Talking Head (1992)

Talking Head on jälleen niitä mystisiä elokuvia Mamoru Oshiin tuotannosta, joista löytää helposti paljon tietoa ja lähes poikkeuksetta ylistäviä arvosteluja ympäri internettiä, mutta jonka toimivan kopion löytäminen tuntuu olevan aivan uskomattoman vaikeaa jopa digiaikana. Tämä voi tarkoittaa vain kahta asiaa: kyseessä on pakko olla jonkinlainen unohdettu mestariteos tai sitten Oshii on vain tapansa mukaan ufoillut niin antaumuksella, ettei massayleisö ole koskaan lämmennyt tälle. Jotenkin ihmeen kaupalla onnistuin tämän viimein näkemään ja sain vahvistuksen epäilyksilleni. Tämä on ehkä häröintä Oshiita koskaan.

Elokuvan tarina sijoittuu jonnekin luovan hulluuden ja Oshiin koko elokuvatuotannon käsittävään päänsisäiseen maailmaan. Juoni kertoo Talking Head -nimisen elokuvan tuotannosta. Pahaksi onneksi elokuvan ohjaaja on kadonnut mystisesti ja tilalle palkataan Shigeru Chiban esittämä ”haamuohjaaja”, jonka kerrotaan osaavan imitoida vaivattomasti muiden ohjaajien tyylejä. Ongelmat eivät kuitenkaan lopu tähän, sillä elokuvan tekijätiimin jäseniä alkaa kuolla matkan varrella mitä mielikuvituksellisimmin tavoin.

Käytännössä juonella ei ole tässä mitään merkitystä, sillä suurin osa koko elokuvan sisällöstä on pelkkää surrealistisesta tilanteesta toiseen soljuvaa luovuutta, elokuvanteon filosofiaa ja taiteenalan historiaa sivuavaa dialogia Dogvilleä muistuttavissa teatterilavasteissa kuvattuna. Käytännössä kyseessä on eräänlainen skitsofreeninen metaelokuva, jossa oikeita elokuvantekijöitä parodioivat hahmot itse tietävät olevansa osa elokuvaa. Parodiahahmoista mainittakoon alussa nähtävä käsikirjoittaja, joka saarnaa realismista, mutta pitää itse muovista makkaroita tursuavaa tekovatsaa sekä tupakkaa kiskovaa tekopäätä ja jonka kaulavaltimosta pukkaa horsmaa. Only in Japan...

Kaikkein mielenkiintoisinta sisältöä tässä ovat kaikenlaiset viittaukset Oshiin menneisiin ja tuleviin elokuvaprojekteihin. Talking Head on kuvattu pitkälti The Red Spectaclesin lavasteissa, jossa salaperäinen naisen pää on korvattu Talking Headin julisteilla. Kuvaus on tehty punaisen filtterin läpi kuin katsoisi tapahtumia punaisten aurinkolasien läpi ja kohtauksesta toiseen tapahtumia seuraa sivusta mystisen punanuttuisen naisen aave. Viimeisessä kuvassa naisen aave nähdään televisiossa (ns. ghost in the machine), mikä on ilmiselvä viittaus pari vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Ghost in the Shelliin. Vielä kun osa Talking Headin hahmoista on miimikoita ja kahvikin Kerberos-merkkistä, osuvat kaikki mahdolliset palaset kohdalleen.

Henkilökohtaisesti haluaisin pitää tästä elokuvasta äärimmäisen paljon; tässä on kaikki sellainen oshiimainen luova hulluttelu ja filosofinen onanointi läsnä, jota tällaisilta elokuvilta voi vain koskaan toivoa. Liika dialogivetoisuus ja ehkä vähän liian pitkälle viety ufomeininki kuitenkin syö tätä elokuvaa pahasti. Ongelma on tälläkin kertaa pitkälti sama kuin Marokossa: dialogi on lennokasta, sitä on erittäin paljon ja sitä ammutaan niin nopeasti sarjatulena, että jossain vaiheessa tästä menosta vain yksinkertaisesti putoaa kärryiltä ja elokuva alkaa viimeistän siinä vaiheessa tuntua äärimmäisen raskaalta ja puisevalta. Teknisesti tämä ei varmaan ole kaikkein huonoin Oshiin tuotannosta, mutta sen verran överiä meininkiä tässä on, ettei tätä kai voi suositella kuin kaikkein kovimmille miehen faneille ja todella hämärien taide-elokuvien ystäville.

Arvio: 3/5

TOKINGU HEDDO, 1992 Japani
Tuotanto: Mamoru Oshii
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Mamoru Oshii
Näyttelijät: 

Maroko (1990)

Mamoru Oshiin Maroko on niitä elokuvia, joita taitaa Japanin ulkopuolella asustavan jästin olla mahdotonta katsoa missään muodossa. Tämä elokuva on käytännössä puoleentoista tuntiin tiivistetty versio Oshiin luomasta kuusiosaisesta minisarjasta. Tätä lyhennettyä versiota ei ole koskaan taidettu julkaista Japanin ulkopuolella ja kaikesta päätellen sitä ei epätoivoinen löydä edes internetin pimeimmiltä perukoilta, joten kyseessä on melkoisen poikkeuksellinen harvinaisuus. Siispä joudun tässä kohtaa tekemään poikkeuksellisen teon ja arvostelemaan elokuvan helpommin löytyvän minisarjan perusteella. Käytännössä kyse on kuitenkin täsmälleen samasta asiasta, mutta sarja on vain kestoltaan jonkin verran pitempi.

Elokuva kertoo tarinan Yomotan perheestä, johon eräänä kauniina päivänä ottaa yhteyttä Maroko-niminen nuori nainen, joka ilmoittaa olevansa perheen 17-vuotiaan pojan aikakoneella saapunut pojantytär. Kutsumattoman vieraan yllättävä saapuminen suistaa perheen elämän täysin ennalta-arvaamattomaan kaaokseen. Perheen raivostunut äiti kävelee ensitöikseen tiehensä ja palkkaa yksityisetsivän selvittämään Marokon todellisen henkilöllisyyden. Elokuva on tiettävästi jaettu sarjan mukaisesti kuuteen episodiin, jossa kussakin on vähän omanlaisensa lyhyt tarina perheen ja Marokon omituisista vaiheista ja absurdeista käänteistä.

Tämä on jälleen niitä taatun hämäriä Mamoru Oshiin tuotoksia, joissa pakosti ensimmäinen puolituntinen menee pelkästään hämmästellessä mitä ihmettä tässä oikeasti tapahtuu. Ensinnäkin jokainen episodi alkaa lyhyellä ornitologisella mockumentarylla, joiden aihe liittyy tavalla tai toisella kunkin episodin tapahtumiin. Sarja itse on toteutettu japanilaisena nukketeatterina ja kaikki sen hahmot ovat marionetteja, jotka yleensä itse tiedostavat olevansa pelkkiä nukkeja. Tyypillisesti hahmot laukovat jatkuvasti kirjavan itseironisia ja absurdeja aivoituksia ja rikkovat neljättä seinää oikein urakalla. Monesti tapahtumien taustalla kuullaan vielä kuvitteellisen yleisön naurua, viheltelyä ja aplodeja.

Jos sattuu odottamaan jotain Patlabor 2: The Movien tai Ghost in the Shellin kaltaista audiovisuaalista tunnelmointia tai kuvallisen kerronnan juhlaa, joutuu valitettavasti pettymään. Marokossa Oshii ilmeisesti pyrki keskittymään nimenomaan dialogivetoisempaan kerrontaan ja toisinaan kokonaiset episodit sijoittuvat tylsästi yhteen ainoaan suljettuun tilaan. Jos sattuu omaamaan vähänkään huonomman keskittymiskyvyn, tämän sarjan erinomainen ja nopealla tahdilla tykittävä dialogi tulee ennemmin tai myöhemmin menemään täysin yli hilseen ja viimeistään siinä vaiheessa koko homma alkaa maistumaan nopeasti puulta. Perinteisempään Oshii-tyyliin päästään vasta aivan viimeisessä episodissa, jossa Kenji Kawain takuuhyvä musiikkikin pääsee jälleen oikeuksiinsa.

Yksi merkillinen asia Marokosta kuitenkin jäi vahvasti mieleen. Tässä minisarjassa on erittäin paljon viittauksia Blade Runneriin, joka sattuu vielä olemaan Mamoru Oshiin suosikkielokuvia. Itse uskon, että koko tähän sarjaan ja elokuvaan saatu nukkeidea tulikin nimenomaan Blade Runnerin lopun kohtauksesta, jossa Priss on piiloutunut nukkejen sekaan viitaten replikanttien nukkemaisuuteen. Tätä samaa nukkeideaa ja nukkesymboliikkaa Oshii viljelee edelleen Ghost in the Shellissä ja Ghost in the Shell 2: Innocence käytännössä perustuu pelkästään sille. Tavallaan Marokoa voi siis pitää jonkinlaisena puuttuvana lenkkinä Blade Runnerin ja Ghost in the Shellin välillä.

MAROKO, 1990 Japani
Tuotanto: Hiroshi Umezaki
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Mamoru Oshii
Näyttelijät: Kenichi Ogata, Machiko Washio, Masako Katsuki, Tesshô Genda, Toshio Furukawa

Maximum Surge (2003)

Viimeisen parin viikon aikana on tullut syystä tai toisesta katseltua ja arvosteltua enimmäkseen masentavan huonoja tai muuten vain kelvottomia töräyksiä, joista sai parhaimmillaankin lähinnä päiväkaupalla kestävän pääsäryn ja pahoinvointia. Eeppinen Mamoru Oshii -maratonkin jäi näiden vuoksi turhaan seisomaan päiväkausiksi. Tämän arvostelun yksinkertaisena ideana on puhdistaa mieli kaikesta kerääntyneestä visvasta vieläkin pahemmalla myrkyllä, eli toisin sanoen tarkoitus oli etsiä käsiin mahdollisimman kelvoton elokuva ja totaalinen rappiotaiteen merkkiteos, jota kukaan selväjärkinen ei lähtisi katsomaan edes maksusta.

Sanon jo nyt, että Maximum Surge tai kuvaavammin ”Game Over” saattaa hyvinkin olla kaikkien aikojen huonoin videopelielokuva, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt. Tällä leffalla on eri julkaisuissa käytetty useita eri nimiä todennäköisesti tekijänoikeussyistä, mutta itse uskon, että tekijät ovat tarkoituksella koettaneet hämätä katsojia eri nimillä elokuvan surkeuden takia. Tämä on käytännössä miljoonabudjetilla tehty televisioelokuva, mutta se on julkaistu myöhemmin myös DVD:llä, jota saattaa hyvällä tuurilla vielä löytää divarien ja kirppisten alelaarien pohjilta puoli-ilmaiseksi. Suomalaisen Game Over -televisiosarjan tai -elokuvan kanssa tällä ei ole mitään tekemistä.

This is exactly how it feels to watch this piece of shit.

Toisin kuin esimerkiksi jo ensimmäisillä kuvillaan allekirjoittaneen raivon valtaan saaneen Ben-Hurin tapauksessa, Maximum Surge pistää ketuttamaan jo ennen elokuvan katselua pelkällä DVD-kotelollaan, jonka etukannessa komeilee vihreää koodia Matrix-tyyliin, yläosaton nainen aseen kanssa ja päätähtien Yasmine Bleethin ja Walter Koenigin nimet. Todellisuudessa kansikuvan naisella tai Matrix-koodilla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä ja elokuvan päätähdetkin ovat niin tuntemattomia, että takakanteen jouduttiin lisäämään näiden kuvat ja kertomaan mistä muualta heidät tuntee. Lisäksi kumpikaan ei varsinaisesti näyttele tässä elokuvassa, vaan he esiintyvät mukaan editoidussa arkistomateriaalissa, jossa heidän vuorosanansa on toisten näyttelijöiden dubbaamia. Toisin sanoen tässä on mennyt kaikki mahdollinen täysin pieleen. Jos Norm of the Northilla on surkein julkaisu koskaan, niin tässä sitten historian kamalimmat kotelot. Koko komeuden kruunaa takakansi, jossa julistetaan isolla fontilla: ”Grab your joystick!”

Itse elokuva on sitten vieläkin kehnompi. Maximum Surgen päähenkilö on softafirmassa työskentelevä stereotyyppiseltä valkaistuilla hampailla, treenatuilla vatsalihaksilla ja sinisillä silmillä varustetulta kokoomusnuorelta näyttävä koko maailman jahtaama superhakkeri Steve Hunter, joka osoittaa vaarallisuutensa mm. lähettämällä roskapostia poliisin sähköpostiin ja murtautumalla omalle työpaikalleen. Steve Hunterin työpaikalla softafirmassa on kehitelty uudenlaista virtuaalitodellisuuteen pohjautuvaa peliä, jossa pelaaja ottaa mittaa firman kehittämän roskapöntön, pölynimurin ja MST3K:n robotin risteytykseltä näyttävästä supertekoälystä nimeltä Dexler.

Leikkiin tietysti kuuluu, että pienen softafirman luoma tekoäly pystyy jostain syystä halutessaan laukaisemaan kaikki maailman ydinaseet, aiheuttamaan ilmastonmuutoksen, ajamaan maailmantalouden lamaan ja manipuloimaan vaalituloksia mielensä mukaan. Luonnollisesti supertekoäly kehittää oman tietoisuuden ja superhakkeri Steve Hunter joutuu pelaamaan virtuaalipeliä estääkseen maailmanlopun. Käytännössä suurin osa elokuvasta seurataan Steve Hunteria istumassa nojatuolissa aurinkolasit päässä.

Yllä latelemani lyhyt juonireferaatti varmaan saa tämän elokuvan kuulostamaan jopa ihan järkevähköltä ja siedettävältä, mutta oikeasti asia ei ole näin. Käytännössä kaikki tämän elokuvan näyttelijät ovat kuin puusta veistettyjä toteemeja ja kaikki mahdollinen dialogi on niin tyhjänpäiväistä, ettei siinä parhaimmillaankaan tunnu olevan mitään päätä eikä häntää. Jostain kumman syystä jokainen kohtaus on tungettu mahdollisimman täyteen irtonaisia tietokoneen näyttöjä, joista kaikki valmistajien nimet ja logot on peitetty nerokkaan huomaamattomasti keltaisilla muistilapuilla. Maximum Surgen softafirma näyttää siltä kuin se olisi kuvattu isossa autotallissa ja näyttelijöiden rooliasuihin kuului pelkästään arkivaatteiden päälle laitettu valkoinen labratakki. Mihinköhän tietokoneohjelmointiin erikoistuneessa firmassa mahdetaan tarvitaan labratakkia? Tässä ei ole mitään järkeä.

Maximum Surgen tarina ja hahmot ovat luonnollisesti paperisen ohuita ja täysin unohdettavia – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Kyseessä on yksi elokuvan naisnäyttelijöistä, joka jostain syystä pitää silmälaseja ja minihametta. Tämä hahmo näyttää siltä kuin olisi joutunut jonkinlaiseen meikkaus- ja hiusgeelionnettomuuteen. Ehkä näyttelijä käveli kuvauspaikalle meikit toisessa kädessään ja ämpärillinen hiusgeeliä toisessa, kompastui omiin jalkoihinsa ja hups. Tämä on oikeasti ensimmäinen ajatus, joka tulee tästä parturin painajaisesta mieleen.

Kaikki edellä kuvattu on kamaluudestaan huolimatta ollut pelkkää esimakua varsinaiselle limboamiselle. En tiedä moniko muistaa vielä 90-luvun alussa kun CD-levyt olivat uusia ja markkinoille tungettin läjäpäin Full Motion Video eli FMV-pelejä, jotka koostuivat enimmäkseen näytellystä materiaalista sekä lisätyistä tehosteista ja jotka pääsääntöisesti olivat jotain Wing Commanderia, Tex Murphyä ja Gabriel Knightia lukuun ottamatta niin surkeita, että se kama sai alkuperäisen Mighty Morphin Power Rangersinkin näyttämään oikeasti tosi hyvältä. Maximum Surgen materiaalista melkein puolet on leikattu suoraan noista peleistä! Osa tämän leffan FMV-kamasta oli jopa niin huonoa, ettei se päätynyt edes peliin asti. Käytännössä tämä on siis kuin Uwe Bollin House of the Deadin peliä ja näyteltyä elokuvaa sekoittavat kohtaukset vedettynä seuraavaan potenssiin ja meno on juurikin niin kädetöntä menoa kuin miltä se kuulostaa. Ja tätä on siis melkein puolet koko elokuvan kestosta.

Tämän on pakko olla surkeimpia koskaan näkemiäni videopelielokuvia. Kyseessä on täydellinen audiovisuaalinen syöpä, joka kykenee haastamaan helposti tasaväkisesti maestro Bollin vastaavat taide-elämykset. Maximum Surge on vain niin mahdottoman uniikilla ja hölmöllä tavalla ryssitty läjä, ettei se edes jaksanut irrottaa Ben-Hurin kaltaisia raivon ja tuskan ulvahduksia. Tämä on oikeastaan kaikessa visvaisessa kuppaisuudessaan melkein jo ihan hupaisa tekele, jossa kuvauskin on hoidettu joten kuten kotiin ja leikkaus tuntuu kehnoimmillaankin erittäin johdonmukaiselta, eikä fyysinen pahoinvointikaan varsinaisesti yltänyt missään kohtaa Ben-Hurin tasolle vaikka tämä vähintään miljardi kertaa tylsempi onkin. Ei tämä ehkä maailman huonoin elokuva ole, mutta ei tätä kehtaisi kyllä kenellekään mennä suosittelemaan edes läpällä.

GAME OVER, 2003 Kanada, USA
Tuotanto: Maryvonne Miacle
Ohjaus: Jason Mourque
Käsikirjoitus: Keith Shaw
Näyttelijät: Alvin Sanders, Craig McNair, Dominika Juillet, Doug Abrahams, Marek Wiedman, Walter Koenig, Woody Jeffreys, Yasmine Bleeth

Bubblegum Crisis (1987)

Tässä kohtaa taitaa olla jo kulunut klisee todeta jonkin jutun olevan niin älyttömän nerokasta, että se voi tulla vain Japanista. Bubblegum Crisis on juurikin sitä ja paljon enemmän. Sarjan yksinkertainen idea on koota yhteen kaikki mahdolliset parhaat kasarikliseet ja tekoajan suosituimmat villitykset sekä puristaa niistä jotain uutta ja luovaa. Japanilaisten tapauksessa kovassa huudossa olivat ainakin kotoisat mechat, kyberpunk, Blade Runner, Terminator - tuhoaja ja Streets of Fire - Liekehtivät kadut. Nämä kun yhdistää, saadaan aikaan täydellinen käsistä karanneen kasariuden multihuipennus nimeltä Bubblegum Crisis.

Sarjan tapahtumat sijoittuvat maanjäristyksen jälkeiseen megakorporaatioiden hallitsemaan Tokioon ja vuoteen 2032. Genom-korporaatio on erikoistunut ihmisiä epäilyttävästi muistuttavien boomereiksi nimettyjen androidien valmistamiseen. Sarjan pääosassa on neljän nuoren naisen muodostama androidien metsästykseen sekä mechojen tuhoamiseen erikoistunut palkkionmetsästäjänelikko nimeltä Knight Sabers. Käytännössä jokainen sarjan jakso pyörii aiheen ympärillä pienin twistein ja yllätyskääntein. Luonnollisesti yksi Knight Sabersin jäsenistä on rock-yhtyeen laulaja, joka jo ensimmäisen jakson alussa valmistautuu elämänsä konserttiin. Mukana kuvioissa on myös takatukkainen poliisikaksikko, jolla sattuu myös olemaan taatun vihainen esimies. Suuri osa sarjan hahmoista on saanut nimensä suoraan Blade Runnerista.

Pohjimmiltaan Bubblegum Crisis on etenkin aluksi vähän höpsö sarja, mutta mitä pitemmälle se etenee, sen paremmaksi meno muuttuu. Iloinen yllätys ainakin itselleni oli, etteivät tekijät suinkaan ole koettaneet turhaan tyhmentää sarjaa massoille, vaan homma on alusta asti otettu tosissaan ja omassa kyberpunk-kontekstissaan tämä on melkeinpä yksi parhaista genren tuotoksista. Henkilökohtaisia suosikkijaksojani ovat nimenomaan neljännestä eteenpäin, viimeisen ollessa mielestäni ehkä koko sarjan paras. Gunsmith Cats: Bulletproofista tutun Kenichi Sonodan suunnittelemat hahmot ovat ilo silmälle alusta lähtien, samoin kauttaaltaan hyvältä näyttävä ja vauhdikas animaatio.

Parasta koko sarjassa on kuitenkin sen musiikit. Bubblegum Crisis suunniteltiin nimenomaan osittain musiikkivideomaiseksi toimintascifiksi; tähän houkuteltiin ja saatiinkin mukaan sen ajan kovia tekijänimiä ja esittäjiä. Ideana tässä oli alunperin julkaista jokaisesta jaksosta soundtrack ja läjä sinkkuja ja hyödyntää osia jaksoista erikseen julkaistavissa musiikkivideoissa. Monista tämän sarjan kappaleista tuli paikallisia listahittejä ja niiden vakiotulkitsija Kinuko Oomorista hetkellisesti iso tähti.

Tyypillinen rakenne kussakin episodissa on seuraavanlainen: jokainen jakso käynnistyy trendikkäällä rock-pop -kappaleella ja loppuu haikeaan voimaballadiin. Keskivaiheilla on tyypillisesti vauhdikas toimintakohtaus tai useampi, joiden taustalla tyttöbändi laulaa rauhasta ja rakkaudesta. Koko juttu kuulostaa paperilla älyttömän tyhmältä, mutta oikeasti Bubblegum Crisisin soundtrack on harvinaisen laadukasta jälkeä. Japanilainen kasaripop on oikeasti harvinaisen kaukana nykyisestä länsimaisesta kahden soinnun autotunerimputuksista. Näissä kappaleissa on selkeä rakenne, alku ja loppu, koukuttava kertosäe ja jopa ajan henkeen nättejä kitarasooloja.

Jopa lyriikat ovat toisinaan ihan ajatuksella kirjoitettuja. Perinteiseen japanityyliin kukin kappale sisältää sattumanvaraisia englanninkielisiä lausahduksia, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä itse laulun muun lyriikan kanssa. Henkilökohtaisia suosikkeja kappaleista ovat ainakin Touchdown to Tomorrow, Rock Me, Wasurenaide, Angels Dancing in Thrill, Burning Highway ja tietysti toisen episodin avaava hieno Mad Machine. Tämä tavara on soinut salaa soittimessa jo viimeiset kymmenkunta vuotta eikä näihin kyllä täysin kyllästy koskaan.

Pahin ja mielestäni ainut isompi ongelma Bubblegum Crisisissä on, että sarja jäi aikoinaan kesken. Alkuaan tästä oli tarkoitus tehdä vähintään 13 jaksoa pitkä, mutta tuotannosta vastanneiden firmojen kiisteltyä aikansa tekijänoikeuksista koko homma kaatui kahdeksan osan jälkeen. Keskeneräiseen sarjaan ei keretty oikeastaan kehittelemään päähahmoille kunnollisia taustoja tai esittelemään sarjan pääpahista motiiveineen. Juonellisesti homma jää pahasti puolitiehen, avoimet kysymykset jäävät ilman vastausta ja tarina ilman kunnollista huipennusta. Vääryys yritettiin myöhemmin korvata pettyneille faneille peruutetut jaksot kolmeen episodiin tiivistäneen Bubblegum Crashn muodossa.

Nykyään on tullut tavaksi valittaa vähintään joka toisessa arvostelussa kunkin elokuvan tai sarjan tajunnan hajottavaa kliseisyyttä. Jollain ihmeellisellä tavalla tämä onnistuu yhdistämään kaikki mahdolliset vihaamani peruskliseet ja himmelit kaikilla mahdollisilla tavoilla viihdyttäväksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi. Teknisesti parempia sarjoja on taatusti tehty monta tusinaa, mutta Bubblegum Crisis painelee omalla kohdallani juuri oikeista nappuloista ja vivuista. Pahasti keskeneräisenäkin tämä taitaa olla kaikista maailman animesarjoista henkilökohtainen suosikkini suunnilleen koskaan ja tullee todennäköisesti sellaisena myös pysymään.



Arvio: 5/5

BABURUGAMU KURAISHISU, 1987 Japani
Tuotanto: Junji Fujita, Toru Miura
Ohjaus: Katsuhito Akiyama
Käsikirjoitus: Toshimichi Suzuki
Näyttelijät: Akiko Hiramatsu, Kinuko Oomori, Michie Tomizawa, Yoshiko Sakakibara

The Boss Baby (2017)

Katsoin juuri kalenteriini ja huomasin edellisen näkemäni pitkän DreamWorksin rainan arvostelusta tulleen juuri tasan vuoden täyteen. Puhun nyt tietysti Kung Fu Panda 3:sta, joka kahden mahtavan edellisen osan jälkeen jätti ainakin itselleni melko pettyneet tunnelmat. Otin asioista vähän selvää ja huomasin, että DreamWorks on todellisuudessa ollut jo vuosikausia loivassa alamäessä ja firma on joutunut sulkemaan toimintojaan sekä tekemään leikkauksen toisensa perään pelkästään sijoittajia miellyttääkseen. Tästä syystä kolmas Kung Fu Panda otti niin paljon takapakkia upeaan kakkososaan nähden. Nyt puhutaan jo kertaalleen kuopatun Shrekin tulevista jatko-osistakin, mikä kertonee kaiken olennaisen firman nykytilasta.

Jotain DreamWorksin nykytilasta kertoo myös lafkan uusin raina, joka kantaa nimeä The Boss Baby. Oikeastaan mikään tässä elokuvassa ei lupaa kauhean kaksista elämystä. Ensinnäkin, tämän päähenkilö on vauva. Vauva on maailman avuttomin ja tyhmin otus, jonka ympärille ei oikeastaan voi koota minkäänlaista kunnon tarinaa. Laskekaa vaikka mielessänne kaikki tietämänne vauvaelokuvat ja pankaa ne sitten paremmuusjärjestykseen. Muutama vauvaelokuva, jotka itselleni tulevat ensinnä mieleen: Vauva vapaalla, Vaippahousut vauhdissa, Poika ja maski ja Superbabies: Baby Geniuses 2. Odotukset tämän suhteen eivät toisin sanoen olleet kovinkaan korkealla. Eikä tämä sitten kauhean kaksinen kyllä ollutkaan.

Aloitetaanpa elokuvan tarinasta. Boss Babyn päähenkilö on Tim-niminen poika, joka rainan alussa saa pikkuveljekseen Boss-nimisen vauvan, joka sitten vie kaiken vanhempien ajan ja huomion. Jossain vaiheessa Timille paljastuu, että Boss onkin oikeasti aikuisen miehen äänellä puhuva Baby-korporaation agentti, joka on tullut perheeseen salaisen tehtävän vuoksi. Kaksikko ei alkuun tule alkuunkaan toimeen, mutta ajautuu pahimpien buddy-elokuvan kliseiden mukaisesti yhteiseen seikkailuun, jossa päämääränä on superkliseisen pahan korporaation ja sen kieron johtajan pysäyttäminen. Korporaation erikoista juonta en luonnollisesti halua spoilata.

Boss Babyn tarina on juuri niin kulahtaneen kliseinen kuin miltä se kuulostaa. Jos olet sattunut näkemään esimerkiksi Disneyn Vaianaa, Keisarin uudet kuviot tai minkä tahansa muun Toy Storyn jälkeen tulleen vastaavan buddy-leffan, olet nähnyt tämänkin. Boss Baby ei keksi pyörää uudestaan eikä heitä kuvioihin yhtään mitään oikeasti uutta vaan toistelee lähes matemaattisella tarkkuudella täsmälleen samoja lajityypin kliseitä kuin kaikki edellä mainitutkin. Mikäli satut olemaan itse vauva tai et ole ikinä tullut nähneeksi esimerkiksi sellaisia elokuvia kuin Nemoa etsimässä tai Zootropolis, saatat jopa pitää tästä kliseetykityksestä paljonkin. Itselleni vanha kunnon korporaatioklisee oli muutamasta pienestä twististä huolimatta se vihoviimeinen korsi, joka katkaisi kamelin selän. Mitenköhän monta kertaa tämä sama pahis on jo pelkästään tämän vuoden aikana nähty?

Äärimmäisestä kliseisyydestä luonnollisesti seuraa, että tarina on myös äärimmäisen ennalta-arvattava ja yllätyksetön. Ilmeisesti tekijät itsekin huomasivat tämän ja lisäsivät mukaan väkipakolla paljon vauhdikkaampaa ja mielikuvituksellisempaa matskua. Tim sattuu olemaan todella mielikuvituksellinen poika, joka monesti kuvittelee olevansa ninja tai supersankari. Näissä mielikuvitusjaksoissa elokuvan nätti ja värikäs animaatio pääsee todenteolla oikeuksiinsa, mutta ongelma tulee eteen siinä vaiheessa kun kaikki vähänkään kiinnostavampi tavara toisensa jälkeen paljastuukin pelkäksi uneksi tai mielikuvitusleikiksi ja katsoja alkaa pikkuhiljaa suhtautua kaikkeen pelkkänä harhana tai sepitteenä. Kun tarinaan ei missään kohtaa voi oikeasti luottaa, kiinnostus koko juttuun alkaa nopeasti lopahtaa. Tässä kohtaa elokuva ampuu omaan jalkaansa oikein konekiväärillä. Vauvaelokuvien kirous alkaa nostaa rumaa päätään.

Animaation lisäksi itse pidin tässä ääninäyttelijöistä, erityisesti pääkaksikosta. Alec Baldwin on aina omassa elementissään tällaisissa rooleissa ja Timin roolissa kuultava Ralph Bakshin pojanpoika Miles Bakshi oli hänkin debyyttiroolissaan varsin hyvä. Pienemmissä sivurooleissa kuullaan vielä Jimmy Kimmeliä, Steve Buscemia ja Tobey Maguirea, joten tällä saralla ei moitittavaa. Samaa voi sanoa myös Hans Zimmerin ruutiinilla säveltämästä soundtrackistä. Ei mitään henkeäsalpaavaa upeutta, mutta kuitenkin kelpo työtä.

Boss Baby ei todellakaan ole vauvaelokuvista huonoin, mutta se olisi voinut olla huomattavan paljon enemmän kuin pelkkä kimppu Hollywoodin pahimpia kliseitä. Loppujen lopuksi elokuvan ulkoisella habituksella tai ääninäyttelyn tasolla ei ole kokonaisuuden kannalta kovinkaan paljoa merkitystä vaan kaikki lähtee kunnollisesta käsikirjoituksesta. Boss Babyn käsikirjoitus on kuin jonkun liukuhihnakoneen tai päivitystä vailla toimivan automaatin tuottama haiseva kasa länsimaisen elokuvateollisuuden luovuuden kuolemasta todistavaa kliseesarjatulitusta. DreamWorks on tehnyt huonompiakin elokuvia, muttei montaa. Haluatteko huonompaa? Katsokaa vaikka Hain tarina.

Arvio: 1.5/5

THE BOSS BABY, 2017 USA
Tuotanto: Ramsey Ann Naito
Ohjaus: Tom McGrath
Käsikirjoitus: Michael McCullers Marla Frazeen alkuperäisteoksen pohjalta.
Näyttelijät: Alec Baldwin, Jimmy Kimmel, Lisa Kudrow, Miles Christopher Bakshi, Steve Buscemi, Tobey Maguire

Ben-Hur (2016)

Ei pääsiäistä ilman Ben-Huria. Alun perin ei ollut tarkoitus arvostella tätä uusinta remakea, mutta Fred Niblon ja William Wylerin klassiset versiot sopivasti äskettäin katsottuani tulinkin toisiin aatoksiin. Abraham Lincoln: Vampire Hunterin ohjaajan Ben-Hur vuosimallia 2016 muistetaan lähinnä täydellisestä floppauksestaan lippuluukuilla ja yhä säännöllisesti uutisoitavista uusista eeppisen epäonnistumisen rimanalituksistaan; satojen miljoonien budjetista ja markkinointikustannuksista saatiin takaisin vain murto-osa, kriitikoilta ja yleisöltä sataa enimmäkseen negatiivista palautetta ja osa tämän tekijöistä ehti haastaa jo studionkin oikeuteen maksamattomista korvauksista. Miten voi olla mahdollista, että kaikilla mahdollisilla tavoilla ja kaikissa mahdollisissa muodoissa yhdestä maailman rakastetuimmista ja ajattomimmista tarinoista tuli täydellinen fiasko? Otetaan selvää.

Arvatkaapa miten kauan elokuvaa ehti kulumaan ennen kuin itseltäni meni kuppi nurin? 0 sekuntia. Tämä ei ole vitsi. Vuoden 2016 Ben-Hur alkaa trailerista kierrätetyllä kilpa-ajomateriaalilla. Itse tarina kerrotaan takaumina ja kertojana toimii Morgan Freemanin hahmo, joka esitellään varsinaisesti vasta elokuvan puolivälin jälkeen. Katsoja on viimeistään tässä kohtaa jo täysin pyörällä päästään. Oliko tämän päähenkilö Judah Ben Hur vai Morgan Freeman? Mitä ihmettä tämä oikein on?

Varsinainen tarina kertoo pähkinänkuoressa juutalaisesta Judah Ben Hurista ja tämän verivihollisuudesta entisen ystävänsä Messalan kanssa. Elokuvan alussa Ben Hur joutuu orjaksi kaleerille ja Hurin suvun omaisuus takavarikoidaan. Matkan varrella miesten tiet risteävät Jeesuksen kanssa ja lopussa päästään todistamaan pääsiäisen tapahtumia. Näin siis paperilla. Oikeasti Ben-Hurin tarina on niin sekavasti kerrottu ja poukkoilee ajasta ja paikasta toiseen niin holtittomasti, ettei katsojaparka oikeastaan missään vaiheessa täysin tiedä kuka kukin on tai miksi mitäkin tapahtuu vaan kyseessä on pelkästään kaksi tuntia puhdasta sotkua ja sattumanvarainen kasa ohuita juonenpätkiä ilman alkua tai loppua.

Aikaisempiin versioihin verrattuna tämän vähäkin tarina on saksittu täysin pilalle ja kaikki taika ja ajaton eeppisyys tyystin hävitetty. Judah Ben-Hur ei tässä versiossa esimerkiksi ole syyttömänä tuomittu altavastaaja-asemasta matkan varrella sankariksi kasvava jokamies, vaan väkivallalla uhkaileva karannut vanki. Ben Hur ei tässä ansaitse vapauttaan pelastamalla roomalaiskenraalia vaan karkaa ja päätyy välittömästi naurettavalta näyttävän rastatukkaisen Morgan Freemanin huomiin. Pahaksi onneksi Morgan Freemanin hahmolle ei muistettu kirjoittaa minkäänlaista persoonallisuutta tai kiinnostavaa dialogia, joten koko hahmon ja näyttelijän potentiaali on täysin hukkaan heitetty. Ainut asia, jonka hahmosta oikeasti muistaa elokuvan jälkeen, on ne naurettavat rastat.

Käsikirjoittajien aivoituksista tässä kärsii eniten Jeesuksen hahmo, jolle on tässä menty lisäämään turhaa dialogia ja jonka kasvot näytetään. Mainitsin Ben-Hur: A Tale of the Christin arvostelussani miten nykyelokuvissa ei kansainvälisen yleisön vuoksi enää ole lupaa näyttää hengellistä tai moralisoivaa sisältöä. Tässä versiossa Jeesus on riisuttu täysin kaikesta myyttisestä ja hengellisestä; hahmo on vain tavallinen ”edistyksellistä” lähimmäisenrakkautta julistava puuseppä, jonka ristinkuolema kuitenkin sattuu parantamaan kaikki kuolleet ja spitaaliset kuten alkuperäisteoksessa. Käytän tässä kohtaa sanaa ”edistyksellinen”, koska elokuvan hahmot hokevat tätä nimenomaista sanaa kyllästymiseen asti. Jokainen pikku pyhäkoululainen osaa vielä sanoa, että Jeesus saapui Jerusalemiin saarnaamaan oppiaan vasta Johannes Kastajan suorittaman kasteen jälkeen, ei sitä ennen kuten tässä. Aukkoinen käsikirjoitus on aukkoinen ja ohjaus pyllystä.

Luonnollisesti säästin jälleen parhaimmat palat aivan loppuun. Lopullinen kuolemansuudelma tälle elokuvalle on susikarmea kuvaus ja leikkaus. Tuntuu kuin koko elokuva olisi kuvattu jollain huojuvalla ja heiluvalla käsikameralla tai kännykällä. Yksikään otos koko elokuvassa ei pysy paikallaan vaan huojuu ja heiluu aivan holtittomasti - ja kun puhun koko elokuvasta myös tarkoitan sitä. Pahimmillaan kuvaus on legendaarisessa kilpa-ajokohtauksessa, joka on enimmäkseen kuvattu POV-otoksina, autoilla kuvatuista liikkuvista ja hevosvaunuihin asetetuista kameroista. Koko kymmenminuuttinen kohtaus on pelkkää hallitsematonta kaaosta, jonka tapahtumista on mahdotonta saada minkäänlaista selkoa. Aiemmista versiosta poiketen tässä on vielä täydennetty kohtausta ylimääräisillä kamalilla cgi-efekteillä, joten sekin puoli on juosten kustu oikein tyylillä. Ymmärsin eräästä ohjaajan haastattelusta, että käsikameroilla haettiin elokuvaan realismia. Ihan ymmärrettävää, mutta mitä pahusta ukko haki niillä hirveillä 300-elokuvan kädettömästä jatko-osasta pöllityillä cgi-tehosteilla? Surrealismia? Höpsismiä?

Puhutaanpa sitten elokuvan leikkauksesta. Se on kamalaa jälkeä. Voin hyvin kuvitella, että tekijöillä oli käsissään jokaista kohtausta kohden tuntikaupalla materiaalia jokaisesta mahdollisesta kulmasta heiluvilla kameroilla Kauniit ja Rohkeat -tyyliin kuvattuna. Tuntuu, että kaikenlaisen suunnitelmallisen kuvauksen ja leikkauksen sijasta tässä on vain leikelty kaikki tuo materiaali pieniksi palasiksi ja kursittu uusiksi kokoon ilman minkäänlaista punaista lankaa. Pahimmillaan Ben-Hur on täydellistä sekasotkua ja audiovisuaalista suttua vailla järjen hiventäkään. Kilpa-ajokohtaus on tässäkin suhteessa ehkä pahin kaikista; koko kohtauksessa ei tunnu olevan mitään päätä tai häntää. Kun joissain kohdin vihdoin tunnutaan pääsevän asiaan, ohjaaja päättääkin leikata yleisön keskellä nököttävään Morgan Freemaniin ja toiminnan fokus häviää sen siliän tien. Olen kuullut ja lukenut tämän teatterissa nähneiden ihmisten kommenteista, että kaoottinen kuvaus yhdistettynä täysin hanskasta lähteneeseen leikkaukseen ja 3D-efekteihin aiheuttaa pelkästään pahoinvointia ja päänsärkyä. En ihmettele.

Viimeinen loukkaus, viimeiset naulat Ben-Hurin arkkuun ja samalla viimeinen räkäisy katsojan silmään on tämän elokuvan lopetus, joka on ehkä kaikista filmatisoinneista surkein. En luonnollisesti halua spoilata mitään, mutta tämän elokuvan loppu käytännössä mitätöi kaiken mitä koko tarinan aikana on tapahtunut. Ilmeisesti tekijät halusivat tähän mukaan yllättävän lopputwistin ja jotain lähimmäisenrakkauteen viittavaa pumpulia, mutta lopputulos on aivan käsittämättömän puinen ja kamala. Elokuvataiteellinen tuhotyö viimeistellään soittamalla loppuun kaupallinen pop-kappale.

Toistan.

Listapoppia.

Historiallisessa elokuvassa.

Aaaaaaarrrrrrrrrrghhhhhhhhhhhheagfhdadfgjiosdnbguefjbeefio!!!!!!!!!!

Totisesti. Ben-Hur vuosimallia 2016 on täydellinen kasa haisevaa hevosen ulostetta, tyylipuhdas ison rahan elokuvataiteellinen punchline ja audiovisuaalinen syylä, joka ottaa turpiin jopa vuoden 1907 ensimmäiseltä armollisen lyhyeltä kökköfilmatisoinnilta. Tuntuu uskomattomalta, että näin isolla budjetilla ja näin hyvällä lähdemateriaalilla voi edes saada jotain näin uskomattoman kuppaista aikaiseksi. Aiheesta olisi saanut upean elokuvan pelkästään kopioimalla kahta aikaisempaa klassisempaa versiota vaikka kuvasta kuvaan ja antamalla homma jonkun osaavan ohjaajan ja leikkaajan käsiin. Tämä on kamala elokuva, täydellinen rimanalitus ja vitsi, joka ei edes naurata. Floppi mikä floppi.

Aamen.


Arvio: 0.5/5

BEN-HUR, 2016 USA
Tuotanto: Sean Daniel, Joni Levin, Duncan Henderson
Ohjaus: Timur Bekmambetov
Käsikirjoitus: John Ridley, Keit Clarke Lew Wallacen alkuperäisteoksen pohjalta.
Näyttelijät: Jack Huston, Morgan Freeman, Nazanin Boniadi, Rodrigo Santoro, Toby Kebbell

Ben-Hur (1925)

William Wylerin peräti 11 Oscaria aikoinaan pokannut Ben Hur vuodelta 1959 taitaa olla nyky-yleisölle se ainut ja oikea filmatisointi Lew Wallacen klassisesta romaanista. Mutta mitenkäs moni tiesi, että kyseessä on jälleen parhaita Hollywoodin perinteitä kunnioittaen remake tästä alkuperäisestä vuoden 1925 klassikosta, joka myös sattuu vieläpä olemaan yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä ja parhaista mykistä elokuvista? Olen pallotellut jo kauan ajatuksella tämän arvostelemisesta, mutta päätin säästää elokuvan raamatullisen teeman vuoksi näin pääsiäiseen, jonka keskeisiä tapahtumia tässä sivutaan.

Tarinan päähenkilö on juutalaisprinssi Judah Ben Hur, joka tarinan alussa pudottaa vahingossa tiilen kaupungin läpi marssivan roomalaiskenraalin niskaan ja joutuu orjaksi roomalaisten kaleereille. Hurin suvun omaisuus takavarikoidaan ja perhe hajoaa, lopulta myös unohtuu. Judah Ben Hurin veriviholliseksi tarinassa nousee Messala, Hurin suvun entinen, mutta tarinan tapahtumahetkellä roomalaistunut ystävä. Tärkeä asema Ben Hurin tarinassa on uuden testamentin tapahtumilla ja Jeesuksella, jonka tie risteää monessa kohtaa Messalan ja Judah Ben Hurin kanssa.

Sanoisin, että mikäli Wylerin remake on tuttu, niin tarina tässä on luonnollisesti lähestulkoon sama pieniä muutoksia lukuun ottamatta. Tässä versiossa esimerkiksi on mielestäni paljon enemmän Jeesusta kuin Wylerin näkemyksessä. Ennen vanhaan elokuvia ei erikseen kaavailtu mihinkään kansainväliseen levitykseen, joten elokuvissakin oli normaalisti enemmän nimenomaan länsimaiselle yleisölle suunnattua hengellistä sisältöä. Vanhana elokuvana tämä on luonnollisesti myös enimmäkseen mustavalkoinen lukuun ottamatta komeasti väritettyjä Jeesus-kohtauksia, joissa William Wyler muuten työskenteli ohjaajan avustajana. Massiivisista tuhansien tai jopa kymmenien tuhansien avustajien joukkokohtauksista ja pienistä sivuosista voi lisäksi bongata ainakin King Kongissa kiljuneen Fay Wrayn, Tuulen viemää -elokuvan Rhet Butlerin eli Clark Gablen, länkkäritähti Gary Cooperin, Harold Lloydin, Douglas Fairbanksin sekä läjäpäin isoja studiopomoja ja muita julkkiksia.

Aivan oma lukunsa versioiden eroissa onkin sitten se kuuluisia kilpa-ajokohtaus. Mitä olen lukenut, mykän elokuvan teossa käytettiin kaikki mahdolliset kikat ja trikkikuvat hyödyksi, jotta tästä kohtauksesta saatiin tehtyä niin eeppinen ja vauhdikas kuin vain koskaan mahdollista. Tätä kohtausta varten rakennettiin erikseen hippodromen pienoismalli ja isolle hiekkakentälle sen parimetrinen kivijalka. Elämää suuremmat lavasteet saatiin ottamalla valokuvia pienoismallista ja leikkaamalla kuvista kivijalka pois. Sitten kuvat sovitettiin kameran eteen siten, että oikea kivijalka ja pienoismallin yläosa näyttivät yhdeltä eeppiseltä kokonaisuudelta, jota ei oikeastaan edes huomaa feikiksi. Uudessa versiossa tätä kikkaa ei tietääkseni ole käytetty ja kaikki vanhan version suuruudenhullu eepisyys puuttuu.

Katsoin vanhan ja uuden kilpa-ajon moneen kertaan perätysten saadakseni eroista kaiken mahdollisen irti tätä arvostelua varten. Uskotteko jos sanon, että tässä mykkäversiossa sekin on valovuosia vauhdikkaampi, dramaattisempi ja eeppisempi? Uudessa versiossa koko kilpa-ajo on kuvattu tylsästi muutamalla kameralla liikkuvasta autosta turvallisen välimatkan päästä edesta, takaa ja sivuilta. Mykässä Ben Hurissa mennään vielä vähän pitemmälle ja näyttävämmin; kameramiehiä tässä taitaa olla kymmenkunta liikkuvissa autoissa ja moottoripyörissä - jälkimmäiset vieläpä puikkelehtivat uhkarohkeasti hevosvaljakoiden välissä. Pelkästään tätä kohtausta kuvatessa kuoli useampikin ihminen ja eläin, filmiä tähän taidettiin tuhlata enemmän kuin mihinkään yksittäiseen kohtaukseen koskaan ennen tai jälkeen. Vauhdin ja vaaran tunne on tässä versiossa saatu mielestäni paljon paremmin esille kuin missään muussa aiheen filmatisoinnissa. Sanoisin jopa, että tässä saattaa olla parhaita yksittäisiä elokuvakohtauksia, joita ihmiskunta on koskaan kyennyt luomaan, on tämä niin mielettömän hyvää tekoa.

Yksi hassu ero versioiden välillä on Messalan ja Judah Ben Hurin näyttelijöiden ruumiinrakenteet: remakessa Charlton Hestonin Ben Hur on ajan mittapuulla melkoinen muskelikorsto ja Messalan näyttelijä pelkkä kynäniskä, kun taas mykässä Ramon Novarron Ben Hur on pelkkä hiirulainen ja parimetriseltä bodarilta näyttävä Messala dominoi jokaista kohtaustaan luoden tarinaan samalla klassisen altavastaaja-asetelman, joka remakesta puuttuu tyystin. Bodattu Charlton Heston voisi periaatteessa liiskata surkean pikkupahiksen helposti jo ensimmäisessä kohtauksessa, mutta elokuvan pitäisi kestää sen rapiat kolme tuntia ja kaksikon elää ainakin siihen kuuluisaan kilpa-ajokohtaukseen asti.

Isoin ero versioiden välillä taitaa olla eepoksen lopetus, joka tässä on paljon dramaattisempi kuin remakessa. Mykän version tekijät ilmeisesti totesivat kirjan alkuperäisen lopun olevan turhan lälly ja päättivät lisätä tähän tukun erikoistehostetykitystä, massiivisia joukkokohtauksia ja parasta hallittua kaaosta mitä rahalla saa, kun taas remake on lähempänä tylsähköä alkuperäismateriaalia. Sanomattakin selvää, että omasta mielestäni loppu on tässä paljon parempi ja eeppisempi kuin Wylerin näkemyksessä.

Isoimmat kehut elokuvasta on pakko antaa sen henkeäsalpaavalle soundtrackille. Carl Davis on tällaisten mykkäspektaakkeleiden erikoismies. Taisin kehua miehen työtä jo Napoleonin arvostelussani, mutta mielestäni Ben Hurin soundtrack on vielä sitäkin parempi, ehkä jopa yksi omista suosikkisoundtrackeistäni koskaan. Oopperamaisesti rakennettu ja kokonaisella sinfoniaorkesterilla soitettu mannermaisella tavalla pateettinen musiikkielämys koettelee eeppisyydessään ja murskaavuudessaan sitkeämpienkin kattorappauksien kestävyyttä. Kuuntelen sitä tälläkin hetkellä; sukat pyörii jaloissa ja seinät kaatuu päälle kuin viimeistä päivää. Tunnelma sävellyksissä vaihtelee hektisimmillään sykähdyttävän yltiödramaattisen vyörytyksen ja herkän melankolisen kauniin urku-viulu -yhdistelmän välillä eikä musiikkinautinnon tuomalta tunteiden vuoristoradalta välty sitkeinkään sissi. Totisesti, tämän on pakko olla parhaita elokuvasoundtrackejä, joita on koskaan tehty. Tässä on laki ja profeetat.

Fred Niblon Ben Hur on jo kauan sitten kadonnutta jaloa ja korvaamatonta kansanperinnettä: maailmanluokan Hollywood-elokuvaa, jossa ei ole lyhyitä kalsareita pitkien päällä pitäviä supersankareita, cgi-törinää, buddy-elokuvan kliseitä tai pahoja korporaatioita vaan ihan oikea ajattoman hieno tarina huikealla ja yhä edelleen vertaistaan hakevalla spektaakkelimaisella toteutuksella. Tässä on jopa oikein kaunis ja raamatullinen loppukaneetti, jollaista missään nykyelokuvassa ei voisi ikipäivänä kuvitellakaan. Ben Hur vuosimallia 1925 on alansa sekä genrensä ajaton mestariteos ja klassikko vailla vertaa. Katsokaa ja ihastukaa.

Vielä loppuun hassua triviaa: Mykkä Ben Hur on George Lucasin Star Wars Episodi I - Pimeä uhkan tärkeimpiä esikuvia. Miettikääpä tätä: Anakin on Lähi-itää muistuttavallla aavikkoplaneetalla syntynyt orja, joka voittaa kilpa-ajossa verivihollisensa. Anakinin tiet risteävät tarinan aikana kahden hengellisen gurun kanssa, joista toinen kuolee tarinan lopussa. Anakin on lisäksi johtamassa lopussa taistelua tai kapinaa imperiumia vastaan melkein kuin mykässä Ben Hurissa. Prequelien tasavaltapolitikoinnin esikuvana on vielä toiminut Rooman tasavallan historia. Sanokaa George Lucasista mitä haluatte, mutta ainakin mies osaa arvostaa hyviä elokuvia.



Arvio: 5/5


BEN-HUR: A TALE OF THE CHRIST, 1925 USA
Tuotanto: Irving Thalberg
Ohjaus: Fred Niblo
Käsikirjoitus: June Mathis Lew Wallacen alkuperäisteoksen pohjalta.
Näyttelijät: Betty Bronson, Carmel Myers, Charles Belcher, Dale Fuller, Francis X. Bushman, Frank Currier, Kathleen Key, Leo White, May McAvoy, Mitchell Lewis, Nigel De Brulier, Ramon Novarro, Winter Hall

Jin-Roh: Susiprikaati (1998)

Ja sitten pääsemmekin Mamoru Oshiin Kerberos-trilogian kolmanteen ja kaikkein kuuluisimpaan osaan, joka kronologisesti on sarjan ensimmäinen. Kahdessa edellisessä osassa seurattiin tapahtumia vaihtoehtoisen Japanin poliisivaltion kovaotteisen Kerberos-erikoispoliisin lakkautuksen jälkeen. Stray Dog: Kerberos Panzer Copsissa entinen Kerberoksen rivimies Inui lähti Taiwaniin etsimään entistä johtajaansa Koichia ja törmäsi matkan varrella uuden turvallisuuspäällikön miimikkokaartiin, joka sitten pantiin show-tyyliin konekiväärillä silpuksi. The Red Spectaclesissa seurattiin tapahtumia Panzer Copsin jälkeen ja Koichin paluuta entiseen kotikaupunkiinsa selvittelemään entisten toveriensa kohtaloa. Elokuvan lopussa törmättiin myös salaperäiseen punahuppuiseen naiseen, jonka henkilöllisyys jäi vielä hämärän peittoon.

Susiprikaati sijoittuu kaanonissa saagan alkuun ja se kertoo tapahtumista, jotka johtivat Kerberoksen lakkauttamiseen ja sen jäsenten kapinaan. Elokuvan päähenkilö on Kerberoksen sotilas nimeltä Kazuki Fuse, joka elokuvan alussa todistaa terroristijahdin lomassa punanuttuisen tytön raa’an räjähdyskuoleman. Myöhemmin Kazuki tapaa Kein, kuolleen tytön isosiskon ja rakastuu tähän tarinan lomassa epätoivoisesti. Lopulta mikään ei ole miltä näyttää, vaan varsin simppelin tarinan lomassa nähdään suurempi salajuonten ja petosten sarja, joka lopulta johtaa Stray Dog: Kerberos Panzer Copsin alkuasetelmiin. Susiprikaatilla tarkoitetaan tässä Kerberoksen sisällä toimivaa salaista kapinallisjoukkoa, jonka jäsen myös Fuse on.

Mikäli elokuvan perusasetelmasta ei vielä huomannut, niin koko jutun keskiössä on tarina punahilkasta ja sudesta. Ensisilmäyksellä tässä voisi luulla olevan kyse pelkästä vertauskuvallisesta tarinasta, jossa Kei edustaa ensimmäista ja Fuse jälkimmäistä, mutta oikeasti tässä on kyse paljon muustakin. Susiprikaatissa nimittäin perinteinen uhrina toimivan punahilkan ja pahan suden roolit vaihtuvat pitkin elokuvaa: heti alussa nähdään kansan kylvävän diktatuuria enemmän tuhoa ja kuolemaa, välistä nähdään Kerberos tositoimissa ja kapinalliset uhreina, välillä poliisivaltion johto esitetään positiivisemmassa valossa ja välillä punahillkan roolissa nähty Kei yrittääkin satuttaa Fusea. Itse ymmärsin asetelmien jatkuvan vaihtumisen elokuvantekijöiden pyrkimyksenä hienon vertauskuvallisuuden lisäksi kuvata, miten satumainen mustavalkomoraali ei toimi tosielämässä alkuunkaan. Viimeisissä kuvissa nähdään vielä satukirja katuojassa ikään kuin kertomassa katsojalle, mihin voitte satunne ja binäärisen moraalinne työntää.

Susiprikaatissa on perinteiseen Mamoru Oshii -tyyliin laatu kirjoitettu aivan kaikkialle jo aivan alusta lähtien. Vaikka mies ei itse tätä ole ohjannutkaan, on kaikki mahdollinen oshiimainen hyvä tässä mukana. Tarina itsessään on erinomaisesti kirjoitettu, istuu muiden yhteen muiden osasten kanssa eikä aliarvioi katsojaa tippaakaan. Erityisen paljon itse pidin muutamasta unikohtauksesta, jossa päästiin sukeltamaan Fusen pään sisään ja tarkastelemaan tarkemmin tämän suhdetta Keihin. Tiettävästi Oshiin alkuperäisessä käsikirjoituksessa ei ollut romanttisia kohtauksia alkuunkaan, mutta niiden myöhempi lisäys tuntuu näin jälkikäteen erittäin loogiselta tarinan loppua ajatellen.

Ghost in the Shellin laadukkaasta animaatiosta vastannut Hiroyuki Okiura on tässä tehnyt ehkä uransa parasta ja realistisinta animaatiojälkeä; pitkään liikkui huhu, että tässä olisi käytetty hyväksi rotoskooppausta, eli kohtauksia on kuvattu ensin näyteltynä ja piirretty niiden pohjalta, mutta tämä huhu todistettiin myöhemmin vääräksi. Okiukan tiimi on vaan niin hyvä. Musiikkipuolesta vastaa tällä kertaa tällä kertaa vähän tuntemattomampi Haji Mizoguchi, mutta jälki on hälläkin erittäin korkeatasoista pitkin elokuvaa. Kenji Kawain kaltaisia sfäärejä ei kuitenkaan missää kohtaa aivan tavoitella, vaikka musiikit erittäin onnistuneita ovatkin. Tässä ehkä ainut pieni särö ainakin itselläni.

Jin-Rohin tätä edellisestä katsomiskerrasta oli aikaa vähintään kymmenkunta vuotta, enkä oikeastaan muistanut tästä mitään muuta kuin pitäneeni erittäin paljon. Luonnollisesti epäilin vähän mahtoiko tämä oikeasti olla niin hyvä ja koko juttu olikin pelkkää ajan kultaamaa kamaa. Ei, ei se ole. Itse asiassa pidän tästä nyt vanhempana ja koko muun Kerberos-saagan nähneenä vieläkin enemmän kuin joskus nuorempana. Vanhempana monet elokuvan monimutkaisemmat kuviot ja tarinan symboliikka avautuivat aivan uudella tavalla, mikä lisäsi katselunautintoa vielä entisestään. Samoin trilogian juonellisen ympyrän sulkeutuminen ja kahden muun osan kysymysten vastauksien saaminen tuntui hyvältä. Susiprikaati on fantastinen pikku elokuva, ehkä jopa sarjansa paras.



Arvio: 5/5

JIN RO, 1998 Japani
Tuotanto: Tsutomu Sugita, Hidakazu Terakawa
Ohjaus: Hiroyuki Okiura
Käsikirjoitus: Mamoru Oshii
Näyttelijät: Hiroyuki Kinosha, Sumi Mutoh, Yoshikazu Fujiki

Stray Dog: Kerberos Panzer Cops (1991)

On jälleen aika Mamoru Oshiin ja Kerberoksen. Edellisessä osassa totalitaarisen Japanin kovaotteisen Kerberos-kaartin entinen upseeri Koichi palasi entiseen kotikaupunkiinsa ja joutui Kim Jong-iliä muistuttavan uuden turvallisuuspäällikön jahtaamaksi. Meno oli sanalla sanoen aika surrealistista ja taatun kahelia, eli hyvää. Elokuvan ehkä legendaarisimmassa kohtauksessa ammuttiin miimikoita konekiväärillä seulaksi. Lopussa törmättiin myös salaperäiseen punanuttuiseen naiseen, joka tulee vastaan myös trilogian päätösosassa The Wolf Brigade.

Stray Dog: Kerberos Panzer Cops on Oshiin Kerberos-trilogian keskimmäinen ja kronologisesti ensimmäinen osa, joka kertoo tarinan Kerberos-kaartin lakkautuksen ja edellisen elokuvan alun väliseltä ajalta. Inui-niminen entinen Kerberoksen sotilas matkaa Taiwaniin etsimään entistä johtajaansa, Koichia. Tälläkään kertaa ei kyse ole markkinoinnista ja mielikuvista huolimatta mistään militääriscifistä vaan ensisijaisesti eksistentiaalisesta road moviesta. Inui on väännös japanin koiraa tarkoittavasta sanasta ja sillä viitataan tässä kodittomaan kulkukoiraan.

Mamoru Oshiille on annettava tunnustusta siitä, ettei mies ainakaan koskaan ole ollut kovinkaan ennalta-arvattava tekijämies. Kerberos-saagan ensimmäinen osa oli yhdistelmä David Lynchiä, film noiria ja japanilaista hullua neroutta alusta loppuun, näiden välillä ilmestynyt Patlabor: The Movie taas äärimmäisen realistista ja pikkutarkkaa scifiä. Tällä kertaa kyse on ensisijaisesta visuaalisesta tripistä, jossa turha dialogi on jätetty lähes täysin pois. Pääosa tästä on käytännössä pelkkää juonetonta kameratyöskentelyä Taiwanin kaduilla ja kuppiloissa Kenji Kawain mystisen kauniin syntikkamusiikin soidessa taustalla. Itse uskon, että kyseessä on eräänlainen kerronnallinen kokeilu ja samaa toimivaksi todettua kaavaa sekä osaa tämän elokuvan otoksista hyödynnettiin ahkerasti sitten miehen seuraavissa elokuvissa Patlabor 2: The Movie ja Ghost in the Shell.

Edeltäjästään poiketen tässä on myös ihan oikea toimintakohtauskin, jollaista yleisö kaipasi jo edellisessä elokuvassa. Kyseessä on Inuin kymmenminuuttinen taistelu vanhoja ystäviämme miimikoita vastaan hylätyssä rakennuskompleksissa. Kuten koko muukin elokuva, myös tämä on erinomaisen hienosti kuvattu ja leikattu; samoin Kenji Kawain musiikit pääsevät tässä oikein kunnolla oikeuksiinsa. Kyseinen toimintapätkä ei oikeastaan sovi juurikaan muuhun elokuvaan, mutta eipä voi valittaa kun hyvää tarjotaan.

Stray Dog: Kerberos Panzer Cops on pohjimmiltaan sen verran minimalistinen elokuva, ettei tästä pysty kauhean pitkää epistolaa kirjoittamaan. Uskon, että suurin osa yleisöstä pitää tätä pelkästään pitkäveteisenä ja hitaana viimeistä varttia lukuun ottamatta. Itse pidin nimenomaan elokuvan hitaasta ja tunnelmallisesta kerronnasta, kuvauksesta ja musiikista. Stray Dog: Kerberos Panzer Cops kuuluu omissa kirjoissani ehdottomasti Oshiin parhaisiin teoksiin ja on ehkäpä toistaiseksi näkemistäni miehen näytellyistä elokuvista oma suosikkini Avalonin ja The Red Spectaclesin kanssa.


Arvio: 4.5/5

JIGOKU NO BANKEN: KERUBERSU, 1991 Japani
Tuotanto: Sumiaki Ueno, Daisuke Hayashi
Ohjaus: Mamoru Oshii
Käsikirjoitus: Mamoru Oshii
Näyttelijät: Eaching Sue, Shigeru Chiba, Takashi Matsuyama, Yoshikazu Fujiki

Power Rangers (2017)

Jahas, se on menoa taas. Jälleen yksi Hollywoodin täysin turhista nostalgialla rahastavista ysärirebooteista. Tällä kertaa elokuvaviihteen suureen makkarakoneeseen on joutunut itseironisen ysäricampin klassikko nimeltä Power Rangers. Mikäli alkuperäissarjan perusidea ei ole ollenkaan tuttu, kehotan lukemaan vaikka alkuperäisen Power Rangers -elokuvan arvosteluni johdantokappaleen tai käyttämään Googlea. Ei jaksa tässä alkaa toistamaan itseään. Joka tapauksessa mistään hirveän ryppyotsaisesta tai tylsästä viihteestä ei todellakaan ole kysymys. Kumpikin aiheesta tehty elokuva kuuluu Tykin vihatuimpiin teoksiin, joten ei tämä ainakaan huonommaksi voi varmaan enää pistää. Eihän?

Aloitetaanpa elokuvan tarinasta. Teiniä näyttelevä Pepsodent-mainoksesta karanneelta kolmekymppiseltä mallilta näyttävä kaveri vie lehmän pukuhuoneeseen ja päätyy poliisien takaa-ajamaksi. Myöhemmin opitaan, että Pepsodent-teini joutuu muiden Mentos-mallien esittämien ongelmanuorten kansoittamaan oppilaitokseen. Elokuvan aikana näistä nuorista opitaan ehkä sen verran, että yksi on musta, yksi on autisti, yksi on lesbo ja yksi on aasialainen. En valehtele, kun sanon, etten ensimmäisen kolmanneksen jälkeen enää muistanut hahmojen nimiä tai erottanut persoonallisuuksia toisistaan. Näiden on pakko olla tyhjänpäiväisimpiä hahmoja sitten… noh, Ghost in the Shellin remaken. Mutta sitten pahviset mallinuoret saavat syystä tai toisesta supervoimat, lopussa superpahis Rita Repulsa pöllähtää jostain ja ööh… asioita tapahtuu.

Nyt varmaan mietityttää, miksen maininnut juonireferaatissa niitä Power Rangereita alkuunkaan. Syy on se, että koko kaksituntisesta elokuvasta 90% on pelkästään näiden malliteinien päämäärätöntä hortoilua ja tyhjänpäiväistä dialogia, mutta itse asiaan päästään vasta aivan viimeisillä minuuteilla. Nekin vähät vähemmän tylsät kohtaukset ovat pelkkää geneeristä cgi-rymistelyä, jota näkee nykyään paremmin tehtynä suunnilleen jokaisessa keskivertoelokuvassa. Epäilen vahvasti, jaksaako kukaan oikeasti näin kiduttavan tylsää elokuvaa edes katsoa siihen asti nukahtamatta.

Taisin manata Hollywoodin Ghost in the Shelliä tyhjäksi ja tylsäksi elokuvaksi, mutta tämä taitaa olla siinä suhteessa vieläkin kammottavampi kokemus. Koko elokuvassa ei tunnu tapahtuvan oikeasti yhtään mitään, yhdelläkään hahmolla ei ole mitään kiinnostavaa sanottavaa tai persoonaa ja se legendaarinen tunnarikin on korvattu jollain räppibiisillä. Tämä on oikeasti niin uskomattoman tylsä tekele, että oli lähellä etten kävellyt ulos kesken näytöstä; tunsin melkein kuolevani tai vajoavani koomaan tätä katsoessa. Tämän täytyy olla jo jonkinlaisen tylsyyden monilahjakkaan neron tuotosta, ei näin aivokuollutta menoa voi oikein muutoin selittää. Kyllä tästä on jo joku palkinto saatava.

Alkuperäiset Power Rangers ja Power Rangers turbovaihteella ovat kehnoja elokuvia, mutta kumpikin jaksoi ainakin kumisuudessaan ja itsetarkoituksellisessa pölhöydessään viihdyttää oman aikansa. Ensimmäisessä elokuvassa oli vielä ainakin puolen tunnin edestä kunnon toimintaa ja se vinkeä tunnarikin, mutta tässä ei oikeastaan ole edes sen vertaa. Uuden Power Rangersin teinit eivät edes käytä koko elokuvassa kertaakaan supervoimiaan tai tappele nyrkein vaan ne vähätkin lopun tappelut käydään kömpelöillä cgi-roboteilla, joten koko elokuvan kestävä teinidraama ja supervoimat ovat käytännössä täysin turhaa filleriä. Edes ne lopun Power Ranger -asut eivät näytä muuttavan hahmoja mitenkään, joten nekin ovat täysin turhanpäiväisiä kapistuksia. Tämä elokuva on kirjaimellisesti kaksi tuntia ei mitään.

Tuntuu aivan siltä kuin tämän tekijät olisivat hävenneet alkuperäisen sarjan ja elokuvien hilpeää camp-menoa ja yrittäneet vääntää aiheesta harmaan ja vakavan teinisupersankarijöötin, mutta epäonnistuneet siinäkin täydellisesti. Lopullinen tuotos ei ole hauska edes huonoudessaan, pelkästään väritön, steriili ja tympeä liukuhihnatuote, jolle eivät naura edes aidanseipäät. Alkuperäinen sarja ei tyhmimmillään ja huonoimmillaankaan ollut koskaan mitään noista, vaan menoa ja hulluttelua riitti aina korvaamaan kaiken järjellisen sisällön puutteen. Tässä sen sijaan ei ole yhtään mitään nähtävää tai koettavaa. Ei yhtään mitään. Paras vertailukohde tälle taitaa olla parin vuoden takainen supersankarifloppi Fantastic Four, jonka tämä pystyy haastamaan varsin tasaväkisesti huonoudessa. Jos kyseinen taideteos sattuu olemaan jollekulle mieleen, niin kai tämäkin menee. Muut pysykööt kaukana.

Mutta tiedättekö mitä? En oikeastaan ole tämän floppaamisesta ollenkaan vihainen tai järkyttynyt. Muutaman päivän takainen Ghost in the Shellin nerouden täydellisen häpäisemisen todistaminen oli sen verran suuri loukkaus ja shokki, ettei tämä edes tunnu enää missään. Power Rangers -alkuperäissarja tai ne elokuvat ei oikeastaan olleet niin kauhean hyviä alkujaankaan. Eli jotain hyvää kai tästäkin voi sanoa, vaikkei tämä itse elokuvaan varsinaisesti liitykään ollenkaan. Huono tämä on silti. Ugh.



Arvio: 0.5/5

POWER RANGERS, 2017 Kanada, USA
Tuotanto: Haim Saban, Wyck Godfrey, Marty Bowen, Brian Casentini
Ohjaus: Dean Israelite
Käsikirjoitus: Burk Sharpless, John Gatins, Kieran Mulroney, Matt Sazama, Michele Mulroney
Näyttelijät: Becky G., Bryan Cranston, Dacre Montgomery, Elizabeth Banks, Ludi Lin, Naomi Scott, RJ Cyler