Popee the Performer (2000-2001)

Joskus kauan sitten nousevan auringon maassa animaattori Ryuji Masuda meni tekemään sopimuksen muuan tuntemattomaksi jääneen liikemiehen kanssa kokonaisen televisiosarjan luomisesta. Alustavaksi budjetiksi saatiin kaavittua jokusen tuhannen euron arvosta pääomaa, aikaa yksittäisen jakson tuottamiseen varattiin vain muutama päivä ja työkaluiksi saatiin jo vuosituhannen vaihteessa avuttoman vanhentuneet 3D-animointivempeleet alitehoisilla tietokoneilla. Lopputuloksena syntynyt Popee (lausutaan "popi") the Performer ei varsinaisesti sytyttänyt ilmestyessään Japania liekkeihin, mutta internetin ihmeellisessä maailmassa siitä kasvoi nopeasti kansainvälinen kulttisuosikki sekä jälleen yksi elävä todiste itämaisen ihmisen hämmentävän rikkaasta mielikuvituksesta.

Popee the Performerin perusidea on yksinkertaisen nerokas: kukin episodi on vain muutaman minuutin pituinen nopeatempoinen välähdys 90-luvun anarkistisemmille länsimaisille piirretyille sekä vanhoille klassikoille kumartavaa luovaa tajunnanvirtaa, jossa periaatteessa mitä tahansa voi tapahtua. Keskeiset hahmot sarjassa ovat sirkusklovnit Popi, Papi ja Kedamono, joista kaksi ensimmäistä on suunniteltu ja animoitu enemmän tai vähemmän mykän ajan klassisten koomikoiden hengessä, kun taas Kedamono on oransseihin shortseihin pukeutunut susi, joka kommunikoi erilaisilla maskeilla klassisen japanilaisen teatterin tapaan. Erilaisia vierailevia hahmoja myöhemmissä jaksoissa ovat mm. sammakko, ufomies ja Jumala, joista viimeinen kuvataan maassa nököttävänä jättimäisenä irtopäänä.

Popee the Performer on tyylipuhdasta animaatioperseilyä jo aivan ensimmäisistä jaksoista lähtien, eikä koko juttua helposti uskoisikaan alkujaan lapsille suunnatuksi viihteeksi edes idän saarivaltakunnan omalla mittapuulla. Masudan luomus saattaa esimerkiksi ajoittain näyttää ja kuulostaa hyvinkin lapselliselta, mutta klassiseen ysärityyliin tunnelma tyypillisesti kääntyy ennemmin tai myöhemmin taattuun The Ren & Stimpy Show'n henkeen yhtäkkiä jyrkästi surrealismiin asti yltävään väkivaltaisuuteen, josta ei verta, kakkahuumoria tai silpomistakaan jää puuttumaan. Tyypillisesti mestaamisen ja seivästämisen kaltaiset hämmentävän överit visiotkin on vielä vedetty älyttömyydessään niin äärimmilleen, ettei niille voi kuin nauraa ääneen ja vedet silmissä, vaikka joku kukkahattu taatusti niistäkin pultit vetää. Väitän esimerkiksi, ettei puoliakaan tämän sarjan jaksoista voisi enää nykyään näyttää länsimaisessa televisiossa niiden sisältämän väkivallan ja toistuvasti kuolevien hahmojen vuoksi.

Tällaisen sarjan kohdalla ei tosin kannata juuttua joihinkin yksittäisiin väkivaltafantasioihin, sillä niiden takaa paljastuu aiheeseen tarkemmin vihkiytyneille aidon vilpittömästi hekottava ja kekseliäs animaatiohupailu, jonka tekijät ovat onnistuneet täydellisesti kääntämään lähtökohtiensa tekniset puutteet omaksi edukseen. Budjetin ollessa karkkirahojen luokkaa Masudan ei esimerkiksi ole tarvinnut välittää minkäänlaisesta poliittisesta korrektiudesta tai yleisön ja rahoittajien reaktioista, vaan höhlempikin idea on voitu rauhassa kehittää palkitsevaksi ja viihdyttäväksi ilveilyksi. Eräässä jaksossa Kedamono esimerkiksi matkustaa ajassa taaksepäin korjaamaan tekemäänsä virhettä, mutta tuleekin vain jokaisella yrittämällä pahentaneeksi sitä. Tätä episodia varten tekijöiden tarvitsi tuottaa vain pieni pätkä animaatiota, yksi tai kaksi taustaa ja copypastettaa loput, ja lopputulos on vähintään yhtä hauska ja oivaltava kuin mikä tahansa rahakkaampikin saman lajin tuotos.

Tälläkin hetkellä internetin syövereistä saattaa kuulla ääniä, joiden mukaan Popee the Performer on yksi surkeimmista animaatioista ihmiskunnan historiassa. Henkilökohtaisesti en voi allekirjoittaa väitettä laisinkaan, sillä Masudahan ei varsinaisesti ikinä tarkoittanutkaan sarjaansa miksikään suuren maailman spektaakkeliksi, eikä suora vertailu johonkin Disneyn televisiosiiven kromatuimpiin saavutuksiin olekaan siksi kauhean mielekästä. Popee the Performerin ensimmäisen playstationin hujakoilla huiteleva animaatio, älytön siansaksaksi laulettu tunnusmusiikki, psykedeeliset ääniefektit ja unenomaiset mittasuhteet saava perseilyasenne ovatkin omaan silmääni siinä määrin laskelmoitua ja johdonmukaista jälkeä, että niitä voinee pitää jo jonkinlaisena persoonallisena taiteellisena ratkaisuna itsessään. Tässä tapauksessa persoonallinen asenne ratkaisuineen näkyy myös kokonaisuuden yleisenä viihdyttävyytenä. 


Arvio: 4.5/5


POPEE THE CLOWN, 2000-2001 Japani
Ohjaus: Ryuji Masuda
Käsikirjoitus: Ryuji Masuda

Rocko's Modern Life (1993-1996)

Nickelodeon avasi 90-luvun alussa uuden ajan televisioanimaation tulvaportit julkaisemalla lyhyen ajan sisällä sellaiset klassikot kuin Kaapo (ei se huonompi!), The Ren & Stimpy Show ja Ipanat, joista jokainen luettaneen oman aikansa nimekkäimpien ja vaikutusvaltaisimpien lajinsa edustajien joukkoon. Kultaa vuoleva kaapelikanava oli lyönyt itsensä muutamassa vuodessa lopullisesti läpi ja noussut alaa dominoivaksi muutosvoimaksi sekä valtavaksi kulttuuri-ilmiöksi. Maksava kansa kaipasi kuitenkin lisää ja entistäkin parempaa, joten Nickelodeonin isokenkäisemmät tahot päättivät täydentää kanavansa tarjontaa vielä yhdellä, järjestyksessä neljännellä animaatioproduktiolla, joka tultaisiin suuntaamaan aiempaa varttuneemmalle yleisölle...

Intohimoinen taiteilijasielu Joe Murray oli jo 90-luvun alkuun tultaessa luonut itselleen pienen uran pilapiirrosten, underground-sarjakuvien ja räiskyvien omakustanneanimaatioiden parissa. Kun Nickelodeon alkoi vuosikymmenen vaihteessa ottaa vastaan luonnoksia ja ideoita, Murray oli hakenut näiltä rahoitusapua miehestä ja tämän hassusta koirasta kertovalle omakustanne-elokuvalleen. Nickelodeonin kieltäydyttyä sopimuksesta Murray päätti yrittää uudestaan onneaan, mutta tällä kertaa kokoamalla yhteen muuan nuorille aikuisille suunnatun hyllytetyn omakustannesarjakuvaprojektinsa luonnoksia. Kuukausia myöhemmin yllättynyt Murray sai kuulla kaapelikanavan päättävien pöytien mieltyneen niin paljon tämän sarjakuvaan, että sen luojalle oltiin valmiita tarjoamaan hyvää sopimusta kokonaisen televisiosarjan luomisesta.

Rocko's Modern Life ei ole tarina supersankareista tai hyvän ja pahan välisestä eskapistisesta fantasiatoiminnasta, vaan ajalleen tyypillisesti arkisesta hulluudesta ja ehkä vähän hulluista ihmisistäkin. Rocko on räkäisessä sarjakuvapuodissa leipänsä tienaava 20-vuotias, kuvitteelliseen amerikkalaiseen O-Towniin muuttanut vallabikenguru, joka aikuisuuden kynnyksellä on luonnollisesti täysin pihalla monista täysin itsestään selvistä suuren maailman käytännöistä. Vähintään yhtä pihalla aikuisten maailmasta ovat Rockon lähimmät kohtalotoverit Heffer ja Filburt, joiden kanssa Rocko käy läpi niinkin mielikuvituksellisia seikkailuja kuin uuden television ostaminen, Hefferin omituisten sukulaisten tapaaminen tai Rockon talon kunnostaminen.

Varsin arkinen ja normaali ympäristö hahmoineen saattaa kuulostaa vähän hölmöltä, mutta todellisuudessa kyseessä on tarkoituksellinen taiteellinen ratkaisu - elettiinhän Rockon tuotantoaikaan aiemman vuosikymmenen pinnallisen glamourin ja höhlän eskapismin sakeinta krapulavaihetta. Joe Murrayn itsensä mukaan suurin osa miehen luomuksen tarinoista ja hahmoistakin perustuu lähes sellaisenaan suoraan tekijöiden itsensä tuntemiin ihmisiin ja tapauksiin, välillä jopa vähän masentavankin pikkutarkasti: Rockon naapurissa asuva keskituloinen Bighead-pariskunta esimerkiksi elää rakkaudettomassa avioliitossa. Pariskunnan animaattorina työskentelevä poika, Murrayn itsensä karikatyyri, taas ei halua pitää uravalinnastaan katkeriin vanhempiinsa minkäänlaista yhteyttä.

Tahallisen rujon ja vanhan hyvän ajan kulttisarjasarjakuvien estetiikkaa huokuvan pinnan alla kytee kuitenkin yksi kautta aikain hauskimmista ja oivaltavimmista piirretyistä komedioista. Tiettävästi Murray tiimeineen olisi halunnut Rocko's Modern Lifesta South Parkin tapaista aikuisille suunnattua roisia ja poliittisesti äärimmäisen epäkorrektia komediaa, mutta kaapelikanavan käytäntöjen mukaisesti koko produktio jouduttiin alusta asti tarkistuttamaan erillisellä sensorilla samaan tapaan kuin mikä tahansa pienille lapsille suunnattu piirretty, joten sarjan perusideasta huolimatta mitään edes etäisesti aikuisempaa materiaalia ei pystytty esittämään sellaisenaan suoraan nahistelematta päättävien tahojen ja vihaisten vanhempien kanssa.

Tekijöiden ongelmaan löydettiin ratkaisu Tex Averyn, Bob Clampettin ja Chuck Jonesin kaltaisten elokuvasensuurin vesikauhuisten vuosien pioneerien ja mestareiden klassisista töistä sekä klassisesta Hollywood-komediasta, joiden tavoin myös Rockon ominainen huumori rakentuu pitkälti kekseliään piruilun ja sääntöjen luovan kiertämisen ympärille. Rockon tekijät eivät esimerkiksi voineet estotta laukoa homo- tai pippelivitsejä, mutta nämä voivat koska tahansa tehdä saman hyödyntämällä jos jonkinlaista kekseliästä sanaleikkiä, nasevaa ironiaa ja vihjailevaa visuaalista huumoria, kuten freudilaista symboliikkaa, jota moni keskivertokatsojakaan ei tyypillisesti ymmärrä. Sensorin epätoivoisille pyrkimyksille virnuilevan älykkäämmän huumorin kruunaa tietysti itse vitsien tarkoituksenmukaisen räiskyvä törkeys sekä yksittäisten sukkelien letkautusten hävytön sarjatulitus aivan ensimmäisistä jaksoista alkaen.

Huumorista puhuttaessa ei sovi tietenkään unohtaa itse saagan muistettavia hahmoja, joiden perimmäinen idea on parhaimmillaan mitä mielettömin. Oma suosikkihahmoni esimerkiksi on Paula Hutchison, eksentrinen koukkukätinen kissanainen ja sairaanhoitaja, jolla on aina kasvoillaan levottomuutta aiheuttava yltiöpositiivinen virne. Hahmon idea saatiin eräästä haastattelusta, jossa toimittaja yritti tivata Murrayltä, miksei sarjassa ole ainuttakaan näkyvää naishahmoa tai roolimallia tytöille, mihin lisäpontta saatiin myöhemmin Nickelodeonin vastaavan isokenkäisen vaadittua vastahakoista Murrayta luomaan positiivisen naishahmon, jolla on jonkinlainen "hyvä koukku". Paula Hutchisonille luotiin vielä varmuuden vuoksi rasistinen äitihahmo, jolta löytyy koukku molemmista käsistään. Äiti on myös puumanainen.

Toinen ehdoton suosikkini sarjan hahmokatraasta on dysfunktionaalinen Wolfen perhe, joka parodioi suoraan perinteistä keskiluokkaista kristillis-konservatiivista amerikkalaista ydinperhettä. Kristillisissä piireissähän uskoviin siis viitataan lampaina ja kirkonmiehiin paimenina, mistä syystä hahmot ovatkin susia - ja näillä on vielä omat rituaalinsa ja kokoontumisensa, tietysti keskiyöllä ja täydenkuun aikaan. En halua spoilata Wolfen perheen merkitystä tai suhdetta varsinaisiin keskeisiin hahmoihin, mutta se on vähintään yhtä hauska ja absurdi kuin itse perhekin.

Yksi Rockon toistuva kestovitsi ovat sinne tänne sijoitetut animaattoreiden toisistaan tekemät karikatyyrit. Omasta mielestäni hauskin on muuassa alkupään episodissa nähtävä motoristihevonen, joka viittaa erään animaattorin moottoripyöräharrastukseen (hevosvoima), pitkään naamaan ("horseface") ja ehkä vähän muuhunkin... valitettavasti tällä kertaa sensori vain oli skarppina, joten kaikki anatomiaviittaukset jouduttiin korvaamaan neutraalimmilla ilmaisuilla.

Saanen tässä esitellä lyhyesti yksittäisen suosikkivitsini koko sarjassa: O-Townissa on kaikkia amerikkalaisia pikaruokaketjuja parodioiva "Chokey Chicken" -pulju, jonka maskottina on lihava kana, jonka takalistosta törröttää iso metalliparru. Eräässä jaksossa Rocko ja Heffer kyllästyvät amerikkalaiseen roskakulttuuriin ja päättävät lähteä Eurooppaan, jossa nämä huomaavat paikallisten lähinnä omaksuneen amerikkalaisen perseilykulttuurin huonoimmat puolet. Kun Rocko ja Heffer menevät lopulta katsomaan Eiffel-tornia, on sen tilalla vain jättimäinen Chokey Chicken -ravintola, jonka lihavan maskotin peräsuolesta törröttää Eiffel-torni. Tiettävästi sensori ja kanavan johtokunta eivät olleet kovin mielissään saatuaan kolmannen tuotantokauden puolivälissä selville, mitä ilmaisu "choke the chicken" oikeasti tarkoittaa.

Eräässä toisessa jaksossa katuporausta harrastava Rocko menee silmälääkärille, joka tekee diagnoosinsa potilaansa silmämunia tunnustelemalla. Eräässä kolmannessa jaksossa nuhainen Rocko käy tapaamassa omituista lääkäriä, jonka vastaanotolta tämä poistuu omituisesti vaappuen. Eräässä neljännessä jaksossa nähdään kaksi toukkaa, joista toisesta kasvaa perhonen ja toisesta kierreruuvi. Jutun jujua en tietenkään paljasta, mutta kyseessä on jälleen sarjalle ominaista vaikeampaa läppää, jonka ymmärtäminen vaatinee tovin verran miettimistä sekä hyvän kielipään. Sensorikaan ei näitä ymmärtänyt.

Edellinen on siis vain yksi maistiainen Murrayn tiimin repäisevästä huumorista. Kun tekijät olivat omaksuneet ja täydellistäneet kekseliään temppuvalikoimansa, ei mikään enää käytännössä estänyt näitä viljelemästä aikuisempia teemoja ja superhärskejä vitsejä niin paljon kuin sielu sietää, ja jälki on vähintäänkin upeaa, jos vain sattuu vähänkään ymmärtämään tällaisen vihjailevan huumorin päälle. Yksi seuraus tyylinvalinnasta on selvästi ollut paitsi vitsien itsensä täydellinen ajattomuus, mutta samalla itse sarjan ääretön uudelleenkatselupotentiaali, sillä kaikesta ponnistelusta huolimatta todennäköisesti sitkeinkin sissi tulee yksittäisellä katselukierroksella ohittaneeksi tusinakaupalla pieniä rivien välistä lauottuja huulia ja nokkeluuksia. Rocko's Modern Lifen fanien keskuudessa eräänlaiseksi kliseeksi onkin jo muodostunut keskustelu löytyneistä hauskoista viittauksista ja absurdeista gageista, jotka ymmärsi vasta aikuisena.

Rocko's Modern Lifen kolme ensimmäistä tuotantokautta ovat ehkä parasta ja hauskinta piirrettyä komediaa miesmuistiin. Tiettävästi joskus ensimmäisen kauden ollessa tuotantovaiheessa Murrayn silloinen vaimo siirtyi ajasta ikuisuuteen, mistä Murray syytti taakakseen saamaa televisioproduktiota. Kolmen ensimmäisen tuotantokauden jälkeen mies alkoikin jo ottaa etäisyyttä luomukseensa delegoimalla yhä enemmän vastuuta alaisilleen tarkoituksenaan pudottautua kokonaan pois ennen viidennen tuotantokauden alkua. Neljäs tuotantokausi kuitenkin koitui itse sarjan kohtaloksi, sillä idean isän tympäännyttyä omaansa kaapelikanavan johto näki vihdoin tilaisuutensa tulleen, jolloin lopputulosta alettiin siistimään kovalla kädellä kaikesta epäsiveellisestä aikuishuumorista. Samalla vanhoja jaksoja alettiin sensuroida uusintakierroksilla, eikä niistä ole leikkaamatonta versiota edelleenkään saatavilla kuin huonolaatuisena bootleggina. Rocko's Modern Lifen tason laskiessa harveni myös katsojakunta, ja lopulta koko sarja päätettiin lakkauttaa hyvän sään aikana.

Vanhojen partojen yhä haikeasti muistelema Rocko's Modern Life täyttää kuluvana vuonna 28 vuotta, eikä tuona aikana ole tainnut ilmestyä eetteriin ainuttakaan likimain yhtä laadukasta tai tyyliltään vastaavaa piirrettyä komediaa kuin Nickelodeonin kultaisten ysärivuosien pikkutuhma kruununjalokivi. Samoihin aikoihin päivänvalon nähnyt Animaaniset pääsee laadussa ja virnuilussaan hyvin lähelle Rockon tasoa, mutta suoranaisessa röyhkeässä anarkistisuudessaan Murrayn luomus vetää omissa kirjoissani helposti pitemmän korren jopa tuosta itsensä Steven Spielbergin legendaarisesta lempilapsesta. Silkassa älykkyydessä Rocko's Modern Life edustaa edelleen lajinsa salakavalaa eliittiä, jolle kilpailevista yrittäjistä ehkä vain South Park tai Simpsonit parhaimmillaan pystyvät vetämään vertoja.

Jos Rocko's Modern Life nauttii nykyisinkin jonkinlaista huomattavaa vahvaa kulttistatusta alan harrastajien keskuudessa, on sen merkitys genrelleen sitten kertaluokkaa suurempi: Rockoa tekemässä ollut nuori huipputiimi jatkoi ääninäyttelijöitään myöten lähes sellaisenaan edellisen sarjansa savuavilta raunioilta kohti Paavo Pesusientä Stephen Hillenburg etunenässä, samaan aikaan storyboardeista vastanneen Mitch Schauerin jatkaessa luomansa Angry Beaversin parissa. Yleisesti ottaen monista Rockon parissa uransa aloittaneista nimistä tuli myöhemmin alansa huippunimiä, joiden mukana sarjan antamat runsaat vaikutteet yhä näkyvät monissa myöhemmissä alan teoksissa. Joe Murray itse omistautui myöhemmin kirjalliselle uralle sekä pienimuotoisemmille projekteille, mistä mainittakoon erityisesti Emmy-palkinnonkin pokannut Camp Lazlo, josta voi sieltä täältä bongata myös Rocko-cameoita. 


Arvio: 5/5


ROCKO'S MODERN LIFE, 1993-1996 USA
Ohjaus: Jeff Marsh, Joe Murray, Mr. Lawrence, Stephen Hillenburg, Timothy Berglund
Käsikirjoitus: George Maestri, Jeff Marsh, Joe Murray, John McIntyre, Martin Olson, Stephen Hillenburg
Näyttelijät: Carlos Alazraqui, Charlie Adler, Joe Murray, Linda Wallem, Mr. Lawrence, Tom Kenny, Zack Barclift