeikästä ja ilmaisuvoimaista animaatiota pitkän kankean pimeän kauden vastineeksi, mitään sääntöjä ei ollut tai jos olikin, niin niitä ei ainakaan noudatettu. Renillä ja Stimpyllä ei hahmoina ole kuin viitteellinen design, jota muotoillaan ja muutetaan tarpeen mukaan sen sijaan, että keskityttäisiin näiden kasvojen ilmeisiin: jos hahmo on iloinen, koko keho on iloinen, jos tämä on surullinen, myös koko keho on surullinen. Jokainen ilme ja ele pyrittiin suunnittelemaan erikseen, jokainen niistä on tarkoitettu ainutlaatuiseksi ja tavoittelemaan yksinkertaisten tunnetilojen lisäksi myös epämääräisempiä, joille ei ole olemassa edes erillisiä nimiä. Taustalla ironisesti soiva klassinen musiikki viimeistelee viiltävän nasevan ja ilkikurisen tunnelman.

Koska Ren ja Stimpy on animaatio, jossa mikä tahansa on periaatteessa mahdollista, on taustamaalauksilla pyritty erikseen rikkomaan radikaalilla, suorastaan ekspressionistisella tavalla perinteistä käsitystä niiden oikeaoppisesta käytöstä: siinä missä taustat on tyypillisesti pyritty pitämään mahdollisimman johdonmukaisina leikkauksesta toiseen, on Renissa ja Stimpyssä painotettu tilan subjektiivisuutta, jolloin esimerkiksi huoneen valaistus, tila ja muoto voi heitellä villisti laidasta laitaan kunkin henkilöhahmon tunnetilojen mukaan – mielikuvituksellisimmillaan taustamaalaukset koostuvat pelkistä yksittäisistä väreistä tai Jackson Pollockin abstraktit maalaukset mieleen tuovista maalitahroista tai musteläiskistä. Useimmiten taustamaalaukset eivät edes rajoitu taustoihin, vaan niiden avulla korostetaan jatkuvasti erilaisia yksityiskohtia tai hahmoihin liittyviä erillisiä tyylittelyjä – tietenkin kaikkia tuolloin vallitsevia perinteitä ja itsestään selvinä pidettyä taiteen sääntöjä luovasti rikkoen.

Mitä taas Renin ja Stimpyn varsinaiseen sisältöön tulee, voinee sitä luonnehtia mitä täydellisimmäksi vastakohdaksi kaikelle, mitä 80-luku tylsimmillään edusti: jos vanhaan aikaan kaiken huumorin piti olla kivaa ja kaikkia tyydyttävää, on Renissä ja Stimpyssä homma vedetty tarkoituksella mahdollisimman kyyniseksi, epäkorrektiksi ja ilkeäksi, jos taas vanhaan aikaan juonen piti olla mahdollisimman selkeä ja kaavamainen, voinee Renin ja Stimpyn "juonta" kuvailla oikeaksi mielipuolisuuden ja perversioiden riemujuhlaksi: mitä tahansa voi kirjaimellisesti tapahtua aivan koska tahansa. Ote sarjassa on villeimmillään niin äärimmäisen outo ja surrealistisen hämmentävä, että sitä tyypillisesti sensuroitiin ahkerasti eri televisiokierroksilla vaikka sitten ihan varmuuden vuoksi.

Henkilökohtainen suosikkijaksoni sijoittuu toisen tuotantokauden loppupuolelle, jossa Ren ja Stimpy perustavat faniklubin, mutta kateus ja huomionkipeys saa lopulta Renin mielen järkkymään, jolloin tämä fantasioi Stimpyn murhaamisesta. Kyseessä on yksi koko sarjan kuuluisimmista yksittäisistä hetkistä, jossa kiteytyvät käytännössä täydellisesti kaikki aiemmin mainitsemani tyylikeinot. Toinen ehdoton suosikkini on episodi, jossa Ren ja Stimpy kauppaavat kondomeja ja kohtaavat omituisen erakon, jolla sattuu olemaan sopivasti tarvetta "mursusuojukselle". Jos aiemmin mainitsemani jakso tekee upeasti kunniaa Renin ja Stimpyn pimeämmälle puolelle, tämä kyseinen jakso tekee saman sen groteskiudelle ja avoimelle kilahtaneisuudelle. Koko jutun vitsi on tietysti siinä, ettei lastenpiirretyssä ole lupaa sanoa sanaa "kondomi".

Suosikkivitsini koko sarjasta löytää episodista, jossa Ren ja Stimpy yrittävät päästä pariskunnan lemmikkipaviaanin ohi lihapatojen ääreen. Ongelma ratkeaa tietysti Renin pistäessä käteensä naaraspaviaania muistuttavan käsinuken, jonka kanssa lemmikkipaviaani menee lopulta naimisiin ja viettämään "hääyötä". Jakso päättyy kuvaan, jossa Ren syö lihaa toisen kätensä yhä ollessa paviaanin kopissa suljetun oven takana. Ilmeisesti sensori ei lainkaan ymmärtänyt kohtauksen ultrahärskiä vitsiä, joten se pääsi sellaisenaan läpi.

Ren & Stimpy on koko 90-luvun populäärikulttuurin keskeisimpiä kivijalkoja ja genrensä klassikko, jota plagioitiin avoimesti jo tekoaikanaan ja jonka selkeän vaikutuksen pystyy vieläkin helposti bongaamaan lähestulkoon kaikista myöhemmin ilmestyneistä animaatiosarjoista ja – elokuvista. Kricfalusin aivolapsi viimeistään popularisoi ajatuksen tarkoituksellisesta yleisön luovasta provosoinnista, hämmentämisestä ja suoranaisesta ällöttämisestä animaation keinoin. Olenkin harmikseni huomannut, ettei nyky-yleisö tunnu täysin ymmärtävän tai arvostavan Kricfalusin ja kumppaneiden mestariteoksen todellista merkitystä koko taiteenalalle: Reniä ja Stimpyä voi surutta liputtaa yhdeksi ilmestymisaikansa merkittävimmistä animaatiomaailman ilmiöistä ja ällökaupallisen kasarin jättämän henkisen krapulan sekä koko genrensä näyttävän vastaiskun ilmentymistä Simpsoneiden, Batmanin  ja Animaanisten kaltaisten merkkiteosten kanssa. South Parkin kaltaista sarjaa tuskin olisi ikinä päästetty televisioon ilman Renin ja Stimpyn aiempaa jättimenestystä.

Kricfalusi itse potkaistiin studioineen sarjan ohjaksista riitojen ja tuotantovaikeuksien vuoksi jo kahden tuotantokauden jälkeen. Tarinan mukaan mies oli puhtoisen julkisivunsa takana pahimmillaan jatkuvasti alaisiaan ahdisteleva öykkäri, jonka naurettavuuksiin asti viety tinkimättömyys työnsä suhteen tiesi kustannusten ja tuotantoaikojen räjähtämistä sietämättömälle tasolle, eikä lopputuotekaan aina vastannut sisällöltään tilaajan toivomuksia. Kun Renin ja Stimpyn tuotanto siirrettiin toiselle studiolle, ei kovinkaan moni alkuperäisestä tiimistä jäänyt Kricfalusin vanavedessä etsimään itselleen uutta työpaikkaa. Sarjan itsensä taso ei varsinaisesti luojansa potkuista merkittävästi heikentynyt, mutta mihinkään alkupään hurmoksen kaltaiseen lentoon ei kolmella myöhemmällä kaudella missään vaiheessa enää ylletty.


Arvio: 5/5


THE REN AND STIMPY SHOW, 1991-1996 Kanada
Ohjaus: 
Chris Reccardi, John Kricfalusi, Ken Bruce, Ron Hughart, Vincent Waller
Käsikirjoitus: 
Bob Camp, Jim Gomez, John Kricfalusi, Vincent Waller, Will McRobb
Näyttelijät: 
Billy West, Bob Camp, Cheryl Chase, Gary Evans, John Kricfalusi, Vincent Waller

perjantai 12. helmikuuta 2021

Halinallet (1985)



Toiset käyttävät perjantai-iltansa juhlimalla lähikapakassa, toiset käyttävät saman ajan nauttimalla korkeatasoista kulttuurituotantoa kotona tai kaverin kanssa, toiset taas näkevät vaivaa viikonloppuisin saadakseen tienattua leipänsä stressaavassa työssään. Minä itse käytin saman ajan katsomalla Halinalleja, tuota länsimaisen populäärikulttuurin viheliäisintä mätäpesäkettä ja kaikkien lasten rakastamaa audiovisuaalista peräpukamaa, joka oli aikoinaan niin suosittu, että se leipoi suvereenisti teatterikierroksellaan lättyyn jopa Disneyn tuolloin uunituoretta Hiidenpataa. Tätä tapausta pidetään edelleen yhtenä mikkihiiriyhtiön historian nolostuttavimmista hetkistä.

Halinallet ei kuitenkaan valikoitunut perjantai-illan levylautaselle mitenkään vahingossa, vaan se jatkaa Nelvanan tarinaa siitä mihin se edellisessä arvostelussa jäi. MGM:n raiskattua firman tuotoksen perusteellisesti alkutekijöihinsä lupaava animaatiostudio syöksyi yhdessä yössä konkurssin partaalle, ja sen omistajat ja työntekijät olivat valmiita mihin hyvänsä epätoivoisiin ratkaisuihin pelastaakseen yrityksensä ja työpaikkansa. Näin siis Nelvanan lahjakkaat huippuanimaattorit löysivät itsensä työstämässä yhtä kaupallisen 80-luvun nolostuttavimmista tuotoksista, jonka ainut tarkoitus oli ajalle tyypillisesti toimia kokopitkänä poliittisen korrektiuden alttarilla uhrattuna lässynä oheistuotemainoksena. Monessa mielessä juuri Halinalleihin kiteytyy kaikki se, mitä tämän ajan animaatiossa tyypillisesti on pidetty pahana ja vääränä.


Niille nuorille, jotka eivät ikinä ole joutuneet katsomaan eläessään Halinalleja, niin kyseinen franchise siis kertoo pilvilinnoissa asuvista nalleista, joiden päätoimisena päivätyönä on levittää välittämisen ja ystävyyden ilosanomaa maailman lapsille. Jännittävää, eikö? Jokaisessa episodissa halinallet kohtaavat uuden taikaotuksen, joka tietysti karkotetaan tai nitistetään halinallejen vatsasta löytyvillä deus ex machinoilla -kuvioilla. Taikaotuksetkin ovat halinalleversumissa olemassa vain ja ainoastaan tietysti siksi, ettei tällaisissa joka suuntaan nöyristelevissä lastenpiirretyissä voida milloinkaan käsitellä oikean elämän ongelmia saati sitten ratkaista sellaisia, sillä samalla tietysti voisi joutua myöntämään, ettei kaikkiin ongelmiin välttämättä ole olemassa helppoja ratkaisuja, mitä ei tietenkään mahdollisimman positiivisia mielikuvia herättävissä mainoksissa ole lupa sanoa ääneen.

Tämänkertaisessa episodissa vasaran alle joutuu sirkuksessa taikurina häsläävä kömpelö Nikolas-niminen poika, jolla ei ole ystäviä ja jolle pedobeareilla olisi luvassa pikku yllätys. Nikolas kuitenkin lyöttäytyy yhteen kyynisen ja ilkeän kirjan kanssa, joka lähinnä lietsoo pojan kostonhimoa koko ihmiskuntaa. Yllättävänkin synkkää tarinaa rytmitetään mukavasti myös karmaisevilla laulukohtauksilla, joiden tulkinta on parhaimmillaankin niin kuivaa, etten voi suin surminkaan uskoa näyttelijöiden suostuneen päästämään suustaan jotain niin nolostuttavaa kuin pakotettuna. Jos Halinallet-elokuvasta jotain sanomaa pitäisi väkipakolla alkaa etsiä, se luultavasti olisi osoitus kaikenlaisen kirjallisuuden ja lukemisen turmiollisuudesta: tämänkin arvostelun lukeminen saattaa manata pirun esiin, joten parasta että otat neuvosta vaarin ja päästät halinallet elämääsi.


Join us or DIEEE!!!!!

Sitä varmaan luulisi, että näin pahamaineinen elokuva olisi teknisesti suorastaan raivostuttava esitys, mutta oikeasti animaation taso on edelleen kohtalaisen hyvää keskitasoa, eikä suoranaista valittamisen aihetta oikeasti löydä kuin hämmentävän pökkelöistä ihmishahmoista. Ilmeisesti tämän Akilleen kantapään vuoksi Rock & Rulekin kuvasi nimenomaan antropomorfisia eläimiä, joilla kuitenkin oli sarjakuvamaisia eläimellisiä piirteitä ihmismäisen rungon vastineeksi. Halinalleista ei kyllä rehellisyyden nimissä löydä käsityömielessä sekunninkaan vertaa samaa paloa ja intohimoa kuin samojen tekijöiden edellisestä elokuvasta, mutta mikään täysin kelvoton ei tämäkään esitys ole - Nelvanan animaattorit ovat epätoivoisimmillaan ja kaupallisimmillaankin kuitenkin pitkän linjan ammattilaisia.

En henkilökohtaisesti osaa suositella Halinalleja sen enempää hyvien kuin huonojenkaan elokuvien ystäville, mutta kehotan sitä pakolliseksi katselukokemukseksi jokaiselle animaation historiasta kiinnostuneelle pienenä esimerkkinä ilmestymisvuosikymmenen hengestä: tällaista kaupallista huttua länsimainen animaatio tyypillisesti oli 80-luvulla ennen vuosikymmenen vaihteessa tullutta alan renessanssia sekä riippumattomien taiteilijoiden ja pienstudioiden rakettimaista nousua, jota ehkä käsittelen tarkemmin vähän myöhemmin.

Halinallet-franchise on edelleen olemassa, pelkästään aiheesta väännettyjä elokuvia ja televisiosarjoja lienee jo tusinoittain, ja niitä lelujakin löytynee jokaisesta hyvin varustetusta lelukaupasta. Lelusarjan menestys pelasti lopulta myös katkerimman tappionsa jäljiltä ylpeytensä nielleen Nelvanan, joka on sittemmin kunnostautunut yhtenä kanadalaisen televisiopiirretyn johtavista nimistä. Studiolla on nykyisin jopa oma virallinen nimikkoplaneettansa Star Wars -universumissa!


Arvio: 1/5


CARE BEARS THE MOVIE, 1985 Kanada
Ohjaus: 
Arna Selznick
Käsikirjoitus: 
Peter Sauder
Näyttelijät: 
Georgia Engel, Jackie Burroughs, Jayne Eastwood, Mickey Rooney, Sunny Besen Thrasher

torstai 11. helmikuuta 2021

Rock & Rule (1983)



Länsimaisen animaation historiassa 60- ja 70-lukuja tavataan muistella jonkinlaisena pimeänä rappion ja kaaoksen täyttämänä aikakautena, jolloin ei juuri tuotettu monenkirjavia omakustanteita tai nolostuttavia televisiopiirrettyjä kunnianhimoisempia tuotoksia. Syystä tai toisesta kanadalainen Nelvana päätti juuri kahdeksankymmentäluvun häämöttäessä paikata markkinoilla möllöttävää tarjonnan aukkoa tuottamalla ensimmäisen kokopitkän piirretyn elokuvansa, johon rahallista tukea levitysdiileineen saatiin hyvissä ajoin vankoin jaloin pystyssä pönöttäneeltä United Artistsilta, jonka silloinen pääjehu oli erityisen kiinnostunut animaation mahdollisuuksista.

Pahin mahdollinen kuitenkin tapahtui muutamaa vuotta myöhemmin, kun Michael Ciminon mammuttimainen Portti ikuisuuteen floppasi lippuluukuilla syösten emofirmansa konkurssin partaalle, ja kattaakseen tappionsa United Artists päätyi kauppaamaan toimintojaan muille alan jättistudioille. Näin Rock & Rule päätyi monen muun aikansa animaation tavoin MGM:n käsiin, jonka johtaja vihasi sydämensä kyllyydestä genren teoksia ja teki kaikkensa sabotoidakseen edelliseltä omistajalta saamansa komean perinnön jättämällä lajityypin teokset tarkoituksella mahdollisimman rajatulle ja lyhyelle teatterikierrokselle ilman merkittävää markkinointia. Rock & Rule osoittautui tekijöilleen täydelliseksi katastrofiksi, joka tuotti hädin tuskin sadasosaakaan siihen panostetusta rahasta.

Kanadalaisten hengentuotoksen piti tiettävästi perustua alkujaan erääseen huomattavasti lapsekkaampaan piirrettyyn, mutta ajan hengen mukaisesti studio alkoi yhä enemmän suuntautua aikuisanimaation ja Ralph Bakshin rosoisempien luomusten suuntaan. Näin siis tarina päätyi satumetsästä post-apokalyptiseen tulevaisuuteen, hilpeä musikaali muuttui kuin sopivasti ihmismäisiksi mutatoituneiden rottien perustaman punk-bändin angstiseksi tarinaksi, jonka pääroistoksi luotiin Mick Jaggeria muistuttava upporikas rock-diivailija Mok, jolla on taatusti maailman ylianimoiduimmat ja -ilmeikkäimmät kasvot, joita olen koskaan nähnyt. Mokin suurena suunnitelmana on kidnapata rottabändin omahyväisen kitaristin laulajana sekä aisaparina toimiva tyttöystävä Angel (Debbie Harry) ja manata tämän avulla kuolematon demoni rottien maailmaan.

Ei ole mikään ihme eikä salaisuus, että silkassa tarinankerronnallisessa mielessä Rock & Rule on epäonnistunut elokuva. Tiettävästi tekijöillä ei varsinaisesti ollutkaan missään vaiheessa valmista käsikirjoitusta, vaan tarina muuttui sitä mukaa kun nämä keksivät uusia käänteitä, loput improvisoitiin miten taidettiin kuin lyhytelokuvaa tai televisiosarjan segmenttiä tehdessä. Lopputuloksena on erittäin ikävystyttävillä hahmoilla katettu epämääräinen ja sekava elämys, joka muistuttaa ennemmin jonkinlaista epämääräistä valoshow'ta tai musiikkivideota kuin suoranaista pitkää elokuvaa.


Nelvanan poikien ja tyttöjen kunniaksi on kuitenkin syytä lukea, että animaatio on paljon muutakin kuin pelkkää sanataiteilua. Audiovisuaalisella saralla Rock & Rule tuoksahtaa mitä tyylipuhtaimmalta 80-luvun alkuvuosien uudelta aallolta, sen soundtrack on täynnä Iggy Popin, Lou Reedin ja Cheap Trickin kaltaisia aikansa huippunimiä. Puisevan dialogin takaa loistamaan pääsee vielä erinomainen ääninäyttelijöiden joukko, kärkenään tietysti Mokina kuultava äärimmäisen karismaattinen "tupakkaääninen" Don Francks, jonka turinoita voisin mielelläni kuunnella vaikka tuntikaupalla kyllästymättä.

Mitä taas Rock & Rulen animaation laatuun tulee, on kyseessä mielestäni helposti yksi 80-luvun alkuvuosien korkeatasoisimmista yksittäisistä teoksista. Suppeahkosta budjetista huolimatta kanukkien rottapunkkarisadun tyyli on klassista käsinpiirrettyä animaatiota ilman aiemmalta vuosikymmeneltä tuttuja silmiinpistäviä merkittäviä säästökikkoja - ellei sitten rotoskooppausta sellaiseksi erikseen lasketa. Usvainen ja uskottavan apokalyptinen miljöö itsessään oli mukavan tunnelmallinen ja pieteetillä luotu, mutta näyttävien optisten valotehosteiden sekä varhaisten tietokone-efektien kaltaisten pienten yksityiskohtien bongaaminen ihastutti ainakin itseni viimeistään ikihyviksi.

Rock & Rule ei ole koskaan saanut reilua mahdollisuutta kilpailla vapailla markkinoilla yleisön suosiosta, eikä se varsinaisesti saa sitä vieläkään, sillä flopiksi osoittautuneesta elokuvasta ei ole sittemmin nähty tarpeelliseksi laittaa liikkeelle kovinkaan prameita tai edes sisällöltään yhdenmukaisia julkaisuja, siitä ei puhuta eikä kirjoiteta eikä sitä näytetä ikinä televisiossa tai internetin striimipalveluissa. Mälsän valtavirran ulkopuolella elävä ja hengittävä kansainvälinen animaatioyhteisö lieneekin nykyisin ainut taho, joka vielä pitää Nelvanan tuotoksen muistoa hengissä. Ilman näitä harvoja valveutuneita Rock & Rulen perintö olisi todennäköisesti jo kaikonnut ihmisten mielistä, olipa sitten kyseessä miten suuri tai vaikuttava muisto tahansa.

Ihan hauskana triviatietona George Lucas oli aikoinaan Nelvanan töiden ihailija, ja pestasi 
studion tyypillisesti vanhaan aikaan tarvitessaan Star Wars -aiheista animaatiota. Jopa Holiday Specialin klassinen animaatiopätkä on näiden kavereiden kätten työtä. 



Arvio: 2.5/5


ROCK & RULE, 1983 Kanada
Ohjaus: 
Clive A. Smith
Käsikirjoitus: 
John Halfpenny, Patrick Loubert, Peter Sauder
Näyttelijät: 
Chris Wiggins, Dan Hennessey, Paul Le Mat, Samantha Langevin, Susan Roman, Debbie Harry

keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Padak (2012)


Internetissä kiertävän tarinan mukaan Padakin inspiraatio roihahti Dae-Hee Leen kulkiessa työmatkansa muuan paikallisen kalaravintolan ohitse. Ravintolan ulkopuolella Lee kiinnitti huomionsa isoon akvaarioon, josta paikallisen tavan mukaisesti asiakas saa itse valita mieleisensä tuoreena kyökin kautta lautaselle. Lee jäi myöhemmin mielessään pohdiskelemaan akvaariossa elävien kalojen sielunelämää ja luonnosteli niiden pohjalta aikuisille suunnatun ahdistavamman sadun elämästä ja kuolemasta.

Padakin tarina alkaa nimettömän ravintolan vesitankista, jossa joukko kaloja odottaa apaattisena ja voimattomana lähestyvää varmaa kuolemaa kuin orjina Platonin luolassa. Aina silloin tällöin joku kaloista kuolee ennen aikojaan ja joutuu muiden kannibalisoimaksi, terveet yksilöt taas nappaa kohtalon kova koura kitumaan palasiksi viipaloituna asiakkaan lautaselle. Kaikki muuttuu uuden kalan ilmaannuttua sekoittamaan apokalyptisen akvaarion asukkaiden alakuloisia tunnelmia: kalankaan kohtaloa ei lopulta ole ennalta määrätty, vaan ankeimmissakin olosuhteissa hulluuden ja epätoivon keskelläkin voi olla toivoa paremmasta.

Padakia on perinteisesti ollut tapana mainostaa jonkinlaisena Nemoa etsimässä -elokuvan helvetillisempänä kopiona, mutta todellisuudessa kyseessä on täysin omanlaisensa otus, joka ei ole laisinkaan velkaa sen enempää aasialaisille kuin länsimaisillekaan tekijöille. Tämän elokuvan kohdalla onkin syytä huomata, ettei koko juttua ole alkujaankaan tarkoitettu lapsille, vaan kypsä ja keskivertoa syvällisempi käsikirjoitus haastaa alusta asti vapaasti katsojan ennakkoluuloja mitä tällaisiin eläintarinoihin ja pienen budjetin animaatioihin tulee.

Leen kalatarinan päällimmäinen tunne on kaiken aikaa viiltävä ahdistus ja epätoivo, mikä tietysti onkin ollut tekijöiden nimenomainen tarkoitus. Yleisilmeen ollessa näinkin mustanpuhuva ja suoraan sanottuna ruma, tietyt kauniimmat ja tarinan optimistisemmat valopilkut pääsevät erottumaan selkeämmin. Muistinko esimerkiksi mainita, että kaiken ankeuden ja masennuksen vastineeksi tässä nähdään ja kuullaan myös Disney-henkisiä värikkäitä ja luovia musikaalikohtauksia, jotka tasapainottavat erinomaisesti muuten raskasta kokonaisuutta? Eikä siinä kaikki, vaan kyseiset musiikkivideomaiset kohtaukset myös toimivat sävellyksineen sellaisenaan omina pieninä taideteoksinaankin, erityisesti kyynisen ankeriaan vaihtoehtorockista ammentava musiikkivideomainen kappale, jota kuuntelen henkilökohtaisesti tälläkin hetkellä.

Etelä-Korean omien poikien groteskimpi kalasatu on täynnä mitä mielettömämpiä yllätyksiä. Kuka olisi esimerkiksi uskonut halvan ja ruman cgi-animaation voivan milloinkaan toimia näin upeasti tarinan visuaalisena runkona? Kuka toinen taas olisi osannut aavistaa höhlältä kuulostavan "yhden huoneen" kalatarinan voivan olla näinkin väkevä, syvällinen ja viimeisen päälle harkittu dramaattinen kokonaisuus kuin Padak. Kun Padakin juoni itsessään kiemurtelee ja yllättää kohtaus toisensa jälkeen twisteillään sekä riemastuttavan kekseliäällä otteellaan, ei tällainen länsimainen jästi voi kuin ihastella varauksetta Leen johtaman tiimin upean persoonallista hengentuotosta.

Mielestäni uskomattomin yksittäinen käänne koko elokuvassa nähdään aivan viimeisten kymmenien minuuttien kohdalla, kun yksi kaloista valitaan teuraaksi vain, jotta asiakas pian päättääkin muuttaa mielensä ja valita itselleen toisen. Henkiin jäänyt kala alkaa pohtia omaa elämäänsä ja kyseenalaistaa aiempia motiivejaan, lopulta tämä löytää rohkeutta koettaa mahdotonta ja uhmata kohtaloaan päästäkseen elämään vapaana ilman ainaista pelkoa. Kuinka monessa länsimaisessa aikuisten animaatiossa muistat nähneesi vastaavaa?

Padakin tuotannosta vastasi samainen aasialainen firma, joka oli kustantamassa ja levittämässä viimevuotista Parasitea. Tiettävästi Padak on edelleen firman ainut aikuisille suunnattu animaatio, mikä on suoraan sanoen huutava vääryys, sillä näin omalaatuista tarinankerrontaa maailma mielestäni kaipaisi huomattavasti nykyistä enemmän.


Arvio: 4.5/5


PADAK-PADAK, 2012 Etelä-Korea
Ohjaus: 
Dae-Hee Lee
Käsikirjoitus: 
Dae-Hee Lee
Näyttelijät: 
Hyeon-ji KimHyun Kyung-sooHo-san Lee

tiistai 9. helmikuuta 2021

Leafie, a Hen into the Wild (2011)


"Siis ei voi olla totta. Jätkä nyt varmaan vaan trollailee ihmisiä huvikseen arvostelemalla tällaisia lastenkirjoihin perustuvia eteläkorealaisia halpispiirrettyjä, joista kukaan ei kotimaansa ulkopuolella ole koskaan kuullutkaan. Jätkä muuten on varmaan ihan elitistikin, kun ei vaan suosiolla arvostele jotain valmiiksi tunnettuja suosikkeja mistä ihmiset oikeasti kanssa tykkää!"

Kyllä.

Leafie, a Hen into the Wild on oman genrensä pieni satuhelmi taatusti yhdestä maailman aliarvostetuimmista animaatiomaista, Etelä-Koreasta, tuosta Japanin ja Kiinan välissä sijaitsevasta kulttuurisesti sekä kielellisesti äärimmäisen kiehtovasta saarekkeesta, jonka kanta-asukkaat ovat perinteisesti erittäin huonossa maineessa kotimaisen animaation arvostamisen ja taloudellisen tukemisen suhteen. Leafie, a Hen into the Wild onkin tässä mielessä positiivinen poikkeus, sillä se nauttii edelleen mainetta tekomaansa kautta aikain suosituimpana ja yleisen mielipiteen mukaan myös laadukkaimpana genrensä luomuksena.

Ja kyllä, tarina perustuu kotimaassaan suosittuun piskuiseen lasten satukirjaan, jonka ajattomiin teemoihin lukeutuu mm. oman paikkansa löytäminen ja äitiys. Tarinan päähenkilö on äärimmilleen koneistetusta tehokanalasta karkaava kana, jonka elämällä ei ensin näytä olevan sen enempää tarkoitusta kuin sijaakaan häkin ulkopuolella. Kaikki muuttuu kanan löydettyä orvoksi jääneen ankanmunan ja päätettyä kasvattaa sen omanaan. Loppu tarina on omanlaisensa eriskummallinen variaatio klassisesta rumasta ankanpojasta, mutta ankanpojan sijaan tällä kertaa voinee puhua ennemmin dysfunktionaalisesta perheestä.

Mikäli animaation lähihistoria viimeiseltä kolmelta tai neljältä vuosikymmeneltä ei ole erikseen tuttua kauraa, niin varsinaisen jättimäisen Hollywood-tuotosten parissa on perinteisesti ahertanut valtavat määrät myös aasialaisia taiteilijoita, huomattavia osia Disneyn ja Pixarin klassikoistakin on todellisuudessa tuotettu Etelä-Korean kaltaisissa halvemmissa idän maissa, mistä myös paikallinen osaaminen on hiljalleen lähtenyt versomaan täysin omiin suuntiinsa. Moni Leafien tuotantoon osallistunut kansainvälisen tason paikallinen huippuosaaja onkin todellisuudessa ansainnut kannuksensa nimenomaan länsimaisten jättituotantojen parissa, minkä myös huomaa työjäljen laadussa.

Leafien animaatio myötäilee klassista Disneyn ja Studio Ghiblin elokuvien tyyliä, eikä olematon budjetti näytä vaikuttaneen korealaisen työryhmän päätöksiin mitenkään merkittävissä määrin. Omiin silmiini ei esimerkiksi kertaakaan osunut perinteistä nopeasti kyhättyä halpaa ja tökeröä cgi-roskaa, jollaiseen tyypillisesti törmää monissa halvahkoissa genren tuotoksissa. Niiden sijaan päästään ihailemaan poikkeuksellisen näyttäviä ja kauniita käsinmaalattuja satukirjamaisemia. Elokuvan ohjauksesta vastannut Seong-yun Oh onkin kertonut studion nähneen huomattavasti vaivaa tehdäkseen Leafiesta mahdollisimman kauniin, eikä näitä voi ainakaan yrityksen puutteesta moittia.

Ehkä eniten katsojia jakanut piirre liittyy Leafien loppuun, joka versiosta riippuen on joko äärimmäisen tyly tai vain kauniin melankolinen. Itse katsoin leikkaamattoman alkuperäisversion, jossa oman tulkintani mukaan haluttiin korostaa myös äitiyden synkempää puolta, kuten armottomuutta ja valmiutta satuttaa muita suojellakseen omiaan, mutta sensuroidussa versiossa tämä loppukaneetti on luonnollisesti poistettu liian väkivaltaisena ja pelottavana. En ole varma, kumpi näistä oikeasti on loppujen lopuksi se ainut oikea ja parempi, mutta ymmärrän täysin puoltavat argumentit kumpaisenkin puolesta. Harvoin muutaman hassun sekunnin pituinen leikkaus muuttaa yhtä paljon koko elokuvan tarinaa kuin Leafiessa.

Leafie, a Hen into the Wild on kerrassaan loistava piirretty draamaelokuva, valovuosia parempi kuin mitä sen kaiken järjen mukaan kuuluisi olla. Nautin sen viimeisen päälle mietitystä kypsemmästä tarinasta, iloitsin sen satukirjamaisuudesta ja jopa nauroin ääneen sen tarkoituksellisen tyhmälle pissa- ja kakkahuumorille. Pisteeni annan ehkä vähän yläkanttiin, mutta katson sen tällä kertaa täysin ansaituksi.


Arvio: 4.5/5


MADANGEUL NAON AMTAK, 2011 Etelä-Korea
Ohjaus: 
Seong-yun Oh
Käsikirjoitus: 
Eunjeong Kim
Näyttelijät: 
Cheol-min Park, Choi Min-sik, Jeon Sook-Kyeong, Moon So-ri, Sang-hyun Kim, Seung Ho Yoo

perjantai 5. helmikuuta 2021

The Wolf House (2018)


Günter Grass
 oli yksi viime vuosisadan suurista kirjailijoista, Nobel-voittaja ja jonkinasteinen kirjallinen hullu nero muutenkin. Miehen tavanomaiseen kerrontatyyliin kuului jo ensimmäisistä tuotoksistaan lähtien tietynlainen kuivaan huumoriin luonnikkaasti istuva absurdi surrealismi ja fantasia, joka miehen ikääntyessä sai aina vain kryptisempiä muotoja. Grassin myöhemmän kauden tuotoksissa jopa narratiivi on pirstaloitunut spiraalimaiseksi vyöryksi tajunnanvirtamaisia kielellisiä mielikuvia, viittauksia, aikatasoja, aiheita ja hahmoja, joiden fuusioituminen lukijan aivonystyröissä tuottaa parhaimmillaan suorastaan tajuntaa laajentavia elämyksiä.

Chileläinen The Wolf House ei suoranaisesti liity Günter Grassin tuotantoon mitenkään, mutta sen houreinen ja unenomainen psykologinen narratiivi toi hyvin vahvasti mieleeni Grassin Kampelan, Rottarouvan ja Koiran vuosia, eikä vain vähiten siksi, että kyseessä on osittain saksankielinen elokuva. Siksi Chilen omien luovien hullujen hämärääkin hämärämpään hengentuotokseen kannattaa myös suhtautua pienellä varovaisuudella, sillä näin kuumeisesta kertomuksesta ei ihan jokainen voikaan tykätä.

The Wolf Housen ”tarina” sijoittuu Chilessä sijaitsevaan kahden porsaan asuttamaan pikkuiseen mökkiin, jonne päähenkilö pakenee isoa pahaa sutta. Loppu kertomus heijastanee enemmän tai vähemmän päähenkilön mielen liikkeitä, sillä animoidun talon sisältö asukkaineen on todellisuudessa subjektiivinen ja heijastaa kokijansa levotonta psyykettä ja alati tunnetilasta toiseen vaeltelevaa mielikuvitusta. Mitä tahansa voi tapahtua: lattialle pirstoutuneesta posliinista kasvaa käsi, seinälle maalatut lapset syövät päähenkilön, yöpöydälle ilmestyy irtopää, pikkupojan takaraivoon ilmestyy reikä, minkä jälkeen tämä muuttuu puuksi, ym.

Vastaavia kuvajaisia voisi luetella toki enemmänkin, mutta kehotan lukijaa mieluummin itse katsomaan elokuvan ja tekemään omat johtopäätöksensä. Tekniikkanahan tässä on tietysti ollut stop motion, ja materiaalina on käytetty suunnilleen mitä tahansa käteen osuvaa teipistä, paperimassasta ja muovailuvahasta erilaisiin öljyväreihin. Parhaimmillaan hahmot ja perspektiivit vain maalataan seinään tai kattoon ja hahmot kasaantuvat itsestään ympäröivästä romusta, minkä jälkeen näistä tulee osa muuta tarinaa. Samoista hahmoista mutatoituu edelleen kaiken aikaa Emile Cohlia mukaillen uusia sitä mukaa kun ahdistuneen päähenkilön alitajunta keksii luoda uusia kertojan houraillessa kaiken aikaa taustalla omiaan.

En tiedä minkälainen mielipuoli pystyy luomaan mitään edes likelle näin hämmentävää, mutta olen vilpittömän iloinen, että vielä 2010-luvullakin on mahdollista saada kansainväliseen levitykseen näin kajahtanutta settiä. Günter Grassin myöhäistuotannon ja Jan Svankmajerin kaltaisten tekijöiden surrealistisimpien töiden ystäville tätä voinee suositellakin, mutta kuten sanottua, tällaisia elämyksiä ei milloinkaan voi suositella aivan kenelle tahansa, suurin osa tavallisesta keskivertoyleisöstä todennäköisesti vain vihaa sitä. The Wolf Housen kaltaisen luovan kummajaisen nauttiminen edellyttää tietynlaista istumalihaskuntoa sekä asennoitumista, jota valtavirtayleisöltä harvemmin löytyy.

Mutta mistä The Wolf House loppujen  lopuksi edes kertoi? Seksuaalisuuteen ja sukupuolisiveellisyyteen liittävästä ahdistuksesta ja fobioista? Läheisen kuolemaan ja menetykseen liittyvästä post-traumaattisesta stressioireyhtymästä? Identiteetin ja kehonkuvan hajoamisesta omaan itseensä? Tämä arvoituksellinen painajainen kummittelee katsojansa alitajunnassa vielä vuosikausien päästäkin.
 

Arvio: 4.5/5


LA CASA LOBO, 2018 Chile, Saksa
Ohjaus: 
Cristobal León, Joaquín Cociña
Käsikirjoitus: 
Cristóbal León, Joaquín Cociña, Alejandra Moffat
Näyttelijät: Amalia Kassai, Rainer Krause

torstai 4. helmikuuta 2021

Susikansa (2020)

Vanhat tarinat kertovat, että Irlannissa tapasi muinaisina aikoina elää niin paljon susia, että maata kutsuttiin kansan keskuudessa susien saareksi. Aika ja asutuksen leviäminen kuitenkin teki tehtävänsä, ja pitkälle ennen modernin ajan aamunkoittoa laji oli tuhottu sukupuuttoon paitsi Irlannista, myös koko läntisestä Euroopasta Suomen kaltaisia periferioita lukuun ottamatta. Kansansaduissa verenhimoinen peto elää tätä nykyä lähinnä ikuisen roiston symbolisena arkkityyppinä ja muistona menneistä ajoista.

Susikansan tarina sijoittuu kaukaiseen sadunomaiseen menneisyyteen. Tarina käynnistyy susilauman hyökättyä köyhän puunhakkaajan kimppuun. Yhtäkkiä sudet perääntyvät, ja metsästä ilmestyvä hyväntahtoinen henki parantaa tämän veriset haavat kosketuksellaan. Taikauskoinen rahvas kutsuu henkiolentoja susikansaksi, myyttisiksi ikiaikaisissa metsissä susilaumoissa eläviksi taruolennoiksi, joilla on unissaan kyky muuttaa muotoaan ihmisen kaltaisesta hahmosta petoeläimeksi.



Kauan olivat ihmiset ja susikansa eläneet hiljan sopusoinnussa, mutta pimeän ajan tietämättömyyden ja vieraanpelon vallattua luonnosta ja omasta perimästään vieraantuneiden ihmisten sydämet usko raamatullisista totuuksista poikkeavia käsityksiin tietää vankeutta ja kuolemaa uskonkiihkoisten käskynhaltijain kynsissä. Ahdasmielisen järjestelmän ulkopuolella ei yleisen uskon mukaan ole hyvää eikä pelastusta, vaan ihminen on tarkoitettu syntymästään asti vangiksi syvälle sisimpäänsä iskostettuun pelkoonsa.

Näin kuuluu tarinan tausta, mutta sen syvemmälle en lukijaa johdattele, sillä varsin simppeli kokonaisuus on harmillisen helppo spoilata haluamattaankin. Cartoon Saloonin ja Tomm Mooren tuntien tuskin tulee kuitenkaan yllätyksenä, että kyseessä on jälleen Prinsessa Mononokelle syvään kumartava kertomus ystävyydestä sekä henkilökohtaisen moraalin asettamisesta yleisen mielipiteen edelle, ihmisen pirstoutuneesta, luontosuhteesta, taikauskosta, perheestä ja monesta muusta elämän pienestä ja suuresta tärkeästä asiasta, jollaisista toivoisin yleensäkin näkevän tehtävän näin sielukkaita ja kauniita elokuvia meidänkin aikanamme.



Palaan mielessäni muutaman vuoden takaiseen aikaan, jolloin Cartoon Saloon julkaisi ensimmäiset luonnokset 
Susikansasta. Ensimmäinen reaktioni oli hämmennys, sillä vaikka tiesin näiden tekijöiden tarinankerronnallisten avujen huikeasta tasosta, en varsinaisesti syttynyt melko tylsältä vaikuttaneelle hahmotelmalle. Nyt itse elokuvan katsottuani tiedän tekijöiden olleen alusta asti oikeassa ja minä väärässä, sillä vääristyneistä ennakko-odotuksistani huolimatta Susikansa osoittautui jo valmiiksi maailman (laadullisesti) johtaviin animaatiostudioihin kuuluvien irlantilaisten uran tähänastiseksi huippukohdaksi, yhdeksi kautta aikain parhaista animaatioelokuvista sekä todennäköisesti yhdeksi alkaneen vuosikymmenen parhaimmista yksittäisistä elokuvista ylipäänsä.

Cartoon Saloonin ja Tomm Mooren mestariteoksen visuaalista tasoa ja tyyliä ei taaskaan voi kuin ihailla ihailemasta päästyään. Moore tunnetaan tavastaan imeä inspiraationsa irlantilaisista miniatyyrimaalauksista, joissa tietty geometria, ornamentiikka, yksinkertaistetut värit ja litteä kaksiulotteinen perspektiivi ovat perinteisesti kaikkein keskeisimpiä elementtejä. Tällä kertaa Moore tiimeineen on vielä erikseen pyrkinyt rikkomaan omia sääntöjään heittämällä mukaan kolmiulotteisempaa perspektiiviä hyödyntäviä unikohtauksia, paikoin hyvinkin erilaisia vanhan ajan käsityöltä maistuvia tussauksia ja luonnosmaisempaa kynänjälkeä sekä Bambin mieleen tuovan kauniin vesivärimaalatun taustan. Teknisesti kyseessä siis lienee tekijöidensä tähänastisista teoksista monipuolisin.



Susikansan kohdalla shown luonnollisesti varastaa tekijöidensä poikkeuksellinen taito kertoa kiehtovia ja loppuun asti viilattuja tarinoita. Etukäteenhän Susikansan käsikirjoitusta oli moitittu tietynlaisesta kunnianhimottomuudesta, mutta itseäni vähän simppelimpi juonikyhäelmä ei häirinnyt laisinkaan, sillä niin hyvin siitä on osattu ottaa jokainen sekunti irti. Verrattuna samojen tekijöiden The Secret of Kellsiin ja Song of the Seahin Susikansa on huomattavasti kimurantimpi, aikuisempi ja synkempi. Mooren ja muun studion otteita voikin mielestäni suoraan verrata Disneyn 90-luvun kultakauden parhaisiin tuotoksiin, kuten Kaunottareen ja Hirviöön ja Notre Damen kellonsoittajaan.

Jos Susikansa tuottaa mielihyvää niin silmille kuin tarinankerronnallisia avuja arvostavan animaatiofanin nautintohermoon, kannattaa korvansa pitää auki myös yhdelle kautta aikain upeimmista ääniraidoista. Tom Mooren ja kumppaneiden erityiseksi ansioksi on todettava, ettei näillä ole ollut minkäänlaista kiirettä tarinansa suhteen, vaan siihen on saatu ynnättyä mukaan myös monen nykykatsojan kammoamia hitaampia ja hiljaisempia kohtauksia, joilla rytmitetään oikeaoppisesti koko muuta tarinaa jännityksen kasvaessa loppua kohden eksponentiaalisesti aina huikeaan kliimaksin jälkeiseen raukeamiseen asti. En muistakaan nähneeni toista yhtä elävältä kuulostavaa saman lajin teosta sitten Long Way Northin.

Susikansan ilmestymisestä on vasta muutama kuukausi aikaa, mutta voin jo nyt povata sille tulevaisuuden genreklassikon valtikkaa. Ei ole väärin todeta, että näin ennakkoluulotonta ja virtuoosimaisella mestarin otteella luotuja taideteoksia näkisin mieluusti Disneynkin tekevän, mutta valitettava lienee kuitenkin tosiasia, ettei näin paljon valtavirrasta poikkeava elämys voi milloinkaan saavuttaa massojen suurta suosiota. Tästä syystä Susikansa onkin niin ainutlaatuinen ja pysäyttävä yksilö lajissaan – yksinäinen susi, jonka ulvonnan saattaa kuulla tuulettomana täysikuisena yönä, mutta jonka tähti loistaa sitäkin kauniimmin ja kauemmaksi kuin yhdenkään muun toisen saman lajin teoksen vuosikausiin.

On todella sääli, Moorea ja Cartoon Saloonia Hayao Miyazakin ohella voimakkaimmin inspiroinut animaattori ja opettaja Richard Williams ehti nukkua pois vuosi pari ennen Susikansan ilmestymistä. Mies olisi varmasti ollut oppipojistaan ylpeä.


Arvio: 5/5


WOLFWALKERS, 2020 Irlanti, Luxemburg, Ranska, USA
Ohjaus: Ross Stewart, Tomm Moore
Käsikirjoitus: 
Jericca Cleland, Ross Stewart, Tomm Moore, Will Collins
Näyttelijät: 
Eva Whittaker, Honor Kneafsey, John Morton, Jon Kenny, Maria Doyle Kennedy, Sean Bean, Simon McBurney, Tommy Tiernan