Beavis & Butt-Head - Iloiset teinipojat (1993-1997)

MTV, beibi. Ysärillä Music Television oli nuorisokulttuurin keskus ja valitettavan monelle tuttu lähinnä kirjainyhdistelmänä; näihin aikoihinhan amerikkalaisten kaapelikanavien pariin oli pääsy vielä verraten harvoilla. Jo aiemmin Aeon Fluxin arvostelussa mainitun Liquid Televisionin kautta pinnalle noussut Mike Judgen Beavis & Butthead oli oma aikanaan niin valtava hitti, että jokainen MTV-kanavalta suljettu teinikin tunsi parivaljakon kuin veljensä. Kun digiboksit vuosituhannen vaihteeseen tultaessa yleistyivät, avautui samalla monelle suomalaisellekin vihdoin mahdollisuus tarkastaa, mistä koko ilmiössä olikaan taas kyse...

Beavisin ja Butt-headin historia käynnistyy ihastuttavan rumalla tee-se-itse -tyylillä tuotetusta omakustannelyhäristä, jossa sarjan matalamielinen pääkaksikko pelaa baseballia sammakolla. Syystä tai toisesta kyseinen pöhkö lyhäri oli siinä määrin kanavan päättäjien ja kohdeyleisön mieleen, että Judgelta tilattiin nopeasti aiheen pohjalta kokonainen loputtomuuksiin asti jatkuva televisiosarjansa. Nykynäkökulmasta alkuperäistä lyhäriäkään ei ehkä olisi pitänyt päästää televisioon asti, mutta 90-luvun animaatiokuume kaipasi loputtomasti uutta verta ja tuoreita ajatuksia. Päivän populäärikulttuurin avainsana olikin "lo-fi".

Mike Judgen jatkosarjassa nimihahmot on edelleen jatkokehitelty kahdeksi pornon katseluun aikansa tuhlaavaksi ja ympäristöään terrorisoivaksi epäsosiaaliseksi heavy metal -puupaateiniksi, joiden tapoihin kuuluu äänekkään hekottamisen ja höröttelyn ohella erilaisten tarkoituksellisen surkeiden puujalkavitsien sekä letkautusten heittely. Tyypillisen ysärisarjan tapaan Beavisin ja Butt-headin häröilykin keskittyy hyvin maanläheiseen ja arkiseen törmäilyyn vanhan ajan fantasioihin painottuvan eskapismin sijaan. Alkuperäisessä versiossa nämä arvostelivat vielä erikseen MTV:llä näytettäviä musiikkivideoita, mutta myöhemmistä uusinnoista kyseistä osiota on leikelty ja sensuroitu ihan jo tekijänoikeussyistäkin.

Ilmestymisvuosikymmenellään Beavis & Butt-head saattoi hyvinkin olla yksi kanavansa suosituimmista sarjoista, pelkästään erilaisia lähdeuskollisen pöljiä videopelejä ja sarjakuvia hahmojen pohjalta tuotettiin tusinoittain. Jättimäisen suosionsa seurauksena Judgen luomus joutuikin kerran jos toisenkin erilaisten myrskyjen silmään: konservatiiviset vanhemmat vihasivat Beavisin ja Butt-headin poliittisesti epäkorrektia huumoria, ja aiheesta väännettiin peistä pahimmillaan – tai parhaimmillaan – jopa Yhdysvaltojen korkeimpia lainsäädäntöelimiä myöten. Kertaalleen muuan teinin huhuttiin murhapolttaneen pikkusiskonsa sarjan innoittamana, joten MTV päätti jatkossa sensuroida siitä kaikki viittaukset tuleen.

Yksikään Beavisin ja Butt-headin yksittäisistä vitseistä ei liene yhtä legendaarinen kuin Mike Judgen piruilu Winger-nimiselle vuosikymmenen vaihteen suosituimmalle glam-bändille. Sarjassa Beavis ja Butt-head esiintyvät aina kovina jätkinä ja pitävät ylpeästi päällään AC/DC:n ja Metallican bändipaitoja. Näiden naapurissa asuu nynnerö nimeltä Stewart, joka yrittää niin ikään olla kova jätkä ja pääkaksikon paras kaveri – kunnon äijäilybändien sijaan tämä kuitenkin fanittaa täysillä Wingeriä ja kantaa ylpeästi yllään näiden mustavalkoista bändipaitaa. Beavisin ja Butt-headin irvailun onkin sanottu pilanneen yhtyeen loputtomalta näyttäneen nousukiidon, mutta aikojen saatossa Wingerin jäsenet näyttäisivät itsekin oppineen nauramaan koko jutulle – ovathan nämä alkaneet sittemmin kaupitella identtisiä mustavalkoisia bändipaitoja myös omana oheistuotteenaan!

Yksikään Beavis & Butt-headin nostattamista tosielämän kohuista ei kuitenkaan kyennyt horjuttamaan sarjan asemaa yhtenä genrensä jättiläisistä, päinvastoin. MTV ja Mike Judge vuolivat kultaa kuin viimeistä päivää, eikä menestykselle näyttänyt vuosikausiin olevan minkäänlaisia inhimillisiä rajoja. Lopulta katto kuitenkin tuli vastaan Mike Judgen ilmoittaessa MTV:n johdolle seitsemän tuotantokauden jälkeen palaneensa aiheen tiimoilta täysin puhki ja haluavansa viimein keskittyä muihin projekteihin. Judge on sittemmin palannut Beavisin ja Butt-headin pariin muutamaankin otteeseen, mutta entinen menestys ei hyvästä yrityksestä huolimatta enää palannut, vaan yleisö oli 2000-luvulla jo ehtinyt kasvaa ulos Judgen räävittömien ysäriteinien terrorisoimasta lama-ajan maailmasta.

Beavis, Butt-Head ja Stewart.

Monen nykypäivän katsojan näkövinkkelistä Beavis & Butt-head olikin aina surkea ja aivottoman tökerö show, jolla tuskin onkaan mitään järjellistä sanottavaa kenellekään. Judgen hengentuotosta arvioitaessa kannatta kuitenkin asettua sen tuotantoajan alkuperäisen kohdeyleisön asemaan: Beavis & Butt-head oli alusta asti suunnattu ihmisille, jotka olivat kärsineet koko lapsuutensa Smurffien ja Halinellejen kaltaisten tyhmien ja turvallisten lelumainosten kaltaisista ällöttävyyksiin asti poliittisesti korrekteista sarjoista. Beavis & Butt-head ei olekaan tyhmä siksi, että se koettaisi markkinoida leluja pienille lapsille, vaan silkasta vilpittömästä tyhmäilyn ilosta. Sarjan ominaisen rujo ja konstailematon omakustannetyyli taas noudattaa saman ajan trendikkään punk- ja grunge-estetiikan ”lo-fi” -henkeä, jollaista ei aiemmin oltu juuri koskaan nähty valtavirran televisiossa. Beavis & Butt-head onkin likimain ysäreintä ysäriä, jota animaation jalolla taiteenlajilla on maailmalle edelleenkään tarjota.

Beavis & Butt-head ei välttämättä olekaan jokaisen mieleen, mutta kyseessä on omasta mielestäni vähintäänkin genrensä sekä aikakautensa populäärikulttuurin yleissivistykseen kuuluva klassikko, joka pitäisi vähintään perusidealtaan olla tuttu jokaiselle murenankaan vertaa aiheesta kiinnostuneelle. MTV:n jättihitti ei vain käynnistänyt Mike Judgen uraa yhtenä televisioanimaation suurista, mutta sarjan henkinen perintö näkyy ja kuuluu edelleen South Parkin kaltaisten myöhempien klassikoiden otteessa ja asenteessa. Olenkin henkilökohtaisesti täysin varma, että Judgen vaatimattomasta lyhäristä käynnistynyt ilmiö tulee The Ren & Stimpy Shown tavoin säilyttämään asemansa yhtenä genrensä ja aikakautensa terävimmistä ilmestyksistä niin kauas tulevaisuuteen kuin populäärikulttuuria onkaan ikinä olemassa.


Arvio: 4/5


BEAVIS & BUTT-HEAD, 1993-1997 USA
Ohjaus: Mike Judge, Yvette Kaplan
Käsikirjoitus: Don London, Greg Grabianski, Joe Stillman, Josef McStein, Mike Judge, Morris P Johanson, Tracy Grandstaff
Näyttelijät: Mike Judge, Tracy Grandstaff

Kahjokatti (1993-1994)

 

Meidän aikanamme viihdeteollisuutta itseensä borgien tavoin fuusioiva Disney-korporaatio oli ysärillä todellakin voimissaan. Vaikka vuosikymmenen suuri animaatiokuume alkoikin vasta vuoden 1991 kuluessa, oli länsimaisen teollisuusvaltion suuruisessa megakorporaatiossa televisiopuoli otettu haltuun jo hyvän matkaa 80-luvun alkupäässä; uudella vuosikymmenellä kohdeyleisön kasvaneiden tarpeiden tyydyttämiseen riitti pitkälle Kummikarhujen sekä Tikun ja Takun pelastuspartion kaltaisten klassikkosarjojen uusintojen näyttäminenkin.

Ehkä suurin kaikista vuosikymmenen vaihteen animaatiomaailman ilmiöistä oli Steven Spielbergin, Robert Zemeckisin ja animaatioguru Richard Williamsin johdolla sekä alan suurimpien toimijoiden yhteistyönä toteutettu Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?, yksi koko genren renessanssin ja uuden kultakauden tärkeimmistä katalyyteistä. Vaikka tuota kyseistä klassikkoa plagioitiinkin jo ilmestymisaikanaan avoimesti, eivät sen tekijät varsinaisesti itse päässeet ikinä suunnitelmissaan alkuperäistä elokuvaa ja paria lyhäriä paremmin leiville kilpailevien taustavoimien riitauduttua nopeasti rahan ja franchisen tekijänoikeusten suhteen.

Keskellä ysärin kultakauden kuuminta huumaa ilmestynyt Kahjokatti oli Disneyn kyynistäkin kyynisempi temppu koettaa rahastaa jo valmiiksi ylisaturoituneella Roger Rabbit -plagiaattien piskuisella alagenrellä – tällä kertaa jokainen alkuperäisen elokuvan hahmo on vain korvattu omilla luomuksilla, ettei firman tarvitsisi vastata tekemisistään kilpailijoilleen tai Steven Spielbergille. Idea on kuitenkin täsmälleen sama: huumorintajuton ihmispoliisi saa partnerikseen Bonkers-nimisen koomisen piirroshahmon ja tapahtumat sijoittuvat pitkälti Roger Rabbitin Toontownia vastaavaan... noh, Disneyn ikiomaan ja aivan varmasti originaaliin Toontowniin, jolla ei ole muuten mitään tekemistä sen toisen Toontownin kanssa.

Kahjokatin pahin ongelma onkin sisäänrakennettu jo sen omaan konseptiin, onhan kyseessä ilmestyessään vanhuuttaan natisevan ja liiankin riskittömän trendin kuppausyritys vailla minkäänlaista luovuuden häivääkään. Tällä kertaa ihmishahmotkaan eivät ole oikeita eläviä näyttelijöitä, vaan nämä on ihan kustannussyistäkin tyydytty vain piirtämään vähän erilaisella tyylillä kahden erottamiseksi toisistaan asiaa mantramaisesti toistavan dialogin lisäksi. Henkilökohtaisesti muistan tekijöiden ratkaisun olleen lähinnä hämmentävä, enkä tuolloin edes tuntenut Roger Rabbittia kuin nimeltä. Näin jälkikäteen sarjan pariin palatessakaan en kykene ymmärtämään tekijöiden logiikkaa kuin enintään liiketaloudellisesta näkökulmasta.

Disneyn rahastusyrityksen kohdalla edes yksittäisten episodien ruotimisessa ei ole minkäänlaista mieltä, sillä kirjaimellisesti muistettavinta koko sarjassa olikin aina Bonkersin kuuman furrytyttöystävän ohella ainoastaan sen laskelmoidun härski konsepti sekä täysin tunnistamattoman Jim Cummingsin Adam Sandler -mongerrusvaihteella esittämä, ärsyttävyydessään kaikkien aikojen listoilla korkealle nouseva nimihahmo. Yhtenä sarjan käytännön vitsinä alan rautaisimpiin ammattilaisiin lukeutuva Jim dubbasi niin Bonkersia kuin tämän poliisipariakin ja joutui studiossa mitä ilmeisimmin parhaimmillaan vetämään pitkät pätkät dialogia yksinpuheluna roolia laidasta toiseen lennosta ja lennokkaasti vaihdellen.

Bonkers J. Bobcatin kohellus ei lukeudukaan Disneyn televisiopiirrettyjen kaanonin kunniakkaimpaan kastiin kuin ehkä animaatioltaan. Mitä ilmeisimmin Disney ei itsekään oikein uskonut luomuksensa mahdollisuuksiin, sillä vaikka sarja Toontowniin sijoittuukin, ei siinä varsinaisesti koskaan nähdä edes firman itsensä omistamia klassisia hahmoja kuin pienten välähdysten verran. Eräässä episodissa jopa esiintyy laatikossa piileskelevä Mikki Hiiri, josta katsojalle paljastetaan vain tämän ääni. Jos ei muuta, niin samoihin aikoihin ilmestynyt Animaaniset ainakin sai tyhjänpäiväisestä Kahjokatista oivan kohteen irvailulleen.


Arvio: 2/5


BONKERS, 1993-1994 USA
Ohjaus: David Block, Eddy Houchins, Gordon Kent, Larry Latham, Richard Trueblood, Robert Taylor, Roy Wilson
Käsikirjoitus: Brian Swenlin, Bruce Talkington, Carl Swenson, Cathryn Perdue, Colleen Taber, David Block, David N. Titcher, Dean Stefan, Dev Ross, Ellen Svaco, Fred Lucky, Gary Sperling, Gordon Kent, Irv Bauer, Jay Lender, Jeff Saylor, Jim Peterson, John Behnke, Jordana Arkin, Kevin Campbell, Kevin Rafferty, Laraine Arkow, Len Smith, Len Uhley, Libby Hinson, Marion Wells, Mark Rhodes, Mark Zaslove, Marlowe Weisman, Mina Johnson, Ralph Sanchez, Richard Stanley, Robert Schechter, Rob Humphrey, Shari Goodhartz, Stephen Levi, Stephen Sustarsic, Steve Cuden, Tommasso Scilipesci, William Scherer
Näyttelijät: April Winchell, Charlie Adler, Corey Burton, Earl Boen, Eileen Brennan, Frank Welker, Jim Cummings, Karla DeVito, Rip Taylor, Robert Ridgely, Ron Perlman, Sherry Lynn

Eek! The Cat (1992-1997)

 

Ysärin suuren animaatiokuumeen päästyä kunnolla vauhtiin myös Foxilla päätettiin panna suurempaa vaihdetta silmään ja alkaa ampua kovilla. Sentimentaalinen ja hyvällä maulla tehty Peter Pan ja merirosvot oli omalla ihastuttava tavallaan harvinaisen omaperäinen ja nautittava satusarja, mutta jäi harmittavasti ajan hengen jalkoihin ja katosi vähintään yhtä nopeasti yleisestä tietoisuudesta kuin siihen ilmestyikin. Seuraavaan vastaiskuunsa tuotantoyhtiö kaipasi jotain todella repäisevää ja pähkähullua The Ren & Stimpy Shown hengessä... jotain oikeasti hauskaa, jolla erottua edukseen harmaasta massasta...

Kaikenlaisista pienemmistä televisioproduktioista tunnetun Savage Steve Hollandin suosikkikissansa pohjalta suunnittelema Eek! the Cat kertoo Eek-nimisesta maailman rakastettavimmasta, naiivimmasta ja söpöimmästä pikku kisuliinista, jonka vilpittömin tahto jokaisessa jaksossa on auttaa pulaan joutuvia ihmisiä ja eläimiä. Jokaisen episodin perusvitsinä Eekin hyväntahtoisuudesta seuraa aina kahta kauheampi katastrofi julman maailman kostaessa hövelin kisumirrin hyväntahtoisuuden klassiseen Looney Tunes -tyyliin.

Eek! the Catin huumori onkin pohjimmiltaan äärimmäisen ilkeää ja kyynistä, mutta homma on osattu vetää samalla juuri oikealla tavalla läskiksi, että viattoman Eekin kärsimyskertomuksille tulee parhaimmillaan tahtomattaankin naurettua ääneen. Heti ensimmäisellä kaudella esimerkiksi nähdään jakso, jossa Eekin perhe ottaa uudeksi lemmikikseen ja höhlän kissansa uudeksi parhaaksi ystäväksi orvoksi jääneen söpön vaaleanpunaisen pupun – joka paljastuukin nopeasti pupuksi naamioituneeksi tatuoiduksi vankikarkuriksi ja tappajaksi. Samaisen episodin lopussa Eek tietysti purkaa kyseisen junkkarin virittämän pommin väkivaltaisista lastenpiirretyistä oppimillaan tempuilla, kuinkas muuten!

Foxin sarja oli ilmestyessään varsin suosittu, mutta sitä vaivasi alusta asti yhden ainoan vitsin yletön kierrättäminen. Siksi toisesta kaudesta lähtien Eek! the Catin tekijät pyrkivätkin tarkoituksella sekoittamaan pakkaa kaikenlaisilla ylimääräisillä kommervenkeilla ja oivalluksilla: yhtenä näkyvimmästä eroista aiempaan episodit jaettiin vastedes kahteen osaan, joista toinen keskittyi sivistyneiden ja modernien dinosaurusten taisteluun syöpäläisinä ja tuholaisina kuvattuja tyhmiä ihmisiä vastaan. Niin pöljältä kuin idea saattaakin kuulostaa, on kyseinen dinosaurushuumori monen sarjan fanin mielestä täynnä osuvampia sukkeluuksia kuin sen varsinaisen päätähden oma klimaattisemmaksi tarkoitettu puolikas.

Parasta Eek! the Catissä kuitenkin on sarjan edetessä yhä arvaamattomammaksi ja moniulotteisemmaksi käyvä huumori. Yhtenä ensimmäisenä suurena yllätyksenä nähdään esimerkiksi jo toisen kauden alussa kokonainen söpön ja juustoisen välimaastossa uiskenteleva pitkä musikaalijakso, jossa kuumat furryhahmot laulavat heavy metalia ja jonka tarina sisältää viittauksia suunnilleen jokaiseen klassiseen genrensä teokseen. Kyseinen episodi on edelleen yksi suosikeistani koko sarjassa pelkästään jo erottuvuutensakin vuoksi, mutta samalla luova kokeilu inspiroi tekijöitä koettamaan siipiään yleisemminkin erilaisten leffa- ja televisioparodioiden parissa – lennokkaimmillaan mukaan saatiin houkuteltua legendoja William Shatneristä ja Tim Currysta aina Gillian Andersonin, David Duchovnyn, Jon Landisn ja Dee Sniderin kaltaisiin nimiin asti.

Eek! the Catia tuotettiin yhteensä neljän tuotantokauden edestä, joista omaan makuuni kaksi keskimmäistä edustavat parasta, mitä hahmolla on nykypäivän yleisöllekään tarjota. Viimeistään toisen kauden lopussa käsikirjoitustiimi oli selvästi jo kehittänyt parodian jalon taidon tasaisen laadukkaalle tasolla, eikä kolmas kausi juuri muuhun enää Eekin itsensä kohdalla keskittynytkään. Parodioista erityisen mainitsemisen arvoinen on aina niin ihastuttavan Star Warsin ilkkumiseen keskittyvä episodi, jossa C3PO ja R2D2 on korvattu puhuvalla kuivausrummulla sekä Han Solo ja Chewbacca muodostavat suulaasta karvaisesta jättiläisestä ja käsittämättömästi örisevästä salakuljettajasta koostuvan parivaljakon, joka ei muuta lopussa tapojaan vaan ampuu alas imperiumin pikkutorspojakin lähinnä yrittäessään ottaa aina niin raivostuttavan naiivia ja optimistista Eekiä hengiltä.

Kolmen menestyksekkään tuotantokauden jälkeen Eek! the Catin mehut alkoivat kuitenkin olla jo puristettu tyhjiin ja sarjan luojatkin sitoutuneet muihin projekteihin, joten mustaa komediaa yritettiin pitää vielä yhden kauden verran tekohengityksessä heittämällä sekaan yhä useampia uusia hahmoja. Todellisuudessa Eek! the Catin päivät olivat jo tässä vaiheessa luetut, eikä neljännen kerran jälkeen enempää enää väkipakolla tuotettu.

Näin hyvän matkaa tulevaisuudessa ja jälkiviisaasti sanottuna Eek! the Cat oli erinomaisen hauska sarja, joka ymmärsi vielä kaiken muun ohella lopettaakin ajoissa. Sarjan kohdalla kaikkein surullisinta onkin, ettei sitä monen muun kaltaisensa tavoin ole mahdollista katsoa nykyisin kuin halvoilta bootleg-kopioilta – Eekin oikeudet omistava Disney on nimittäin viisaudessaan pitänyt sarjaa panttivankinaan monen muun Foxin suositun ysärianimaation tavoin jo vuosikausien ajan, eikä Mikki Hiiren uhreiksi jääneillä entisillä kilpailijoilla ole minkäänlaisia fyysisiä julkaisuja tai striimausmahdollisuuksia tänä päivänäkään jonkun Venäjän, Unkarin ja Tsekin ulkopuolella. Karu todellisuus sai näin lopullisen kostonsa Eekistä.


Arvio: 4/5


EEK! THE CAT, 1992-1997 USA, Kanada
Ohjaus: Jamie Whitney, John Halfpenny
Käsikirjoitus: Bill Kopp, Frank Santopadre, Henry Gilroy, Kati Rocky, Pamela Wick, Paul Germain, Sandy Fries, Savage Steve Holland
Näyttelijät: Bill Kopp, Cam Clarke, Charles Adler, Dan Castellaneta, Elinor Donahue, Elizabeth Daily, John Kassir, Savage Steve Holland, Tawny Kitaen

Wild West C.O.W.-Boys of Moo Mesa (1992-1993)

 

Internetin yleistymisen avartamasta maailmasta löytyy nykyisin tavallisen kadunmiehenkin tarpeisiin jos jonkinlaista hienoa ja älyllistä harrastusta: pelkästään äärettömyyksiin asti kasvaneet itseopiskelumahdollisuudet ovat avanneet valmiisiin helppoihin ratkaisuihin tottuneille ovet mitä luovimpiin ja stimuloivimpiin taiteellisiin elämyksiin, joita voi paitsi itse nähdä ja kokea, mutta joita pystyy myös tuottamaan maailmaan itse. Kaiken inhimillisen käsityskyvyn mukaan sisällöllisesti laadukasta järjellistä kulttuuritarjontaa luulisi olevan nykyisin enemmän kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa.

Toisaalta eihän kukaan halua syödä päivittäin hienoissa ravintoloissakaan, vaan aina välillä miehen mieli kaipaa vanhan hyvän ajan syntisen likaista hampurilaista rasvaa tihkuvilla ranskalaisilla ja sepelvaltimoita kurittavalla kolesterolipommikastikkeella. Kulttuurikielelle käännettynä hienoimmankin taiteen rinnalle tarvitaan aina välillä jotain niin käsittämättömän typerää, että karski ja karvainen aikuinen mieskin kokee vaihteeksi elävänsä. Tällaista tarkoitusta varten on onneksi olemassa C.O.W.-Boys of Moo Mesan kaltaisia hölmöjä ysäripiirrettyjä, joilla tuskin muuta tarkoitusta onkaan kuin toimia henkisenä pikaruokana.

Alkuperäisen Turtles-sarjakuvan tekijänä tunnetun Ryan Brownin western-konseptin tärkeintä esikuvaa tuskin tarvitseekaan jäädä mielessään kauaksi uumoilemaan, sillä miehen edellisen työn tavoin Moo Mesakin käynnistyy eläinten mutatoitumisesta antropomorfisiksi muodoiksi itsestään. Kyseiset mutanttilehmät, -vuohet ja -hevoset muodostivat sittemmin Cow Towniksi ristityn korruption ja epäoikeudenmukaisuuden riivaaman pienen villin lännen kaupungin, jonka oikeutta jakavat optimistisen Moo Montanan, koomisen Cowlorado Kid ja hiljaisen Dakota Duden muodostama kirjaimellinen lehmipoikakolmikko.

Wild West C.O.W.-Boys of Moo Mesa onkin ytimeltään mitä tyypillisin 90-luvun alun höveli Turtles-klooni, jossa kuitenkin on vilpitöntä persoonallisuutta enemmän kuin useimmissa kilpailijoissaan yhteensä: western-teema kantrimusiikkeineen itsessään on hauskaa vaihtelua perinteiseen ninjailuun ja avaruussotiin, mutta suurin osa kaikista hahmojen ja paikkojen nimistäkin koostuu pöhköistä sanaleikeistä sekä puujalkavitseistä. Yhtenä sarjan toistuvana kestovitsinä antropomorfisten eläinten maailmassa tavallisia nelijalkaisia kuitenkin käytetään entiseen tapaan karjana; televisiosensuurin vuoksi hahmojen aseista lentävät luoditkin on korvattu noppien kaltaisilla vähemmän vakavilla "panoksilla".

Kriittisempi ääni voisi toisaalta erikseen korostaa, miten Moo Mesassa ei todellisuudessa ole uskomattoman hassun perusideansa lisäksi oikeasti mitään kauhean kiinnostavaa juonellisesti eikä sen animaation tasokaan välttämättä ole aina kovinkaan kummoinen, onhan lopputuote kuitenkin alusta asti ensisijaisesti luotu oheistuotemyyntejä silmällä pitäen. Itselleni Moo Mesan perimmäinen logiikka itsessään onkin niin viattoman surrealistisella tavalla viehättävää, etten jaksa moisista edes välittää. Tarkoitushan olikin nimenomaan nauttia mahdollisimman kolesterolipitoista viihdettä – ja sitähän tämä sarja tarjoaa enemmän kuin laki sallii!

Rehellisyyden nimissä Moo Mesan yleinen tasokaan ei ole aivan niin yksiulotteisen muikea kuin voisi luulla, olihan sarjan kahteen kauteen yltänyt tuotanto jaettu kahden eri studion kesken, joista toinen oli jo hyvän aikaa menossa nurin ennen lännenseikkailun alkuakaan. Etenkin toisella kaudella heittelevästä tasostaan huolimatta hauska ja muistettava konsepti yhdistettynä harvinaisen pidettäviin hahmoin yksin riittävät kantamaan Moo Mesaa harteillaan sitkeän ajattomaan kulttistatukseen asti. Vuosikymmeniä sitten lakkautetun sarjan hahmot ovat jopa tehneet pieniä cameoita myöhemmissä Turtles-inkarnaatioissa.


Arvio: 4/5


WILD WEST C.O.W.-BOYS OF MOO MESA, 1992-1993 USA
Ohjaus: Bill Knoll, Daniel de la Vega, Jeff Hall, Lin Larson, Richard Collad
Käsikirjoitus: Bob Carrau, Buzz Dixon, Cliff Roberts, Cliff Ruby, David Benavente, Elana Lesser, Francis Moss, Jack Enyart, Marilyn Webber, Mark Jones, Mark Seidenberg, Michael J. Benavente, Rich Fogel, Ryan Brown, Ted Pedersen, Tony Marino
Näyttelijät: Charity James, Danny Mann, Jeff Bennett, Jim Cummings, Joe Piscopo, Kay Lenz, Michael Greer, Michael Horse, Pat Fraley, Troy Davidson

Bucky O'Hare and the Toad Wars (1991-1992)

 

Lukija saattaa olla joskus päiväkotivuosinaan tai ehkä niiden jälkeenkin kuullut koko perheelle suunnatusta hauskasta ja opettavaisesta satuelokuvasta nimeltä Tähtien sota, jossa lasermiekkoja heiluttelevat new age -avaruusvelhot taistelevat pahaa imperiumia vastaan yhdessä donitsitukkaisen prinsessan johtaman vastarintaliikkeen kanssa. Koko seuraavan vuosikymmenen länsimainen viihdeteollisuus käytännössä eli George Lucasin alkuperäisen idean lypsämisestä eri muodoissaan, mikä tiesi samalla markkinoiden täyttymistä toinen toistaan älyttömämmistä avaruustaistelupiirretyistä ja niiden oheistuotteista.

Kukaan tuskin nykypäivänä enää muistaakaan Bucky O'Harea muusta kuin saagan oheistuotteista, mutta ainakin paperilla hahmon seikkailut olivat omassa Star Warsin avoimeen palvontaan keskittyvien teosten alagenressään pienoinen edelläkävijä. Vihreän avaruusjäniksen tiedetäänkin saaneen alkunsa Larry Haman ja Michael Goldenin muodostaman Marvel- ja DC-veteraaniduon käsissä niinkin varhain kuin heti ensimmäisen elokuvan ilmestymisen jälkeen. Continuity Comicsin kustantama sarjakuva saatiin lopulta ulos vasta kuutisen vuotta myöhemmin ja nyt käsillä oleva piirrettykin tekijöidensä harmiksi vasta keskellä ysärin alun suurta kulttuurivallankumousta, jolloin aiemman vuosikymmenen viihdeteollisuuden näkyvimpiin kuuluva ilmiö oli jo haihtumassa yleisestä tajunnasta.

Bucky O'Hare and the Toad Warsin antropomorfisten eläinten eli furryjen kansoittaman vaihtoehtoisen universumin tapahtumat lähtevät liikkeelle karikatyyrimäistä kasarivuosien konsumerismin tylsistyttämää Amerikkaa muistuttavan liskojen ja sammakoiden planeetan tiedemiesten integroitua tuottavuuden ja taloudellisen tehokkuuden nimissä kaikki planeetan härpäkkeet yhden ainoan supertietokoneen alle. Vähemmän yllättäen KOMPLEXiksi ristitty kaikkivoipa vekotin tulee kehittäneeksi itselleen oman tahdon ja muodostaneeksi planeetasta ytimen viruksen lailla galaksin syrjäisimpiinkin kolkkiin levittäytyvälle militarismin läpitunkemalle imperiumilleen. Alkuperäisessä sarjakuvassa KOMPLEX käyttää häikäilemättömästi hyväkseen liskoista ja sammakoista lobotomialeikattuja käskyläisiään, mutta kyynisemmässä piirretyssä nämä ovat yksinkertaisesti vain tyhmiä ja noudattavat kyselemättä auktoriteettien määräyksiä.

Bucky O'Hare, tuo uljas univormupukuinen vihreä suippokorva, on vaihtolämpöisiä ja näiden pahaa tekoälyjohtajaa vastaan käydyn suuren avaruussodan sankari, joka yhdessä tovereineen käytännössä yksin pitävät vastahakoisten tasalämpöisten rintamalinjoja kasassa. Kuten todellisessa elämässäkin, myös eläinten maailmassa poliitikot ovat vähintään ympäristöt pilaavan ja eläimiä orjuuttavaa vihollista vastaava uhka tavallisen kansan hyvinvoinnille, eikä yllättävänkin haavoittuvaisen avaruusjäniksen itsensäkään onnistumisesta aina ole takeita. Ensimmäisessä jaksossa Buckyn kotiplaneetta joutuukin galaktisen imperiumin käsiin ja sen asukkaat rahdataan pakkotyöhön KOMPLEXin joukkojen vankileireille.

Vihreän pupun avaruusseikkailu onkin tyyliltään vähän kuin kasarin ja ysärin välimaastoa: toisaalta se yrittää tarjota elämääkin suuremman konseptin kaapuun puettuna purevaakin yhteiskuntakritiikkiä, mutta samaan hengenvetoon se kuitenkin pyrkii edelleen ratsastamaan kasarivuosien trendeillä sekä markkinoimaan raivokkaasti omia oheistuotteitaan. Vaikka tarina esimerkiksi olisi voinut vain yksinkertaisesti kertoa taistelevista eläinhahmoista, oli mukaan jo alkuperäisessä sarjakuvassa ynnätty tyhjäksi statistiksi jäävä kvanttiteknologian luonnostaan hanskaava nerokas ihmislapsi ensisijaisesti vain keräämään kohderyhmän sympatioita. Toisin kuin alkuperäisessä sarjakuvassa, animaatiosovituksessa ihmishahmo ei edes jää eläinten universumin vangiksi, joten tämän kohtalolla ei isossa kuvassa ole senkään vertaa väliä.

Omasta mielestäni Bucky O'Haren pahin kompastuskivi onkin sen kliseinen käsikirjoitus, joka noudattaa vähän liiankin tarkasti esikuvansa mallia tarinassaan. Samalla furryfanien nautintohermoja kutkuttavista hahmoista on kirjoitettu vieläpä melkoisia typeryksiä, jotka eivät vain tee matkallaan ymmärrettäviä virheitä, vaan pahimmillaan uskomattomia emämunauksia, jotka tahraavat mielestäni lupaavan konseptin jo varhaisessa tutustumisvaiheessa. Ehkä typerryttävimpänä esimerkkinä Bucky tulee palkanneeksi ensimmäisten episodien aikana hyvisten avaruusaluksen uudeksi insinööriksi hakijoista kaikkein epäilyttävimmän liskon – joka tietysti paljastuu heti seuraavaksi vaihtolämpöisistä koostuvan vihollisarmeijan kätyriksi!

Bucky O’Haren animaatiosta vastasi aikoinaan samainen eteläkorealainen pulju, joka huolehti ainakin osittain myös Batmanin, Jimi matalan, Animaaniset ja monen muun ysäriklassikon tuotannosta. Tässäkin varhaisemmassa työnäytteessään firma tavoitteli selvästi uuden ajan tinkimättömämpää tyyliä kierrätykseen ja valmispaloihin perustuvan kasarivuosien liukuhihnametodin sijaan, mutta vaativahko projekti näyttäisi kaikkine monimutkaisine ja vauhdikkaine toimintakohtauksineen osoittautuneen tekijöilleen lopulta vähän liiankin kunnianhimoiseksi suupalaksi. Itse rankkaisinkin Bucky O'Haren teknisessä mielessä helposti useimpien kasarivuosien animaatioiden yläpuolelle, mutta pelkästään vastaavien korealaisten kynästä lähteneistä ysärivuosien teoksista melkein jokainen on työjäljeltään tätä tasokkaampi. Bucky O'Haren hahmoanimaatio on pahimmillaan aivan erityisen kankeaa jälkeä.

Kuten jo aiemmin vihjasin, ei Bucky O'Hare varsinaisesti räjäyttänyt ilmestyessään pankkia, eikä sen tuotantoa enää jatkettukaan kolmentoista episodin muodostaman pienen tarinakokonaisuuden jälkeen, mutta ennen suunnitelmien hylkäämistä franchisen omistajat olivat onneksi ehtineet sopimaan tuolloin kultakauttaan eläneen Konamin kanssa kahden peli tuottamisesta aiheen pohjalta. Sen lisäksi, että kumpikin ovat erinomaisen viihdyttäviä tapauksia nykypäivänäkin, nähtiin Bucky O'Haren arcadeversiossa yllättäen myös koko sarjan huipentumaksi tarkoitettu finaali, jossa vihertävä avaruusvemmelsääri murtautuu imperiumin suojausten läpi sen kuolontähteä muistuttavaan ytimeen tuhoamaan KOMPLEXin sekä vapauttamaan niin vaihtolämpöiset kuin näiden orjatkin sortajansa ikeestä. Legenda vihreän avaruusrusakon uroteoista ei näin ollen ollut erityisen riittoisa tai pitkäikäinen, mutta ainakin hahmon tyngäksi jäänyt tarina sai ansaitsemansa onnellisen lopun.

 
Arvio: 3/5


BUCKY O'HARE AND THE TOAD WARS, 1991-1992 USA, Ranska
Ohjaus: Bahram Rohani, Bruno-Rene Huchez, Karen Peterson
Käsikirjoitus: Christy Marx, Doug Moench, George Arthur Bloom, Larry Hama, Martin Pasko, Neal Adams, Peter Stone
Näyttelijät: Dale Wilson, Garry Chalk, Jason Michas, Long John Baldry, Margot Pinvidic, Scott McNeil, Shane Meier, Terry Klassen

Alfred J. Kwak (1989-1990)

Tarina tietää kertoa alankomaalaisen taiteilija Herman van Veenin kerran ajaneen autollaan ankan päälle. Tapaus jäi harmittamaan herkkätuntoista miestä siinä määrin, että tämä inspiroitui lopulta kirjoittamaan kokonaisen näytelmän Alfrediksi ristimänsä kuvitteellisen ankan elämästä. Myöhemmin muuan Dennis Livsonina tunnettu suomalainen televisiotuottaja siirsi toimintansa Alankomaihin tarkoituksenaan luoda oma piirretty televisiosarjansa. Kahden miehen kohtaamisesta syntyi Alfred-ankasta kertova animaatio, yksi lajinsa valioista.

Palauttaen mieleen tekoajan tyypillisen televisiopiirretyn tuotantologiikan Alfred J. Kwak on melkoinen kummajainen, joka ei aikanaan olisi juuri voinutkaan syntyä kuin eurooppalais-japanilaisen yhteistyön hedelmänä. Tyypillinen kasaripiirrettyhän oli ensisijaisesti lelufiguurien ja muiden oheistuotteiden myyntiin suunnattu periamerikkalaisittain massatuotantona prosessoitu jättimäinen mainos, jonka tarinalla tai hahmoilla ei oikeasti ollut niinkään merkitystä. Eipä siis ihme, että ilmestyessään hyvin kunnianhimoinen sarja mielletäänkin monessa kodissa edelleen nimenomaan osaksi ysärin suurta animaatiokuumetta.

Alfredin J. Kwakin tarina alkaakin tämän perheen jäätyä rikkaan miehen auton alle ja orvoksi jääneen ankanpojan päädyttyä Mauri Myyrän huostaan. Puukengässä asuvan Alfredin elämäntarina lapsesta pitkälle aikuisuuteen muodostaakin läpi sarjan jatkuvan yhtenäisen tapahtumaketjun, jonka kuluessa hahmo käy perinteisten seikkailujen ohella läpi mm. lapsuuden, aikuistumisen ja rakastumisen kaltaisia suuria elämänvaiheita. Poikkeuksena lähes kaikkiin lajityyppinsä edustajiin Alfredin universumissa aika myös kuluu sarjan edetessä, jolloin myös hahmot suhteineen muuttuvat maailman ja yhteiskunnan mukana jatkuvasti.

"Mutta hei! Alfred J. Kwakissa on myös paljon poliittista ja yhteiskunnallista sanomaa, joten sen pitäisi olla 2020-luvun logiikan mukaan tosi huono sarja!!1 ULIULIUHHUH!!!111"

Totta se on, Dennis Livsonhan tarkoitti piirrossarjansa nimenomaan opettavaiseksi kertomukseksi lapsille ja nuorille, joten mukaan on todellakin eksynyt paljon sanomaa ympäristönsuojelun ja rasismin kaltaisista ilmiöistä. Ehkä koko sarjan legendaarisimmassa kohdassa absoluuttisen monarkian voimin hallitun valtakunnan kuningas syöstään vallasta upouuden modernin ajan henkeä huokuvan diktatuurin tieltä. Suuri johtaja saattaa tämäkin tuoda ensisilmäykseltä mieleen lähinnä sen muuan itävaltalaisen korpraalin, vaikka hahmossa yhdistelläänkin tarkoituksella useampaa historiallista yksinvaltiasta korostamaan sarjan yleisluontoista sanomaa tyranniutta vastaan. Absoluuttisen monarkian tuhon diktatuurin tieltä voi jopa nähdä löyhänä viittauksena itäisen Euroopan lähihistoriaan ja sosialismiin.

Alfred J. Kwakin olennaisin ero nykypäivän politisoituneeseen viihteeseen lieneekin sen modernille liberaalille humanismille kumartavassa ja ehkä vähän ironisestikin kypsemmässä tavassa käsitellä vakavampiakin aiheitaan ilman 2020-luvun Hollywoodin ärsyttävää tapaa mustamaalata, ilkeillä, provosoida ja lietsoa vastakkainasetteluja ihmisten välille. Vaikka diktatuuri esimerkiksi pahana kuvataankin, on tätä edeltävä absoluuttinen monarkiakin hallitusmuotona vähintäänkin aikansa elänyt – sarjan lopussa se korvataankin tasavaltaisemmalla muodolla. Sotilasvaltaa kannattaneillakin on siis periaatteessa aikeilleen löyhät perusteet, mutta nämä menevät aatteessaan liian pitkälle puhtaaseen pahuuteen asti.

Livsonin ja van Veenin monumentaalinen klassikkopiirretty onkin sellaisenaan niin fiksu ja hyvin kirjoitettu, että sen voi hyvissä mielin pelkästään tässä mielessä todeta kestäneen aikaa täydellisesti. Onneksi sarjan animaatiota ei edes yritetty lähteä tuottamaan yksin aikansa eurooppalaisin voimin, vaan satukirjamaisen kuvituksen pohjalta visuaalisen ilmeensä saanut legenda työstettiin pitkälti japanilaisten huippuosaajien suosiollisella avustuksella. Työn jälki on kauttaaltaan niin laadukasta, ettei vertailua seuraavan vuosikymmenen parhaimpiinkaan ole Alfredia katsoessa kaukana mielestä; kasaripiirrettyjen tyypillisistä kliseistä tai animaation laiskasta kierrätyksestä ei sarjassa näy jälkeäkään, onneksi.

Suomalaisittain on ilo huomata myös kotimaisen ääninäyttelyn olleen jo Alfredin aikaan maailman huippua. Näyttelijöitähän Alfredia oli dubbaamassa koko sarjan aikanaan vain vajaan tusinan verran, ja pahimmillaan yksittäiset näyttelijätkin joutuivat esittämään vähintään kymmenkuntaa eri hahmoa. Onneksi remmiin oli kuitenkin eksynyt Jarmo Kosken eli Seppo Taalasmaan, Pekka "Monni" Autiovuoren ja Rabbe "Muumipeikko" Smedlundin kaltaisia legendoja, joiden äänillä puhelinluettelon lukeminenkin kuulostaisi mitä jumalaisimmalta sinfonialta – unohtamatta tietenkään aina niin viehkeää Titta Jokista, jonka kauniin äänen kuuleminen tuottaa omille kuuloelimilleni aivan erityistä iloa.

Näistä aineksista siis koostuu kaikkien aikojen klassikko, yksi kautta aikain parhaista televisiopiirretyistä ja isältä pojalle periytyvä pala genrensä katajaista perusyleissivistystä. Ainut suurempi harmistuksen aihe Alfred J. Kwakissa on sen äärettömään kysyntään nähden huono saatavuus, onhan sarjaa sentään perinteisesti näytetty uusintana muutaman vuoden välein ja julkaistu fyysisinä tallenteinakin, mutta useimmat sen haluavat joutuvat silti edelleen meidänkin aikanamme turvautumaan epämääräisiin bootleg-tallenteisiin ja piratismin piruun.


Arvio: 5/5


ALFRED J. KWAK, 1989-1990 Japani, Alankomaat, Saksa
Ohjaus: Dennis Livson, Hiroshi Saitô
Käsikirjoitus: Akira Miyazaki, Herman van Veen
Näyttelijät: Doris Baaten, Frits Lambrechts, Hans Otjes, Herman van Veen, Jan Anne Drenth, Johnny Kraaykamp Jr., Laura Vlasblom, Paul van Vliet, Ryan van den Akker

Digimon (1999-2000)

 

"Väisty Pokemon! Täältä tulee Digimon!"

Kapitalismin kirjoittamaton kultainen sääntö tietää kertoa, että missä ikinä onkaan helppoa rahaa tarjolla, löytyy sille aina myös halukkaita ottajia. Kun Pokémonina tunnettu häikäilemätön oheistuotemainos 90-luvun lopulla valloitti maailman ja teki omistajistaan satumaisen rikkaita, oli vain ajan kysymys, milloin kokonainen armeija jäljittelijöitä ilmestyisi kalastelemaan samoille vesille. Kun tieto virtuaalilemmikkien pohjalta kehitetyn Digimonin olemassaolosta levisi Suomeen Nelosen päällekäyvän mainoskampanjan avittamana, päästi moni aikuinen ilmoille turhautuneen epätoivoisen huokauksen: "ei kai taas tätä samaa kuraa".

Digimonin tarina alkaa valtavan aallon pyyhkäistessä joukon nuoria salaperäiseen rinnakkaisuniversumiin, jossa nämä saavat tovereikseen tarpeen tullen voimakkaammiksi muuttuvia söpöjä pikkuotuksia. Tarinan edetessä seikkailulle löytyy myös syvällisempi tarkoitus, sillä tässä digimoneiksi kutsuttujen digiöttiäisten kansoittamassa todellisuudessa paha on kuin sattumalta saanut viime aikoina yhä tukevamman jalansijan, ja muuten niin säyseät kuolettavilla voimilla varustetut pikkueläimetkin ovat alkaneet tehdä ilkeyksiä.

Lukijalle saattaakin tulla tässä vaiheessa suurena yllätyksenä, että tietystä opportunismistaan huolimatta Digimonilla ei ole sarjan herättämiä mielikuvia lukuun ottamatta kovinkaan paljoa tekemistä sen aiemmin mainitun toisen taskuhirviöhimmelin kanssa. Itse asiassa alkuperäisen Digimonin ideaa vuosikymmenten jälkeen peilatessa tuntuu tekijöiden mielessä olleen laadukkaan tuotteen itsensä luominen verisimmän kilpailijansa harrastaman irvokkaan mielikuvamarkkinoinnin kaltaisen katsojan manipuloinnin sijaan. Digimon saattaa sisältää kevyttä kaupallista sanomaa ikioman söpön digikaverin tärkeydestä, mutta kilpailijansa loputon keräilytuputus on ymmärretty jättää digimonien maailmasta konsanaan.

Monille aikalaisille täysin puskista taas tuli, miten paljon Nintendon taskuhirviömainosta parempi sarja Digimon periaatteessa onkaan: pelkästään maltillisempi ote teki siitä huomattavasti kilpailijaansa mielekkäämmän seurata pitempiäkin aikoja. Tällä kertaa hirviöseikkailussa on jopa selkeä hyvän ja pahan sekä valon ja varjon väliseen ikuiseen kaksintaisteluun keskittyvä etenevä juonensa, jossa yksittäisillä digimoneillakin on parhaimmillaan omat kasvutarinansa. Alkuperäisen sarjan kohdalla pahin juonellinen kipupiste onkin sen eittämättä oheistuotemarkkinoitakin silmällä pitäen tuotetun, monsterikavalkadin esittelyyn painottuvan ensimmäisen puolikkaan armottomasti itseään toistava kaavamaisuus. Tarinan edetessä ja tapahtumien siirtyessä yhä enemmän oikeaan maailmaan myös digieepoksen punainen lanka alkaa kuitenkin vähitellen asettumaan uomiinsa.

Pokemonia ruotiessani tulin erikseen moittineeksi sen laiskaa audiovisuaalista toteutusta, joka tyytyy mälsästi vain kierrättämään episodi toisensa jälkeen yliyksinkertaistettuja hahmomalleja ja näiden ääniä tyylipuhtaaseen tragikoomisuuteen asti. Digimonin tekijät olivat selvästi tulleet kanssani samoihin päätelmiin, sillä näiden omassa luomuksessa kaikki designit ovat edellistä yksityiskohtaisempia, animaatio tasokkaampaa ja yksittäisistä digimoneistakin on lähtökohtaisesti pyritty luomaan omanlaisiaan persoonallisuuksia. Sarjan markkinoinnista vastaavien tahojen ilmeisenä neronleimauksena olikin panna digimonien suuhun ihan oikeaa dialogiakin, jotta nämä vaikuttaisivat kilpailijansa monotonisesti määkiviä, raakkuvia ja öriseviä eläimellisiä pokemoneja älykkäämmiltä ja yksilöllisemmiltä otuksilta. Kuka nyt oikeasti haluaisikaan parhaaksi kaverikseen pelkkää sielutonta muovista kopiota jostain muusta?

Digitaalisten hirviöiden siekailuista ei tosin voi suomalaisittain milloinkaan vinkata sivulauseenkaan vertaa erikseen mainitsematta sen legendaarisen kämäisiä dubbauksia. Ilmestyessään Digimon oli megaluokan animaatioprojekti – pelkästään sen markkinointiin satsattiin suomalaisittainkin enemmän rahaa kuin tavallinen jästi pääsee ikinä eläessään näkemäänkään. Jostain syystä meikäläistä ääninäyttelyä hoitamaan kuitenkin palkattiin kansainväliseksi nettimeemiksi asti kasvanut Agapio Racing Team, jonka työskentelyä kauttaaltaan voisi ilman parempaa tietämystä kuvitella jonkinlaiseksi käytännön pilaksi tai Nintendon agenttien sabotaasiksi, niin kamalaa se on. Ysäripiirrettyjäkin aiemmin vuosikausia raiskanneen Agapion amatöörimäinen suoritus Digimonin ruorissa lukeutunee edelleen kansan syvien rivien mielissä kotomaamme pahimpiin rimanalituksiin alallaan. Väitänkin näin jälkikäteen, että hermoja riipivä suomalainen dubbaus yksin karkottikin suurimman osan sarjan potentiaalisista katsojista kauan ennen seikkailun varsinaista alkuakaan.

Omasta mielestäni Digimon onkin sarjana ollut aina valovuosia kilpailijaansa tasokkaampi, vaikka mikään animaation suuri mestariteos sekään ei ole. Kaikesta ylistyksestä huolimatta kyseessä on silti lähtökohtaisesti pelkkä suuri oheistuotemainos, joka kaiken muun ohella olisi vielä kaivannut reipasta tiivistämistäkin etenkin alkupuolikkaallaan. Kilpailijastaan poiketen Digimonista pystyy kuitenkin sentään nauttimaan koska tahansa sellaisenaankin, lukeutuuhan sen laskelmoidun korvamatomainen soundtrack itsessään lajityyppinsä koukuttavimpiin.


Arvio: 3.5/5


DIGIMON: DIGITAL MONSTERS, 1999-2000 Japani
Ohjaus: Harume Kosaka, Hiroki Shibata, Hiroyuki Kakudō, Junji Shimizu, Keiji Hayakawa, Mamoru Hosoda, Takahiro Imamura, Takao Yoshizawa, Takenori Kawada, Tetsuharu Nakamura, Tetsuo Imazawa
Käsikirjoitus: Akatsuki Yamatoya, Atsushi Maekawa, Genki Yoshimura, Hiro Masaki, Reiko Yoshida, Satoru Nishizono, Yoshio Urasawa
Näyttelijät: Ai Maeda, Atori Shigematsu, Chika Sakamoto, Hiroko Konishi, Junko Takeuchi, Kae Araki, Kaneto Shiozawa, Kinoko Yamada, Masami Kikuchi, Mayumi Yamaguchi, Miwa Matsumoto, Ryūzaburō Ōtomo, Takahiro Sakurai, Toshiko Fujita, Umi Tenjin, Yasunori Masutani, Yuka Tokumitsu, Yūko Mizutani, Yūto Kazama

Sonic the Hedgehog (1993-1994)

 

Niin... Sonic-kuumeen villeimpinä vuosina Sega suunnitteli yhteistyökumppaneidensa kanssa kaksi kokonaista piirrettyä televisiosarjaa: ensimmäinen näistä oli tarkoitettu ensisijaisesti pienille lapsille kevyeksi slapstick-hölmöilyksi teini-ikää lähestyvälle yleisölle suunnatun jälkimmäisen keskittyessä vakavampaan draamaan sekä kaikin puolin kunnianhimoisempaan ja eeppisempään toteutukseen. Muuan urbaani kasku tietääkin kertoa sarjoista varhaisemman kärsineen loppuaan kohden pahasta osaajapulasta monen sen parissa työskennelleen ammattilaisen loikattua mieluummin mukaan kypsemmän näkemyksen tuotantotiimiin.

Sonic-filmatisointien kaikkein perimmäisin ongelma on jo alusta asti ollut yksinomaan nopeutensa ympärille rakennetun hahmon ja tämän pelien yksiulotteisuus, jotka eivät juuri jätä tilaa mielikuvituksellisille tarinoille. Jopa aiheen viimeisimmät Hollywood-väännökset käytännössä vain kierrättävät väsähtäneimpiä genrensä trooppeja sekoitettuna Sonicin rentoon persoonaan ilman kaksisempaa aatoksen voimaa. Kohistu Sonic the Moviekin saattoi saada monen vannoutuneemman hahmon fanin hyväksynnän, mutta itse väitän koko roskan pysyvän jaloillaan pelkästään Jim Carreyn yliampuvan roolisuorituksen ansiosta.

Valtavan riskin jo kättelyssä ottava aikuisempi Sonic-piirretty lyökin ässän välittömästi pöytään esittelemällä täysin omanlaisensa pienen mytologian niiden hassujen pelien perusidean pohjalta. Sarjan ensimmäisenä suurena twistinä tohtori Robotnik on jo alussa voittanut ja pikkueläinten satumetsä muuttunut koneiden hallitsemaksi synkäksi post-apokalyptiseksi kaatopaikaksi. Sarjan tarina kertookin eläinten muodostaman piskuisen vastarintaliikkeen taistelusta älyltään ja raa'alta voimaltaan ylivoimaista vihollista vastaan, eikä asennetta omaavan Sonicin nopeuskaan yksin riitä tällä kertaa pimeyden voimain kukistamiseen.

En voikaan liikaa korostaa toisen Sonic-piirretyn konseptin perimmäistä neroutta. Saadakseen luomuksensa rullaamaan likimainkaan haluamallaan tehokkuudella käsikirjoitustiimi joutui kääntämään franchisen perusasetelman täysin ylösalaisin luopumatta ainoastakaan sen perusvahvuudesta ja heittäen keitokseen mukaan lähdemateriaalin tuntien yllättävänkin hienovaraista sanomaa ympäristön tilasta, sotien traagisuudesta sekä käsistä karanneen teknologian vaaroista. Samalla nämä tulivat kuin puolivahingossa luoneeksi genressään niin kutkuttavan jännittävän peruskehikon sympaattisine hahmoineen, että sarja pitää helposti otteessaan vaikkeivät kaikki yksittäiset episodit aina niin kaksisia olisikaan.

Yksi tahaton sivutuote Sonic SatAMiksi fanien keskuudessa ristitystä sarjasta oli sen valtava vaikutus myöhempään furry-alakulttuuriin, ovathan Sonicin hahmot siis luonnollisesti kaikki antropomorfisia eläimiä. Sonicilla on tässä sarjassa jopa oma mielitiettynsä ja vastarintaliikkeen johtajana hääräilevä rohkea ja viisas prinsessa Leiansa, jonka kanssa tämä alkaa vähitellen kehitellä romanttisia tunteita huipentuen lopulta toisen tuotantokauden klimaattisen finaalin päättävään ensimmäisen suudelmaan. Ysärivuosien furryfanien keskuudessa Sally Alicia Acorn olikin kuumin juttu, hahmosta lienee nykyisinkin internetissä enemmän fanitaidetta kuin sinäkään kehtaat ikinä googlen kuvahausta käydä nyt heti katsomassa ilman safesearchia.

Sonic SatAM oli kohderyhmässään erittäin suosittu sarja, mutta mikään muu sen elinkaaressa ei ole jättänyt kansalle yhtä syviä traumoja kuin sen viimeisiä jaksoja seurannut valtava pettymys. Toisen kauden lopussa nähdään eeppinen mittelö hyvän ja pahan välillä, Sonic ja Alicia saavat toisensa ja viimeinen kohtaus päättyy pahaenteiseen cliffhangeriin uuden, entistäkin suuremman pahan nostaessa katseensa pimeydestä suoraan katsojaa kohti. Edetessään lähes poikkeuksetta tasoaan nostavaa sarjaa suunniteltiin aikoinaan ainakin kolmen kauden pituiseksi, mutta jonkin televisiovastaavan päätöksestä jatkoa ei enää toisen jälkeen tehty, vaan Sonicin ja vastarintaliikkeen tarina jätettiin katsojien harmistukseksi kesken.

Sarjan suosion ja surkean kohtalon seurauksena Sonic SatAMin upea konsepti on vuosien saatossa inspiroinut valtavat määrät hahmon faneja tuottamaan aiheesta omia luomuksiaan fanitaiteesta ja animaatioista kokonaisiin peleihin asti. Sega itse ei varsinaisesti ymmärtänyt milloinkaan hyödyntää sarjassa kypsyteltyjä ideoita pelisarjan myöhemmissä virallisissa inkarnaatioissa, vaikka aiheen pohjalta herättiinkin jo hyvissä ajoin julkaisemaan pitkälle 2010-luvun lopulle asti vaikeista vuosista hengissä selvinnyttä suosittua sarjakuvaa. Kahdesta Sonic-piirretystä kypsempi onkin vuosikymmenten saatossakin säilyttänyt paikkansa fanien sydämessä yhtenä sinisen siilin uran hienoimmista hetkistä ja ysäripiirrettyjen helmistä.


Arvio: 4/5


SONIC THE HEDGEHOG, 1993-1994 USA, Italia
Ohjaus: Dick Sebast, John Grusd, Ron Myrick
Käsikirjoitus: Barbara Slade, Ben Hurst, David Villaire, Frank Santopadre, Jules Dennis, Len Janson, Matt Uitz, Pat Allee, Randy Rogel
Näyttelijät: Bradley Pierce, Cam Brainard, Charlie Adler, Christine Cavanaugh, Frank Welker, Jaleel White, Jim Cummings, Kath Soucie, Mark Ballou, Rob Paulsen

Adventures of Sonic the Hedgehog (1993-1996)

 

Japanilainen Service Games eli Sega julkaisi vuonna 1988 uuden sukupolven edistyksellisen muskelikoneensa, jolla yhtiö toivoi viimein murtavansa suuren ja mahtavan Nintendon globaalin valta-aseman alallaan. Alkuaikojen raivokkaan markkinointikampanjan jatkoilla Segalla ymmärrettiin firman jääneen halutuista tuloksista rajusti jälkeen; jonkun oli keksittävä pyörä nopeasti uudelleen. Uhkarohkeana peliliikkeenä Sega päätti järjestää sisäisen kilpailun uudesta maskotista, josta tulisi edelleen yhtiön tuoteperheen myyvä keulakuva ja lippulaiva...

Segan kilpailun voittama Yuji Nakan, Hirokazu Yasuharan ja Naoto Oshiman luoma Sonic-siili oli ideana mitä nerokkain: asennetta omaavan hahmon tarkoituksena oli vedota Nintendon konsolin parissa lapsuutensa viettäneisiin, nyt jo teini-ikään kypsyneisiin nuoriin, joille Mario toi mieleen lähinnä päiväkodin hiekkalaatikkoleikit. Sonicin hahmo itsessään tunnetusti keskittyi silkan nopeuden ympärille, mitä ominaisuutta myös hyödynnettiin korostamaan Segan konsoleiden murskaavan ylivoimaista tehoa suhteessa kilpailijoihinsa. Segan tempaus onnistui lopulta yli suuruudenhulluimpienkin odotusten: firma nousi ns. yhdessä yössä kilpailijaansa suuremmaksi mahtitekijäksi ja Sonic suosituimmaksi videopelimaskotiksi maailmassa.

Samaan aikaan Segan kultakauden ja yleisen maskottikuumeen kanssa räjähti valloilleen myös 90-luvun suuri animaatiovallankumous, jota myös videopelimaailman uusi kuningas lähti hyödyntämään markkinoinnissaan peräti kahden kokonaisen täysin erilaisen piirrossarjan voimin samanaikaisesti. Adventures of Sonic the Hedgehog, kahdesta ensimmäinen, oli tekijöidensä löyhä yritys emuloida The Ren & Stimpy Shown repäisevää huumoria uutuuttaan kiiltelevän pelisarjan kontekstissa samalla houkutellen firman asiakkaiksi sellaisiakin lapsia, joille tuolloin nörttien harrastukseksi miellettyjen videopelien maailma ei vielä ollut tuttu.

Adventures of Sonic the Hedgehog varsinaisen kohdeyleisön tuntien myös sen varsinaisen tyylin ja sisällön pystyy helposti loihtimaan mieleensä vähäisemmälläkin esittelyllä: kyseessä on pohjimmiltaan hyvin pinnallinen ja kevyt slapstick-komedia, jossa tohtori Robotnik koomisine robottikätyreineen yrittää napata "sen pahuksen hiirulaisen" tovereineen. Aina välillä sarjassa esitellään erilaisia epämääräisiä uusia sivuhahmoja, mutta jakso toisensa perään perusasetelma lähinnä toistaa itseään suoranaiseen tylsyyteen asti. Näihin aikoihin Sonicin oma franchise taisikin olla kulttuuri-ilmiönä mitä ilmeisimmin vielä niin tuore, ettei tekijöillä ollut minkäänlaista lähdettä, mistä ammentaa mielikuvitukselleen inspiraatiota tai suuntaa.

Tietty turvallisuus ja riskien kaihtaminen lienevätkin Sonicin oman animaation pahimpia kompastuskiviä. Koska Adventures of Sonic the Hedgehog on lähtökohtaisesti tarkoitettu mainokseksi, siinä ei esimerkiksi ole kyetty hyödyntämään juurikaan animaation äärettömiä visuaalisia mahdollisuuksia saati sitten viljelemään "vaarallisempaa" sukkelaa huumoria tyypillisen aikakautensa laatutuotteen tapaan, vaan homma tuntuu molempien suhteen jääneen mälsästi kuin puolitiehen. Muutamien huvittavien läpsyttelyjen, ääninäyttelijöiden repäisyjen sekä ajattoman abstraktin ysärityylin päälle ei pienille lapsille suunnatussa Segan sarjassa juuri ole nimeksikään inhimilliseen järkiajatteluun vetoavaa asiasisältöä.

Ilmestymisaikanaan Sonicin oma sarja oli alle kouluikäisten tenavien keskuudessa kohtalaisen suosittu ja onnistuikin kasvattamaan jo valmiiksi lähes uskonnolliset mittasuhteet saaneen Sonic-kultin kannattajajoukkoja entisestään. Nykypäivän teknisesti hiotumpaan animaatioon tottuneen katsojan silmin kyseessä ei kuitenkaan ole missään vaiheessa kovinkaan muistettava tapaus, mutta sopivan pieninä annoksina ja väsyneellä mielellä nautittuna siitä voi hyvällä säällä irrota viatonta nostalgista huvia vanhalle parrallekin kunhan ennakko-odotuksensa on vain muistanut asettaa tarkoituksenmukaisen alhaiselle tasolle. Se toinen sarja taas…


Arvio: 2.5/5


ADVENTURES OF SONIC THE HEDGEHOG, 1993-1996 USA, Espanja, Italia
Ohjaus: Kent Butterworth
Käsikirjoitus: Bob Forward, Bruce Shelly, Doug Booth, Douglas Purgason, Doug Molitor, Francis Moss, Gordon Bressack, Jeffrey Scott, Kent Butterworth, Kevin Donahue, Phil Harnage, Reed Shelly, Robert Askin, Rowby Goren
Näyttelijät: Christopher Evan Welch, Gary Chalk, Ian James Corlett, Jaleel White, Long John Baldry, Phil Hayes

Peter Pan ja merirosvot (1990-1991)

Jokaisella 90-luvulla lapsuusvuotensa eläneellä on taatusti jonkinlainen käsitys ajan ominaisesta muodista ja hengestä. Toisille aihe tuo ensimmäisenä mieleen grungen, punkin uuden tulemisen sekä kokeellisen vaihtoehtorockin kaltaiset musiikkimaailman nykyisin niin nostalgiset ilmiöt, toisille ysäri tarkoittaa nimenomaan ulkopuolisuuden sekä kaikenlaisten hämärien ja muuten vain sekopäisten tyyppien estotonta romantisointia. Ysärillä ufoihin uskova Fox Mulder oli nuorison oma kulttuuri-ikoni sekä nuorten naisten palvoma seksisymboli.

Ajan henki ei kuitenkaan monestikaan tapaa muuttaa muotoaan kuin vuoden tai pari virallisen vuosikymmenen vaihduttua. Ysärin omin ja tunnistettavin henki murtautui kahleistaan vasta vuoden 1991 kesän ja syksyn kuluessa nousevan animaatiokuumeen sekä uuden ajan musiikkitrendien nimekkäimpien edustajien lyödessä kertarysäyksellä itsensä läpi jättäen taakseen kasarivuosien imeläksi käyneen ällökaupallisen massakulttuurin palavan tuhkan. Animaatiomaailmassa 90-luku tunnetaankin koko taiteenlajin renessanssina ja kultakautena.

20th Century Fox oli yksi harvoista suurista tekijöistä, jotka olivat haistaneet tulevan trendin jo hyvän aikaa ennen kulttuurivallankumouksen räjähtämistä valloilleen. Simpsonien 80-luvun lopulla nauttiman suunnattoman menestyksen vanavedessä tuotantoyhtiössä päätettiinkin panostaa yhä enemmän nuorisolle suunnattuihin laadukkaampiin piirrettyihin tyypillisen kasarimoskan sijasta. Yksi ensimmäisistä lajissaan oli klassisen Peter Panin tarinan pohjalta tuotettu 65-osainen sarja, jota muinoin Suomenkin televisiossa näytettiin pahamaineisen Agapion dubbaamana. Kyseistä luomusta ei liene koskaan näytetty uusintana, eikä sitä ole mahdollista katsoa nykyisinkään kuin huonolaatuisilta bootleg-kopioilta, mutta vanhat parrat tietävät kyseessä olevan edelleen yksi pioneerivuosien nautittavimmista animaatioista...

Ensimmäisenä tekonani haluaisin ojentaa ruusun Peter Panin ja merirosvojen tekijöille kertakaikkisen upeasta konseptista. J.M. Barrien alkuperäistarina oli jo näihin aikoihin filmatisoitu ja kerrottu eri muodoissaan niin moneen otteeseen, ettei suorassa kopiossa olisi ollutkaan enää minkäänlaista mieltä. Silkan kierrätyksen sijaan Foxin animaatiotiimi päättikin yksinkertaisesti napata Barrien teoksen hahmot, maailman ja mytologian, mutta koettaa löytää omaa ääntään laajentamalla ja syventämällä alkuperäisen klassikon sekä sen keskeisimpien filmatisointien teemoja niiden henkeä ja perintöä samalla kunnioittaen.

Ovelana vetona Foxin näkemys ei sisälläkään minkäänlaista erillistä esittelyä tai turhaa lässytystä, vaan katsojan yksinkertaisesti oletetaan tuntevan hahmot ja näiden asuttaman maailman sellaisenaan ennen ensimmäisen episodin alkuakaan siitäkin huolimatta, etteivät nämä muistuta ulkoisesti mitään aiempaa inkarnaatiotaan. Käsikirjoitustiimin työ on kuitenkin hoidettu ihailtavan mallikkaasti kotiin, sillä kullakin sarjan hahmoista on jo ensimmäisistä episodeista havaittavissa johdonmukaisen yksilöllinen ja tunnistettava persoonallisuutensa, joista on paitsi helppo pitää, mutta myös hyväksyä luontevana osana lähdeuskollista lorea.

Kaikista Peter Panin hahmoista muistettavin on luonnollisesti Tim Curryn koko varrellaan tulkitsema kapteeni Koukku, jonka persoonallisuus on saanut Foxin tekijöiden käsissä täysin uudenlaisia mielettömiä ulottuvuuksia. Hahmon ollessa periaatteessa edelleen tyypillinen satujen roisto, tällä on kuitenkin samalla oma kummallinen eettinen koodistonsa ja herrasmiesmäiset ihanteensa: yhdessä hetkessä Koukku saattaa olla hurjista hurjin miekkamies maailmassa, mutta toisaalta herkistyä suurena kaunokirjallisuuden ystävänä kuullessaan jonkun lausuvan otteita Shakespearen teoksista. Uskokaa tai älkää: Foxin Koukun kanssa on mahdollista myös järkeillä ja ratkaista ongelmia vetoamalla tämän kunniantuntoon.

Jos hahmot ovat Peter Panissa erinomaisia, voinee samaa sanoa yksittäisten episodien varsinaisesta sisällöstäkin. Lähdemateriaalin tuntien tuskin tuleekaan yllätyksenä koko komeuden pyörivän tavalla tai toisella perinteisen satufantasian ja seikkailun ympärillä. Pienoisena twistinä Foxin tiimi on kuitenkin hoitanut kerrontansa yllättävänkin kypsällä otteella: siinä missä useimmat vastaavat piirretyt kertovat yksinkertaisesti hyvän ja pahan kohtaamisesta, seuraa onnettomuus Peter Panissa monesti lyhytnäköisyyden, ylpeyden ja ahneuden kaltaisista pienistä paheista erityisesti pikkumaisen ja kärsimättömän päähenkilön itsensä kohdalla. Parhaimmillaan ratkaisu ongelmiin myös löytyy muualta kuin väkivallasta.

Näinkin massiivisessa produktiossa luonnollisesti piilee myös joukko heikompia episodeja, mutta toisaalta erityisen tasokkaat jaksot myös ovat lajissaan oikeasti harvinaisen muistettavia. Yksi alkupään episodi esimerkiksi keskittyy lähes täysin Shakespearen töiden ympärille, eräässä toisessa Peter Pan onnistuu pysäyttämään ajan ja kolmannessa varastamaan merirosvojen varjot. Eräässä jaksossa Wendy kohtaa oman tulevan lapsensa ja masentuu saatuaan siten tietää joskus lähtevänsä Mikä-Mikä-Maasta iäksi. Koko sarjan päättävässä ikimuistoisessa kaksiosaisessa klimaattisessa jaksossa Peter Pan alkaa ikääntyä raunioittaen samalla koko muun fantasiamaailman.

Peter Pan ja merirosvot oli ja on mielestäni edelleen hieno ja omaperäinen piirretty, joka ansaitsisi pientä kulttistatusta vuolaammin kiitosta. Moderneihin hienouksiin tottuneelle nuorisolle Foxin useamman pienemmän studion voimin tuotetun sarjan animaation äärilaidasta toiseen heittelevä laatu yksin todennäköisesti riittää esteeksi tällaisesta nauttimiseksi. Itse rakastin Peter Panin naiivin ajatonta idealismia, jossa matka tulee aina ennen päämäärää, maallisen mammonan himo ajaa ihmisen tuhoon ja jossa pahallakin on omat hyveensä puhtaan kaaoksen sijaan. Harmi vain, että Peter Pan ja merirosvot oli oikeassa paikassa väärään aikaan ja jäi siten myöhemmän animaatiovyöryn jalkoihin vaipuen lopulta unohduksiin.


Arvio: 5/5


FOX'S PETER PAN AND THE PIRATES, 1990-1991 USA, Japani
Ohjaus:
Käsikirjoitus: Bruce Reid Schaefer, Chris Hubbell, Chris Weber, Karen Willson, Lawrence H. Hartstein, Michael Reaves, Peter Lawrence, Sam Graham
Näyttelijät: Adam Carl, Chris M. Allport, Christina Lange, Debi Derryberry, Jack Angel, Jason Marsden, Michael Bacall, Tim Curry

Courage the Cowardly Dog (1999-2002)

 

Länsimaisen animaation kultaisina ysärivuosina muuan John R. Dilworthin kajahtaneen luovan mielen alitajuisista syövereistä tähän maailmaan kumpusi lyhytelokuva nimeltä "The Chicken from Outer Space", pikimustan slapstick-komedian kaapuun puettu kauhutarina Courage-nimisen pelokkaan koiran sekä ulkoavaruudesta saapuneen hullun tappajakanan kohtaamisesta. Rehellisen repäisevän tarinan televisioensi-ilta oli valtava jymymenestys, ja Dilworthin hengentuote pääsikin lopulta kilpailemaan vuoden parhaan lyhyen animaation Oscarista ilmestymisaikansa kansainvälisten kärkinimien kanssa.

Dilworthin hauska lyhäri on mielestäni kestänyt aikaa erinomaisesti, mutta sen pohjalta Cartoon Networkille kehitetty televisiosarja jatkojalosti yksinkertaista ideaa edelleen aina hilpeään täydellisyyteen asti – siitäkin huolimatta, että jokainen episodi periaatteessa kierrättääkin kerta toisensa lähes identtistä peruskaavaa: alussa on pelokas koira sekä tämän omistava vanha pariskunta keskellä "ei mitään", jonkinlainen muinainen kirous tai salaperäinen pahuus laskeutuu näiden ylle ja (enimmäkseen) puhetaidoton koira yrittää estää onnettomuutta tapahtumasta.

Tietystä perustason kaavamaisuudestaankin huolimatta Courage the Cowardly Dog on todellisuudessa kaikkea muuta kuin kaavoihin kangistunut tai tylsä lastenpiirretty. Yhtenä olennaisimmista syistä niin konseptin viihdyttävyydelle kuin sen jännittävyydellekin on aivan alusta asti jokaisen episodin yksinkertaisen komedian ja puhtaan kauhun muodostamien ääripäiden välillä absurdisti tasapainoileva luova kaoottisuus, joka väistelee tehokkaasti kaikenlaisia valmiita odotuksia ja pitää katsojan jatkuvasti varpaisillaan: jo tekoaikanaan pelätylle hullun lehmän taudille virnuilevassa lyhärissäkin toinen vanhuksista muuttuu hulluksi kanaksi ja kuolee. Couragen maailmassa mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa.

Dilworth taustatiimeineen omasikin selvästi poikkeuksellisen syvällisen kokonaiskuvan kauhun ja trillereiden olemuksesta, ja laajaa temppuvalikoimaa on myös osattu luovasti hyödyntää sarjan kerronnassa. Eräänä toistuvana teemana Couragessa on pelko tuntematonta kohtaan, mikä vastaavasti realisoituu mm. täysin surrealistisen logiikan sekä erilaisten visuaalisten tekniikoiden luovana hyödyntämisenä: tyypillisenä hirviönä sarjassa nähdään esimerkiksi stop motionilla, kömpelöllä tietokoneosaamisella tai aidoilla näyttelijöillä toteutettuja kummajaisia, jotka eroavat tarkoituksellisesti muusta ympäristöstään kuin mustetahrat ja joilla ei välttämättä ole minkäänlaisia järjellisiä taustatarinoita tai motiiveja.

Courage the Cowardly Dogin taiteellinen tausta nojaakin keskeisten tekijöiden itsensä mukaan klassisen kauhun ohella erityisen vahvasti Salvador Dalin, muiden klassisten surrealistien sekä Charles Chaplinin ja Buster Keatonin kaltaisten mykän ajan koomikoiden töihin. Oman aikansa teoksista suorin vertailukohta Couragelle löytyy lähinnä The Ren & Stimpy Showsta, jonka tavoin genreen kuuluvan kevyellä ekspressionistisella kosketuksella silattu Dilworthin luomuskin uskaltaa olla luovan anarkistinen sekä käsitellä omalla tavallaan kuoleman, hulluuden ja väkivallan kaltaisia kiellettyjä aiheitakin lipsumatta missään kohtaa turhan huonon maun puolelle. Alusta asti itse tehty ja valmiita helppoja ratkaisuja kaihtava ääniraita kertoo paljon Couragen tekijöiden vaivannäöstä sarjansa tunnelman ja huumorin suhteen.

Kaikista Couragen episodeista ikimuistoisin ainakin itselleni on useampaan osaan jaettu kertomus kielletystä ystävyydestä. Tarina käynnistyy valkoiseen kaapuun ja hämmentävään naamioon pukeutuneen, Couragea lahnalla mäiskivän muukalaisen saapumisesta keskelle ”ei mitään”. Myöhemmin maskin alta paljastuu surullinen kissa, jonka paras ystävä on jäänyt keskelle väkivaltaista parisuhdetta koiran kanssa. Kyseisen jakson huumori kumpuaa tekijöiden virnuilusta sensuuria kohtaan, sillä kaikesta näkee tarinan kirjoitetun ensin täysin vakavissaan mahdollisimman ryppyotsaiseksi, mutta viime tipassa joitain sanoja sekä eleitä on vain vähän muuteltu lastenpiirrettyyn sopivaksi: kuka tahansa aikuinen huomaa ”ystävien” halauksen olleen alun perin suudelma, ”ystävien” olevan lesborakastavaisia sekä väkivaltaisen roiston todellisuudessa kuolevan jäädessään junan alle. Sensuuriviranomainen ei tietenkään ymmärtänyt taaskaan tarinan varsinaista vitsiä, joten episodi pääsi seulasta sellaisenaan läpi.

 

Paholaiskissa Katz on Couragen arkkivihollinen.

Monesta muusta aikansa länsimaisesta televisiopiirretystä poiketen Courage the Cowardly Dogin esityshistoriaan ei kuulu mainittavia kohuja eikä sen lakkauttaminen ollut mitenkään erityisen dramaattinen tai traaginen. Näin jälkikäteen kohtalaisen suositun sarjan voisi jopa sanoa lopettaneen ajoissa ja huipulla, eikä niin montaa muuta kaltaistaan vaivannutta tason laskua ehditty laskutavasta riippuen viidenkymmenen tai sadan episodin kohdalla näkemään lainkaan. Nykypäivän katsojankin silmin Dilworthin luomus on edelleen yksi uniikeimmista ja laadukkaimmista lajissaan: mitään täysin vastaavaa ei ole taidettu milloinkaan tehdä likimainkaan Couragea vastaavalla menestyksellä edes nousevan auringon maassa.


Arvio: 5/5


COURAGE THE COWARDLY DOG, 1999-2002 USA
Ohjaus: John R. Dilworth
Käsikirjoitus: Bill Marsilii, Craig Shemin, David Steven Cohen, Irvin S. Bauer, John R. Dilworth
Näyttelijät: Lionel G. Wilson, Marty Grabstein, Simon Prebble, Thea White

Pokémon: 1. tuotantokausi (1997-1999)

 

Hassua kuvitella, että nykyisin löytyy paljon sellaisiakin aikuisia ihmisiä, jotka eivät enää edes muista aikaa ennen Pokemonin rantautumista uneliaaseen Suomenmaahan. Oikeasti tuo kyseinen kauan sitten kadonnut neitseellisempi aikakausi ei suoranaisesti eronnut nykyisestäkään erityisen merkittävästi, mutta jokainen lapsuusvuotensa tuolloin elänyt taatusti kykenee vieläkin palauttamaan mieleensä viimeiset dramaattiset viikot ennen tsunamin iskeytymistä, sen naiivin uteliaisuuden ja aavemaisen hiljaisuuden ennen valtavan vyöryn syöksymistä läpi tulvavallien repien tieltään kaiken irtaimen peruuttamattomasti juuriltaan.

Mutta mistä kaikki saikaan alkunsa? Kauan sitten muuan eksentrinen japanilainen videopelisuunnittelija kehitteli Nintendon Game Boylle kouluaikoinaan intohimoisesti harrastamansa hyönteisten keräilyn, roolipelaamisen sekä 90-luvun puolivälin virtuaalilemmikkivillityksen ympärille rakentuvan pikkuisen pelin, jossa ötököiden sijaan keräillään ja koulutetaan erilaisia mielikuvituksellisia fantasiaeläimiä. Markkinointipuolen väki ymmärsi välittömästi keräilyteeman sopivan täydellisesti oheistuotebisnesten kantavaksi teemaksi, jolloin alkuperäistä ideaa päädyttiin laajentamaan kattamaan kokonaisen tuoteperheen verran erilaisia pelikortteja, pehmoleluja ja muita turhakkeita.

Upouusi franchise kaipasi kuitenkin vetävämpää markkinointikikkaa... jotain, jolla saavutettaisiin helposti kymmeniä tai satoja miljoonia lapsia ympäri maailmaa myös tuolloin suppeampien videopeliharrastajien piirien ulkopuolelta. Ongelman ratkaisuksi kehitettiin pelien pohjalta oma Pokemon-televisiosarjansa, kasarivuosien superkaupallisten piirrettyjen pahimpia perinteitä kierrättävä ilmestys, jonka ensisijainen tarkoitus oli levittää pidäkkeettömän konsumerismin ja kulutusjuhlan ilosanomaa lamasta toipuvan kansan keskuuteen. Viimeisen palan näin osuttua kohdalleen Pokemonista lopulta kasvoi globaali talousmahti, jonka nimissä taskusta toiseen vuosittain kierrätetty rahamäärä riittäisi vaikka oman ydinaseohjelmansa pyörittämiseen.

Perusidealtaan Pokemon-sarja seuraa kuitenkin hämmentävän uskollisesti alkuperäisen videopelin simppeliä kaavaa: alussa Ash Ketchum saa professori Oakilta ensimmäisen pokemoninsa, sähköhiiri Pikachun. Ashin tavoitteena on kerätä kaikki pokemonit ja voittaa legendaarisen pokemonliigan mestaruus, mutta sitä ennen tämän on peitottava vajaan tusinan verran erilaisia vähäisempiä torspoja ystäviensä Mistyn ja Brockin kanssa. Kaiken aikaa näiden kallisarvoisia pokemoneja kuitenkin haikailevat myös salaperäisen Giovannin johtaman mafiamaisen Rakettiryhmän tohelokaksikko Jessie ja James, jotka kuitenkin epäonnistuvat episodi toisensa perään viemästä nuorten omaisuutta mennessään.

Alta teini-ikäisenä lapsena Pokemonia pystyi vielä lähestymään vilpittömin mielin yksinkertaisena fantasiaseikkailuna, mutta vähänkään elämää nähneenä sarjan laimeus iskee takaraivoon kuin sorkkaraudalla. Pokemonissa ei esimerkiksi ole alkua eikä loppua, siinä ei ole minkäänlaista yhtenäistä etenevää juonta eivätkä hahmot tai maailma muutu mitenkään merkittävästi sarjan edetessä kuin ehkä pakon edessä. Kunkin kömpelösti kirjoitetun episodin ensisijaisena tarkoituksena on yksinkertaisesti esitellä katsojalle uusi pokemon sekä takoa tämän aivonystyröihin sanomaa kaikkien pokemonien keräämisen välttämättömyydestä. Viimeistään parin tusinan jakson jälkeen suurin osa tuntemistani alkuperäisistä faneista olikin jo hylännyt Pokemon-sarjan kokonaan ja keskittyi mieluummin kortteihin ja peleihin.

Pitkällisen mediakulutuksen kyllästyttämän aikuisen näkövinkkelistä Pokemon-sarjan raivokas mielikuvamarkkinointi näyttää vielä entistäkin irvokkaammalta. Kuvittelemalla pokemonien tilalle minkä tahansa muun franchisen tuotteen näkee helposti sarjan todellisen sanoman läpi: Pokemonin maailmassa oheistuotteet ovat oikeita ystäviä ja perheenjäseniä tärkeämpiä, kaikki rakastavat oheistuotteita ja sinunkin on pakko kerätä ne kaikki; eniten oheistuotteita ostavat ovat rohkeimpia ja parhaimpia, oheistuotteet ovat todellisia ystäviäsi. Jopa ensimmäisen tuotantokauden nostalgisessa alkuvideossa esitellään liukuhihnamaisesti erilaisia oheistuotteita ja maalataan kuvaa kaikkien hyväksymästä sekä rakastamasta harrastuksesta varsinaisen laulun itsensä kertoessa oheistuotteiden ostamisesta päättyen aina "omaksesi saat" -kiljaisuun.

Teknisessä mielessä Pokemonia ei ehkä voi moittia aivan yhtä tuimaan sävyyn kuin sen kyynisestä oheistuotetuputuksesta, mutta animaatioltaan sarja ei varsinaisesti koskaan ole ollut edes keskitason luomus. Keskittymiskykyinen katsoja esimerkiksi huomaa nopeasti seikkailun kierrättävän valtavasti animaatiota sekä hahmodesigneja ilman järkevää syytä, jokainen saman lajin pokemon näyttää ja kuulostaa täysin identtiseltä, jokaisen PokeCenterin hoitsu on käytännössä toisensa klooni sekä kaikkien hahmojen kasvot ilmeineen ovat niin toistensa kaltaisia, että ne voisi helposti vaihtaa keskenään kenenkään huomaamatta. Visuaalisessa mielessä ehkä ainut mainitsemisen arvoinen seikka onkin toiminta, joka perijapanilaiseen tyyliin onkin hanskattu vähintäänkin muikeasti – unohtamatta tietenkään alkuaikojen suomalaista ääninäyttelyä, joka edusti likimain aikansa parasta kotimaista televisio-osaamista.

Reilun pelin nimissä on kuitenkin mainittava muutama ihan kohtuullinenkin yritys muuten kovin ohkaisessa tuotoksessa. Omia suosikkijaksojani olivat aina aaveista ja kuolemasta kertovat pienet kertomukset, erityisesti ympäristöään terrorisoivan Sabrinan ja tämän vaikean isäsuhteen pahoin hutiloidussa moniosaisessa kokonaisuudessa olisi ollut ainesta vaikka kuinka syvälliseen draamaan, mutta Pokemonin perimmäisen tarkoituksen tuntien hieno tilaisuus vähemmän yllättäen hukattiin täydellisesti. Näiden episodien välissä nähdään muuan hauska tarina, jossa Ash "kuolee" ja muuttuu ainakin hetkellisesti aaveeksi. Päähenkilön tappaminen oli tuohon aikaan täysin ennenkuulumaton temppu lastenpiirretyssä ja pelkästään jo siksikin nuorelle itselleni niin ikimuistoinen tapahtuma. Jos Pokemon-sarjalla näin jälkikäteen jotain erityistä huippuhetkeä koskaan olikaan, niin rasittavan päähenkilön kuolinhetki.

Pokemon ei siis sarjana koskaan ollutkaan erityisen hyvä tai muistettava, eikä sitä sellaiseksi oltu raivokkaana oheistuotemainoksena koskaan tarkoitettukaan. Näin jälkikäteen sarjan vaikutuksen huomaa selvästi koko myöhemmässä länsimaisessa populäärikulttuurissa, olihan kyseessä aikoinaan monelle ensimmäinen kosketus japanilaiseen animeen ja siten olennainen katalyytti myöhemmälle anime- ja mangavillitykselle. Itsenäisenä teoksena jo ammoin edistyksen jalkoihin jäänyttä animaation kaupallisinta alalajia ilmestyessään edustanut Pokemon ottaakin helposti turpaan lähes miltä tahansa aikansa vähemmän mielikuvia ja suuria tunteita herättävältä länsimaiselta televisiopiirretyltä, vaikka markkinointikikkana sarja painiikin menestystarinana täysin omassa luokassaan jopa lajityyppinsä teosten keskuudessa.

 
Arvio: 2/5


POKEMON: INDOGO LEAGUE, 1997-1999 Japani
Ohjaus: Masamitsu Hidaka
Käsikirjoitus: Atsuhiro Tomioka, Hideki Sonoda, Junki Takegami, Shinzō Fujita, Shōji Yonemura, Takeshi Shudō, Yukiyoshi Ōhashi
Näyttelijät: Ayako Shiraishi, Chinami Nishimura, Ikue Ōtani, Inuko Inuyama, Masami Toyoshima, Mayumi Iizuka, Megumi Hayashibara, Rika Matsumoto, Shin-ichiro Miki, Unshō Ishizuka, Yūji Ueda, Yuko Kobayashi