Children Who Chase Lost Voices (2011)

Asuna on leskeksi jääneen äitinsä luona asuva tyttö, jonka ainut muisto kuolleesta isästään on tämän jälkeensä jättämä vanha kideradio, jota tyttö käyttää kuunnellakseen mystistä haikeaa musiikkia. Eräänä päivänä Asuna törmää koulumatkallaan salaperäiseen hirviöön ja tulee Shun-nimisen nuoren miehen pelastamaksi. Ennen pitkää kaksikko rakastuukin toisiinsa, mutta Shunin kohtalona on kuolla hirviötä vastaan taistellessaan saamiinsa vammoihin. Asuna päättää matkata legendaariseen Agarthana tunnettuun ihmisten ja jumalten asuttamaan maanalaiseen fantasiamaailmaan, jossa kuolleiden on sanottu voivan palata takaisin elävien kirjoihin.

Kuvankaunis Agartha on kaikkea muuta kuin perinteinen Miyazaki-leffoista tuttu hassuja pikkuotuksia ja kaikenlaista jännää ja kiinnostavaa sielunelämää tursuava fantasiamaailma. Makoto Shinkain satumaa on autio ja surullinen paikka, jossa suurin osa ihmisasutuksistakin on jo kadonnut aikaa sitten. Ikivanhojen raunioiden ja hylättyjen niittyjen keskellä taivaltaa vain joukko aavemaisia hirviöitä. Agathan maailmassa kuolema ja henkiin herääminenkään eivät ole aivan niin yksinkertaisia juttuja kuin voisi kuvitella…

Makoto Shinkai on eräässä haastattelussa todennut Children Who Chase Lost Voicesin olevan yksinkertaisesti tarina erilaisten ihmisyksilöiden yhteydestä toisiinsa. Itse näen elokuvan tarinan pyörivän vähintään yhtä paljon buddhalaisen kärsimyskäsityksen ympärillä: kautta elokuvan keston sen maailmassa kaikenlainen inhimillinen kärsimys on seurausta himosta ja liiasta asioihin takertumisesta, onni sen hahmojen elämässä on suoraa seurausta halun voittamisesta. Itseasiassa buddhalainen käsitys kärsimyksestä on niin olennainen osa elokuvan tarinaa, etteivät monet sen käänteistä ja etenkään viimeiset kymmenisen minuuttia käy länsikatsojalle välttämättä ollenkaan järkeen ilman sitä.

Children Who Chase Lost Voices on Makoto Shinkain tähänastisista elokuvista ensimmäinen, jossa tekijänsä perinteisimmät temput ja keinot on jätetty suosiolla minimiin ja keskitytty enemmän perinteiseen fantasiaseikkailuun kuin puhtaaseen Juhlamokka-meininkiin. Toki tässäkin kuvallinen anti on jälleen huippuluokkaa ja välistä kuullaan vähän hempeää monologia, mutta tällä kertaa jälkimmäistäkin on enintään minuutin tai pari pääpainon pysyessä loppuun asti tukevasti Miyazaki-vaihteella.

Studio Ghiblin klassikoiden hengen apinoiminen on samalla elokuvan suurin vahvuus, että sen pahin kompastuskivi. Yrittäessään tehdä omaa näkemystään vanhoista klassikoista Makoto Shinkai on ainakin omaan makuuni joutunut jättämään oman toimivaksi havaitun tyylinsä liiaksi taka-alle kuitenkaan saavuttamatta Ghiblin elokuvien mielikuvituksen rikkautta ja vauhdikkuutta. Childreniä katsoessakin sitä alkaa huomaamattaan vertailemaan Miyazakin parhaisiin töihin, joille se ei tietenkään riitä edes haastajaksi. Children Who Chase Lost Voices on todellisuudessa hyvinkin hidas elokuva - hidas ja harmittavan tyhjä. Kuningas Miyazaki pysyy valtaistuimellaan vastakin.

Makoto Shinkain elokuvana Children Who Chase Lost Voices on jälleen taatun tarkkaa ja laadukasta jälkeä alusta loppuun. Virkistävää oli huomata myös omiin perinteisiin maneereihinsä tiukasti kiintyneen Shinkain kykenevän välillä jättämään loputtoman hempeilyn ja monologit vähemmälle ja kokeilemaan uutta vaikkei sekään välttämättä tajuntaa riitäkään räjäyttämään niin kuin miehen elokuvat parhaimmillaan tekevät. Tämän kuolema-aiheinen tarina lienee kuitenkin ollut jonkinlainen esikuva Your Namen vastaavalle.


Arvio: 4/5

HOSHI O OU KODOMO, 2011 Japani
Tuotanto: Makoto Shinkai
Ohjaus: Makoto Shinkai
Käsikirjoitus: Makoto Shinkai
Näyttelijät: Fumiko Orikasa, Hisako Kanemoto, Junko Takeuchi, Kazuhiko Inoue, Miyu Irino, Tamio Ohki

The Place Promised in Our Early Days (2004)

Makoto Shinkain vuotta aiemmin ilmestynyt, miehen käytännössä täysin yksin tekemä haikean kaunis ja persoonallinen Voices of a Distant Star herätti ansaitusti kehuja ja ihastusta ympäri maailmaa, tehden Shinkaista kertaheitolla pienen kuuluisuuden alan piireissä. Ansaittu maine avasi edelleen nuorelle mestarille täysin uudenlaisia mahdollisuuksia toteuttaa itseään, tällä kertaa kunnollisella rahoituksella, isoilla kansainvälisillä jakelusopimuksella sekä ikiomalla luotetuista kanssa-animaattoreista koostuvalla tiimillä. Lopputuloksena syntynyt esikoispitkä The Place Promised in Our Early Days sementoi miehen mainetta entisestään yhtenä alan suurista lupauksista.

Vuosi on 1974 vaihtoehtoisessa todellisuudessa. Neuvostoliitto on miehittänyt pohjoisen Japanin ja alkanut rakentaa salaperäistä häiriöitä materiassa aiheuttavaa tornia. Samaan aikaan etelässä nuori pari sekä näiden tuttava virittävät pudonneesta armeijan testilennokista itselleen pientä lentokonetta, jolla nuorten rakastavaisten olisi tarkoituksenaan käydä myöhemmin ihastelemassa pohjoiseen rakennettua komeaa tornia. Lentokoneprojekti jää kuitenkin sikseen, kun nuori emäntä katoaa salaperäisesti ja kaksi muuta päättävät jättää leikin sikseen. Kadonnut nuori on oikeasti sairaalassa narkolepsiaa muistuttavan unihäiriön vuoksi, kärsien mystisistä unista tyhjästä universumista ja itsestään sen yksinäisenä vankina.

On suorastaan häkellyttävää huomata, miten uskollinen Makoto Shinkai on omalle tyylilleen elokuvasta toiseen. Tälläkin kertaa koko elokuva tuntuu tekijälleen ominaisine loputtomine monologeineen kuin vanhalta Juhlamokka-mainokselta, mutta ilman sitä kahvia. Kaikki taustatkin on jälleen tehty uskomattoman hienosti ja koko elokuva voisikin periaatteessa koostua pelkästään niistä eikä aika todennäköisesti kävisi kovinkaan pitkäksi missään vaiheessa. Harmiksi tai ehkä jostain kohtaa myös onneksi suuri osa dialogista keskittyy pelkkään hempeilyyn ja siirappisuuteen elokuvan pääparin jaaritellessa miten paljon toisiaan rakastaa ja kaipaa. Varsin tuttua kamaa Shinkailta, mutta tässä siirappia on ehkä jo vähän liikaakin.

The Place Promised in Our Early Daysia voikin tavallaan ajatella eräänlaisena epätäydellisenä prototyyppinä miehen myöhempien elokuvien tyylistä. Omituinen tieteis-ja rakkaustarinan yhdistelmä toi esimerkiksi välittömästi mieleen Voices of a Distant Starin ja Your Namen sekä tässä ensikertaa tässä nähtävät junat 5 Centimeters per Secondin. Children Who Chase Lost Voicesia en toistaiseksi ole nähnyt, mutta todennäköisesti tämä sisältää joitain siinäkin jatkokehiteltyjä ideoita. Shinkai ei vielä ole julkistanut tulevaa elokuvaansa, mutta melko todennäköistä, että tämän viitoittamalla tiellä jatketaan vastakin.

Jos Makoto Shinkai on tyylilleen itsepintaisen uskollinen, sitä mies tuntuu olevan myös pahimmille puutteilleen ja virheilleen. The Place Promised in Our Early Daysin hahmoanimaatio ei edelleenkään ole erityisen hyvää, vaikka jälki on jo nyt parantunut jonkin verran Voicesista. 5 Centimeters per Secondissakin riivaavaa tökkivä leikkaus on todellinen ongelma kautta elokuvan: monessa kohtaa hahmot vain sanovat sanottavansa ja kohtaus loppuu nopeasti kuin seinään. Pahin esimerkki tästä on kohtaus, jossa rakastavaiset kohtaavat ja tunnustavat toisilleen rakkautensa; ”Minä rakastan sinua” ja naps, elokuva leikkaa välittömästi pois ilman sen ihmeempää tunnelmointia ja hiljaista hetkeä.

The Place Promised in Our Early Days on kohtuullisen hyvä, mutta kauhean epätasainen elokuva. Itse asiassa tämä taitaa olla Shinkain tuotannosta se kaikkein heikoin yksilö. Visuaalinen puoli on perinteiseen tapaan esimerkillistä jälkeä, mutta leikkaus ja tarinankerronta kaipasi tässä vaiheessa vielä perusteellista hiomista. Mutta ei vähän huonoa ellei jotain todella hyvääkin: tämän jälkeen Makoto Shinkai selvästi myös oppi virheistään ja pienistä töppäyksistä huolimatta taso on ainakin tähän päivään asti myös pysynyt äärimmäisen kovana.


Arvio: 4/5

KUMO NO MUKO, YAKUSOKU NO BASHO; 2004, Japani
Tuotanto: Makoto Shinkai
Ohjaus: Makoto Shinkai
Käsikirjoitus: Makoto Shinkai
Näyttelijät: Hidetaka Yoshioka, Kazuhiko Inoue, Masato Hagiwara, Risa Mizuno, Unshô Ishizuka, Yuka Nanri

The Garden of Words (2013)

Tarinan tapahtumat lähtevät liikkeelle Tokiosta kesä-heinäkuun tietämillä Japanin kesäisellä sadekaudella. Takao Akizuki, 15-vuotias suutariksi pyrkivä nuori opiskelija päättää lintsata luennolta ja viettää aikaa läheisessä puistossa luonnostellen seuraavaa kenkämalliaan. Samaan aikaan 27-vuotias Yukari Yukino on päättänyt laistaa vähän töistään ja suunnannut samaiseen puistoon nauttimaan olutta ja suklaata - ainoita ruoka-aineita joita stressiperäisestä häiriöstä kärsivä nainen pystyy maistamaan. Luonnollisesti kaksikon tiet risteävät ja heidän välilleen alkaa muodostua lämmin, suorastaan romanttinen suhde.

Makoto Shinkain itsensä mukaan Garden of Words on romanttinen elokuva, mutta sanan vanhemmassa japanilaisessa merkityksessä. Tässä ei toisin sanoen nähdä perinteistä pusipusi-romantiikkaa ja lajityyppinsä perinteisimpiä kliseitä vaan vähäeleisen tarinan pääpaino on ”yksinäisessä hiljaisessa kaipauksessa”, joksi rakkaus Japanissa vanhaan aikaan miellettiin. Elokuvan pääparin ero toisistaan on siten tärkeämpää kuin näiden yhdessä viettämä aika, mikä on tällaiselle elokuvalle aika mielenkiintoinen twisti. Pääasia, että se toimii.

Erityisesti oma huomioni tässä kiinnittyi maestro Shinkain ihailtavaan taitoon hyödyntää klassista ehdollistumista - samaa tekniikkaa, jota Paul Verhoeven käytti Ellessä. Tällä kertaa katsoja ehdollistetaan yhdistämään vesisade ja vesi elokuvan pääparin yhteisiin hetkiin. Myöhemmissä tapaamisissa pari lähentyy toisiaan entisestään ja tätä lähentymistä kuvataan jatkamalla ehdollistumista ruoalla, syömisellä, kengillä ja Yukarin jalkaterillä. Kun kaksikko on toisistaan erossa, nämä yksityiskohdat ovat yleensä mukana kuvissa tavalla tai toisella kuvaamassa hahmojen välistä hiljaista kaipausta. Elokuvan kliimaksissa kaikki aiemmin ehdollistetut yksityiskohdat ovat luonnollisesti kaikkein vahvimmin läsnä.

Animeksi tässä nähdään vielä yllättävän paljon erilaisia vertauskuvia ja pieniä kikkoja, joita ei välttämättä osaa kokemattomampi edes etsiä. Takao esimerkiksi päättää tarinan kuluessa tehdä Yukarille kengät. Makoto Shinkain itsensä mukaan Takaon kengät symboloivat tässä elämää ja tekemällä kengät Takao opettaa työstään ja elämästään vieraantunutta Yukaria jälleen kävelemään eli elämään. Jo aiemmin mainittu vesisade toimii maailmaa kaunistavana verhona kahden puistossa viihtyvän ihmisen ja muun maailman välillä. Virtaava vesi ja vesisade ovat samalla täysin kontrolloimattomia luonnonvoimia siinä missä rakkauskin.

Loppua en halua spoilata, mutta juuri ennen lopputekstejä hahmot pillahtavat itkuun. Tämä on täysin laskelmoitu temppu Shinkailta. Vesi ja vesisade liitetään tyypillisesti melankoliaan ja suruun, mutta tässä paradoksaalisesti myös rakkauteen ja yhdessäoloon. Lisäämällä loppuun itkua vesisateeseen maestro Shinkai on selvästi halunnut antaa kaipauksesta ja erosta kertovalle tarinalle yhteenpaluulta ja eheytymiseltä tuntuvan visuaalisen loppukaneetin. Nerokasta, niin nerokasta.

Garden of Words on taiteenlajinsa täydellisesti hallitsevan mestarin työtä. Mittaa tällä lyhytelokuvalla vain vajaa kolme varttia, mutta ainakin henkilökohtaisesti pidän sitä juuri sopivana pituutena näin simppelille haikumaiselle tarinalle. Koko lyhyen kolmevarttisen aikana ei nähdä ainuttakaan merkityksetöntä yksityiskohtaa tai sanota ainuttakaan turhaa sanaa. Parhaimmillaan taustallakin kuullaan vain rentoa sateen ropinaa ja vaimeaa taustahälyä. Mainittavia heikkouksia tällä elokuvalla ei omasta mielestäni ole laisinkaan, kaikki Shinkain edellisten elokuvien fibat ja on yksinkertaisesti onnistuttu hiomaan täydellisesti pois menettämättä rahtuakaan niiden vahvuuksista. Lopputulos ei ole vähempää kuin oman jalon taiteenlajinsa pieni mestariteos.


Arvio: 5/5

KOTONOHA NO NIWA, 2013 Japani
Tuotanto:
Ohjaus: Makoto Shinkai
Käsikirjoitus: Makoto Shinkai
Näyttelijät: Fumi Hirano, Gou Maeda, Kana Hanazawa, Miyu Irino, Takeshi Maeda, Yuka Terasaki

Your Name (2016)

Vuoden odotetuin elokuva tuli kuin tulikin viimein nähtyä. Aikamme johtavan animeohjaajan ja auteur-animaattorin Makoto Shinkain uutuuselokuva Your Name on ollut ensimmäisistä näytöksistään lähtien valtava ilmiö, jonka veroista ei Japanissa olekaan nähty sitten Hayao Miyazakin ja Ghiblin parhaiden päivien. Tähän mennessä Your Name on kuuleman mukaan kotimaassaan jo toiseksi katsotuin anime-elokuva maan historiassa, heti Henkien Kätkemän jälkeen ja se hätistelee kotimaansa lipputuloissa jo Frozenin ja Titanicin lukemia. Se on jo muutamien kuukausien teatterilevityksen aikana voittanut läjäpäin palkintoja ja päässyt useiden kriitikoiden vuoden 2016 parhaiden elokuvien listoille. Kansainvälisesti kaikkien aikojen toiseksi tuottoisimmaksi anime-elokuvaksi Your Name nousi hiljattain, siitäkin huolimatta ettei elokuva oikeastaan ole vielä edes päässyt Euroopassa tai Amerikassa kunnon levitykseen. Elokuvalle on povattu jo menestystä kun Oscareita seuraavan kerran taas jaetaan; siis ainakin mikäli onnistuu virallisesti pääsemään ehdolle. Makoto Shinkai ja Your name kannattaa siis tässä vaiheessa panna korvan taakse, kummastakin tulee vielä valtavan iso juttu.

Mitsuha on kämäisessä maalaiskaupungissa elävä omaan elämäänsä kyllästynyt, vanhan shintolaispappina toimivan isoäitinsä luona asuva teinityttö, joka toivoisi mieluummin elävänsä jossain muualla ja jossain muussa ajassa. Taki on tokiolainen nuori mies, joka eräänä aamuna huomaa vaihtaneensa ruumiita Mitsuhan kanssa ja elävänsä nyt Mitsuhan ruumiissa kämäisessä maalaiskaupungissa samalla kun oikea Mitsuha elää Takina Tokiossa. Tarinan mittaan kahden nuoren tajunnat vaihtavat ruumiita ristiin rastiin, he alkavat pikkuhiljaa tutustua toisiinsa ja viestitellä keskenään. Varsinainen iso tarina alkaa, kun ruumiiden vaihtuminen yllättäen loppuu, eivätkä nuoret enää saa yhteyttä toisiinsa. Mitä oikeastaan on tapahtunut ja miksi?

Your Namessa on jälleen nähtävissä kaikki sellaiset tyylikeinot ja tunnusmerkit, joita Makoto Shinkain teoksilta yleensä on tottunut odottamaan. Tälläkään kertaa kyseessä ei ole mikään ghiblimäinen suuri seikkailu, tarinassa ei ole ollenkaan hyvää eikä pahaa, sankaria tai pahista vaan kyseessä erittäin intiimi, runollinen ja melankolinen romanttinen fantasiatarina muutamilla todella uniikeilla yksityiskohdilla ja käänteillä. Perinteiseen ohjaajansa tyyliin Your Name näyttää hengästyttävän upealta ja elokuvan syvyyttä huokuva äänimaailma yksinkertaisine pianomusiikkeineen jaksaa ihastuttaa. Audiovisuaalisesti Your Name lähentelee täydellisyyttä, ja genren teosten keskuudessa kilpailee täysin omassa sarjassaan lähinnä muiden ohjaajan töiden kanssa.

Jos on audiovisuaalinen puoli onnistunutta, niin sitä on myös elokuvan täydellisyyttä hipova käsikirjoitus. Elokuvan maailma ja sen mitättömimmätkin sivuhahmot ovat yksinkertaisesti niin uskottavia ja niin pidettäviä, että koko elokuva voisi periaatteessa keskittyä kuvaamaan heidän elämäänsä ja kasassa voisi olla vuoden parhaimpiin kuuluva elokuva. Viimeistään viimeisen kolmen vartin jännittävämpien kohtausten alettua huomaa oikeasti miten välittävänsä tarinan henkilöiden kohtaloista ja toivoisi kahden nuoren jälleen tavoittavan toisensa.

Your Name on niitä elokuvia jotka alkavat täysin erilaisina kuin minä ne loppuvat. Tässä tapauksessa ruumiiden vaihto on vain naurettavan pieni osa valtaisampaa ja vähän yllätyksellistäkin kokonaisuutta, jota en suin surminkaan lähde spoilaamaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään kepeä teinikomedia niin kuin voisi olettaa, vaan loppua kohden Your Name muuttuu hyvinkin synkäksi. Kaikkein ihmeellisintä elokuvassa mielestäni on, että se on niin täydellisesti onnistunut yhdistämään niinkin omituiset ainekset kuin ruumiiden vaihdon ja lopun elokuvan käänteet keskenään täysin saumattomaksi kokonaisuudeksi.

Ääninäytteljät ovat kautta linjan erinomaisia. Mitsuhan isoäitiä näyttelevä Etsuko Ichihara on pitkän linjan näyttelijä, jota nähdään ja kuullaan jo 60-luvulla tehdyissä klassikkoteoksissa Horus, Auringon prinssi ja Samurai rebellion. En olisi ikinä osannut ajatellakaan. Ehkä ainoana pienenä särönä muuten upeassa elokuvassa on sen harvat kohtaukset, joissa kuullaan j-rockia. Muuhun minimalistisempaan äänimaailmaan verrattuna rock-musiikki on vähän "out of place".

En ole vielä kerennyt katsastamaan kaikkia vuoden 2016 kehutuimpia elokuvia, tyyliin Martin Scorsesen tai Paul Verhoevenin uusia, mutta voin jo tässä vaiheessa ilman epäilystäkään sanoa, ettei kumpikaan niistä todennäköisesti tule peittoamaan Your Namea, rima vuoden parhaan elokuvan tittelin suhteen on jo niin korkealla. Uskon vakaasti että Makoto Shinkain Your Name tulee olemaan alkavana vuonna valtava ilmiö myös meillä ja toivottavasti myös johtaa Shinkain muiden töiden päätymiseen laajempaan tietoisuuteen. Pidän täysin varmana, että tulevat sukupolvet tulevat muistamaan Your Namen yhtenä uuden vuosituhannen parhaimmista japanilaisista elokuvista ja yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista animaatioelokuvista, täysin Miyazakin parhaiden töiden veroisena merkkiteoksena. Your Name on yksinkertaisesti mestariteos.

Arvio: 5/5

Kimi no Na wa, 2016 Japani

Tuotanto: Noritaka Kawaguchi, Genki Kawamura

Ohjaus: Makoto Shinkai

Käsikirjoitus: Makoto Shinkai

Näyttelijät: Aoi Yūki, Etsuko Ichihara, Kaito Ishikawa, Kanon Tani, Masami Nagasawa, Mone Kamishiraishi, Nobunaga Shimazaki, Ryo Narita, Ryunosuke Kamiki

5 Centimeters per second (2007)

Makoto Shinkai on nimi, joka itselleni on etäisesti ollut tuttu jo vuodesta 2003, eli suunnilleen miehen ensimmäisestä lyhytelokuvasta Voices of a distant starista lähtien. Elokuva oli aikoinaan pienoinen sensaatio, sillä koko puolituntinen näyttävä tieteisanime oli alusta loppuun vain yhden ihmisen tekemä. Itse en sitä kuitenkaan katsonut kuin vasta hiljattain, törmättyäni Makoto Shinkaihin toistamiseen tämän 5 centimeters per secondin kautta. Kolmessatoista vuodessa ohjaajasta on tullut yksi alan suurista nimistä, suunnilleen jokainen hänen työnsä on putsannut palkintopöydät toisensa jälkeen ja onpa miekkosta jo kehuttu itsensä Hayao Miyazakin työn jatkajaksi. Mikään ihan turha kaveri tuskin on siis asialla. 5 centimeters per second on yksi tekijänsä kiitetyimmistä ja tunnetuimmista töistä ehkäpä Garden of Wordsin ohella. Henkilökohtaisesti en tiedä näiden saatavuudesta Suomessa, mutta epäilen ettei tällaista tavaraa ihan helpolla mistään kotoisista lähimarketeista löydä.

5 centimeters per secondin tarina on jaettu kolmeen osaan, joista kukin kuvaa kahden nuoren suhdetta. Ensimmäinen osa kuvaa pojan ja tytön ystävyyttä alakoulussa, toinen nuorta romanssia lukiossa ja kolmas kuvaa nuorten aikuisuutta ja väistämätöntä eroamista toisistaan. Mitään suurta seikkailua tai jännittävää juonta ei elokuvassa nähdä, vaan pääpaino on henkilökohtaisessa tunteessa ja ihmissuhteissa. Myöskään vähän imelästä aiheestaan huolimatta elokuva ei sorru joutavaan siirappiin ja sentimentaalisuuteen niin kuin moni muu vastaava teos.

Tyyliltään leffa ei oikeastaan voisi juuri yhtään enempää erottua perinteisistä japanilaisista anime-elokuvista, etenkin Miyazakin ja Ghiblin teoksista. Shinkain elokuvissa ei yleensä ole ollenkaan perinteistä toimintaa, fanserviceä tai huumoria vaan pääpaino -kuten sanottua- on tunteessa ja tunnelmassa. Suuri osa elokuvasta kerrotaan sisäisenä monologina, hiljaisuutta ja ympäristön ääniä kuullaan lähes jokaisessa kohtauksessa kun taas varsinaista musiikkia vain toisinaan. Tyylillisesti lähtisin vertaamaan tätä elokuvaa johonkin 70-luvun neuvostoliittolaisiin teoksiin, erityisesti Yuri Norsteinin vastaavanlaisiin rauhallisiin animaatioihin, ehkä Andrei Tarkovskin mietiskeleviin teoksiin sekä Yasujiro Ozun yksinkertaisiin draamoihin, joista tämäkin teos lienee saanut vaikutteita.

Aivan erityisen ansiokasta Shinkain elokuvissa on tyypillisesti niiden visuaalinen, suorastaan silmiä hivelevä teräväpiirtoanimaatio sekä huolellinen väritys, jotka eivät tälläkään kertaa jätä kylmäksi. Ohjaaja on erityisen taitava visuaalinen kertoja, joka painottaa töissään huomattavasti yksityiskohdiltaan rikasta ja realistista ympäristöä ja luontokuvastoa. Animaation taso yleensäkin on erittäin korkea, hahmot ja ympäristö liikkuvat sulavasti kohtauksesta toiseen ja jokainen kuva tuntuu tulvivan loputtomasti pieniä yksityiskohtia. Erityisesti elokuvassa kiinnitti huomioni ohjaajan poikkeuksellinen tapa käyttää tarkkaa varjostusta. Verrattuna esim. juuri katsomaani Batman: The Killing Jokeen tai moniin muihin näkemiini nykyanimaatioihin ero on huomattava, positiivisella tavalla. Garden of Wordsissa varjojen käyttö on vieläkin tasokkaampaa.

Loppujen lopuksi ei elokuvasta oikeastaan voi kovinkaan helpolla mitään kaksista nipotettavaa. Ehkä tämä on suurelle osalle ihmisistä vähän turhankin taiteellinen ja simppeli, mene ja tiedä. Jos sattuu pitämään vähän hidastempoisemmasta kerronnasta, yksinkertaisesta juonesta ja vahvasta tunnelmasta, luulisi tämänkin elokuvan iskevän kuin tuhat volttia. Itse pidin kyllä kovasti tästä samoin kuin ohjaajan muistakin töistä. Ei tämä nyt uutta Miyazakia ole, mutta melkein ainakin.

秒速5センチメートル Byosoko Go Senchimetoru, 2007 Japani

Tuotanto: Makoto Shinkai

Ohjaus: Makoto Shinkai

Käsikirjoitus: Makoto Shinkai

Näyttelijät: Ayaka Onoue, Kenji Mizuhashi, Satomi Hanamura, Yoshimi Kondou