maanantai 29. tammikuuta 2018

Yhdestoista vuosi (1928)


Vuoden 1928 tienoilla vallankumouksesta tuli kuluneeksi yksitoista vuotta ja Neuvostoliitto alkoi vihdoin olla jaloillaan verisen sisällissodan jäljiltä. Tällä välin Lenin oli jo päästänyt vihdoin kylmän pierun ja ylintä päätösvaltaa itselleen betonisoiva Stalin alkoi muokata suurta työväen paratiisia ja neuvostojen siunattua isänmaata itsensä näköiseksi isällisellä otteellaan. Yksi otteiden ilmentymistä oli tämän tekoaikaan uunituore ensimmäinen viisivuotissuunnitelma, jolla Neuvostoliiton talous pyrittiin nostamaan jaloilleen ja maa itse teolliseksi sekä sotilaalliseksi suurvallaksi muiden maailman suurvaltojen joukkoon.
Dziga Vertov ja kinootikot tarttuivat päivänpolttavaan aiheeseen ja tuottivat kokonaisen elokuvan Neuvostoliiton edistyksestä ja teollistumisesta. Yhdestoista vuosi kuvaakin käytännössä koko mittansa erilaisia teollisia koneita, kaivoksissa työskenteleviä työläisiä, sähkö- sekä rataverkkojen vetämistä syrjäisimmellekin maaseudun perukoille sekä muuta mukavaa. Pähkinänkuoressa tässä taitaa olla teemana koko Neuvostoliiton ahkerien ja määrätietoisten sorrosta vapaiden työläisten panostus suuren isänmaan puolesta. Lopussa muistetaan onneksi vilauttaa myös suuren ja mahtavan rauhan valtakunnan armeijan aseistusta ja taistelulaivojen tykkejä.

Mikäli aihe kuulostaa kauhean ikävästyttyvältä, ei sen toteutus sitä ole likimainkaan. Itse asiassa Yhdestoista vuosi taitaa olla Dziga Vertovin elokuvista yltää kaikkein lähimmäksi Mies ja elokuvakameran lennokasta kikkailua. Vertov on aina ollut kiinnostunut erilaisista mekaanisista koneista ja vekottimista, ja Yhdestoista vuosi taitaa miehen elokuvista onanoida kaikkein eniten juuri näillä aiheilla; lähes jokainen kohtaus sisältää vähintään pienen vilauksen verran jonkinlaisen nosturin tai liukuhihnakoneiston muodostamia nättejä geometrisia muodostelmia, joita nopealla leikkauksella ja päällekkäisellä kuvauksella tyylitellään vielä entisestään.
Jotain todella kaunista ja kiehtovaa näissä hypnoottisesti viuhuvissa ja pyörivissä härveleissä on, täytyy myöntää. Yhdestoista vuosi toikin omalla tavallaan vahvasti mieleen Ralph Steinerin hienon avantgardistisen Mechanical Principlesin, joka niinikään löysi hienoja kuvia ja tunnelmia pelkistä pyörivistä hammasrattaista ja muista yksinkertaisista käkättimistä. Yhdennentoista vuoden katsominen tuntuu samalta kuin ihastelisi lakkaamatta jotain vanhan traktorin tai auton koneistoa tai vesimyllyä. Olo on varmaan vähän kuin sillä yhdellä kaverilla intissä, joka kömpi aina välillä kuorma-auton alle ihastelemaan niitä osia. Tässä hauskoja koneita tarkastellaan vain Dziga Vertovin lennokkaan ja hauskan editoinnin kautta.
We come in peace!

Yhdestoista vuosi on ehdottomasti yksi Dziga Vertovin parhaista työistä, toistaiseksi näkemistäni miehen elokuvista toiseksi paras heti Miehen ja elokuvakameran jälkeen. Tässä yhdistyvät hienosti kaikki ne sellaiset piirteet, jotka tekevät Dziga Vertovin tuotannosta parasta: rakkaus koneita kohtaan, häpeilemätön yltiöoptimistinen propaganda ja nerokkaan lennokas, suorastaan överiksi asti vedetty ja edelleen vertaistaan hakeva editointikikkailu.
Dziga Vertovin ”vähäisempien” elokuvien parhaimmistoa.


Arvio: 4.5/5


ODINNADTSATYY, 1928 Neuvostoliitto
Tuotanto: Dziga Vertov
Ohjaus: Dziga Vertov
Käsikirjoitus: Dziga Vertov

Sota avaruudessa (1977)


”1988 tämä on totta” - Leffan suomalainen mainosjuliste.
Message from Space saattaa hyvinkin olla japanilaisista starploitaatioleffoista se kaikkein tunnetuin, mutta yllättäen sen edelle ehti tällainen hassu elokuva nimeltä Sota avaruudessa, joka ilmestyi vain muutaman kuukauden alkuperäisen Tähtien sodan jenkkiensi-illan jälkeen, mikä tekee tästä yhden ensimmäisistä alkuperäisen menestyksellä ratsastavista halpatuotoksista. Kyseessä on lisäksi Battle in Outer Space -nimisen scifi-trilogian viimeinen osa, jota tekemään palkattiin kokonainen armeija Godzilla-leffojen erikoistehostemiehiä; Jun Fukuda itsekin pitkälti pätevöitynyt juurikin sillä saralla.
Laatuviihdettä siis tiedossa!
Varoitus! Sisältää SPOILEREITA.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 50-luvun camp-leffat mieleen tuovaan ”80-luvun” maailmaan – vieläpä syksyyn 1988. Ensimmäisessä kohtauksessa nähdään lentokone laskeutumassa ilmeisesti Tokioon. Lentokoneesta ulos astelee kirkuvan 70-lukulaista kampausta suosiva hämmentävän valkoisilla hampailla varustettu veijari. Kyseessä on tarinan päähenkilö, Amerikasta nousevan auringon maahan palaileva astronautti ja rakettitiedemies nimeltään Koji, jolla sattuu olemaan kuuma suhde elokuvan ainoan naisen kanssa. Paha vain, että kaverin poissaollessa tämän paras ystävä Morrei iski kimuliin silmänsä ja nyt käsissä on kolmiodraama ja… mitä ihmettä minä oikein katson!? Missä on avaruussota!?
Seuraavaksi kuitenkin alkaa tapahtua. Selviää, että avaruudesta tuleva magneettinen säteily on haitannut maailman kommunikaatioverkkoja, Japanissa on nähty epäilyttäviä meteorisateita, salaperäisiä avaruusaluksia lentelee siellä täällä ja YK:n Maata kiertävällä radalla leijailevaan avaruusasemaankin on osunut oikein venuslaista säteilyä!
Leffan sankarit.

Tiedemiesten pähkäillessä tilannetta päähenkilömme matkaakin tyttöystävänsä isän luokse juttusille. Isukin luokse saapuu myös kuolleeksi luultu amerikkalainen tiedämies, joka kuitenkin paljastuu naamioituneeksi muukalaiseksi sytyttämällä tupakan oikealla kädellä – kun taas oikea tiedemies on vasenkätinen! Sankarimme päättää summamutikassa ampua salakavalaa muukalaista rintaan, mistä koko ukko ottaa ja RÄJÄHTÄÄ!
Sitten selviää, että isukki onkin ollut rakennuttamassa Japanille ikiomaa avaruushävittäjää, mutta homma jäi aikoinaan pahasti keken, sillä ”maailma ei tarvitse avaruusaluksia, eikä Japanilla pidä olla mitään mitä maailma ei tarvitse”. Huh? Nyt isukki kuitenkin on muuttanut mielensä ja maailma tarvitseekin sitten kokonaista japanilaista avaruussota-alusta. Isukin tiimiin on eksynyt myös yksi amerikkalainen kaveri nimeltä ”Jimmy”, joka vain on tässä vaiheessa unohtunut Amerikkaan. Huh!?
Sitten päästään vihdoin asiaan kun Haudanryöstäjät ulkoavaruudestasta karannut pontikkapannun ja auton pölykapselin välimuotoa muistuttava ufolaivue hyökkää maailman suurkaupunkien kimppuun. Koko kohtaus on tehty klassiseen tyyliin pienoismalleilla ja kaikki pannaan komeasti matalaksi vanhojen hyvien aikojen tyyliin. Onneksi pahat ufot eivät ymmärtäneet hyökätä Japaniin vaan ainoastaan kurjat länsimaat joutuivat ufomiesten aggression kohteeksi! En tiedä miten tämäkin kohtaus liittyy kaikkeen edelliseen, mutta se viihdyttää – ja sehän tässä kai on kaikkein tärkeintä!
Leffan pahis.

Pian nähdäänkin jo uusi ja uljas lelusukellusvenettä muistuttava sota-alus tuhoamassa ufomiesten sotalaivoja jonkun 70-lukulaisen lastenohjelman tunnarin tahtiin. Nyt Jimmykin on jo ilmaantunut mukaan, joten sotalaivan matka Venukseen voi alkaa. We come in peace!
Mutta sitten! Avaruuslaivan miehistö saa kuulla Jimmyn perheen kuolleen muukalaisten hyökkäyksessä. Seuraa dramaattisia lähikuvia itkevästä Jimmystä dramaattisen musiikin soidessa taustalla. Ainut ongelma tässä vain on, että Jimmystä ei vielä tässä vaiheessa tiedetä kuin nimi, joten tässä kohtaa draama vain naurattaa. Koko juttu myös unohdetaan heti seuraavassa kohtauksessa.
Näillä main nähdään myös legendaarinen sarvekas wookie sekä veikeästi Julius Caesariksi pukeutunut venuslaisten ufomiesten komentaja! Tämä ei ole edes vitsi. Venuslaiset ovat kidnapanneet elokuvan ainoan naisen ja siitäkös avaruuslaivan miehistö tulistuu! Elokuvan ainut nainen on tässä kohtaa myös puettu tiukkaan dominatrix-nahka-asuun ja koko kööri katsoo valvontakamerakuvaa psykedeelisestä televisiosta! Tämän on pakko olla omituisimpia kohtauksia, mitä olen koskaan nähnyt.

Sitten päästään elokuvan kliimaksiin: ihanan camp-henkisten muovisten pienoismallien väliseen avaruussotaan. Ei se kuulkaas tästä enää paljoa parane!
Ahhhhhh…
Sota avaruudessa on hölmöydessään mitä viattominta kökköviihdettä. Siinä missä joku Message from Space oli hienoilla pienoismalleilla silattua hallitsematonta kaaosta, tässä sentään on hilpeän pöhköjen, mutta ihanan camp-henkisten erikoistehosteiden lisäksi selkeä juoni ja koko joukko persoonallisia hahmoja. Ei tämä hyvä ole perinteisessä mielessä kai ollenkaan, mutta tekeepähän typerämmätkin temppunsa sellaisella asenteella ettei menoa seuratessa voi kuin iloita näkemästään.
Vuonna 1988 tämä on totta!

Kaikista maailman Star Wars -plagiaateista tämän on pakko olla niitä viihdyttävämpiä tapauksia. Wookie sisälläni örisee hyväksyvästi.


Arvio: 3.5/5


WAKUSEI DAISENSO, 1977 Japani
Tuotanto:
Ohjaus:
Jun Fukuda
Käsikirjoitus: 
Hideichi Nagahara, Ryûzô Nakanishi
Näyttelijät: 
Akihiko Hirata, Gorô Mutsumi, Hideji Ôtaki, Hiroshi Miyauchi, Isao Hashimoto, Katsutoshi Atarashi, Kensaku Morita, Masaya Oki, Ryô Ikebe, Yûko Asano

lauantai 27. tammikuuta 2018

The Mouse and His Child (1977)


Hiiri ja hänen lapsensa on kahdesta toisiaan kädestä pitävästä hiirestä koostuva lelu ja avaimesta vedettävä mekaaninen nukke, joka osaa vain ja ainoastaan kävellä suoraan eteenpäin. Koska mekaaninen lelu ei pysty liikkumaan vetämättä, ovat Hiiri ja hänen lapsensa täysin puolustuskyvyttömiä ja riippuvaisia muiden hyvästä tahdosta. Hiiren ja hänen lapsensa unelmana onkin löytää joku, joka voisi poistaa vetojärjestelmän, jotta hiiret voisivat päästää toisistaan irti ja saavuttaa itsenäisyyden muista leluista ja eläimistä.
The Mouse and His Child tai suomalaisittain Hiiri ja hänen lapsensa toisin sanoen muistuttaa jonkin verran Pinocchiota ja Toy Story - Leluelämää, mutta mistään Disney-leffasta ei tällä kertaa todellakaan ole kyse – etenkään nykypäivän Disneyn tuotoksista. The Mouse and His Child on yksi nihilistisimmistä ja synkimmistä koskaan tehdyistä lastenleffoista; tästä on toisinaan käytetty myös nimitystä "lasten Sodoman 120 päivää", mikä varmaan kertoo jo aika paljon. Hirveän suurena yllätyksenä tuskin tulee, että tässä ovat olleet pitkälti samat luovat voimat takana kuin Chirinin Kellossa ja tätä esitettiinkin aikoinaan sen kanssa kaksoisnäytöksenä. Hello Kittyn tekijät taas asialla!
Mutta synkistelylläkin on syynsä. Selitän piakkoin.

Elokuvan tarina alkaa jouluyönä lelukaupasta. Hiiri ja hänen lapsensa ovat lelukaupan uusin tulokas, joka ei aluksi edes ymmärrä olevansa pelkkä lelu. Ensimmäisen kohtauksen jälkeen lelu päätyy kaatopaikalle, jossa koditon mies vääntää sen jälleen käyntiin. Hiiri ja lapsi kävelevät suoraan jätteiden seassa pesivien rottien koloon, jossa rikkinäisiä leluja käytetään orjatyövoimana. Kapinoivat ja pakkotyöstä kieltäytyvät lelut puretaan eli käytännössä tapetaan. Ennenpitkää Hiiri ja hänen lapsensa kuitenkin pääsevät karkaamaan rottien kynsistä tavoittelemaan unelmaansa ja pakoilemaan näitä jahtaavaa päärottaa, joka on vannonut repivänsä ne kiinni saadessaan kappaleiksi.
Tässä leffassa on toisin sanoen myös puhuvia eläimiä, mutta ne eivät todellakaan laula, pitele kädestä tai ole muutenkaan toistensa ystäviä vaan ne tappavat ja syövät toisiaan minkä ehtivät! Koko elokuvan shokeeraavimmassa kohtauksessa yksi eläimistä nostaa maasta kiven ja nuijii sillä toisen kuoliaaksi. Kyseinen tappokohtaus on vielä kuvattu siten, ettei koko toimituksesta käytännössä näytetä mitään vaan kuolevan eläimen voihketta ja tuskanhuutoja lukuun ottamatta kaikki jätetään katsojan mielikuvituksen varaan kuin jossain rankemmassakin kauhuelokuvassa.
"Viimeinen näkyvissä oleva koira"

Mutta kuten jo totesin, synkistelyä ei tässä ole vain synkistelyn itsensä vuoksi vaan sillä on ihan tarkoituskin. The Mouse and His Child on nimittäin allegoria aikuistumiselle.
Tarinan alussahan Hiiri ja hänen lapsensa eivät vielä edes ymmärrä olevansa leluja, koko julma maailma tuntuu nihilistisessä raadollisuudessaan äärimmäisen ahdistavalta ja hahmot ovat vielä täysin riippuvaisia muista. Matkan varrella Hiiri ja lapsi kohtaavat mystikon, tiedemiehen, taiteiljan ja filosofin sekä oppivat näiltä erilaisia asioita elämästä ja itsestään. Koko ajan tunnelma kevenee pikkuhiljaa ja alkaa tuntua aina vain vähemmän masentavalta ja ahdistavalta.
Lopuksi nähdään kuoleman ja ylösnousemuksen symboliikkaa, mikä viittaa muodonmuutokseen ja lopulliseen siirtymää tilasta toiseen – lapsuudesta aikuisuuteen. Yllättäen tällä on myös onnellinen loppu: hiiret eivät varsinaisesti muuta armotonta ja pahaa maailmaa, mutta löytävät siitä toivoa ja iloa. Kauniin onnellista loppua ajatellen ei taida olla ihme, että tämä näytettiin synkästi ja lohduttomasti päättyvän Chirinin kellon jälkeen.
Aasi on tehnyt tehtävänsä. Pannaan lihoiksi!

Vähän yllättäen huomasin viimeistään toisella katsomiskerralla tykkääväni tästä tarinasta todella paljon. The Mouse and His Childia ei ole taidettu meilläpäin kämäisen kasarikasetin jälkeen paljoa näyttääkkään vaan se lienee Russell Hobanin huikean hienon alkuperäisteoksen tavoin useimmilta jo ammoin unohtunut. Ilman ikivanhan kasetin kehnohkoa kuvan- ja äänenlaatua, paikoin epätasaista ääninäyttelyä sekä monissa kohdin aikansa elänyttä animaatiota tämä voisi hyvinkin olla omia suosikkipiirrettyjäni koskaan. Tarina on jo yksinään niin hieno, että se pistää väkisinkin haluttamaan tästä jonkinlaista kunnollista uusversiota tai edes suomenkielistä teatterisovitusta, mutta kumpaakin lienee nykymaailmassa turhaa toivoa.
Seuraavaksi luonnollisesti pitää kokea sama kirjana. On kuulemma vieläkin kipeämpi ja väkivaltaisempi.
Hassua triviaa: Prätkähiirten ensimmäisen tuotantokaudessa viides jakso on nimeltään "Hiiri ja hänen prätkänsä", mikä on siis suora viittaus tähän elokuvaan ja kirjaan.


Arvio: 4/5


THE MOUSE AND HIS CHILD, 1977 Japani, USA
Tuoanto: Walt DeFaria
Ohjaus: Fred Wolf, Charles Swenson
Käsikirjoitus: Russell Hoban, Carol Monpere
Näyttelijät: 
Alan Barzman, Andy Devine, Bob Holt, Cloris Leachman, John Carradine, Marcy Swenson, Neville Brand, Peter Ustinov, Sally Kellerman

Entusiasmi (1931)


On kulunut kaksi vuotta Mies ja elokuvakameran julkaisusta. Tällä aikaa Stalin on ottanut paikkansa työväenluoken paratiisin kiistattomana ykkösmiehenä ja maata on alettu todenteolla panemaan uuteen uskoon viisivuotissuunnitelman voimin. Samalla kurinpitoa ja sensuuria kovennettiin entisestään ja edellisen vuosikymmenen realistisempi elokuva korvattu astetta sankarimmisella ja seesteisemmällä propagandamateriaalilla. Mikäli siis sattuu kaipaamaan Elokuvasilmän ajan aitoja hulluuden ja kuoleman visioita, tämän ajan elokuvissa niitä ei enää juurikaan tulla näkemään.
Entusiasmi on puhdasta propagandaa ja tarkoitettu lähinnä glorifioimaan kaikkea edellistä. Pääpaino elokuvassa on erityisesti Ukrainan luonnonrikkauksista rikkaan Donbassin alueen sosialistisen edistyksen kuvauksessa ja kyseessä onkin tiettävästi ensimmäinen Vertovin elokuvista, joka keskittyy kuvaamaan yhtä tiettyä paikkaa useamman yhteen leikatun sijasta. Tällä kertaa mukaan on lisätty vielä runsaasti kokeiluja äänen ja kokeellisen musiikin yhdistämisestä perinteiseen vertovilaiseen kikkailuun, mutta perus ydinsubstanssi on edelleen samaa kuin miehen elokuvissa ennenkin.

Elokuva alkaa otoksella, jossa nuori nainen panee radiokuulokkeet päähänsä. Ilmeisesti tämän tarkoituksena on, että loppu elokuva on ”visuaalista musiikkia” ja koostuu lähinnä radion kuuntelijan omista mielikuvista. Ensimmäisenä kuvajaisena tässä nähdään kirkossa käyviä vanhuksia leikattuna ristiin juoppojen sekä kaduilla marssivien pioneerien ja nuorten kommunistien kanssa. Ilmiselvänä viestinä alun kolmanneksessa on kuvata vanhaa kapitalistisen dekadenssin turmelemaa kansaa oopiuminsa parissa ja nuoret edistykselliset repimässä taantumuksellista kirkkoa juurineen irti ja korvaamassa ristit työväenluokan omilla symboleilla ja punalipuilla. Vasta parisenkymmentä minuuttia takana ja heti kunnon propagandatykitystä!
Keskivaiheilla aletaan Vertovin perinteille uskollisesti onanoimaan oikein kunnolla erilaisilla mekaanisilla koneilla ja härveleillä – tämä osa kuvaa saapuvaa edistystä ja takapajuisen vanhan maailman industrisaatiota – sekä viimeinen kolmannes etenee hiilen kiertokulun mukaisesti kaivoksesta masuuneille ja takaisin mekaanisten härveleiden pariin. Viimeisissä kuvissa juhlitaan kollektivisoinnin tuottamaa ”edistystä” ja ”hyvinvointia” sekä marssitaan edelleen kohti parempaa huomista kommarilaulujen raikuessa taustalla. Ei puhettakaan sairaista tai rammoista.

Entusiasmia on vähän vaikea muuten lähteä kuvailemaan kuin toteamalla tämän olevan vielä jotakuinkin samanlainen kuin ohjaajan aiemmatkin tuotokset sillä erotuksella, että tästä on jo selvästi karsittu turhaa realismia pois. Parhaimmillaan Entusiasmi on kun Vertov pääsee perinteisine leikkauskikkailuineen toden teolla irti, pahimmillaan tämä on vain saarnaavaa ja aikansa elänyttä propagandaa, joka ei tarjoa nykykatsojalle oikeastaan sen enempää kuin useimmat tämän ajan muutkaan kommunistien mielipidemarkkinointiin suunnatut tekeleet.
Dziga Vertov itse piti tätä yhtenä heikoimmista teoksistaan, eikä tässä kai muuta voi sanoakaan kuin yhtyä miehen mielipiteeseen ainakin tähän asti ilmestyneiden leffojen osalta. Ei huono, mutta selvästi edeltäjiään heikompi tykitys.


Arvio: 4/5


ENTUZIAZM, 1931 Neuvostoliitto
Ohjaus: Dziga Vertov
Käsikirjoitus: Dziga Vertov

perjantai 26. tammikuuta 2018

Strange Circus (2005)


Sion Sono
 veivailee jälleen perinteiseen tyyliinsä.
Tällä kertaa elokuva kertoo Mitsuko-nimisestä pikkutytöstä, joka näkee vahingossa vanhempiensa harrastamassa vanhaa kunnon kuusysiä. Rangaistukseksi pervertikko isä lukitsee Mitsukon sellokoteloon katsomaan puuhastelua vähän enemmänkin. Ennen pitkää big daddy raiskaa Mitsukonkin, jonka mielenterveys ja identiteetti alkavat lopulta järkkyä sekä ero äidin nautinnon ja oman kärsimyksen välillä hämärtyä…

Näin siis elokuvan ensimmäiset 20 minuuttia. Mikäli 2000-luvun aasialainen elokuva ja etenkään Sion Sonon tuotanto on ollenkaan tutumpi, osaa varmaan tältäkin luonnollisesti odottaa kaikenlaisia yllättäviä ja surrealistisia käänteitä. Varsinaista hc-matskua ei siis käytännössä nähdä alun jälkeen juuri ollenkaan, joten pelkästään siltä kantilta tämän uskaltaa kyllä katsoa lähes kuka tahansa.
Kaikenlainen surrealistinen outoilu sen sijaan jatkuu hamaan loppuun asti.
Varsin säväkän alun jälkeen koko homma muuttuu nopeasti hämäräksi arvuutteluksi koko alun insestijutun todenperäisyydestä ja Mitsukon todellisesta henkilöllisyydestä. Tätä teemaa veivataan skitsofreenisesti etenevän elokuvan ajan eestaas ja vähän sivusta ohi kunnes päädytään surrealistisen kieroutuneeseen ja yllättävään lopetukseen, joka kirvoitti ainakin itsestäni hyvät naurut. Siinä sivussa nähdään välillä vähän kuvaa räikeän hämmentävästä sirkuksesta ja Mitsukon leikkimielisestä mestauksesta, vertauskuvallista elämän karusellia ym. Symboliikkaa, symboliikkaa…

Strange Circus kuulostaa paperilla hämmentävältä ja shokeeraavalta leffalta, mutta oikeastaan tämä oli jollain mystisellä makaaberilla tavalla todella viihdyttävä - suorastaan hauska elämys. Alun shokkikaman vastineeksi tässä nähdään paljon velmua huumoria ja gageja, kuten yhdessä kohtaa jossa yksi tarinan henkilöistä joutuu moottorisahaa heiluttelevan hullun vangiksi, mutta herääkin ja huomaa koko jutun olleen unta. Seuraavaksi sama henkilö herää toistamiseen taas moottorisahamiehen hyppysistä ja huomaakin edellisen heräämisen olleen myös unta. Tässä kohtaa nauroin ääneen.
Mutta on tämä toki muutoinkin kaikin puolin harvinaisen onnistunut pieni uniikki art house -paukku. Sion Sono osaa selvästi pelata vähän kryptisemmilläkin teemoilla ja eriskummallisilla kuvastoilla hukkaamatta tarinan punaista lankaa missään kohtaa. Rankasta aiheesta huolimatta lavastus oli monessa kohtaa äärimmäisen pikkutarkkaa ja mielikuvituksellista seurattavaa ja näyttelijätkin olivat mielestäni tähänastisista Sonoista parhaat.

Itse pidin tästä kyllä kovasti. En ehkä suin päin ihan kenelle tahansa menisi Strange Circusta suosittelemaan, mutta kaikenlaisesta hämärästä japanilaisesta art house -kamasta ja Sion Sonon tuotannosta kiinnostuneille tämä taitaa olla pakollista katsottavaa.


Arvio: 4/5


KIMYO NO SAKASU, 2005 Japani
Tuotanto: Toshiaki Nakazawa
Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono
Näyttelijät: 
Fujiko, Hiroshi Ohguchi, Issei Ishida, Madame Regine, Mai Takahashi, Masumi Miyazaki, Rie Kuwana, Tomorowo Taguchi

Aivojen mekaniikka (1926)


Jahas.
Aivojen mekaniikka onkin sitten astetta erilaisempi neuvostoliittolainen. Kyseessä on nimittäin neuvostomestari Vsevolod Pudovkinin ohjaama tiededokumentti senaikaisesta neurologian ja aivojen tutkimuksesta. Tätä leffaahan ei ole koskaan taidettu virallisesti julkaista erikseen kotikäyttöön tai julkisesti yleisön saataville vaan tätä on lähinnä käytetty maailman yliopistoissa oppimateriaalina. Alkuperäistä kopiota tästä ei enää ole saatavilla, mutta lyhennetyn englanninkielisen version pystyy nykyään helposti katsomaan melkein mistä tahansa internetin videopalvelusta.
Tämän dokumentissa pääpaino on luonnollisesti tekoaikaan puhutuimmasta uunituoreessa psykologisessa löydössä: klassisessa ehdollistumisessa. Mikäli termi ei heti sano mitään, sitä todennäköisesti tekee Ivan Pavlov ja miehen toteuttamat legendaariset koirakokeet, joissa Pavlov antoi ensin koirille ruokaa totuttaen ne samalla kellonsoittoon ja loppujen lopuksi koirat oppivat reagoimaan pelkkään kelloon kuolaamalla. Tätä perusideaa pyöritellään pitkin Aivojen mekaniikkaa uudestaan ja uudestaan pienin variaation välillä apinoilla ja ihmisillä, välillä kellon tilalle on vaihdettu metronomi ja välillä ärsykkeeksi on vaihdettu jonkin materiaalin kosketus. Dokumentin päättää nykyihmisen silmin julmasti koiria leikkelemällä tehty demonstraatio eri aivolohkojen toiminnasta.

Ehdollistuminen on muuten sikäli hauska ominaisuus, että sitä yleensä viljellään paljon myös elokuvissa. Esimerkiksi Paul Verhoevenin Elle on trilleri, jonka pääjännitys syntyy ensimmäisen kohtauksen aiheuttamasta seksin, väkivallan ja vaaran toisiinsa yhdistävästä ehdollistumisesta. Sitten on Stanley Kubrickin Clockwork Orange - Kellopeliappelsiini, joka todellisuudessa ON tarina Pavlovin klassisesta ehdollistumisesta. Yhdessä kohtaa katsoja itse ehdollistetaan yhdistämään ”Singing in the Rain” -kappale Alexin drugien alussa nähtävään väkivaltaiseen raiskaukseen. Kubrick tiettävästi vihasi sitä kyseistä kappaletta, joten ehdollistuminen tuskin oli vahinko.
Sitä varmaan luulisi, että tällaiseen vilpittömään tieteelliseen dokumenttiin ei olisi eksynyt riviäkään perinteisten neukkuleffojen ideologisesta propagandasta, mutta näinhän ei valitettavasti aivan ole – tällä kertaa se vain on piilotettu nokkelammin rivien väliin. Sosialismin syntyaikaan ei nimittäin tunnettu käytännössä ollenkaan nykyistä evoluution ja perinnöllisyyden käsitteitä vaan ihmisen ajateltiin oppivan kaiken ympäristöstään ”tabula rasa” -periaatteella. Näin siis kaikki ihmisen tietoisuus, ominaisuudet ja maailman paha on kapitalistisen järjestelmän tuottamaa harhaa ja konstruktiota, joka häviää itsestään kapitalistisen sortokoneiston luhistuessa. Kommunistisessa paratiisissa ei sitten ole kapitalistisen rappion aiheuttamaa pulaa eikä nälkää, pahuus on kaikonnut kokonaan ja kaikki ihmiset ovat onnellisia ym. ja klassinen ehdollistuminen käsitteenä tukee mukavasti suurta teoriaa. Käytännössä koko Pavlovin työn yletön ihannointi ja palvonta evoluution sun muiden ohi onkin ollut olennainen osa sikäläistä propagandaa.
Mutta se dokumentti! Aivojen mekaniikka on ihan mielenkiintoinen katsaus kiinnostavasta aiheesta, vaikka ei tällaistä kyllä kukaan nykypäivänä enää katso. Nimekkäästä ohjaajasta huolimatta tässä ei ole visuaalisessa tai teknisessä mielessä mitään kauhean erityistä nähtävää tai kuultavaa, tiedepuolikin taitaa nykyaikana olla edistynyt jo siinä määrin ettei tästä ole enää vuosikausiin ollut oppimateriaaliksikaan. Aivojen mekaniikka on yksinkertaisesti aikansa elänyt dokumenttielokuva, jolla taitaa nykymaailmassa ollakin enintään historiallista- ja kuriositeettiarvoa.
Pim! Olet hypnotisoitu! Peukuta arvostelua!


Arvio: 2.5/5


MEKHANIKA GOLOVNOGO MOZGA, 1926 Neuvostoliitto
Ohjaus: Vsevolod Pudovkin
Käsikirjoitus: Vsevolod Pudovkin

torstai 25. tammikuuta 2018

Message from Space (1978)


Äskettäin Star Wars: The Last Jediä arvostellessani ja uutisia Disneyn tulevista Star Wars -leffoista lukiessani (mm. Han Solo ja Obi-Wan Kenobi -spin-offit) tulin tuumailleeksi koko touhun menneen viime vuosina harmittavaksi vanhan kaman kierrätykseksi ikään kuin nykyajan Star Wars vain tyytyisi apinoimaan itse itseään sen sijaan, että pyrkisi luomaan jotain oikeasti uutta ja kiinnostavaa. Puliukkomainen Luke Skywalker juomassa muukalaisotuksen siemennestettä ei siis ainakaan omissa kirjoissani ole kovinkaan kiinnostavaa uutta. Mutta unohdetaan sekin elokuva nyt oikeasti edes hetkeksi.
Apinoimisesta edelleen tulikin mieleeni runsaslukuinen katras erilaisia vanhoja alkuperäisen trilogian plagiointiin erikoistuneita ”starploitation-leffoja”, joita ei ainakaan tähän päivään mennessä ole taidettu suomalaisittain kauheasti järjestelmällisesti käydä missään läpi. Kun nyt olen uhonnut muutenkin arvostelevani vähemmän tunnettuja ja aliarvostettuja leffoja ja koska alkuperäinen Star Wars -trilogiakin on taas ajankohtaisempi kuin koskaan, taitaa tämä urakka sopia juuri nyt itselleni kuin nyrkki naamaan.

Kinji FukasakuMessage from Space on yksi lajinsa ensimmäisistä. Tätä köpöistä plagiaattia alettiin tuottaa Japanissa välittömästi kun ensimmäisestä leffasta tuli lännessä hitti eikä tässä olekaan kyse mistään ihan pienestä produktiosta, sillä Message from Space oli aikoinaan siihen asti kallein japanilainen elokuva ja tähän on kiinnitetty paljon sen aikaisia isoja nimiä mm. Sonny Chibasta lähtien. Erään tarinan mukaan George Lucasin avaruusoopperan Japanin ensi-iltaa pyrittiin reilun pelin hengessä siirtämäänkin mahdollisimman paljon, jotta kotimainen tuotos saatiin ensimmäisenä ulos.
Varmaan moni nipponilainen luulikin joskus Lucasin imeneen vaikutteita nimenomaan japanilaisesta originaalista – minkä Lucas mahdollisesti jatko-osissa tekikin. Mutta siitä lisää itse arvostelun jälkeen…
Heti ensimmäisenä tässä kiinnittää huomiota elokuvan soundtrack, joka koostuu pitkälti Uuden toivon kappaleiden lähes identtisistä variaatioista. Tämäkin on melkoista edistystä verrattuna johonkin Turkish Star Warsin suoraan alkuperäisestä pöllittyyn materiaaliin.

Elokuvan varsinaiset tapahtumat sijoittuvat Andromedan galaksiin, jossa salakavalan imperiumin pahat teräsnahkaiset soturit ovat valloittaneet hyvisten planeettoja ja muuntaneet ne raskaasti aseistetuiksi sotilastukohdiksi. Hyvikset lähettävät avaruuteen kahdeksan taikasiementä etsimään sankareita auttamaan taistelussa pahiksia vastaan. Siementen perässä apua etsimään lähtee prinsessa Meia (döh!) uskollisen apurinsa Uroccon kanssa purjelaivaa muistuttavalla avaruusaluksellaan.
Samaan aikaan pahisten The Super Inframanin jämälavasteista kootussa tukikohdassa paha keisari määrää imperiumin joukot räjäyttämään prinsessan laivoineen taivaan tuuliin – saatuaan ensin konsultointiapua Inuyashalta näyttävältä punaiseen kaapuun pukeutuvan ja valkoista peruukkia pitävän miehen näyttelemältä kornin tekonenäiseltä äidiltään.
Hassu fakta: myös Darth Sidiousin alkuperäinen näyttelijä oli nainen, mutta hahmo esiteltiin vasta Imperiumin vastaiskussa, joka ilmestyi siis tämän jälkeen!

Viimeistään ensimmäisten kahdenkymmenen minuutin paikkeilla voi jo huomata Message from Spacen juonen seisovan täysin paikallaan tai kiertävän pahasti kehää etenemättä oikeasti minnekään. Viimeisen parin kohtauksen aikana on nähty runsain mitoin hassulta näyttäviä, selvästi narun nokassa lentäviä avaruusaluksia surkuhupaisan pölhöltä kuulostavan 70-lukulaisen surf-rockin soidessa rennosti taustalla. Ehkä tähän on plagioitu vähän Syvä kurkkuakin? Ilmeisesti tässä on kyse avaruuspoliisin ja vauhtigangsterin jännittävästä takaa-ajosta, mutta leikkaus on pahimmillaan niin kryptistä jälkeä ettei siitä meinaa täysin saada selkoa.
Tragikoominen takaa-ajo päätetään hyppäämällä pelkät 70-lukulaiset glitter-vaatteet ja hengityssuojaimet päällä avaruuteen!
Elokuvan lähestyessä puoliväliä on jo tullut täysin selväksi, ettei tästä saa tarinamielessä kalua enää tekemälläkään. Tähän mennessä koko juonessa ei tunnu olleen minkäänlaista punaista lankaa eikä yhdelläkään hahmolla minkäänlaista mieleenjäävää persoonallisuutta tai nimeä. Ainut vähänkään kiinnostava hahmo koko elokuvassa taitaa pahiksen äidin lisäksi olla koomiselta näyttävän muovisen droidinsa kanssa kulkeva noloon länkkärihattuun ja turkisviittaan pukeutunut viiksekäs Obi-Wan Kenobi -klooni, joka valomiekan sijaan kantaa viittansa alla kokonaista viskipulloa. Tämä ei siis ole vitsi.
Sitten on tietysti jotain psykedeelistä limudiskoa muistuttava baarikohtaus, josta pystyy bongaamaan nuoren Chris Isaakin lätkimässä korttia. Ohikiitävän sekunnin verran tässä nähdään myös vaaleanpunaisilla kumitisseillä varustettu droidi.
Vaaleanpunaisilla kumitisseillä varustettu droidi.
Only in Japan…

Olisin nauranut tässä kohtaa vatsani kipeäksi ellei tylsyys olisi kalvanut jo valmiiksi niin pahasti sisukaluja.
Puolivälin jälkeen mennään jo niin camp-asteelle, että alkaa jo vähän hekotuttaakin. Nyt imperiumi päättääkin hyökätä Maahan ja Telluksen japanilaiset hallitsijat päättävät panna kovan kovaa vastaan. Seuraa minuuttikaupalla poliittista jargonia ja… zzzzzz….
Enää en edes tiedä mitä oikein katson. Yhdessä vaiheessa ollaan avaruudessa ja nähdään komeita pienoismallierikoistehosteita ja hauskaa toimintaa, yhtäkkiä ollaan kruisailemassa jossain random hiekkakuopalla kustomoidulla gangsta-autolla. Sitten samat hahmot ovatkin yhtäkkiä avaruusaluksessa jälleen räiskimässä. Sitten kuvaan tulee yhtäkkiä Sonny Chiban esittämä tahattoman koomiseen läkkipeltiin pukeutunut soturi ja liittyy sankareidemme matkaan. Kunpa englanninkieliset dubbaukset edes olisivat sen verran selkeitä, että dialogista saisi kunnolla selvää…
Vihdoin parikymmentä minuuttia ennen loppua alkaa tapahtua kun koko elokuvan pienoismallikavalkadi räjäytetään kerralla taivaan tuulin kunnon kliimaksissa. En edelleenkään tiedä mitä tässä juonen mukaan pitäisi tapahtua, mutta nautitaan nyt tästäkin. Ah!

Ja sitten leffa lähestyykin jo loppuaan.
Message from Space on viimeisen päälle rikkinäinen elokuva. Koko tämän töräyksen juoni on niin epämääräinen ettei siitä oikeasti ota erkkikään selvää, englanninkielisen dubbauksen äärimmäisen epäselvästi lausuttu dialogi niin pökkelöä settiä, että se saa George Lucasin pahamaineiset iskurepliikitkin kuulostamaan joltain elämää suuremmalta runoudelta ja jokainen tässä nähtävä hahmokin niin tyhjä ja mielikuvitukseton ettei ainoankaan nimi muistu mieleen enää ensimmäisen kymmenminuuttisen jälkeen. Tarina itsessään tuntuu koostuvan lähes täysin toisiinsa liittymättömistä kohtauksista, joissa ei parhaimmillaankaan tunnu olevan päätä eikä häntää.
Jos Message from Spacelle nyt pakosti pari tähteä haluaa antaa, niin nekin lähinnä parista ääliömäisen typerästä camp-hetkestä, kunnon räjähdyksistä ja ihastuttavan kotikutoisista erikoistehosteista. Niin höpsöjä ja toisinaan läpinäkyvän kökköjä kuin viimeiset noin yleensä olivatkin, ne ovat sentään kestäneet aikaa sangen hyvin sikäli kun niissä mitään kestettävää on ollut alunperinkään. Vähän kehnommatkin käytännölliset erikoistehosteet voittavat omissa kirjoissani mielikuvituksettoman cgi-tykityksen koska tahansa.
Selvästi Message from Spacen tekijät olivat tutustuneet alkuperäiseen Tähtien sotaan lähinnä satunnaisten kuvien ja juorupuheiden kautta, päätelleet koko jutun pyörivän pelkkien avaruusalusten pienoismallien ja räjähdysten ympärillä – ja pyrkineet sitten tykittämään katsojan aisteja pelkästään niillä!

Mutta palatakseni George Lucasin tästä imeneisiin vaikutteisiin. Eräässä kohtauksessa esimerkiksi nähdään Imperiumin vastaiskun lopun mieleen tuova pyören ikkunan edessä käytävä miekkailukohtaus, jonka päätteeksi keisari putoaa taustalla komeilevasta ikkunasta kuolemaansa vähän Jedin paluun tyyliin. Kapinalliset myös lentävät pahisten massiivisen avaruustukikohdan sisään kapeita tunneleita pitkin ja tuhoavat sen räjäyttämällä ytimen – jälleen Jedin paluun tyyliin!
En tiedä onko George Lucas varsinaisesti ammentanut tästä ideoita vai onko kyseessä peräti moninkertainen sattuma, mutta Message from Space kuitenkin ilmestyi aikoinaan myös lännessä, joten ei vaikutteiden imeminen varsinaisesti mahdoton ajatus ole.
Joka tapauksessa kyseessä on harvinaisen sekava ja hömelö roskaelokuva. Ilman niitä veikeitä erikoistehosteita ja räjähdyksiä tätä ei varmaan kukaan muistaisikaan. Parempia ja viihdyttävämpiä Star Wars -klooneja on tehty pelkästään Japanissa vaikka kuinka, mutta niistä myöhemmin lisää…
Stay tuned.


Arvio: 2/5


UCHU KARA NO MESSEJI, 1978 Japani
Tuotanto: Banjiro Uemura, Yoshinori Watanabe, Tan Takaiwa
Ohjaus: Kinji Fukasaku
Käsikirjoitus: 
Hirô Matsuda, Kinji Fukasaku, Masahiro Noda, Shôtarô Ishinomori
Näyttelijät: 
Etsuko Shiomi, Hiroyuki Sanada, Makoto Satô, Mikio Narita, Peggy Lee Brennan, Philip Casnoff, Seizô Fukumoto, Sonny Chiba, Tetsurô Tanba, Vic Morrow

Blade Runner 2049 (2017)


Oh, yeah baby! Sähkölammas is back!
Blade Runner 2049 alkaa mystisen lentävän kaaran laskeutuessa maailmanlopun jälkeiselle sumuiselle ötökkäfarmille. Autosta astuu ulos varjojen peittämä mies, joka seuraavaksi paljastuu blade runneriksi, replikantteja metsästäväksi palkkionmetsästäjäksi ja gorillamainen ötökkäfarmari miehen seuraavaksi kohteeksi...
Palkkionmetsästäjä on nimeltään K. Nimi on lyhenne koodista KD6-3.7. KD6-3.7 on itsekin replikantti, uutta tottelevaisempaa ihmisten maailmaan solutettua mallia, jonka tehtävä on etsiä ja terminoida vanhempia Nexus-mallisia keinoihmisiä.
On kulunut 30 vuotta ensimmäisen Blade Runnerin tapahtumista, mutta maailma on edelleen vähintään yhtä kalsea ja toivoton paikka kuin ennenkin. Nexus-mallisia replikantteja massatuottanut Tyrell-korporaatio oli ja meni. Sen paikan yhteiskunnan huipulla on ottanut Niander Wallacen johtama Wallace-korporaatio, replikanttituottaja sekin.
K on varsin arkkityyppinen noir-etsivä. Blade Runnerin kolossaalisten pilvenpiirtäjien, sysipimeiden suurkaupunkien ja huumaavan kasvottoman ihmismassa alleen hautaamassa maailmassa K ei oikeastaan ole sen tärkeämpi tai merkityksellisempi yksilö kukaan muukaan; miehen muistot ja tunteetkaan eivät periaatteessa ole sen aidompia kuin keinotekoinen hologrammityttöystävänsäkään.


Luonnollisesti Blade Runner 2049:ssä on jälleen kyse K:n henkilökohtaisesta odysseiasta totuuden ja ihmisyyden suurten kysymysten äärelle. Tarinan varsinaiset tapahtumat käynnistyvät K:n löytäessä alun ötökkäfarmilta tuntemattoman naisen jäännökset. Alkaa tapahtumaketju, joka vie K:n lopulta itsensä pappautuneen Deckardin juttusille...
Koska kyseessä on Blade Runner, ei varmaan paljoa tarvitsekaan erikseen selitellä turhia tämän visuaalisesta mahtavuudesta. Jos ensimmäinen elokuva on tuttu, tiedät kyllä mitä tältäkin odottaa – ainakin osittain. Blade Runner 2049 on helposti yksi taidokkaimmin kuvatuista ja visuaalisesti kerrotuista tieteistarinoista joita on ikipäivänä tehty. Tämän jos minkä luulisi viimeistään tekevän Roger Deakinsista tulevaisuudessa kuolemattoman ja ihaillun mestarin siinä missä joku Sikstiinilaiskappelin freskot ja Viimeinen tuomio Michelangelosta. Täysin virheetöntä jälkeä, huhhuijaa!
Itse asiassa kuvauksen ja visuaalisen kerronnan taso on jo oikeasti sitä luokkaa, että tämän todennäköisesti pystyisikin katsomaan helposti ilman sanaakaan dialogia. Koettakaa vaikka.


Oma suosikkiyksityiskohtani koko elokuvasta on Niander Wallacen korporaation pääkonttori, joka on kuvattu ikään kuin äärimmäisen klaustrofobisena suljettuna, veden täyttämänä pimeänä laatikkona. Jutun juju on tässä: vedestä nouseminen on vertauskuva biologiselle syntymälle, mutta yhdessäkään kohtauksessa ei sellaiseen varsinaisesti viitatakaan. Niander Wallacella on siis kaikki valta maailmassa, muttei sitä yhtä...
Ai niin, lopussa replikantti kuitenkin kuolee hukkumalla. Vaikka keinoihmiset eivät siis olekaan ns. maasta tulleita, ne kuitenkin muuttuvat jälleen maaksi. Hieno, hieno, HIENO yksityiskohta. Neron työtä. *Aplodit*
Blade Runner 2049 hipoo joka suhteessa kristallisinta mahdollista täydellisyyttä. Kaikki mahdollinen sen tunnelmasta, musiikeista ja näyttelijäsuorituksista lähtien on äärimmäisen tarkkaa ja esimerkillistä jälkeä. Katsoin tämän oikeasti pariinkin otteeseen, enkä kyennyt löytämään juurikaan isompia klaffivirheitä tai juonen aukkoja ja epäloogisuuksia jonkun Star Wars: The Last Jedin tapaan. Jos tästä olisi saanut kirjoitettua lähestään yhtä vihaista arvostelua, olisin sellaisen varmuudella myös tehnyt.


Ainoa isompi kupru tässä on itselleni Krista Kososen yllättävä cameo keskivaiheilla. En ollut lukenut juorulööppejä enkä osannut odottaa kuulevani tässä suomenkielistä tekstiä, joten koko juttu lähinnä hämmensi. Nyt kun tuota mietin, tuolla ei tainnut olla koko juonen kannalta juurikaan merkitystä vaan kyseessä todennäköisesti oli suomalaisille faneille ja juorulehdille suunnattu täky.
Mutta silti...
Blade Runner 2049 on uuden ajan majesteettinen kyberpunk-odysseia, yksi alagenrensä timanttisimpia ilmentymiä suunnilleen koskaan – aivan kiinni ensimmäisen osan hännillä, ehkä menee jopa sitä hiukan edellekin. Loppujen lopuksi Denis Villeneuven taidonnäyte toi mieleen Chirinin Kellon ja sen saman tunteen, joka tulee pintaan nähtyä jotain todella merkittävää ja kaunista, jotain jota seuratessa tulee pakosti käyneeksi läpi kaikki mahdolliset inhimilliset tunteensa ja päätyneensä lopulta täydelliseen euforiaan ja elokuvataiteelliseen orgasmiin.
Kun koko seikkailu oli vihdoin ohi, kelasin mielessäni kaikkea mitä tulikaan nähtyä ja koettua. Kun muistot vihdoin haihtuivat lumihiutaleiden tavoin taivaan tuuliin kuin niitä ei olisi todellisuudessa ollut koskaan olemassakaan, ei vuoden parhaan elokuvan tittelistä ollut minkäänlaista epäselvyyttä.


Blade Runner 2049 on mestarillista elokuvan taidetta, yksi kaikkien aikojen parhaista tieteiselokuvista. Teatterikierroksella tämä saattoi ottaa vähän turpiinsa, mutta tulevaisuudessa tämä tulee vielä ansaitsemaan paikkansa kaikkien aikojen klassikoiden joukossa ja inspiroimaan lukuisia jäljittelijöitä ja innoittamaan tulevia sukupolvia edeltäjänsä tapaan.

Blade Runner 2049 on mestariteos sanan varsinaisessa merkityksessä, viiden tähden elokuva, viime vuoden paras elokuva ja yksi kaikkien aikojen tieteispläjäyksistä. Joka muuta väittää, on yksinkertaisesti väärässä.


Arvio: 5/5




BLADE RUNNER 2049, 2017 USA
Tuotanto: Andrew A. Kosove, Bud Yorkin, Broderick Johnson, Cynthia Sikes Yorkin
Ohjaus: Denis Villeneuve
Käskirjoitus: Hampton Fancher, Michael Green
Näyttelijät: 
Ana de Armas, Carla Juri, Dave Bautista, Harrison Ford, Jared Leto, Krista Kosonen, Lennie James, Mackenzie Davis, Robin Wright, Ryan Gosling, Sylvia Hoeks

lauantai 20. tammikuuta 2018

Mother! (2017)


Jennifer Lawrencen ja Javier Bardemin esittämä nimetön pariskunta asustaa isohkossa maalaistalossa jossakin nimeämättömässä paikassa. Mies on luovan työnsä kanssa painiskeleva runoilija ja vaimo käyttää aikansa kunnostaakseen pariskunnan vanhaa taloa. Pariskunnalla on jo pitempään suunnitellut lasta, mutta suunnitelmissa ei ainakaan toistaiseksi ole menty puheita pitemmälle.
Varsin simppeli lähtöasetelma, eikö vaan?
Seuraavaksi talolle ilmaantuu Ed Harrisin esittämä fanaattinen ihailija, joka pyytää saada jäädä yöksi. Sitten paikalle ilmaantuu miehen vaimo. Sitten lapset. Sitten sukulaiset ja ystävät. Sitten kaikki muutkin kynnelle kykenevät. Ennen kuin kukaan huomaakaan, talo alkaa olla jo tupaten täynnä ja täysin hallitsemattoman kaaoksen vallassa. Jokainen huone tursuaa ihmisiä, hiljaisuus ja yksityisyys ovat enää muisto vain eikä missään ole enää turvallista olla.


Koko elokuvan tarinan tapahtumat sijoittuvat pariskunnan taloon eikä neljän seinän sisältä oikeastaan poistuta missään kohtaa. Näin klaustrofobian annetaan pikkuhiljaa kasvaa ja kiipiä ihon alle. Sitä mukaa kun liikkumatila talossa vähenee, alkaa epämukavuus ja ahdistus jo kiipiä ikävästi housunpunttia pitkin pienen levottomuuden samalla nylpyttäessä ikävästi kipeämpää reittä.
Edellinen kattaa reippaasti alle puolet elokuvasta. Ensimmäinen puolikas lähinnä kierrellään taloa ja tutustutaan pikkuhiljaa sen erilaisiin nurkkiin ja sopukoihin. Kun kamera ei kierrä huoneesta toiseen, seurataan lähikuvana Jennifer Lawrencen kasvoja kuin jotain Jean d'Arcia konsanaan. Kasvoja kuvattaessa pieninkin valheellinen ele tunnetusti näkyy selvästi ja tekniikan käyttö vaatii siksi äärimmäistä tarkkuutta nimenomaan näyttelijältä. Motherin kuvausten suhteen ainakin itselleni mielenkiintoisinta olisi kuulla, miten Darren Aronofskypsyykkasi Lawrencea vaativaan rooliinsa.
Koko komeus huipennetaan jälkimmäisessä puolikkaassa, jossa Aronofsky kaataa kerralla kaiken maailman hulluuden ja kipeyden yhtenä suurena visvaisen surrealistisena saasta- ja kuravellinä pahaa-aavistamattoman katsojan niskaan eikä koko loppupuolen aikana katsojaparalle annetakaan armoa tai vapauttavia hengähdystaukoja missään vaiheessa. Loppupään komeanhurmeinen tykitys alkoi jo överiydessään ja kornissa käsittämättömyydessään vähän naurattaakin, mutta pelkästään hyvällä tavalla.
On se vaan kuulkaas niin upeaa menoa, että!


Koska kyseessä on vahvasti allegorinen surrealistinen elokuva, kansaa varmaan kiinnostaa tietää, miten itse tätä tulkitsin. En kerro. En halua kertoa mitään vaikka olisin jotain teorianpoikasta kerennytkin jo kyhäämään. Mother! nivoutuu niin vahvasti omaan symboliseen ja vertauskuvalliseen universumiinsa, että näiden juttujen selitteleminen vain spoilaisi koko elokuvan ja pilaisi sen ympärillä vellovan ihanan mysteerin savuverhon. Katsokaa itse ja tehkää omat päätelmänne. Mitä vähemmän te tästä etukäteen tiedätte, sen parempi.
Mother! on huikea elokuva, todella ainutlaatuinen elämys – helposti yksi viime vuoden persoonallisimmista ja parhaista elokuvista. Samalla valitettavasti myös eniten mielipiteitä jakavista, joten tästä on ehdottoman turha odottaa mitään jokamiehen välitöntä suosikkileffaa. Jos olet kuin minä ja diggaat kaikkea outoa ja omituista sekä Luis Buñuelin Tuhon enkeli lukeutuu sinunkin suosikkileffoihisi, tätä voi jopa pienellä varauksella vähän suositellakin.
Muille sitten VÄHÄN isommalla sellaisella.


Arvio: 5/5


MOTHER!, 2017 USA
Tuotanto: Darren Aronofsky, Ari Handel, Scott Franklin
Ohjaus: Darren Aronofsky
Käsikirjoitus: Darren Aronofsky
Näyttelijät: 
Domhnall Gleeson, Ed Harris, Javier Bardem, Jennifer Lawrence, Kristen Wiig, Michelle Pfeiffer