Epäiltynä murhasta (1930)

Vuoroin vieraissa, kuten sanonta kuuluu. Juno ja riikinkukko oli laatuunsa nähden hämmästyttävästi todella menestyksekäs elokuva, mutta Alfred Hitchcock kyllä itsekin todennäköisesti ymmärsi, ettei kyseinen teos todellisuudessa ollut mikään enintään keskivertoa ihmeempi suoritus oikein missään mielessä. Ehkä juuri tästä syystä mies vihdoin ymmärsi jo kättelyssä pitäytyä suosiolla pariinkin otteeseen hyväksi havaitsemassaan konseptissa, eli ajattoman muodikkaassa peribrittiläisessä rikos- ja jännitysviihteessä – katsojan onneksi mestari päätti tällä kertaa myös jatkaa ja kehittää sitä eteenpäin enimmäkseen jatkossakin.

Epäiltynä murhasta on nimenomainen rikos- ja oikeussalidraama murhasta epäillystä nuoresta naisesta ja tämän oikeudenkäynnistä. Suoria todisteita naikkosen syyllisyydestä ei koskaan saada, joten tämä päädytään tuomitsemaan epäsuorin todistein. Yksi valamiehistä kuitenkin päätyy epäilemään tuomion pitävyyttä, ja ottaa ohjat omiin käsiinsä selvittääkseen totuuden koko murhavyyhdistä. Lopulta totuus löydetään ironisesti puhtaan fiktion, luovan mielikuvituksen ja teatterin avulla.

Hitchcockin elokuva on ainakin paperilla mitä tyypillisin genrensä edustaja, mutta siinä on yksi vinkeä idea, joka erottaa sen käytännössä kaikista muista vastaavista teoksista: Hitchcockin murhamysteerissä yhdistellään järjestelmällisesti elokuvan sisäistä teatterimaailmaa varsinaiseen lavastettuun elokuvaan ja leikitellään näin katsojan oman todellisuudentajun kanssa. Ajatuksena Hitchcockin hämmentävä identiteettikikkailu on mitä mainioin, mutta itse koin sen lähinnä kokonaisuutta sekoittavana mielenkiintoisena turhakkeena, joka ei loppujen lopuksi tuo aiheeseen mitään pintapuolista näpräilyä syvempää sisältöä.

Junoon ja riikinkukkoon verrattuna Hitchcock tiimeineen tuntuukin ottaneen tätä tehdessään valtavan askelen taaksepäin kohti onnistuneempia tuotoksiaan, mikä näkyy jälleen etenkin loisteliaaseen ruotuunsa asettuneena kameratyöskentelynä sekä ohjaajansa taatun rautaisena tarinankuljetuksena. Nykypäivän katsojan vinkkelistä Hitchin murhamysteerin suurin synti onkin siinä, että se tuntuu niin kauhean vanhanaikaiselta verrattuna mestarin myöhempiin luomuksiin. Yllättäen Epäiltynä murhasta -elokuvan muistettavimmaksi anniksi jääkin siis juuri siinä harrastettu poikkeuksellinen kerronnallinen temppuilu.


Arvio: 3/5


MURDER!, 1930 Iso-Britannia
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Clemence Dane, Helen Simpson, Alfred Hitchcock, Walter C. Mycroft, Alma Reville
Näyttelijät: Edward Chapman, Herbert Marshall, Miles Mander, Nora Baring, Phyllis Konstam

Juno ja riikinkukko (1930)

Puhtauden lunnaiden jälkeen Alfred Hitchcock nousi suoralta kädeltä osaavimpiin ja kiinnostavimpiin varhaisen äänielokuvan osaajiin – ja ihan syystä: edellisessä teoksessaan mestari oli osoittanut hallitsevansa uuden tekniikan sellaisella taidolla ja näkemyksellä, ettei vastaavaan monipuolisesti nerokkaaseen modernin elokuvan taiteeseen ylletty vuosikausiin edes kotimaassaan. Jos siis voinkin suositella suppeammille Hitch-maratoneille täytettä, sopii tuota kyseistä teosta harkita ehdottomasti, eikä vain antaa sen hautautua tekijänsä saman ajan keskinkertaisempien tuotosten alle.

Juno ja riikinkukko taas on jotain aivan muuta. Puhtauden lunnaiden jälkeisen ajan kuvioista löysin hyvin vähän varmaa tietoa, mutta vaikuttaisi siltä, että Hitchcock taustajoukkoineen oli suunnitellut ehkä jo taloudellisista ja sopimussyistäkin seuraavaksi produktioksi jonkinlaista helppoa ja tuottoisaa teatterifilmatisointia valikoidusta aikansa suositusta näytelmästä. Valinta osui lopulta Juno ja riikinkukkoon, tuohon Sean O’Caseyn kynäilemään klassiseen irkkumusikaaliin ja moraliteettiin rahan mahdista sekä köyhän perheen kovasta kohtalosta.

Mitään ylimääräistä spoilaamatta lienee vain tarpeen sanoa, ettei kyseessä taaskaan ole ”Hitchcock-elokuva” sanan varsinaisessa merkityksessä, en sanoisi sitä kovin onnistuneeksi teokseksi muutenkaan, sillä tällä kertaa jännityksen mestari sukeltaa jo niin syvälle kauas pois omista vahvuuksistaan, ettei lopputulos voisikaan tylsyytensä ja mitäänsanomattomuutensa vuoksi olla mitään muuta kuin täydellinen floppi. Tämä taitaakin olla harvoja tekijänsä hengentuotoksia, jota ei juuri olekaan mahdollista katsoa bootleg-viritelmiä ihmeemmistä lähteistä, edes kunnollista restaurointia ei liene koskaan suoritettu alkuperäisnegatiivin säilymisestä huolimatta.

Ainut mielenkiintoinen aspekti koko tässä unohdettavassa epäonnistumissa kiteytyy Hitchcockin ja Jack Coxin kokeiluihin pitkien staattisten ottojen kanssa, mutta tässä tapauksessa sekin taitaa olla enemmän rasite kuin mikään etu – näin innottoman ja hengettömän teatterimaisen savijalkaisen elokuvan nimittäin soisikin etenevän reippaammalla otteella ja loppuvan mahdollisimman nopeasti. Vaikka suuri ja mahtava Alfred Hitchcock ohjasi tämänkin jälkeen urallaan muutaman heikomman teoksen, en jaksa uskoa, että yksikään niistä yltää kankeimmillaankaan näihin mittasuhteisiin.


Arvio: 1/5


JUNO AND THE PAYCOCK, 1930 Iso-Britannia
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Alfred Hitchcock, Alma Reville, Sean O'Casey
Näyttelijät: Edward Chapman, Sara Allgood, Sydney Morgan

Puhtauden lunnaat (1929)

Jos Alfred Hitchcockin uralta pitäisi nimetä yksi ainut elokuva, jossa mies todellakin löysi itsensä ja oman tyylinsä, menisi valinta vaikeaksi Vuokralaisen ja Puhtauden lunnaiden välillä. Toki ensimmäisestä voi jo löytää roppakaupalla tekijänsä myöhemmällä uralla nähtäviä ja edelleen täydellisyyteensä jatkokehiteltyjä oivalluksia, mutta toisaalta Puhtauden lunnaissa mies oli jo kasvanut ulos aikansa muodikkaista tyylikeinosta kohti omaa taiteilijapersoonallisuuttaan ja kuvakieltään, jotka tulisivat leimaamaan koko tämän myöhempää uraa hamaan loppuun asti.

Olennaisin syy Puhtauden lunnaiden muikeudelle piilee luonnollisesti sen genressä: jännityksen mestari ymmärsi viimein palata jo aiemmin äärimmäisen menestyksekkäästi käsittelemänsä lajityypin parin kaikenlaisten turhien kokeilujen sijaan. Itse tarinakin tietysti sisältää lähes jokaisen tekijänsä tyypillisen perusteeman himosta ja murhasta, epäilyksestä sekä velvollisuuden ja rakkauden väliltä; tällä kertaa kudelma on koottu murhaan syyllistyneen naisen, tätä metsästävän poliisin sekä Muukalainen junassa - klassikon roiston mieleen tuovan salaperäisen kiristäjän ympärille. Jopa Hitchcockin kuuluisaa jännityksen määritelmää sovelletaan luovasti jo tässä vaiheessa.

Vaikka {i]Puhtauden lunnaat muistetaankin tekijänsä ensimmäisenä menestyksekkäänä kokeiluna, oli se alkujaan toteutettu nimenomaan mykkänä. Vasta saatuaan kuvauksensa valmiiksi Hitchcock nimittäin sai kuulla tuotantoyhtiön hankkineen välineet äänityksiä varten, jolloin koko tuotantoprosessi päätettiin aloittaa alusta. Lopulta markkinoille asti päätyikin kaksi versiota täysin samasta elokuvasta: toinen oli mykkä, toinen ääniraidalla varustettu. Näistä jälkimmäinen on jäänyt elokuvan historiaan ensimmäisenä menestyksekkäänä eurooppalaisena äänielokuvana sekä koko myöhemmän trillerigenren suunnannäyttäjänä.

Hitchcockin poikkeuksellista saavutusta Puhtauden lunnaissa vain entisestään korostaa tieto ajan hankaluuksista äänieristyksen suhteen, jonka vuoksi moni elokuva kuvattiin yksinkertaisesti erityisessä studiossa paikallaan pysyvän kankean erityiskameran voimin ennen käytännönläheisempien liikuteltavien äänieristysratkaisujen keksimistä. Hitchcokin ja tämän työryhmän työskentelyssä moisista ongelmista ei ole tietoakaan, vaan kamera liikkuu ja elää tapahtumien mukana siinä missä mykän elokuvan aikaankin, tietysti jälleen kerran niin mestarillisella otteella, etteivät puheet aikaansa vuosikausia edellä olevasta toteutuksesta ole täysin tuulesta temmattuja.

Varsinainen kuvaustekniikka ei kuitenkaan ollut ainut tekninen haaste Puhtauden lunnaita tehtäessä. Mykän elokuvan aikaan näyttelijöiden käyttämillä aksenteilla tai kielillä ei ollut niin merkitystä korostuneen fyysisen näyttelyn vuoksi, mutta äänen tulon myötä katsojat alkoivat vaatia täydellistä kielitaitoa. Pääosaa esittävälle puolalais-tsekkiläistaustaiselle Anny Ondralle päädyttiin siksi palkkaamaan oma erillinen ääninäyttelijänsä, joka luki tämän repliikit kameran ulkopuolella. Kuten useimmat äänisuunnitteluun liittyvät tekniset ratkaisut, myös edellinen on hoidettu tekoaikaan ennennäkemättömällä ammattitaidolla ja hienostuneisuudella – jopa niinkin hyvin, ettei keskivertokatsoja todennäköisesti huomaisikaan asiaa, ellei siitä erikseen joku mainitsisi.

Päätän siis tämänkertaisen epistolani positiivisella nuotilla. Puhtauden lunnaat on varhaisen äänielokuvan suuria ja merkittäviä teoksia, Hitchcockin uran alkupään kulmakiviä ja muutenkin erittäin nautittava ja katsottava hyvällä maulla ja toteutettu rikosjännäri, vuosikymmenen kärkeä lajissaan.


Arvio: 4.5/5


BLACKMAIL, 1929 Iso-Britannia
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Alfred Hitchcock, Benn W. Levy, Charles Bennett
Näyttelijät: Anny Ondra, Charles Paton, Cyril Ritchard, Donald Calthrop, John Longden, Sara Allgood

Man-saaren tuomari (1929)

Olette todennäköisesti kuulleet tarinan ennenkin miljoona kertaa: Alussa oli tyttö ja poika ja pojalla kaveri. Sitten toinen poika sattuu sopivasti katoamaan, jolloin toinen poika ottaa tytön omakseen. Myöhemmin ensimmäinen poika kuitenkin palaa kotiinsa vain huomatakseen entisen heilansa menneen toisen miehen matkaan. Poikien ystävyyskin ja vaimon uskollisuuskin siinä sitten joutuu koetukselle, sillä jokainen osapuoli on muassaan toiminut mielestään moraalisesti oikeaksi katsomallaan tavalla. Ratkaisu tyypillisesti on luokkaa ystävyyden eheytyminen, ellei peräti toisen miehen tai kaikkien kolmen karu kuolema.

Tällainen toisin sanoen on myös Alfred Hitchcockin kuvankauniin Man-saaren ihastuttavaan kalastajayhteisöön tosielämässä sijoittuva romanttinen kolmiodraama, jonka tarinan silkka kliseisyys ja hengettömyys painii jo sellaisissa pohjamudissa, ettei siihen eloa olisi itse Hitchcockaan osannut taikoa. Alkujaanhan Hall Cainen romaaniin perustuva filmatisointi aiottiinkin kuvata autenttisissa olosuhteissa, mutta kirjailijan itsensä jatkuvan tuotantoprosessiin puuttumisen vuoksi käytännön likainen työ päätettiin suosiolla vaihtaa mahdollisimman kauas alkuperäisestä.

Alfred Hitchcock ei tiettävästi itsekään arvostanut Man-saaren tuomaria juuri miksikään, eikä periaatteessa ihme olekaan kokonaisuuden velloessa näin pahasti pitkäveteisyyden ja keskinkertaisuuden suossa. Ainut pelastava tekijä tässä suhteessa on jälleen Hitchcockin brittivuosien hovikuvaaja Jack Coxin tälläkin kertaa taatun upea työnjälki, joka kykenee kilpailemaan tasaveroisesti lähes minkä tahansa mykän elokuvan komeammankin kuvallisen tykityksen kanssa. Yhdistettynä Hitchcokin nerokkaaseen tarinankertojan intuitioon Man-saaren tuomari voisi yhtä hyvin ollakin vuosikymmen myöhemmin tuotettu mykkäelokuvaksi naamioitu prameampi Hollywood-melodraama.

Jos siis välttämättä haluttaa alkaa katsoa näitä vanhoja Hitchcock-leffoja, kai Man-saaren tuomarikin menee siinä muutkin. Täysin mykkien Hitchin teosten kaanonissa tämä elämys jäi kuitenkin viimeiseksi täysiveriseksi lajissaan, sillä ohjaajamestari ymmärsi jo varhain uuden ääniteknologian suomat mahdollisuudet ja lähti soveltamaan osaamistaan jo samana vuonna ilmestyneessä Puhtauden lunnaissa varsin muikealla menestyksellä.


Arvio: 2.5/5


THE MANXMAN, 1929, Iso-Britannia
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Eliot Stannard, Hall Caine
Näyttelijät: Anny Ondra, Carl Brisson, Claire Greet, Malcolm Keen, Randle Ayrton

Naistenmies (1928)

Ja niin haihtui taivaan tuuliin Harry Langdonin lyhyeksi jäänyt maineen sekä kunnian kulta-aika. Tekijätiiminsä erottamisen ja Isä avuttoman täystuhon jälkeen koomikolle jäi käteen vain musta pekka, eikä vanha menestyskään enää koskaan tullut takaisin. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta tässäkään tapauksessa, vaan virheistään oppinut Langdon jatkoi uraansa ainakin vähemmän juhlavassa mittakaavassa vielä taiteellisen itsemurhansa jälkeenkin aina kuolemaansa asti 40-luvun puolivälin tietämille. Langdonin kolmesta mykästä ohjaustyöstä vain kaksi on säilynyt meidän päiviimme asti, joten miehen uran ruotiminen on lienee viisainta päättää tähän joutsenlauluun.

Lapsenkasvoinen Harry nähdään tällä kertaa eksentrisen aviomiehen roolissa. Emäntä kärsii tuon tuostakin miehensä omituisista ja itsekeskeisistä päähänpistoista, eikä anopinkaan kanssa ole elämä kovin autuasta. Kyllästyneen vaimon jätettyä avioeroanomuksen tuomari kuitenkin päättää asettaa molemmat osapuolet vaihtamaan sukupuolirooleja samaan tapaan kuin muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneessä Carl Theodor Dreyerin Kunnioita vaimoasi -klassikossa. Tarina ei varsinaisesti kerro, oliko kyseessä ehkä jonkinlainen aikansa yleinen muodikas puheenaihe vai tunsiko Langdon Dreyerin teoksen entuudestaan.

Varmaan itse kukin odotti allekirjoittaneelta Isä avuttoman teilaamisen perusteella melkoista tulta ja tulikiveä tätä teosta kohtaan, mutta omasta mielestäni Langdon todellakin oppi aiemmista virheistään ja jälki on jo siksi huomattavasti parempaa kuin pahamaineisessa edeltäjässään. Isä avuttoman kohdalla esimerkiksi moitin kömpelöä leikkausta, joka jätti kokonaisuuteen epäloogisuuksia, aukkoja ja ylimääräisiä sivujuonteita, mutta Naistenmieheen ei moisia ole jäänyt karvankaan vertaa, vaan leikkaus on tällä kertaa hoidettu ammattimaisen johdonmukaisella otteella.

Mitä taas Langdonin huumoriin itseensä tulee, luonnehtisin sitä itse jonkinasteiseksi ”epä-komediaksi”, joka ei tunnu noudattavan perinteistä genrensä kaavaa oikein missään mielessä. Tyypillistä slapstickiä tai sanailua Langdon ei esimerkiksi harrasta alkuunkaan, vaan kerta toisensa jälkeen gagin kuin gagin jännitys tuntuu kasvavan minuuttikaupalla saamatta missään kohtaa kunnollista kliimaksiaan, vaan jäävän joko täysin kesken tai laskeutuen hitaasti kohti normaalitilaa. Tyyli on tuttu Isä avuttomasta, mutta toisin kuin siinä, tällä kertaa omituisella tavalla nyrjähtänyt kokonaisuus myös toimii, jos katsoja vain on oikeassa mielentilassa.

Yhtenä muistettavimmista vitseistä nyrkin ja hellan väliin joutunut Harry esimerkiksi pukee tässä kaapista löytämänsä hameen päälleen, minkä seurauksena koko kulmakunnan miehet yrittävät iskeä tätä, vaikka kyseessä on selvästi vain suttuisen hameenriekaleen päälleen pukenut mies. Seuraavaksi tietysti huomataan, että myös tämän pikkutakkiin ja krakaan pukeutunut vaimokin on kaikkien kaupungin naisten piirittämä. Joillain ihmisilllä on vähän omituinen taipumus tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä toisista pelkkien vaatteiden perusteella.

Komeista kohtauksista taas mainittakoon esimerkiksi alkupään pitkä kamera-ajo, jossa Langdon kävelee talonsa halki huone kerrallaan anoppi kintereillään aina vaatekomeroon, josta Langdon itse puikahtaa nalkuttavan ulos ja lyö oven perässään anopin mentyä lukkoon. Lopussa vastaavasti nähdään huikea kliimaksi, jossa Harry vyöryy mäenrinnettä alas rikkinäisen auton kyydissä. Viimeistään jälkimmäisen nähtyään ei voi kuin todeta, että lapsenkasvoisen Harry Langdonin tähti sammui aivan liian aikaisin, sillä miehellä olisi selvästi ollut maailmalle paljon annettavaa myös kameran toisella puolella.


Arvio: 4/5


THE CHASER, 1928 USA
Ohjaus: Harry Langdon
Käsikirjoitus: Al Giebler, Arthur Ripley, Clarence Hennecke, Harry Langdon, Harry McCoy, Robert Eddy
Näyttelijät: Bud Jamison, Charles Thurston, Gladys McConnell, Harry Langdon, Helen Hayward

Salamaa ja jyrinää (1923)

Enää tässä vaiheessa en edes välitä selittää kuka tai mikä Harold Lloydin esittämä hahmo kulloisessakin elokuvassa on, sillä kyseessä on vain lähtökohtaisesti Harold itse, Chaplinin kulkurihahmon yläluokkainen vastakohta. Tällä kertaa mies eksyy keskelle eteläisen lomaparatiisin sisäistä kaaosta ja lyöttäytyy yhteen parrakkaan jättiläisen kanssa muodostaen Bud Spencerin ja Terence Hillin kaltaisen pysäyttämättömän vauhtiduon. Huumorimielessä Lloydin tämänkinkertainen teos leijailee miehelle ominaisen vauhdikkaan slapstickin ympärillä, joten aiheesta lienee turha selostaa sen tarkemmin.

Salamaa ja jyrinää onkin pohjimmiltaan isolla rahalla ja osaavammalla otteella tuotettua kertausta Meripojan elämästä, eli rikkaan ja hemmotellun valkoisen miehen seikkailuista villi-ihmisten kansoittamassa eksoottisessa maassa. Alkujaanhan tapahtumien oli tarkoitus sijoittua karikatyyrimäiseen Meksikoon, mutta Lloyd katsoi viisaimmaksi vaihtaa kuvitteelliseen banaanivaltioon välttääkseen loukkaamasta yleisöään. Niin tai näin, itse ainakin pidin Lloydin tavasta kuvata omituisesta hattumuodistaan ja loputtomista väkivaltaisista vallankumouksistaan tekoaikaan tunnettua etelän levotonta naapurimaataan, vaikkakin eri nimen alla. Itse asiassa Lloyd elokuvineen muistuttikin itseäni, miten olin jo unohtanut aloittaa meksikolaisen elokuvan ruotimiseen keskittyvän maratonini vuosia aiemmin. Tähän tullee muutos hyvinkin pian – ainakin toivottavasti!

Nolostuttaa myöntää, että katsoin Loydin elokuvan todellisuudessa jo eilen, mutten ehtinyt kirjoittaa siitä riviäkään ennen kuin vasta äskettäin. Ehkä niin oli myös parempi, sillä hyvin nukutun yön jälkeen mielipiteeni ehti asettua uomiinsa. Kaikenlaisen ruman ja inhottavan sijaan lienee ehkä diplomaattisinta todeta Salaman ja jyrinän asettuvan tekijänsä filmografiassa hyvälle keskinkertaiselle tasolle näyttävien ja kaikin puolin mukavien teosten joukkoon, jotka eivät kuitenkaan pysty kilpailemaan Buster Keatonin ja Charles Chaplinin kaltaisten tekijöiden saman ajan neronleimausten kanssa.

Note to self: Lisänolostuksena huomasin vasta tätä kirjoittaessani, että meninkin kirjoittamaan Lloydin elokuvista kronologisesti väärässä järjestyksessä, ja Turvallisuus viimeiseksi olisi kuulunut tehdä ennen tätä Hal Roachin ja Lloydin viimeisenä merkittävänä yhteistyönä syntynyttä rymysekoilua. Kakka tapahtuu, mutta eiköhän tästäkin toivuta.


Arvio: 3.5/5


WHY WORRY, 1923 USA
Ohjaus: Fred C. Newmeyer, Sam Taylor
Käsikirjoitus: Sam Taylor, Ted Wilde, Tim Whelan
Näyttelijät: Harold Lloyd, Jim Mason, Jobyna Ralston, John Aasen, Leo White, Wallace Howe

Isä avuton (1927)

Tässä tämä nyt sitten on: elokuva, joka tappoi Harry Langdonin loistavan, mutta harmillisen lyhyeksi jääneen uran yhtenä maailman johtavista koomikoista. Aiemman menestyksensä turvin mies onnistui keräämään Isä avutonta varten sievoisen budjetin, mutta koko elokuvansa tuotannon omiin käsiinsä haalinut Langdon onnistui tuhlaamaan siitä melkoisen osan jo hyvän aikaa ennen kuvauksien aloittamista. Sittenkin kömpelö suunnittelu ja loputtomat uusintakuvaukset osoittautuivat niin mammuttimaiseksi rahareiäksi, että olisi tarvittu ihme kertyneen laskun kuittaamiseksi…

Kuten jo aiemmin sanottua, Harry Langdon ihaili yli kaiken Chaplinia ja ylpistyi siinä määrin median vertailtua itseään tähän, että myös vähäisemmän koomikkomestarin hengentuotoskin pyrki pohjimmiltaan imitoimaan esikuvaansa siinä onnistumatta. Tällä kertaa lapsenkasvoinen Harrykin on vain sympaattinen köyhä laitapuolen kulkija, jonka kohdalle ei vain vielä ole osunut sitä oikeaa tosi rakkautta. Edelliseen tietysti tulee muutos raskaana olevan naisen ilmestyttyä talvisena myrsky-yönä tämän matalan majan kotiovelle. Yhtäkkiä Harry huomaakin olevansa osa perhettä, mutta yllättävää onnea ei luonnollisesti voi kestää loputtomiin.

Charles Chaplin muistetaan ennen kaikkea nerokkaasta tavastaan yhdistellä tragedian ja komedian aineksia liukumatta varsinaisesti koskaan pois kummastakaan puhtaaksi nyyhkyelokuvaksi tai naurutykitykseksi. Tähän myös Langdon pyrki Isä avuttomassa, mutta tällä kertaa huumori tai sen ajoitus eivät suurimmalta osaltaan toimi alkuunkaan, vaan molemmat tuntuvat kohtaus toisensa jälkeen ikään kuin loppuvan kesken ennen niiden varsinaista kliimaksia ja punchlinea. Lukija palauttakoon mieleensä vaikka Chaplinin ja Harold Lloydin klassisen viipyilygagin, jossa päähenkilö kiertelee ja kaartelee varsinaisen ”ansan” ympärillä kunnes lopulta tekee jotain odottamatonta ja laukaisee jännityksen jollakin hauskalla ja luovalla tavalla. Langdonin pitkäpiimäisestä ja loputtomasti viipyilevästä komediasta puuttuu järjestelmällisesti tuo viimeinen laukaus, eikä jäljelle jää kuin katsojan hämmennys ja tylsistyminen.

Tarina tietää kertoa, että Isä avuton leikattiin perusteellisesti moneen kertaan uudelleen testiyleisön reaktioiden viittelöityä tulevan katastrofin suuntaan. Luoja yksin tietää, mitä kaikkea tuossa vaiheessa oikeasti menetettiin, mutta monista leikkausvirheistä päätellen kyseinen operaatio suoritettiin pikaisella aikataululla ja huolimattomasti. Valmiiseen elokuvaan on jäänyt puuttuvan ja aikojen saatossa huonojen säilytysolosuhteiden seurauksena katsomiskelvottomaksi mädäntyneen materiaalin vuoksi kirjekyyhkyn ja lelunuken mentäviä aukkoja, jotka eivät välttämättä missään vaiheessa saa kunnon selitystään tai päätöstään. Tähän päälle alusta asti kokonainen nippu mitä räikeämpiä klaffivirheitä, ja aletaan olla jo jännän äärellä. Pelkästään ammattitaitoisella leikkauksella ja entisöinnillä Isä avuttomasta saisi helposti kertaluokkaa tehokkaamman elämyksen koska tahansa.

Olen ymmärtänyt Isä avuttoman nousseen jonkinlaiseen kulttiasemaan mykkäelokuvapiireissä aivan viime vuosina, mistä kunnia heille myös suotakoon, mutta itse en lämmennyt Langdonin ”kirotulle” elokuvalle sitten laisinkaan. Jos väkisin joutuisin siitä jotain positiivista päkertämään, niin lopun unikohtaus sekä legendaarinen gagi, jossa kokonaisen korttelin katuvalot sammuvat Harryn puhallettua oman öljylamppua sammuksiin ovat koko elokuvan parasta antia. Niistä nauttiakseen ei kuitenkaan tarvitse katsoa koko teosta muuten kuin pakon alla tai vain uteliaisuudesta.


Arvio: 1.5/5


THREE'S A CROWD, 1927 USA
Ohjaus: Harry Langdon
Käsikirjoitus: Arthur Ripley, Harry Langdon, Harry McCoy, James Langdon, Robert Eddy
Näyttelijät: Arthur Thalasso, Brooks Benedict, Cornelius Keefe, Gladys McConnell, Harry Langdon, Henry A. Barrows

Rakkaus ja romahdus (1926)

Muistan joskus lukeneeni Martin Scorsesen käyttäneen Buster Keatonin Rakkautta ja romahdusta Kuin raivo härkä -elokuvansa varsinaisena esikuvana, sillä Scorsesen mukaan Keaton onnistui teoksessaan kiteyttämään jotain niin oleellista nyrkkeilystä ja urheilijan elämästä. Itselleni tieto tuli mitä suurimpana yllätyksenä, sillä en varsinaisesti ole koskaan osannut kuvitellakaan koomikkomestaria minään erityisenä dramaturgina tai edes urheiluelokuvan suurena nerona. Itse elokuvan nähtyään ymmärtää myös Scorsesen maininnan ummikkoa paremmin, sillä tiettyä yhteistä henkeä näiden kahden elokuvan väliltä todellakin löytyy.

Ensinnäkin on syytä mainita, että Rakkaus ja romahdus on klassisista Keaton-komedioista ehkäpä kaikkein vakavin ja vähiten humoristisin. Tälläkin kertaa lähdemateriaalina on käytetty tekijälleen vaivoin sopivaa, tekoaikaan suosittua Broadway-musikaalia, jossa tylsään elämäänsä leipääntynyt miljonääriplayboy tekeytyy nyrkkeilijäksi tehdäkseen vaikutuksen kauniimpaan sukupuoleen. Jotakuinkin koko tekijänsä filmografiasta poiketen tällä kertaa ei lopussa nähdä edes tälle ominaista klimaattista stunt-vyörytystä tai perinteikkään surrealistista lopputwistiä.

Joku vaativampi todennäköisesti lyttäisi jo edellisen perusteella koko rainan, mutta itse löysin siitä jopa muutamia ihan nautittaviakin puolia – ja olihan kyseessä tiettävästi Keatonin itsensäkin suurin suosikki omasta filmografiastaan. Varsinaisessa teknisessä mielessähän Rakkaudessa ja romahduksessa ei periaatteessa ole mitään vikaa, sanoisin jopa että kuvauksen saralla on tällä kertaa onnistuttu jopa aiempia Keaton-leffojakin komeammin. Riippumatta siitä, sijoittuvatko tapahtumat kaukaiseen horisonttiin katoavaan istutusmetsään, vuoristoiselle jokimaisemalle vaiko vain tylsästi sisätiloihin, Bert Hainesin ja Devereux Jenningsin taidokas ja mukaansa imaiseva symmetrioilla ja perspektiiveillä herkutteleva kameratyöskentely on aina ilo silmälle.

Todellinen tähti tässä teoksessa kuitenkin on sen kuvaus nyrkkeilystä ja nyrkkeilymaailmasta silkkana brutaalina herrasväen väkivaltaviihteenä, johon ei leikkiä ja huumoria mukaan mahdu. Luonnollisesti myös otteluiden iskut on selvästi koetettu viedä niin loppuun asti kuin mahdollisista vammoista piittaamatta. Historiankirjoihin ei ole juuri jäänyt tietoa päätähden harjoitusmääristä tai -metodeista, mutta tämän otteista ja urheilullisesta olemuksesta näkee selvästi, että vaivaa on todella nähty. Keatonin ylpeys omasta suorituksestaan on siis vähintäänkin ymmärrettävää.

Omasta mielestäni Rakkaus ja romahdus ei kuitenkaan lukeudu tekijänsä tuotannon terävämpään kärkeen, vaan jää tämän filmografiassa niin monen muun laadukkaamman teoksen varjoon lähinnä kuriositeetin asemaan. Pelkästään saman vuonna ilmestyi Keatonilta sellainen elokuva kuin Kenraali, jota yleensä on tapana rankata yhdeksi kautta aikain parhaista komedioista ja amerikkalaisista elokuvista siinä missä Martin Scorsesen tunnetuimmat klassikotkin. Toivoisinkin kovasti pääseväni näkemään Keatonin mestariteoksen jälleen mahdollisimman pian.


Arvio: 3.5/5


THE BATTLING BUTLER, 1926 USA
Ohjaus: Buster Keaton
Käsikirjoitus: Al Boasberg, Charles Smith, Lex Neal, Paul Gerard Smith
Näyttelijät: Budd Fine, Buster Keaton, Francis McDonald, Mary O’Brien, Sally O’Neil, Snitz Edwards, Walter James

Big Fish & Begonia (2016)

Eikö olekin tylsää katsoa lähinnä samaa vanhaa kaavaa toistavia länsimaisia elokuvia, jotka fiktion tai fantasiankin leimastaan huolimatta edustavat sitä tuttua ja turvallista tuhanteen kertaan nähtyä huttua. Ei hätää, sillä ihmiskunnasta löytyy vielä onneksi Big Fish & Begonian kaltaisia erikoisuuksia, jotka muistuttavat meitä siitä karusta tosiasiasta, että elämää ja mielikuvitusta riittää roppakaupalla ensimmäisen maailman ulkopuolellakin. Kyseessä on toisin sanoen fuusio kiinalaisia myyttejä ja Studio Ghibliä avoimesti palvovaa eeppistä kerrontaa höhlällä kakkahuumorilla sekä Free Willy - Pelastakaa Willystä apinoidulla peruskaavalla miinus Michael Jackson. Kokonaisuus on juurikin niin mieletön kuin miltä se kuulostaa, mutta sehän ei olekaan yhtään huono juttu se...

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat henkiolentojen ja jumalten asuttamaan taolaiseen fantasiamaailmaan, joka tuo rikkaudessaan mieleen jonkun Henkien kätkemän vastaavan. Alussa tyttö nimeltä Chun matkaa ihmisten maailmaan delfiinin muodossa, mutta jää kiinni kalastajan verkkoon. Hyväsydäminen nuori mies kuitenkin vapauttaa merenelävän ansasta, mutta hukkuu itse sen tehdessään. Chun päätyy tekemään henkimaailman herrojen kanssa diilin, jonka seurauksena tämä saisi haltuunsa nuorukaisen sielun pienen kalan muodossa, joka palaisi aikuiseksi kasvettuaan takaisin ihmisten maailmaan, mutta Chun menettäisi siinä sivussa itse vastineeksi puolet omasta elinajastaan. Tarinan keskiössä on toisin sanoen klassisin ja ajattomin kaikista aasialaisen tarinaperinteen suosimista teemoista: toisen puolesta uhrautumisesta.

Nyt täytyy jo heti alkuun todeta, etten taatusti ymmärtänyt puoliakaan itse elokuvan tarjoamasta fantasiamaailmasta enkä välttämättä osannut tulkita kaikkia sen hienoisia yksityiskohtia oikein, sillä kyseessähän on lähinnä aasialaiseen makuun tuotettu eeppinen satu, jossa ei todellakaan turhia ole alettu selittelemään. Tästä syystä itse juonen seuraaminenkin oli paikka paikoin melkoisen tuskan takana, vaikka paperilla se erittäin yksinkertaiselta ja suoraviivaiselta näyttääkin - en edes osaa nimetä ainuttakaan elokuvassa nähtävistä fantastisista yksi- kaksi- kolmi- ja satasilmäisistä öttiäisistä ja örkeistä. Asia ei toisaalta ainakaan henkilökohtaisella tasolla jäänyt harmittamaan laisinkaan, sillä kyseessähän ON länsimaiselle katsojalle lähtökohtaisesti kulttuuritrippi, jonka kuuluukin vähän hämmentää ja availla samalla ovia hiukka toisenlaisiin mytologioihin.

Jos kerronnan asenne ihastuttaa, niin animaatio jakaa sitten asteittain senkin edestä. Selvästi tässä on ollut takana lahjakasta sakkia ja mallia on haettu itsensä Hayao Miyazakin kaltaiselta mestarilta, mutta animaation laatu jätti sisällöstään huolimatta monessa kohtaa suuhun halvahkon televisioproduktion maun: hahmot esimerkiksi muistuttavat kovasti Avatar: The Last Airbenderin vastaavia, mihin vielä parissa kohtaa plösähtävä höhlä eritehuumori ja kankea enkkudubbaus päälle - unohtamatta tietenkään kömpelöä yritystä veistellä sekaisin piirrettyä ja cgi-animaatiota, joka hyppää pahimmillaan silmille kuin yleinen syyttäjä. Parhaimmillaan piirrosjälki ja eloisan kirkkaat värit taas tukevat kerrontaa kuin parhaissa A-luokan länsimaisissa animaatioissa, joten mistään täydellisestä epäonnistumisesta ei suinkaan ole tälläkään saralla kysymys.

Big Fish & Begonia tyhjentää pajatson ainakin omalla kohdallani kuitenkin upeaakin upeammalla soundtrackillään, joka jo yksinään riittää antamaan paljon anteeksi aiemmin mainittuja puutteita. Tällä kertaa sävellyksestä on vastannut Kaibasta tuttu Kiyoshi Yoshida, jonka kaunista ambient-musiikkia muistin kaiketi hehkuttaa kyllästymiseen asti jo kyseisen sarjan arvostelussani. Tällä kertaa mies on sekoittanut taattuun tyyliinsä vielä perinteistä kiinalaista tunnelmointia yhdistettynä länsimaiseen melodramaattiseen klassiseen musiikkiin, ja kokonaisuus nousseekin lähelle kärkeä listattaessa henkilökohtaisesti kauneimpia kuulemiani elokuvamusiikkeja likimain koskaan. Harmittavasti kyse on tällaisesta meillä nimettömästä kiinalaisesta hifistelyanimaatiosta, jota kukaan koskaan tulee näkemään tai kuulemaan ainakaan Suomessa.

Kiinalainen animaatio-osaaminen ei varsinaisesti ole ollut koskaan kovinkaan hyvässä maineessa, mutta Big Fish & Begonia riitti ainakin vakuuttamaan itseni sikäläisestä potentiaalista, vaikka selkeä oma persoonallisuus nojaakin vielä aivan liikaa Japanista ja Hollywoodista imettyihin vaikutteisiin. Jos elokuvan voisi pisteyttää yksin soundtrackin perusteella, tulisi tähtiä ehdottomasti viisi, mutta kun siinä on sitä eloa ja kuvaakin.

Siis ihan oikeasti, kuunnelkaa se soundtrack!


Arvio: 4.5/5


DA YU HAI TANG, 2016 Kiina
Ohjaus: Chun Zhang, Xuan Liang
Käsikirjoitus: Daniel Chuba, Xuan Liang
Näyttelijät: Guanlin Ji, Jie Zhang, Jiu'er, Lifang Xue, Shangqing Su, Shulan Pan, Timmy Xu, Yuanyuan Zhang

Apinan tarina (1999)

Tästä leffasta muistan vain nähneeni yhden ja todennäköisesti myös ainoan televisiossa asti näytetyn mainoksen joskus niinä varhaisina vuosina, jolloin vielä sellaista roskalaatikkoa ja pi(e)runsilmää tapasin tiirailla. Jo pieni välähdys itse elokuvan traileria riitti kertomaan itselleni paljon sen sisällön varsinaisesta laadusta, mutta varsinainen kokeminen jäi syystä tai toisesta toteutumatta. Syyksi epäilen, ettei tällaista ranskalaista kikkaretta meinaa nykypäivänäkään löytää mistään, saati sitten että sitä enää kukaan täysjärkinen aikuinen tai lapsi muistaisikaan - Apinan tarinassa kun ei nimittäin juuri ole mitään sellaiseen oikeuttavaa sisältöä, eikä ole koskaan ollutkaan.

Aloitetaanpa perkaaminen niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin elokuvan nimestä: "Apinan tarina" on tylsin mahdollinen nimi, jota on millekään ihmiskunnan historian tunnetulle taideteokselle koskaan annettu, jopa laimeampi kuin "Suuri seikkailu" tai "Jännittävä matka". Ehkä nimen tarkoituksena onkin informoida katsojaa susiruman kannen epämuodostuneiden örkkien "esittävän" todellisuudessa jonkinlaisia apinamaisia kädellisiä otuksia.

Itse rainassa ei ole kovin kummoista alkua tai alkutekstejä, vaan tarina vain yhtäkkiä käynnistyy "jostain". Puussa elävät, speedoja käyttävät apinat tarinoivat siitä, miten maan pinnalla kuljeskelee apinoita syöviä hirviöitä ja jokainen sinne pudonnut on kadotuksen oma. Korvakorua käyttävä, muuatta Tosi viilee haamujengin jäsentä muistuttava teiniapina on kuitenkin fiksumpi ja kyseenalaistaa vanhojen kämyjen opit. Maan päältä paljastuukin kokonainen apinoiden rakentama tarunomainen sivilisaatio, jossa paikalle tippunutta teiniapinaa kohdellaan kuin Sean Connerya Zardozissa miinus tissit ja häämekko. Vaikutteita imetty, kenties?

Apinan stooria on tässä kohtaa kulunut vasta kymmenisen minuuttia, mutta olen jo täysin pyörällä päästäni. Miksi apinat käyttävät korvakoruja ja speedoja? Mille planeetalle ja mihin aikaan tämä oikeasti sijoittuu? Mitä ihmettä minä oikein katson?

Vastauksia edellisiin kysymyksiin ei tietenkään missään kohtaa saada, mutta varsinainen juoni stagnatoituu käytännössä täydellisesti koko lopun keston ajaksi etenemättä yhtään mihinkään. Itse asiassa tapahtumien siirryttyä puista maan kamaralle speedotkin vaihtuvat kätsysti täysin ihmismäisiin vaatteisiin, mikä sai itseni vain edelleen pohtimaan, mitä vuosikertaa ranskalaiset viinisiepot lienevät litkineet kun päättivät ihmisten sijaan kertoa tarinan täysin ihmismäisesti käyttäytyvillä ja pukeutuvilla apinoilla, joista suuri osa voisi perinteisistä eläinhahmoista ja furryista poiketen vielä designiltaankin käydä suoraan karikatyyrimäisistä ihmisistä.

Liekö Apinan tarinakaan todellisuudessa ihmisten tekemä laisinkaan, vai voisiko vanha kasku apinoista ja kirjoituskoneista päteä tässä tapauksessa myös elokuvain maailmassa - sillä erotuksella tietenkin, että lopputulos on tällä kertaa lähempänä vogonien kuin Shakespearen runoutta. Tähän suuntaan viittaa erityisesti Apinan tarinan Disney-leffojen hengessä kömpelösti sähelletyt musikaalikohtaukset (luit aivan oikein!), jotka vetävät karmeudessaan pohjat lähes kaikista näkemistä animaatioleffoista koskaan, mitä kyseisten kohtausten puolivillainen animaatio, yhdestä ainoasta mälsästä väristä koostuvat taustat sekä katsomani englanninkielisen version unettavan laimea ääninäyttely vielä entisestään latistivat. Suomenkielinen dubbaus lienee verraten parempi, joten viimeinen kannattaa lukea vain varauksella.

Mitä ihmettä ne ranskalaiset mahtoivat oikeasti napostella kun tätä tekivät? Olen henkilökohtaisesti elänyt uskossa, että Jean-Francois Laguionie olisi ainakin keskinkertainen ohjaaja, jolta löytyy CV:stään useampikin näkemisen arvoinen teos, mutta Apinan tarinan kohdalla maestro näyttäisi olleen täysin koomassa - tila johon olin itsekin vääjäämättä vajoamassa miehen tuotosta katsoessani tätä arvostelua varten. Noh, nyt se on kuitenkin tehty, joten ei muuta kuin unta kuulaan.

Hyvää yötä.


Arvio: 1/5


LE CHATEAU DES SINGES, 1999 Ranska
Ohjaus: Jean-Francois Laguionie, Ulla Renko
Käsikirjoitus: Jean-François Laguionie, Norman Hudis
Näyttelijät: Kiti Kokkonen, Markku Riikonen, Mika Turunen, Petteri Summanen

Champagne (1928)

Farmarin naimakauppa ei ainakaan omasta mielestäni ole kovinkaan onnistunut elokuva oikein mistään näkövinkkelistä tarkasteltuna. Ilmestyessään se sai kuitenkin suhteellisen suopean vastaanoton niin kriitikoilta kuin yleisöltäkin, joten Alfred Hitchcock päätti jatkaa hyväksi havaitsemallaan tiellä romanttisen komedian parissa. Donald Spoto tietää aihetta käsittelevässä kirjassaan kertoa maestron itsensä mieltyneen näihin aikoihin kuplivaan, josta intoutuneena tämä päätyi ideoimaan kokonaisen elokuvan aiheen ympärille.

Mitä taas lopulliseen hengentuotokseen tulee… saattaa kyseessä hyvinkin olla koko Hitchcockin uran pahin mahalasku. Floppaamisen varsinainen ydinhän kiteytyy juuri olemattomaan tarinaan sekä kömpelöäkin kömpelömpään käsikirjoitukseen, joka ei jätä visuaalisen tarinankerronnan mestarillekaan minkäänlaista mahdollisuutta pelastaa kokonaisuutta omalta kaoottiselta tyhjäkäynniltään. Hitchcock tiettävästi itsekin kommentoi myöhemmin elokuvansa kaatuneen juuri tähän erityiseen ongelmakohtaan.

Aloitetaan nyt kuitenkin alusta, otetaan askel taakse ja yritetään ainakin kursorisesti ottaa selvää Champagnen juonen kiemuroista. Tarinan päähenkilö on aikansa supertähti Betty Belfourin tulkitsema flapper-bimbo, tarinan tapahtumat sijoittuvat yläluokkaisiin piireihin, joissa tietenkin shampanja virtaa ja pukumiehiä riittää. Belfourin esittämä flapper-bimbo sattuu olemaan myös shampanjabisneksillä rikastuneen suvun perijätär, joka haluaisi sukunsa harmiksi naida vekkulimaisen poikaystävänsä. Bimbon isä ilmoittaa tälle menettäneensä koko omaisuutensa, mutta seuraavaksi paljastaakin koko jutun olleen vain huijausta, ja sitten…

Champagne on harvinaisen sotkuinen ja epämääräinen elokuva – jopa niinkin sekava, ettei Hitchcockin legendaarisista kertojanlahjoistakaan riittänyt tällä kertaa sitä pelastamaan. Näillä main miehen kätten töistä ihastutti huomata, miten tämä alkoi jo vähitellen liukua yhä kauemmaksi aiemmista saksalaisvaikutteisista kokeiluistaan kohti kypsempää ja modernimpaa kerrontaa. Periaatteessa mestarin tunnistettavan tekninen ja monipuolinen visualisointi olikin jälleen mielekästä katsella sellaisenaan, mutta tällä kertaa kohtaus ja otos toisensa perään tuntui vain näyttävältä kokoelmalta komeita kuvia ihmisten käsistä, jaloista ja kasvoista kuin varsinaiselta johdonmukaiselta ja yhtenäiseltä narratiivilta, mistä suorana seurauksena Champagnen varsinainen viihdearvokin on äärimmäisen alhaista laatua.

Ei siis kannata olla yhtään häpeissään, jos mestarin kaikki elokuvat eivät aina niin iskisikään aivan samalla teholla kuin fanipoikien ja lappusilmäisten kriitikoiden ylistävistä kommenteista voisi päätellä. Champagne olisi surkea epäonnistuminen kenen tahansa tekemänä, mutta Hitchcockin kohdalla positiivista kuitenkin on huomata, että mies itse ymmärsi tämän myötä viimein eksyneensä väärille teille, mihin vastauksena saatiin myös jonkinasteinen korjausliike vähän myöhemmin Puhtauden lunnaiden muodossa.


Arvio: 1.5/5


CHAMPAGNE, 1928 Iso-Britannia
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Alfred Hitchcock, Eliot Stannard, Walter C. Mycroft
Näyttelijät: Betty Balfour, Ferdinand Von Alten, Gordon Harker, Jack Trevor, Jean Bradin, Marcel Vibert

Farmarin naimakauppa (1928)

Farmarin naimakauppa on melkoinen kummajainen. Kuten taisin jo aiemmin todetakin, mykän elokuva viimeisinä vuosina nuori Alfred Hitchcock kokeili vielä rohkeasti siipiään mitä erilaisimpien genresekoitusten parissa, vaikka tämä oli jo aiemmin osunut asian ytimeen Vuokralaisessa. Tämän elokuvan kohdalla käytännössä kaiken, mitä mies on ikinä eläessään ennen tai jälkeen ohjannut voi suosiolla unohtaa, sillä romanttinen komedia nimeltä Farmarin naimakauppa jättää kauas taakseen tyyliltään jopa mestarin aiemmat kuherruskuukaudet hölmön melodraaman parissa.

Aikansa suosittuun aristokraattista luokkatietoisuutta uhkuvaan näytelmään perustuva hupsu elokuva kertoo varakkaasta maanomistajasta, jonka vaimo sattuu alussa kuolemaan. Parhaassa iässä oleva rikas ja komea englantilainen leskimies alkaa tietysti katsoa itselleen uutta vaimoa paremman väen keskuudesta, mutta yksikään ylhäissyntyinen salonkimadame ei saa tämän sydäntä todella sykkimään. Lopulta morsian löytyykin hassusti ihan vain tavallisen rahvaan palvelusväen keskuudesta.

En oikeasti jaksa erikseen alkaa taiteilla siitä, miten vähän oikeasti välitin Hitcin elokuvan tarinasta. Mestarilla oli tunnetusti oma omituinen näkemyksensä hyvästä huumorista, mutta mikään komediaohjaaja tämä ei varsinaisesti ole koskaan ollut, eikä varsin jäyhä Farmarin naimakauppakaan varsinaisesti naurunremakkaa useimmissa katsojissa todennäköisesti kykene herättämään – mistään aikakaudelle tyypillisestä lennokkaasta slapstick-stunt-komediastahan tässä ei suinkaan ole kysymys.

Edellinen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Hitchin komediakokeilusta löytyisi myös jotain positiivistakin. Tiettävästi alkuperäisnäytelmä nojaa vahvasti nasevan dialogin ympärille, joten Hitch joutui tässä teoksessaan panostamaan aivan erityisellä tarkkuudella visuaalisen kerronnan tasoon saadakseen pidettyä turhan selittelyn ja ylimääräisen tekstin kohtuuden rajoissa. Silkan tarinankerronnan saralla miehen saavutusta kelpaakin ihastella nykyäänkin, sillä mukaan on eksynyt laimeasta aiheestaan huolimatta roppakaupalla mitä mielenkiintoisempia oivalluksia, kuten yhä uusia ironisia käänteitä edetessään paljastavia pienimuotoisia kamera-ajoja sekä ajan kulumista kuvaavia hienostuneita leikkauksia, mm. kohtauksessa, jossa kuluvaa aikaa verrataan takan vierellä kuivuviin vaatteisiin.

Periaatteessa edellisen kaltaisia älynväläyksiä voisi alkaa luetella pienen romaanin edestä, mutta lienee vain viisainta jättää loput lukijan itsensä havainnoitavaksi; varsinainen sanomani luultavasti tuli tälläkin hyvällä ilmaistua. Jos Farmarin naimakaupan jättämän vaikutelman jotenkin lyhyesti tiivistäisinkin näin loppuun, sanoisin, että kyseessä on erinomaisesti ideoitu kehno elokuva täysin väärästä genrestä ja täysin väärän tekijän ohjaamana.


Arvio: 2/5


THE FARMERS WIFE, 1928 Iso-Britannia
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Eden Phillpotts, Eliot Stannard
Näyttelijät: Gordon Harker, Jameson Thomas, Lillian Hall-Davies

Kevytkenkäinen (1928)

Alfred Hitchcockin Kevytkenkäinen alkaa kohtauksella oikeussalissa: ylhäissyntyinen nainen on ottamassa avioeron väkivaltaisesta miehestään. Flashback tietää kertoa naisen olleen jo aiemmin toisen miehen tähtäimessä, mutta tämän kosijan tulleen nuijituksi kuoliaaksi nykyisen siippansa toimesta. Oikeudenkäynnin jälkeen roskamediassa julkeaksi ja pahaksi leimattu emäntä katoaa paratiisisaarelle ja muuttaa nimensä vain rakastuakseen lopulta toiseen mieheen, joka luonnollisesti on autuaan tietämätön rakastamansa naisen likaisesta menneisyydestä. Loppu onkin yllättäen kaikkea muuta kuin onnellinen.

Tämän teoksen kohdalla lienee sopivinta jo unohtaa täysin ohjaajan loistava tulevaisuus puhtaana jännityksen mestarina, sillä varsin puolivillaisessa ja innottomassa Kevytkenkäisessä ei varsinaisesti ole muutamia pieniä yksityiskohtia lukuun ottamatta juuri mitään tekemistä miehen klassisempien teosten kanssa. Tekoaikanaan suosittuun teatteriproduktioon perustuva kevytkenkäinen onkin juoneltaan ensisijaisesti puhdasta melodraamaa tahattoman pienellä jännityksenhippusella silattuna, mutta ilman minkäänlaista erityisen tunnistettavaa nerokkaan tekijänsä sielua tai persoonallisuutta.

Teknisen toteutuksen suhteen muutamia varsin mielenkiintoisia ideoitakin toki löytyy. Varsin rutiininomaisesti elokuvaansa ohjastanut Hitchcockhan pyrki tiettävästi järjestelmällisesti kokeilemaan erilaisten kuvallisten tehokeinojen käyttöä välttääkseen turhaa selittämistä ja ylimääräisiä välitekstejä. Vuonna 1928 ilmestyneeksi myöhäiskauden mykkäelokuvaksi tällainen lähikuvien ja kamera-ajojen luova käyttö ei tosin ole enää yhtä ihmeellistä kuin Vuokralaisen aikaan, mutta ne antavat mestarin teokselle tiettyä ajattomuuden tuntua. Hitchcockin osoittamasta kiinnostuksesta paparazzeihin ja kameroiden voimaan vaikuttaa ihmisten ajatteluun sekä ihmiskohtaloihin on myös sanottu olevan etäisiä kaikuja Takaikkunasta.

Hitchcockin teosten yleissivistykseen tämäkin siis kai kuuluu, mutta mikään kovin timanttinen tai olennainen heppoinen Kevytkenkäinen ei kaikessa puuduttavuudessaan suinkaan ole. Pelkästään tekijänsä mykkien teosten kaanonissa käsillä oleva yksilö edustaa vielä keskinkertaista esitystä, tämän myöhemmistä äänielokuvistakin lyhemmän tikun vetää kevyesti ainakin pari, ehkä kolmekin teosta. Suuren ja mahtavan Alfred Hitchcockin uraan mahtuu siis oikeasti muutama ihan oikea floppikin – piskuinen joukko epämääräisiä teoksia, joista ei yleensä juuri elokuvapiireissä ääneen puhuta. Näistä kyseisistä mustista lampaista kirjoitan tarkemmin kunhan aika joskus on...


Arvio: 2.5/5


EASY VIRTUE, 1928 Iso-Britannia
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Eliot Stannard, Noel Coward
Näyttelijät: Eric Bransby Williams, Franklin Dyall, Ian Hunter, Isabel Jeans, Robin Irvine

Ella Cinders (1926)

Bill Conselmanin ja Charles Plumbin luoma Ella Cinders oli muinoin ilmestynyt suosittu sarjakuva, eräänlainen muodikas 20-lukulainen parodia klassisesta tuhkimotarinasta. Nyky-yleisö tuskin moista enää muistaakaan, sillä kyseistä luomusta ei ole varsinaisesti julkaistukaan sitten kuusikymmentäluvun; mistään suomenkielisistä painoksista en ainakaan itse ole koskaan kuullutkaan, mutta epäilen vahvasti sellaisten olemassaoloa. Meille 2020-luvun suomalaisille ainut kiinnekohta tuohon satavuotiaaseen kulttuurituotokseen lienee siis tämä klassinen Hollywood-filmatisointi, jota niinikään harva keskivertokatsoja enää muistaakaan.

Ellan elämä on kuin suoraan siitä yhdestä sadusta: rikas isäukko on potkaissut tyhjää ja tämän kaunis tytär on jäänyt pahojen äiti- ja sisarpuoltensa kotiorjaksi. Ellan mielessä kuitenkin siintää unelma elämästä kauniissa Hollywoodissa komean urhon kainalossa. Tilaisuus parempaan elämään osuu Ellan kohdalle kuin sattumalta tämän ilveiltyä koomisesti kameralle ja kiinnitettyä unelmakaupungin mogulien katseet näin itseensä. Lopulta kainaloon tarttuu luonnollisesti myös se kuuluisa urho, vapaa-ajallaan tavallisena jäämiehenä työskentelevä superjulkkis ja kaikkien naisten päiväuni.

Ella Cinders muistetaan ennen kaikkea päätähtensä Colleen Mooren suurimpana ja tunnetuimpana elokuvana, mutta oikeasti erityisen muistettavat puolet siitäkin vähästä rajoittuvat pitkälti Mooren valtavan suuriin ja ilmaisuvoimaisiin silmiin, jotka ovat edelleen vähintään yhtä vaikuttavat kuin ilmestysaikanaankin. Kovin kaksisilla näyttelijänlahjoilla Moorea ei vain koskaan ollut siunattu, eikä Cindersin hahmo koskaan ollut mitään aikansa urbaanin amerikkalaisen flapper-bimbon karikatyyriä syvällisempi persoonallisuus, joten tämän seikkailuja katsoessa pääsee sitkeämmälläkin sissillä pakosti haukotus jos toinenkin.

Olen suoraan sanoen ihmeissäni, että Ella Cindersin hahmosta ylipäätään riitti sarjakuvamuodossakin ainesta vuosikymmeniä kestäneelle julkaisulle, sillä kliseinen asetelma hädin tuskin sopii rungoksi edes tällaiselle reilun tunnin pituiselle elokuvalle. Itse asiassa tarina ja hahmot lienevätkin koko kuvatuksen heikointa antia, vaikka itse tekninen toteutus onkin tekoaikansa mittapuulla varsin pätevää jälkeä ihan Hollywoodissakin. Tämän päivän yleisöhän ei varsinaisesti voi ymmärtää Ella Cindersin satiirisia piikkejä aikansa julkimoille ja hullutuksille, joten pelkästään siltä osin Mooren tähdittämän teoksen sanoma ja huumori on nykysilmin useimmille asiasta vähemmän tietävälle aikansa elänyttä.

Itse en varsinaisesti katsonutkaan Ella Cindersiä niinkään kiinnostuksesta Moorea itseään kohtaan, vaan tartuin siihen luettuani Harry Langdonin tekevän siinä pienen sivuosaroolin. ”Pieni” onkin sopiva sana kuvaamaan miehen esiintymistä, sillä Langdon nähdään ohimennen yhdessä ainoassa kohtauksessa muutaman kymmenen sekunnin kestävän humoristisen cameon verran. On sitä elokuvia kuitenkin katsottu huomattavasti tyhmemmistäkin syistä.


Arvio: 3/5


ELLA CINDERS, 1926 USA
Ohjaus: Alfred E. Green
Käsikirjoitus: Charles Plumb, Frank Griffin, George Marion Jr., Mervyn LeRoy, William M. Conselman
Näyttelijät: Colleen Moore, Doris Baker, Emily Gerdes, Jack Duffy, Jed Prouty, Lloyd Hughes, Mike Donlin, Vera Lewis

His First Flame (1927)

Ennen kuin alan käsittelemään mitään sen tähdellisempää, lienee paikallaan ottaa vaatimattomampi välipala suosikkikoomikkoni varhaisvuosilta. Harry Langdonhan aloitti monen muun aikansa suuren nimen tavoin uransa sangen myöhään nelikymppisenä silloisen komediakeisari Mack Sennettin tallissa. Vaikka His First Flame virallisesti vasta vuonna 1927 ilmestyikin, se oli todellisuudessa tekohetkellään Sennettin leivissä työskennelleen Langdonin ja tämän myöhemmistä klassikoista tutun tekijätiimin hyllytetty pitkä debyytti, joka julkaistiin näinkin myöhään silkassa rahastusmielessä päätähdentähden lyötyä itsensä vähän aiemmin maailmanlaajuisesti läpi.

Äärimmäisen pienellä budjetilla ja nopeasti kuvatuksi komediaksi tältä ei toisin sanoen kannata odottaa mitään ihmeitä, eikä sellaisia juuri olekaan luvassa. Tällä kertaa lapsenkasvoinen Harry on naishuoliensa parissa painiskeleva tuore yliopistovalmistuja, jolla on setänään ja mentorinaan naisia vihaava palopäällikkö. Elokuvan nimi viittaa luonnollisesti paitsi päähenkilön ensirakkauteen, mutta myös lopun kliimaksiin jossa Harry joutuu pelastamaan neitonsa ”tulipalon” kourista.

Näinkin nimekkään joukkion tuotokseksi His First Flame on varsin köykäistä tekoa: siinä ei oikeasti ole mitään järin erikoista tai omaperäistä tarinaa, sen huumori on enimmäkseen kesyä jopa oman aikansa mittapuulla ja olematon budjetti näkyy selvästi erityisesti kuvauksen kankeudessa. Kolmivarttiseen hupailuun mahtuukin vauhdikkaan kliimaksinsa ohella ainoastaan yksi oikeasti muistettava kohtaus, jossa naisen hepeniin pukeutunut Langdon hortoilee keskellä suurkaupunkia.

Näin ollen ei liene nykysilminkään kovin vaikea arvata, miksi Langdonin tuotos aikoinaan päätettiin jättää hyllylle odottamaan julkaisuaan, tiettävästi alkuperäistäkin lyhennettiin vielä jonnin verran ennen lopullista päivänvaloaan nähnyttä versiota. Maailmalle asti päätynyttä ja meidänkin aikaamme asti selvinnyttä näkemystä suosittelen varauksetta vain kaltaisilleni vannoutuneille Langdon-faneille.


Arvio: 2.5/5


HIS FIRST FLAME, 1927 USA
Ohjaus: Harry Edwards
Käsikirjoitus: Al Giebler, Arthur Ripley, Frank Capra
Näyttelijät: Bud Jamison, Dot Farley, Harry Langdon, Natalie Kingston, Ruth Hiatt, Vernon Dent

Pitkät housut (1927)

Harry Langdon esittää tässä elokuvassa vanhempiensa luona asuvaa vanhaa poikaa, jonka vanhemmat ovat aina pukeneet lyhyisiin housuihin pitääkseen tämän turvassa ulkomaailman pahuudelta. Yksin kotinsa ullakolla suuresta rakkaudesta unelmoiva Harry kokee kuitenkin elämänsä yllätyksen tämän vanhempien päätettyä ostaa tälle viimein pitkät housut ja naittaa tämä naapurista löytyvän kauniin ja viattoman tyttösen kanssa. Harry on itse iskenyt silmänsä kotinsa ulkopuolelle pysäköineeseen salaperäiseen kaunottareen, joka tämän tietämättä onkin todellisuudessa pahamaineinen gangsterikuningatar suuresta kaupungista…

Pitkiä housuja on perinteisesti ollut tapana pitää viimeisenä oikeasti katsomisen arvoisena Harry Langdon -komediana. Tarina nimittäin kuuluu siten, että Langdon oli parhaimmillaan aina osana suurempaa luovaa kollektiivia, mutta ajan kuluessa menestys alkoi nousta tämän hattuun ja jännitteet kasvaa päätähden ja tämän taustajoukkojen välillä. Frank Capran muistelmissa mainitaan viimeisenä niittinä erään toimittajan vertaus Langdonin ja Chaplinin välillä, minkä jälkeen lapsenkasvoinen koomikkomestari ei enää malttanut olla sanelematta kumppaneilleen, miten näiden kuuluisi työnsä tehdä. Uransa suurimpana virheenä Langdon päättikin lopulta antaa lahjakkaille tukijoilleen potkut ja ottaa elokuviensa tuotanto täysin omaan hallintaansa.

Omasta mielestäni Pitkien housujen mainetta on vuosien varrella rajusti paisuteltu. Katsottuani yhteen pötköön tekijöidensä parhaita teoksia tämä räiskäle maistui jo reippahasti edeltäjiään heikommalta tekeleeltä – Capralla tai ilman. Pelkkä häiritsevän julmalta ja häijyltä kalskahtava peruspremissi yksistään pyrkii rakentamaan Harrystä viattoman lapsekkaan eksentrikon sijaan jonkinlaista parodiaa kehitysvammaisista tai mielenterveysongelmaisista ja tappamaan katsojan kiinnostuksen jo alkuunsa. Eräässä aikansa yleisöä ja kriitikiota hämmentäneessä kohtauksessa Harry jopa yrittää murhata kylmästi oman sydänkäpysensä.

Pitkät housut on heikko komedia ja heikko mykkäelokuva, joka romahtaa alun komean prologin jälkeen lähinnä keskinkertaiseksi irvikuvaksi tekijänsä parhaista töistä: Kohtaus toisensa jälkeen tuntuu kuin lavastetulta vain muutamaa yksittäistä gagia silmällä pitäen, erinäiset yksityiskohdat tulevat ja menevät ilman selitystä, eikä Langdonin itsensä hahmossakaan ole ensimmäisen parinkymmenen minuutin jälkeen hippuakaan tälle ominaisesta poikamaisesta sympaattisesta aurasta. En osa sanoa, miten paljon Langdon todellisuudessa ohjasti tekijätiimiään tätä tehtäessä, mutta tulevan katastrofin siemenet oli selvästi kylvetty jo Pitkien housujen aikaan.


Arvio: 3/5


LONG PANTS, 1927 USA
Ohjaus: Frank Capra
Käsikirjoitus: Arthur Ripley, Clarence Hannecke, Robert Eddy
Näyttelijät: Alan Roscoe, Alma Bennett, Betty Francisco, Gladys Brockwell, Glenn Tryon, Harry Langdon, Priscilla Bonner