Hop (2011)

Koska menin aloittamaan näiden Illuminationin patalaiskojen copypaste-elokuvien ruotimisen, päätin viedä koko maratonin kunnialla päätökseen arvostelemalla kerralla vähän isomman hatullisen firman tuotoksia, onhan kyseessä sentään aikamme merkittävimpiä ja menestyneimpiä animaatiostudioita heti Disneyn itsensä jälkeen. Siis rahassa mitattuna.

Tämänkertainen elokuva on osa 2000-luvun alkupuoliskon cgi-animaatiota ja näyteltyä elokuvaa yhdistävien lastenleffojen villitystä, jonka muihin mestariteoksiin lukeutuvat mm. sellaiset uuden ajan ikimuistoiset rakastetut klassikot kuin Alvin ja pikkuoravat, Karvinen - elokuva ja Smurffit. Itse asiassa tämä menee vielä askelen pitemmälle kopioimalla useita kohtauksia sekä pestaamalla näyttelijöitä ja ohjaajan suoraan kyseisista elokuvataiteen merkkiteoksista. Nyt varmaan mietityttää, mikä voisi mennä pieleen?

Puhutaanpa siitä...

Hopin tarinantapaisen alussa Pääsiäissaarilla asuvan satumaisen karkkitehtaan omistavan pääsiäispupu toivoisi poikansa jatkavan työtään, mutta isäänsä vastaan kapinoiva teini-ikäinen hörökorva haluaakin olla rumpali ja karkaa Hollywoodiin toteuttamaan unelmaansa. Halivuudissa teinipupu löyttäytyy yhteen nelikymppisen huippumallin esittämän "nuoren" kanssa ja päätyy itsensä käkkäräpään juontamaan televisiokilpailuun.

"Juoni" tosin kannattaa ymmärtää tässä vaiheessa lähinnä omaksi tulkinnakseni, sillä koko elokuva tuntui koostuvan lähinnä yksittäisistä toisiinsa hädintuskin liittyvistä ideoista ja juonenpätkistä, jotka eivät kovinkaan usein johtaneet mihinkään ja jotka yleensä vain unohdettiin kätevästi jossain vaiheessa. Kaikkein pahin moka löytyy lopusta, jossa koko puolitoistatuntisen kohelluksen keskeinen konflikti ratkaistaan yksinkertaisesti toteamalla teinipupun voivan olla sekä pääsiäispupu että rumpali. Tämä ei siis ole vitsi.

Tässä elokuvassa ei ole yhtään mitään omaa, vaan kaikki mahdollinen on jälleen perinteiseen Illumination-tyyliin kopioitu vain siekailematta muista paremmista elokuvista. Satumainen karkkitehdas esimerkiksi on luonnollisesti suoraan Jali ja suklaatehtaasta, pääsiäispupun rumpalipoika on rumpalipoika koska Bambissa oli rumpalipupu ja animoidun jäniksen ja oikean näyttelijän yhteispeli on Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?:in kierrätystä. Itse "tarinan" runkokin on vastaavasti lähestulkoon jokaisesta 2000-luvun nuorisoelokuvasta tuttu buddy-kuvio ja sekaan ujutetut kasariviittaukset edustavat dekadentin 2010-luvun elokuvan ärsyttävimpiä kliseitä heti pahan korporaation jälkeen.

En rehellisesti sanottuna keksi Hopista oikein mitään kauhean positiivista sanottavaa. Jokainen kuva, jokainen repliikki ja kohtaus tässä elokuvassa tihkuu klisettä kliseen päälle. Tarina on vain huono tekosyy kursia kasaan epämääräisiä kömpelöä cgi-animaatiota sisältäviä kohtauksia ja dialogi vilisee sattumanvaraisia irtovitsejä, joista enintään 2-3 pystyi hölmöydessään edes hymähdyttämään. Valtaosa Hopista on pelkkää mielikuvituksetonta ja tylsää kierrätystä, täydellinen luovan lahjattomuuden ja laiskuuden riemuvoitto.



Arvio: 1/5



HOP, 2011 USA
Tuotanto: Chris Meledandri, Michele Imperato Stabile
Ohjaus: Tim Hill
Käsikirjoitus: Brian Lynch, Cinco Paul, Ken Daurio
Näyttelijät: Chelsea Handler, David Hasselhoff, Elizabeth Perkins, Hugh Laurie, James Marsden, Kaley Cuoco, Russell Brand

Kätyrit (2015)

Tämä arvostelu on kirjoitettu silkkaan tylsyyteen. Katsastin äsken vähän kalenteriani ja totesin koko kesän liikkuneeni elokuvamielessä lähinnä omilla mukavuusalueillani arvostelematta kertaakaan oikeasti hampaat irvessä katsottavaa, äärimmäisen kieroutunutta ja häijyä muthafuckeria. Onneksi maailmassa on kuitenkin Illuminationin kaltaisia animaatiostudioita suoltamassa tuotoksiaan juuri tällaisia masokistisempia tarkoitusperiä varten.

Mikäli emojin ja juustonaksun epäsikiöltä näyttävien kätyrien historia ei ennestään ole tuttu, niin koko juttu alkoi vajaan kymmenen vuoden takaa, sellaisesta keskinkertaisesta elokuvasta kuin Itse ilkimys, jossa nämä taattuun Illumination-tyyliin peräti kolmesta erilaisesta mallista laiskasti copypastetetut, The Star Wars Holiday Specialin örisevät Wookiet ärsyttävyydessä haastavat jokeltelevat otukset palvelivat elokuvan pahiksen... noh, kätyreinä. Luonnollisesti elokuvan suosio teki kätyreistä hetkeksi muotivillityksen ja näillä myytiin kakaroille jos jonkinlaista kiinalaista muovikrääsää. Kuten mikä tahansa syöpä ja espanjantauti, myös kätyrit levisivät kaikkialle ja jossain vaiheessa hahmoille piti ilmeisesti omistaa ihan oma elokuvansakin vain kyseistä vitsausta entisestään juhlistamaan.

Copy+paste, copy+paste, copy+paste...

Ja niin pääsemme tähän, aikamme ikonisimpien ja henkevimpien animaatiohahmojen ikiomaan elokuvaan, joka alkaakin heti mukavan mielikuvituksettomasti kymmenminuuttisella introlla, jossa sattumanvarainen kertojaääni yksinkertaisesti vääntää rautalangasta kätyreiden kautta historian etsineen itselleen ilkeimmän ilkimyksen palveltavakseen. Kuka on kertoja ja miksi tähän piti sellainen ynnätä jonkin luovemman ja visuaalisemman ratkaisun sijaan, meni ainakin itseltäni ohi.

Varsinaisen "tarinan" tapahtumat sijoittuvat 60-luvulle ja Amerikkaan, jonne kätyrit saapuvat etsimään itselleen uutta kelmi-isäntää. Tässä kohtaa pitää kysyä, miksi alle 10-vuotiaille lapsille suunnatun elokuvan tapahtumat piti sijoittaa vuosikymmenelle, jota ei oikeasti hyödynnetä ollenkaan ja jota kohtaan isoäitiä nuoremmat tuskin kokevat nostalgiaakaan. Ja ei, tämän elokuvan superkelmikään ei ole Idi Amin tai Fidel Castro, valjuna lastenelokuvana tämä ei sisällä minkäänlaista kommentaaria, moraalia tai sanomaa eikä valittu vuosikymmen varsinaisesti vaikuta merkittävästi juoneenkaan, joten valitussa ajanjaksossa ei senkään puolesta ole mitään järkeä!

Kaikkein harmittavinta Kätyreissä on, että vaikken oikeasti vielä ole edes käsitellyt itse juonta, olen käytännössä jo paljastanut siiitä likimain kaiken vähänkään merkitsevän, sillä koko elokuvasta 90% on pelkkää kätyreiden siirtymistä paikasta toiseen, jossa nämä "tekevät juttuja". Kätyreillä ei luonnollisesti ole jokelteltula kummempaa dialogiakaan, joten se siitä. Tai no, on tässä toki se yksi emäkelmi, joka haluaa itselleen Ison-Britannian kruunun, mutta sekin tuntuu lähinnä turhalta sivujuonteelta muiden sivujuonteiden seassa.

Oikeastaan nyt kun asiaa mietin, koko elokuva taisi olla vain yhtä turhaa ja merkityksetöntä sivujuonnetta, jossa yksikään hahmoista ei oppinut mitään, varsinainen juoni ei alkanut eikä loppunut mihinkään, yksikään "vitsi" ei osunut kohdalleen eikä vähäinenkään tarinallinen anti ollut johdonmukaista edes sisäisesti. Vai mitä mieltä olette itse siitä, että alussa korostetaan kätyreiden olevan kauhean masentuneita ja surullisia ilman isäntää, mutta puolivälin jälkeen koko juttu unohdetaan kätyreiden itsensä noustua Britannian valtaistuimelle.

Kätyrit-elokuva on mielikuvituksettomuudessaan Emoji-elokuvan tasoinen rahastusräiskäle, joka onnistuu lähinnä pitkästyttämään joutavassa meluisuudessaan ja puolivillaisuudessaan. Silkassa laiskassa ja kyynisessä copypaste-animaatiossaan tämä vetää vertoja helposti mille tahansa Illuminationin toiselle tuotokselle - yhtä keskivaiheilla tulevaa veikeää stopmotion-kohtausta lukuun ottamatta. Jos koko muu elokuva olisi läheskään yhtä oivaltava ja hauska kuin tuo muutaman sekunnin pituinen hupikohtaus, tämä voisi olla jopa ihan selvin päin katsottavissa ilman sielua ja ruumista kalvavan tylsyyden aiheuttamaa ennenaikaisen kuoleman riskiä.



Arvio: 1/5



MINIONS, 2015 USA
Tuotanto: Janet Healy, Chris Meledandri
Ohjaus: Kyle Balda, Pierre Coffin
Käsikirjoitus: Brian Lynch
Näyttelijät: Allison Janney, Jon Hamm, Michael Keaton, Pierre Coffin, Sandra Bullock, Steve Coogan

Sincerity (1939)

Sota-ajan Japanissa pienessä kyläyhteisössä elää kaksi perhettä, joiden kouluikäiset tyttäret ovat parhaita ystäviä keskenään. Toinen tytöistä on porvarillista sukua ja elää yhdessä vanhempiensa kanssa ja toinen työläistaustaisten leskiäitinsä kanssa isovanhempiensa luona asuva luokkansa priimus. Hyvän perheen tyttären huono koulutodistus käynnistää eräänä päivänä tapahtumaketjun, joka paljastaa lopulta yllättäviä salaisuuksia kahden erilaisen perheen välillä.

Olin jostain lukenut tämän olevan yksi Mikio Narusen heikommista elokuvista ja sotavuosia monen akateemisemman kirjoittajan silmissä ohjaajan luovasti heikoimpana kautena, mutten oikeasti kykene ymmärtämään mistä tällainen käsitys mahtaa olla peräisin. Sincerity esimerkiksi on omasta mielestähi lähestulkoon parasta Narusea sitten Wife! Be Like Rose!:n päivien.

Aloitetaan vaikka tämän elokuvan kerrontatyylistä, joka on siis sota-ajan lapsen näkökulmasta ja kuvasto tässä onkin jo siksi yksi Narusen tähänastisen uran sievimmistä. Tälläkin kertaa kyseessä on perinteinen tarina lapsen viattomuuden joutumisesta koetukselle vanhempien vehkeilyjen vuoksi, mutta omaan makuuni tämä ei tuntunut likimainkaan niin kiusallisen sokeriselta kuin näiden kanssa yleensä on asian laita.

Itse asiassa Sincerity on parhaimmillaan jopa pahuksen kaunis elokuva. Erityisesti pienemmissä hiljaisissa kohtauksissa, joissa hahmojen pienet eleet kertovat kaiken tarpeellisen sekä tietysti viattomammat kohtaukset, joissa lapset saavat olla vain lapsia.

Harmittavasti tällä kertaa elokuva ei The Whole Family Worksin tavoin täysin päässyt sensorin kynsistä vaan tähän on menty lisäämään vähän militaristisempaa sanomaa loppuun. Oikeastaan töksähtelevä ja pakotettu loppu onkin helposti suurin kompastuskivi muuten ihastuttavassa melodraamassa. Toisenlaisella päätöksellä tämä voisikin kuulua omiin Naruse-suosikkeihini.



Arvio: 4/5



MAKOGORO, 1939 Japani
Ohjaus: Mikio Naruse
Käsikirjoitus: Mikio Naruse, Yojiro Ishizaka
Näyttelijät: Etchan, Fusako Fujima, Minoru Takada, Sachiko Murase, Sôji Kiyokawa, Takako Irie, Teruko Kato

The Whole Family Works (1939)

Pitkästä aikaa taas Mikio Narusen elokuvia, onhan tästä jo aikaakin. Teinkin äskettäin muutamia laskemia ja tämänkin jälkeen kasassa on vasta alle kolmannes miehen ohjauksista siinä missä monen muun kovemmankin tekijän tapauksessa koko ura alkaisi olla jo paketissa. Naruse oli melkoisen aikaansaava persoonallisuus, mutta harmittavasti liukuhihnamaisuus myös näkyy etenkin näiden varhaisempien tuotosten keskimääräisessä tasossa lievänä keskinkertaisuutena.

The Whole Family Works on Narusen yllättävä paluu realistisen työläiskuvauksen pariin. Yllättävä siis jo siksi, että tämän tekoaikaan japanilainen elokuvasensuuri kävi kuumimmillaan ja maassa panostettiin kansallishenkisempiin tuotantoihin turhantarkan realismin sijaan. Lukemani perusteella tämä taisikin päästä seulasta läpi ikään kuin puolivahingossa.

Varsinainen tarina on varsin tyypillinen vanha japanilainen draama: köyhä suurperhe joutuu elättämään itsensä sota- ja lama-ajan Japanissa 30-luvun puolivälissä. Yksi perheen lapsista kuitenkin haluaa parempaa ja päästä hyvään kouluun, mutta keskeiseksi ongelmaksi muodostuu perheen ja yksilön etujen välinen ristiriita.

Itse koin Narusen vision monessa suhteessa hyvinkin yllättäväksi verrattuna miehen muihin töihin. Tässä esimerkiksi naiset eivät poikkeuksellisesti ole kovinkaan merkittävässä roolissa eikä ihmisten elinympäristöä ole tyypillisistä sota-ajan elokuvista poiketen ollenkaan menty kaunistelemaan. Monessa kohtauksessä tässä jopa viitataan käynnissä olevaan sotaan, sisältääpä tämä jopa hivenen kritiikkiä sitä kohtaan.

Enempiä pitkittämättä lopullista tuomiota: The Whole Family Works on jälleen tuttua ja turvallista Mikio Narusea, kaikin puolin laadukas ja hyvin ohjattu draamaelokuva. Ainut harmistuksen aihe itselläni on tällä kertaa varsin perinteikäs ja moneen kertaan nähty tarina, mutta muutoin kaikki on jälleen hienosti kuosissaan.

Naruse muuten kuuluu itse pitäneen erityisen paljon tästä elokuvasta.



Arvio: 3.5/5



HATARAKU ITTA, 1939 Japani
Ohjaus: Mikio Naruse
Käsikirjoitus: Mikio Naruse, Nao Tokugawa
Näyttelijät: Akira Ubukata, Kaoru Itô, Musei Tokugawa, Noriko Honma, Seiichiro Bando, Seikichi Minami, Takeshi Hirata

Horse (1941)

Ennen virallisen debyyttielokuvansa Sanshiro Sugatan ohjaamista Akira Kurosawa tuli työskennelleeksi vuosikausia eri ohjaajien elokuvissa avustajana vaihtelevissa rooleissa apulaisohjaajasta ekstraan. Kaikista Kurosawan yhteistyökumppaneista Kajiro Yamamoto oli Kurosawan itsensä mukaan se kaikkein merkittävin, jolta mies oppi enemmän kuin vain perinteisimmät temppunsa, mutta sai myös ensimmäisen osittaisen ohjaustyönsä Horsen Yamamoton itsensä siirryttyä kesken kuvausten erään toisen projektin pariin.

Tämä elokuva on nykyään pienimuotoinen harvinaisuus, josta ei painoksia juuri ole ja länsimaisilla käännöksillä vieläkin vähemmän. Koska tätä ei lisäksi lueta osaksi Kurosawan filmografiaa eikä Kajiro Yamamotokaan ole enää nykyisin tunnettu nimi, kaikenlaiset analyysit ja arvostelut ovat niin tästä kuin jälkimmäisen persoonasta ja tyylistäkin hyvin vähissä. Horsessa vaikeinta onkin juuri erottaa kahden eri ohjaajan kädenjäljet toisistaan, sillä ainakaan Yamamoton kohdalla mitään varsinaista vertailukohtaa ei juuri ole.

Horsen tarina sijoittuu köyhälle japanilaiselle vuoristoseudulle ja kertoo perheestä, jonka rakas hevonen pakko-otetaan armeijan haltuun. Ilmeisesti tässä on vähän jotain sanomaa sikäläisestä eriarvoisuudesta ja kuihtuvasta maaseudusta, mutta perinteisiä kurosawamaisia teemoja tästä on vielä turha alkaa etsiä.

Mitenkään erityisen hyväksi elokuvaksi en ilkeä tätä haukkumaan, sillä pituutta on sen verran turhankin kanssa eikä näyttelijöiden veistelemisessä ole aina sen vertaa mieltä että tätä voi samalla tavalla lähteä suosittelemaan kenellekään kuin Kurosawan varsinaisia ohjaustöitä. Varsin mitäänsanomattomasta kokonaisuudesta pitäisi kuitenkin tarkkasilmäisen pystyä löytämään ainakin joitain tulevan nimiohjaajan suosimia tekniikoita, kuten erilaisia häivytyksiä ja tietynlaisia kuvasommitelmia. Lopussa nähtävä taivasta vasten kuvattu, metsän kasvuston osittain tyylikkäästi varjostama hevonen on jo ilmiselvää Kurosawaa.

Suositellaan vain kaikkein vannoutuneimmille hardcore Kurosawa-faneille.



Arvio: 3/5



UMA, 1941 Japani
Ohjaus: Kajiro Yamamoto, Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Kajiro Yamamoto
Näyttelijät: Hideko Takamine, Kamatari Fujiwara, Kaoru Futaba, Setsuko Ichikawa, Takeshi Hirata, Toshio Hosoi

Sateen jälkeen (1999)

Niin siinä todellakin kävi, että Akira Kurosawa nukkui pois vuonna 1988. Vuodenparin ennen kuolemaansa vanha mestari oli menettänyt lähes täysin liikuntakykynsä kaatumista seuranneen vakavan loukkantumisen vuoksi ja miehen seuraavan elokuvan käsikirjoitus valmiine luonnoksineen jäi vanhalta veteraaniohjaajalta lopulta realisoitumatta täydellisen elokuvan muotoon. Kurosawan kuoleman jälkeen valmiita suunnitelmia tarjottiin ohjaajan perheen puolesta mestarin avustajana työskennelleelle Takashi Koizumille ja tästä kyseisestä lopputuloksesta kuoriutui miekkosen henkilökohtainen ohjausdebyytti.

Perinteiseen kurosawamaiseen tyyliin tälläkin kertaa liikutaan klassisten samuraitarinoiden tunnelmissa. Sateen jälkeen päähenkilö on vaimonsa kanssa maata kiertävä hyväluontoinen isännätön samurai ja miekkamestari, joka on ammattikuntansa kauhistukseksi myös valmis ottamaan rahaa palveluksistaan. Estettyään kuumapäisiä nuoria tappamasta toisiaan paikallinen sotaherra (Toshiro Mifunen poika Shiro Mifune!) iskee kiertävään miekkamieheen silmänsä silmänsä ja palkkaa tämän kouluttamaan sotureitaan, mutta lopulta kulkurin veri vetää takaisin tienpäälle.

Käsikirjoituksesta huomaa Kurosawan vaikutuksen aivan selvästi. Tällä kertaa kyseessä on jälleen yksi variaatio Idiootin tarinasta, jossa päähenkilö edustaa täydellistä aikansa moraalista ideaalia kurjassa ja syntisessä maailmassa. Tällä kertaa entisistä virheistä on tosin otettu opiksi ja sopivan lineaarisen tarinan sekä selkeän dialogin ohella tähän on saatu mahdutettua muutama miekkailukohtauskin.

Koizumin oma kädenjälki vastaavasti näkyy elokuvan äärimmäisen hitaana, lähes meditatiivisena rytmityksenä. Oikeastaan tämä toi yksinkertaisuudessaan jo vähän mieleen Kurosawan itsensä viimeiset elokuvat, sillä erotuksella että mukaan on eksynyt vähän oikeaa toimintaakin - olkoonkin, että Koizumin kerronta tuntuu positiivisuudessaan välillä kauhean naiivilta.

Kai Sateen jälkeen ihan pätevästä debyyttielokuvasta käy. Kunpa kokonaisuus vain olisi tuotantoarvoiltaan lähempänä oikeaa koko kuin halvahkoa televisioelokuvaa ja tätä voisi hyvällä omallatunnolla jopa fanittaakin. Japanissa tästä ilmeisesti pidettiin siinä määrin, että tämä valittiinkin taannoin maan viralliseksi Oscar-ehdokkaaksi.



Arvio: 3.5/5



AME AGARU, 1999 Japani, Ranska
Tuotanto: Masato Hara
Ohjaus: Takashi Koizumi
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Shugoro Yamamoto
Näyttelijät: Akira Terao, Mieko Harada, Shirō Mifune, Tatsuya Nakadai, Yoshiko Miyazaki

Ei vielä (1993)

Tämän elokuvan tekoaikaan Akira Kurosawalla alkoi olla mittarissa jo päälle 80 vuotta, kaikenlaiset samuraiseikkailut alkoivat olla jo seikkailtu ja koti alkanut tuntua ohjaajasta huomattavasti ulkomaailmaa mielekkäämmältä paikalta tarinan tapahtumapaikaksi; tällä kertaa elokuvan genrekin on lähempänä perinteistä japanilaista "koti-komediaa". Elokuvan alkuperäinen nimi on ilmaisuna tuttu lasten piiloleikeistä, joissa toinen lapsista kysyy "joko saa tulla". Tässä tapauksessa "ei vielä" viittaa kuolemaan.

Ei vielä kertoo suositusta yliopiston professorista, joka päättää toisen maailmanpalon pommitusten jälkeen muuttaa pieneen majaan asumaan ja elättämään itseään kirjailijana. Vanhan miehen oppilaat perheineen seuraavat vanhaa opettajaansa myös tämän vanhemmille päiville auttamaan tätä arjen pienissä ongelmissa sekä juhlistamaan vuosittain tämän syntymäpäiviä.

Kaikki oleellinen taitaa tästä olla jo moneen kertaan sanottu, joten lisään omat ajatukseni tähän vain lyhyesti. Ei vielä on taatusti yksi pappautuneen Kurosawan tapahtumaköyhimmistä ja omalla tavallaan tylsimmistä elokuvista, jossa ei oikeasti tapahdu mitään kovin ihmeellistä monia tämän laulukohtauksia lukuun ottamatta. Tähän aikaan ohjaajalla ei oikeasti enää ollut voimia sen enempää kuin rahaakaan ryhtyä mihinkään suuren mittakaavan rämistelyihin, joten ainakaan Seitsemän samurain kaltaista toimintaviihdettä haikaileville tätä ei missäään nimessä voi alkaa suositella.

Toistaalta kyse on kuitenkin Kurosawasta. Periaatteessa Ei vielä on kuitenkin mukavan leppoisalla ja nostalgisella otteella kuvattu ja kerrottu melankolinen draama, jossa etenkin viimeisen kohtauksen lähes täysin sokeutuneen Kurosawan itsensä tekemien taustamaalausten katveessa nähtävä vanhan miehen nuoruudestaan näkemä haikea uni on lähes täydellinen epilogi koko miehen hienolle filmografialle.

Itse elokuvaa voin suositella vain kaikkein vannoutuneimmille Kurosawa-faneille, joiden on ehdottomasti nähtä kaikki ohjaajan elokuvat laadusta viis, mutta muulle keskivertoyleisölle tämän kanssa käy todennäköisesti aika armottoman pitkäksi ja nopeasti. Ei vielä ei todellakaan ole mikään maatamullistava mestariteos, mutta se päättää ohjaajansa uran kauniin positiivisella nuotilla.

Akira Kurosawa nukkui pois 88-vuotiaana Tokiossa 6. syyskuuta 1998.



Arvio: 3.5/5



MADADAYO, 1993 Japani
Tuotanto: Hiseo Kurosawa, Yuzy Irie, Yo Yamamoto
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa
Näyttelijät: Hisashi Igawa, Jôji Tokoro, Kyôko Kagawa, Tatsuo Matsumura

Elokuun rapsodia (1991)

Akira Kurosawan kuherruskuukausi Hollywoodin isojen poikien kanssa päättyi Akira Kurosawan Unien jälkeen elämäntyö-Oscarin vastaanottamiseen vuoden 1990 Oscar-gaalassa. Seurasi paluu takaisin nirsojen japanilaisten elokustudioiden ja halpojen pienproduktioiden pariin.

Elokuun rapsodia kertoo vanhan isoäitinsä luona kesää viettävästä lapsilaumasta, joiden vanhemmat ovat lähteneet lomalle Amerikkaan tapaamaan näiden kaukaisia sukulaisia. Vanhan muorin ukko sattui kuolemaan muinoin Nagasakin pommituksissa ja pian seuraisi muistoseremonia niin sodan uhreille kuin edesmenneelle isoisällekin.

Sanon tämän nyt suoraan: Elokuun rapsodia on halvalla tehty ja yllätyksetön elokuva, yksi Akira Kurosawan koko uran tylsimmistä ohjauksista. Suurin osa koko rainasta menee lähinnä ylinäytellessä ja puisevahkoa dialogia laukoessa, joten kaikki eivät tästä todennäköisesti pysty nauttimaan ollenkaan.

Itselleni tämä toi suoraan mieleen Kurosawan muutamat samoja aiheita käsittelevät elokuvat, kuten Elän pelossa, jonka loppukin on lähes täysin samanlainen tämän kanssa, sillä erotuksella että aurinko on tässä ironisesti korvattu vesisateella. Tähän päälle nöpönassu Richard Gere amerikkalaisena serkkuna jaksaa hämmentää yhä edelleen.

Yksi kohtaus tässä kuitenkin on, jonka voin noistaa helposti Kurosawan parhaiden yksittäisten joukkoon: muistojumalanpalveluksen aikaan nähdään muurahaisia marssimassa ja kiipeämässä metsänreunalla kasvavaan ruusuun buddhalaisen suutran kaikuessa taustalla. Kurosawa tunnetusti oli äärimmäisen neuroottinen kontrollifriikki eikä miehen elokuvissa yleensä ikinä ole tällaisia mystisiä ja spontaanin selittämättömiä kohtauksia, joten tämä jää jo pelkästään siksi niin vahvasti mieleen.

Harmittavasti hyvään elokuvaan tarvitaan enemmän kuin vain yksi ikimuistoinen kohtaus.



Arvio: 3/5



HACHI-GATSU NO KYOSHIKYOKU, 1991 Japani
Tuotanto: Hisao Kurosawa
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa
Näyttelijät: Choichiro Kawarasaki, Hidetaka Yoshioka, Hisashi Igawa, Mie Suzuki, Mitsunori Isaki, Narumi Kyaashima, Richard Gere, Sachiko Murase, Tomoko Ohtakara, Toshie Negishi

Akira Kurosawan unet (1990)

Monenlaisten pienten ja suurten ongelmien kanssa painiskellut Akira Kurosawa oli monessa ilmansuunnassa julistettu menneen ajan pölyttyneeksi dinosaurukseksi jo kauan ennen Ranin ja Kagemushan ohjaamista, joissa mies kummassakin omaelämänkerrallisesti kuvasi vanhan miehen todistamassa kaiken rakastamansa täydellistä tuhoa.

Mutta pelipä ei vielä ollutkaan Kurosawan osalta ohi, sillä mies sai vanhemmiten vetoapua länsimaisilta tahoilta vielä viimeisiä elokuviaan varten. Tällä kertaa mukaan tarjoutui George Lucasin ja Francis Ford Coppolan lisäksi vielä Steven Spielbergkin, joka edelleen auttoi vanhaa mestaria saamaan kattavan rahoitussopimuksen Warner Brosilta. Lucas puolestaan toi mukanaan Industrial Light & Magicin erikoistehostevelhoineen.

Akira Kurosawan unet taitaa jo nimessään spoilata koko jutun juonen täydellisesti. Kyseessä nimittäin on vanhan miehen elämänsä aikana näkemistä unista koottu kahdeksaan osaan erilaisten painajaisten ja lapsekkaan fantasiamaisten välillä jaettu antologiaelokuvia ilman kovinkaan kaksista yhtenäistä narratiivia.

Yksi omista suosikeistani on ihka ensimmäinen lyhyt, mutta värikäs tarina, jossa Akira todistaa sateisena kesäpäivänä noh-näyttelijöitä muistuttavien kettujen häät ja joutuu menemään myöhemmin pyytämään näiltä anteeksi. Keskivaiheilla nähtävä sukellus Vincent van Goghin taiteeseen on sekin paitsi hauska tarina, joka sisältää myös yllättävän hauskan ohjaajacameon, jota en tässä spoilaa.

Itse olin monessa kohtaa kovinkin mieltynyt Unien visuaaliseen ja rauhalliseen tyyliin, jossa kerrankin kaikenlainen ylimääräinen kikkailu, turha dialogi ja eeppisyys on jätetty vähemmälle silkan kuvallisen ilottelun tieltä. Kuitenkin itse odotin suuren taiteilijan unilta jotain vähän symbolisempaa ja surrealistisempaa, vähän jotain Alejandro Jodorowskyn kaltaista menoa enkä näinkin selkeitä ja järjellä ymmärrettäviä pienoistarinoita.

Itse en pidä Unia Akira Kurosawan kaikkein kirkkaimpaan kärkeen kuuluvana teoksena, mutta omasta mielestäni se on kuitenkin paljon parempi kuin ikäloppuna pidetyn vanhan veteraanin elokuvalta voisi odottaa. Unistaan kertomisen suurin ongelma taitaakin piillä siinä tosiassa, että ne merkitsevät kaikessa värikkyydessänkin jotain vain näkijälleen itselleen.



Arvio: 4/5



YUME, 1990 Japani, USA
Tuotanto: Hideo Kurosawa, Mike Y. Inoue
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa
Näyttelijät: Akira Terao, Mitsunori Isaki, Toshihiko Nakano

Ran (1985)

Kärvistelleessään 70-luvun puoli- ja loppuvaiheilla jo legendaarisiin mittasuhteisiin paisuneiden rahoitus- ja tuotanto-ongelmiensa kanssa Akira Kurosawa tuli lukeneeksi japanilaisesta sotaherrasta ja tämän kolmesta uskollisesta pojasta. Mestarin mielessä kolme uskollista poikaa muuttuikin nopeasti kolmeksi petolliseksi vallantavoittelijaksi ja itse tarina tragediaksi, kun tähän päälle samaisesta aiheesta löytyi vieläpä klassinen Shakespeare-näytelmä, valmis käsikirjoitus syntyi kuin itsestään.

Tarinan päähenkilö on vanha sotaherra Ichimonji Hidetora, joka päättää hyväuskoisuuttaan jakaa valtansa poikiensa kesken ja vastaväitteitä esittävä nuorimmainen karkoketaan isänsä mailta. Nopeasti kuitenkin paljastuu veljen olleen oikeassa ja koko vanha valtakunta hajoaa täydelliseen kaaokseen ja verenvuodatukseen, joka pyyhkäisee koko entisen mahtisuvun juurineen.

Tällä kertaa Kurosawa on palannut takaisin Seittien linnan ja no-teatterin maisemiin. Teatterimaisesti elehtivä Tatsuya Nakadain tulkitsema vanhus on esimerkiksi maskeerattu kuin kirjaimellisesti maskia pitäväksi no-näyttelijäksi, minkä lisäksi lavastuksessa ja tarinan tietyissä vaiheissa kuultavissa huilumusiikeissa on otettu huomioon sikäläisen muodolliset teatteriperinteet.

Temaattisesti Ran on taatusti Kurosawan uran synkin ja nihilistisin elokuva, jolta ei kannatakaan lähteä odottamaan onnellista loppua, sillä buddhat ja jumalat ovat hylänneet maailman oman onnensa nojaan ja ihmiset elävät keskenään täydellisessä hobbesilaisessa luonnontilassa. Kurosawa itse on verrannut henkisesti ja fyysisesti tuhoutuvaa miestä itseensä, vanhaan mestariin joka vanhemmiten koko elämäntyönsä valuneen tyhjiin ja jonka julistettiin avoimesti tämän tekoaikaan olevan jo mennyttä historiaa. Kurosawan itsensä vaimo kuoli kesken kuvausten syöpään.

Aikanaan siihenastisen historian kallein japanilainen elokuva on myös yksi komeimmista: Rania katsoessa ei voi kuin ihailla mestariohjaajan pilkuntarkkaa järjestelmällisyyttä, jossa jokainen pilvi ja hiekanmurunenkin tuntuu osuneen juuri oikeaan kohtaan oikeaan aikaan. Pelkästään näyttävyydessä tämä peseekin helposti useimmat nykyajan kovimmatkin mättöleffat - eikä tarvitse siihen edes nykyajan kalliita tietokone-efektejä. Oscar parhaasta puvustuksesta, ehdokkuus parhaasta lavastuksesta ja kuvauksesta olivat enemmän kuin ansaittuja.

Ran ei ole Akira Kurosawan viimeinen elokuva, mutta se on viimeinen merkittävä ja suuri eepos, jonka mies tuli urallaan tehneeksi. Ranin jälkeen kaikki oleellinen sanottava oli jo sanottu ja tehty, mutta mies jatkoi leipätyötään vielä elämänsä viimeiset vuodet vähäpätöisempien käsikirjoitus- ja ohjausprojektien parissa. Yksi komea luku elokuvan historiassa on lähellä päätöstään.



Arvio: 5/5



RAN, 1985 Japani, Ranska
Tuotanto: Serge Silberman, Masato Hara
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Hideo Oguni, Masato Ide
Näyttelijät: Akira Terao, Daisuke Ryu, Jinpachi Nezu, Masayuki Yui, Mieko Harada, Tatsuya Nakadai, Yoshiko Miyazaki

Kagemusha - Varjokenraali (1980)

Jos Akira Kurosawalla meni Dersu Uzalan aikaan heikosti, niin sen jälkeen tilanne vielä paheni entisestään, sillä helppoja kesähittejä kuumeisesti janoava japanilainen elokuvateollisuus ei nähnyt vanhan mestarin kalliissa taideproduktioissa kuin tarpeettomia kustannuksia. Epätoivoissaan Kurosawa päätyikin esiintymään jälleen häpeäkseen viskimainoksissa saadakseen edes jotain kasaan.

Kagemushasta on joskus sanottu, että sen olevan kaikista Akira Kurosawan elokuvista parhaiten dokumentoitu ja tarkimmin suunniteltu, sillä Kurosawa itse ei uskonut ikinä saavansa sitä tehtyä luonnoksia pitemmälle. Tällä kertaa pelastus kuitenkin saapui Francis Ford Coppolan ja George Lucasin muodostaman kaksikon hahmossa, joka sai taivuteltua jo kertaalleen Kurosawan kanssa törmäyskurssilla olleen 20th Century Foxin rahoittamaan mestarin suurproduktion länsimaisia levitysoikeuksia vastaan.

Ilokseni voin ainakin todeta, että tällä kertaa palataan pitkästä aikaa takaisin Kurosawan perinteisimpiin mahdollisiin teemoihin: tutkimaan toden ja illuusion suhdetta. Illuusiota edustaa tällä kertaa 1500-luvun levottomassa Japanissa elävä pikkurikollinen, joka värvätään mahtavan sotaherra Takeda Shingenin kaksoisolennoksi eli varjokenraaliksi. Paha vain, että sotaherra Shingen sattuu potkaisemaan tyhjää ja kaksoisolento joutuu omaksumaan ja opettelemaan herransa identiteetin viimeistä piirtoa myöden. Elokuvan päätös on yksi Kurosawan uran pessimistisimmistä.

Kagemushan kulissientakaiset ongelmat ovat jo omanlaistaan elokuvahistoriallista legendaa: pääosaan valittu aikansa tähti Shintaro Katsu sai potkut ja ensimmäisinä päivinä erimielisyyksien takia ja tämän tilalle palkattiin Harakiristä ja Sword of Doomista tuttu Tatsuya Nakadai, jolla vastaavasti oli omat aikatauluongelmansa. Sitten alunperin kuvaajaksi pestattu Rashomonin Kazuo Miyagawa kärsi silmävaivoista ja elokuvan musiikeista vastannut Masaru Sato vetäytyi projektista taiteellisten erimielisyyksien vuoksi, keskeisiä näyttelijöitä loukkaantui pudottuaan hevosen selästä ja kertaalleen kuvauksiin iski taifuuni.

Kaikista mahdollisista ja mahdottomista vastoinkäymisistään huolimatta Kagemusha on suorastaan yllättävänkin onnistunut historiallinen sotaelokuva, siitä kiitos tinkimättömälle  Kurosawalle itselleen. Vähemmän kunniallisena meriittinä ohjaajalle elokuvan tarinan mukaan eeppisestä lopputaistelusta suurin osa jäi tiettävästi leikkauspöydälle ja pompöösi oopperamainen musiikkiraita, joka ei ainakaan omasta mielestäni sovi muuhun elokuvaan ollenkaan.

Osa alkuperäistä luonnostelmaa.

Mutta ketä oikein yritän tässä huijata? Kagemusha on Kurosawan paluu asian ytimeen, maailmanluokan historiallinen sotaelokuva, jossa kuitenkin on vielä etenkin tarinamielessä paljon missä parantaa. Ja parannustahan luonnollisesti tulikin vuosia myöhemmin, sillä tätä tehdessään Kurosawalla oli jo seuraava, huomattavasti suurempi historiallinen produktio suunnitteilla...



Arvio: 4.5/5



KAGEMUSHA, 1980 Japani
Tuotanto: Akira Kurosawa, Tomoyuki Tanaka Ohjaus: Akira Kurosawa, Ishirô Honda
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Masato Ide
Näyttelijät: Daisuke Ryu, Jinpachi Nezu, Kenichi Hagiwara, Tatsuya Nakadai, Tsutomu Yamazaki

Dersu Uzala (1975)

Akira Kurosawa eli Dersu Uzalan vuosina elämänsä jatkoaikaa selviydyttyään vakavasta masennuksesta ja Köyhän pikajunaa seuranneesta itsemurhayrityksestä. Vanha mies alkoi olla menettänyt uskonsa niin japanilaiseen yhteiskuntaan, vanhoihin humanistisiin ihanteisiinsa sekä itseensä taiteilijana. Seurasi kokonainen joukko ohjaajalle epätavallisia esiintymisiä median edessä, mikä huipentui ohjaajan uran nolostuttavimpaan hetkeen näyttelijänä viskimainoksessa.

Näihin aikoihin omien ongelmiensa kanssa painivasta Neuvostoliitosta otettiin Kurosawaan yhteyttä tarjoamalla mestarille mahdollisuutta kuvata haluamansa teos isäntiensä laskuun suhteellisen huomattavilla taiteellisilla vapauksilla. Kurosawa otti tarjouksesta vaarin nähtyään tilaisuuden toteuttaa jo 30-luvulta hahmottelemaansa filmatisointia Vladimir Arsenijevin Dersu Uzalasta, jonka alkuperäiset suunnitelmat jouduttiin aikoinaan hyllyttämään käännösongelmien vuoksi.

Dersu Uzalan tarina sijoittuu 1900-luvun alun Siperiaan, jossa kapteeni Arsenijev on työryhmineen tutkimusmatkalla. Näiden joukkoon liittyy omituinen ja pienikokoinen metsien mies nimeltä Dersu Uzala, joka sivistymättömyydestään huolimatta osoittautuu sivilisaation parissa kasvaneita viisaammaksi mystiseksi metsien kasvatiksi, klassiseksi rousseaulaiseksi jaloksi villiksi.

Arsenjev palaa vuosien päästä uudelle tutkimusmatkalle ja törmää siinä sivussa myös vanhaan ystäväänsä Dersu Uzalaan. Tällä kertaa vanha metsästäjä pelastaa ystävänsä siperiantiikerin hyökkäykseltä, mutta tulee samalla kauhukseen surmanneeksi eläimen. Uzala nimittäin uskoo luonnonhenkien kostavan pyhien tiikereiden surmaajille lähettämällä näiden perään toisen...

Dersu Uzalan tarina on muuten tosi, hahmosta löytyy valokuvia ihan Wikipediastakin.

Kuten varmaan jokaisen Akira Kurosawan tuotoksen kohdalla, tämäkin on monelle joko ehdoton mestariteos ja maailman paras elokuva tai sitten pelkkä tylsä kaksi ja puolituntinen. Itse varmaan olen jotain siltä väliltä, sillä vaikka odotin tästä huomattavasti tylsempää kuin mitä lopulta sain, en kuitenkaan kuulu tämän suurimpiin ihailijoihin.

Tai siis... Dersu Uzalan tarinahan on oikein söpö kertomus ystävyydestä ja selviytymisestä, mutta ne parhaat kurosawamaisen tasot ja tulkinnat loistavat jälleen kerran täysin poissaolollaan. Parasta mitä tästä itse sain irti, oli hieno kuvaus joka korosti ihmisen mitättömyyttä luonnonvoimien edessä sekä luonnonvärien käyttö, mutta Kurosawan elokuvilta on tottunut odottamaan vieläkin enemmän.

Kai Dersu Uzala loppujen lopuksi ihan pätevä elokuva on, mutta kyllä tätäkin katsoessa vain jäi miettimään kaikkia tälle osoitettua glooriaa ja ylisanoja. Mestariteos? Enpä usko. Kurosawa pystyi halutessaan paljon parempaan.



Arvio: 4/5



DERSU UZALA, 1975 Neuvostoliitto, Japani
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Vladimir Arsenijev
Näyttelijät: Juri Solomine, Maxim Munzuk, Stšemeikl Tšokmorov, Svetlana Danieltšanka

Köyhän pikajuna (1970)

Koko Akira Kurosawan aiemman tuotannon hienosti tiivistänyt Punaparta oli monessa mielessä yksi ohjaajan uran suurista käännekohdista - eikä vain siksi että kyseessä oli ohjaajan viimeinen elokuva Toshiro Mifunen kanssa. Näihin aikoihin Kurosawan tähti oli muutenkin Japanissa laskemassa ja uusien produktioiden tuotantoon oli yhä vaikeampaa saada rahoitusta, joten Kurosawa päätti koettaa kynsiään ulkomailla. Lopulta tie veikin aina Amerikkaan asti ja muuasta suuresta junaonnettomuudesta kertovan elokuvan tekoon.

Loppujen lopuksi kyseinen onnettomuusraina jouduttiin kuitenkin perumaan kuvausteknisistä syistä ja Kurosawa päätyi 20th Century Foxin leipiin ohjaamaan Tora! Tora! Tora! :n japanilaisia kohtauksia. Tälläkään kertaa homma ei oikein ottanut onnistuakseen, sillä amerikkalaiset tuottajat saksivat Kurosawan alkuperäiskäsikirjoituksen täysin tunnistamattomaan muotoon ja pakottivat ohjaajan poikkeamaan omasta hyväksi havaitusta tyylistään paremmin studion valvontaelimiä miellyttävämpiin metodeihin. Kurosawa päätyikin loppupeleissä sabotoimaan omaa työtään tahallaan saadakseen näyttävät potkut Foxilta ja vapautuakseen siten epämiellyttävistä sopimuksistaan. Pettynyt ohjaaja palasi lopulta tyhjin käsin Japaniin.

Köyhän pikajuna oli aikoinaan Akira Kurosawan ja kolmen muun huippuohjaajan (mm. Masaki Kobayashi ja Kon Ichikawa) ensimmäinen yhteistyöprojekti suunnitellusta sarjasta superryhmän tuottamia huippuelokuvia ja tämä onkin jo pelkästään siksi huomattavasti erilainen kuin kurosawat keskimäärin. Aikoinaan Köyhän pikajuna floppasi pahasti, neljän ohjaajan tiimi hajosi. Kurosawa itse masentui pahasti ja päätyi yrittämään itsemurhaa.

Ensimmäinen ja olennainen huomio Köyhän pikajunassa on, ettei sitä tehdessä käytetty kuin hyvin löyhää alkuperäiskäsikirjoitusta ja suuri osa kaikesta improvisoitiin paikan päällä yhdellä tai kahdella otolla. Tästä syystä elokuvassa ei käytännössä käsitellä oikeasti ollenkaan Kurosawan muille teoksille tuttuja teemoja toden ja illuusion suhdetta lukuun ottamatta. Näin ollen kyseessä onkin jälleen näitä pinnallisempia kurosawoja.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat Pohjalla-elokuvan tapaan japanilaiseen slummiin ja tarinan muoto on löyhä antologia, joka seuraa vapaamuotoisesti sen eri asukkaiden elämää. Pohjalla tulee sikälikin mieleen tätä katsoessa, että pääpaino on tässäkin mielikuvituksessa pakopaikkana inhottavaa todellisuutta, mitä edelleen korostetaan satumaisella värityksellä ja toisinaan hyvinkin satumaisella tunnelmalla.

Elokuvan nimi muuten tarkoittaa ääntä, jota raitiovaunu liikkuessaan pitää ja se tulee slummeilla asuvalta lapselta, joka kuvittelee olevansa ratikkakuski.

Olen lukenut ja kuullut monen pitävän tätä yhtenä Kurosawan aliarvostetuimmista mestariteoksista, mutten itse kyennyt Köyhän pikajunaa katsoessa moista glooriaa ymmärtämään laisinkaan. Kyseessä on lähes kolmetuntinen elokuva, jossa on aivan liikaa hahmoja ja heikosti rakennettuja irtonaisia tarinoita, jotka eivät juuri hetkauttaneet suuntaan tai toiseen missään vaiheessa. Oikeasti tätä puolivillaista sekametelisoppaa katsoessa kävi lähinnä aika kuolettavan pitkäksi ja luvattoman nopeasti.

Ilmeisesti Kurosawa pyrki tässä vielä imitoimaan tarkoituksella Kenji Mizoguchin pitkien ottojen ja yksittäisten leikkausten tyyliä yhdistettynä ozumaiseen staattiseen kuvaukseen, mutta lopputulos tuntuu vain tönköltä ja laittoman puisevalta seurata. Ainut pelastava tekijä omalla kohdallani onkin tämän vinkeä väritys, jonka kaltaista jälkeä soisi näkevän elokuvissa enemmän vielä tänä päivänäkin. Harmittavasti lopullinen sillisalaatti ei tunnu sen enempää Kurosawalta, Mizoguchilta kuin Ozultakaan.

Mutta Köyhän pikajunan saamia ylisanoja en voi ymmärtää, en sitten alkuunkaan. Köyhän pikajuna on enimmäkseen pelkästään mälsä ja pitkäveteinen improvisoitu värishow mestariohjaajalta, joka yleensä on tunnettu viimeisen päälle kirjoitetuista sekä harkituista vertauskuvia, monitulkintaisia merkityksiä ja symboliikkaa vilisevistä moniulotteisista elokuvistaan. Olenkohan oikeasti katsonut edes samaa elokuvaa muiden kanssa?



Arvio: 2.5/5



DODESUKADEN, 1970 Japani
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa
Näyttelijät: Kin Sugai, Shinsuke Minami, Toshiyuki Tonomura, Yoshitaka Zushi

Punaparta (1965)

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvulle, silloisen Edon köyhään Koishikawan piirikuntaan. Edistyksellisestä länsimaisesta koulusta vastavalmistunut lääkäri ja vaikutusvaltaisen perheen kasvatti Noboru Yasumoto saapuu pettymyksekseen ensimmäiseen työpaikkaansa köyhille tarkoitettuun, Toshiro Mifunen esittämän tympeän ja kyynisen Punaparran johtamaan julkiseen sairaalaan, kauas maineesta ja kunniasta. Nuori lääkäri säilyttää ylpeytensä ja alkaa kapinoida kovaotteisen Punaparran metodeja vastaan. Pikkuhiljaa nuori mies alkaa kuitenkin pehmetä ja avautua niin Punaparran persoonalle kuin lääkärinetiikallekin.

Punaparta on ainakin omaan makuuni Akira Kurosawan elokuvista kaikkein kiinnostavin jo pelkästään siksi, että tämä tuntuu kuin täydellisestä kokoomalta kaikkia miehen tähän asti ohjaamia elokuvia ja niiden teemoja: sairaus rinnastetaan tässäkin moraalisiin ja sosiaalisiin ongelmiin, joita lääkäri niinikään sankarillisesti parantaa. Punaparran hahmo itse esitetään tarpeen tullen kovaotteisena miehenä, joka on valmis vastustamaan pahaa vaikka nyrkein kuin judoka tai samurai, mikä edelleen korostaa tuttuun kurosawamaiseen tyyliin hyvän ja pahan rajan olevan lopulta hiuksenhieno.

Luonnollisesti elokuvan ydintarina on kertomus päähenkilön kasvusta ja oppimisesta Mifunen tulkitseman soturillisen sankarilääkärin ajatteluun samaan tapaan kuin Sanshiro Sugatassa. Lopulta nuoren miehen "valaistuminen" tapahtuu kohtauksessa, jossa tämän aiemmin hoitama sairas nainen joutuukin itse parantamaan miehen sairaudestaan. Näin siis naisen sosiaalinen ja fyysinen sairaus rinnastuu nuoren miehen tietämättömyyteen ja ylimielisyyteen, jotka kohtauksen jälkeen ovat tiessään. Nuoren miehen ylimielisyys ja oppiminen vielä edelleen viittavat Kurosawan filmografian kattavaan illuusiota ja todellisuutta koskevaan perusteemaan.

Kaikkein legendaarisinta Punaparrassa lienee sen autenttisuudessa naurettavuuksiin asti viety yksityiskohtaisuus: tiettävästi elokuvaa varten rakennettiin kokonainen kulissikylä oikeista 1800-lukulaisista rakennuksista saaduista materiaaleista vaikkei koko kylästä nähdä kuin pieniä vilahduksia valmiissa elokuvassa. Sairaalakohtaukset kuvattiin oikeassa 1700-luvun lopulla rakennetussa sairaalassa ja kaikki tässä näytetyt välineet ja lääkkeet ovat oikeita. Lavastus oli oikeasti niin komea ja massiivinen, että kuvausten ajan siellä kiersi turistibussejakin.

Tarina itsessään saattaa hyvinkin olla koko Kurosawan uran pikkutarkimmista ja pisimmälle viedyistä historiallisista draamoista. Tiettävästi tähän haettiinkin suoria vaikutteita Kenji Mizoguchin elokuvista ja erityisesti Lääninherra Sanshosta siten, että elokuvan tarinan aikana kulunut "reaalinen" aika ja muuttuva maailma heijastuu hahmojen asenteisiin esim. niin että elokuvan alussa tärkeiksi koetut asiat eivät välttämättä ole enää tärkeitä lopussa.

Kurosawa onkin myöhemmin muistellut käyttäneensä pelkästään käsikirjoituksen työstämiseen enemmän aikaa kuin yhdenkään toisen elokuvansa kohdalla. Vaivannäön myös huomaa lopputuloksesta.

Itse elokuva taitaa kokonaisuutena olla Kurosawan koko tuotannon optimistisin kuitenkaan olematta tippaakaan sentimentaalinen tai imelä. Viimeisenä ironisena käänteenä nuori mies kapinoi jälleen opettajaansa vastaan kieltäytymällä lähtemästä köyhien sairaalasta rahakkaammille ja kunnianhimoisemmille urille. Maailmassa on nyt kaksi Punapartaa, kaksi sankaria.



Arvio: 5/5



AKAHIGE, 1965 Japani
Tuotanto: Tomoyuki Tanaka, Ryûzô Kikushima
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Hideo Oguni, Masato Ide, Ryûzô Kikushima, Shugoro Yamamoto
Näyttelijät: Toshirô Mifune, Yoshio Tsuchiya, Yuzo Kayama

Taivas ja helvetti (1963)

Upporikas liikemies Kingo Gondo (Toshiro Mifune) päättää pantata koko omaisuutensa saadakseen ostettua enemmistön edustamansa kenkätehtaan osakkeista. Firman sisällä kuohuu ja kuhisee: muut osakkaat haluavat siirtyä tuottamaan huonolaatuisempia ja halvempia tuotteita, mutta vanha liimatukka haluaa miesten harmiksi pitää jääräpäisesti kiinni vanhoista periaatteistaan. Myrskyisä kokous päättyy pettyneiden ja vakavilla seuraamuksilla uhkaavien pukumiesten pikaiseen poistumiseen Gondon huvilalta.

Hetkeä myöhemmin salaperäinen ääni ilmoittaa Gondolle kidnapanneensa tämän pojan ja vaihtavansa tämän kymmenien miljoonien lunnasrahoja vastaan. Gondo joutuu vaikean valinnan eteen: lunnaiden maksaminen tarkoittaa velkojen lankeamista ja enemmistöaseman menettämistä, mutta maksamatta jättäminen tarkoittaisi kidnapatun lapsen varmaa kuolemaa.

En yleensä ole tainnut kehua erikseen arvostelemieni elokuvien suomenkielisiä nimiä, mutta tällä kertaa on aivan pakko. Tällä kertaa Suomessa on nimittäin käytetty harhaanjohtavan englanninkielisen sijaan mallina alkuperäistä, elokuvan varsinaista sisältöä paljon paremmin kuvaavaa, Danten Jumalaiseen näytelmään viittaavaa nimeä.

Taivas ja helvetti on nimittäin jälleen allegorinen kertomus Kulkukoiran hengessä ja itse tarina on jaettu kolmeen osaan, Taivaaseen, Limboon ja Helvettiin, joista Taivas edustaa tarinan Dantena esiintyvän Gondon huvilaa, Limbo kuvaa tarinan enkeleinä ja oppaina toimivien etsivien keskivaiheen työskentelyä ja lopussa laskeudutaan kirjaimellisesti helvetillisiin slummeihin. Viimeisessä kohgtauksessa Dante kohtaa Paholaisen eli kidnappaajan kohtauksessa, jossa viitataan perinteiseen kurosawamaiseen tapaan hyvän ja pahan olevan osa samaa luontoa.

Voisin alkaa tässä selostaa vaikka kuinka yksityiskohtaisesti miten paljon pidin tämän näyttelijöistä, kaikenlaisista pienistä visuaalisista yksityiskohdista sun muusta, mutta kirjoitan tätä arvosteluani aamuyöstä ja haluan säästää itseäni, joten keskityttäköön vain kaikkein oleellisimpaan. Omasta mielestäni parasta tässä elokuvassa on ydintarinan hieno rakenne, jossa itse kidnapattu lapsi on vain hyvin pienessä osassa ja pääpaino on itse rikoksessa. Lapsi saadaankin todellisuudessa takaisin jo pitkälle ennen puoliväliä, mutta kidnappaaja identiteetin ja rikoksen anatomian metsästys jatkuu palapelimaisesti hamaan loppuun asti. Koko juttu kuulostaa varmasti paperilla harvinaisen tylsältä, mutta on oikeasti käsittämättömän kiehtovaa ja jännittävää seurattavaa.

En olisi enää tässä vaiheessa uskonut tätä sanovani, mutta Taivas ja helvetti nousi tällä katselukerralla helposti kaikkien aikojen suosikkielokuvieni ja -kurosawojeni joukkoon Ikirun ja Rashomonin kanssa. Ensimmäistä kertaa katsoessani joskus vuosia sitten muistan vain tylsistyneeni tämän kanssa, mutta tällä kertaa planeetat taisivat vihdoin olla oikeassa asennossa tai sitten olen vain vanhemmiten kehittänyt itselleni tällaisesta nauttimiseen tarvittavan keskittymiskyvyn.

Taivas ja helvetti on jälleen kerran mestarillista jälkeä, taattua A-luokan Kurosawa-laatua.



Arvio: 5/5



TENGOKU TO JIGOKU, 1963 Japani
Tuotanto: Akira Kurosawa
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Eijirô Hisaita, Evan Hunter, Hideo Oguni, Ryûzô Kikushima
Näyttelijät: Kyôko Kagawa, Tatsuya Nakadai, Toshirô Mifune, Tsutomu Yamazaki