Ritual (2000)

Jokainen kerta kun kuulen nimekkään animaattorin koettavan taitojaan näytellyn elokuvan parissa, pieni osa minusta hihkuu ilosta ja jännityksestä, toisen vähintään yhtä pienen puistellessa itseään silkasta kauhusta. Jo tähänastinen kokemukseni esimerkiksi Mamoru Oshiin kaltaisen huippuosaajan taipaleesta elävän taiteen parissa on riittänyt osoittamaan, miten rajattoman taitava elokuvan käsityöläinen pystyy tarvittaessa ohjaamaan millä tahansa mittapuulla persoonallisia ja toimivia näyteltyjä kuvia, mutta myös syömään lopulta täydellisesti itse itsensä omien samaisten kokeilujensa parissa. Nykyään jo soisi Oshiinkin vain palaavan vanhan leipätyönsä pariin, niin epätodennäköiseltä kuin tuon fanipojan viattoman toiveen toteutuminen enää tuntuukaan.

Mutta Hideaki Anno ei olekaan Mamoru Oshii. Nimi saattaa olla animea seuranneille tutumpi Neon Genesis Evangelionin, Gunbusterin ja Matka maapallon ympärin kaltaisten alansa klassikoiden kautta. Mies on urallaan tehnyt silkan ohjaajan töiden lisäksi paljon cameoita muiden huippunimien elokuvissa sekä työskennellyt animaattorina Studio Ghiblillä. Oikeastaan Ritualinkin syntyyn lienee vaikuttanut juuri viimeisen kautta syntynyt läheinen suhde Ghiblin johtomiehiin, sillä Annon uuden vuosituhannen komeasti käynnistänyt kokeellinen taide-elokuva julkaistiinkin aikoinaan nimenomaan Ghiblin näyteltyjä teoksia varten perustetun yksikön kautta. Tähän päivään mennessä julkaisuja onkin vain kaksi.

Lienee tässä vaiheessa vain hölmöä erikseen mainitakaan, mutta mikäli Annon kiinnostuksen kohteet ja aiempien teosten tyyli sattuu olemaan vähänkään tuttu, tulee olemaan kotonaan myös tämän intiimin pikku teoksen parissa. Tarina kertoo Ayako Fujitanin nerokkaalla tavalla tulkitsemasta yksinäisyyden ja mielenterveysongelmiensa parissa kamppailevasta ahdistuneesta nuoresta naisesta, joka toistaa päivästä toiseen rituaalinomaisesti mantraansa seuraavana päivänä olevasta syntymäpäivästään. Annon omakuvaa indie-ohjaajana esittävä oikean elämän tekijämies Shunji Iwai kiinnostuu naisen surumielisestä persoonasta ja päättää hieroa tähän läheisempää tuttavuutta kameransa kanssa. Samalla matkataan myös ohjaajan itsensä alitajunnan syövereihin.

Annon Ritual on kaikessa symbolisuudessaan ja tajunnanvirtamaisuudessaan vähän kuin Neon Genesis Evangelionin pahamaineiset viimeiset jaksot yhdistettynä Andrei Tarkovskin Peilin kaltaisiin unta ja todellisuutta tutkiskeleviin runollisempiin taide-elokuviin. Varsinainen juonikin on lähinnä hyvin kursorinen eikä sitä tai mitään muutakaan pidä ottaa sellaisenaan turhan kirjaimellisesti; erilaiset lavastukselliset ja kuvaukselliset ratkaisutkin henkivät enemmän hahmojensa tunteista ja mielenliikkeistä kuin mistään muusta. Nainen esimerkiksi asuu yksin tyhjässä varastorakennuksessa punaisten sateenvarjojensa kanssa yhtä paljon omassa fantasiamaailmassaan kuin kalseassa todellisuudessakin. Eräässä vaiheessa sateenvarjot nähdään väärinpäin lattialla katon vuotaessa vettä tupa puolilleen. Yksi pitkin elokuvaa toistuva teema on junarata, joka konkreettisen lisäksi nähdään myös liidulla lattiaan piirrettynä sekä tietysti animoituna.

Mitä tämä kaikki oikein merkitsee, jääköön kunkin katsojan oman mielikuvituksen varaan. Voin kuitenkin ylpeänä todeta Hideaki Annon ylittäneen visuaalisella runoteoksellaan Mamoru Oshiin parhaimmatkin näytellyt tuotokset heittämällä silkalla sanoinkuvaamattoman mystisellä kauneudellaan. Ritual on todellakin joka suhteessa puhdasta maailmanluokan audiovisuaalista taidetta ja yksi parhaista koskaan näkemistäni elokuvista. On vain kauhean sääli ettei tätä ole ilmeisesti koskaan taidettu laajemmin julkaista rajoitettuja painoksia ihmeemmin edes kotimaassaan, jossa tämän taannoinen teatterikierroskin rajoittui lähinnä sikäläisiin taidemuseoihin. Annon mestariteos jos mikä ansaitsisi omasta mielestäni enemmän rakkautta.



Arvio: 5/5



SHIKI-JITSU, 2000 Japani
Ohjaus: Hideaki Anno
Käsikirjoitus: Ayako Fujitani, Hideaki Anno
Näyttelijät: Ayako Fujitani, Shunji Iwai

Last Life in the Universe (2003)

Yksinäisyys ja elämästä vieraantuminen tuntuvat olevan nykyajan japanilaisen elokuvan suosituimpia aiheita, jotain jota tunnutaan tavalla tai toisella käsiteltävän uudestaan ja uudestaan mitä mielikuvituksellisimmin kääntein ja yllätyksin leffasta toiseen. Ilmeisesti kyseessä siis on sikäläistä yleisöä vahvasti koskettava aihe, mikä saattaa kuulostaa erikoiselta kun muistetaan Japanin kuuluvan paikoin tiheimmin asutettuihin maihin koko maailmassa. Ilmeisesti yksilötasolla ihmiset kuitenkin kokevat vain hukkuvansa kasvottomaan massaan ja kadottavansa suurkaupungin sääntöviidakon pyörteissä otteen omasta elämästään, mistä syystä tällaisille aihetta sivuaville teoksille tullee löytymään siltä suunnalta loputtomat määrät uteliaita silmäpareja vastakin.

Last Life in the Universen nimi tulee eräästä vanhasta lastensadusta, jossa pieni lisko herää eräänä päivänä huomaamaan olevansa ainut laatuaan koko maailmassa. Pen-Ek Ratanaruangin elokuvan lisko on nimeltään Kenji, Bangkokissa asuva itsemurhasta haaveileva surumielinen japanilainen introvertti kirjastonhoitaja, joka pakeni gangsteriveljensä kanssa muinoin kotimaastaan rikollisjengin koston pelossa. Nyt velikin on kuitenkin jo mullan alla. Kenji löytää elämäänsä uuden sisällön suhteestaan paikalliseen naiseen, joka on luonteena kuin tämän ilmetty vastakohta. Itse asiassa leffan alkuperäinen thaimaalainen nimikin kääntyy kirjaimellisesti pieneksi rakkaustarinaksi.

Jos Last Life in the Universe romanttiseksi elokuvaksi luokitellaan, on kyseessä oltava kieroimpia ja makaaberilla tavalla hauskimpia rakkaustarinoita joita olen koskaan tullut nähneeksi. Yhtenä toistuvana vitsinä nähdään Kenji yrittämässä ottaa henkeä itseltään yhä uudelleen, mutta tavalla tai toisella aina epäonnistuen. Eräässä kohtaa hirttoköysikin on jo kaulalla, mutta taustalla pirisevä maailman ärsyttävin ovikello keskeyttääkin aktin nolosti. Myöhemmin yakuzan palkkamurhaajan tappanut Kenji yrittää hypätä sillalta alas turmioonsa, mutta tuleekin lopulta lähteneeksi uuden tyttöystävänsä matkaan. Tyttöystävän kaveri sen sijaan jää auton alle ja kuolee.

Mikäli lukija ei vielä tähän mennessä ole tullut tehneeksi tuttavuutta thaimaalaisen elokuvaviihteen kanssa, tästä voi olla ihan hyvä paikka aloittaa. Ratanaruang on ihmeellisellä tavalla onnistunut yhdistämään mustassa hupailussaan monien ilmansuuntansa paremmin tunnettujen leffamaiden parhaita paloja ja luomaan kerrankin jotain todella persoonallista, jota on vaihteeksi myös helppo lähestyä vaikkei olisi ikinä ohjaajan itsensä muuta tuotantoa nähnytkään. Tähänhän saatiin kameran taakse Wong Kar-Wain leffoista tuttu mestarikuvaaja Christopher Doyle ja pieneen sivuosaan itse Takashi Miikekin yakuzan pyssymiehenä, joten näiden tekijöiden voi ainakin sanoa tienneen täsmälleen mitä olivat tekemässä.

Last Life in the Universe toimii niin pikimustana komediana kuin viehättävän sydämellisenä rakkausrainanakin. Olen henkilökohtaisesti vain iloinen, että tulin vihdoin itsekin tämän tarkastaneeksi. Monessa lähteessä tätä tavataan moittia turhan hitaaksi ja vaikeaksi, mutta todellisuudessa toistaiseksi näkemiini sikäläisiin leffoihin nähden Ratanaruangin teos etenee jopa todella nopealla tempolla vaikka hektisempään länsimaiseen makuun silti melko verkkaisella otteella. Olen joka tapauksessa valmis suosittelemaan tätä lämpimin mielin lähes kenelle tahansa ällöttäviä romanttisia komedioita vierastavalle kyyniselle mörököllimiehelle, joka vain haluaa päästä pikaisesti thai-rainojen neitsyydestään.



Arvio: 4.5/5



RUANG RAK NOI NID MAHASAN, 2003 Japani, Thaimaa
Ohjaus: Pen-Ek Ratanaruang
Käsikirjoitus: Pen-Ek Ratanaruang, Prabda Yoon
Näyttelijät: Akiko Anraku, Ampon Rattanawong, Jakrarin Sanitti, Junko Nakazawa, Laila Boonyasak, Nortioshi Urano, Phimchanok Nala Dube, Riki Takeuchi, Sakichi Satô, Sinitta Boonyasak, Tadanobu Asano, Takashi Miike, Thiti Rhumorn, Yoji Tanaka, Yutaka Matsushige

I Don't Want to Sleep Alone (2006)

Uusi ystäväni Ming-liang Tsai se vaan jaksaa paahtaa ja maalailla oman tutun juttunsa parissa. The Wayward Cloudin kohdalla otettiin jo reippaasti ja hauskalla tavalla etäisyyttä miekkosen perinteisimpiin elkeisiin ja aiheisiin surrealistisen huvittavalla vesimelonierotiikalla, mutta I Don't Want to Sleep Alonen kohdalla loikattiinkin tässä mielessä taaksepäin ainakin puolikkaan askelen verran, jättäen kuitenkin vielä sopivasti varaa uusille kokeiluille. Ne paljon puhutut uudet niksit ja kiksit tosin rajoittuvat tässä tapauksessa lähinnä tapahtumapaikan siirtymiseen Taiwanista Malesiaan ja tyylin maltilliseen metamorfoosiin muutamaa edellistä tsaita perinteisempään juonivetoisempaan kerrontaan, mutta kukin tavallaan.

Taiwanin ihmepojan suosikkinäyttelijäksi ja vakiokasvoksi jo aikaa sitten kohonnut Kang-sheng Lee heittää tällä kertaa kaksoisroolin aivokuolleena miehenä sekä kodittomana vierastyöläisenä, joka päätyy bangladeshlaisen miehen hoidettavaksi jouduttuaan vihamielisen ihmisjoukon pahoinpitelemäksi. Myöhemmin koditon mies alkaa kehittää romanttisia tunteia paikallista naista kohtaan, mistä seuraa lopulta myös kolmiodraama tätä hoitaneen miehen kanssa. Länsimaista katsojaa saattaakin hämmentää, miten tästä löytyykään sen perinteisen romantiikan lisäksi myös ilmiselvää homoerotiikkaa.

I Don't Want to Sleep Alone on parhaimmillaan hyvinkin hypnoottinen ja nimensäkin mukaisesti kovin unimainen, vähintään yhtä eleetön ja minimalistisen hiljainen ja hidas kuin Tsain edellisetkin ohjaustyöt. Toisin kuin niiden aiempien kohdalla, itse en kuitenkaan tämän kohdalla juuri lämmennyt Tsain itsensä kynäilemälle turhankin monipolviselle kertomukselle, joka tuntuu omasta mielestäni vain vaivoin istuvan maestron aivokuolleen päivärutiinien kuvaukseenkin antaumuksella keskittyvään lakonisen riisuttuun ohjaustyyliin. Tällä kertaa se kuuluisa ilkikurinen huumorikin loistaa poikkeuksellisesti lähes täysin poissaolollaan.

Pitäisi varmaankin olla kiitollinen henkimaailman voimille Tsain kaltaisen pitkän linjan taiteilijan halusta ja kyvystä irrottautua tarvittaessa myös omalta mukavuusalueeltaan, mutta kun niitä muutamia nättejä irtokohtauksia ja vaikuttavaa yleistunnelmaa lukuun ottamatta en vain päässyt alkuunkaan henkilöhahmoihin sisään tai kokenut erityistä sympatiaa näitä kohtaan. Itse asiassa jouduinkin parissa kohtaa tarkistamaan juonen etenemistä erillisestä lähteestä, sillä oma keskittymiskykyni ei vain meinannut millään jaksanut ylläpitää itseään täysin loppuun asti vaan aloin välistä jo vähän itsekin sammahdella silkasta väsymyksestä. Mitä tahansa Tsai onkaan elokuvallaan halunnut sanoa, meni todennäköisesti itseltäni pelkästään jo siksi lähes täysin ohi.

En tiedä mitä joku muu elokuviltaan kaipaa, mutta itse olen ainakin sitä mieltä, että kun pelkästään tarinan käänteistä ja kiemuroista perillä pysymiseen vaaditaan jotain erillistä juonireferaattia tai Wikipedia-artikkelia, löytyy vika joko katsojasta tai itse elokuvasta. Tällä kertaa asiaan todennäköisesti vaikutti myös myöhäinen katseluajankohta, joten virkeämmällä mielellä tästä voinee valpas katsoja saada paremmin ja enemmän irti.

Kaiken negatiivisuuden ohella on kuitenkin pakko näin loppuun mainita, ettei tämäkään elämys onnistunut himmentämään uskoani ja ihailuani Ming-liang Tsain kykyjä ja omintakeista tyylitajua kohtaan. Jos ei siis muuta, on I Don't Want to Sleep Alone ainakin mestarin metodeihin mieltyneille mielekäs välipala tällaisenaankin.



Arvio: 3.5/5



HEI YAN QUAN, 2006 Taiwan, Malesia
Ohjaus: Ming-liang Tsai
Käsikirjoitus: Ming-liang Tsai
Näyttelijät: Chen Shiang-Chyi, Kang-sheng Lee, Norman Bin Atun, Pearly Chua

Leviathan (2014)

Jostain käsittämättömästä syystä en ennen tätä joulua ja lomaani ollut juuri tullut katsoneeksi uuden vuosituhannen venäläistä elokuvaa, vaikka sen varsin tasokkaaksi tiedänkin. Ehkä olen vain ollut kiinnostuneempi vanhan ajan neuvostotuotoksista tai sitten näiden saatavuus on aiemmin ollut meikäläisillä toreilla ja markkinoilla erityisen huonoa, mene ja tiedä. Itse asiassa suunnittelin yhdessä vaiheessa huvikseni käyväni vielä vodkamaan tämän hetken kärkiohjaajiin lukeutuvun Andrei Zvjagintsevin koko vähäisen tuotannonkin ennen aattoa, mutta suunnitelmat kariutuivat ylitsepääsemättömiin aikatauluongelmiin.

Nyt pitää tyytymän siis vain tyhmästi näihin muutamiin helmileffoihin, mutta positiivisena puolena nämä harvatkin ovat sitten sitä luokkaa että päässä vallan huippaa. Kuten jokainen valistunut cinefiili jo tässä vaiheessa on varmaan jo huomannutkin, tämä kyseinen teoskin keräsi muutama vuosi sittten ansiokkaasti kriitikoiden kehuja ja kultapyttyjä ympäri maailmaa. Venäläisten uutuuksien pyöriminen myös suomalaisissa teattereissa kaiken Putin-hysterian keskelläkin on tapaus, jonka pitäisi jo yksinään sanoa jotain Leviathanin nauttimasta arvostuksesta.

Toisaalta mikäli suomalaisille voisi näyttää vain yhden ainoan elokuvan venäläisen ihmisen ahdingosta ja pahasta olosta, se voisi yhtä hyvin olla Leviathan. Kuten varmaan jo niin monessa muussa arvostelussakin on jo tullut mainittua, Jobin kirjasta ammentava louhimiesmäisen masentavan ja kyynisen leffan nimi tarkoittaa Raamatusta tuttua vesihirviötä, jota yhteiskuntafilosofi Thomas Hobbes vertasi samannimisessä klassikkoteoksessaan valtioon, tuohon yleismaallisen välttämättömään pahaan.

Venäjän valtion karvaisten kourien isälliseen syleilyyn päätyy tällä kertaa perheensä kanssa onnettomassa vodkalla ja kalalla elävässä tuppukylässä komealla paikalla asustava Kolja, jota paikallinen poropormestari yrittää houkutella kauppaamaan tonttia reiluun alihintaan omia suunnitelmiaan varten. Koska kyseessä on tarjous josta ei voi kieltäytyä, seuraa alunperin toverillista ehdotusta pian koko joukko kovempia otteita, jotka pakottavat Koljan pyytämään avukseen lakimiesystäväänsä Dimaa. Lopulta kaikki mikä Koljan elämässä voi mennä pieleen, myös menee.

En muistakaan nähneeni toista yhtä toivotonta ja pessimististä elokuvaa sitten joidenkin sodanjälkeisten italialaisten. Koljan elämässä edes ystäviin tai kylänmiehiin ei voi luottaa, kaikki poliitikot ovat korruptoituneita ja kirkkokin vedättää kansaa minkä ehtii. Itse asiassa tämä taitaa jo olla melkein liiankin kyyninen omaan makuuni muutamista pakollisista humoristisiksi tarkoitetuista kohtauksista huolimatta. Venäjällä tätä onkin kritisoitu äänekkäästi vääristyneen helvetillisen kuvan antamisesta sikäläisestä elämänmenosta ja voin ainakin mielikuvatasolla yhtyä kriitikoihin vaikken mikään suurempi asiantuntija tässä asiassa olekaan.

Jos edellisen taas ei turhaan anna häiritä itseään, on luvassa kerrankin oikeasti todella tasokasta ja loppuun asti mietittyä yhteiskunnallisempaa draamaa. Erityisen paljon etenkin itse pidin Zvjagintsevin itsensä Oleg Negin kanssa kynäilemästä käsikirjoituksesta, joka pelkän yhteiskunnallisen pohdiskelun sijaan menee vähän hengellisenkin puolelle tutkimalla kirkon ja valtion sekä ihmisen ja Jumalan suhdetta. Kaikki tarinan huijarit ja roistothan esimerkiksi ovat korostetusti uskovia kristittyjä ja pormestarillakin löytyy läheinen suhde paikallisen kirkon johtomiehiin. Jos ihminen on Jumalan kuva, minkälaista olentoa nämä ketkut sitten mahtavat palvella? Leviathan pokkasikin aikoinaan Cannesista parhaan käsikirjoituksen palkinnon, omasta mielestäni myös ihan syystä.

En tiedä mitä muuta enää tähän loppuun lisäämään kuin että Leviathan on oikein hyvää tekoa ja ehdottomasti katsottavissa jos vain kärsivällisyys riittää reilun kaksituntisen verran hidasta kerrontaa ja armottoman kyynistä synkistelyä vähemmän onnellisella loppuratkaisulla. Kurjuuden maksimointiin ja koleisiin tragedioihin perinteisesti mieltyneen suomalaisen yleisön ainakin luulisi ottavan Zvjagintsevin teoksenkin enemmän kuin omakseen.



Arvio: 4.5/5



LEVIAFAN, 2014 Venäjä
Ohjaus: Andrey Zvjagintsev
Käsikirjoitus: Andrey Zvjagintsev, Oleg Negin
Näyttelijät: Aleksey Serebryakov, Elena Lyadova, Lesya Kudryashova, Roman Madyanov, Vladimir Vdovichenkov

Viisi vuodenaikaa (2003)

Huomasin erään hauskan jutun saatuani päähäni katsoa Kim Ki-dukin Viisi vuodenaikaa, yhden kaikkien aikojen suosikkielokuvistani uudemman kerran kokonaista arvostelua varten. Olen nähnyt tämän vain kerran aiemmin joskus palttiarallaa kymmenen vuotta sitten, mutta muistan edelleen lähes koko elokuvan kuva kuvalta ja sana sanalta pääpiirteittäin jopa niinkin tarkkaan etten oikeastaan edes tarvitsisi erillistä katselukertaa tämänkään arvostelun kirjoittamiseen. Mutta näinhän se asiain laita tuntuu erityisten suosikkien kohdalla yleensä olevankin, vain todella erityiset katselukokemukset jäävät mieleen kummittelemaan paria tuntia pitemmäksi aikaa saati sitten vuosiksi tai vuosikymmeniksi. Viisi vuodenaikaa tulee todennäköisesti keikkumaan omassa alitajunnassani vielä vanhainkodin vihannesosastollakin.

Kuten jo ehkä nimikin antaa vihiä, on kyseessä viiteen vuodenaikaan episodimaisesti osiin jaettu itämaisen syklinen kertomus kuvankauniilla tekojärvellä buddhalaisella temppelilautalla asuvasta pojasta ja tämän mentorina toimivasta vanhasta munkista. Jokainen vuodenaika kuvaa temaattista vaihetta pojan elämässä: kevät merkitsee alkua, kesä nuoruutta ja seksuaalista heräämistä, syksy aikuistumista iloineen ja suruineen sekä talvi yksinäisyyttä ja kuolemaa, alkua jollekin uudelle. Viides vuodenaika on uusi kevät, jolloin oppilas ottaa entisen opettajansa paikan luokseen tuodun poikalapsen mentorina. Uusi opettaja kiipeää vyölleen sitoman kuoleman ja jälleensyntymän kiertoa kuvaavan Bhavacakra-kiven kanssa seudun korkeimmalle vuorelle bodhisattvan patsas mukanaan, poika toistaa edeltäjänsä virheet ja sykli alkaa alusta.

Kim Ki-duk on kuulunut kertoneen tahtoneensa kuvata teoksellaan ensisijaisesti ihmiselämän onnea, surua, vihaa ja nautintoja, mutta omasta mielestäni mies on onnistunut menemään vielä askelen pitemmällä kuvaamalla kaikkea, mikä ylipäätään tekee meistä ihmisiä. Alussa olemme viattomia ja teemme pahaa ymmärtämättä tekojemme seurauksia. Aikuistuttuamme sorrumme paheisiimme vaikka tiedämme niiden turmiollisuudesta, emme vain välitä. Tien päässä on kuitenkin toivoa. Tämän saamme nähdä koko elokuvan kauneimmassa yksittäisessä episodissa, jossa murhaaja pakenee poliiseja vanhan munkin luokse temppelilautalle. Myötätuntoinen vanhus ymmärtää luokseen saapuneen onnettoman miehen tuskan ja auttaa tätä voittamaan sisäiset demoninsa. Lopulta henkisestä taakastaan vapautunut onnellinen mies päättää lähteä vapaaehtoisesti poliisien matkaan.

Mutta hiljennytäänpä tässä vaiheessa ihastelemaan Kimin taidokasta symbolien käyttöä osana minimalistisen komeaa kuvallista kerrontaansa. Tarinan aikana toistuva teema ovista ja porteista kuvaa tilan jakamista erilaisiin pienempiin mikrouniversumeihin, kuten hengelliseen ja maalliseen sekä uneen ja todellisuuteen. Munkin ja tämän oppilaan voidaan lisäksi nähdä läpi elokuvan erilaisten eläinten, kuten kukkojen, kissojen ja käärmeiden kanssa. Buddhalaisessa perinteessä kukko kuvaa halua ja kaipausta, käärme vihaa ja kissa on paikallisperinteessä pahojen henkien karkoittaja tai tuhoaja. Kahdella ensimmäisellä on vielä omat erityismerkityksensä myös korealaisessa horoskoopissa. Lopussa voi edelleen löytää hienovaraisen vihjauksen eläinten olevan entisten mestareiden ja näiden oppilaiden jälleensyntymiä.

Sielussani ei taida olla ainuttakaan sellaista kolkkaa, jota tämä pieni taideteos ei olisi onnistunut jollakin tapaa koskettamaan. Kimin visio buddhalaisen munkin elämästä on äärimmäisellä tarkkuudella ja taidolla kokoon kudottu intuitiivisen huumaava kokonaisuus, jossa rajattoman kaunis audiovisuaalinen toteutus yhdistyy vaivattomasti vilpittömän ajattomaan ja universaaliin hengelliseen sanomaan sekä loputtoman sielukkaan inhimilliseen elämänkuvaukseen. En tiedä miksi tällaisia elokuvia teillä tavataan sanoa, mutta itse kutsun Viittä vuodenaikaa yksinkertaisesti mestariteokseksi.



Arvio: 5/5



BOM YEOREUM GAEUL GYEOUL GEURIGO BOM, 2003 Etelä-Korea, Saksa
Ohjaus: Kim Ki-duk
Käsikirjoitus: Kim Ki-duk
Näyttelijät: Ha Yeo-Jin, Kim Jong-Ho, Kim jung-Yong, Kim Ki-duk, Kim Young-Min, Oh Young-Su, Seo Jae-Kyung

Paljonko kello on Pariisissa? (2001)

Huomasin juuri äskettäin diggaavani todella paljon Ming-liang Tsain elokuvista - siitäkin huolimatta etten vielä viikko sitten ollut edes kuullutkaan tällaisesta kaverista. Miekkonen tulikin vain sattumalta vastaan lukiessani jotain epämääräistä juttua aikamme johtavista aasialaisista ohjaajista ja pelkästään Tsain vertaaminen Yasujiro Ozun ja Robert Bressonin kaltaisiin tekijöihin sai omat tuntosarveni värähtelemään juuri oikealla tavalla. Nyt taiwanilaisen taiturin teoksia useamman nähneenä heittäisin vielä jatkoksi kaurismäkeläisen lakonisen meiningin aasialaisilla minimalistisilla vaikutteilla.

Äärimmäisen "vähemmän on enemmän" -asenteen mukana kuitenkin tulee itselleni vaikeus löytää järkevää sanottavaa kokonaisen arvostelun edestä. Jokainen Tsain elokuva tuntuu tyylillisesti toistavan johdonmukaisesti itseään eikä niissä juonta ja huumoria lukuun ottamatta ole juuri suurempaa eroa. Poikkeuksena tietysti sellainen hulluttelu kuin The Wayward Cloud, joka toimii samanaikaisesti provokatiivisena taideleffana sekä räävittömän epäkorrektina ja hillittömän hauskana parodiana sellaisesta. Niin tai näin, Tsai todellakin tuntuu osaavan hommansa ja sehän tunnetusti on kaikkein tärkeintä.

Kaikista näkemistäni mestarin teoksista What Time Is It There? eli Paljonko kello on Pariisissa? taitaa toistaiseksi olla se kaikkein "kaupallisin" ja "helpoin" katsoa myös miehen tyyliä vähemmän tuntemattomankin. Tarina jakautuu kolmen eri henkilön kesken, joista jokainen kokee yksinäisyyden ja ajan kulun omalla erityisellä tavallaan. Leskiäitinsä ja lemmikkikalansa kanssa pienessä huoneistossa asuva Hsiao-kang elättää itsensä kaupittelemalla kadulla rannekelloja. Shiang-chyi ostaa tältä kellon ja matkaa Pariisiin määräämättömän pituiseksi ajaksi.

Taiwanin ihmepojan elokuvan tarina on periaatteessa todella synkkä ja surullinen aivan alusta asti, mutta samalla myös pahuksen ironinen ja lakonisen hauska. Myytyään kellonsa Kang alkaa kehittää pakkomiellettä aikaan ja Shiang-chyihin, mistä alkaakin nuoren miehen pyhä missio kaikkien Taipein kellojen kääntämiseksi Pariisin aikaan. Samaan aikaan Kangin äiti uppoutuu yhä syvemmälle uskolliseen mystiikkaan ja alkaa uskoa miehensä pian jälleensyntyvän kalaksi tai syöpäläiseksi.

Eräänä mielenkiintoisena tulkintana Shiang-chyi on todellisuudessa vain aave, Ranska edustaa symbolisesti tuonpuoleista ja kyseessä onkin todellisuudessa tarina Kangista käsittelemässä isänsä kuolemaa. Itse asiassa vihoviimeisessä kuvassa nähdäänkin prameasti pukeutunut isä sytyttämässä ensimmäisen kohtauksen tavoin tupakkaa ja kävelemässä kohti suurta kelloa muistuttavaa maailmanpyörää.

Paljonko kello on Pariisissa? sisältää myös yhden nerokkaimmista cameoista, joita olen koskaan nähnyt. Eräässä kohtaa Kang katsoo televisiosta François Truffautin 400 kepposta, kun taas Ranskassa oleileva Shiang-chyi tekee samalla tuttavuutta hautausmaalla istuskelevan kummallisen ukkelin kanssa. Todellisuudessa tuo kyseinen ukkeli on Jean-Pierre Léaud, joka esitti pääosaa 400 kepposessa!

Ming-liang Tsai on mies paikallaan ja Paljonko kello on Pariisissa? jälleen täysin tekijänsä näköinen taide-elämys pelkästään hyvällä tavalla. Mikäli jo aiemmin luetellut nimet sattuvat olemaan valmiiksi tuttuja, aasialainen minimalismi saa sydämen sykkimään tai taiwanilainen nykyelokuva soittaa muuten vain useampiakin kelloja, tätä kamaa voinee suositella ihan varauksetta. Muiden kohdalla varovaisuus kannattaa tässäkin asiassa.



Arvio: 5/5



NINA BIAN JI DIAN, 2001 Taiwan
Ohjaus: Ming-liang Tsai
Käsikirjoitus: Ming-liang Tsai, Pi-ying Yang
Näyttelijät: Kang-sheng Lee, Shiang-chyi Chen

The Wayward Cloud (2005)

Nyt pisti Tsain poika niin pahan kurkkuun, etten edes tiedä mitä tästä voisi lähteä kirjoittamaan ja miten. The Wayward Cloud on jo ensimmäisistä kohtauksistaan lähtien niin hämmentävän kahelia menoa ettei tällaiseen pysty varmaan japanilaisetkaan. Miettikääpä huviksenne vaikka tätä: heti ensimmäisessä kohtauksessa nähdään puolialaston hoitsu puolikas vesimeloni jalkojensa välissä ja liimatukkainen hunksi alkaa hitaasti kaapia sieltä suuhunsa. Piankos homma etenee jo suoranaiseen vesimeloniseksiinkin. Samaan aikaan toisaalla nainen katsoo televisiosta ohjelmaa vesimeloneista. Seuraavaksi nähdään laulava miesmerenneito ja pistetään vesimelonimusikaalia pystyyn.

Siinä olikin sitten The Wayward Cloudin ensimmäiset 30 minuuttia, jonka aikana ei käytännössä kuulla merkitsevää dialogia tai ylipäätään anneta katsojalle minkäänlaista viitettä räävittömän epäkorrektia eroottis-humoristista taiteilua järjellisemmän tarinan suuntaan. Jo tässä vaiheessa meno on kuin jossain Lars von Trierin kahjoimmissa ja provokatiivisimmissa leffoissa, mutta vielä vähän pidemmälle vietynä. Meinasin jo reilusti ennen puoliväliä tukehtua huutonauruuni.

Mutta kyllä tästä tarinan tapainenkin toki löytyy, se vain on perinteiseen aasialaiseen tapaan niin minimalistinen ja olematon ettei sitä välttämättä edes aluksi täysin huomaa ellei erikseen jostain lue referaattia. Kyseessä on nimittäin löyhä jatko-osa Tsain Paljonko kello on Pariisissa?:lle, josta tutut mies ja nainen kohtaavat toisensa ja alkavat seurustella. Myöhemmin naiselle paljastuukin, että mies on mukana pornobisneksessä. Samaan aikaan Taiwania vaivaa kuivuus ja valtion media yrittää innostaa kansalaisia käyttämään nesteytykseen vesimeloneja.

Toisin sanoen vesimelonit, seksi ja vesimeloniseksi käyvät kuin käyvätkin loppujen lopuksi järkeen. Siitäkin huolimatta Ming-liang Tsain riisuttuun tyyliin tottumattomille tulee olemaan todella tiukka paikka katsoa tätä teosta yhteen putkeen loppuun asti, sillä maestro ei tunnetusti harrasta laisinkaan kuvaustrikkejä tai ihmeleikkauksia vaan miehen ote on parhaimmillaankin lähes täysin pysähtynyttä ja draama olematonta. Jos saman seudun elokuvat noin yleensäkin nimittäin tuppaavat olemaan hyvin vähäeleisiä, vie Tsai homman loogiseen äärimmäisyyteen asti poistamalla yksinkertaistetusta ilmaisustaan kaiken toiminnan lähes tyystin.

En ihan hevin tällaista mene päästämään nykymaailmassakaan suustani, mutta The Wayward Cloudin on pakko olla hämmentävimpiä leffoja joita olen ikinä nähnyt. En oikeasti edes tiedä pitäisikö tätä jo arvostaakin jonkinlaisena suurena taiteena vai pelkästään tekijänsä hilpeänä käytännön pilana kaikille maailman hipstereille. Suosittelen kutakin tarpeeksi ennakkoluulotonta yllytyshullua katsastamaan tämän itse ja tekemään omat johtopäätöksensä.



Arvio: 4/5



TIAN BIAN YI, 2005 Taiwan
Ohjaus: Ming-liang Tsai
Käsikirjoitus: Ming-liang Tsai
Näyttelijät: Kang-sheng Lee, Shiang-chyi Chen

Battle Royale (2000)

Mikäli joulun läheisyys on tähän mennessä päässyt jäämään alitajunnassa sivummalle tärkeämpien asiain tieltä ja lahjat vielä hankkimatta, tässä pieni käytännön vinkki vanhalta tekijältä: muistan kun Kinji Fukasakun Battle Royale oli vielä uusi ja hankin alennusmyynneistä kerralla varastoon useammankin ihan vain tulevaisuuden hyötykäyttöä varten. Siitä riitti pitemmäksi aikaa kavereille ja silloiselle tyttöystävälle jaettavaksi ja muistaakseni jokainen myös tykkäsi paljon. Itse asiassa yksi silloinen tuttuni piti tästä niinkin kanssa, että hankki alkuperäisen kirjan sekä sarjakuvan ja katsoi elokuvankin vähintään kerran kuukaudessa ainakin vuoden päivien ajan. Jotain aivan erityistä voimaa Battle Royalesta siis lähtökohtaisesti löytyy.

Fukasakun modernin klassikon juoni onkin jo niin kuuluisa ja vaikutusvaltainen erilaisia länsimaisia plagiaatteja myöden, että sen erillinen referoiminenkin tuntuu tässä vaiheessa pelkästään typerältä. Kyseessä on tiettävästi kuvaus äärimmilleen venytetyn aasialaisen kilpailuyhteiskunnan julmasta todellisuudesta, mutta visualisoituna lukioikäisen nuorison raadollisena selviytymispelinä. Fukasakulle itselleen aihe resonoi miehen omien nuoruusvuosien sotakokemusten perusteella, sodan ja sitä seuranneen pula-ajan kokeneet sukupolvet kun joutuivat äärimmillään valitsemaan läheisensä ja oman henkensä välillä.

Pienessä sivuosassa nuorison kovanaamaisena opettajana nähdään Takeshi Kitano esittämässä itseään, tällä kertaa ihan kirjaimellisesti. Hahmon nimikin on "Kitano" ja Fukasaku tiettävästi ohjeistikin miehen olemaan vain oma cool itsensä. Ja sitä Kitano myös on, sen saa tuta retkelle lähtevä dystooppisen lähitulevaisuuden japanilainen lukioluokka, jonka oppilaat pannaan aseistettuina ja räjähtävillä kaulapannoilla varustettuina autiolle saarelle tappamaan toisiaan ja kilpailemaan eloonjäännistä. Jottei peli olisi liian helppoa, on mukaan otettu myös vierailevia tähtiä aikaisemmilta vuosilta ja kaulapannatkin ohjelmoitu räjähtämään tietyissä vaihtuvissa pisteissä sekä tietysti siinä ikävässä tapauksessa, että nuoret yrittäisivät paeta tai sopia tilannetta diplomaattisesti silkan väkivallan sijaan.

En ainakaan näin suoralta kädeltä jaksa uskoa, että Battle Royalessa juuri sen suurempaa sanomaa kilpailuyhteiskunnan kritisoinnin ja ihmisjoukon äärimmäisen tuskalliseen tilanteeseen reagoinnin lisäksi löytyykään, mutta ei hyvään elokuvaan sellaisia välttämättä tarvitakaan. Battle Royalen suurimpia vahvuuksia ainakin itselleni ovat aina olleet sen alussa viljelemä musta huumori sekä koko omituisen kuvion uskottavuus, jota pitkälti oikean ikäiset näyttelijät, ilman turhia tehosteita tehdyt stuntit ja karu väkivalta vielä entisestään vahvistavat. Fukasakun erilaisesta nuorisoleffasta pystyykin nauttimaan puhtaana selviytymisjännärinä ja maanläheisempänä toimintaelokuvana miettimättä oikeastaan mitään sen syvällisempiä.

Aiheesta varmaan huomaa ja ymmärtää jo heti, että kyseessä oli ilmestyessään valtava kohuteos eikä tätä oikeasti meinattu Amerikkaankaan päästää silloisten kouluampumistapausten vuoksi. Itse asiassa tästä suunniteltiinkin yhdessä vaiheessa jonkinlaista länsimaista remakea, mutta sekin peruttiin omia aikojaan - ellei siis niitä muutamia myöhempiä matkijoita lasketa. Voi vain kuvitella minkälainen sota ja kaaos olisi seurannut jos Fukasaku olisi tätä kuvatessaan ollut vielä lähdeuskollisempi ja sisällyttänyt alkuperäisteoksen seksuaalisempia juttuja. Tästä siistitystä versiota kuitenkin pidän itse edelleen niin paljon, etten usko että tätä millään ylimääräisillä lisäyksillä ainakaan paljoa pystyisikään parantamaan.

Harmittavasti Kinji Fukasaku ei ehtinyt saattamaan suunnittelemaansa jatko-osaa koskaan itse valmiiksi vaan kuoli syöpään työn ollessa vielä pitkälle kesken. Puolivalmiin rainan viimeisteli lopulta tämän poika Kenta, jolle Battle Royale 2: Koston aika oli samalla myös henkilökohtainen ohjausdebyytti.



Arvio: 5/5



BATORU ROWAIARU, 2000 Japani
Ohjaus: Kinji Fukasaku
Käsikirjoitus: Kenta Fukasaku, Koushun Takami
Näyttelijät: Aki Maeda, Chiaki Kuriyama, Kou Shibasaki, Masanobu Ando, Takeshi Kitano, Taro Yamamoto, Tatsuya Fujiwara

Dolls (2002)

Takeshi Kitano on näin myöhäisellä kansainvälisemmällä näyttelijänurallaan tullut tunnetuksi erilaisten gangsterileffojen erikoismiehenä, mutta maestrolta löytyy filmografiastaan myös muutama vieläkin kunnianhimoisempaan ilmaisuun pyrkivä kokeellisempi tuotos, joista Dolls saattaa hyvinkin olla maestron eniten mielipiteitä jakavia ohjaustöitä. Vaikka tälläkin kertaa häviävän pienen välähdyksen verran väkivaltaa ja gangstereita Beatin jo tavaramerkiksi muodostuneeseen tyyliin nähdäänkin, on kyseessä pohjimmiltaan romanttinen taide-elokuva.

Mikäli Dollsin nimi kuulostaa ensi alkuun vähän hämmentävältä, paljastuu sen merkitys heti bunraku-nukketeatteriin sijoittuvan prologin alettua. Kitano onkin omien sanojensa mukaan tarkoittanut kolmesta lyöhästi toisiinsa liittyvästä pienestä rakkaustarinasta koostuvan elokuvansa eräänlaiseksi oikeilla näyttelijöillä toteutetuksi klassiseksi japanilaiseksi nukketeatteriksi. Vanhan ajan romantiikan henkeä huokuvien kertomusten näkyvä tyylittely ja symbolisuus kumpuavatkin siksi juuri samalta suunnalta, eikä niitä pidäkään ottaa sellaisinaan turhan kirjaimellisesti.

Ensimmäinen tarinoista kertoo nuoresta miehestä, jonka vanhemmat painostavat hylkäämään tulevan vaimonsa alttarille rikkaamman naisen puolesta. Hylätty tyttöystävä päätyy koettamaan itsemurhaa, onnistuen vain vammauttamaan itsensä henkisesti pikkulapsen tasolle. Kaksikko päätyykin lopulta karkaamaan yhdessä toisiinsa sidottuina läpi vuodenaikojen jatkuvalle aistilliselle road tripille, jonka vaiheissa näiden tiet sivuavat nuoruuden ensirakkautensa jälleennäkemiseen valmistautuvaan entiseen rikollispomoon sekä mieheen, joka on ennemmin valmis sokeuttamaan itsensä kuin näkemään elämänsä suurimman kauneuden lakaistuvan ja kuolevan.

Löyhän juonikuvauksen ei kannata antaa laisinkaan hämätä itseään, sillä kyseessä ei todellakaan ole mikään sokerilitkuissa uitettu Hollywood-melodraama vaan Kitanon itämaiseen rakkauteen kuuluu olennaisena osana myös surumielisyys, kärsimys ja kuolema. Maestron herkemmissäkään visioissa rakkaus yksin ei takaa onnellisia loppuja eikä mikään taikavoima välttämättä lopulta pelasta väistämättömästi tuhoon tuomittuja rakastavaisia karulta kohtaloltaan. Elämän pieniä kauniita hetkiä ei suotta sentimentalisoida sen enempää kuin onnettomampia kauhistellakaan. Loppujen lopuksi kärsimyskin voi olla kaunista omalla tavallaan.

Dolls onkin jälleen niitä harvoja elokuvia, jotka pystyvät koskettamaan kaikkia kuviteltavissa olevia ihmismielen keskenään ristiriitaisiakin tuntemuksia menemättä taiteilussaan jo vallan överiyden puolelle. Kitanon loistavan käsikirjoituksen ja ohjauksen ohella suurin kiitos siitä menee Joe Hisaishin takuuhienolle soundtrackille sekä Katsumi Yanagishiman erityisen näyttävälle kuvaukselle. Kenen tahansa muun käsissä kyseessä voisi olla omaan mahdottomuuteensa nopeasti sortuva sillisalaatti, mutta Kitano tiimeineen on onnistunut kiteyttämään materiaalistaan kokoon vain jälleen yhden timantin.



Arvio: 5/5



DORUZU, 2002 Japani
Ohjaus: Takeshi Kitano
Käsikirjoitus: Takeshi Kitano
Näyttelijät: Chieko Matsubara, Hidetoshi Nishijima, Miho Kanno, Tatsuya Mihashi, Tsutomu Takeshige

Tulikukkia (1997)

Olipas tarkoitukseni ottaa näin torstain ratoksi käsittelyyni muutama auteur-ihme Takeshi Kitanon uudella vuosikymmenellä ohjaamaa ja näyttelemää teosta, mutta koin mokomien irtokarkkien napsimisen siinä määrin tyhmäksi, että päätinkin vetäistä samaan hengenvetoon myös tämän miehen arvostetuimman klassikkoteoksen. Ennen tätä monipuolisesti lahjakkaalla Kitanolla olikin takanaan jo vuosikymmenien ura komedian parissa, mutta miehen ohjaajan ominaisuudessa tuottamia elämyksiä ei juuri pidetty minään harrastelua kummempana. Tulikukkia muutti kaiken voittamalla Kultaisen leijonan ja tekemällä Kitanosta kansainvälisesti puhutun nimen ns. yhdessä yössä. Huumorimies Takeshi Kitano tunnetaankin meillä nykyäänkin nimenomaan arvostettuna ja vakavasti otettavana art house -ohjaajana.

Joka erehtyy katsomaan Tulikukkia pelkkänä toiminnallisena rikosfiktiona, tulee todennäköisesti pettymään karvaasti tämän elokuvan ympärillä vellovaan hypeen. Kyseessä on nimittäin paljon enemmän kuin pelkkä perinteinen toimintaleffa, ennemminkin hyvin hidastempoinen rikos- ja gangsterielokuvien vaikutteita hyödyntävä "taiteellisempi" melodraama muutamilla tarkoituksellisen yllättävillä räjähtävillä ja graafisilla toimintakohtauksilla. Tästä Hana-bin ilotulitteita tarkoittava nimikin osittain tulee, Kitano itse onkin verrannut juurikin tätä kyseistä ohjaustyyliään ilotulitteiden räjähtämiseen.

Tulikukat onkin tarina Kitanon itsensä esittämästä syöpäsairaasta vaimostaan huolehtivasta poliisista, joka eroaa virastaan todistettuaan alaistensa ja tovereidensa kylmäverisen verilöylyn. Yksi ammutuista poliiseista halvaantuu, menettää kävelykykynsä ja lopulta myös uskonsa elämään. Itsetuhoisuuden syövereistä kuitenkin versoo ennenpitkää uudenlainen elämänilo taiteen ja luovuuden muodossa. Kitano itse päättää lähteä viimeiselle matkalle kuolevan vaimonsa kanssa. Sitä ennen tilit järjestelmän kanssa tasataan pankkiryöstön ja sattumanvaraisen väkivallan muodossa.

Mikäli ohjaaja-näyttelijän elämäntarina ei ennestään satu olemaan tuttu, niin Takeshi Kitano joutui vuoden 1994 tienoilla vakavaan onnettomuuteen, mutta selvisi lopulta kuin ihmeen kaupalla hengissä kantaen yhä muistona oikealta puolelta halvaantunutta osaa kasvoistaan. Tästä tosielämän kokemuksesta kumpuaa myös Tulikukkien keskeinen elämän rajallisuudesta kertova perusasetelma, joista kumpikin elämän ja kuoleman rajoilla käyvä puolikas käytännössä kuvastaa Kitanoa itseään. Kuoleman edessä toinen miehistä kyynistyy ja päättää nauttia elämästään sekä rakkaudesta vaimoonsa kun vielä voi, kun taas toinen ymmärtää rajallisen elämänsä kauneuden ja alkaa kuvaamaan kokemustaan taiteellaan. Todellisuudessa elokuvassa nähtävät taideteokset ovatkin Kitanon omaa tuotantoa.

Kitanon mestariteoksesta on tosin syytä huomioida myös sen tekoajankohta, jota edelsi pitkä lama ja menetetty vuosikymmen. Tulikukkien syyllisyyden, syrjäytymisen, ahdistuksen, kauneuden, rakkauden ja kuoleman ympärillä pyörivä tarina kuvastaakin siten samalla oman aikansa nuorison tunnelmia. Kitanon esittämän elämäänsä ja ympäröivään yhteiskuntaan turhautuneen poliisin väkivaltainen purkautuminen sekä virka-asussa suoritettu pankkiryöstökin ovat suoraa kapinaa koko silloista systeemiä kohtaan. Aikansa hengen täydellinen kiteyttäminen todennäköisesti vaikuttikin enemmän tai vähemmän Tulikukkien kansainvälisen kulttiklassikon statuksen muodostumiseen jo heti ilmestyessään.

Tyly lopetus kruunaa luonnollisesti koko elokuvan, mutta se selviää lukijalle vain katsomalla. Loppujen lopuksi elämä on kuin arvaamaton, lopussa tavalla tai toisella räjähtävä ilotulite, vähän kuin Kitanon esittämä potentiaalisen vaarallnen, mutta pohjimmiltaan hyvä tyyppi sekä tämän räväkkä ja väkivaltainen seikkailukin.

Ars longa, vita brevis.



Arvio: 5/5



HANA-BI, 1997 Japani
Ohjaus: Takeshi Kitano
Käsikirjoitus: Takeshi Kitano
Näyttelijät: Kayoko Kishimoto, Ren Osugi, Susuma Terajima, Takeshi Kitano, Tetsu Watanabe

Vihan päivä (1943)

Vaikka Carl Theodor Dreyerin Jeanne d'Arcin kärsimys ja Vampyr kumpikin ovat nykyisin juhlittuja klassikoita, toisin oli asiain laita niiden ilmestyessä. Ensimmäinen oli omalta osaltaan ajamassa kokonaista elokuvastudiota konkurssiin ja lopulta kalliiksi sekä vaivalloiseksi osoittautunut filmikin paloi kopioineen taivaan lopulta tuuliin peräti kahdesti. Jälkimmäisen kohdalla tie nousi pystyyn yleisön ja kriitikoiden haukuttua yleiseen makuun liiankin taiteellisen kauhuelokuvan kauniisti sanottuna maan rakoon ja pysyvästi.

Niinpä mestarin tie veikin lopulta takaisin kotimaahansa Tanskaan ja alkuperäisen toimittajan leipätyönsä pariin. Näihin aikohin Dreyer varmasti itsekin uskoi merkittävimmän ohjaajan uransa olleen jo takanapäin, mutta toisinpa kävi. Natsi-Saksan miehitettyä Tanskan Dreyerille aukesi yli kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen tilaisuus perinteisiä suosikkiteemojaan käsittelevän Hans Wiers-Jenssenin noitavainoista kertovan melodraaman pohjalta suunnittelemansa filmatisoinnin toteuttamiseen.

Luonnollisesti kyseessä on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä kristillinen draamaelokuva. Kyseessä onkin ennen kaikkea kuvaus elämästä totalitaarisen järjestelmän ikeessä, ikään kuin hienostuneena viiittauksena aikansa armottomaan saksalaiseen miehityshallintoon. Vihan päivän hallitsijat ovat kuitenkin kristillisiä symbolejaan ja vaatteitaan uniformujen tavoin pitäviä fanaattisia tanskalaisia puritaaneja, joiden yhteisössä jokainen auktoriteettien ja virallisten oppien vastainen tulkitaan herkästi paholaisen työksi, tunnustukset saadaan kiduttamalla ja tuomion viimeistelee polttorovion katku.

Tyylitajuisen hitaasti ja eleettömästi kerrotun tarinan päähenkilönä nähdään vanhan Absalomin nainut nuori nainen, joka todellisuudessa onkin rakastunut vanhan miehen ikäiseensä poikaan. Kaksikon kielletty, mutta puhdas rakkaus on kuitenkin mahdollista vain yhteisön ulkopuolella metsissä ja aistillisten heinikkojen suojissa, vaikka kaiken aikaa lähestyvän tuhon ja kuoleman ilmapiiri ennustaakin romanssin voivan päättyä vain yhdellä tapaa.

Dreyerin vuosien varrella kypsynyttä ohjaustyyliä on perinteisesti ollut tapana moittia kauhean raskaaksi ja ikäväksi katsoa, mutta itse olen huomannut vain pitäväni miehen hidastempoisemmasta kerronnasta useamman katselukerran jälkeen aina vain enemmän ja enemmän. Dreyerin hitaiden pitkien kamera-ajojen, huolellisesti suunnitellun valaistuksen, taitavan näyttelijäohjauksen sekä hengellisen sanoman yhdistelmä on tässä vaiheessa oikeasti jo niin lähellä jotain Andrei Tarkovskia kuin vain olla voi. Eipä oikeasti ihmekään että jälkimmäinen myös nimesi muinoin Dreyerin yhdeksi suosikeistaan ja esikuvistaan. Mikäli siis Tarkovskin teokset sattuvat olemaan lähellä sydäntä kuten itselläni, tiedät mitä katsoa seuraavaksi.

Henkilökohtaisella tasolla Vihan päivässä vahvimmin mieleen on jokaisella katselukerralla jäänyt kumajamaan juonikuvion huutava ironia siitä miten uhrejaan valovuosia kauempana Jeesuksen esimerkistä elävät puhdasoppisina kristittyinä itseään pitävät moraalinvartijat ja fanaatikot ovatkin luoneet itse helvetin maan päälle. Kyse ei siis toisin sanoen ole aiheestaan huolimatta laisinkaan kristittyihin tai kristinuskoon vihamielisesti suhtautuvasta teoksesta vaan kuvaus äärimmäisyyksiin viedyn aatteellisuuden väistämättömästi synnyttämästä maanpäällisestä kärsimyksestä.

Vihan päivää on yleensä ollut tapana jo ensijulkaisunsa jälkeen tulkita ohjaajansa ilmiselvänä kritiikkinä natsien ja miehityshallinnon otteita vastaan ohjaajansa nimenomaisista kielloista huolimatta. Jopa Tanskan vastarintaliike koki Dreyerin teoksen symbolisesti erityisen tärkeäksi ja onkin hyvin mahdollista että mestari alitajuisesti aikansa ympäröivästä maailmasta vaikutteita saikin. Dreyer päätti kuitenkin itse paeta ensi-illan jälkeen Ruotsiin, ihan vain varmuuden vuoksi.



Arvio: 5/5



VREDENS DAG, 1943 Tanska
Ohjaus: Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer, Mogens Skot-Hansen, Poul Knudsen
Näyttelijät: Albert Høeberg, Anna Svierkier, Lisbeth Movin, Olaf Ussing, Pheben Lerdorff-Rye, Sigrid Neiiendam, Thorkild Roose

Vampyyri (1932)

Jeanne d'Arcin kärsimyksen, uransa kuuluisimman ja merkittävimmän yksittäisen ohjaustyönsä floppauksen ja kaksinkertaisen tuhoutumisen jälkeen Carl Theodor Dreyer päätti ottaa etäisyyttä kulahtaneeseen ranskalaiseen studiobyrokratiaan ja etsiä yksityistä rahoitusta seuraavalle vampyyrimyyteistä innoituksensa saaneelle taide-elokuvalleen aikansa viimeisimmän muodin mukaisesti. Dreyerin mesenaatiksi tarjoutui näkyvää roolia vastaan vanhempiensa toiveiden vastaisesti näyttelijän urasta unelmoinut Julian West eli paroni Nicholas De Gunzburg, joka nykyään tunnetaan kaiketi paremmin myöhempinä amerikanvuosinaan miestenmuodin parissa tekemästään elämäntyöstä.

Vanha tarina tietää kertoa nuoren herrasmiehen olleen näyttelijänä sangen lahjaton, mutta Dreyerin taitavassa ohjauksessa tämäkin heikkous on onnistuttu kääntämään voitoksi. Vampyr on lähes täysin juoneton unilogiikalla etenevä kuumehoure vampyyrin riivaamaan pikkukylään saapuvasta okkultismin opiskelijasta. Sen pitemmälle juoni onkin tanssivine varjoineen ja harhoineen unimaisen sattumanvarainen vampyyritarina ilman genren kulahtaneimpia peruskliseitä. Pääosan esittäjän transsimaisen ilmeetön olemuskin onnistuu suurine silmineen vain vahvistamaan unimaista tunnelmaa entisestään.

Vampyrin tekoaikaan eurooppalainen elokuva oli jo hyvää matkaa siirtymässä mykästä ääniteknologiaan, vaikka silloiset metodit hakivatkin vielä selvästi muotoaan. Silloinen kömpelö äänieristystekniikka tarkoitti yleisesti kaikenlaisten vanhan ajan hienoimpien kuvausmenetelmien hylkäämistä tönkön seisovan kameran tieltä. Dreyer ilmeisesti itsekin ymmärsi tämän ongelman, sillä mies päätti viisaasti kuvata koko rainan enemmän tai vähemmän mykkänä ja vähäinen puhuttu dialogi ääniefekteineen lisättiin vasta jälkiäänitysvaiheessa. Ratkaisun erityisenä positiivisena puolena tekijätiimillä oli mahdollisuus dubata lopullinen tuotos tarvittaessa helposti useilla eri kielillä. Jopa taustalla kuultavat eläinten äänet ovat oikeasti koulutettujen imitaattoreiden tekemiä!

Edellisestä johtuen Vampyr on jo silkassa kuvausteknisessä mielessä valovuosia kömpelömpiä aikalaisiaan mielenkiintoisempi katsoa. Ehkä kuuluisampana esimerkkinä Dreyerin tekniikasta käynee puolivälin unikohtaus, jossa päähenkilö irtautuu ruumiistaan ja kuvittelee tulevansa haudatuksi elävältä. Kyseinen kohtaus on kuvattu ensimmäisestä persoonasta arkun sisältä aina ruumishuoneelta hautausmaalle lähes kokonaan yhtenä pitkänä otoksena, tiettävästi ensimmäistä kertaa aiheestaan elokuvan historiassa. Miten ja miksi tämä kohtaus piti sisällyttää juuri tähän väliin, ei oikeasti ole mitään merkitystä edes varsinaisen tarinan kannalta.

Vihoviimeinen kohtaus on sekin hyvin mielenkiintoinen, mutta vähän eri syystä kuin edellinen. Kyseessä nimittäin on yllättävä viittaus D.W. Griffithin klassiseen A Corner in Wheatiin, jonka legendaarisimmassa kohtauksessa kiero liikemies tukehtuu vanhan myllyn jauhaman viljan alle.

Hyvin harvoin on asiain laita, että leffa pystyy samanaikaisesti olemaan erityisen taiteellinen sekä vetoamaan samalla valtavirran kauhuelokuvain ystäviinkin, mutta Carl Theodor Dreyerin Vampyr onnistuu juurikin tässä kirjoittamattomassa tavoitteessaan täydellisesti. Ilmestyessään tätä ei ymmärretty laisinkaan vaan esitysten yhteydessä pettyneet ja vihaiset ihmiset tyypillisesti intoutuivat mellakoimaan ja vaatimaan rahojaan takaisin. Aikojen saatossa negatiivinen nurina on kuitenkin muuttunut varauksettomaksi ylistykseksi ja nykyisin Vampyria pidetäänkin jo yhtenä ohjaajansa parhaista töistä.



Arvio: 5/5



VAMPYR - DER TRAUM DES ALLAN GREY, 1932 Saksa, Ranska
Ohjaus: Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: Carl Theodor Dreyer, Christen Jul, Sheridan Le Fanu
Näyttelijät: Jan Hieronimko, Julian West, Maurice Schutz, Rena Mandel, Sybille Schmitz

Goodbye, Dragon Inn (2003)

Kiinalaisessa kulttuuripiirissä käytetään nimitystä "wu wei" eräänlaisesta ei-tekemisestä, tahdottomasta luonnollisten voimien mukana virtaamisesta kuin planeettojen asettumisesta kiertämään omille radoilleen. Tämä kyseinen taolainen ihanne on tiettävästi edelleen vaikuttanut zeniläisen suuntauksen ja sitä kautta minimalistisen aasialaisen taiteen syntymiseen sekä myöhempään kehittymiseen nykyiseen muotoonsa. Länsimaissa tällainen monimutkainen virtauskäsitys ja omituiselta kalskahtava termi ovat tietysti kovin vieraita, mutta yritin ainakin parhaani.

Wu wei, zen ja itämainen minimalistinen taide olivatkin täsmälleen ensimmäisiä asioita, jotka Goodbye, Dragon Inniä katsoessa tulivat mieleeni. Kyseessä kun on käytännössä lähes täysin juoneton ja draamaton omaan tahtiinsa etenevä elokuva, joka perustuu vain kaikkein yksinkertaisimpien tekniikoiden avulla luodulle puhtaalle tunnelmalle. Dialogia tästä löytää vain muutaman lauseen verran ja hahmojen nimetkin aukeavat sikäli kun niitä nyt jaksaa jostain erikseen alkaa kaivelemaan.

Mutta tämäpä ei suinkaan tarkoita etteikö Goodbye, Dragon Innissä olisi jonkinlaista teemaa, tarinaa tai sanomaa, sillä niitä tässä todella riittää yllättävänkin kanssa. Pienimuotoistakin pienimuotoisemman tarinan tapahtumat sijoittuvat piskuiseen viimeistä näytöstään sateisena iltana pitävään taipeilaiseen elokuvateatteriin. Viimeiseen näytökseen on tietysti valittu nimessäkin esiintyvä King Hun Dragon Inn, jota katsomaan tyhjään teatteriin on saapunut yksi sen vanhoista tähdistä sukulaispoikansa kanssa. Teatterin käytävillä tikettejä myyvä ontuva nainen yrittää etsiä käsiinsä projektorinkäyttäjää sekä japanilainen turisti saada seuraa itseään esittävästä Chen Chao-jungista. Loppujen lopuksi suurempi osa kuolevan vanhan teatterin käytävillä aavemaisesti vaeltelevasta väestäkin on todellisuudessa kiinnostuneempi toisistaan kuin itse näytöksestä.

Koska en ole aiemmin tutustunut Ming-liang Tsain tuotantoon, en osaa sanoa missä määrin Goodbye, Dragon Inn edustaa miehen tavanomaista tyyliä, mutta olen kuullut Tsain itse olleen pienimuotoiseen tunnelmapalaansa aivan erityisen tyytyväinen ja omasta mielestäni myös ihan syystä, sillä kyseessä on poikkeuksellisen voimakkaalla melankolis-nostalgisella eetoksella varustettu rikas ja velmu pieni taideteos, jollaisia nousee esiin ikävän harvoin aasialaisenkaan elokuvan parista, siitäkin huolimatta että vähäeleinen tyylitajuisuus tuntuu idän ihmemiehillä parhaimmillaan olevan enemmän kuin verissä.

Ymmärtääkseni Tsai lieneekin halunnut ohjaustyöllään kertoa jotain hyvin oleellista maallisesta katoavaisuudesta ja vanhan teatterikulttuurin näivettymisestä, mutta myös juhlistaa samalla kotimaansa kunniakkaita alan perinteitä ja sen mestareita. King Hun dramaattinen ja jännittävä wuxia-klassikkokin on samalla hivenen ironinen valinta täysin rennon eleettömään ja rauhalliseen ambienssiin keskittyvän tahdottoman ja pakottamattoman olemisen realisoituman taustalle. Kulttuuri saattaa muuttua ja välineet vaihtua, mutta klassikot ovat ikuisia.

Pienen elokuvateatterin viimeisen näytöksen tarina ei kuitenkaan pääty vielä tähän. Kuvauspaikkana toiminut taipeilainen teatteri nimittäin myös lopetti toimintansa ihan oikeassakin elämässä vain muutamia viikkoja ennen Goodbye, Dragon Innin ensi-iltaa, ilmeisesti puhtaan sattuman kautta ja Tsain teoksen fiktiivisestä tarinasta täysin riippumatta.



Arvio: 5/5



BU SAN, 2003 Taiwan
Ohjaus: Ming-liang Tsai
Käsikirjoitus: Ming-liang Tsai
Näyttelijät: Kang-sheng Lee, Kiyonobu Mitamura, Shiang-chyi Chen