Yön naiset (1948)

Muutaman edellisen elokuvansa verran Kenji Mizoguchi keskittyi lähinnä saarnaamaan länsimaisen sotilashallinnon puristuksissa amerikkalaisen liberaalin kulttuurin ylivertaisuutta, mistä sen enempää silloinen yleisö kuin itsekään on pitänyt alkuunkaan ja kyseessä onkin helposti ohjaajan huonointa aikaa laadullisesti ja muutenkin.

Mutta positiivisena puolena pohjakosketuksesta on yleensä suunta vain ylöspäin. Ilmeisesti silloinen tiukka sensuuri oli avoimempi ohjaajan tyypilliselle feministisemmälle otteelle, sillä ohjaaja päätti tällä hylätä Naisten voiton sekä Näyttelijätär Sumakon rakkauden tökerön propagandan ja palata takaisin nykyisten ja tulevien elokuviensa suosikkiaiheiden, yhteiskunnan laitapuolilla elävien ja prostituoitujen pariin,

Yön naiset on tarina Fusakosta, jonka mies on kadonnut sodassa ja jonka ainut lapsi kuolee tarkemmin nimeämättömään sairauteen. Pienen romanttisen kuvion päätteeksi Fusako alkaa elättää itsensä panpan-tyttönä, seksuaalisia palveluja kaupittelevana köyhänä sotaleskenä.

Ennen tämän elokuvan tekemistä, tarkemmin sanottuna 40-luvun alussa Mizoguchin vaimo alkoi kärsiä mielenterveysongelmista ja päätyi lopulta laitokseen, mistä ohjaaja alkoi tuntea lopun ikänsä voimakasta syyllisyydentunnetta ja jota mies sittemmin siirsi myös myöhempiin elokuviinsa. Yön naiset onkin yksi synkimpiä ja armottomimpia ohjaajan teoksista; tapahtumat sijoittuvat vanhan Japanin raunioille, jossa ihmissuhteet määritetään rahassa ja yhteiskunnan pohjasakka taistelee verisesti vaikka sitten romukasan omistuksessa.

Yhdessä kohtaa nainen raiskataan, mutta seuraavassa kohtauksessa koko juttu on jo unohdettu sillä nainen on saanut rahansa. Mies häipyy tämän elämästä yhtä nopeasti yön pimeyteen kuin on tullutkin. Samassa kohtauksessa joukko naisia varastaa raiskatun vaatteet ja jättää tämän puolialastomana katuojaan. Moraali on kadonnut maailmasta eikä toivoa paremmasta enää ole.

Yön naiset on Mizoguchille vähän samaa mitä joku Tokyo Twilight Yasujiro Ozulle - ja se on pelkästään hyvä juttu. Ainut harmittava puoli tässä vain on, ettei Mizoguchi tunnu täysin vieläkään päässeen irti aiempien elokuviensa saarnaavuudesta vaan tässä on selvästi muusta tekstistä räikeästi erottuvia katsojalle osoitettuja kantaa ottavia dialoginpätkiä. Ilman edellisiä tästä olisi helposti saanut ainakin neljän ja puolen tähden elokuvan, mutta ei kun ei niin ei.

Aivan liian pitkän pimeämmän kauden jälkeen Mizoguchin Yön naiset onkin loistava, muttei läheskään täydellinen paluu asian timenttisempaan ytimeen. Pieniä ryppyjä on vielä jäänyt sinne tänne, mutta enimmäkseen kokonaisuus on jo kuosissaan. Oikeastaan tämä toikin vähän mieleen Punaisten lyhtyjen kadun, muttei aivan yllä samalle tasolle sen kanssa.



Arvio: 4/5



YORU NO ONNATACHI, 1948 Japani
Ohjaus: Kenji Mizoguchi
Käsikirjoitus: Eijirô Hisaita, Yoshikata Yoda
Näyttelijät: Kinuyo Tanaka, Sanae Takasugi