sunnuntai 29. elokuuta 2021

Invincible: 1. tuotantokausi (2021)



Jokainen vähänkään viimeisen vuosikymmenen länsimaiselle valtavirran populäärikulttuurille tieten tai tahtomattaan altistunut lienee tehnyt samalla tuttavuutta Walking Deadina tunnetun ilmiön kanssa. Kyseinen Robert Kirkmanin ja kumppaneiden sarjakuvaan perustuva zombiviihteen klassikko lienee jo pyörinyt eri muodoissaan televisiossa laadun dippaamisesta sekä kaikista armollisista lopetusaikeista huolimatta jo niin pitkään, että sitä voinee jo ihan itsessäänkin pitää ironisessa mielessä eräänlaisena loputtomasti elävien maailmassa tarpovana lihaa janoavana elävänä kuolleena. Mätänemistilassakin Walking Deadin kaltainen kultakimpale on yksinkertaisesti liian arvokas kuopattavaksi.

Valistunut yleisö on kuitenkin ollut jo vuosikausia perillä Kirkmanin ja kumppaneiden toisesta, Invinciblen nimellä kulkevasta vähintään yhtä herkullisesta sarjakuvahankkeesta, jonka varovainen johdanto näki oman animaatiomuotoisen adaptaationsa Amazonin omassa striimauspalvelussa kuluneen vuoden keväällä nousten nopeasti internet-yleisön puheenaiheeksi sekä meemimateriaaliksi. Jos lukija on siis tähän päivään asti kyennyt pitäytymään tutustumasta ilmiöön, kannattaa tämä arvostelukin jättää suosiolla lukematta, mikäli mielii katsoa sarjansa niin neitseellisenä kuin mahdollista ilman turhia juonipaljastuksia.



Invinciblen tarina sijoittuu vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa ajalleen tyypilliset supersankarit ovat arkipäivää ja kokonainen voimamiesten ja -naisten muodostama ryhmittymä yhdessä valtion salaisen turvallisuuspalvelun kanssa suojelevat ihmiskuntaa hullujen tiedemiesten ja ulkoavaruuden örkkien muodostamalta uhalta. Enemmän tai vähemmän Marvelin ja DC:n vastaaville irvailevan tiimin avainjäsenistä mahtavin on Teräsmiestä mukaileva Omni-man (J.K. Simmons), joka päivisin suoritettujen urotekojen sekä kokonaisten häijyjen avaruusotusten sivilisaatioiden kansanmurhien jäljiltä palaa aina iltaisin suihkun kautta tavalliseen perheenisän rooliin vaimonsa ja lastensa pariin kuten kuka tahansa tavallisista kuolevaisista.

Eräänä päivänä kaikki kuitenkin romahtaa hetkessä, kun jokin salaperäinen pahuus tekee supersankarien ryhmittymästä selvää jälkeä raa'assa veriorgioissa ja itse Omni-man löydetään henkihieveriin piestynä. Parantaessaan haavojaan vanha ukko päättää käyttää aikansa teini-ikäisen poikansa Markin koulimiseen työnsä jatkajaksi jumalankaltaisena yli-inhimillisenä sankarina, joka joutuu opintiellään käymään läpi kaikki ne perinteisimmät supersankarikliseet elämän vaikeiden perustotuuksien oppimisen sekä työn ja siviilielämän sovittamisesta lähtien. Matkan varrella salaperäisenä Invinciblenä tunnettu Mark päätyy perustamaan uuden supersankareiden ryhmän sekä selvittämään karvaan totuuden entisten kuolemasta.

Tämän enempää konkreettista en halua juonesta kertoa, mutta kannattaa silti muistaa, että kyseessä on lähinnä muikeaa johdantoa huomattavasti eeppisemmälle kokonaisuudelle, josta varmuudella tullaan näkemään vielä useita tuotantokausia ja ehkä spin-offejakin. Invinciblen kaanonin perusidea on kuitenkin tietystä kliseisyydestään huolimatta yksinkertaisuudessaan mitä mainioin: siinä missä teini-ikäiset trikoosankarit joutuvat asettamaan vastakkain velvollisuutensa ja sosiaaliset suhteensa, löytyy maailmankaikkeudesta huomattavasti voimakkaampia ja vanhempia voimahahmoja, joiden vastaavat laiminlyönnit koskevat yksittäisten ihmisten sijaan kokonaisia galakseja, ihmiskuntaa sekä perhettä – ja aikuisten maailmassa jälki on kaikkien suhteen pahimmillaan monin verroin rumempaa ja likaisempaa kuin viittaleikkejä harrastavat pikkupojat kykenevät kuvittelemaankaan.

Tiedän jo nyt saavani vielä kuulla tästä, mutta oikeasti pidin Invinciblen supersankaroinnista siitäkin huolimatta, että olen vuosikausia profiloitunut nimenomaan kyseisen genren erityisenä vihaajana. Pitkällisen sisäisen konfliktini päätteeksi tulin johtopäätökseen, että formaatti erityisesti nostaa Invinciblen liukuhihnamaisten Marvel-leffojen yläpuolelle, sillä laadukas sekä oikeasti henkeen ja vereen sarjakuvamaiseen menoon sopivampi ison rahan animaatio on mielestäni koska tahansa epämääräistä erikoistehostemyllytystä mielekkäämpi vaihtoehto silmälle ja vähän korvallekin. Animaatioltahan ei milloinkaan lähde edes odottamaan samanlaista realismia kuin näytellyltä elokuvalta, joten myös kaikenlaisia tyhmyyksiäkin kohtaan mieli on piirretyn kohdalla huomattavasti avoimempi ja suvaitsevampi, tähän päälle vielä roppakaupalla formaatin mahdollistamaa makeaa ja tyyliteltyä toimintaa, eikä konseptin liiallinen genreuskollisuuskaan tunnu oikein missään.

Jos Invinciblessä jokin korpeaa, niin sen johdantomaisuus, jossa mitään juonenpätkiä ei varsinaisesti viedä loppuun asti, vaan kaikki jätetään tarkoituksella auki ehkä vuoden tai parin päästä tulevaa jatkoa silmällä pitäen. Muuten napina rajoittuukin hyvin pieniin murusiin, kuten Markin ärsyttävään narsistiseen tyttöystävään, joka tuntuu vain nalkuttavan jaksosta toiseen, vaikka hyvin tietää poikaystävänsä uhraavan yhteisiä hetkiä pelastaakseen ihmishenkiä. Toisaalta yhden todella inhottavan hahmon vastineeksi saadaan epämuodostunut poika, joka elää ja kommunikoi ihmisten kanssa robotin välityksellä, identtisen klooninsa kanssa aitoudestaan loputtomasti kinasteleva rikollinen nero, autotunen filtterin kautta puhuva robottipää sekä monia muita vähintään yhtä mielenkiintoisia hahmoja, joiden vaiheista olen ainakin itse halukas tietämään lisää.

En ole vielä katsonut ainuttakaan tänä vuonna ilmestynyttä täysiveristä supersankarielokuvaa enkä varsinaisesti aiokaan, mutta omasta puolestani olen valmis julistamaan Invinciblen jo tässä vaiheessa genrensä parhaaksi tuotokseksi koronavuonna 2021. Länsimaisen nykyanimaation rypiessä loputtomassa alisuoriutumisen ja yliyksinkertaistamisen suossa tällaiset kunnianhimoiset luomukset äärimmäisen pahan korporaationkin rahoituksella valavat uskoa paremmasta tulevaisuudesta myös tällä saralla. Hyvällä lykyllä Invincible innoittaa muita suoratoistojättejä tuottamaan omia kypsiä ja korkeatasoisia animoituja toimintapaukkujaan, eikä formaatin nykyinen alennustila ole vuosien päästä kuin ikävä muisto vain. 


Arvio: 4.5/5


INVINCIBLE: SEASON ONE, 2021 USA
Ohjaus: 
Jeff Allen, Paul Furminger, Robert Valley
Käsikirjoitus: 
Chris Black, Christine Lavaf, Cory Walker, Curtis Gwinn, Robert Kirkman, Ryan Ottley, Ryan Ridley, Simon Racioppa
Näyttelijät: 
J.K. Simmons, Mahershala Ali, Mark Hamill, Sandra Oh, Steven Yeun

lauantai 28. elokuuta 2021

Beastars: 2. tuotantokausi (2021)



Kun pieni Punahilkka saapui isoäidin mökkiin, hän ihmetteli suden ulkonäköä.
Miksi sinulla on noin suuret korvat”, Punahilkka kysyi.
”Jotta voisin paremmin kuulla sinun äänesi”, susi vastasi.
”Miksi sinulla on noin suuri suu”, Punahilkka kysyi.
”Jotta voisin paremmin syödä sinut suuhuni”, susi vastasi ja singahti valtavalla loikalla Punahilkan kimppuun.

Pois itku ja murhe, suuri ja mahtava Beastars on palannut viimein keskuuteemme! Edellisellä kerralla antropomorfisten eläinten eli furryjen asuttamaan moderniin maailmaan sijoittuva valtaisan suosion osakseen saanut tarina seurasi susi Legosin ja kaniini Harun epätavallista parisuhdetta sekä tyytyi vielä varovaisesti esittelemään maailmaansa, keskeisiä teemojaan sekä hahmojaan, eikä kaikkia avoimia kysymyksiä vielä edes yritettykään saattaa päätökseensä. Kaikessa hiljaisuudessa vastikään julkaistun toisen tuotantokauden kohdalla ensimmäisen hype oli jo ehtinyt kuivumaan täydellisesti kokoon, mikä on valtava sääli, sillä tarinan jatko on vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin sen aloituskin – ja kertoo todellisuudessa pintaa syvemmältä vähintään yhtä paljon ihmisyydestä kuin ensimmäinenkin.

Beastarsin toinen tuotantokausi käytännössä työntää syrjään Legosin ja Harun parisuhteen muiden, draaman ja henkilöiden kasvun kannalta keskeisempien juonteiden tieltä. Tällä kertaa Legosi on alkanut pohtimaan syvällisemmin lihansyöjien vaikeaa suhdetta kanssaeläjiinsä ja löytänyt mentorinsa tuella pasifistisen zen-filosofian, jonka innoittamana tämä pyrkii löytämään rauhan niin omien himojensa kuin kanssaeläjiensäkin kanssa. Samaan aikaan petoeläinten ruuaksi häkkieläimenä kasvatettu Louis-kauris on ajautunut yhä syvemmälle seksin, huumeiden ja pimeillä markkinoilla rehottavan pikkueläinten lihan pimeän kaupan täyttämään leijonien ja hyeenojen kansoittamaan alamaailmaan pyrkiessään vapautumaan omasta henkisestä vankilastaan.

Kahteentoista episodiin mahtuu toki vieläkin lisää käänteitä ja kiemuroita: ensimmäisen tuotantokauden alussahan yksi eläinten opinahjon oppilaista koki väkivaltaisen kuoleman, jota ei koskaan virallisesti selvitetty. Toisen kauden alussa selvittämätön murha uhkaa ajaa koululaitoksen turmioon, jolloin paikallinen vahtimestari pyytää Legosilta apua rikoksen setvimiseksi. Lopulta murhaaja itse onkin kolmas lenkki Legosin ja Louisin tarinoiden muodostamassa temaattisessa kokonaisuudessa: petoksissa ja valheissa, kohtalonsa jääräpäisessä uhmaamisessa, totuuden löytämisessä ja lopulta myös sen hyväksymisessä. Beastarsin kertomus totuuden vapauttavasta voimasta ja sen eteen tehtävistä uhrauksista on yksistään niin hieno ja yllättävä, ettei kolmannen tuotantokauden jatkoa pysty näillä näppäimillä kuiviltaan ennustamaan suuntaan taikka toiseen.

Teknisellä puolella Beastarsista ei enää tässä vaiheessa liene enää mitään erityistä sanottavaa, sillä sen tekijät ovat joka suhteessa pitkälti samat kuin ensimmäisellä tuotantokaudellakin, mutta ennestään turvallinen ja tuttu audiovisuaalinen jälki on tällä kertaa ehkä vielä hivenen kypsempää ja hiotumpaa kuin aiemmin jopa siinä määrin, ettei animaation aina huomaa olevankaan kolmiulotteista. Itseäni elähdytti eläinten kaupungin melodraamassa sen runsaat erinomaiset ajatukset ja käänteet, joita en ikipäivänä olisi osannut siltä odottaa, kuten viittauksia erään hahmon vaikeuksiin hyväksyä omaa homoseksuaalisuuttaan tai kohtausta, jossa yksi hahmo yrittää saada toista tunnustamaan valhettaan vain päätyäkseen lopulta itse paljastamaan oman elämäntapansa sokean itsepetoksen. Lopussa sankari tietenkin kohtaa roiston, joka todellisuudessa kuvastaa tämän sisäistä petoeläintä sekä kamppailu vastakkaisten voimien ja intohimojen välistä konfliktia tarinan päähenkilössä itsessään.

Niin paljon kuin haluaisinkin antaa Beastarsille täydet viisi tähteä, joudun kuitenkin rehellisyyden nimissä nipistämään siltä puolikkaan etenkin alkupään turhasta kiirehtimisestä. Toinen tuotantokausi esittelee katsojalle useita uusia hahmoja ja tuoreita ideoita, mutta tarina itsessään tuntuu poukkoilevan ontuvasti vähän minne sattuu: jos jokin jakso esimerkiksi päättyy mielenkiintoiseen asetelmaan, ei seuraava välttämättä edes pyri jatkamaan suoraan edellisestä, vaan päätyykin seuraamaan aivan muita, edellisestä riippumattomia hahmoja ja sivujuonteita, joihin ei aina palata syvällisemmin enää sarjan edetessä. Pidän hyvin mahdollisena, että kolmas kausi yllättää tarttumalla tällaisissa jaksoissa esiteltyihin vihjauksiin, mutta alkuperäissarjakuvaa erikseen konsultoimatta tätä on toistaiseksi mahdotonta tietää.

Toisin sanoen Beastars jatkaa edelleen aikamme furryviihteen kuninkuusluokassa pienistä vioistaankin huolimatta. On ilo ja onni huomata maailmasta vielä löytyvän ajattelemaan sekä tuntemaan pistäviä, äärimmäisen persoonallisia, tarinaltaan kypsiä ja aikuiseen makuun suunnattuja tasokkaita animaatioita ilman niin monia nykypäivän länsimaisia genreteoksia riivaavaa ylitsepursuavaa itseironiaa, surkeaa ja suoraan sanottuna munattoman turvallista tai muuten vain paasaavaa käsikirjoitusta sekä ponnettoman yliyksinkertaistettua ja laiskaa visuaalista antia. En tiedä milloin Beastarsin kolmas tuotantokausi tulee näkemään päivänvalon tai tuleeko ollenkaan, mutta kädet ja jalat ristissä toivon ja rukoilen, että se olisi vähintään yhtä laadukasta jälkeä kuin kaksi ensimmäistäkin. 


Arvio: 4.5/5


BEASTARS: SEASON 2, 2021 Japani
Ohjaus: 
Daiki Katō, Keiya Saitō, Makoto Sokuza, Mie Ōishi, Ryōsuke Shibuya, Shin'ichi Matsumi, Yasuhiro Geshi
Käsikirjoitus: 
Nanami Higuchi, Paru Itagaki
Näyttelijät: 
Akio Ôtsuka, Atsumi Tanezaki, Chikahiro Kobayashi, Junya Enoki, Sayaka Senbongi, Yuki Ono

Kentaurien maa: 1. tuotantokausi (2021)



Kauan sitten ammoisina aikoina joku viisas meni keksimään piirretyn sarjan nimeltä Adventure Time, josta muodostui yksi edellisen vuosikymmenen menestyneimmistä ja vaikutusvaltaisimmista lajissaan niin hyvässä kuin pahassakin: alkujaan kovin moni televisiopomokaan ei varsinaisesti lämmennyt sarjan tekijöiden omintakeisille design-ratkaisulle, joiden johdosta koko luomus näyttää kuin vauvan piirtämältä. Adventure Timen menestyksen myötä tuosta kyseisestä tyylittelystä variaatioineen muodostui aikansa klisee, joka useimmiten toimii lähinnä tekosyynä tuottaa typerryttävän yliyksinkertaistettua ja taiteellisesti ala-arvoista animaatioviihdettä kansalle mahdollisimman nopeasti ja halvalla.

Kentaurien maa on Netflixin uusi "lapsille" suunnattu musikaali- ja piirrossarja, eli oikeasti aikuisille suunnattu ajallemme tyypillisesti itseironiaa tursuava animoitu seikkailu  josta kovin moni tuskin lienee kuullutkaan, sillä sarjasta ei sen osakseen saamasta hypestä huolimatta varsinaisesti ole muodostunut mitään kaksista menestystä, vaikka tietty osa harrastavasta kansasta vaikuttaisikin nopealla silmäyksellä siitä erityisen paljon pitäneen. Mitä ilmeisimmin Netflixin roimat leikkaukset tuotostensa markkinoinnin suhteen ovat siis vihdoin alkaneet kantaa hedelmää; itsekin alaa ja genreä seuraavana kuulin Kentaurien maasta vasta toisen tai kolmannen lähteen kautta – ja sittenkin vahingossa.

Ison ja pahan striimauspalvelun uunituoreen päähenkilö on yksinkertaisesti hevonen nimeltä Hevonen, joka ensimmäisen jakson kuluessa eksyy Mordorin maata muistuttavan pimeyden maan taistelujen tuoksinassa rakkaasta omistajastaan ja päätyy keskelle ärsyttävien laulavien kentaurien maailmaa. Hummani hei päätyykin uusien kentauriystäviensä matkalle sateenkaaritietä pitkin etsimään vastauksia tarinan avoimiin kysymyksiin sekä etsimään itselleen taikaesinettä, jonka avulla Hevonen saisi viimein yhteyden rakastamaansa ihmiseen. Kentaurien maan tarinassa onkin kuultu varovaisia kaikuja Taru sormusten herrasta -trilogiasta sekä Wizard of Ozista, mikä myös omasta mielestäni tuntuu erittäin osuvalta vertaukselta, sillä aivan perustavanlaatuisimmalla mahdollisella tavalla juurikin kyseiset kertomukset tulivat myös itselleni aivan ensimmäisenä mieleen sarjaa katsoessa genre-eroista huolimatta.

Sanalla sanoen itse tarina ei varsinaisesti olekaan Kentaurien maan merkittävä vahvuus, mutta sen mielikuvitus ja huumori ovat mainintansa ansainneet. Kaikesta näkee, että tiettyäThe Ren & Stimpy Shown kaltaista rempseää ysärityyliä on ainakin ideatasolla lähdetty yhdistelemään nettiajan keskittymishäiriöisille ominaiseen meemitaiteiluun ja kaiken mahdollisen meluisan sekä äänekkään lakkaamattomaan sarjatulitukseen. Renistä ja Stimpysta sekä monesta muusta aikansa eturivin tuotteensa poiketen Kentaurien maa ei kuitenkaan tuntunut koettelevan luovasti rajoja tai tarjoavan minkäänlaista oivaltavampaa sisältöä, vaan sattumanvaraiset animeviittaukset unohdetaan yhtä nopeasti kuin nähdäänkin, täysin itsestään selvät turvalliset pieru- ja pippelivitsit käydään lähinnä pinnallisesti läpi niin, että kuka tahansa kykenee ne ymmärtämään välittömästi.

Mielikuvituksen puutteesta ei Kentaurien maata tosin voi laisinkaan soimata. Pelkästä päähenkilöiden laumasta voisi esimerkiksi lohkaista metroseksuaalin seeprataurin kaltaisia persoonallisuuksia, mutta matkan varrella vastaan astelee mm. tyypillinen someajan tuntikausia suosikkisarjansa mytologiasta pedanttisesti vääntävä nörtti, jonka fanituksen kohde vain sattuu olemaan aiemmin mainittu toinen maailma. Ensimmäisen tuotantokauden viimeisen puolikkaan taso tuntuisikin yleisesti nousevan myös tällä tasolla, lähtien Catsin paria vuotta aiemmin nähtyä surkuhupaisaa filmatisointia parodioivasta jaksosta, jonka laulavat kissat ovat kuin Twitteriin omatekoisia sarjakuviaan jakavan teinin kynästä.

Vähäistäkin keskustelua Kentaurien maan ympärillä seurannut lieneekin jo ennestään tuttu sen tuotantotavasta, jossa kahteen eri maailmaan sijoitetun seikkailun animaatiopuoli delegoitiin kahdelle eri studiolle merkittävällä tavalla eroavien tyylien saavuttamiseksi. Moni ihastelija kuitenkin tuntuu unohtaneen, että vastaavaa tyylikikkailua on alalla harrastettu jo vuosikymmeniä, muistan esimerkiksi jo 90-luvulta aiempien vuosikymmenten tuotoksille ilkkuvia piirrettyjä, joissa sekoitettiin tarkoituksella uutta ja vanhaa laatueron korostamiseksi. Vuosikymmen sitten alkujaan julkaistu Gumballin mieletön maailma pani vieläkin paremmaksi yhdistelemällä tusinoittain erilaisia tyylilajeja ja tekniikoita saumattomasti likimain jokaisessa episodissaan vuosikausien ajan. Näin ollen Kentaurien maan tuotantopuolen valinnoissa ei enää nykypäivänä ole mitään ihmeellistä.

Pääsemme viimein varsinaiseen aiheeseen, eli Kentaurien maan designiin ja tyylillisiin ratkaisuihin. Sarja siis yhdistelee kahta hyvin erilaista ulkoista animaatiotyyliä, joista toinen on Avatar: The Last Airbenderiä muistuttava geneerinen animevaikutteinen sekä toinen Adventure Timesta ammentava vauvamaisen simppeli, suorastaan amatöörimäinen ulkoasu, jota ainakin itse inhoan aikamme animaatioissa yli kaiken. Lapsekkaampi hahmodesign ilmeisesti ajatellaan monesti jotenkin ilmaisuvoimaisemmaksi ja ilmeikkäämmäksi, mutta omasta mielestäni liika yksinkertaistaminen lähinnä syö hahmoista ja animaatioista kaiken persoonallisuuden sekä ilmaisun rikkauden, jolloin lopputuloskin päätyy lähinnä toistamaan itseään ja vähän muitakin. Visuaalista spektaakkelia musiikkiin yhdistävässä musikaalissa tympeä ja persoonaton ulkoasu repii omissa silmissäni rikki huomattavan osan sen vetovoimasta – olkoonkin, että itse sarjan Broadwaylta napatut alan ammattilaiset ovat parhaimmillaan huikeita esiintyjiä myös mikrofonin ääressä.

Netflixin 
Kentaurien maata ei siis toisin sanoen ole tehty juuri Brutuksen makuun, mutta muiden kanssaharrastajien reaktioista päätellen taidan edelleen olla yksin mielipiteineni, joten uteliaiden sopii tarkastaa sarja myös omakohtaisesti. Samoihin aikoihin Kentaurien maan kanssa näkyy muuten ilmestyneen myös Beastarsin toinen tuotantokausi, josta maksava kansa tuntuu olevan vähintään yhtä vaitonainen ja epätietoinen kuin edellisestäkin. Kyseisen sarjan ensimmäinen kausi jo itsessään sisälsi valovuosia mielenkiintoisempia ideoita, maailmanrakentelua ja teknisiä oivalluksia kuin tusina nykypäivän länsimainen valtavirran animaatiota yhteensä, joten myös toiselta kaudelta on lupa odottaa paljon. Sääli huonoa markkinointia. 

Arvio: 2/5


CENTAURWORLD: SEASON 1, 2021 USA
Ohjaus: 
Christina Manrique, Jen Bennett, Jeremy Polgar, Katie Shanahan, Megan Dong
Käsikirjoitus: 
Amalia Levari, Aminder Dhaliwal, Jen Bardekoff, Jessie Wong, Megan Dong, Meghan McCarthy, Minty Lewis, Ryan Harer, Todd Casey
Näyttelijät: 
Chris Diamantopoulos, Josh Radnor, Kimiko Glenn, Megan Dong, Megan Hilty, Parvesh Cheena