Terminator: Dark Fate (2019)

Sinulle, joka luet tätä tekstiä korona-apokalypsin jälkeisellä 2030-luvulla, tulee tuskin suurenakaan yllätyksenä Terminator: Dark Faten ja koko Terminator-sarjan tuho vuosikymmen aiemmin alkuperäisen luojansa karvaisissa käsissä. Yllätyksenä tosin saattaa tulla magnitudi, jolla tätä monumentaalista epäonnistumista taannoin markkinoitiin ja hypetettiin: käytännössä jokainen sarjan elokuva legendaarisen toisen osan jälkeen on ollut enemmän tai vähemmän pettymys ja floppi, mutta tällä kertaa kaiken piti mennä toisin, virheistä oli vihdoin opittu, muiden yrittäjien epäonnistuneet viritelmät pyyhitty historiasta ja James Cameronkin ottanut omansa jälleen suojelukseensa Tim Miller luovana välikätenään. Dark Faten piti olla alkua jollekin suurelle… mutta siitä tulikin tekijöilleen vain yksi suuri rahareikä.

Mistä Terminator: Dark Faten tarina siis kertoo? Samasta kuin kaikki muutkin sarjan leffat: Tulevaisuudessa armeijan supertietokone kehittää itselleen oman persoonallisuuden ja pyyhkäisee suuren osan ihmiskunnasta taivaan tuuliin suuressa ydinsodassa. Ihmisyyden rippeiden muodostama vastarintaliike pääsee kuitenkin sankarinsa John Connorin johdolla voitolle inhoista koneista, jolloin nämä lähettävät tappaja-androidin menneisyyteen jahtaamaan tämän tulevaa äitiä, Sarah Connoria, estääkseen samalla Johnin syntymän. Ihmiset lähettävät vastaavasti oman sotilaansa suojelemaan Sarahia, ja taistelu tulevaisuudesta käydään näin meidän ajassamme, menneisyydessä.

Yhtään valehtelematta tai liioittelematta, edellinen juonikuvio on ollut pienin variaatioin täsmälleen sama lähes kaikissa sarjan leffoissa Terminator - Pelastusta lukuun ottamatta, mutta ainoastaan kaksi ensimmäistä osaa ovat onnistuneet muodostamaan siitä edes likimain koherentin ja toimivan arkin. Alkuperäisellä kokonaisuudella olikin toisessa osassa niin huikea päätös, ettei siitä olisikaan voinut jatkaa mihinkään tärvelemättä sitäkin vähää hyvää, mitä Terminator on meidän päiviimme asti pystynyt tähän maailmaan tuottamaan. Toisen terskan alkuperäisessä leikkaamattomassa lopussa tekoäly onnistuttiin tuhoamaan lopullisesti, Sarah Connor löysi uskonsa ihmisyyteen, palasi itseltään kiellettyyn naisen ja äidin rooliin ja eli elämänsä onnellisena loppuun asti. John Connorista tuli myöhemmin tavallinen perheenisä. Maailmanloppu oli peruttu.

Pääsemmekin välittömästi tämänkin teoksen pahimpaan yksittäiseen kompastuskiveen, nimittäin juoneen. Tarinaan, joka ei olisi ikipäivänä kaivannut jatkoa, on sellaisen tästä saanut, mutta tapa, jolla se on tehty, on paitsi erittäin tökerö ja halpahintainen, mutta se onnistuu niiden muiden tavoin tärvelemään siinä sivussa myös saagan perusteesin ihmisen mahdollisuudesta vaikuttaa tulevaisuuteensa. Dark Fate käytännössä deletoi jo lähtöminuuteillaan kahden ensimmäisen juonikuvioita päästäkseen korvaamaan ne myöhemmin omillaan, jotka ovat vielä enemmän tai vähemmän tilkkutäkkimäistä kierrätystä koko saagan tähän asti nähdyistä troopeista. Koko aiemmin kuvaamani perusjuoni toistuukin tässä lähes sellaisenaan, mutta elävänä syöttinä toimiikin tällä kertaa modernin tieteisfantasian suurimmaksi kliseeksi muodostunut kaunis, rohkea ja erittäin tärkeä pikkuruinen tyttö, joka potkii ja lyö hevos-, gorilla- ja villisikahormoneilla pumpattuja tonnin painoisia karjuja kumoon, koska uskottavuus.

SPOT THE PIXELS!!!

Yksi juttu tässä tosin jäi itseäni kaivelemaan. Terminator: Dark Faten maailmassa Skynetin nousu estettiin, mutta sen tilalle tulikin vain Legion-nimellä operoiva edellisen kanssa täsmälleen identtinen paha tekoäly. Tuota samaista nimeähän käytti vuonna 2007 julkaistun Mass Effectin universumissa ihmiskunnan käsistä karannut ja oman tietoisuutensa kehittänyt konerotu – nimi itsessään on siis peräisin Raamatusta. Pistää miettimään, missä määrin Tim Miller on mahtanut napsia ideoita myös muista teoksista kuin vain Cameronin lempilapsesta jatko-osineen. Toisaalta huomio vain korostaa miehen tuotoksen väsähtäneisyyttä ja epäoriginaalisuutta.

Kierrätysmateriaalin armottomasta sekoittamisesta luonnollisesti seuraa, että myös ne kuumottavimmat perusongelmat Dark Faten kohdalla jatkavat täsmälleen niiden muiden epäonnistuneiden osien viitoittamalla tiellä. Samojen latujen suksiminen itsessään on tympeää kuin mikä, mutta kun vihulaisenkin kohdalla on vain jälleen tyydytty kopioimaan toisen osan vastaavaa vähän eri nimellä ja värillä. Cameronin itsensä ollessa puikoissa olisi tähän suodun ottaa mallia edes toisen termiksen komeista erikoistehosteista, joiden sijaan tässä on vain tyydytty mielikuvituksettomaan tietokonemyllytykseen. Pahimmillaan jälki on visuaalisessa mielessä niin pökkelöä ja harmaan tylsää, että pikselit pystyy yhtään liioittelematta erottamaan paljain silminkin.

Niistä varsinaisista toimintakohtauksista voi ainakin sanoa, että huonomminkin olisi voinut rymyämisensä tehdä. Tai siis, eihän tuo nyt mitenkään erityisen huonoa varsinaisesti missään kohtaa ollut, mutta kaikki muu sen ympärillä vei tehokkaasti puhtia myös niiltä harvoilta oikeasti räjähtäviltä ja kiinnostavilta käänteiltä. Jännitys esimerkiksi ei toimi Dark Faten kohdalla laisinkaan, sillä tulevaisuuden tappajaa esittävältä ja alusta asti selkäänsä saavalta partiopoikamaiselta Gabriel Lunalta puuttuu uhkaava läsnäolo tyystin, eikä Millerin poukkoilevasta kerronnasta tai luovuuden kuolinvuoteella kirjoitetusta käsikirjoituksesta ole laisinkaan tukemaan miehen työskentelyä. Erityisesti alussa täysin puskista loikkaava steriili toimintakohtaus esimerkiksi tuntuu vain jatkuvan loputtomasti, vaikka katsojalle ei ole vielä edes viitsitty kunnolla esitellä ainuttakaan hahmoa. Tällaiset hätiköidyt ratkaisut syövät Dark Faten vähänkin tuoreuden nopeasti loppuun.

On tässä toki Raaka-Arskakin, samoin murahteleva Linda Hamilton. Kaksikko saattaakin näyttelijöistä olla ainut parivaljakko, jonka voi sanoa jotenkin jäävän mieleen, mutta sittenkin jälleennäkeminen tuntuu vain halvalta keinolta lypsää helppoja nostalgiapisteitä sarjan vanhoilta faneilta. Miten kiinnostavaa olisikaan ollut esimerkiksi täysin uusilla hahmoilla toteutettu tieteistoimintaseikkailu, jossa kaksi ensimmäistä osaa juonineen olisi jätetty rauhaan, ja esimerkiksi lähdetty kuvaamaan maailmaa, jossa muutettu menneisyys näkyy ratkaisevasti erilaisina koneina tai silkan suoraviivaisen äksönin sijaan monipuolisempana scifi-trillerinä. Ehkä Sarah Connor ja kumppanit uskoivat voittaneensa toisen osan jälkeen ja laskivat aseensa – vaikka jotain ratkaisevaa jäikin huomaamatta, ja nyt tulevaisuutta uhkaakin vaihtunutta nimeä syvällisemmällä tavalla erilainen vihollinen ja uuden tiimin on ongelma ratkaistava. Lopussa homma hoidetaan kotiin, kukaan ulkopuolinen ei huomaa mitään ja alkuperäisen lopetus pysyy voimassa sellaisenaan.

Mitään edellisen kaltaista tuskin tullaan kuitenkaan koskaan näkemään, sillä koko franchise on ainakin kirjoitushetkellä vähintäänkin abortoitu hamaan tulevaisuuteen. Jos Terminaattori joskus vielä tulee nousemaan haudastaan, ennustan sen jatkavan edelleen täsmälleen samoilla kuvioilla kuin kaikki aiemmatkin osat tähän asti – ja ottavan taloudellisesti turpiin vähintään samalla mitalla kuin ennenkin. Ehkä Hollywoodia hallitsevat tekoälyt päättävät jossain vaiheessa vielä muutaman vuoden kuluessa rebootata koko saagan tuottamalla remaket kahdesta ensimmäisestä osasta. Samalla vanha kunnon Arskakin herätetään sitten vielä kuolleista korjaamaan harvojen elossa olevien harmaapartojen helpot nostalgiapisteet parempiin kukkaroihin. Jos taistelu Terminator-saagan tulevaisuudesta ratkaistaan menneisyydessä, olemme jo hävinneet.


Arvio: 1/5


TERMINATOR: DARK FATE, 2019 USA
Ohjaus: Tim Miller
Käsikirjoitus: Billy Ray, Charles H. Eglee, David S. Goyer, James Cameron, Josh Friedman, Justin Rhodes
Näyttelijät: Arnold Schwarzenegger, Diego Boneta, Enrique Arce, Gabriel Luna, Linda Hamilton, Mackenzie Davis, Natalia Reyes

Tuntematon sotilas (1985)

Heräsin äsken horroksestani ja huomasin harmikseni katsoneeni Rauni Mollbergin näkemyksen Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta vain kerran – ja senkin joskus mukulana televisiosta, niin kauan aikaa sitten etten edes muistanut kuin olleeni todella hämmentynyt. Hämmentynyt? Kyllä, sillä Edvin Laineen versio on miljoonan katselukerran myötä niin perusteellisesti polttomerkitty jokaisen suomalaisen takaraivoon, että pienikin poikkeama sen tutusta kaavasta saa helposti olon tuntumaan kiusalliselta, mutta kuka hullu oikeasti haluaisikaan nähdä täsmälleen samaa elokuvaa kuva kuvalta toistettuna parhaimmillaankin vain kosmeettisin muutoksin siloteltuna?

Onko oikeasti edes tarpeen alkaa selitellä Tuntemattoman sotilaan tarinaa auki? Kyseessähän on tietysti se yksi suuri eepos, jossa hobitit matkaavat Tuomiovuorelle tuhotakseen sen pahuksen sormuksen, T-800 matkaa ajassa takaisin tappaakseen Jouko Kunnarin äidin ja Riku Dekkari paljastuu replikantiksi. Ennen sitä suomalainen konekiväärikomppania kuitenkin osallistuu jatkosodan melskeisiin, matkaa sinne jonnekin vaaroja uhaten ja lopulta myös samaa tietä takaisin. Siinä välissä nähdään Antero Rokka lahtaamassa joukon neuvostoliittolaisia sotilaita, hyväntahtoinen Hietanen heittämässä turkulaista läppää ja kommunisti Lahtinen selittämässä evoluution saloja epäuskoisille sotamiehille.

Miten Mollbergin näkemys sitten eroaa Laineen vastaavasta? No, ensinnäkin tässä nähdään iän suolaamien iskelmätähtien sijaan sotilaiden rooleissa oikean ikäisiä nuoria miehiä, joten sikäli liikutaan jo huomattavasti lähempänä Linnan alkuperäisteoksen henkeä. Molle on tavoilleen uskollisesti myös lähtenyt kuvaamaan teostaan kauttaaltaan käsikameralla ja käytännössä pitkälti amatöörivoimin, mikä tuo parhaat neuvostoliittolaiset mieleen tuovan karun realistisen ja likaisen sodan huomattavasti sitä vanhaa versiota lähemmäksi katsojaa, kauas pois vanhahtavasta teatraalisemmasta kankeudesta. Parhaimmillaan Esa Vuorisen kamera kiertää väenpaljoudessa hallitsemattomasti kuin sivustakatsoja, tallentaen sotilaat näiden voitontunnon ja häpeän hetkellä sellaisella vimmalla, että hien ja palavien ruumiiden katkun pystyy haistamaan ruudun toisella puolella asti.

Vuoden 1985 Tuntematonta sotilasta voisikin muiden tekijänsä teosten tavoin luonnehtia suoranaiseksi hyperrealismiksi, mutta oikeasti löysin itse tästä jopa unenomaisempia aineksia, kuten levottomalla liikkeellä kuvattuja kaoottisia kohtauksia, korostetun unimaisen värikkäitä jaksoja sekä erityisesti lopun järkyttävä painajaismainen, suorastaan klaustrofobinen ambulanssikohtaus, jossa kuvakulmat on valittu siten, että kädettömät ja jalattomat miehet vaikuttivat hapuilevan tasapainonsa kanssa ja putoavan kuin tyhjään.

Kaikkea edellistä ihastellessa ei kuitenkaan sovi olla unohtamatta tietenkään Mollen teoksen selkeää yhteiskunnallista sanomaa. Sodasta päättävät kasvottomat ja nimettömät poliitikot ja muu herrasväki ovat kaukana jossain, rahvaalla nuorisolla ei ole mahdollisuutta päättää omasta kohtalostaan, mutta sodasta vastuullisten nimissä nautitaan kalliita drinkkejä. Alussa nähdään riisuutuneita nuoria miehiä rivissä lääkärintarkastuksessa – lopussa ruumisvaunuissa. Olen lisäksi lukenut Mollen vielä tarkoituksella jättäneen tästä pois kaikenlaiset suorat viittaukset aikakautensa konkreettisiin tapahtumiin, päivämääriin ja nimiin, sillä tämä halusi keskittyä kuvaamaan sotaa yleisellä tasolla.

Niinkin näyttelijäkaartiltaan legendaarisen elokuvan kuin vuoden 1955 Tuntemattoman sotilaan kohdalla voisi varmaan luulla Mollen vision viimeistään romahtavan itseensä, eikä vain? Väärin! Ensimmäisellä katsomiskerralla muistin hämmentyneeni nimenomaan näyttelijöiden kauttaaltaan erilaisesta habituksesta ja tavasta lausua tutut repliikkinsä, mutta toisella kertaa olen päässyt tästä alkuhämäyksestä jo siinä määrin yli, että osasin nauttia niistä. Jopa Pirkka-Pekka Petelius, joka luonnollisesti tunnetaan paremmin humoristisista rooleistaan, istui omasta mielestäni Hietasen rooliin jopa Heikki Savolaista paremmin, vaikka Lehtoa tulkitseva Pauli Poranen superkarismaattiselle Åke Lindmanille häviääkin. Vertailussa ehkäpä vahvin voittaja Mollen kaartissa verrattuna alkuperäiseen on kuitenkin Risto Tuorila Koskelana. Parempaa roolitusta ei voisi jälkikäteen kuvitellakaan.

Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas on kotimaisen elokuvataiteen parhaimmistoa, oikea sotaleffojen sotaleffa. Tämän lähemmäksi genren likaisimpia ja karuimpia pasifistisia neuvostoklassikoita tuskin koskaan tullaan pääsemään tässä maassa – ja tämä on aika paljon kehuttu. Monesti kuulee ihmisten vertaavan negatiivisessa mielessä kotimaisia tekeleitä ulkolaisiin, mutta tämän kohdalla tilanteen luulisi olevan täysin päinvastainen, sillä Mollbergin visio on sellaisenaan ehtaa maailmanluokan sotadraamaa ilman genren perinteisimpiä kliseitä ja kaunisteluja. Tällaisesta jos mistä pitäisi olla jokaisen suomalaisen elokuvan ystävän ylpeä.


Arvio: 5/5


TUNTEMATON SOTILAS, 1985 Suomi
Ohjaus: Rauni Mollberg
Käsikirjoitus: Rauni Mollberg, Veikko Aaltonen, Väinö Linna
Näyttelijät: Hannu Kivioja, Kari Väänänen, Martti Kainulainen, Matti Nurminen, Mika Mäkelä, Ossi-Ensio Korvuo, Paavo Liski, Pauli Poranen, Pekka Ketonen, Pertti Koivula, Pirkka-Pekka Petelius, Risto Tuorila, Tero Niva

Milka - elokuva tabuista (1980)

En tiedä, onko tätä vessapaperibunkkeristani käsin kirjoittamaani arvostelua enää kukaan elossa lukemassa, mutta suomalainen mies sisälläni hukutti itsensä juuri viinaan ja tervaan – saunassa. Suomalaisen miehen ulkokuoreni taas päätti katsoa toisenkin Rauni Mollbergin elokuvan pois kuleksimasta, jotta saan vihdoin palautettua nämä kauan sitten varaamani arvostelukappaleeni paikalliseen kirjakeitaaseen ja ehkä varattua joskus uusiakin, kunhan tämä kohdalle iskenyt globaali kiinailmiö taas malttaa hellittää hetkeksi. Sisäinen suomalaiseni murahtaa hyväksyvästi ja pieraisee.

Timo K. Mukan romaaniin perustuva taideteos on eroottisia sävyjä saava kertomus ihmisyydestä, aikuistumisesta ja ehkä vähän ikääntymisestä ja kuolemastakin, lappilaisen ihmisen hengenmaisemasta ja suhteesta paikalliseen luontoon. Pikkuisessa tönössä kiihkeän vanhoillisessa kristillisessä yhteisössä äitinsä kanssa asustava nuori Milka toivoo Jumalalta itselleen suurta rakkautta, joka lopulta myös paikalle lehahtaakin Kristus-Perkeleenä tunnetun miehen hahmossa. Miekkonen on samalla Milkalle ensimmäinen askel aikuisten maailmaan, sekä tämän äidille myös mahdollisesti viimeinen mahdollisuus kokea seksuaalista mielihyvää. Lopulta resuinen ukko katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin, mutta Milkan maailma on tuohon mennessä peruuttamattomasti muuttunut.

Odotin henkilökohtaisesti Milkasta jonkinlaista suoraa toistoa aiemmin näkemästäni Maa on syntinen laulu -elokuvasta, mutta sainkin sitä vain osittain, sillä vaikka Mukan kuvaama maailma lähes identtinen tuon kyseisen teoksen kanssa onkin siinä missä Mollbergin karun realistinen lähestymistapakin, on Milkan tyyli ja sanoma radikaalisti erilainen siihen nähden. Tällä kertaa Mollberg on selvästi saanut vaikutteita Aleksandr Dovzenkon aistillisista teoksista, erityisesti Maasta, jonka tavoin Mollbergin elokuvassakin nuoren naisen kypsymistä ja hedelmällisyyttä verrataan toistuvasti erilaisiin luonnonilmiöihin, kuten puhkeamaisillaan oleviin kukkiin ja kypsyvään marjasatoon. Suoranaista inhorealismia ei tällä kertaa nähdäkään likimain ollenkaan, eikä eläimiäkään silvota silkan taiteen nimissä kuten aiemmin.

Itse asiassa menisin kuvailemaan Milkaa jopa edeltäjäänsä helppotajuisemmaksi ja kertaluokkaa helpommin lähestyttäväksi teokseksi, joka ei vajaan kahden tunnin kestostakaan huolimatta tylsistyttänyt itseäni hetkeksikään. Mollberg on viisaasti jättänyt kaikenlaisen turhan dialogin tällä kertaa minimiin ja luottanut kuvien voimaan sekä läpi teoksen hohkavaan vahvaan tunnelmaan, jollaista näkee ja kuulee vain tällaisissa amatöörinäyttelijöillä toteutetuissa pikkutarkan elämänmakuisissa maalaisdraamoissa. Näin vanhaksi kotimaiseksi teokseksi jopa seksiä ja alastomuutta on parhaimmillaan häkellyttävän paljon, muttei niinkään sensaation tai shokeeraavuuden vuoksi, vaan puhtaasti osana muuta taiteellista, suorastaan runollista kokonaisuutta.

Suomalainen mies sisälläni päätti Mollbergin teoksen katsottuaan vaihtaa gambinan punaviiniin ja Liisan Anneliin. Itse yllätin itseni pitämällä Milkasta kovasti kaikista etukäteen kuulemistani nurinoista huolimatta. En kuitenkaan menisi nostamaan tätä leffaa aivan niiden kirkkaimpien Mollen teosten kärkikastiin, vaikka tietyssä mielessä pidin tästä jopa enemmän kuin parista muusta suosikistani ohjaajalta. Kotimaisten elokuvain kastissa näkisin mieluusti enemmän juuri tällaista näkemyksellisempää audiovisuaalista runoutta kuin niitä samoja vuosittain ilmestyviä mukahauskoja Sami Hedberg -piereskelyjä. Sisäinen suomalaiseni murahtaa hyväksyvästi ja röyhtäisee.


Arvio: 4.5/5


MILKA - ELOKUVA TABUISTA, 1980 Suomi
Ohjaus: Rauni Mollberg
Käsikirjoitus: Jussi Niilekselä, Rauni Mollberg, Seppo Heinonen, Timo K. Mukka, Veikko Aaltonen
Näyttelijät: Eikka Lehtonen, Irma Huntus, Leena Suomu, Matti Turunen

Aika hyvä ihmiseksi (1977)

Uusi viikonloppu, uusi Molle-arvostelu. Kuinka sitä toivoisikaan, että aika olisi iloisempi; ulkona riehuu lähinnä koronaviruksen nostattama paniikki ja vauhkoontuneet ihmismassat hamstraavat vessapaperia kuin elääkseen loppuvuoden pelkästään sillä. Työtätekevä väestönosakin on pitkälti kotiutettu talouden syöksyessä taudin torjuntakeinojen ja yleisen paranoian seurauksena vauhdilla lamavuosien tasolle, ehkä vieläkin rumemmille lukemille. Vielä kukaan ei ole kuollut, mutta lähitulevaisuus näyttää jo nyt melkoisen synkältä. Jos siis luet tätä vuosien päästä kirjoitushetkestä, tuskin osaat edes kuvitella sitä kaaoksen ja roskamedian lietsoman vainoharhan kyllästämää maailmanlopun tunnelmaa, jossa Herran vuonna 2020 maaliskuussa on eletty ja eletään.

Rauni Mollbergin Aika hyvä ihmiseksi ei liity mihinkään edelliseen millään tavalla. Mikäli kotimainen kirjallisuus on tuttua kauraa, niin Mollbergin elokuva yhdistelee useita Simo Puupposen aka Aapelin vanhoja lämminhenkisiä teoksia, kuten Pikku Pietarin piha, Pekko, runoilijan poika ja Meidän herramme muurahaisia, yhdeksi isoksi kokoelmaksi pieniä tarinoita kokonaisen piskuisen ihmisyhteisön värikkäästä elämänmuodosta kieltolain ja luokkaerojen sävyttämässä Suomessa. Kyseessä onkin tekoaikansa vanhan ajan nostalgialle kumartava humoristinen kuvaus 20-lukulaisen pikkukaupungin värikkään väen elämästä iloineen ja suruineen. Yhteisökuvauksena Mollen näkemys lieneekin saanut vaikutteita vanhemmista neuvostoliittolaisista draamaelokuvista.

Henkilökohtaisesti en voinut Mollen teosta katsoessani millään välttyä mielessäni eräästä muutaman vuoden takaisesta tuttuni piskuisesta teatteriproduktiosta, jossa samassa hengessä yhdistettiin Moliéren näytelmät kuvaukseksi yhdellä ainoalla kadulla asuvista klassisen näytelmäkirjallisuuden vakiohahmoista. Idea oli juuri niin hauska kuin miltä se paperilla saattaa kuulostaa, mutta tällaisessa yhdistelmätarinassa on jo periaatteessa yksi iso ongelma: kun leikkaa yhteen näinkin monta itsenäistä tarinakokonaisuutta, lopullinen tuotos tuntuu helposti rönsyilevän vähän joka suuntaan ilman kunnollista fokusta. Näin kävi pahemman kerran tuon mainitun Moliere-kollaasin kohdalla, ja niin käy omasta mielestäni myös Mollen elokuvalle.

Ehkä pahinta, mitä Aika hyvä ihmiseksi -nimisestä leffasta voi sanoa, on että se on melkoisen tylsää seurattavaa ellei sitten satu omaamaan tekoajan yleisön vahvaa nostalgiaa aikakautta kohtaan. Toki Mollen silmä karua realismia ja kuivaa huumoria kohtaan on enemmän kuin paikallaan tälläkin kertaa, mutta monessa kohtaa maestron kikkailu erilaisten äkkiväärien nopeiden leikkausten ja käsikamera-ajojen kanssa menee henkilökohtaiseen makuuni vähän turhan pitkälle, jopa häiritsevyyteen asti. Kahden tunnin kestokin tuntuu tällaisen teoksen kohdalla melkoiselta liioittelulta.

Jos taas Aika hyvä ihmiseksi kannattaa jostain erityisestä syystä taas katsastaa, niin erinomaisten näyttelijöiden, yhteiskunnan eri tasoja poikkileikkaavan tarkkanäköisen ajankuvan sekä poikkeuksellisen persoonallisten hahmojen vuoksi. Aika hyvä ihmiseksihän voitti aikoinaan kokonaiset neljä Jussi-palkintoa, joista pelkästään kolme meni näyttelijöille ja neljäs Mollbergille itselleen. Vaikken itse siis lukeudukaan tämän kyseisen teoksen suureksi ihailijaksi, voinee palkintoja luonnehtia siitäkin huolimatta täysin ansaituiksi.


Arvio: 3/5


AIKA HYVÄ IHMISEKSI, 1977 Suomi
Ohjaus: Rauni Mollberg
Käsikirjoitus: Aapeli, Seppo Heinonen
Näyttelijät: Eila Pehkonen, Einari Ketola, Esko Hannula, Irma Junnilainen, Irma Seikkula, Lauri Arajuuri, Martti Kainulainen, Olavi Ahonen, Ossi Aronen, Raili Veivo, Rauha Valkonen, Salme Paasilinna, Toivo Mäkelä

Valehtelija (1981)

Hyviin arvostelutapoihin varmaan kuulunee tietty kronologisuus näiden pidempien ohjaajakeskeisempien maratonien suhteen. Tiedän jo tässä vaiheessa arvostelleeni muutama Mika ja Aki Kaurismäen uudemmista tuotoksista, mutta luulin Valehtelijaa Jackpot 2:n tapaan alkujaan vain jonkinasteiseksi epämääräiseksi lyhytelokuvaksi ja jätin sen siksi vähemmälle huomiolle. Mutta ei, kyseessä nimittäin on ihan pitkäksi leffaksi laskettava 50-minuuttinen teos, jonka Mika aikoinaan teki diplomityönään Münchenin elokuvakoulussa. Jos siis oikeasti haluaa ajaa takaa tiettyä yksittäistä hetkeä, josta Kaurismäen veljesten vallankumouksellinen taival kotimaisen elokuvataiteen parissa lähti liikkeelle, niin tämän yksilön ilmestyminen vuonna 1981.

Juonta valehtelijassa ei varsinaisesti ole puolta lyhyemmänkään teoksen edestä. Veljeksistä Aki esittää muuan Jean-Luc Godardin leffan mukaan nimettyä Ville Alfaa, patologista valehtelijaa ja nasevakielistä ketkua tämän kiertäessä Helsingin katuja yrittäen pummata rahaa vastaantulijoilta. Silkan huijarin sijaan Villen ominta alaa onkin itsepetos, vaikka miekkonen todellisuudessa varsin hyvä tyyppi onkin. Mainitsinko jo miehen lakonisen kaurismäkeläisellä eetoksella lausutun nasevahkon dialogin? Valhettelijan tapauksessa kyseessä on jo melkoista sanataidetta, joka ansaitsee tulla jokaisen kuulemaksi.

En tarkalleen ottaen osaa täysin yksityiskohtaisesti eritellä, mitä kaikkea Kaurismäen veljeskaksikko on Ranskasta mennyt vaikutteita imemään tiettyä ulkopuolisuuden ja vieraantumisen tunnetta lukuun ottamatta, mutta katselunautinnon perusteella niiden on pakko olla lähinnä positiivista laatua. Valehtelijan kuvaus 80-luvun alun vilkkaasta suurkaupungista on sähköinen ja kaoottisen eloisa kuin mikä, hahmot tuntuvat henkisesti jatkuvasti hukkuvan sen abstraktiin meteliin kuin Michaelangelo Antonionin leffoissa konsanaan – tietyissä kohdin melkeinpä ihan kirjaimellisesti, sillä osasta sanailua saa vain vaivoin selkoa.

Erityismaininta on pakko antaa yhdestä tietystä kohtauksesta, jossa nähdään Juice Leskinen esiintymässä kokonaisen kappaleen verran. En tiedä kumman veljeksen kuningasidea oli sisällyttää lähes koko esitys sellaisenaan keskelle pitkää elokuvaa, mutta ratkaisusta ei voi näin jälkikäteen olla kuin mielissään, samoin kuin hyvästä elokuvästa yleensä – ja Kaurismäen veljesten tapauksessa vielä kaksin verroin. Jos siis pidät kaurismäkeläisen kuivasta tyylistä, ilkeän väittää, että pidät todennäköisesti tästäkin.


Arvio: 4/5


VALEHTELIJA, 1981 Suomi, Saksa
Ohjaus: Mika Kaurismäki
Käsikirjoitus: Aki Kaurismäki, Pauli Pentti
Näyttelijät: Aki Kaurismäki, Juuso Hirvikangas, Lars Lindberg, Pirkko Hämäläinen

Seitsemän veljestä (1979)

En tiedä montako pitkää animaatioleffaa Suomesta on koskaan tähän maailmaan tullut, mutta veikkaisin lukumäärän olevan helposti laskettavissa vaikka yhden käden sormilla. Perinteisen animaation tuottaminen nimittäin on siinä määrin kallista ja pitkällistä erikoistumista vaativaa puuhaa, ettei tällaisessa pienessä periferisessä pikkuvaltiossa moisilla juuri juhlita muuten kuin osana jotain paljon suurempaa kansainvälistä projektia. Riitta Nelimarkan ja Jaakko Seeckin Seitsemän veljestä onkin siksi mitä mielenkiintoisin kotimainen julkaisu, sillä kyseessä on tiettävästi ensimmäinen koskaan tehty suomalainen pitkä animaatioelokuva, jonka olemassaolokin tuntuu jo ammoin unohtuneen monelta.

Jukolan talon poikien kasvukertomus lienee jokaiselle suomalaisen peruskoulun äidinkielen kunnialla läpäisseelle tuttu ainakin nimenä. Ihan kertauksen vuoksi kuitenkin mainittakoon tarinan kertovan seitsemästä kurittomasta veljeksestä, jotka päättävät karata kotoaan omaan metsäiseen maailmaansa, mutta jotka päätyvät lopulta kohtaamaan menneisyytensä ja parantamaan tapansa. Aleksis Kiven kertomus on kotimaisen kirjallisuuden klassikko, ja Nelimarkan/Seeckin elokuva seuraa sen juonta varsin tarkkaan, joskaan ei aivan sanasta sanaan, vaan tiettyjä vapauksia lähdetekstin suhteen on jouduttu muutamassa kohdin ottamaan.

Mikäli taas itse animaation taso ja tyyli kiinnostaa, lienee Nelimarkan ja Seeckin tuotos lähinnä alkuaikojen South Parkia, joka siis toteutettiin pitkälti kartongista leikatuilla kappaleilla ja stop motionilla. Samaa tekniikkaa on mitä ilmeisimmin ohjaajakaksikkokin elokuvassaan hyödyntänyt, mutta sillä erotuksella tietenkin että silkan yksivärisen kartongin tai paperin sijaan hahmoja ja taustoja on piirretty sekä väritetty kynin ja vesivärein. Kokonaisuus on vähän kuin kuvitettua radioteatteria, jossa animoitujen kohtien ohella hyödynnetään paljon erilaisia stillkuvia, päällekkäistä kuvaa ja nopeita leikkauksia. Rahaa tekijöillä ei selvästikään ole ollut käytössään muutamaa palanutta puupenniä enempää, mutta itseäni tietty luova karkeus ja arkaaisuus lähinnä viehättivät.

Mitä muuta voisi sanoa jokaisen tuntemasta kotoisan kauno kirjallisuuden kulmakiven obskuureimmasta ja salamyhkäisimmästä filmatisoinnista? Henkilökohtaisesti pidän kovasti myös alkuperäistekstistä, joten tekijäduon melankolinen näkemys ei sellaisenaan tuottanut ainakaan itselleni pienintäkään pettymystä. Kotikutoisen rupuinen animaatiokin on täynnä ehtaa persoonallisuutta ja ääninäkin kuullaan koko joukko aikansa eturivin meikäläisiä näyttelijöitä Erkki Saarelasta, Sulevi Peltolasta, Esko Salmisesta ja Kari Franckista lähtien, joten myös tällä saralla liikutaan keskivertoa euforisemmilla nummilla.

Ehkä olen vain yksin näine mieltymyksineni, mutta itse en jäänyt kaipaamaan ollenkaan maailmanluokan piirrettyä jälkeä tätä pientä katajaista helmeä katsoessani. En vain jaksa ymmärtää, miten on mahdollista, että tämä pikkuinen merkkiteos on nähty kotimaisessa televisiossa viimeksi joskus 90-luvulla. Katsomani kopionkin jouduin tilaamaan jostain kaukaisen kyläkirjaston kokoelmista, sen sijaan että olisin vain hakenut sen lähimmästä kirjakeitaasta. Jossakin on nyt selvästi jotain todella pahasti vialla, eikä se joku ole mielestäni Riitta Nelimarkan ja Jaakko Seeckin Seitsemän veljestä.


Arvio: 3.5/5


SEITSEMÄN VELJESTÄ, 1979 Suomi
Ohjaus: Jaakko Seeck, Riitta Nelimarkka
Käsikirjoitus: Aleksis Kivi, Riitta Nelimarkka
Näyttelijät: Erkki Saarela, Esko Salminen, Kari Franck, Leena Uotila, Matti Ruohola, Pekka Milonoff, Pia Hattara, Sulevi Peltola

Vieraanvaraisuutta (1923)

Ensin ajattelin kirjoittaa vain yhden Buster Keaton -arvostelun tälle päivälle, mutta vesisateen yllyttyä lähes vaakasuoraksi suihkuksi vapaapäivän tappavan tylsyyden takoessa takaraivossa, lienee ankean illan ainut uskottava pakotie toinen heti perään. Jos Pilkkapökkelö oli vielä varovaista tunnustelua pitkien elokuvien parissa ja 3 vuosisataakin koetti jo rohkeammin kepillä jäätä, niin Vieraanvaraisuutta viimeistään räjäytti pankin täydellisesti ja teki Buster Keatonista yhden aikansa johtavista elokuvantekijöistä ja koomikoista maailmassa. Nykyään tämä kyseinen tuotos luetaankin Keatonin ensimmäiseksi todelliseksi mestariteokseksi ja todella käänteentekeväksi tekeleeksi koko komedian genren saralla.

Tällä kertaa tarina on eräänlaista löyhää parodiaa aikansa nostalgisesta maalaisdraamasta ja länkkäreistä – sekä muuasta tosielämän tapauksesta, jossa kaksi sukua ottivat toisistaan mittaa lähes surrealistiset mittasuhteet saaneessa kollektiivisessa kärhämässä. Keaton esittää tällä haavaa ylpeän amerikkalaisen maalaissuvun nuorta vesaa, joka lähetetään lapsena tätinsä kasvatettavaksi kaupunkiin, kauas pois perheiden vihanpidon näyttämöltä. Aikuiseksi kasvettuaan poika kuitenkin saa tietää taustansa, ja päättää palata sukunsa tilalle vaatimaan isänsä perintöä. Paluu kuitenkin laukaisee vanhat kaunat, mutta tuo pojan myös yhteen vihamiestensä suvun kuvankauniin immen kanssa, jota todellisuudessa näyttelee Keatonin vaimo.

Muistan nähneeni Vieraanvaraisuutta vain kerran aiemmin, enkä voi sanoa pitäneeni näkemästäni. Jälleen kerran meno tuntuu niihin myöhempiin toiminnallisempiin Keatoneihin verrattuna varsin kesyltä ja hitaahkolta lopun kliimaksia lukuun ottamatta. Vasta toisella kerralla tunnuin pääsevän toden teolla sisään Keatonin velmuun huumoriin, joka todellisuudessa on jo tässä vaiheessa valovuosia hienostuneempaa ja ovelampaa kuin useimmissa tähänastisissa komedioissa keskimäärin. Keatonin kanssanäyttelijöiksi oli muistaakseni valittu tarkoituksella mahdollisimman pitkiä kavereita, jotta Keaton itse näyttäisi näiden rinnalla anorektiselta kääpiöltä. Niinkin mitättömät yksityiskohdat kuin vaarallisen teräväksi sahatut aidanseipäät tuntuivat tarkkaan harkituilta yksityiskohdilta, joita ei olisi voinut jättää pois mistään hinnasta.

Noin yleensä humoristiset kohtaukset ovat Vieraanvaraisuudessa parhaimmillaan suorastaan nerokkaasti rakennettuja. Kannattaa muistaa, että ennen 20-lukua komedia tyypillisesti olivat voittopuolisesti silkkaa slapstick-läpsyttelyä, mutta Keaton tiimeineen on selvästi käyttänyt ajatuslihaksiaan ylikierroksilla keksiäkseen niin absurdeja tilanteita kuin mahdollista, kuten päähenkilö illastamassa vihamiestensä talossa voimatta poistua sieltä, sillä nämä kyseiset vihamiehet eivät tohdi ottaa tätä hengiltä kotonaan naisten nähden. Tiettävästi Keaton halusi elokuvastaan vielä historiallisesti pikkutarkan autenttisenkin pieniä lavastuksellisia ja puvustuksellisia detaljeja myöten.

Oma suosikkigagini liittyy pikkukylässä asuvaan ukkoon, joka nähdään jatkuvasti pieksemässä ja kuristamassa vaimoaan - ja vaimo Busteria. Mykän ajan maalaisdraamoissahan tyypillisesti kuvattiin vanhaa maaseutua korostetun idealistisesti paikkana, jossa ihmiset ovat aina kohteliaita ja kaikki on aina hyvin, joten vähän karulta vaikuttavan huulen virnuilun suunta lienee selvä.

Lopun kliimaksia en halua spoilata laisinkaan, mutta kyseessä on taatusti yksi Keatonin uran komeimmista ja vauhdikkaimmista finaaleista. Jos suuri osa muusta leffasta eteneekin rauhallisemmalla tempolla, niin viimeiset parikymmentä minuuttia pelastavat tässä suhteessa paljon. Vieraanvaraisuutta ei loppujen lopuksi voikaan kai sanoa kovin riehakkaaksi naurutykitykseksi, vaan enemmän velmuksi ja hauskaksi draamakomediaksi, joka sykähdyttää ja ilahduttaa, muttei saa ulvomaan ääneen tai kierimään maassa vatsaansa pidellen. Omasta mielestäni kyseessä ei edelleenkään ole tekijänsä paras elokuva, mutta taatusti sympaattisin.


Arvio: 4.5/5


OUR HOSPITALITY, 1923 USA
Ohjaus: Buster Keaton, John G. Blystone
Käsikirjoitus: Clyde Bruckman, Jean C. Havez, Joseph A. Mitchell
Näyttelijät: Buster Keaton, Craig Ward, Joe Roberts, Natalie Talmadge, Ralph Bushman

Pilkkapökkelö (1920)

Arvostelun ensimmäisen kappaleen kirjoittaminen on yleensä se kaikkein vaikein osuus, joten tyydynpä tähän vain toteamaan lyhyesti, että käsillä oleva päivä on ollut harvinaisen tylsä ja ulkonakin sataa, joten aika oli sopiva loputtoman katselulistani lyhentämiselle ainakin yhden nimikkeen osalta. Buster Keatonille Pilkkapökkelö oli miehen uran ensimmäinen pitkä pääosa, joka laukaisikin maestron uran aivan uudenlaisiin ulottuvuuksiin seuraavan vuosikymmenen osalta. Viralliseen Keaton-kaanoniin tätä ei kuitenkaan yleensä lasketa, sillä alkujaan Pilkkapökkelö oli Douglas Fairbanksille junailtu keikka, mutta muiden työkiireiden vuoksi kieltäytyneen Fairbanksin tilalle pääosaan napattiinkin tuolloin lähinnä Roscoe Arbucklen lyhäreistä tuttu kulttikasvo.

Koska kyseessä on varsin tavanomainen ylemmälle keskiluokalle suunnattu hupailu, ei tältä pidä lähteä odottamaan mitään vauhtikoomikko Keatonin myöhempiä huikeita stuntteja tai muuta vastaavaa. Sellaisten sijaan tässä pysytellään jalat tiukasti porvarillisissa salongeissa ja murehditaan rakkauden ja rahoitusalan ongelmia ihan kirjaimellisesti. Keaton itse esittää tässä rahakkaan liikemiehen hulivilipoikaa, joka päätyy keskelle ihmissuhdekuviota rakastamansa naisen, pettyneen isänsä ja lieron kavaltajan suhteen, mutta joka onnistuu lopulta pelastamaan päivän.

Tällaiselle ison rahan porvarilliselle Hollywood-komedialle tuskin tulee yllätyksenä, että Pilkkapökkelön ulkoiset puitteet ovat vähintäänkin kunnossa, ja hulppeita asumuksia, prameaa puvustusta sekä väestönpaljoutta riitti silmän iloksi asti aivan alusta asti, eikä erinomaisesta restauroinnista ja säestyksestäkään tietysti haittaa tässä mielessä ollut. Henkilökohtainen ongelmani (ja todennäköisesti myös monen muun) Pilkkapökkelön suhteen kiteytyy juurikin jo aiemmin mainittuun faktaan sen huumorin hitaahkosta ja kuivahkosta luonteesta, joka olisi armottomasti kaivannut myöhempien Keaton-leffojen terävää energiaa kyetäkseen vangitsemaan nykyajan katsojan mielenkiinnon. Kun on vielä tottunut ajattelemaan pääosatähteä nimenomaan toiminnan miehenä, tuntuu kaikenmoinen turha hidastelu Pilkkapökkelön kohdalla ikävästi selkänikamissa asti.

Varsinaisesti huonosta leffasta ei Pilkkapökkelönkään kohdalla voine puhua, mutta ikävän keskinkertaiseksi ja mitäänsanomattomaksi on ajan hammas tämän tekeleen onnistunut ohentamaan – mikäli tämä piskuinen kuriositeetti nyt varsinaisesti on lajityyppinsä mestariteoksiin lukeutunut alunperinkään. Pitkiä komedioita ei vuonna 1920 ainakaan kovin montaa oltu vielä menestyksellä tehty, joten tietty pioneeristatus Pilkkapökkelöltäkin löytynee, jos nyt ei muuta kovin merkitsevää.


Arvio: 3/5


THE SAPHEAD, 1920 USA
Ohjaus: Herbert Blaché, Winchell Smith
Käsikirjoitus: June Mathis
Näyttelijät: Beulah Booker, Buster Keaton, Carol Holloway, Edward Connelly, Edward Jobson, Irving Cummings, William H. Crane

Mark Twainin seikkailut (1986)

Olenko koskaan muistanut kertoa otteita legendaarisen Will Vintonin elämästä? Will Vinton oli yksi uuden sukupolven animaattoreista ja erikoistehostenikkareista, jotka popularisoivat claymationin länsimaissa 70- ja 80-luvulla. Mies voitti urallaan jotakuinkin kaiken, mitä alan huipputekijä voi koskaan saavuttaa henkilökohtaisesta Oscarista lähtien, mutta koki myös koko joukon vastoinkäymisiä, joiden hämmentävää luonnetta voi näin jälkikäteen vain mielessään pyöritellä ja jossitella.

Mark Twain sen sijaan on yksi kautta aikain kuuluisimmista ja luetuimmista amerikkalaisista kirjailijoista. Vähemmän yllättäen Mark Twain on myös nimeään kantavan Will Vinton -animaation päähenkilö, joskin tuolla hahmolla lienee yhtä paljon tekemistä sen oikean elämän vastineen kanssa kuin kokaiinilla ja jalkatalkilla. Tässä elokuvassa ihmiskunnan toilailuihin kyllästynyt ”Make” on päättänyt ohjastaa rakentamansa lentoaluksen päin Halleyn komeettaa. Mark Twain ei kuitenkaan tullut huomanneeksi, että matkalle mukaan tuli kuin varkain myös Huck Finn ja Tom Sawyer ystävineen, jotka haluaisivat vain palata takaisin maan pinnalle.

Mark Twainin seikkailut on varsin pienellä budjetilla tehty pikkuruinen animaatiohelmi kaukaisilta kasarivuosilta. Vintonin itsensä kertoman mukaan tätä työstettiin vain alle 20-henkisen työryhmän voimin niin pienessä kopperossa, että sen asukkaiden makuuhuoneet ja kellarikin saivat toimia työpajoina. Animaation laadusta tiettyä kämäisyyttä tuskin sitten huomaakaan, sillä puhtaasti savesta luotu fantasiamaailma on kuin varta vasten
suunniteltu rikkomaan lajityyppinsä kaikkia kuviteltavissa olevia rajoja sekä innovoimaan loputtomasti savimassan ja stop motionin suomilla mahdollisuuksilla. Hahmojen muodot eivät esimerkiksi ole laisinkaan kiinteitä, vaan ne vaihtelevat parhaimmillaan surrealistisen tyylikkäästi tunnistettavien olioiden ja silkan muodottoman savimassan välillä. Erityisen vinkeänä pidin itse Eedenin puutarhaan sijoittuvaa jaksoa, jossa Jumalakin intoutuu muovaamaan ihmisen ja eläimet kirjaimellisesti maasta repäisemästään saviköntistä. Lieköhän kyseessä peräti tekijöiden omaa itseironiaa?

Koko elokuvan hienoin kohtaus nähdään keskivaiheilla. Tässä Mark Twain soittaa urkuja, ja soittimen kyljestä alkaa muotoutua kuorossa laulavia ihmishahmoja kuin Notre Damen katedraalin seinustalla. Kyseinen kohtaus kestää ehkä alle viitisen sekuntia, mutta se jää taatusti mieleen kummittelemaan vielä vuosikausiksi eteenpäin.

Mistä siis alkoi Vintonin alamäki? Will Vinton työryhmineen löi 80-luvun lopulla läpi erityisesti mainosalalla, johon työläs ja vaativa claymation istui kuin nokka ankan naamaan. Miekkosen luomuksista kuuluisin lienee edelleen Domino’s Pizzalle luotu ”Noid”, joka yritti mainoksissa estää Domino’sin henkilökuntaa toimittamasta tuotteitaan asiakkaille ajoissa. Tällä siis mainostettiin firman nopeaa kotiinkuljetusta. Tarina hahmon tuhosta kuuluu seuraavasti: Joku hullu miekkonen kuvitteli Noidin hahmon irvailevan itselleen. Jossain vaiheessa ukolla sitten kiehui yli, seurauksena panttivankidraama lähimmässä pizzeriassa. Huono julkisuus sai lopulta Domino’sin luopumaan maskotistaan, ja Will Vintonin studiolla oli yksi tulonlähde vähemmän.

Vintonin elokuva ei sekään ole aivan niin ongelmaton kuin miltä se saattaa etukäteishehkutuksen perusteella vaikuttaa. Kuten jo tavaksi muodostunut tällaisten innovatiivisten teosten kohdalla, myös Mark Twain uppoaa armotta kankeaan poukkoilevaan ja hidastelevaan juoneensa, jossa ei vähintään puolen teoksen verran tunnu olevan minkäänlaista selkeää päämäärää. Suurin osa tästähän onkin pelkkiä kehyskertomuksen sisään ympättyjä lyhyempiä Twainin suuntaan kumartavia tarinoita – jotka eivät mielikuvituksessa tai värikkyydessään yllä omasta mielestäni missään mielessä sen varsinaisen ydintarinan humalluttavaan rikkauteen. Täytyy kuitenkin nostaa silinteriä Vintonin tiimin kunnianhimoiselle tavoitteelle ympätä kirjailijan koko keskeinen tuotanto yhteen ainoaan elokuvaan ja koettaa siinä sivussa kertoa jotain syvällisempääkin asiaa elämästä.

Mihin siis lopullisesti karahti Will Vintonin studion tie? Taloudellisiin ongelmiin ajautunut Vinton päätyi hakemaan rahoitusta Niken silloiselta pomolta, jonka poika työskenteli Vintonin studiossa animaattorina. Muutaman vuoden kuluttua isäukko olikin jo junaillut ojasta allikkoon ajautuneen Will Vinton Studiosin omistukseensa, Vinton itse päätti viimeistään näihin aikoihin vaihtaa maisemaa. Perinteikkääseen stop motioniin erikoistunut studio aloittikin uuden omistajan voimin puhtaalta pöydältä Laika-nimen alla vuonna 2005. Vinton itse kuoli 70-vuotiaana vuonna 2018.


Arvio: 3/5


THE ADVENTURES OF MARK TWAIN, 1986 USA
Ohjaus: Will Vinton
Käsikirjoitus: Mark Twain, Susan Shadburne
Näyttelijät: Carol Edelman, Chris Ritchie, Gary Krug, James Whitmore, John Morrison, Michele Mariana