Blastfighter (1984)

Vanhaan hyvään aikaan ennen mahdottomia tekijänoikeusmafioita sun muita oli täysin normaalia, että jokaista vähänkään isompaa Hollywood-blockbusteria seurasi tusinoittain erilaisia jäljittelijöitä ratsastamaan esikuvansa viitoittamilla laduilla – yleensä unohtuen vain muutamissa viikoissa tai kuukausissa omaan mitäänsanomattomuuteensa. Parhaimmillaankin näitä hölmöjä muinaisvuosien hupitekeleitä muistellaan jälkikäteen lähinnä huumorimielessä internetin sarkastisissa leffakommentaareissa ja tippa linssissä genreharrastajien kaljailloissa.

Lamberto ”Marion poika” Bavan Blastfighter erottuu kuitenkin edellisestä olemalla harvoja oikeasti yhä nautittavia ja viihdyttäviä lähes suoria hiilipaperikopioita valovuosia tunnetummista ison rahan teoksista, pääosin Syltty Stallonen ensimmäisestä Rambosta eli Taistelijasta. Vietnamin sodan veteraanin sijaan italoversiossa kotiin metsäiseen peräjunttilaan vain palaakin vankilassa pienen ikänsä istunut viiksivallu ja ex-poliisi, joka tuli ammoin surmanneeksi pahan miehen vailla armon häivääkään. Kotopuolessa vastassa kuitenkin odottaa kokonainen lauma ilkeitä ja karvaisia punaniskoja, jotka kiduttavat huvikseen eläimiä sekä tappavat sympaattisen karvaturvan tyttärenkin välipalaksi. Tämä jos mikä tietää sotaa, ja piankos koko pahuksen junttila muuttuukin täydelliseksi taistelutantereeksi sankarin mäjäyttäessä pahoja miehiä taivaan tuuliin kuolemaa solkenaan sylkevällä superpyssyllään.

Yhtään valehtelematta Blastfighter kykenee omissa kirjoissani kilpailemaan silkassa viihdearvossa jopa kivenkovan esikuvansa kanssa, vaikka Syltyn ihmisjahtiklassikosta luonnollisesti hiuksenhienosti jälkeen jääkin. Lamberto Bavan näkemyksen ehdoton vahvuus on sen lievästi sanottuna sopivan äärimmäinen ja äkkiväärältä tuntuva toteutus, lähtien vaikkapa musiikkiraidoista, jotka vaihtelevat rennon kasarihenkisen tanssimusiikin, ylidramaattisen vinkuilun ja hölmistyttävän iloisen kantrin välillä tunnelman heitellessä samalla parhaimmillaan niin rajuin vedoin, että päädyin välistä kelaamaan jo takaisinkin vain tarkistaakseni, menetinkö epähuomiossa jotain olennaista. Edellinen on siis viihdemielessä vain harmittoman positiivinen juttu, mikä ynnättynä korostetun yksipuolisen superpahoihin pahiksiin saa koko jutun tuntumaan lähinnä ihastuttavan aivottomalta viihdemäiskeeltä.

Mäiskeestä puheen ollen: Blastfighterissa on sitä paljon – ja jälki on parhaimmillaan komeaa, suorastaan ihanan yliampuvaa räimettä ja paukuttelua yhdestä osumasta räjähtävine autoineen ja helikoptereineen päivineen. Ainut harmistuksen aihe vain on, että todellinen toiminta antaa odottaa itseään aivan loppuun asti, jolloin yllättävänkin karismaattinen äksönjyrä Michael Sipkow saa vihdoin tarpeekseen silmille hyppivistä sopuleista, kaivaa esiin superhaulikkonsa ja alkaa panna lihaa tummumaan oikein urakalla. Yhdessä kohtaa sankarin jakaessa omaa oikeuttaan kokonaisia ihmisiä räjähtelee kerralla tuhannen kappaleiksi takaperäkylän kavalan miesväestön muuttuessa yksi kerrallaan kulkupeleineen suolatuksi tölkkijauhelihaksi. Ei tähän eläin pysty!

Blastfighter on pienen budjetin italialaiseksi plagiaatiksi poikkeuksellisen tiukkaa tekoa, sellaista aitoa vanhan hyvän ajan kursailematonta viihderoskaa, jota kehtaa suositella hyvin mielin jokaiselle kultakauden nihilistisempien toimintarainojen ystäville – etenkin jos vähän nuhjuisemmat tuotantoarvot ja omaperäisyyden puute eivät hurmeista katselunautintoa liiemmin tapaa häiritä. Blastfighterissa on ehdottoman kulttihelmen henkeä, ainesta toimintafanien kosteiden leffailtojen kestosuosikiksi.


Arvio: 4/5


BLASTFIGHTER, 1984 Italia, Ranska
Ohjaus: Lamberto Bava
Käsikirjoitus: Dardano Sacchetti, Lamberto Bava, Luca De Rita, Massimo De Rita, Morando Morandini Jr.
Näyttelijät: Carl Savage, Elizabeth Forbes, George Eastman, George Williams, Giancarlo Prati, Massimo Vanni, Michael Sopkiw, Michele Soavi, Ottaviano Dell'Acqua, Stefano Mingardo, Valentina Forte

I Want to Let You Know That I Love You (2016)

Juhannus on kuulemma juopottelun, hukkumiskuolemien ja uusien perunoiden ohella myös rakkauden aikaa, joten lienee vain korkea aika arvostella heti perään yksi ”rakkaudesta” kertova anime-elokuvakin kaiken muun kukkuraksi. Japanilaisethan ovat tunnetusti erittäin romanttista kansaa, ja missäpä muussa taidemuodossa tuo jalo taito kukoistaisikaan yhtä kauniin näyttävästi kuin teiniyleisölle suunnatuissa, suurisilmäisten geneeristen teini-ikäisten animehahmojen kansoittamissa hentai... eikun kouludraamoissa. Ah, l’amour…

Vaikka kuinka yritin, en oikein saanut tällä kertaa itse tarinasta minkäänlaista selkeää kuvaa, mutta lukemani perusteella se perustuukin jonkun keskinkertaisen j-pop -yhtyeen väsähtäneeseen kappaleeseen, joten asiain laita tuskin tulee yllätyksenä. Silmämääräisesti kyseessä on pelkkien suurisilmäisten animeteinien asuttama animemaailma ja yläaste, jossa yksi punatukkainen teinityttö sattuu rakastamaan yhtä violettitukkaista teinipoikaa, mutta teinityttö ei vain uskalla tunnustaa rakkauttaan. Samaan aikaan joku toinenkin animetyttö on rakastunut johonkin toiseen animepoikaan, mutta…

Suoraan sanottuna olin valmis jo ensimmäisten minuuttien jälkeen valmis repimään silmät päästäni ja hirttämään itseni omiin kalsareihini, mutta jokin suurempi voima sai minut pidättäytymään itseni tappamiselta ja katsomaan tämän leffan suosiolla loppuun. I Want to Let You Know That I Love Youssa nimittäin yhdistyvät kaikki nykypäivän animen huonoimmat piirteet niin ainutlaatuisen karmaisevalla tavalla, että armahtavan lyhyestä kestostaan huolimatta katsojaparka ehtii rukoilemaan itselleen vapauttavaa eutanasiaa, koomaa ja aivokuolemaa jo pitkälle ennen puoliväliä.

Miten ja miksi tällainen hengetön ja sieluton raakile on koskaan päässyt etenemään mihinkään tekijöiden käsistä, voi vain mielessään kuvitella. Harvoin nimittäin tulee vastaan yhtä tyhjänpäiväisellä käsikirjoituksella varustettua teinitöräystä vastaan edes Disney Channelilla – huonoimmissakin Disney-tuotoksissa nimittäin on vähintään jonkinlainen ”juoni”, henkilöhahmoja joita pystyy seuraamaan iskemättä refleksinomaisesti nyrkkiään televisiosta läpi sekä dialogia joka koostuu muustakin kuin pelkästä itkemisestä. Näiltä tyypeiltä ei yksikään edellisistä näyttäisi onnistuneen, mikä on jo melkoinen saavutus itsessäänkin, mutta kaiken kukkuraksi neropatit päättivät vielä ynnätä sekaan muutaman sekunnin pituisen, ilmeisesti romanttiseksi tarkoitetun pianomelodian, joka nyt viimeistään saa katsojan kuin katsojan repimään korvatkin päästään ja hyppäämään lähimpään kaivoon.

En toisin sanoen osaa edes kuvitella kenelle tämäkin elokuva on oikeasti suunnattu, mutta mikäli vain vähääkään arvostaa omaa ja televisionsa terveyttä, tuskin ainakaan lukeutuu siihen harvalukuiseen joukkoon.


Arvio: 1/5


ZUTTOMAEKARA SUKIDESHITA: KOKUHAKU JIKKOU IINKAI, 2016 Japani
Ohjaus: Tetsuya Yanagisawa
Käsikirjoitus: HoneyWorks, Yoshimi Narita
Näyttelijät: Gero, Hikaru Midorikawa, Hiroshi Kamiya, Kana Asumi, Kenji Suzumura, Momo Asakura, Natsuki Hanae, Sora Amamiya, Yuki Kaji

Nykyaika (1936)

Charles Chaplinin Nykyaikaa on monesti tapana rankata tekijänsä uran kahden tai kolmen suurimman teoksen joukkoon, eikä kai ihan syyttä. Mutta kovin harvoin kuulee kenenkään ääneen pohtivan, miten epätodennäköinen menestyjä ja erikoisuus se aikansa teokseksi onkaan, olihan äänielokuva ehtinyt syrjäyttää mykän jopa jälkimmäisen sitkeimmissä idän linnakkeissakin. Alkujaanhan Chaplin olikin tarkoittanut elokuvansa nimenomaan uusinta äänitekniikkaa hyödyntäväksi spektaakkeliksi, mutta viime metreillä dialogi päätettiinkin vetää joitain yksittäisiä tokaisuja ja ääniefektejä lukuun ottamatta kokonaan pois, sillä mestari itse epäili mimiikkaan perustuvan hahmonsa kärsivän tälle luonnottomasta puhetulvasta.

Tämänkertainen tarina sai tiettävästi inspiraationsa niinkin epätodennäköisestä lähteestä kuin Mahatma Gandhilta, jonka Chaplin tapasi Kaupungin valojen markkinointiin tarkoitetulla maailmankiertueellaan. 30-luvun alussa elettiin tunnetusti syvän laman aikaa, ja Gandhi monen muun aikalaisen tavoin piti ihmisten ahdinkoon ja suurtyöttömyyteen syypäänä länsimaisen yhteiskunnan modernisoitumista sekä ihmiset tehtaissa ja työpaikoilla syrjäyttävästä koneistumista. Kun Chaplin ynnäsi tähän kaikkeen oman empaattis-humanistisen maailmankuvansa, syntyi kuvankaunis yhteiskuntakriittinen kertomus ihmisyyden etsimisestä kylmän teknokraattis-kapitalistisen yhteiskunnan puristuksissa.

Nykyaika alkaa ehkäpä koko Chaplinin uran kuuluisimmalla yksittäisellä kohtauksella, jossa klassinen kulkurihahmo on töissä tyypillisessä aikansa liukuhihnatehtaassa. Työ on itseään loputtomasti toistavaa ja epäinhimillistä, kulkuri vieraantuu omasta elämästään ja muuttuu monen muun tavoin silkaksi koneen jatkoksi ja järjestelmän osaksi. Varsin monimutkainen konsepti on tietenkin visualisoitu tekijänsä perinteiseen tapaan hillittömän taiturimaisella fyysisellä komiikalla, kuten esimerkiksi tämän alkaessa liikkua nytkähdellen ja mekaanista liikettä jäljitellen kuin robotti.

Chaplinin yhteiskuntakritiikki on jo tässä vaiheessa uskomattoman kekseliästä ja viihdyttävää, mutta tämä on tietenkin vasta alkua. Nykyaika on suhteellisen harvinainen esimerkki ääni- ja mykkäelokuvan kerrontaa hyödyntävästä teoksesta. Tässä tapauksessa ääniefektit ja dialogi on teemaan sopivasti varattu ensisijaisesti auktoriteettihahmoille ja vallankäytön välineille, kuten pilleille ja aseille. Tavallisilla ihmisillä ja järjestelmän kasvottomilla palvelijoilla ei siis ihan kirjaimellisesti ole omaa ääntä, ainoastaan sen naruja vetävillä nimettömillä johtajilla ja auktoriteeteilla.

Matkansa varrella kulkuri tulee kohdanneeksi köyhän naisen, joka edellisen tavoin on ajautunut poikkiteloin epäinhimillisen yhteiskunnan vaatimusten kanssa. Karattuaan poliisia kaksikko päättää elää elämäänsä yhdessä kuten parhaansa näkevät, ihmisinä robottien maailmassa. Kuten jo historiankirjatkin tietävät kertoa, vie kaksikon matka aina kauppakeskukseen ja viihderavintolaan asti, jossa kulkuri esittää äänensä ensimmäistä kertaa historiassa monen muun tekijänsä kokeilun tavoin koko elokuvataiteen kuuluisimpiin lukeutuvassa musiikkikohtauksessa.

Viimeistään näillä main tulee myös ymmärtäneeksi koko Nykyajan konseptin perimmäisen nerokkuuden. Varhainen äänielokuvahan kärsi tunnetusti jättimäisistä äänieristysongelmista, joiden vuoksi tyypilliset tekniikkaan hyödyntävän alkuajan teokset ovat mitä puisevinta ja pökkelöintä teatteria. Tekemällä elokuvastaan pääosin mykän Chaplin sai kertaheitolla käyttöönsä koko aikansa parhaat kerrontavälineet ja tietotaidon ilman saman aikakauden pahimpia ongelmia ja sudenkuoppia. Yhdistettynä tekijänsä luovaan nerouteen ja muikeisiin tuotantoarvoihin lopputulos on yhä edelleen mitä täydellisintä ja ajattominta elokuvan taidetta

Tekijälleen totuttuun tapaan myös Nykyajan finaali on samanaikaisesti haikea sekä onnellinen: kulkurin ja naisen perimmäisille ongelmille ei ole löytynyt helppoja ratkaisuja, lama ja ihmisten ahdinko jatkuu vielä elokuvan loputtuakin eikä Chaplinin kuvaamille yhteiskunnallisille ongelmille ole välttämättä olemassa toimivia lääkkeitä laisinkaan, mutta samaan aikaan kaksikko todella löysi etsimänsä ihmisyyden ja saivat toisensa kaikista vastoinkäymisistäänkin huolimatta. Kulkurin ja naisen kadotessa käsi kädessä horisonttiin jää taakse paitsi Nykyajan kuvaama karu ja hengetön maailma sekä kulkurin hahmo itse, mutta amerikkalaisen mykkäelokuvan kultainen kaanon, joka viimeistään tämän teoksen myötä oli tullut lopullisesti päätökseensä.


Arvio: 5/5


MODERN TIMES, 1936 USA
Ohjaus: Charles Chaplin
Käsikirjoitus: Charles Chaplin
Näyttelijät: Charles Chaplin, Paulette Goddard, Tiny Sandford

Maasta se pienikin ponnistaa (1925)

Unohdetaanpa kuitenkin mestari Charles Chaplin vaikka ihan vaan näin hetkellisesti ja palataan suosiolla vuosikymmen ajassa taaksepäin Buster Keatonin teosten pariin. Kaikista Keatonin suurista töistä lähteestä riippuen Maasta se pienikin ponnistaa tai vain Lähde länteen! oli viime hetkeen asti ainut, jota en vielä ollut raaskinut katsoa. Muistan sen nimittäin taannoin esitetyn televisiosta ja saaneen tuolloin luotetun kantakriitikkoni myrkyllisen täystyrmäyksen, joten uskoin sen näihin päiviin asti kuuluvan tekijänsä elokuvain väliinputoajien vähäisempään joukkoon…

Yllätyksekseni koinkin jälleen vanhan kunnon ahaa-elämyksen ja totesin itselleni ennakkoluulojen oikeasti vihdoin joutavan kaikenlaisten ilon ihmisiltä pilaavien möyhöttäjien ja ammattikriitikoina esiintyvien tollojen kera jonnekin, missä päivä ei paista eikä tuuli tuiverra. Käsillä oleva elämys on nimittäin näillä näppäimillä omissa kirjoissani tekijänsä ikimuistoisimpia ja hauskimpia yksittäisiä naurutykityksiä heti Kenraalin ja Kovaa kyytiä ja kaunokaisia ohella. Itse menisin niinkin pitkälle, että luonnehtisin sitä Keatonin uran aliarvostetuimmaksi komediaksi – jos ei muuten, niin ainakin miehen kultakauden osalta.

Tällä kertaa Buster Keatonin esittämä jokamies astuu itsensä kulkurin viitoittamalle tielle työttömänä ja kodittomana laitapuolen kulkijana, joka päättää koettaa onneaan kaukaisen villin lännen suurtilallisten palkollisena ja lehmipoikana, lähimpänä ja luotetuimpana toverinaan ”Ruskeasilmänä” tunnettu sympaattinen lehmä, yksi elokuvahistorian hellyttävimmistä otuksista. Tiettävästi Keaton koulutti eläimen itse, ja huvittavana detaljina sille maksettiin roolistaan muodollista palkkaakin.

Keatonin länkkäriparodia lienee jäänyt monen muun tekijänsä repäisyn varjoon silkan maltillisuutensa puolesta, sillä vaikka aihe varmasti aihetta antaisikin, ei stunttimestari Keatonin fyysinen komedia suinkaan ylly missään kohtaa samanlaiselle riehakkuuden ja lennokkuuden tasolle, jota tältä on tyypillisesti parhaimmillaan tapana odottaa. Oikeastaan ensimmäinen puolikas tästä elokuvasta onkin lähempänä jonkinasteista kevyttä draamakomediaa kuin puhdasta farssia, mutta perinteistä keskiluokkaista kaupunkilaiskomediaa huomattavasti näyttävämmässä ja mielenkiintoisemmassa villin lännen miljöössä, jossa pelkät maisemat ja äärettömyyteen jatkuva horisontti imevät katsojan silmämunat itseään kohti aivan omanlaisellaan tenholla ja vetovoimalla.

Tyypilliseen Keaton-tyyliin tämäkin teos rakentuu huikeaa ja tyydyttävää finaaliaan varten. Mitään olennaista spoilaamatta loppu on tietenkin onnellinen ja omalla sympaattisella tavallaan myös absurdi: kokonaisen monituhatpäisen karjalauman vilistäminen valtoimenaan suurkaupungin kaduilla päätähden itsensä ratsastaessa seassa lehmällään hännälliseen paholaishaalariin pukeutuneena lienee yksi surrealistisimmista ja hilpeimmistä yksittäisistä spektaakkeleista, joita olen koskaan eläessäni nähnyt edes Keatonin itsensä komedioissa. Sanoisin jopa, että kyseessä on miehen uran hauskimpia yksittäisiä kliimakseja ja jo yksistään erinomainen syy uida harmaata valtavirtaa vastaan ja haistattaa piut paut kaiken maailman narisijoille nauttimalla tämä elokuva vaikka heti paikalla yksin tai hyvässä seurassa.


Arvio: 4.5/5


GO WEST, 1925 USA
Ohjaus: Buster Keaton
Käsikirjoitus: Buster Keaton, Lex Neal
Näyttelijät: Babe London, Brown Eyes, Buster Keaton, Gus Leonard, Howard Truesdale, Joe Keaton, Kathleen Myers, Ray Thompson, Roscoe 'Fatty' Arbuckle

Kaupungin valot (1931)

Ja näin pääsimmekin ehkäpä Charles Chaplinin uran arvostetuimpaan yksittäiseen teokseen ja kruununjalokiveen, jonka jokainen vähänkään kulttuurinsa tunteva immeinen on nähnyt vähintään kertaalleen. Itselleni tuo neitsyys meni joskus poikasena ostettua sen kokoelmaani ja unohdettuani sen ainoan innottoman yritykseni jälkeen. Ehkä olin vain tuolloin vain väsynyt tai tottumaton tämän tason teoksen nyansseihin, mutta nyt katsottuani Chaplinin mestariteoksen uudemman kerran aiempi nirsoiluni tuntuu pelkästään käsittämättömältä. Kaupungin valot on nimittäin maineensa veroinen mestariteos sanan varsinaisessa merkityksessä, jos et ole vielä nähnyt, niin mörökölli sinut vieköön.

Tämänkertaisen katselmuksen tuotantohistoria risteää Chaplin edellisen, moniongelmaisen Sirkuksen käsikirjoitusvaiheen kanssa. Työstäessään sirkuskomediansa tarinaa Chaplin kehitteli yksinkertaisen kertomuksen sokeasta klovnista ja kulkurista, mutta lopulliseen elokuvaan asti idea ei varsinaisesti koskaan kantanut. Sen sijaan mestari päätti muuttaa klovnin tytöksi ja hyödyntää kehittelemänsä romanttisen draaman runkoa Kaupungin valoissa – joka siis paperilla on ihan kirjaimellisesti vain yksinkertainen, tekijänsä näköinen huumoria ja tragediaa mestarillisesti fuusioiva taidonnäyte hyväntahtoisen kulkurin ja sokean tytön kohtaamisesta rahan ja raa’an voiman hallitsemassa julmassa maailmassa.

Todellisuudessa Kaupungin valot on paljon muutakin kuin tyypillinen Chaplin-leffa. Tällä kertaa mies on varsinaisen ydintekniikkansa täydellisyyteen hiomisen ohella selvästi lähtenyt kokeilemaan kynsiään vaarallisemmilla ja monimielisemmillä vesillä. Rohkeampi seksuaalisuuteen viittelöivä lähestymistapa huomataan paitsi jo alussa kohtauksessa, jossa kulkuri jää takamuksestaan kiinni patsaasta törröttävään miekkaan, mutta myös pian tätä seuraavassa gagissa, jossa kulkurin ihastellessa näyteikkunassa koreilevan alastoman naisen patsaan muotoja taustalla olevasta avoimesta viemäriaukosta nousee esiin parimetrinen työläinen.

Tällainen kekseliäs ja vaarallinen huumori on yksinkertaisesti parasta, mutta on tässä toki muutakin: Yksi Chaplinin selvästi ideoimista innovatiivisemmista gageista pyörii yksittäisen esineen tai yksityiskohdan, kuten kulkurin kädessä olevan pistoolin tai setelitukun ympärillä, johon kaikki humoristinen toiminta ja katsojan huomio tavalla tai toisella suuntautuu, kunnes esine poistuu kohtauksesta. Vastaavaa sentimentaalisempaa "johtoaihetta" läpi elokuvan edustaa kulkurin mukanaan kantamana kukka, jonka tämä saa alussa sokealta naiselta. Jo aiemmin mainitussa viemärikohtauksessa hyödynnetään lisäksi Harold Lloydin leffoista tuttua viivytystaktiikkaa, jossa varsin tyypillisen slapstick-gagin varsinainen ”ansa” pidetään tarkoituksella näkyvillä mahdollisimman pitkään vain, jotta ”uhri” pääsisi lopulta tekemään jotain täysin odottamatonta ja onnistuisi kiertämään sen erityisen hauskalla tavalla.

Kaupungin valot on mestariteos, kautta aikain parhaita mykkäelokuvia ja draamoja yleensä, Chaplinin uran timanttisin luomus ja amerikkalaisen elokuvan kulmakivi. Itselleni tuli sitä katsoessa kuitenkin melkoisena yllätyksenä, miten vasemmalle kallellaan sen maailmankuva onkaan, esittäähän se rikkaat porvarit pohjimmiltaan paheellisina ja huikentelevaisina kekkuleina, poliisin ja oikeuslaitoksen pohjimmiltaan rikkaiden etuja ajavana mielivaltaisena väkivaltakoneistona ja köyhät lähtökohtaisesti järjestelmän uhreina. Lopussa puhdas rakkaus kuitenkin menee aineellisen vaurauden edelle, kuten idealistiseen kristillis-platonistiseen maailmankuvaan kuuluukin. Chaplinin taito yhdistää vilpitön ja sanoinkuvaamaton onnellisuus vähintään yhtä karvaaseen pettymykseen jopa yksittäisten kuvien kohdalla melkein jo sellaisenaan riittää tekemään miehen työstä yhden kautta aikain suurista tarinankerronnan merkkiteoksista. 

Kaupungin valoista on mahdotonta kirjoittaa mainitsematta erikseen sen legendaarista lopetusta – yhtä kautta aikain kuuluisimmista. Tarinan kuluessa rakastunut köyhä kulkuri on tekeytynyt rikkaaksi mieheksi tehdäkseen vaikutuksen kukkia kaupittelevaan sokeaan tyttöön. En voi selostaa mitä viimeisessä kohtauksessa varsinaisesti tapahtuu, mutta muotoillaanpa asia seuraavasti: Theorode Roszakin Flicker-romaanissa päähenkilö joutuu ilmailuonnettomuuteen ja haaksirikkoutuu Intian valtamerellä sijaitsevalle pienelle saarelle, jossa kauan kadoksissa ollut elokuvaohjaaja tappaa aikaa katsomalla ja leikkelemällä vanhoja Chaplin-leffoja yhä uudelleen ja uudelleen. Lopussa kaksikko tulee katsoneeksi Kaupungin valojen viimeiset sekunnit, jossa näkönsä takaisin saanut nainen kohtaa kukkaa kädessään pitävän kulkurin hahmon. Päähenkilö toteaa nähneensä neron kätten työtä, puhdasta elokuvan taikaa, mestariteoksen.


Arvio: 5/5


CITY LIGHTS, 1931 USA
Ohjaus: Charles Chaplin
Käsikirjoitus: Charles Chaplin
Näyttelijät: Allan Garcia, Charles Chaplin, Florence Lee, Harry Myers, Virginia Cherrill

Man of the Sea (1920)

Nolff on Ranskan pohjoisella rannikolla asustava vaatimaton kalastaja, rauhaisaan elämäänsä tyytyväinen vanha mies, jonka elämän suurin ylpeys on poikansa, komea ja ainakin näennäisesti isänsä ihanteisiin kasvanut nuori mies Michel. Isältään tietämättä Michel kuitenkin inhoaa harrasta ja tylsää kalastajanelämää ja janoaa suuren maailman välitöntä lihallista nautintoa. Nuoren miehen karatessa kaupungin synnin ja saastan täyttämään elämään vanha ukko vetäytyy vain enemmän itseensä ja omaan hartaaseen rauhaansa yhdessä tyttärensä kanssa. Kristillistä symboliikkaa tässä tarinassa riittää siis vähintäänkin kylliksi asti.

L’homme du largea eli Man of the Seatä katsoessa on hyvä ymmärtää, että tämän tekoaikaan elettiin jonkinlaista löyhää siirtymäaikaa vanhahkon teatterimaisen ja modernimman kerrontatyylin välillä. Tämä elokuva tuntuukin enää harvassa kohtauksessa puisevahkolta näytelmältä ja enemmän tarkkaan harkitulta ja huolellisesti suunnitellulta sarjalta taidokkaita valokuvia. Tätä on vaikea selittää auki kovin selkeästi, mutta eri aikakausien välisen kontrastin huomaa selvästi jos vertaa keskenään vaikka kehittyneemmän 20-luvun ja 10-luvun teatterikeskeisemmän alkupuolen elokuvia – ero on kuin yöllä ja päivällä!

Aikansa ranskalaisena impressionistisena teoksena tässä myös räiskitään toinen toistaan mielikuvituksellisempia ja kokeellisempia trikkikuvia ja kikkoja – osa niin uniikkeja ja harvinaisia, ettei niillä taida olla erillistä nimeäkään. Marcel L’Herbierin niksi-ideoista onnistunein on ollut käyttää hyödyksi erilaisia tyyliteltyjä stillkuvia väliteksteissä pelkän perinteisen monotonisen toiston sijaan. Muutamassa kohtaa kuva on esimerkiksi jaettu samanaikaisesti liikkuvaan osaan ja väliteksti vie vain puolet ruudusta, välillä pohjana käytetään tekstin aiheeseen viittaavaa kuvitusta ja välillä nähdään muuten vain näppärällä kuviolla tai sopivilla väreillä koristeltuja välitekstejä. Tekijöiden mielikuvitus näiden suhteen on ollut rajaton.

Tarinasta ja hahmoista ei tässä kohtaa oikein osaa muuta sanoa, kuin että ne olivat kumpikin ihan hyväksyttävää tasoa. Itse en varsinaisesti päässyt pääkolmikkoa lukuun ottamatta kovinkaan hyvin sisälle muuhun kastiin ja alun perin novellina julkaistu tarina kalskahti nykymakuun räikeän moralisoivalta ja jotenkin turhan yksinkertaiselta näin pitkään elokuvaan. Tässähän keskitytäänkin paremman puutteessa melkein kymmenien minuuttien edestä pelkän kaupungin rappion kuvaukseen, mikä oli kyllä omasta mielestäni jo enemmän kuin tarpeeksi. Hartaan isän ja pilalle hemmotellun pojan välinen konflikti on koko elokuvan todellinen highlight ja se pelastaa paljon.

Marcel L’Herbier oli yksi 20-luvun suosituimmista ja merkittävimmistä ranskalaisista elokuvaohjaajista, jonka teokset eivät valitettavasti herättäneet maan ulkopuolella läheskään yhtä suurta innostusta. L’homme du largekaan ei ole mikään alan kuolematon mestariteos, mutta kuitenkin sen verran mielenkiintoinen tuttavuus, että pelkästään tämän perusteella L’Herbierin muillekin teoksille kyllä soisi edes jonkinlaisen kelvollisen kotijulkaisun myös meikäläisille markkinoille. Nykyisellään L’Herbierin, kuten Jean Epsteinin ja monen muun aikansa merkittävän ranskalaistekijän tapauksessa harvatkin julkaistut teokset ovat vähintäänkin kiven alla - ja sekös ottaa aivoon!


Arvio: 3.5/5


L'HOMME DU LARGE, 1920 Ranska
Ohjaus: Marcel L'Herbier
Käsikirjoitus: Honoré de Balzac, Marcel L'Herbier
Näyttelijät: Charles Boyer, Claire Prélia, Claude Autant-Lara, Dimitri Dragomir, Georges Forois, Jaque Catelain, Lili Samuel, Marcelle Pradot, Pâquerette, Philippe Hériat, Roger Karl, Suzanne Doris

Sirkus (1928)

Charles Chaplinin Sirkus tuntuu tekijänsä klassisen kauden luomukseksi yllättävänkin vähälle huomiolle jääneeltä elämykseltä siitäkin huolimatta, että se lukeutuu silkassa taloudellisessa mielessä tekijänsä kautta aikain menestyneimpiin hengentuotoksiin. Chaplinille itselleen Sirkuksen kuvaus oli yksi valtaisa katastrofien ja murheiden sarja, johon nähden likimainkin kelvollinen lopputulos on kenen tahansa käsistä melkoinen saavutus: koomikkomestari kävi näihin aikoihin raivokasta aviokiistaa, tämän äiti kuoli ja valtion veroviranomaiset alkoivat käydä tarkemmin läpi tähden kirjanpitoa ja löysivät epäselvyyksiä, joiden selvittelemiseksi Sirkuksen tuotanto joutui pahimmillaan kuukausien ajaksi katkolle.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta tyylikkäästi loppuun asti saatu Sirkus sisältää lukuisia nimekkään tekijänsä uran komeimpia ja mielikuvituksellisimpia yksittäisiä kohtauksia, parhaimmillaan jopa hauskimpiakin. Varsin yksinkertainen, Chaplinin varhaisemmat lyhärit mieleen tuova juoni kertoo jälleen tutun kulkurihahmon kohelluksista. Tällä kertaa hahmo pakenee poliisia konkurssikypsään sirkukseen, jossa tämän huvittava kompastelu hykerryttää tahattomasti yleisön ja henkilökunnan nauruhermoja, taaten tälle itselleen pestin viihdearsenaalin uutena vetonaulana. Pahaksi onneksi kuitenkin paljastuu, että kulkuri osaa olla hauska vain tahattomasti…

Joten kyllä, toisin sanoen tarina on lähempänä perinteistä gagista toiseen juoksevaa viihdeshowta kuin varsinaista vakavaa draamaa. Tämä ei kuitenkaan mainittavasti pääse häiritsemään, sillä esittävän taiteilijan tosielämän ahdistus ja murhe on onnistunut inspiroimaan tätä luomaan koko joukon oikeasti ääneen naurattavia vitsejä, joista moni vähäisempi koomikko todennäköisesti olisi jo julistettu kansallissankariksi asti. Alussa esimerkiksi kulku eksyy valtavaan peilisaliin ja hetken verran ruudulla vilisee kokonainen joukko Chaplineita. Sirkukseen sijoittuvista kohtauksista hauskimpana on mainittava erityisesti trapetsikohtaus, jossa joukko pieniä apinoita kiipeilee Chaplinin varrella sekä Wilhelm Tell -kohtaus, jossa nälkäinen kulkuri päättääkin syödä päänsä päällä olevan omenan ja panna sen tilalle banaanin.

Chaplinin sirkuskomedia on hillitöntä naurutykitystä alusta loppuun, harmillisen monelta unohtunut loistoelokuva, joka ansaitsisi mielestäni huomattavasti nykyistä enemmän mainetta ja kunniaa. Tekijänsä kaanonin kirkkaimpaan parhaimmistoon Sirkus ei kuitenkaan lukeudu, mutta siitä olisikin omasta mielestäni voinut saada kautta aikain parhaan ja hauskimman lyhytelokuvan, jos sitä olisi pitkän produktion sijaan maltettu lyhentää muutamien turhan venytettyjen kohtausten verran kertaluokkaa tiiviimpään muottiin.


Arvio: 4.5/5


THE CIRCUS, 1928 USA
Ohjaus: Charles Chaplin
Käsikirjoitus: Charles Chaplin
Näyttelijät: Al Ernest Garcia, Charles Chaplin, Harry Crocker, Henry Bergman, Merna Kennedy, Tiny Sandford

Nauruihminen (1928)

Muinaisina aikoina rikas aristokraatti kieltäytyi suutelemasta mielivaltaisen kuninkaansa kättä ja sai siten surmansa mestauslavalla. Isänsä osoittaman julkeuden vuoksi tämän pojan kasvot leikeltiin ikuiseen virneeseen ”nauramaan ainiaaksi isänsä hölmöydelle” ja hylättiin yksin lumisateeseen kuolemaan. Vuosia myöhemmin pojasta on kasvanut nauruihmisenä tunnettu kiertelevän seurueen vetonaula ja koko valtakunnan rakastettu pelle, jonka sydän sykkii vain kauniille sokealle immelle, jonka tämä lapsena pelasti lumisateesta. Kuninkaallinen sääty kuitenkin saa selville totuuden miehen verenperinnöstä, mikä lopulta ajaa nauruihmisen kohtamaan menneisyytensä ja todellisen itsensä.

Paul Lenin Nauruihminen on mitä luontevinta jatkoa koko Universalin tähänastisen vuosikymmenen kehitykselle kohti kauhuelokuvan kukoistuskautta. Tällä kertaa Carl Laemmle taustajoukkoineen pyrki yhdistelemään Keskiyöllä-elokuvassa nähtyä amerikkalais-saksalaista ekspressionismia eeppiseen historialliseen draamaan, ja lopputulos on jälleen mitä herkullisinta silmäniloa: visuaalinen tarinankerronta sulavasti kokonaisuutta palvelevine kuvakulmineen ja kamera-ajoineen on jo tässä vaiheessa hiottu likimain niin täydellisyyteensä kuin loppuaikojen valtavirran mykkäelokuvissa suinkaan päästiin. Itselleni Gilbert Warrentonin kuvaus yhdistettynä Lenin hienostuneeseen kerrontatyyliin toivat jo tässä vaiheessa erityisen voimakkaasti mieleen 30-luvun jälkimmäisen puolikkaan prameammat Hollywood-tuotokset, kuten Frankensteinin pojan.

Muistan lukeneeni Victor Hugon alkuperäisteoksen joskus vuoden 2012 tietämillä työskennellessäni paikallisessa kirjastossa. Opus on jäänyt mieleeni erityisesti paitsi sen klassikkostatukseen nähden erittäin vaikeasta saatavuudesta, mutta myös käsiini saaman yksilön kunnosta, jonka puolesta kyseessä olisi hyvinkin voinut olla vaikka Temppeliritarien muinaisista kätköistä kaivettu kallisarvoinen pergamentti jonkin elämää suuremman pyhäinjäännöksen sijainnista. Itse tiiliskivimäinen kirjahan oli melkoisen pitkäveteinen ja paasaava etenkin jälkimmäisen puolikkaan osalta, joten en varsinaisesti ihmettelekään, miksi olin jo ehtinyt koko jutun pyyhkimään näinkin täydellisesti mielestäni.

Palatakseni kuitenkin Lenin filmatisointiin, mielestäni se kärsii jopa liiankin pikkutarkasta uskollisuudesta alkuperäisteosta kohtaan, sillä varsin tapahtumaköyhä melodramaattinen juoni ei suoranaisesti tarjoa mitään järin mielenkiintoista sähäkkää alkua ja turhankin pitkään itseään odottamaan antavaa kliimaksia lukuun ottamatta. Tyypillisestihän Nauruihmistä on ollut tapana luokitella eri lähteissä puhtaaksi kauhuelokuvaksi, mutta tiettyä kontekstiaan, myöhemmille teoksille antamia suoria vaikutteita sekä historiallista tienhaara-asemaansa lukuun ottamatta siinä ei oikeasti ole mitään järin pelottavaa tai kauhisteltavaa päähenkilön irvokasta irvistystä lukuun ottamatta.

Mikään ihan vähäinen ei Nauruihmisen perintö suinkaan ole: Universalin tuottaman aikansa megaelokuvan lavasteita oli rakentamassa samainen Charles D. Hallin johtama ydinjoukko, joka vastasi myös studion 30-luvun kauhuklassikoiden julkisivusta. Conrad Veldtin maskeerauksen toteutti vastaavasti muuan Jack Pierce, joka tunnetaan paremmin mestarina klassisen Universalin Frankensteinin legendaarisen ulkoasun takaa. Irvistelevä Conrad Veidt itsessään toimi suorana esikuvana Batmanin Jokerille – niinkin suorana, että kyseessä voisi yhtä hyvin olla suora plagiaatti.

Valitettavasti historiallinen merkitys tai innovatiivisuus ei vain riitä tekemään elokuvasta mestariteosta.


Arvio: 4/5


THE WHO LAUGHS, 1928 USA
Ohjaus: Paul Leni
Käsikirjoitus: J. Grubb Alexander, Victor Hugo
Näyttelijät: Brandon Hurst, Cesare Gravina, Conrad Veidt, Julius Molnar Jr., Mary Philbin, Olga Baclanova

Yölepakkomysteerio (1926)

Oli synkkä ja myrskyinen yö! Mykkäelokuvain ohjaajien kärpässarjaan lukeutuva Roland West sai viimein haltuunsa Mary Roberts Rinehartin mysteeriromaaniin perustuvan näytelmän kuvausoikeudet pitkien neuvottelujen jälkeen. West oli jo vuosikausia aiemmin nähnyt kyseisen produktion, ja vakuuttui sen potentiaalista filmatisoinnin suhteen. Rinehartin  kiemurtelu aiheen tiimoilta on jo eräänlaista alan suurta legendaa: madame halusi taloudellisista ja tekijänoikeudellisista syistä etäännyttää romaaninsa itse teatteriproduktiosta julkaisemalla jälkimmäisestä erikseen haamukirjoittajalla tuotetun novelisaation, mutta tämän tietämättä kustantaja olikin jo ehtinyt itse rahastusmielessä julkaisemaan myös Rinehartin alkuperäisteoksen samaisen suositun teatteriversion nimikkeen alla. Pitkällisen sähellyksen jälkeen sopimus kuvausoikeuksista kuitenkin syntyi, ja lopputulos oli esikuvansa tavoin jättimäinen menestys.

Yölepakkomysteerio on ihan kirjaimellisesti pimeä elokuva: se tiettävästi kuvattiinkin keskellä pimeintä yötä tyhjässä studiossa ja synkkätunnelmaista musiikkia soittaneen orkesterin säestämänä. Tapahtumat sijoittuvat pääosin yhteen ainoaan maalaiskartanoon, jonne tällaiseen pikkuiseen leffaan aivan liian suuri joukko ihmisiä on pakkautunut yöksi seurustelemaan. Kuis ollakkaan samaan tupaan iskee myös ”Lepakkona” tunnettu nahkhiireksi naamioitunut mestarivaras, jolla on oma trendikäs lepakkologonsa ja valonheittimensäkin vain osoittamaan tämän uhkaavan läsnäolon. Lopussa mystisen lepakkomiehen todellinen henkilöllisyys paljastetaan, mutta se selviää vain katsomalla.

Westin magnum opus on täsmälleen tekijänsä näköinen niin muodoltaan kuin hengeltäänkin: klassista Scooby-Doo -kaavaa armotta kierrättävästä mysteerikomediasta suuri osa – käytännössä kaikki hahmoihin ja juoneen keskittyvä – on nykysilmin melkoista puuroa, mutta tietty mystinen pimeän talon tunnelma on Kummitustalon salaisuuden tavoin parhaimmillaan huikeaa jälkeä, jokainen The Old Dark Housen nähnyt tunnistaa tyylin. Tylsän seisoskelun, epämääräisen käsikirjoituksen ja tympeän komedian välistä voi tarkkasilmäisempi bongata jopa tyylikkäiden uhkaavien lepakkovarjojen sekä saksalaisvaikutteisten vinksahtaneiden surrealististen lavasteiden kaltaisia yksityiskohtia, jotka kuitenkin jäävät harmillisen harvalukuisiksi valonpilkahduksiksi muuten melkoisen kökköisessä kokonaisuudessa.

Yölepakkomysteeriota luultiin monen muun aikalaisensa tavoin pitkään iäksi kadonneeksi ennen kuin sen ainut säilynyt kopio löydettiin 80-luvulla; koko komeuden katsominen lieneekin nykyisin digitalisoitumisen kultaisella aikakaudella jokamiehelle helpompaa kuin koskaan ennen. Westin teosta ei kuitenkaan kannatakaan lähteä katsomaan minkään laadun takia, lähinnä sen historiallisen arvon vuoksi: The Batin lepakkovaras toimi tiettävästi suorana inspiraationa Bob Kanen Batmanille. Vähän toistaitoinen West tuli näin siis antaneeksi tietämättään oman luovan panoksensa kaikkien aikojen suosituimman sarjakuvasankarin synnylle.

Itse asiassa ei olekaan kovin vaikea nähdä, miksi Kane sai innoituksensa juuri Westin elokuvasta. Yölepakkomysteerio on selvästi tarkoitettu sinne tänne ripotellulla huumorilla ja kauhutunnelmoinnilla kuorrutetuksi sikamaisen hölmöksi viihteeksi, eikä yhtään sen kummemmaksi taiteiluksi. Ehkä Kane koki vastaavan rempseän asenteen sopivan täydellisesti omaan sarjakuvamaailmaansa, joka kieltämättä on ainakin alkuperäisessä muodossaan melkoisen kornia settiä jo ihan lähtökohtaisestikin. Westin puolivillaisten hupsuttelujen keskeinen perintö jälkimaailmalle lieneekin nimenomaan havainnossa, ettei tietyn läppäasenteen tarvitse välttämättä olla pois makeasta tyylittelystä ja kauhistelusta edes silloin kun lopputuloksen jälki on kaikkea muuta kuin kelvollista tasoa.


Arvio: 1.5/5


THE BAT, 1926 USA
Ohjaus: Roland West
Käsikirjoitus: Julien Josephson, Roland West
Näyttelijät: Arthur Houseman, Charles Herzinger, Emily Fitzroy, Jewel Carmen, Louise Fazenda, Robert McKim, Tullio Carminatti

Oliver Twist (1922)

Muuan syrjäisessä köyhässä maalaistalossa tuntematon nuori nainen synnyttää tähän maailmaan poikalapsen, mutta kuolee lapsivuoteelle ehtimättä kertoa tämän todellista henkilöllisyyttä. Vuosia myöhemmin Oliver Twistiksi ristitty poikalapsi asuu köyhien ja orpojen keskuudessa viktoriaanisen Englannin viheliäisimmissä slummeissa. Kunnollista ruokaa ei yhteiskunnalla ole tarjota sen enempää kuin rakkautta tai kiintymystäkään. Pitäydyn spoilaamasta enempää sellaisille, joille tarina ei ennestään ole tuttu muodossa tai toisessa, mutta tulkoon vaikka ihan periaatteenkin vuoksi sanotuksi, että Oliverin tarina on näin tiiviimmässäkin muodossa muutakin kuin pelkkää kurjuuden maksimointia.

Vuoden 1922 filmatisointi Charles Dickensin klassisesta romaanista on käytännössä nimiroolissa nähtävän Jackie Cooganin ja Faginia tulkitsevan, lähes täysin tunnistamattomaksi maskeeratun Lon Chaneyn välistä showta, eikä muilla näyttelijöillä ole kokonaisuudessa juuri paljoa tekemistä. Näihin aikoihinhan huippulahjakas Jackie oli juuri lyönyt itsensä läpi Chaplinin pojassa ja noussut viihdemaailman lapsitähtien suuruusluokkaan, joten Hollywoodin isokenkäiset päättivät johdonmukaisesti toistaa edellisen menestyksen mahdollisimman samanhenkisellä teoksella kovassa nosteessa olleen, synkistelyrooleihin erikoistuneen Chaneyn tähdittämänä. Coogan itse kuvaili karismaattista Chaneytä ”kohtausvarkaaksi”, sillä tämä tuntui varastavan jokaisen kohtauksen vain itselleen.

Teknisenä suorituksena Oliver Twist puolestaan tuntuu kovin rutiininomaiselta hyvältä paremman keskitason megabudjetin Hollywood-draamalta: se ei sisällä minkäänlaisia innovatiivisia tai yllättäviä tehokeinoja varsin perinteisiä, mutta sitäkin näyttävämpiä viktoriaanisen ajan lavasteita ja puvustusta pitemmälle. Näin satakunta samanhenkistä teosta elämässäni nähneenä kaikkein mielenkiintoisinta onkin lähinnä pohtia, miten paljon näiden samoihin aikoihin tehtyjen, samanhenkisten ja samalle ajanjaksolle sijoittuvien elokuvien kallista rekvisiittaa todellisuudessa kierrätettiin sellaisenaan teoksesta toiseen. Nykyaikanahan vastaava säästäväisyys nimittäin kuuluu aivan normaaliin Hollywood-protokollaan.

Oliver Twist on yksi Jackie Cooganin uran kohokohdista, vaikkei tietenkään mikään täydellinen mestariteos olekaan – saati sitten ihan joka makuun muutenkaan. Jackie jatkoi näyttelijänuraansa aina kuolemaansa asti, mutta alkuaikojen menestys karisi nopeasti viimeistään äänielokuvan tulon tietämillä. Sitä ennen Cooganin ympärille olikin jo lehahtanut valtava kohu tämän vanhempien tuhlattua poikansa tienaaman jättiomaisuuden. Seurannut asetus lapsinäyttelijöiden omaisuuden laillisesta suojasta lienee muodossa jos toisessa voimassa edelleen.

Ohjaaja Frank Lloydin elämäntarina on niinikään erittäin mielenkiintoinen, mutta aiheesta todennäköisesti tulee kirjoitettua lisää varhaisia äänielokuvia lähemmin tarkasteltaessa. Mieshän pääsi myöhemmin ohjaaman useammankin huippuelokuvan aikansa suurimpien nimien kanssa ja voitti kokonaisen potin tekoajan juhlituimpia alan palkintoja.

Arvio: 3.5/5


OLIVER TWIST, 1922 USA
Ohjaus: Frank Lloyd
Käsikirjoitus: Charles Dickens, Frank Lloyd, Harry Weil
Näyttelijät: Aggie Herring, Carl Stockdale, Edouard Trebaol, Jackie Coogan, James A. Marcus, Joan Standing, Lewis Sargent, Lon Chaney

Suuren oopperan kummitus (1925)

Suuren oopperan kummituksen tosielämän tarina ulottuu aina kesään 1922, jolloin studiokeisari Carl Laemmle päätti viettää lyhyehkön loman Euroopassa. Ekskursionsa taitteissa tämä tuli myös tapailleeksi koko joukon paikallista kulttuurieliittiä ja elokuva-alan veteraaneja, joista yksi sattui olemaan käsikirjoittajanakin pätevöitynyt Gaston Leroux, joka esitteli Laemmlelle vuosikymmen aiemmin kirjoittamansa suositun kauhuromaanin tämän kehuttua Pariisin oopperatalon prameaa ulkoasua. Laemmle innostui lopulta Leroux’n romaanista siinä määrin, että päätti koota Universalin parhaat voimat luomaan aiheesta kaikkien aikojen spektaakkelia, jollaisesta ei tekoaikaan osattu vielä täysin unelmoidakaan.

Leroux’n romaanin kuuluisin filmatisointi on eeppinen tarina rakkaudesta ja surumielisen hahmon kostosta maailmalle, joka käänsi tälle selkänsä. Alussa joukko liikemiehiä nähdään hieromassa kauppaa oopperatalon lehtereillä; yksi miehistä tulee maininneeksi legendan kummituksesta, mutta muu seurue nauraa makeasti moisille mummojen saduille. Pian salaperäiseltä hahmolta saapuu kirjelmä, jossa tämä vaatii tulevan oopperan pääroolin antamista tuntemattomalle nuorelle laulajattarelle vakavien seuraamusten uhalla. Asianomaiset vähät välittävät moisesta pötypuheesta, minkä seurauksena mystinen aave pudottaa kostoksi oopperatalon mahtavan kattokruunun yleisön niskaan kesken esityksen.

Kummituksen todelliset kasvot jokainen suomalainen tunteekin jo Noidan käsikirjan sivuilta, mutta Oopperan kummituksen ilmestyessä Lon Chaneyn Leroux’n romaanin kuvitukseen perustuvan legendaarisen maskeerauksen paljastus oli aikalaistietojen mukaan yleisölle vähintäänkin shokeeraava. Legendan mukaan edes Chaneyn vastanäyttelijä Mary Philbin ei ollut ehtinyt näkemään mestarin kasvoja ennen niiden varsinaista paljastamista, joten tämän kauhistuneen reaktion pitäisi olla niin aito kuin suinkaan mahdollista. Todellisuudessa kyseinen kohtaus kuitenkin kuvattiin varmuudella useita kertoja uudelleen, eikä nykyisin ole tietoa, kuinka mones otto missäkin katsottavissa olevassa versiossa oikeasti nähdään.

Siitähän ei kuitenkaan mihinkään pääse, että Oopperan kummitus on suorastaan upea elokuva katsoa, kiitos Universalin johtavien ammattilaisten taikomien huikeiden lavasteiden sekä upean kuvauksen. Suuren oopperan kummitus menee tässä suhteessa vielä tavanomaista A-luokan spektaakkelimaista Hollywood-mykkää pitemmälle sisältämällä versiosta riippuen vähintään kymmenien minuuttien edestä aitoa varhaisvuosien Technicolor-kuvaa – joka kaiken muun ohella on vieläpä poikkeuksellisen hienosti suunniteltua ja toteutettua voimakkaiden kontrastien juhlaa.

Missään suhteessa täydelliseksi elokuvaksi en kuitenkaan menisi Oopperan kummitusta kehumaan, sillä vikojahan siitä löytyy vaikka kuinka. Alkuperäisestä versiosta ei meidän päiviimme ole säilynyt ainuttakaan täydellistä kopiota, joten liikkeellä olevat yksilöt on jälleen entisöity enemmän tai vähemmän eri otoista ja eri kulmista kuvatusta materiaalista kootuista epämääräisistä osista ja julkaisujen välillä voi jo siksi olla äärimmäisen paljon huomattavia eroja; itse esimerkiksi huomasin katsomastani versiosta puuttuvan kourallisen kohtauksia, jotka varmuudella tiedän sisältyvän alkuperäiseen toiseen aiemmin katsomaani.

Toinen erityinen ongelma on katsomani julkaisun ääniraita, jota ainakin paperilla mainostettiin alkuperäiseksi, mutta jota oikeasti epäilen niinikään jonkinasteiseksi jälkikäteen kootuksi viritelmäksi. Käänsinkin suosiolla alun parikymmenminuuttisen jälkeen volyymit hiljaisemmalle ja laitoin paremman puutteessa oman musiikkini soimaan taustalle. En tosin täysin usko, että tämäkään teos olisi kestänyt huikeista tuotantoarvoistaan huolimatta likimainkaan näin hyvin aikaa ilman Chaneyn ajattoman upeaa roolisuoritusta aaveena. Pelkästään miehen kasvot ovat jääneet pysyvästi monen alitajuntaan kummittelemaan, vaikka itse elokuva olisikin jäänyt näkemättä.


Arvio: 4/5


THE PHANTOM OF THE OPERA, 1925 USA
Ohjaus: Rupert Julian, Lon Chaney, Ernst Laemmle, Edward Sedgwick
Käsikirjoitus: Gaston Leroux, Walter Anthony, Elliott J. Clawson, Bernard McConville,
Näyttelijät: Lon Chaney, Mary Philbin, Norman Kerry

Notre Damen kellonsoittaja (1923)

Victor Hugon Pariisin Notre Damesta puhuttaessa itselleni tulee päällimmäisenä mieleen se Disneyn 90-luvulla tuottama animoitu filmatisointi, joka ilmestyessään oman muistikuvani mukaan julistettiin suoralta kädeltä suunnilleen maailman parhaaksi elokuvaksi koskaan. Hype ei ehkä aivan ole kestänyt yhtä hyvin aikaa kuin itse spektaakkeli teknisenä taidonnäytteenä, omissa kirjoissani jopa kaikista puutteistaankin huolimatta aiheensa parhaana filmatisointina – ja ainakin tämän Lon Chaneyn tähdittämän klassisen mykkäversion sekä muuan kauan sitten unohdetun televisiosarjan ohella myös toistaiseksi ainut näkemäni.

Vuoden 1923 klassikko oli ennen kaikkea päätähtensä sitkeyden ja päättäväisyyden suurin aikaansaannos. Chaney oli jo vuosikausia pitänyt hallussaan Hugon teoksen kuvausoikeuksia, ja oli aikalaislähteiden mukaan valmis jopa muuttamaan Eurooppaan ja perustamaan oman tuotantoyhtiönsä vain saadakseen kaavailemansa suurproduktion toteutettua. Lopulta Carl Laemmlen rautaisella kädellä johtama Universal päätti ottaa Chaneyn siipiensä suojiin ja tarjota tälle käytettäväkseen koko joukon studion parhaita osaajia tuottajamoguli Irving Thalbergista lähtien – eräässä vaiheessa ohjaajaksi suunniteltiin jopa itseään Eric von Stroheimia, mutta mies oli jo ehtinyt vaihtaa maisemaa ennen tuotantoprosessin aloittamista.

Koska tarina on jo niin tuttu muodossa kun muodossa, lienee turha enää tässä vaiheessa mennä kovinkaan syvällisyyksiin. Myöhäiseen keskiaikaan sijoittuvan tarinan päähenkilö Quasimodo (Lon Chaney) on muotopuoli kellonsoittaja Notre Damen katedraalissa, Esmeralda on kaunis mustalainen, johon tämä rakastuu ja Jehan arkkidiakoni Frollon (!) paha veli, joka tavoittelee elämässään jotain aivan muuta kuin vain hengellisiä ansioita. Eletään levottomuuksien ja väkivallan aikaa, kuningas hallitsee maataan rautaisella otteella ja kansan syvissä riveissä kytee kapinahenki sortajiaan vastaan. Lopussa luonnollisesti nähdään yksi mykän ajan näyttävimmistä massakohtaus-kliimakseista.

Universalin mykkää spektaakkelia katsoessa kannattaa huomioida, ettei siitä ole säilynyt meidän päiviimme alkuperäisiä yksilöitä vaan ainoastaan vuokra- ja kotikäyttöön tarkoitettuja huonolaatuisia filmikopiota, joten kuvanlaatu ei välttämättä ole erikseen restauroimattomissa versioissa kovinkaan ihmeellinen. Koska Notre Damen kellonsoittaja on vielä nykyisin tekijänoikeuksista vapaata riistaa, sopii monenkarvaisten julkaisujen suhteen olla enemmän kuin tarkkana äärimmäisistä laatueroista johtuen.

Kaikkia – tai ainakin useimpia – julkaisuja katsoessa tullee kuitenkin selväksi, että puhtaana viihteenä Notre Damen kellonsoittaja on melkoisen pölyttynyttä settiä, joka muutaman ihan vauhdikkaan kohtauksen välillä tuntuu matelevan etanavauhtia eteenpäin heikkojen ja mielenkiinnottomien henkilöhahmojen seurustellessa tylsästi keskenään milloin kadulla, milloin kuppilassa. Jos elokuvan ulkoiset puitteet eivät olisi niin hengästyttävän komeaa jälkeä, näitä väsähtäneempiä kohtauksia mieluummin kelaisi järjestään eteenpäin pikakelauksella.

Komeiden lavasteiden ja joukkokohtausten ohella ainut varsinaisesti aikaa kestänyt aspekti tässä teoksessa on Lon Chaneyn itsensä suoritus: Quasimodon groteski maskeeraus oli ilmestymisaikaan lajissaan radikaaleinta ja taidokkainta jälkeä, jota yleisö oli Chaneylta tottunut näkemään. Tiettävästi päätähti meni työskentelyssään niinkin pitkälle, että haastatteli oikeasti vammaisia ja invalideja saadakseen mahdollisimman yksityiskohtaisen kuvan roolin fyysisistä vaatimuksista. Kova työ myös kannatti, sillä lopputuloksesta kuoriutui aikansa suurimpia menestystarinoita ja Chaneystä tuli viimeistään sen myötä tunnustettu maskeerausmestari ja yksi vuosikymmenen suurimmista Hollywood-tähdistä.

Vertailussa jo aiemmin mainittuun Disneyn filmatisointiin Chaneyn tähdittämä näkemys luonnollisesti häviää Quasimodoaan lukuun ottamatta lähes jokaisella osa-alueella. Tässä tapauksessa kahden vertailu ei kuitenkaan ole kovinkaan mielekästä, sillä Disneyn nimimiehet selvästi ottivat tästä mallia ja korjailivat Universalin tekijöiden pahimpia kömmähdyksiä, minkä taisivat. Kun vielä ottaa huomioon, että Hugon eeppinen tarina sopii ainakin omasta mielestäni paremmin juurikin animaatioon, ei tarvitse kahta kertaa miettiä, miksi satun pitämään juuri Disneyn filmatisoinnista yli kaiken.


Arvio: 2.5/5


THE HUNCHBACK OF NOTRE DAME, 1923 USA
Ohjaus: Wallace Worsley
Käsikirjoitus: Edward T. Lowe Jr.
Näyttelijät: Brandon Hurst, Ernest Torrence, Lon Chaney, Nigel De Brulier, Norman Kerry, Patsy Ruth Miller

Viimeinen mohikaani (1920)

Eletään 1700-luvun puolivälin suurta seitsemänvuotista sotaa Ranskan ja Iso-Britannian sotilasmahtien välillä. Ranskalaiset joukot yhdessä näiden kanssa liittoutuneiden intiaaniheimojen kanssa lähestyvät päivä päivältä pahaa aavistamattomia siirtokuntia suunnitelmanaan hävittää niiden asukkaat ja ottaa näiden maat haltuunsa. Juonesta vihiä saava mohikaanipäällikkö Chingachgook lähettää poikansa Uncasin, viimeisen mohikaanisoturin, varoittamaan eversti Munron johtaman siirtokunnan väestöä lähestyvästä vaarasta.

Saatuaan mohikaanien viestin uhkaavasta vihollisesta siirtokunnan liittolaiset lähettävät tämän avuksi tuhansien miehien vahvuisen apujoukon. Näiden oppaana toimiva juonikas punanahka Magua on kuitenkin iskenyt silmänsä isänsä velvoittamana matkaan lähteneisiin Munron sisaruksiin, jotka jäävät muusta joukosta jälkeen vain ajautuakseen vihollisen tarkoitusperiä ajavan roiston ja tämän tovereiden ansaan keskelle koskematonta erämaata. Uncas veljineen onnistuu vapauttamaan everstin tyttäret, mutta aika on jo loppumaisillaan, ja vain ihme voi pelastaa siirtokunnan väen lähestyvältä katastrofilta.

James F. Cooperin samanniminen jälkiviisaasti sanoen jättimäisiä historiallisia erivapauksia ottanut romanttinen seikkailuromaani on ollut julkaisustaan asti genren yleissivistykseen kuuluvaa viihdettä, eikä siten varmaan olekaan ihme, että elokuvan keksimisen myötä siitä tuli välittömästi jättimäisen suosittu aihe myös seitsemännen taiteen parissa. Kaikista aiheensa filmatisoinneista Maurice Tourneurin näkemys lienee niitä kaikkein kuuluisimpia yhdessä Michael Mannin ohjaaman, lukuisia kertoja meikäläisessäkin televisiossa uusintana näytetyn vuoden 1992 version ohella.

Itse tarinan ajatonta hurmiota ei tarvitsekaan kovin kauaa miettiä, sillä kyseessä on mitä perinteisin kertomus rakkaudesta ja sodasta, mutta myyttiseen Amerikkaan sijoitettuna. Taiteellisen uransa huipulle asti kavunneen kertojamestari Tourneurin käsittelyssä yksinkertaisesta konseptista on vielä kuoriutunut ällistyttävän jännittävä ja tunnetasolla koukuttava seikkailukertomus, joka silkan adrenaliinitykityksen ohella osaa myös viljellä kevyttä huumoria sekä koskettaa runollisella traagisuudellaan samaan tapaan kuin aikakauden parhaat Chaplin-tuotokset konsanaan vähintään yhtä ikimuistoisilla hahmoilla. Loppu ei ole sen enempää surullinen kuin onnellinenkaan, vaan jotain siltä väliltä – ehkä vähän kumpaakin. 

Teknisesti Tournerin työn jälki toi mieleen sotavuosien venäläiset draamat, mutta edelleen kristallisuuteensa jatkokehiteltynä ja hiotumpana. Tourneurhan tunnettiin aikoinaan visuaalisena tyylittelijänä erityisen taidokkaasta siluettien käytöstään, mutta niiden näyttävyyttä vielä erikseen korostaa Charles van Engerin ja Philip R. Duboisin aikansa maailman huippua edustava kuvaus, jossa silkan staattisen yksiulotteisen kuvan sijaan hyödynnetään jo selvästi usealla päällekkäisellä tasolla tapahtuvia kohtauksia, kuten esimerkiksi näyttämällä etualalla henkilöhahmoja käymässä dialogia ym. kun taustalla marssii joukko sotilaita.

Viimeinen mohikaani on jättimäisen herkullinen mykän elokuvan helmi, jossa käsittämättömän moni asia on tehty täsmälleen oikein, eikä aikakauden tekninen yksinkertaisuus pääse häiritsemään puseroon juuri missään vaiheessa. Kun vielä ottaa huomioon, että Tourneurin teoksen pituuskin on vain karvan verran tunnin päälle, ei luulisi tämän namupalan nauttimisesta olevan ainakaan työksi kenellekään. Tästä voi jopa bongata Boris Karloffin n. 50 minuutin kohdalla lapsen ilmaan nostavana intiaanina.


Arvio: 4.5/5


THE LAST OF THE MOHICANS, 1920 USA
Ohjaus: Clarence Brown, Maurice Tourneur
Käsikirjoitus: James Fenimore Cooper, Robert Dillon
Näyttelijät: Alan Roscoe, Barbara Bedford, Boris Karloff, Harry Lorraine, Henry Woodward, James Gordon, Lillian Hall, Theodore Lorch, Wallace Beery

Joosef - unten kuningas (2002)

Saamattomuus on tämän maailman synneistä kaikkein raskauttavin ja typerin. Laiskuus sentään stimuloi luovuutta ja kannustaa keksimään helpompia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin, mutta saamattomuus pelkästään lamauttaa ja veltostuttaa. Näinpä olen tainnut itsekin tähän vihoviimeiseen inhimilliseen paheeseen viime aikoina langeta, mutta ainakin voin vedota muihin kiireisiini sekä mielessäni pyörittelemiini teorioihin oikeaoppisen arvostelun muodosta ja sisällöstä. Vaivauduinpa ihan elokuvankin katsomaan alusta loppuun ilman välitaukoja. Jotain konkreettista on siis oikeasti tällä välillä tapahtunutkin!

Joosef – unten kuningas, kansanomaisemmin ”se uskovaispropagandaleffa” ei varsinaisesti ollut omilla must see -listoillani kovinkaan korkealla, mutta jostain syystä päädyin tämänkin puolivahingossa katsastamaan. Alkujaanhan DreamWorksilla oli suuria suunnitelmia tästä teoksesta jonkinlaisena Egyptin prinssin henkisenä jatko-osana, mutta monenmoisten tuotannollisten ongelmien jälkeen firman johto menetti uskonsa koko projektiin, ja lopulta halvalla kokoon kursittu lopputulos päädyttiinkin julkaisemaan suoraan videolla, jotta tekijöille jäisi vaivannäöstään jotain käsiinsä. Lopputulos ei edelleenkään ole kovin tunnettu tai menestyksekäs, mutta tulipahan kai tehtyä.

Henkisen edeltäjänsä tavoin Joosefissa on kyse tribuutista kaikille vanhan ajan raamatullisille Hollywood-spektaakkeleille. Tällä kertaa Ben Huria muistuttava ydintarina kertoo pyhäkouluvuosilta sekä uskonnontunneilta tutustua kanaanilaisesta Joosefista, jonka kateelliset veljet myyvät orjaksi Egyptiin, ja joka unienselittäjän lahjoillaan nousee paikallisten mahtimiesten suosioon. Uskonnolliseksi propagandaksi leimautuneeksi teokseksi sekaan on mahtunut varsin maltillisesti minkäänlaista erityistä hihhulointia, enkä ainakaan itse usko senkään vähän olevan este kenellekään avoimella mielellä animaatioitaan katsovalle.

Mitä niihin paljon puhuttuihin tuotannollisiin ongelmiin tulee, pystyy Joosefista helposti bongaamaan muutamia selkeitä säästösyistä improvisoituja lainoja Egyptin prinssistä, lähtien vaikkapa useista taustoista, hahmomalleista ja muista yksityiskohdista, jotka lähinnä muistuttavat katsojaa siitä, miten suurempi ja komeampi kyseinen teos on tähän halpikseen verrattuna. Kovin halvanoloiset ja aivan liian tiuhaan viljellyt pop-musiikit, sekä erityisesti Ben Affleckin rautakankimaisen kuiva ja eloton suoritus pääosassa eivät ainakaan osakkeita tässä suhteessa riitä nostamaan keskivertoa paremmalle puolelle edes omassa halpissarjassaan.

Tiedättekö mitä? Itselleni jäi kuitenkin kaikesta huolimatta Joosefista kohtuullisen positiivinen maku suuhun, mitä ei monista DreamWorksin viime vuosien tuotoksistakaan voi aina sanoa. Tarina itsessään on heikkoine ja pinnallisine hahmoineenkin tuttu ja turvallinen itsensä, sillä on lopussa erittäin positiivinen sanoma anteeksiannosta ja animaatiokin on erityisesti unijaksoissa helposti mielekkäämpää katsella kuin useimmissa saman lajin teoksissa yleensä. Jos Joosef olisi menty julkaisemaan teatterissa, voisi oma suhtautumiseni olla huomattavasti nuivempi, mutta vaikkapa Disneyn samoihin aikoihin rahastusmielessä suoraan videolla julkaistujen kelvottomien jatko-osien rinnalla Joosef loistaa keskinkertaisenakin täysin omassa luokassaan.


Arvio: 3/5


JOSEPH: KING OF DREAMS, 2002 USA
Ohjaus: Robert C. Ramirez, Rob LaDuca
Käsikirjoitus: Eugenia Bostwick-Singer, Joe Stillman, Marshall Goldberg, Raymond Singer
Näyttelijät: Ben Affleck, James Eckhouse, Jodi Benson, Judith Light, Mark Hamill, Maureen McGovern, Richard Herd, Richard McGonagle, Steven Weber