Ihmemaa Oz (1925)

Kyllähän minäkin tiedän sen kuuluisan Ihmemaa Ozin, jota lapsena niin paljon katseltiin: sehän on se iki-ihanan Judy Garlandin tähdittämä L. Frank Baumin kirjasarjaan perustuva hauska ja värikäs Hollywood-musikaali vuodelta 1939. Jos koskaan olet sattunut katsomaan kyseistä elokuvaa joltain sen lukuisista fyysisistä julkaisuista, olet todennäköisesti tehnyt tuttavuutta myös tämän kylkiäisenä tulevan historian roskakoriin jo ammoisina aikoina lentäneen vähemmän hauskan mustavalkoisen mykkäversion kanssa, jolla nimeään lukuun ottamatta ei ole juurikaan tekemistä alkuperäisteoksen tai vuosikymmentä myöhemmin tehdyn klassisen musikaalin kanssa.

Ihmemaa Ozin tosielämän päähenkilö on nimeltään Larry Semon. Larry Semon oli yksi aikansa suosituimmista koomikoista. Larry Semon myös haikaili muiden aikansa nimekkäiden hupiveikkojen tavoin yksittäisiä lyhäreitä kunnianhimoisemmista projekteista, jotka huumorin auteur-suurmestari tietenkin itse järjestelisi alusta loppuun oman mielensä mukaan. Toisin kuin esimerkiksi Buster Keatonin tai Charles Chaplinin kohdalla, lyhytelokuvilla elantonsa ansainneella Semonilla ei ollut minkäänlaisia eväitä tällaisiin kokeiluihin, mistään erityisistä tarinankertojan lahjoista tai edes nykysilmään toimivasta huumorista puhumattakaan.

Miksi siis pauhaan tällaista soopaa menemättä suoraan asiaan? Tietenkin siksi, että Ihmemaa Ozissa kiteytyvät kaikki edellä mainitut ongelmat sellaisella magnitudilla, että katsomiskokemus vertautuu suoraan maalin kuivumisen, puhelinluettelon lukemisen ja juurihoidossa istumisen kaltaisiin suosittuihin viihdemaailman ilmiöihin. Jos alkuperäisteos kertoi Kansasin kotitilaltaan ihmeelliseen fantasiamaailmaan suureen seikkailuun heittäytyvästä tyttölapsesta, keskittyy Semonin näkemys sähläämään armottoman lapsellista slapstickiään Kansasissa melkein kaksi kolmasosaa koko leffasta. Mielenkiintoisena twistinä Dorothyn seurue koostuukin tällä kertaa leijonaksi, variksenpelätiksi ja rautamieheksi naamioituneista maatilan työntekijöistä ja Dorothy itse on Semonin vaimon kömpelösti tulkitsema aikuinen nainen; tarinan pääpaino on tietysti variksenpelättinä irvistelevässä Semonissa itsessään, ei Dorothyssä.

Mitkään sanat eivät tässä maailmassa riitä täysin kuvailemaan Semonin filmatisoinnin katsomisen tuottamaa masokistista euforiaa. Toisaalta ne eivät riitä myöskään kuvaamaan sen täydellistä kaoottisuutta, sielua jäytävää pitkäveteisyyttä ja epäonnistumista kokopitkänä Hollywood-komediana. Pelkästään tarinankerronnallisessa mielessä punaisen langan pää- ja sivujuonteet tuntuvat sinkoilevan lähes täysin hallitsemattomasti ajasta ja paikasta toiseen, toisiaan seuraavat kohtaukset eivät välttämättä sisällä minkäänlaista johdonmukaista logiikkaa – jopa valaistuksen kanssa on hutiloitu niin perusteellisesti, että suuresta osasta kohtauksia ei saa yleisen pimeyden vuoksi selvää. Kun valaistus taas on kunnossa, kiinnittää huomionsa välittömästi kömpelön lavastuksen, lähes surrealistisin tavoin hutiloidun puvustuksen ja luokattoman näyttelijätyön kaltaisiin yksityiskohtiin.

Riikinkukkoasu.

Ihmemaa Oz muistuttaa itseäni aina syystä, miksi en tyypillisesti tykkää jutustella mykkäelokuvista tavallisten ihmisten kanssa. Jos vähänkään viitsii katsoa internetin leffapalstojen käyttäjien mielipiteitä nyt käsillä olevasta katastrofista, huomaa kansan yleensä vähättelevän mykkäleffojen keskimääräistä laatua väittämällä tällaisten räiskäleiden olevan ”oman aikansa mittapuulla” tosi hyviä, vaikka todellisuudessa vuoden 1925 Ihmemaa Oz oli jo ilmestyessään jättimäinen floppi, joka ajoi kokonaisen elokuvastudion konkurssiin ja tuhosi Larry Semonin uran lopullisesti. Toisin kuin sitä myöhemmin tehtyä musikaalia, tätä mykkää näkemystä ei muistetakaan muusta kuin sen legendaarisesta syöpäisyydestä.


Arvio: 0.5/5


THE WIZARD OF OZ, 1925 USA
Ohjaus: Larry Semon
Käsikirjoitus: Frank Joslyn Baum, Larry Semon, Leon Lee, L. Frank Baum
Näyttelijät: Charles Murray, Dorothy Dwan, Oliver Hardy

The Tenth Symphony (1918)

Niin kauan kuin itse ole mykkäelokuvia katsellut, Abel Gancen Pyörä ja Napoleon ovat muodossa kuin muodossa kuuluneet kivenkovana osana omaa yleissivistystäni, jälkimmäisen katselustakin on tullut itselleni jo jonkinlainen jokavuotinen perinne. Luonnollisesti olin enemmän kuin kiinnostunut saadessani käsiini kopion La dixieme symphoniestä, joka oli järjestyksessä vasta toinen Gancen ohjaustyö ja mainitaan yleensä miehen ensimmäisenä ”suurena” ja todella vallankumouksellisena luomuksena. En tiedä tämän edistyksellisyydestä, mutta pituutta käsillä olevalla hengentuotoksella on miehen superpitkiin suuruudenhulluihin spektaakkeleihin verrattuna vain vajaa puolisentoista tuntia, joten ei tätä katsoessa ainakaan mitään järkevääkään kai menetä.

La dixieme symphonien tarina onkin ”yllättäen” gancemaisen perinteistä melodraamaa. Nerokas säveltäjä epäilee vaimonsa pettävän tätä tyttärensä ihastuksen kanssa, mutta oikeasti tyttären ihastus onkin vaimon entinen puoliso, joka kiristää tätä emännän hämärällä menneisyydellä. Kärsivä taiteilija vain inspiroituu ympärilleen siunaantuneesta hämmennyksestä ja kirjoittaa kokonaisen sinfonian, jonka kuuntelemiseen käytetään spektaakkelimainen kymmenminuuttinen kupletin kliimaksissa.

Abel Gancen myöhempiin elokuviin verrattuna tämä on oikeastaan aika kesyä ja jalat tukevasti maassa tehtyä kamaa. Tässä ei nähdä käytännössä ollenkaan miehelle tyypillisiä nopeita leikkauksia ja rajuja temponvaihdoksia tai Napoleonin visuaalista ilotulitusta läpikuultavine kuvineen, salamaleikkauksineen ja vaijeriviritelmineen. Yksinkertaisuudestaan ja iästään huolimatta tämä ei kuitenkaan tunnu alkuunkaan aikansa elokuville tyypillisesti tönköltä teatterilta vaan tässä on selvästi haettu erilaisilla sommitelmilla ja tarkkaan harkituilla kuvausteknisillä ratkaisuilla irtiottoa vanhan ajan kinematografisten näytelmien pökkelöstä elehtimisestä.

Ohjaajan kekseliäisyys huipentuu loppuhuipennuksessa, jossa elokuvan mittaan syntynyt sinfonia esitetään ja kuvassa nähdään jopa vähän aikanaan kokeellista värikuvausta. Tiettävästi Gance antoikin säveltää elokuvaansa varten ihan oikean sinfonian, jota sitten oli tekijänsä gallialaisen megalomaanisessa mielikuvituksessa tarkoitus soittaa tämän kohtauksen päällä teatteriorkesterilla, mutta pienemmillä ketjuilla ei ollut varaa yhtä pianistia enempään, ja Gancen suurisuuntaiset suunnitelmat jäivätkin siksi monelta täysin kokematta. Tiettävästi kyseessä oli aikoinaan yksi ensimmäisistä vartavasten elokuvaa varten sävelletyistä musiikkiraidoista, alkuaan sitä esitettiinkin monissa teattereissa erillistä elävää säestystä kompaktimmalta fyysiseltä äänitteeltä, joka lienee samalla ainakin teoriassa ensimmäisiä fyysisiä soundtrack-julkaisuja.

Loppujen lopuksi La dixieme symphonie jätti ainakin itselleni ”ihan hyvät” fiilikset. Tarina ja hahmot ovat perinteiseen tekijänsä tapaan melkoisen ohuita, mutta tekninen toteutus pelastaa paljon. Nykyään tämän keksinnöt ja uraauurtavat ideat ovat tosin jo niin arkipäivää, ettei niitä välttämättä edes huomaa ellei tiedä entuudestaan niihin keskittyä. Tämänpä vuoksi La dixieme symphonietä ei oikein voi suositella kuin elokuvahistoriallisista jutuista ja ohjaajan aivoituksista kiinnostuneille.


Arvio: 3/5


LA DIXIEME SYMPHONIE, 1918 Ranska
Ohjaus: Abel Gance
Käsikirjoitus: Abel Gance
Näyttelijät: André Lefaur, Ariane Hugon, Elizabeth Nizan, Emmy Lynn, Jean Toulout, Séverin-Mars

Ruorimies (1924)

Ruorimies on jälleen niitä sellaisia leffoja. Vaikka nykyään monen mielestä Kovaa kyytiä ja kaunokaisia lukeutuukin kaikkien aikojen parhaiden ja hauskimpien elokuvien harvalukuiseen eliittijoukkoon, ei yleisön tai kriitikoiden suhtautuminen ilmestyessään ollut kovinkaan mairitteleva. Niinpä Buster Keaton tiimeineen päätyikin seuraavaan leffaansa surrealististen kokeilujensa sijaan palaamaan perinteisimpään mahdolliseen osaamisalueeseensa, mutta muutamalla hauskalla twistillä…

Ruorimiestä varten Keatonin taustajoukot menivät ostamaan kokonaisen laivan. Buster itse esittää tällä kertaa pilalle hemmoteltua yläluokkaista juippia, joka päätyy ajelehtimaan aavalle avomerelle yksin rakastamansa naisen kanssa. Kuten varmaan arvata saattaa, tarjoaa seikkailu mahdollisuuksia täysin uniikeille gageille ja kepposille, joita et todennäköisesti tule koskaan näkemään missään muualla: tällaisesta toimikoon esimerkkinä aikansa jättimäisessä sukelluspuvussa suoritetut vedenalaiset kohtaukset, joissa mm. miekkaillaan kalojen kanssa. Oikeassa elämässä laivaan oli tietenkin palkattu oma monikymmenpäinen miehistönsä, joka vain piilotteli kameran toisella puolella.

Vaikka Keatonin sooloilu vaivattomalta valmiissa leffassa ehkä näyttääkin, oli itse elokuvan tekoprosessi kaikkea muuta. Ruorimiehessä Keaton tiimeineen koetti toteuttaa draama- ja komediapainotteisemmat kohtaukset eri ohjaajien vetämänä, mutta lopulta tekijöiden sukset menivät niin pahasti ristiin, että lopullinen tuotos tehtiin valmiiksi asti yksin toisen tiimin voimin osittain salaa. Sukelluskohtaukset oli vastaavasti alkujaan tarkoitus toteuttaa sopivassa lämpimässä altaassa, mutta ainakin osa jouduttiin kuvaamaan loppuun jääkylmässä järvivedessä rautaisen tahdon ja miestä vahvemman vaikutuksen alaisena.

Ruorimies ei ole huono elokuva, eikä etenkään Keatonin filmografian heikompia esityksiä, mutta omasta mielestäni tietty varovaisuus tästä kyllä paistaa selvästi läpi, kuin suoraan toimintaan ja huimiin stuntteihin erikoistunut koomikkomestari tiimeineen olisi tarkoituksella varonut menemästä vitseissään turhan pitkälle. Toki tämä voi olla em. tuotannollisistakin ongelmista johtuva juttu, mutta itse en Ruorimiestä aivan Keatonin parhaimmistoon menisi laskemaan; mykän komedian mestareiden timanttisimpien teosten taso on yleensäkin niin huima, ettei niille välttämättä löydy haastajia nykypäivänkään viritysten piiristä kuin enintään kourallinen.


Arvio: 4/5


THE NAVIGATOR, 1924 USA
Ohjaus: Buster Keaton, Donald Crisp
Käsikirjoitus: Buster Keaton, Clyde Bruckman, Jean C. Havez, Joseph A. Mitchell
Näyttelijät: Buster Keaton, Frederick Vroom, Kathryn McGuire

Sheikin poika (1926)

Rudolph Valentinon suppeahkossa filmografiassa Sheikin poika nauttii statusta jonkinasteisena paluuna parrasvaloihin muutaman vaisumman välivuoden jälkeen. Rakettimaisen läpimurron perään jokusen heikomman leffan tehnyt Valentino ajautui sopimuskiistoihin silloisen työnantajansa kanssa ja riitaisa suhde päättyi seksisymbolin itsensä lyötyä hynttyyt yhteen United Artistsin kanssa. Sheikin pojasta suunniteltiin helppoa ja riskitöntä paluuta Valentinon tunnetumpien teosten henkeen, mutta kohtalo tunnetusti puuttui peliin ja mies itse kuoli verenmyrkytykseen vain viikkoja ennen viimeiseksi jääneen elokuvansa ensi-iltaa.

Sheikin poika herättänee ehkä jo nimensä puolesta monenlaisia mielikuvia. Ensimmäisen osan tavoin E. M. Hullin romanttiseen roskakirjaan perustuvana teoksena nuo mielikuvat valitettavasti vastaavat aika pitkälti todellisuutta. Tällä kertaa isä-Heikin sijaan seurataan poika-Heikin lemmensheikkailuja, kaikkien naisten rasvalettisen päiväunen tulkitsemia molemmat. Isäänsä seuraten idän ihmemies junior iskee silmänsä Yasmin-nimiseen rosvolauman päällikön tyttäreen, jonka tämä myös lopulta pelastaa Ali Baban ja kumppaneiden karvaisista kynsistä – ja raiskaa.

Kyllä, luit oikein: tällä kertaa valtavirran Hollywood-hömppään saatiin mukaan myös yksi sensaatiomainen raiskauskohtaus, mutta herkkähermoisempien onneksi kohtauksessa tyydytään lähinnä vihjailemaan varsinaisen suoran toiminnan sijaan. Episodi on oikeasti niinkin rankaksi aiheeksi yllättävänkin oivallisesti ja hyvällä maulla toteutettu erilaisten lähikuvien, kuvakulmien ja yksinkertaisten leikkauskikkojen avulla. Varmaan sanomattakin selvää, ettei mitään tällaista varmaan enää nykyään voitaisikaan tehd... hetkinen, luovaa kerrontaa minun romanttisessa fantasiassani? Mitä noituutta tämä oikein on!?

Jos joskus henkisesti toipuu moisesta riettaudesta, tullee todennäköisesti myös noteeranneeksi ensimmäisestä osasta kohonneet tuotantoarvot sekä päätähden itsensä parantuneet näyttelytaidot. Tässäkään tapauksessa ei tosin liikuta hyvän keskitason paremmalla puolella, mutta verrattuna alkuperäiseen Sheikkiin sekin on jo roimaa parannusta. Valentinon suoritusta itseään tässä pidetään yleensä yhtenä miehen uran parhaista, mutta itse taivun edelleen Neljän ratsastajan kannalle, nähdäänhän siinä sentään tumma ja komea latinorakastaja silkan karismaattisen näyttelijän lisäksi myös omimmassa elementissään mestarillisena tanssijana.

Sheikin poika taitaakin näin jälkimaailman silmissä olla isäänsäkin tunnetumpi ja yleisesti myös sitä pidetympi tapaus, eikä omasta mielestäni aivan syyttä. En tosin usko, että Sheikin pojalla olisi puoliakaan yhtä mainittavaa klassikkostatusta ellei Valentino olisi sattunut potkaisemaan samoihin aikoihin tyhjää. Suuren rakastajan itsensä hautajaiset olivatkin spektaakkelina oman elokuvansa väärti: valtavat naisten armeijat ryhmittyivät kaduille hyvästelemään sankarinsa vielä viimeisen kerran, Hollywood-diiva Pola Negri pyörtyi teatraalisesti Valentinon arkun äärellä ja muutama nainen teki tarinan mukaan itsemurhankin päästäkseen rakkaansa mukana sinne jonnekin.


Arvio: 3/5


THE SON OF SHEIK, 1926 USA
Ohjaus: George Fitzmaurice
Käsikirjoitus: Edith Maude Hull, Frances Marion, Fred De Gresac, George Marion Jr., Paul Girard Smith
Näyttelijät: Agnes Ayres, Bull Montana, Bynunsky Hyman, George Fawcett, Karl Dane, Montagu Love, Rudolph Valentino, Vilma Bánky

Sheikki (1921)

Jos Neljä ratsastajaa on Rudolph Valentinon elokuvista se kaikkein menestynein, lienee Sheikki vuorostaan se kaikkein ikonisin ja ainakin nimeltä tunnetuin
– jopa siinä määrin, että muistan itsekin lukeneeni tästä jo varhain jonkun koulukirjan yläkulmassa komeilleen 20-luvun populaarikulttuuria käsitelleen tietoiskun verran. Sheikki olikin edellisen tavoin jättimäinen menestys ja ainoastaan vankisti Valentinon asemaa maailman johtavana seksisymbolina ja Hollywood-ikonina. Todellisuudessa kaikkien naisten päiväunen tunnetuin leffa lienee miehen filmografiassa myös niitä kaikkein heppoisimpia ja unohdettavimpia tapauksia.

Sheikin tarina perustuu E. M. Hullin aikoinaan suosittuun nuorille naisille suunnattuun romanttiseen Harlekiini-henkiseen hömppäromaaniin, jossa nuori länsimainen nainen päättää naamioitua itämaisiin hepeniin päästäkseen hurvittelemaan etelän lomaparatiisin kasinoon. Kuin ollakaan, paikallinen sheikki (Valentino) sattuu olemaan haaremeineen pelin lumoissa, kun tämä yllättäen iskee silmänsä tuntemattomaan länsimaiseen kaunottareen, jonka herra Heikki päättää sitten kaapata mukaan valtakuntaansa. Käytännössä hemmotellusta mimotskasta tuleekin sheik yerboutin henkilökohtainen seksiorja, mutta piankos lempi jo leiskuukin, kun kaksikko oppii vähitellen rakastamaan toisiaan yli kulttuurirajojen…

Kyllä, Sheikin tarina on aikamoista roskaa. Todellisuudessa elokuvaversio onkin vielä vähän vesitetty ja leikelty näkemys siitä alkuperäisestä, jossa siis sheikki mm. raiskaa naisen. Ymmärrettävästi Hullin mielenkiintoinen näkemys Lähi-idän henkisestä elämästä ja ihmisistä herätti ja herättää edelleen monessa aika voimakkaita tunteita ja tuntemuksia laidasta laitaan. Itse kirjahan tiettävästi loi kokonaisen ”aavikkoromanssin” alagenren, jossa vähän vastaavaa romantisoitua kuvaa viljellään tuon tuostakin. Sheikin elokuvaversiolle itselleen tehtiin peräti kaksi jatko-osaakin, joista jälkimmäinen on meidän aikanamme valitettavasti teillä tietämättömillä.

Drácula-ohjaaja George Melfordin Sheikissä ei oikeasti ole oikein mitään erityistä nähtävää tai kirjoitettavaa, se on parhaimmillaankin lähinnä aikansa Hollywoodin unohdettavaa ja persoonatonta keskitason hömppää kovalla kädellä kondensoidulla käsikirjoituksella, joka saisi Twilightinkin näyttämään vertailussa laatukirjallisuudelta. En oikeasti usko, että tätä oli tarkoituskaan markkinoida millään erityisen kovilla tuotantoarvoilla tai vastaavilla, ainoastaan kuumottavan Valentinon itsensä nimellä ja kasvoilla elokuvajulisteessa. Valitettavasti näin pitkään leffaan vaaditaan vähän muutakin.


Arvio: 2/5


THE SHEIK, 1921 USA
Ohjaus: George Melford
Käsikirjoitus: Edith Maude Hull, Monte M. Katterjohn
Näyttelijät: Adolphe Menjou, Agnes Ayres, Charles Brinley, Frank Butler, George Waggner, Lucien Littlefield, Rudolph Valentino, Ruth Miller, Walter Long

Neljä ratsastajaa (1921)

"Peace has come - but the Four Horsemen will still ravage humanity - stirring unrest in the world - until all hatred is dead and only love reigns in the heart of mankind."

Kun nykyään keskustelee vähänkään uudemmista elokuvista, saa helposti käsityksen, ettei maailmassa muuta enää olekaan, kuin monenkirjavia uusintafilmatisointeja ja kierrätysmateriaalista koottua höhhöä, jota kansalle tarjoillaan lähinnä kosmeettisin muutoksin päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen. Mistään kovinkaan uudesta ja poikkeavasta ilmiöstä ei kuitenkaan ole kysymys, lähinnä perinteisen riskittömästä tavasta tuottaa vähän riihikuivaa elokuvastudioiden loputtomiin rahakirstuihin, joista luonnollisesti pitäisi riittää kaikenlaiseen vähän riskillisempäänkin.

Tietenkään en tällaista jauhaisi ellei Neljä ratsastajaakin olisi vähintään yhtä paljon kierrätystä kuin mitä moni muu myöhempi elokuva on sitä itseään kierrättänyt. Rex Ingramin Vicente Blasco Ibáñezin klassikkoromaanin pohjalta ohjaaman päätyön ydintarinahan on mitä klassisinta saippuaoopperaa ja Hollywood-melodraama, josta toistakymmentä vuotta myöhemmin ilmestynyt Tuulen viemääkin lienee imenyt inspiraatiota enemmän kuin vain hyppysellisen. Tällä kertaa keskiössä vain on romanttisen syvän etelän plantaasinomistajien sijaan varakas argentiinalainen perhe, joka hajoaa patriarkan kuoltua ja ajautuu lopulta kuilun partaalle suuren sodan ajettua ystävät ja sukulaiset toisiaan vastaan. Nimen neljä ratsastajaa viittaakin ilmestyskirjallisuuteen.

Neljä ratsastajaa muistetaan ennen kaikkea seksisymboli Rudolph Valentinon suurena läpimurtona, mutta oikeasti Ingramin elokuvassa on paljon muutakin kuin se kuuluisa tanssikohtaus. En osaa suoralta kädeltä arvioida Neljän ratsastajan budjetin tarkkaa suuruutta, mutta silkan ulkoasun perusteella kyseessä on taatusti ollut aikansa prameimpia tuotoksia ihan kansainvälisestikin. Parhaimmillaan puvustus on suorastaan häkellyttävän komeaa jälkeä, vähän vanhahtavan tönkkö kuvaus erilaisine valaisuratkaisuineen edustaa helposti aikansa parasta osaamista, eikä koko elokuvassa taida olla muutenkaan montaa kohtausta, jossa ei nähtäisi vähintään kymmenien ihmisten muodostamia väkijoukkoja.

Suureellisten puitteidensa puolesta ei oikeasti ole vaikea uskoa, että tätä pidettiin aikoinaan mahdottomana toteuttaa. Vaikeaa tehtävää luonnollisesti auttoi Kansakunnan synnyn ja Civilizationin kaltaisten eeppisten sotaklassikoiden antama kokemus aiheensa käsittelystä ja käytännön toteutuksesta. Jälkimmäisen hengessä myös Neljä ratsastajaa on hengeltään pasifistinen teos, ja silloisen Hollywoodin vaikutusvaltaisimpiin naisiin lukeutuneen June Mathisin käsikirjoituskin on sen tapaan täynnä raamatullisia viittauksia, jotka saavat kokonaiskestoltaan yli parituntisen teoksen tuntumaan vieläkin jättimäisemmältä ja ajattomammalta kuin mitä se periaatteessa paperilla on.

Neljä ratsastajaa on mykän elokuvan klassikko ja wanhan Hollywoodin kulmakiviä, yleissivistykseen kuuluva melodraama, joka pitää nähdä vähintään päätähtensä vuoksi – siitäkin huolimatta, ettei Rex Ingram kumppaneineen ole edes yrittänyt kehittää pyörää uudelleen vaan suuri osa itse tarinasta on vanhempaa keksintöä kuin aika itse. Viimeistään tämän jälkeen pasifistinen elokuvakin oli tullut Hollywoodiin jäädäkseen.


Arvio: 4.5/5


THE FOUR HORSEMEN OF APOCALYPSE, 1921 USA
Ohjaus: Rex Ingram
Käsikirjoitus: June Mathis, Vicente Blasco Ibáñez
Näyttelijät: Alan Hale, Alice Terry, Jean Hersholt, Nigel De Brulier, Pomeroy Cannon, Rudolph Valentino, Wallace Beery

Sydänverta (1926)

Erittäin kummallista. Näillä sanoilla lähtisin ainakin itse kuvailemaan tätä teosta, johon törmäsin vahingossa äskettäin etsiessäni tietoa Paul Wegenerin elämästä. Niille, jotka eivät maestron töitä tunne, on kyseessä saksalaisen ekspressionistisen teatterin ja elokuvan suuria nimiä, jonka kiinnostavimmat, modernin kauhun pioneereihin lukeutuvat työt sotavuosilta ovat lähes järjestään hukkuneet teille tietämättömille. Sydänverta oli maestron harvoja kokeiluja Hollywoodin kaltaisten nimitekijöiden kanssa, pitkään kadoksissa ollut mielenkiintoinen kuriositeetti, jonka katsominen kotisohvalta tuli mahdolliseksi vasta aivan viime vuosina.

Tässä elokuvassa Paul Wegener esittää Aleister Crowleyn inspiroimaa alkemistia ja mystikkoa, samalla myös erästä elokuvahistorian varhaisimmista hullun tiedemiehen ruumiillistumista, joka janoaa neitsyen verta päästäkseen näppeineen käsiksi ikuisen elämän salaisuuteen. Neitsyeksi valikoituu kaunis impi, joka selviytyy kuin ihmeen kaupalla elokuvan alussa tapahtuvasta onnettomuudesta ja rakastuu komeaan kirurgiin. Ehtiikö mystikko kääpiökätyreineen saamaan immen puolelleen ennen nuoren parin lemmen täytäntöönpanoa, sitä en tietenkään halua spoilata, mutta kyseessä on wanhan liiton Hollywood-leffa, joten vastaus lienee aika selvä sanomattakin.

Tiettävästi Rex Ingram kyllästyi tämän elokuvan ohjaamiseen jo hyvin varhaisessa vaiheessa, ja delegoikin siksi suurimman osan käytännön likaisesta työstä alaistensa hoidettavaksi. Jäljestä sen myös huomaa, sillä Sydänverta tuntuu kohtaus toisensa perään sinkoilevan täysin holtittomasti melodraaman, mystisen kauhun ja komedian välillä sellaisella tempolla, että heikompaa hirvittää. Olennaisimpia pelastavia tekijöitä tässä sopassa ovat ennen kaikkea komeat tuotantoarvot sekä selvästi asiansa osaava tekijätiimi, jonka näkemys pääsee erityisesti kukkaansa keskivaiheilla täysin puskissa tulevassa Noitasta kopioidussa sapattikohtauksessa, joka nyt yksinään on näkemisen arvoinen, jos mikä.

Mitä taas itseensä Paul Wegeneriin tulee, oli miehen kanssa työskentely amerikkalaislähteiden mukaan aikamoista tuskaa: Wegener oli monesti kaikkea muuta kuin yhteistyöhaluinen, eikä tämän näyttelykään monesti ollut tahattoman koomista ilveilyä tai melodramaattista huitomista kaksisempaa taiteilua. Teattereihin asti päästyään itse leffa saikin välittömästi täystyrmäyksen niin kriitikoilta kuin yleisöltäkin, eikä Wegener ainakaan nykyisen tietoni mukaan koettanutkaan enää jatkossa siipiään amerikkalaistekijöiden kanssa.

Jos kuitenkin Sydänverta kannattaa jostain syystä katsoa, niin sen jälkimaailmalle jättämien vaikutteiden vuoksi: James Whale nimesi tämän elokuvan yhdeksi Frankensteinin esikuvista. Tämä tulee selväksi viimeistään kohtauksessa, jossa ketunsilmäisen Wegenerin tulkitsema hullu tiedemies valmistelee kyttyräselkäisen kääpiöapurinsa kanssa rituaaliaan lepakkolinnansa kellarissa. Tämä yksittäinen kohtaus elää kliseineen päivineen yhä elämäänsä suunnilleen kaikissa maailman kauhuelokuvissa, vaikka Ingramin sekametelisoppaa ei muistakaan kuin valikoitu joukko kaikkein innokkaimpia mykkäleffojen harrastajia.

Erittäin kummallista, totta tosiaan.


Arvio: 2.5/5


THE MAGICIAN, 1926 USA
Ohjaus: Rex Ingram
Käsikirjoitus: Rex Ingram, W. Somerset Maugham
Näyttelijät: Alice Terry, Firmin Gémier, Gladys Hamer, Henry Wilson, Hubert I. Stowitts, Iván Petrovich, Paul Wegener

Berliini kukistuu (1950)

Revisionistinen historiankirjoitus tietää kertoa toisen maailmansodan tapahtumista jos jonkinlaista soopaa ja palturia. Molotov-Ribbentropin sopimuksella muka käynnistettiin sota Neuvostoliiton ja Saksan voimin, oikein hyökättiin molemmin puolin Itä-Euroopan reunavaltioiden kimppuun ja lopulta myös toinen toistensa. Unohda valheet, toveri, sillä rauhaa rakastava johtajamme Josif Vissarionovitš Džugašvili haluaa tällä suosikkiohjaajansa Mihail Tšiaurelin suosiollisella avustuksella tuottamallaan 70-vuotisjuhlaelokuvalla kertoa oman suodattamattoman sekä taatun puolueettoman näkemyksensä tapahtumain kulusta ja samalla oikoa kapitalistien itsestään ja jalon pyyteettömästä aatteestaan levittämiä kokkapuheita.

Olipa kerran Neuvostoliitto vuonna 1939. Sosialismi toimi oikein fantastisesti, teollisuus sylki ulos jatkojalostettua lopputuotetta kuin makkaraa ja kaikki ihmiset olivat hyvin syöneitä ja vaatetettuja. Kaikki rakastivat suurta johtajaa (toveri Stalinin virallinen kaksoisolento Mihail Gelovani) jopa siinä määrin, että tämän kunniaksi pidetyt puheetkin saivat yleisön liikuttumaan kyyneliin asti. Mutta sitten sota vain syttyi, kun nälkiintyneet ja kalpeat saksalaiset helppoheikit päättivät puskafarssista repäistyjen johtajiensa käskystä hyökätä itäiseen onnelaan, tappaa kaikki kynnelle kykenevät paikan päällä ja loput keskitysleireillä.

Tilanne oli kriittinen. Maan johtavat kenraalit Zukovin johdolla olivat lamaantuneet pelosta, mutta rakas kylmähermoinen johtajamme oli onneksi paikalla opastamassa näitä oikein kädestä pitäen. Edes lännen kapitalistien, fasistien ja katolisen kirkon kootut voimat eivät mahtaneet mitään oveluudestaan tunnetulle Stalinille, tuolle taantumuksellisten voimien kukistajalle. Lopulta puna-armeijan joukot iskivät tikarin pimeyden voimien sydämeen, ja Euroopan vapautetut kansat kokoontuivat juhlimaan pelastajansa saapumista. Suuri johtaja laskeutui tietenkin taivaalta kuin enkeli, ja osoituksena suuresta armostaan tämä päätyi vielä siunaamaan nuoren parin avioliittoonkin.

Kamera kääntyy vielä kerran saadakseen mahdollisimman selvän kuvan toveri Josif Vissarionovitšin jykevän miehekkäistä kasvonpiirteistä, punaliput liehuvat, kansa hurraa, elokuva loppuu.

Berliini kukistuu on toisin sanoen melkoista camp-viihdettä ja silkassa narsismissa täysin omalle tasolleen kipuavaa monumentaalista henkilöpalvontaa. Koska kyseessä on Stalinin itsensä hellimä projekti, tähän saatiin valtion piikkiin kymmenien tuhansien ekstrojen armeijat, kokonaisia puna-armeijan yksiköitä ja valtavat määrät aitoja tankkeja ja muuta rekvisiittaa. Vaikka itse juonesta tai sen sanomasta ei niin välittäisikään, ei puitteita siis voi täysin kädettömäksi ainakaan mennä haukkumaan. Toisaalta on ihan kiehtovaakin ajatella, miten tarinan päähenkilö itsensä ja uransa näki tai halusi nähdä, sillä Stalinhan innostui elokuvan teosta jopa siinä määrin, että muokkasikin sen käsikirjoituksen näköisekseen poistaen samalla gulagin ja saksalaisten siviiliuhrien kaltaisia turhia yksityiskohtia.

Loppukaneettina on kuitenkin erikseen mainittava, että jos Berliini kukistuu kuulostaa pelkästään jo ideana käsittämättömän suuruudenhullulta, niin kannattaa muistaa, että tämä oli suunniteltu vain yhdeksi osaksi Stalinin suuria sankaritekoja juhlistavasta kymmenepisodisesta sarjasta, joka ei kuitenkaan koskaan sellaisenaan toteutunut – osittain kai syystä, ettei tämän pidemmälle voi aiheensa ihannoinnissa enää mennä viemättä koko juttua surrealistisen komedian puolelle. Elokuvahistorioitsijat ja alan harrastajat eivät varmaan vieläkään ole täysin yksimielisiä siitä, oliko muiden osien peruuntuminen varsinaisesti hyvä vai huono juttu. Jos ei muuta, niin tästäkin jäi sentään käteen Dmitri Šostakovitšin säveltämä komea soundtrack.


Arvio: 4/5


PADENIE BERLINA, 1950 Neuvostoliitto
Ohjaus: Mihail Tšiaureli
Käsikirjoitus: Mihail Tšiaureli, Pjotr Pavlenko, Josif Stalin
Näyttelijät: Boris Andrejev, Jan Werich, Juri Timošenko, Marina Kovaljova, Mihail Gelovani, Nikolai Bogoljubov, Vladimir Saveljev

Kolberg (1945)

Olkoon tämä historiallinen suurelokuva toistaiseksi natsi-Saksan ikiomaan propagandatuotantoon keskittyneen lyhyehkön katsaukseni viimeinen osa, sillä laatu näiden suhteen ei tunnetusti ole keskimäärin kovinkaan korkea, saati sitten että kukaan vähänkään järjellinen pystyisi yhteen pötköön tällaista loputtomasti nielemäänkään. Enkä muuten usko, että kukaan näitä oikeasti lukeekaan, joten tarjonta lienee vain viisainta sovittaa ainakin toistaiseksi kysynnän tasoon ja keksiä suosiolla jotain vähän henkevämpää. Löysin hiljattain muutaman ihan kiinnostavankin yksilön ja tekijän, joten eiköhän näitä jossain välissä ala taas tupsahtelemaan, kunhan pääkoppaa on ensin vähän tuuleteltu ja olo raikkaampi. 

Kolberg onkin sarjassaan melkoisen kiehtova kuriositeetti, sillä kyseessä on silloisen valtiojohdon viimeinen yritys raapia kasaan kansaa taistelemaan inspiroivaa eeppistä propagandaa. Leffan kuvaukset sijoittuvat aikavälille 1943-1945, jolloin itärintama oli jo luhistumassa ja näyttelijöiden niskaan sateli ilmapommitusta toisena perään. Kyseessä on kuolevan kolmannen valtakunnan viimeinen mainitsemisen arvoinen elokuvallinen tuotos, joka ei ehtinyt edes yksittäisiä rintamalla järjestettyjä näytöksiä laajempaan levikkiin sodan loppumisen vuoksi vain parin kuukauden sisään sen valmistumisesta.

Kolbergin viitteellisesti todellisiin tapahtumiin perustuva tarina sijoittuu Napoleonin sotien aikaan, suuri ja mahtava lännen keisari uhkaa saksalaisten pikkuvaltioiden auvoista rauhaa ja vapautta. Sitkeä Saksan kansa on kuitenkin päättänyt panna kovan kovaa vastaan, ja Kolbergin linnoitettu pikkukaupunki kestää koettelemukset ja voittaa pahan vihollisen. Lopussa Saksan pikkuvaltiot julistavat uutta vapauden aikaa Napoleonin heiketessä taistelussa Venäjää vastaan, kansa marssii laulaen kadulla pelastavan sankarin kajauttaessa ilmoille kansallismielisen julistuksensa. Kolberg kestää, Saksa kestää!

Vaikka tietty aikaansa sidottu sanoma tästä paistaakin aika härskisti läpi, ei saksalaisten propagandaluomusta ainakaan rumaksi voi mennä haukkumaan. Itse asiassa Kolberg on pukudraamana oikein pikkutarkkaa ja komeaa jälkeä, saatiinhan tähän valtion pussista käytännössä rajattomat resurssit ja alan parhaat osaajat; komea värikuvaus vain korostaa puvustuksen ja lavastuksen loistoa. Valtavat joukkokohtaukset ovat selvästi ammentaneet Leni Riefenstahlin leffoista, mikä ei välttämättä esteettisenä temppuna ole kovinkaan huono juttu.

Suurin kompastuskivi koko komeudessa vain on, että sodan loppuvaiheessa ilmestyneenä elokuvana tätä on tietenkin sensuroitu oikein urakalla, tiettävästi Goebbels tuumaili, ettei sodan runtelema yleisö välttämättä halua nähdä sotaa ja kuolemaa, joten tästä on järjestelmällisesti poistettu kaikenlainen rajumpi toiminta kovalla kädellä ja suuri osa itse leffasta on siten pelkkää tylsää pönöttämistä ja joutavaa dialogia, josta nyky-yleisö tuskin mitään irti saakaan ilman jonkinlaista erityistietoutta elokuvan poliittisesta ja historiallisesta kontekstista.

Pientä huvia itselleni tuotti mykkäelokuvista tuttujen saksalaisten veteraanien bongaaminen pienistä sivurooleista. Paul Wegenerin terävistä kasvonpiirteistä ja ketunsilmistä ei voi koskaan erehtyä.


Arvio: 2/5


KOLBERG, 1945 Saksa
Ohjaus: Veit Harlan, Wolfgang Liebeneiner
Käsikirjoitus: Veit Harlan, Alfred Braun, Joseph Goebbels, Paul Heyse, Joachim Nettelbeck
Näyttelijät: Heinrich George, Kristina Söderbaum, Horst Caspar

Ikuinen juutalainen (1940)

Olen viime aikoina arvostellut pari ihan laadukasta propagandaleffaa isosta pahasta natsi-Saksasta. Mutta hiiteen niiden kanssa, nimittäin nyt otetaan käsittelyyn oikeasti monessakin mielessä äärimmäisempää ja pahamaineisempaa laitaa edustavaa kamaa, jotain niin kauhistuttavaa ja ilkeää, että se on paikka paikoin jo omalla makaaberilla ja epäkorrektilla tavallaan ihan huvittavaakin. Mutta onko se yhtä viihdyttävää tai loppuun asti hiottua aivopesua kuin Tahdon riemuvoitto, siitä otamme nyt selkoa.

Fritz Hipplerin Ikuisen juutalaisen tuotantohistoria ulottuu ajassa aina vuoteen 1938 kristalliyön jälkeiseen aikaan. Goebbels oli aiemmin agitoinut puoleen fanaattisimmat kannattajat suoraan hyökkäykseen juutalaisia vastaan, mistä seurasi valtava negatiivinen reaktio tavallisen kansan sekä koti- ja ulkomaisen median keskuudessa. Jatkossa Goebbels päätti Hitlerin painostamana soveltaa epäsuorempia keinoja kansan kiihottamiseksi, ja vähitellen kokoon muotoutui suunnitelma kokonaisesta kunnianhimoisesta antisemitistisestä propagandakampanjasta, jonka osaksi myös Ikuinen juutalainen alkujaan suunniteltiin, mutta jonka kuvaaminen Euroopan suurissa juutalaisghetoissa päästiin aloittamaan vasta sodan alettua vuonna 1939.

Ikuinen juutalainen vetää juutalaisvihansa kanssa niin inhorealistisiin ja övereihin sfääreihin, että siinä on jo tiettyä humorististakin särmää. Koko ”dokumentin” tarkoitus on kaikessa yksinkertaisuudessaan kuvata yksi tietty ihmisryhmä niin stereotyyppisessä ja ikävässä valossa kuin koskaan on mahdollista koukkunokkineen ja rahanvaihtajineen päivineen. Autenttista kuvamateriaalia tästä on vain pieni osa, mutta siihenkin on pitkälti valikoitu vain kaikkein raflaavin ja negatiivisia tunteita herättävin anti köyhistä lapsista ja huonosti pukeutuneista epäsiisteistä vanhoista ukoista lähtien. Taustalla papattava kertojääni selostaa yleisölle yksinkertaisesti mitä kaikesta pitäisi ajatella ja miksi.

Jos tätä nyt ajatellaan ihan propagandankin näkökulmasta, mennään metsään joka suhteessa niin että alta pois. Parhaissa lajin teoksissa katsojan ja kertojan väliin on ymmärretty jättää sopivasti tilaa ja yrittää vedota parhaimmillaankin pelkillä kuvilla ilman turhaa rautalankaa, mutta Ikuisen juutalaisen kohdalla tympäisevä saarna seuraa toistaan. Kertoja tietää esimerkiksi verrata juutalaisia syöpäläisiin ja rottiin, ja kaikki saksalaisia viime vuosikymmenet vaivanneet ongelmatkin pannaan yksinomaan juutalaisten piikkiin keisarikunnan tuhosta ja ensimmäisen maailmansodan tappiosta lähtien. Sanomaa tietenkin ryyditetään näyttämällä erikseen lavastettua kuvaa ja otteita amerikkalaisista elokuvista sekä kääntämällä juutalaisten tiedemiesten tuloksetkin erityisen rotusidonnaisen pahuuden ilmentymiksi. Viimeisissä kuvissa puolue johtajineen saapuu onneksi pelastamaan maan juutalaiselta vitsaukselta.

Ikuinen juutalainen on yksi heikoimmista ja tylsimmistä propagandaleffoista, joita olen koskaan nähnyt. Fritz Hippler on myöhemmissä haastatteluissa todennutkin, että kyse on enemmän Goebbelsin itsensä henkisestä tuotoksesta kuin kenenkään muun. Hippler itse oli esimiehensä kanssa jatkuvasti riidoissa ja päätyi täydennysmiehenä rintamalle sodan loppuvaiheessa. Ikuista juutalaista Hippler on kuvannut elämänsä suurimmaksi virheeksi, jonka ylleen asettamaa häpeällistä leimaa tämä saikin kantaa lopun ikänsä.


Arvio: 1/5


DER EWIGE JUDE, 1940 Saksa
Ohjaus: Fritz Hippler
Käsikirjoitus: Eberhard Taubert
Näyttelijät: Adolf Hitler, Albert Einstein, Charles Chaplin, Curt Bois, Peter Lorre

Tahdon riemuvoitto (1935)

Kyllä te tiesitte, että tämähän täältä tulla tupsahtaa, kun The Victory of Faithinkin sain vihdoin aikaiseksi ladata eetteriin. Tahdon riemuvoitto lienee muinaisen natsi-Saksan elokuvataiteellisista tuotoksista ainut varsinaisesti kansainväliselläkin tasolla juhlittu, palkittu ja jopa moneen kertaan jäljitelty, vaikka muutaman ihan näkemisen arvoisen helmen siltä suunnalta jälkiviisaana tiedänkin. Natsien noustua valtaanhan käytännössä koko Saksan silloinen kulttuuri- ja tiedeväki lähti pakosalle, seurauksena maan kulttuurielämän taantuminen joitain yksittäisiä yritteliäitä tekijöitä lukuun ottamatta.

Leni Riefenstahl aloitti uransa vuorikiipeilyelokuvien tähtenä, mutta vaihtoi myöhemmin valokuvaukseen ja elokuvaohjaukseen osin eräissä kuvauksissa saamansa vamman seurauksena. Tahdon riemuvoiton kohdalla suhteet maan johtoon olivat jo siinä määrin lämmenneet ja elokuvapropagandan arvo ymmärretty myös johtokunnan piirissä, että tämä sai käyttöönsä käytännössä koko valtakunnan rajattomat resurssit ja parhaat osaajat elokuvansa tekoa varten. Suoralta kädeltä voikin jo sanoa, että The Victory of Faithin kärsimät lapsentaudit ovat käytännössä tipotiessään, kasvottomien massojen muodostamat rivit virheettömiä ja vaikutelma pelkästään jo siksi valovuosia kenraaliharjoitustaan voimakkaampi.

Palatkaamme kuitenkin alkuun. Aivan ensimmäisessä kohtauksessa Hitler lentää kokoon kerääntyvän kansan yli lentokoneensa kanssa kuin myyttinen sankari. Heti ensimmäisissä kuvissa nähdään kirkontornissa liehuvia hakaristilippuja sekä suurta johtajaa tervehtiviä kansallispukuisia naisia, lapsia ja vanhuksia. Suuri johtaja yhdistää sukupolvet ja kansan, aate on suuri ja virheetön ja tuo loistavan menneisyyden takaisin pitkän pimeän vaiheen jälkeen. Samoin on takaisin tullut sotilaallinen voima, asevarustelu ja preussilainen militarismi, jotka hetkellisesti Weimarin Saksasta oli maasta kuohittu. Hitlerin ja kumppaneiden spektaakkelia voinee suoraan verrata vaikkapa Neuvostoliiton vappuparaateihin ja Nicolae Ceauseskun pompöösit mittasuhteet saaneeseen poliittiseen teatteriin.

On tässä myös poliittisia puheita, mutta ne lienee tarkoitettu aikalaisyleisölle eikä niillä siksi ole kokonaisuuden kannalta kovin suurta merkitystä. Shown yksi pointti kuitenkin on selvästi ollut korostaa, miten puolue tuo kasvottomalle massalle terveyttä ja leipää sekä järjestyksen laman ja synkän kaoottisen 20-luvun jälkeen. Kollektivistisen sanoman hengessä vain puolueen johtohahmot tunnetaan nimeltä, kaikki muu on vain osa ihmislihan muodosta nimetöntä geometrista muodostelmaa. Muistan lukeneeni Tahdon riemuvoiton estetiikan saaneen innoitusta Fritz Langin Niebelungen laulusta, mutta en väitä mitään, sillä viime näkemästä on jo sen verran aikaa. Fritz Langia itseään kosittiin valtakunnanohjaajan rooliin, mutta tämä päättikin paeta maasta.

Tahdon riemuvoitto on toisin sanoen melkoinen elämys, jos vain sattuu olemaan oikeassa mielentilassa sen katsomiseen. Kyseessä kuitenkin on melkein parin tunnin pituinen silmäkarkki täynnä palopuheita, sotilasmarsseja, näyttäviä geometrisia sommitelmia ja aikansa parasta kamera- ja leikkaustyöskentelyä. Kovinkaan innovatiivinen leffa Tahdon riemuvoitto ei periaatteessa ole, vaan sen hienous perustuu lähinnä tekijöiden taitoon hioa perinteisimmät propagandatemput sellaiseen täydellisyyteen, ettei jälkipolvilla ole ollut siihen enää mitään sanomista.

Leni Riefenstahl ohjasi vielä muutaman juhlitun teoksen ennen alan vaihtoa sodan jälkeen. Ehkä joskus intoudun käsittelemään vielä niitäkin.


Arvio: 5/5


TRIUMPH DER WILLENS, 1935 Saksa
Ohjaus: Leni Riefenstahl
Käsikirjoitus: Leni Riefenstahl, Walter Ruttmann
Näyttelijät: Adolf Hitler, Josef Goebbels, Martin Bormann, Max Amann, Rudolf Hess, Walter Buch

Beastars: 1. tuotantokausi (2019)

Tässä tämä nyt sitten on: täysiverinen Beastars-arvostelu melkein puolen vuoden pähkäilyn, jahkailun ja parin vähän muunkin pikku jutun käsiin leviämisen jälkeen. Alkuperäinen suunnitelmani oli lukea sekä sarjakuva että katsoa sarja ja lähteä vertailemaan niitä, mutta olosuhteiden pakosta joudunkin tyytymään tällaiseen puolikkaaseen tynkään. Mitä olen internetin muilta furryfaneilta kuullut, sarja kuitenkin seuraa erittäin uskollisesti alkuperäisteosta muutamia vähän suoraviivaistettuja kohtia lukuun ottamatta, joten aiheesta tuskin olisikaan ollut paljoa erikseen sanottavaa.

Hetkinen, furryja? Kyllä. Disneyn muutaman vuoden Zootropolis luonnollisesti poiki kokonaisen liudan sen menestyksellä ratsastavia furry-virityksiä, joista Beastars taitaa olla ainakin laadultaan korkeatasoisempia. Siihen yhtäläisyydet sitten käytännössä jäävätkin, sillä Beastars ei ideastaan huolimatta ole mitään lastenkamaa, vaan yllättävänkin aikuista ja loppuun asti mietittyä animedraama muutamalla ihan oikeasti oivaltavalla koukulla ja jopa erotiikkaan viittaavalla sisällöllä olematta kuitenkaan mitään hentaita, lonkeromamboa tai fetissipornoa.

Beastarsin tarina sijoittuu antropomorfisten eläinten asuttamaan maailmaan, jossa lihansyöjät ja ravintoketjussa näiden alapuolella olevat elävät rinta rinnan, mistä tietenkin ongelmia seuraa. Vaikka päällisin puolin rauha näyttäisikin vallitsevan lajien välillä, on todellisuus jotain aivan muuta: värikkään ja huolettoman eläinten kaupungin pimeillä kujilla diilataan pikkueläinten lihaa, kasvissyöjien mieliä hallitsevat ennakkoluulot lihansyöjiä kohtaan sekä korruptio ja rasismikin ovat mitä arkisinta bisnestä. Mihinkään näistä ei ole olemassa helppoja ratkaisuja, eikä niitä Beastarsissa varsinaisesti pyritäkään lopullisesti ratkaisemaan.

Itse tarina seuraa ison pahan suden ja valkoisen kaniinin kiellettyä rakkautta. Ymmärsittekö? Satusymboliikkaa. Iso paha susi on oikeasti melkoinen lusmu ja lihansyöjän vaistonsa tukahduttaneena omasta miehuudestaan epävarma kaveri, kun taas valkoinen kani on kirjaimellisesti koko luokan lortto, joka makaa miesten kanssa kokeakseen itsensä muuksikin kuin vain muiden säälin passiiviseksi kohteeksi. Tarinaa on vähän turhan vaikea lähteä selittelemään alkua pitemmälle spoilaamatta, joten tyydyn tässä vain lyhyesti toteamaan, että yllä mainittu kuvio pyörii hyvin vahvasti jo aiemmin kuvatun yhteiskunnallisemman sanoman ympärillä.

Ihan kirjaimellisesti ensimmäinen näköhermoon iskevä aspekti Beastarsissa on sen erottuva visuaalinen toteutus, joka alkuvideossa muodostuu värikkäästä stop motionista ja tarinaosuuksissa kolmiulotteisen tietokoneanimaation sekä käsinpiirretyn kaksiulotteisen animaation fuusiosta. Tämä on aika teknistä ja vaikea selittää, mutta vähän samanlaista tekniikkaa on sovellettu videopeligrafiikoissa iät ajat. Ensimmäisen jakson kohdalla tietty alkuhämmennys söi vielä katselunautintoa jonkin verran, mutta loppua kohden erilaista toteutusta ei enää edes huomaa edes silloin kun tekijät väläyttelevät erilaisilla yksinomaan käsinpiirretyillä tehosteilla ja trikeillä.

Ei siitä tosiasiasta kyllä pääse mihinkään, että Beastars on parasta ja oivaltavinta furryviihdettä vuosikausiin – jopa makoisampaa kuin se taannoinen Disneyn hauska viritelmä. Ehkä pienenä moitteena tästä tulevaisuuden genreklassikosta voi vielä tässä vaiheessa sanoa, että sarjahan on vasta alussa ja suuri osa ensimmäisestä kaudesta meni jo siksi pelkästään hahmojen ja maailman esittelyyn itse ydintarinan kustannuksella. Jos sarjan tekijät pystyvät jatkossa pitämään riman näin korkealla, voi Beastarsilta odottaa tulevaisuudessa vaikka mitä. Toivoa sopii, että ”vaikka mitä” kattaisi myös sen alkuperäissarjakuvan suomennoksen, mutta epäilen vahvasti.

Ette ehkä näe tätä, mutta häntäni heiluu just nyt. Hau, hau!


Arvio: 4.5/5


BISUTAZU, 2019 Japani
Ohjaus: Shin'ichi Matsumi
Käsikirjoitus: Nanami Higuchi, Paru Itagaki
Näyttelijät: Atsumi Tanezaki, Chikahiro Kobayashi, Junya Enoki, Sayaka Senbongi, Takaaki Torashima, Yoshiyuki Shimozuma, Yuki Ono, Yuko Hara, Yuma Uchida

The Victory of Faith (1933)

Varmaan jokainen vähänkään elokuvia katsonut ja historiaa harrastava tunnistaa Leni Riefenstahlin propagandaklassikko Tahdon riemuvoiton vuodelta 1935. Siis sen klassikkodokkarin, joka taltioi uudistuneen natsipuolueen voimansa tunnossa Nürenbergin massiivisessa vuoden 1934 puoluekokouksessa. Harva kuitenkin tietää, että kyseessä on oikeasti remake tästä paria vuotta aikaisemmin ilmestyneestä ”Uskon voitosta”, jonka tarkoitus oli juhlistaa juuri vast’ikään tapahtunutta puolueen valtaannousua. Kahden lähes identtisen elokuvan välillä uskvain syvissä riveissä nimittäin suoritettiin erinäisiä puhdistuksia ja puolue päätti kuvata koko jutun uudelleen, mutta vieläkin paremmin.

Periaatteessa kaksi elokuvaa ovat lähes identtiset kuvaukset puolueen kokoontumisesta massiivisine marsseineen ja lauluineen, mutta tässä tapahtumat ovat eri järjestyksessä: Tahdon riemuvoiton lopun puheet on sijoitettu alkuun, mahtava kymmenien tuhansien puolekokous keskelle ja pikkutarkkaan koreografioidut marssit loppuun. Sanomakin on elokuvissa sama: yhtenäisyys ja voima; tällaisia sotilasparaateja ja yhtenäisiin uniformuihin ja muodostelmiin asetettuja massoja ei maassa nimittäin oltu nähty sitten edellisen sodan ja Versaillesin rauhansopimuksen.

Leni Riefenstahl ei itse ollut tiettävästi ollenkaan tyytyväinen tähän versioon, sillä aikaa ei kiireen vuoksi annettu sen enempää kunnolliseen koreografioiden suunnitteluun kuin leikkaukseenkaan. Elokuvataide itsessään oli puoleen johtomiehille vielä sen verran mitätöntä näpertelyä, ettei tämän tekijöille annettu paikan päällä edes lupaa kuvata vapaasti vaan Riefenstahl joutui kameramiehineen jatkuvasti turvamiesten ahdistelun kohteeksi. Kiire näkyy etenkin ensimmäisessä puolikkaassa, jossa kansa tuntuu olevan asettunut vähän miten sattuu, isoissakin muodostelmissa on selvästi aukkoja keskellä ja moni rivimieskin tervehtii puoluejohtoa vähän sinne päin.

Loppua kohden alkaa meno parantua selvästi. Todennäköisesti puolue panosti omasta takaa erilaisiin muodostelmiin, massatilaisuuksiin ja marsseihin sen verran, ettei kuvausryhmän ongelmilla ollut niiden näyttävyyteen kovinkaan paljoa vaikutusta. Tahdon riemuvoitossa nämäkin on kuitenkin tehty huomattavasti paremmin. Tarkempiinkin vertailuihin pääsisi ehkä molemmat teokset rinnakkain katsomalla, mutta jätän tehtävän suosiolla aiheesta kiinnostuneiden lukijoiden huoleksi.

Uskon voitto ei ole mikään Tahdon riemuvoiton veroinen mestariteos, mutta se on historiallisena kuriositeettina vähintäänkin mielenkiintoista laatua. Suuri osa tässä esiintyvistä puolueen miehistä tapatettiin myöhemmin pitkien puukkojen yössä ja kaikki tämän elokuvan kopiot määrättiin tuhottavaksi poliittisista syistä. Kuitenkin Leni Riefenstahl ehti ennen sitä käymään Iso-Britannian yliopistoissa luennoimassa kuvaamistekniikoistaan ja sillä tiellä lahjaksi annettu, ainut tuholta säästynyt negatiivi löydettiin muutama vuosi sitten unohdettuna saarivaltion varastojen kätköistä ja on nyt Riefenstahlin muiden töiden tavoin vapaasti katsottavissa rauenneiden tekijänoikeuksien vuoksi.


Arvio: 4/5


DER SIEG DES GLAUBENS, 1933 Saksa
Ohjaus: Leni Riefenstahl
Käsikirjoitus: Leni Riefenstahl
Näyttelijät: Adolf Hitler, Ernst Röhm, Hermann Göring, Joseph Goebbels, Julius Streicher, Rudolf Hess

Record of Lodoss War (1990)

Viime aikoina on ollut sellaiset määrät murhetta ja stressiä, ettei ole ehtinyt syömään tai nukkumaan kunnolla kaikelta otetulta osumalta. Siksi päätinkin jälleen pitkästä aikaa päästellä höyryjä katsomalla vähän animea. En tietenkään valinnut arvosteltavaksi mitä tahansa ennestään tuntemaani yksilöä, vaan intouduin katsomaan Record of Lodoss Warin yksinkertaisesti muutaman näyttävän stillkuvan ja mukavasti päähän soimaan jäävän popahtavan soundtrackin perusteella. Kumpaankin törmäsin vahingossa ja pyytämättä, mutta olen nauttinut niistä varovaisesti jo päiväkausia. Luonnollisesti toivoin myös animen tuottavan vähintään yhtä paljon mielihyvää – ja sain pettyä.

Record of Lodoss Warin konseptin tai perusidean tuntemiseksi ei oikeasti tarvitse lainkaan tuntea nimiä tai erillisiä taustatarinoita, riittää kun tuntee tyypillisimmän mahdollisen länsimaisen fantasiatarinan arkkityypin, vähän sellaisen kuin vaikkapa Dragonlance-romaanit tai Taru sormusten herrasta -trilogian. Nimeltä mainittujen tavoin myös Lodoss War sijoittuu länsimaista keskiaikaa romantisoivaan satumaahan, jossa pahuuden voimat nostavat jälleen päätään pitkän rauhallisen hiljaiselon jälkeen, lohikäärmeet heräilevät horroksestaan ym. ja niiden perinteisten fantasiasankareiden on pistettävä kova kovaa vastaan. Pyörää ei siis todellakaan ole edes yritetty keksiä uudelleen.

Eli noin niin kuin luovassa mielessä Dungeon & Dragonsin ideoita avoimesti palvovaan japanilaiseen kirjasarjaan perustuva Record of Lodoss War limboaa sellaisella intensiteetillä, että kaikenlainen ilo ja löytämisen riemu valuvat jo ensimmäisten muutamien jaksojen kuluessa hiekkaan erilaisten anime- ja fantasiakliseiden järsiessä tarinan vähiä hedelmällisiä aineksia kuin myyrät hedelmäpuun juuria. Itselleni kaikkein yllättävimpänä tuli kuitenkin tieto, että kyseessä on ilmeisesti ollut julkaisuaikaan varsin suosittu sarja, joka poiki kylkiäisinä muutaman samaan kokonaisuuteen sijoittuvan pelin ja sarjakuvankin.

Jos Record of Lodoss Warista voi siis jotain erityisen positiivista sanoa nykyajan länsimaisen katsojan näkövinkkelistä, niin toiminta on parhaimmillaan oikein näyttävää, laadultaan heittelevä animaatio paikoin jopa hurmeista ja ääninäyttelijätkin edustavat kauttaaltaan alan kovaa ammattitasoa, mutta kun kaikenlainen oma luovuus ja mielikuvitus loistavat näin täydellisesti poissaolollaan, ei muikea audiovisuaalinen antikaan riitä lopputulosta pelastamaan. Record of Lodoss War katsomiseen meni yhteensä muutama tuntia aikaa, mutta olisin voinut yhtä hyvin käyttää senkin vain kuuntelemalla sarjan soundtrackin parempia paloja.

Itse asiassa mielenkiintoni Record of Lodoss Warissa alkujaan herättikin huomattuani suosikkipelisarjani Lunarin saaneen tästä selvästi innoitusta. Toisin kuin tässä, sen tekijät oikeasti panostivat ikiomaan velmuun persoonallisuuteen ja joka suhteessa äärimmäisen nautittavaan lopputulokseen siitäkin huolimatta, että kokonaisuus siinäkin periaatteessa kierrättää muutamia genrensä perinteisimpiä trooppeja ja fantasiakliseitä. Toiset taitaa kierrätyksen ja uusiokäytön, toiset ei.


Arvio: 2/5


RODOSU-TO SENKI, 1990 Japani
Ohjaus: Akinori Nagaoka, Akio Sakai, Katsuhisa Yamada, Kazunori Mizuno, Shigeto Makino, Taiji Ryû
Käsikirjoitus: Hitoshi Yasuda, Mami Watanabe, Ryo Mizuno
Näyttelijät: Akira Kamiya, Hideyuki Tanaka, Ichirô Nagai, Kappei Yamaguchi, Norio Wakamoto, Takeshi Kusao, Tesshô Genda, Yoshisada Sakaguchi, Yumi Tôma

Tenchu! (1969)

Näin kammottavan kevättalvisen perjantai-illan ratoksi lienee paikallaan poistaa loputtomilta katselulistoiltani jälleen yksi pitkän linjan samuraiklassikko genremestari Hideo Goshalta. Varovaisella mututuntumalla voisin jopa kehaista Tenchua, jos nyt ei varsinaisesti maestron komean uran, niin ainakin sangen menestyksekkään vuosikymmenen täydellisestä kruunaamisesta. Three Outlaw Samurain, Samurai Wolfin ja Steel Edge of Revengen kaltaisten genrensä ehdottomien helmien jälkeen tällainen erityinen kehu tuntuu jo ajatuksena huikealta – kuin edellisistä nyt vielä pystyisi oikeasti paljon parantamaankin!

Totta se kuitenkin on – etenkin jos se minun mielipiteestäni on kiinni. Ohjaajansa filmografiassa hyvin kuvaavasti Tenchun tapahtumat sijoittuvat Shogunin viimeisille vuosille, nousevan keisarinvallan ja keskushallinnon aikaan 1800-luvulle. Okada Izo on yksi neljästä hitokiristä eli pelätystä miekkamestarista, jonka taidot on käytännössä valjastettu palvelemansa klaanin vihollisten raakalaismaiseen teurastamiseen. Kuuluisan tappajan elämä ei kuitenkaan ole vain hurmeisesta surmatyöstä toiseen lipumista, vaan kaiken aikaa ihmistä suuremmat yhteiskunnalliset voimat ohjaavat historian kulkua kohti samurailuokan väistämätöntä tuhoa sekä hitokirien joutumista keskelle suurempaa salaliittoa, jolla päätepiste voi olla vain traagista laatua.

Pitipä silkasta uteliaisuudesta lukemani pienen pätkän todellisten hitokirien historiasta – Tenchu siis perustuu löyhästi tositapahtumiin. Todellinen Okada Izo oli yksi aikansa pelätyimmistä salamurhaajista Japanissa, vaikka Gosha lieneekin etenkin loppua kohden kaunistellut hahmoaan huomattavasti verrattuna raadolliseen esikuvaansa. Elokuvan Izo on yksinkertainen ja hyvin inhimillinen hahmo, jonka ainut tie elämässä kulkee yksin tappamisen ja karun väkivallan kautta, vaikka lopussa tämä alkaakin selvästi katua tekojaan ja hakea vapautusta syyllisyydestään. Toista hitokiriä ja salamurhaajaa tulkitsee kirjailijalegenda Yukio Mishima, joka kuoli myöhemmin täsmälleen samoin kuin roolihahmonsa Tenchussa: seppukun kautta.

Goshan tuntien lienee tarpeetonta erikseen mainita Tenchunkin sisältävän paljon dialogia ja etenevän pahimmillaan hyvinkin verkkaisesti, mutta toisin kuin esimerkiksi Steel Edge of Revengen kohdalla, tällä haavaa itselleni ei tullut aika laisinkaan pitkäksi, vaan kaikki tuntui kerrankin pikkuhiljaa rakentuvan johdonmukaisesti kohti jotain paljon suurempaa ja mahtavampaa ilman turhalta kalskahtavaa täytemateriaalia tai muuta tyhjäkäyntiä. Kerrankin räjähtävää ja poikkeuksellisen likaista samuraitoimintaakin oli muistettu ripotella tasaisesti pitkin juonta, joten senkään puolesta ei tylsä päässyt kiipimään puseroon kuin vasta lopussa, jossa tappajasta kertovaan tarinaan sopivan perinteikkään jännittävän loppumittelön sijaan vastassa onkin petollisen rauhallinen ja himmeä päätös vailla vihollisen verta ja suolenpätkiä.

Niinpä niin, mutta kaikkea ei näköjään sittenkään voi saada. Tosielämässä Shogunia vastaan kapinoineiden hitokirien aika päättyi lopulta yhdessä muun samurailuokan kanssa Satsuma-kapinan tuhkissa vuonna 1877. Mutta se onkin vallan toinen tarina, johon asti ei tällä kertaa vielä päästäkään. Palatakseni kuitenkin takaisin aiheeseen, on Hideko Goshan teos erinomaisen kelpoisaa samuraiviihdettä, mutta itse olisin toivonut loppuun klimaattisemman ratkaisun vaikka sitten historiallisen tarkkuuden kustannuksellakin. Silti, kyseessä on hieno ja onnistunut genrensä edustaja kaikkine pienine puutteineenkin.


Arvio: 4.5/5


HITOKIRI, 1969 Japani
Ohjaus: Hideo Gosha
Käsikirjoitus: Ryotaro Shiba, Shinobu Hashimoto
Näyttelijät: Mitsuko Baisho, Noboru Nakaya, Shintarô Katsu, Takumi Shinjo, Tatsuya Nakadai, Yûjirô Ishihara, Yukio Mishima