Celebrity Deathmatch (1998-2005)

Vuosien 1996-1997 tietämillä MTV:n mahtava animaatiokoneisto vaikutti ajautuneen lyhyessä ajassa täydelliseen kaaokseen likimain kaikkien kaapelikanavan animaatioprojektien tullessa yhdessä ainoassa hujauksessa päätökseensä aina The Maxxin ja The Headin muodostamasta kaksikosta aina Beavis & Butt-Head - iloiset teinipojat kaltaiseen aikansa majesteettiseen mestariteokseen. Uusista nimistä vain Daria pystyi kilpailemaan suosiosta aikansa nimekkäämpien kilpailijoiden kanssa, joten MTV:n päättävät elimet tarvitsivat kipeästi uutta verta ja tuoreita ideoita paikkaamaan vanhojen suosikkien jättämää aukkoa firman katalogissa. Tähän tarkoitukseen MTV päätti palauttaa ohjelmistoonsa enemmän tai vähemmän omakustanteisiin animaatiolyhäreihin keskittyvän, tällä kertaa "Cartoon Sushin" nimellä kulkevan erillisohjelmansa, joka ei kuitenkaan onnistunut poikimaan Liquid Televisionin varhaisvuosien tapaan nopeasti merkittäviä uusia osaajia firman riveihin.

Yksi monista Cartoon Sushissa näytetyistä lyhäreistä oli Eric Fogelin luotsaaman tiimin huvikseen tekemä showpainia parodioiva claymation-pätkä, jossa Marilyn Manson ja Charles Manson ottavat toisistaan verisesti mittaa painikehässä. MTV:n johto ei ollut työntekijöidensä näytteestä järin innostunut, mutta firman kaivattua myöhemmin pikaisella aikataululla väliaikaohjelmaa Super Bowliin, päätettiin yhteyttä ottaa jo The Headin parissa pätevöityneeseen Eric Fogeliin. Tähän kyseiseen viihdepätkään ainoaksi ehdottomaksi vaatimukseksi annettiin Spice Girlsin ja Hansonin mukanaolo, joten Fogel työryhmineen päätyi tuottamaan tyylilleen uskollisesti lyhärin painikehässä tappelevista teinibändeistä. Tällä kertaa yleisön reaktiot ylittivät niin tekijöiden kuin asioista päättävienkin odotukset ruhtinaallisesti, mikä edelleen johti konseptin laajentamiseen kokonaiseksi televisiosarjaksi.

Jokainen älyllistä elämää haikaileva voikin suosiolla toivonsa heittää, sillä Celebrity Deathmatch on alusta asti tarkoitettu oikeaksi matalamielisyyden multihuipennukseksi. Koko kupletin yksinkertainen idea on kaikessa banaaliudessaan napata roskalehtien sivuilta sekä massamediasta oikeita ja kuviteltuja julkkiskahinoita, ja pistää muovilla ja botoxilla korjaillut mallinuket mätkimään toisiaan turpaan mitä surrealistisimmin kääntein: tyypillisesti jokainen tappelu sisältää gorea ja verta, raajojen irtoilua sekä radioaktiivisten pierujen kaltaisia hienostuneita ihmisentappovälineitä. Ikimuistoisimmista kohtaamisista mainittakoon ainakin Michael Jacksonin ja Madonnan yhteentörmäys, jonka lomassa kahdesta pahasta leikellympi muuttuu hamsteriksi, Alfred Hitchcockin ja Steven Spielbergin kohtaamisessa jälkimmäinen joutuu liitonarkin henkien silpomaksi, ym. Celebrity Deathmatchin anarkistisen arvaamattomasta ja kahelista huumorista joko pitää paljon tai sitten ei yhtään.

Celebrity Deathmatch oli aikoinaan alusta asti yksi MTV:n suosituimmista animaatioista, mutta ensimmäisten tuotantokausien jälkeen sarjan tuotanto alkoi vähitellen ajautua vaikeuksiin, eikä pelkästään kilpailevien mediakorporaatioiden haluttomuudesta antaa lupaa käyttää suosikkihahmojaan liian epäkorrektiksi ja väkivaltaiseksi koetussa parodiassa. Yksi peruutetuista jaksoista oli esimerkiksi suunniteltu Star Trekin ympärille ja huipentunut kapteeni Kirkin ja Picardin väliseen mittelöön, mutta Paramountin vastustus kaatoi lopulta koko hankkeen William Shatnerin antamasta siunauksesta huolimatta. Uuden vuosituhannen paremmalla puolella Celebrity Deathmatchin suosio oli ehtinyt jo kasvaa sellaisiin mittoihin, että MTV suunnitteli aiheesta jo kokonaista hyllytetyksi joutunutta pitkää elokuvaansa, jonka sijaan sarjasta alettiin tuottaa jonkinlaista lyhyeksi jäänyttä eurooppalaista spin-offia. Fogelin hengentuotoksen pienen sivupolun negatiivinen vastaanotto vaikutti omalta osaltaan koko muun sarjan ennenaikaiseen lakkautukseen vuonna 2002.

Piankos MTV:n johtoa kuitenkin alkoi hävettää hittisarjansa hätiköity suolistaminen, joten Eric Fogelin ja kumppaneiden omin luomus päätettiin herättää vain paria vuotta myöhemmin ensimmäisen kerran firman omistavan Viacomin tuotosten voimin henkiin tuolloin uutuuttaan kiiltelevälle MTV2-kanavalle, jossa alkuperäistä heikommaksi osoittautunut reboot onnistui aluksi keräämään miljoonayleisön kuihtuen vähitellen olemattomiin vain parinkymmenen jakson kuluessa. Sittemmin vanhaa suosikkia on koetettu manata kuolleista ainakin kahdesti, joista viimeisin, Ice-T:n tuottama yritys julkistettiin jokusen vuotta sitten ilman sen konkreettisempaa jälkeä. Nykyisin tätä aikansa klassikkoa ei olekaan enää mahdollista katsoa kuin kämäisiltä bootleg-nauhoitteilta, sillä legendaarisen neljän ensimmäisen tuotantokauden tekijänoikeuksia koskevien kiemuroiden vuoksi kaikenlaiset viralliset julkaisut ovat pannassa.


Arvio: 4/5


CELEBRITY DEATHMATCH, 1998-2005 USA
Ohjaus: Andrew Horne, Eric Fogel, Jack Fletcher
Käsikirjoitus: Eric Fogel, Matt Harrigan, Michael Rubiner, Micheal Gans, Randolph Heard
Näyttelijät: Chris Edgerly, Jim Thornton, Len Maxwell, Masasa Moyo, Maurice Schlafer, Mills Lane, Steve Austin

Last Days of Coney Island (2015)

Uudelle vuosituhannelle tultaessa Ralph Bakshin nimi oli loattu tervalla ja höyhenillä, tämän menestyksekäs ura valtavirtayleisön osalta suurelta osin unohdettu, eikä viimeisimpien epäonnistumistensa myötä alan piireissä radioaktiiviseksi käyneelle miehelle tuntunut enää löytyvän töitä laisinkaan. Vuosikausien hiljaiselon jälkeen Ralph itse avautui eräässä haastattelussa luonnostelemastaan pitkästä animaatioprojektista, jota mies oli turhaan yrittänyt jo pidempään tarjota elokuvamaailman korkeammille voimille vain tullakseen kerta toisensa jälkeen käännytetyksi jo ovella. Uljaalla uudella aikakaudella ei näyttänyt olevan kysyntää aikuisanimaation osaamiselle – ja vaikka olisi ollutkin, olisi moisen tuottaminen tyypillisellä Hollywood-budjetilla ollut tähtitieteellistä uhkapeliä ja varma taloudellinen itsemurha. Kahdeksaakymmentä ikävuotta lähestyvän Ralph Bakshin peli näytti olleen pelattu.

Mestari Bakshilta oli kuitenkin jäänyt huomaamatta, miten maailmaan oli hiljan ilmestynyt internetiksi kutsuttu uusi kommunikointiväline, jonne myös animaatiomaailman jumalten epäsuosioon joutuneen Bakshin tuotanto päätyi jo varhain jakoon ihmisten kummasteltavaksi. Aikojen saatossa kuhina Bakshin uran ja elokuvien ympärillä alkoi jo kasvaa sellaisiin mittoihin, että ilmiö alettiin ymmärtää myös maailman medioissa sekä alan festareilla: vähitellen pannaan joutuneen miehen teoksille alettiin järjestää yhä enemmän näytöksiä sekä niiden ohjaaja kutsua vierailevaksi tähdeksi tapahtumiin ja vastaanottamaan lukuisia palkintoja elämäntyöstään. Vähitellen myös useampi nuoremman polven nimitekijä astui julkisuuteen kertomaan suhteestaan Ralph Bakshin elokuviin, innokkaimmissa piireissä ilmestyessään pornoksi haukuttua Fritz - kova kollia luonnehdittiin jopa taideleffaksi.

Näin siis syntyi pohja Ralph Bakshin uran viimeiselle animaatiolle, joka myös kohtalokkaasti The Last Days of Coney Islandina tunnetaan. Ymmärrettyään kasvaneen kulttisuosionsa sekä animaatioprojektinsa mahdottomuuden Bakshi päätyi lopulta rahoittamaan jäähyväistyönsä joukkorahoituskampanjan kautta lähimpien ystäviensä sekä perheenjäsentensä avustuksella. Pitkästä ja vaikeasta tuotantoprosessistaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – Coney Islandin asukkaiden väkivaltaisesta maailmasta sekä yhden miehen traumaattisista muistoista kertova lopullinen taideteos onkin tekijänsä varhaisvuosien likaisten klassikoiden omimpaan tapaan vähintään yhtä paljon puhtaan taiteellisen silmän kuin legendaarisen luovan säästökuurinkin synnyttämää vaivoin hallittua tajunnanvirtaa sekä orgaanis-intuitiivista kaaosta. Coney Islandin tarina ja hahmot ovatkin loppujen lopuksi täysin merkityksettömiä tekijöitä, joihin vaivoin kiinnittääkään huomiotaan elokuvaa katsoessaan.

Joku vähemmän aiheeseen syventynyt voisi luonnehtia Last Days of Coney Islandia silkaksi sekasotkuksi, jonka ainut tarkoitus lienee ollut antaa Bakshille tilaisuus esitellä aivan liian pitkään mielessään hautomia irtonaisia visuaalisia ideoita viimeisimmän käsillä olevan tekniikan avulla lähimmäistensä kanssa. Kritiikki on mielestäni myös hyvin osuvaa, sillä juuri siitähän tässä periaatteessa onkin kyse: Coney Island tarkoitettiinkin tekijänsä viralliseksi joutsenlauluksi ja auringonlaskuun katoavaksi viimeiseksi matkaksi, eikä Bakshi selvästikään halunnut päättää 60-vuotista uraansa ikävällä tai surullisella nuotilla. Itse näkisin Coney Islandin silkassa visuaalisessa mielessä ehkäpä luomisvoimaisimpana ja inspiroituneimpana Bakshina sitten miehen alkuaikojen anarkistisemman tuotannon; omalla tavallaan tässä teoksessa kiteytyykin hienosti moni vaihe tekijänsä uran ja elämän varrelta aina 70-luvulta viime aikojen maalaustaideprojekteihin asti.

Last Days of Coney Island julkaistiin virallisesti internetissä Ralph Bakshin 77-vuotissyntymäpäivänä lokakuussa 2015, vuosien varrella menehtyneille ystävilleen ja kollegoilleen omistamansa jäähyväislyhärin myötä päätöksensä sai samalla myös yksi animaation taiteen suurista tarinoista. Rauhallisia eläkepäiviään Ralph Bakshi onkin sittemmin viettänyt yhdessä perheensä kanssa käyttäen liikenevän aikansa perustamansa animaatiokoulun sekä taideharrastustensa tukemiseen, toisinaan mies myös jakaa taidettaan sekä kirjoittelee ajatuksiaan myös sosiaalisessa mediassa kaikenikäisten ihailijoiden iloksi. Kaikista urallaan kokemistaan ylä- ja alamäistä huolimatta Ralph Bakshi elää ja voi hyvin, henkilökohtaisesti myös toivon miehelle hyvää terveyttä ja pitkää ikää, sillä panettelijoiden puheista huolimatta sympaattisen rempseä Bakshi on onnistunut tuottamaan tähän maailmaan enemmän iloa kuin monta tusinaa hienostuneempaa persoonallisuutta yhteensä.

Kauan eläköön Ralph Bakshi!


Arvio: 3/5


LAST DAYS OF CONEY ISLAND, 2015 USA
Ohjaus: Ralph Bakshi
Käsikirjoitus: Ralph Bakshi
Näyttelijät: Joey Camen, Jonathan Yudis, Libby Aubrey, Omar Jones, Richard Singer, Robert Costanzo, Ron Thompson, Tina Romanus

Spicy City (1997-1998)

Ralph Bakshi oli nuoruusvuosinaan yksi räväkimmistä ja vallankumouksellisimmista uranuurtajista animaation saralla. Vielä 80-luvulla ja varsinaisen elokuvauransa nuupahdettua mies onnistui säväyttämään ensin Rolling Stonesin musiikkivideolla ja sittemmin myös jälkikäteen surkuhupaisan kokaiiniskandaalin tappaman Mighty Mouse: The New Adventuresin parissa. Animaation noustua jälleen parrasvaloihin Roger Rabbitin myötä avautui valtavirran vierastamalle veteraanille mahdollisuus palata jälleen sorvin ääreen pitkien elokuvien pariin, mutta studion johdon kusaisema Cool World -floppi onnistuikin vain pahentamaan ohjaajan ahdinkoa entisestään. Kovia kokenut Ralph oli uudella vuosikymmenellä käytännössä animaatiomaailman päättävien tahojen mustalla listalla – siitäkin huolimatta, että 90-luvun muoti oli kuin luotu juuri Bakshin kaltaisille rosoisemmille taiteilijapersoonallisuuksille. Vuosikymmenen alussa ohjaamansa kuriositeettimaisen näytellyn televisioelokuvan ohella mies tienasikin näihin aikoihin leipänsä pitkälti maalauksiaan kaupittelemalla.

Vuosikausien hiljaiselon jälkeen alkoi kuitenkin kuulua kummia. MTV ja muutama muu suosittu kaapelikanava olivat jo hyvissä ajoin alkaneet panostaa aikuisemmalle yleisölle suunnattuun animaatiotarjontaan, mutta vuosikymmenen puolivälissä myös Spawnin oman tarjontaansa napannut HBO lämmitteli neuvotteluja Matt Stonen ja Trey Parkerin luonnosteleman aikuisemman satiirisarjan tuottamisesta. Kysyntä kypsemmälle animaatioviihteelle oli toisin sanoen tuolloin huipussaan, joten myös genren pistämätön konkari itse päätettiin värvätä täydentämään HBO:n katalogia omalla vapaavalintaisella luomuksellaan. Ilmassa oli jännityksen tuntua, kuin jotain suurta olisi ollut tuloillaan ainakin paperilla... mutta paperille se suuruus myös jäi, sillä kuuteen episodiin jäänyttä Spicy Cityä ei meidänkään aikanamme taida muistaa kukaan muu kuin Ralph Bakshi innokkaimpine faneineen.

Spicy Cityn erityiseksi ansioksi on ensinnä mainittava, että vaikka sarja onkin nimellisesti suunnattu aikuisille, eivät tekijät kuitenkaan ole monen muun kaltaisensa tavoin hyödyntäneet tilaisuutta heittämällä sekaan vain mahdollisimman paljon teletappejakin lapsellisempaa kiroilua ja kakkahuumoria. Spicy City tuntuisikin imeneen vaikutteita perinteisiä animaatiosarjoja runsaammalla kädellä Twilight Zonen ja Tales from the Cryptin kaltaisista antologiasarjoista, joskin tyyli on tällä kertaa film noirista ja pulp-kirjallisuudesta ammentava kyberpunk vähän kasarivuosien Heavy Metalin eroottista kuvastoa mukailevalla otteella. Kukin jaksoista kertoo tulevaisuuden dystooppiseen maailmaan sijoittuvan tarinan romantiikasta ja väkivallasta, pahoista kytistä, gangstereista ja sinne tänne pomppivista irtoraajoista. Omassa suosikkijaksossani mies rakastuu omistajaltaan karanneeseen irtokäteen.

Niin upea kuin Bakshin käsikirjoitustiiminsä kanssa luonnostelema sarja ajatustasolla onkin, piilee kupletissa yksi iso ongelma, joka mielestäni tappaa suuren osan lopputuotteen rajattomasta potentiaalista. Spicy Cityssä ei esimerkiksi ole juurikaan hyödynnetty alagenren kikkoja muutamia virtuaalitodellisuuden kaltaisia perusasioita pidemmälle, eikä Bakshin luomuksessa tunnu olevan nimeksikään pintaa syvempää sanomaa: Bakshin loihtima maailma on yksinkertaisesti vähän likaisempi ja synkempi versio 70-luvun New Yorkista, mutta ei mitään sen enempää. Sarjan kontekstin ollessa ohkainen myös sen tarina ja hahmot tuntuvat enimmäkseen puolituntiseen muottiin venytetyltä lyhärimateriaalilta; suurin osa sujuvasti animoidun ja näytellyn Spicy Cityn kertomuksista olisi mielestäni toiminut huomattavasti näppärämmin vaikkapa kymmeneen minuuttiin typistetyssä tiiviimmässä muodossa.

Bakshin animaation käsikirjoituspuolen ongelmat pantiin aikoinaan merkille myös HBO:lla. Kun kanavan johtavat auktoriteetit päättivät ottaa asioista selvää ja tarkistivat palkollistensa taustoja, nämä huomasivatkin Bakshin pestanneen tuotantotiimiinsä rautaisten ammattilaisten sijaan lähimpiä ystäviään ja sukulaisiaan, mm. poikansa Preston Bakshin. HBO:n johdon otettua löytönsä tiimoilta yhteyttä sarjan isään vaatien tätä potkujen uhalla välittömästi vaihtamaan käsikirjoitustiimiinsä asiansa osaaviin nimitekijöihin, Bakshi näki aikansa tulleen ja sanoutui mieluummin irti koko projektista. Lupaavasta konseptistaan, pienoisesta kulttiyleisöstään sekä suunnitellusta jatkostaan huolimatta massasta erottuva Spicy City päädyttiin näin tuhoamaan karusti vain kuuden episodin jälkeen liiankin ylpeäksi käyneen luojansa niskuroinnin vuoksi. Kahden vähäisen lyhärin sekä pystyyn kuolleen televisiosarjan jälkeen Ralph Bakshille koittikin näin jälleen paluu maalaustaiteen pariin...


Arvio: 2.5/5


SPICY CITY, 1997-1998 USA
Ohjaus: Ennio Torresan Jr., John Kafka, Ralph Bakshi
Käsikirjoitus: Douglas Brooks West, Franz Henkel, Lawrence Chua, Lou Walker, Preston Bakshi, Ralph Bakshi, Willie Perdomo
Näyttelijät: Charlie Adler, James Keane, Letitia Hicks, Lewis Arquette, Matthew Flint, Michelle Phillips, Ralph Bakshi

The Head (1994-1996)

Maailmaan mahtuu monta monituista piirrettyä televisiosarjaa, jotka eivät juuri ole nauttimastaan kulttisuosiosta huolimatta jättäneet jälkeensä kuin epämääräisen muiston vanhojen fanien keskuudessa. The Headin tarkkaa syntytarinaa esimerkiksi ei tiedetä juuri epämääräisiä kaskuja pidemmälle, mutta harvojen uskottavien lähteidenkin perusteella kyseessä oli yksi varhaista animaatiotarjontaansa loputtomasti laajentamaan pyrkineen MTV:n rempseiden ysärivuosien hulluimmista aivopieruista. Muista kanavansa animaatioprojekteista tunnetun, Eric Fogelin luotsaaman katraan kokoon kursimaa sarjaa näytettiin aikoinaan osana eriskummallisiin ja kokeellisiin luomuksiin keskittyneen Oddities-nimikkeen alla yhdessä The Maxxin kanssa ennen idean kuoppaamista sisältöineen päivineen. Kuten niin montaa muuta MTV:n animaatiosarjan lopetuspäätöstä, myös Oddities-kaksikon lakkautusta on luonnehdittu höhläksi ratkaisuksi, sillä molemmat olivat ilmestyessään varsin suosittuja.

The Headin tarina alkaa Jim-nimisen nuoren miehen herättyä eräänä aamuna omituiseen päänsärkyyn. Peiliin katsottuaan Jim huomaa päänuppinsa turvonneen yön aikana pienen kerrostalon kokoiseksi möykyksi. Piankos paljastuukin mokoman vaivan johtuvan keskenään vihamielisten ulkoavaruuden muukalaisten laskeutumisesta planeetta Maan kamaralle ja harvojen valittujen maakalaisten päähän. Jimin päässä asusteleva violetti Roy-muukalainen kuuluu loismaisesti isäntiensä aivoja mutustelevien parasiittien maailmanvalloitussuunnitelmia vastaan taistelevien symbioottien heimoon, ja Jimin on ystäviensä kanssa autettava tätä etsimään käsiinsä pirstaloituneen ihmelaitteen osaset pelastaakseen maailman aivoparasiittien lähestyvältä invaasiolta. Ensimmäisen kauden lopussa avaruusloisten vihjataan vielä palaavan tulevaisuudessa, vaikka itse sarjan elinkaari ei koskaan kantanutkaan luvattuun revanssiin asti – ainakaan kirjoitushetkeen tultaessa.

Jos The Headista jotain voi siis jo näillä näppäimillä vislata, niin sarjan tekijöillä taisi itselläänkin asustaa kummallinen alieni aivoissaan kuiskimassa näille hullun luovuuden salaisuuksia suoraan jostain valovuosien takaisesta ventovieraasta tähdistöstä. Miten muuten esimerkiksi pystyisi selittämään vakavalla naamalla ruohonleikkurinsa kanssa yhtä olevan miehen, akvaarion nielleen pojan tai isonenäisen rottanaisen kaltaisten Frank Henenlotterin groteskilla tavalla hauskoista kasarileffoista karanneiden värikkäiden sivuhahmojen olemassaoloa? Vielä parempi: piikkinä Salaisten kansioiden ja Fox Mulderin suuntaan päähenkilöä ajaa takaa ufoihin uskova katkera Napoleon-kompleksinen valtion agenttipomo, joka halajaa kostoa aivoja syöville avaruusloisille tultuaan aiemmin leimatuksi ravinnoksi kelpaamattomaksi pienten ajatuslihastensa vuoksi. The Headin tapahtumien vihjataan vielä sijoittuvan samaan maailmaan Beavis & Butt-Head - iloiset teinipojatin ja Darian kanssa!

Beavis & Butt-Headin jalanjäljissä myös The Head on teknisessä mielessä sangen kurainen tekele, sen animaatio on amatöörimäisen karkeaa, käsikirjoitus hölmöä jälkeä ja ääninäyttelykin monesti niin nolostuttavan pökkelöä tekoa, ettei moista enää nykypäivänä päästettäisi televisioon alkuunkaan. Kumpaisenkin kohdalla kannattaa kuitenkin muistaa, että 90-luvun alussa ja grungen kulta-aikaan tietty rupuisuus ja omakustannesarjakuvien kotikutoista tyyliä jäljittelevä suttuisuus olivat muotia, joten ulkoasua koskevat valinnat ovat mitä todennäköisimmin olleet täysin tietoisia ja tarkoituksellisia. Henkilökohtaisesti koinkin The Headin roskanakin vilpittömäksi ja nautittavaksi hömpäksi vähän samaan henkeen kuin minkä tahansa nuhjuisen b-elokuvan tai autenttisen punkrock-levyn, sillä tärkeintähän tällaisissa teoksissa ei mielestäni varsinaisesti olekaan kromin määrä vaan kokonaisuuden itsensä sisäinen johdonmukaisuus – Miami Connectionin fanit ymmärtänevät, mitä tarkoitan.

Näin jälkiviisaana The Headin lakkautus ei ehkä sittenkään ollut aivan niin suuri yllätys kuin voisi kuvitella, olihan sarja leimaantunut jo alusta asti maanläheisemmäksi lo-fi-piirretyksi, jonka suurin avu taisikin olla muodikkuuden ohella massasta erottuminen. Rankka yksinkertaistaminen todennäköisesti alkoi syödä nopeasti tekijöiden temppuvalikoimaa tyhjiin, eikä toisella tuotantokaudella suoritettu huomattava kasvojenkohotuskaan riittänyt pelastamaan veitsen terällä tasapainoilevaa sarjaa lopulliselta tuholta: lennosta muuttunut tyyli ei välttämättä ollut kaikkien fanien mieleen, eikä muodin muututtua ajastaan jälkeen jäänyt ulkoasukaan varmasti miellyttänyt asioista päättäviä elimiä. Mitä luultavimmin MTV:n johto ei enää nähnytkään The Headin tuottamiselle minkäänlaista erityistarvetta, joten firman resurssit päädyttiin suuntaamaan kunnianhimoisempiin animaatioprojekteihin, The Headin tarina jätettiinkin tylysti vain kesken.


Arvio: 4/5


THE HEAD, 1994-1996 USA
Ohjaus: Ken Kimmelman, Paul Sparagano
Käsikirjoitus: David Benullo
Näyttelijät: Dick Rodstein, Eric Fogel, Jason Candler, Maia Danziger, Mike Judge