Kuten historian kirjoiltakin pystyy helposti lukemaan ja miksei vaikka elokuvia katsomalla huomaamaan, miljoonia mieliä särkenyt Ensimmäinen maailmansota jätti selvästi 20-luvun saksalaiseen psyykeeseen ehtymättömän kiinnostuksen kaikenlaisen mielenterveyteen ja persoonallisuuden hajoamiseen, jakautumiseen ja romahdukseen liittyvään materiaaliin. Kyseiset aiheet toistuvatkin näissä ekspressionistisen kultakauden elokuvissa toisensa perään uudestaan ja uudestaan Tohtori Caligarin kabinetista ja Prahan ylioppilaasta lähtien. Siegfried Kracauer kirjoitti aiheesta erinomaisen kirjankin nimeltä Caligarista Hitleriin, jota voin suositella kaikille aiheesta kiinnostuneille.
Ihmissielun salaisuudet perustuu juurikin oman aikansa perisaksalaiselle kiinnostukselle ihmismielen mysteerejä kohtaan, mutta sen lähtökohdat eroavat huomattavasti useimmista muista kaltaisistaan elokuvista. Tällä kertaa tekijät nimittäin innostuivat Sigmund Freudin Unien tulkinnasta ja halusivat kuvata elokuvassaan psykoanalyyttisiä teorioita käytännössä. Freudia itseään yritettiin houkutella tähän mukaankin, mutta mies ei ollut kiinnostunut. Tämä ei tosin estänyt markkinamiehiä mainostamasta tätä nimenomaan Freudin nimellä, mistä psykoanalyytikko oli luonnollisesti kaikkea muuta kuin mielissään.
Elokuvan tarina kertoo Werner Kraussin esittämästä porvarista ja kemististä, joka alussa partaa ajaessaan kuulee naapuritalosta naisen huudon ja leikkaakin itsensä verille. Selviää, että läheisessä asunnossa on murhattu nainen. Kraussin esittämä hahmo alkaa kehittää itselleen irrationaalista pelkoa veitsiä kohtaan sekä tuntea käsittämätöntä halua murhata vaimonsa.
Mennäänpä heti suoraan asiaan eli tämän elokuvan pahimpaan kompastuskiveen. Ihmissielun salaisuudet on koottu siten, että ensimmäinen tunti käytännössä seurataan päähenkilön fobioiden kehittymistä ilman kaksistakaan hahmojen syventämistä tai kiinnostavaa tarinaa. Kumpaakin toki saadaan, mutta aivan lopussa kun hahmo käväisee psykoanalyytikon juttusilla. Henkilökohtaisesti jaksoin vain vaivoin tähänkään asti, sillä aloin itsekin kehittämään tämän pitkäveteisyyden vuoksi jotain ihme psykologista kompleksia ja irrationaalista halua katsoa jotain muuta.
Ainoat kohtaukset, joissa oikeasti vähänkään oli vauhtia ja jännitystä ovat tämän legendaariset varhaista surrealismia edustavat unikohtaukset, joista kuulemma pystyykin löytämään kaikenlaisia ihan oikeitakin merkityksiä ja mm. kaikenlaisia viittauksia seksuaalisuuteen jos vain tuntee vähänkään oikeaa psykoanalyysia ja freudilaista symboliikkaa. Harmittavasti nämä unet kestävät yhteensä vain reilun kymmenminuuttisen, joten niistäkään ei ole kauheasti tässä iloa.
Niinpä niin. Eipä varmaan tällä kertaa tarvita kaksista psykoanalyytikkoa kertomaan omaa tuomiotani tästä elokuvasta. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että pidin tästä silti enemmän kuin Alfred Hitchcockin Spellboundista, joka on pakotetussa tekotaiteellisuudessaan jo niin paksua tavaraa että sitä katsoessa tuntee vain tuskallista myötähäpeää tekijöitä kohtaan. Tätä turhaketta katsoessa sentään pääsi vain tylsistymällä puolikuoliaaksi.
Arvio: 2.5/5
GEHEIMNISSE EINER SEELE, 1926 Saksa
Tuotanto: Hans Neumann
Ohjaus: G.W. Pabst
Käsikirjoitus: Colin Ross, Hanns Sachs, Hans Neumann, Karl Abraham
Näyttelijät: Colin Ross, Hertha von Walther, Ilka Grüning, Jack Trevor, Pavel Pavlov, Renate Brausewetter, Ruth Weyher, Werner Krauss
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tässä blogissa minä olen herra ja hidalgo. Älä pidä muita jumalia, äläkä myöskään roskasta kommenttiosiota.