Chargeman Ken! (1974)

 

Aikamme legenda kertoo muuan japanilaisen viihdealan yrityksen työntekijöiden eräänä kauniina päivänä löytäneen firman varastosta pölyisen ja osittain mädäntyneen nipun vanhoja filmikeloja, joiden ammoiset arkistointi- ja esitystiedot olivat jääneet pahasti puutteellisiksi. Lähemmin tarkasteltuna tuo mysteerikokoelma paljastui jo kauan aikaa sitten unohdetuksi animeksi, josta ei vielä tänä päivänäkään tiedetä edes sen ääninäyttelijöiden nimiä. Joku firman päättäjistä ilmeisesti puntaroi maailmasta ehkä löytyvän tarpeeksi monta suosikkisarjaansa ikävöivää nostalgikkoa voitolle pääsemiseksi, joten ajan hampaalta pelastettu artefakti päädyttiin julkaisemaan markkinoille rajoitettuna dvd-kokoelmana.

Vähän ajan kuluttua firmassa havahduttiin kysynnän yllättävään räjähdysmäiseen kasvuun. Joku oli mennyt nimittäin lataamaan sarjan jaksot internetiin, jossa ne olivat nopeasti keränneet miljoonia katsojia ympäri maailmaa. Chargeman Kenin nimellä kulkevasta tuiki tuntemattomasta kivikautisesta sarjasta kasvoi nopeasti koko kansan camp-suosikki ja jättimäinen kulttuuri-ilmiö, jota voinee verrata suoraan Tommy Wiseaun kaltaisten kavereiden hengentuotosten nostattamaan liikehdintään lännessä. Herran vuonna 2022 Chargeman Ken lieneekin helposti rakastetumpi kuin missään vaiheessa ilmestymisaikanaan, eikä sarjan alati uudenlaisia ulottuvuuksia saavalle menestystarinalle näy vieläkään loppua.

Chargeman Kenin tuotantotietoja tai tekijöiden perimmäistä filosofiaa ei tunneta kovinkaan syvällisesti. Sarjan tuotannosta vastannut Osamu Tezukan Mushi Studion ja Toein entisten työntekijöiden perustama Knack Productions oli alkuaikoinaan erityisen huonossa maineessa pahamaineisen köykäisistä animaatioistaan, joita ei välttämättä aina edes kelpuutettu televisioon asti. Chargemanista mitä ilmeisimmin suunniteltiin jonkinasteista täyteohjelmaa paikallisen televisiokanavan välittömiin tarpeisiin, mutta syystä tai toisesta tämän budjetiksi saatiin kaavittua kokoon vain murto-osan verran pääomaa verrattuna tyypilliseen aikansa animeen. Tuotantoyhtiön pettyneet työntekijät tiesivät projektin olevan käytännössä tuhoon tuomittu jo kauan ennen alkamistakaan, joten homma päätettiin vielä kaiken muun ohella vetää täysin läskiksi viettämällä työajat mieluummin aurinkorannalla hyvässä seurassa kuin puurtaa turhaan mokoman valmiiksi epäonnistuneen televisiosarjan parissa.

Knack Productionsin työntekijöiden kapinan lopputulos on mitä kaunein pala japanilaista luovaa epäonnistumista – tarina jossa ei ole sen enempää päätä kuin häntääkään. Chargemanin tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta elää tietämättään rinta rinnan juraliaaneina tunnettujen ulkoavaruudesta maakalaisten keskuuteen laskeutuneiden pahojen violettien ufomiesten kanssa. Todellisuudessa intergalaktiset ilkiöt valmistautuvat ottamaan planeetan hallintaansa sekä kansoittamaan sen kaltaisillaan, mutta 10-vuotias Ken on onneksi valppaana ja tekee muukalaisten suunnitelmista selvää jälkeä kerta toisensa jälkeen. Miten tai miksi Ken tietää tämän kaiken tai miksi hahmo joutuu hoitelemaan kokonaisen ihmiskuntaa uhkaavan avaruusrodun kieroilut käytännössä täysin yksinään pienen pyssynsä kanssa, ei varsinaisesti koskaan selitetä, mutta koska ufot ovat pääsääntöisesti naamioituneet tavallisten ihmisten nahkoihin, tulee naiivi ja viaton vesseli sarjan edetessä tulittaneeksi kuoliaaksi kokonaisen pienen kansakunnan verran väkeä.

Chargemanin yksittäisten kymmenminuuttisten episodien sisältöä on vaikea kirjoittaa auki, sillä menossa on vain harvoin minkäänlaista ymmärrettävää järkeä. Tyypillisenä aloituksena katsoja vain yksinkertaisesti heitetään keskelle tapahtumia ilman minkäänlaisia selittelyjä, mainittu tapahtuma paljastuukin yhtäkkiä jonkinlaiseksi ufojen psykedeeliset mittasuhteet saaneeksi salajuoneksi ja kiilusilmäinen lapsisankari pelastaa päivän tarpeettoman väkivaltaisin ottein milloin räjäyttäen, milloin tiputtaen vihollisensa valtamereen lentävästä autostaan. Yleensä Kenillä ei edes ole sen suurempia suunnitelmia eikä hahmo tee merkittäviä löytöjä tai keksintöjä – keltaiseen avaruushaalariin pukeutuva pikkupoika yksinkertaisesti vain tietää ja osaa sattumalta kaiken tekemättä koskaan virheitä, joten tämän kylmästi eliminoimat ihmisetkin ovat aina oikeasti ällöjä juraliaaneja.

Sarjan tekijöiden luovan mielikuvituksen erityiseksi oivallukseksi on erikseen mainittava pahojen ufomiesten suunnitelmien olevan kerrankin niin hämäriä, että niitä voisi periaatteessa pitääkin jonkinlaisen surrealistisen avaruusrodun luomuksina. Eräässä jaksossa juraliaanit herättävät henkiin kokonaisen lihansyöjäperhosten rodun vain, jotta Ken voisi heti seuraavaksi tappaa koko lajin sukupuuttoon, kertaalleen nämä keksivät alkaa syöttää lapsille sieniä, jotta nämä lakkaisivat tekemästä kotitehtäviään ja muuassa jaksossa paha musiikinopettaja aivopesee pikkulapsen surmaamaan pikkuveljensä, mutta valpas Ken tietysti huomaa lopulta ilkeän opettajan juonen ja räjäyttää tämän tavoilleen uskollisesti pieniksi kappaleiksi. Erään kerran Ken perheineen lounastaa vieraan kanssa, mutta yhtäkkiä Ken huomaakin vieraan olevan pommirobotti, ja piankos moinen viskataankin jo kalojen ruuaksi.

Yksikään Chargemanin episodeista ei liene yhtä kuuluisa ja fanien keskuudessa yhtä suosittu kuin legendaarinen ”dynamiitti aivoissa” -jakso, jossa Ken tekee ensin tuttavuutta hyväsydämisen professorin kanssa vain hetken päästä todetakseen miekkosen joutuneen oikeasti ufojen kidnappaamaksi ja tämän tilalla nähtävän ukkelin olevan todellisuudessa pelkkä robotti – jolla on dynamiitti aivoissa! Ken tietysti pelastaa päivän pudottamalla professorin päin juraliaanien lentävää lautasta, seuraa perinteikäs stillkuvana nähtävä räjähdys, ja ufot robotteineen haihtuvat savuna ilmaan. Tämä kyseinen episodi on älyttömyydessään niin legendaarinen, että japanilaisten fanien tuottaessa aiheesta oman näytellyn camp-henkisen musikaaliversionsa, oli produktioon saatava mukaan räjähtävä professori ja tämän aivoissa lymyilevä dynamiitti. Luit aivan oikein: aiheesta on nykyisin siis olemassa myös kieli poskessa tehty musikaali jatko-osineen!

Animaatioteknisenä taidonnäytteenä Chargemania voisi luonnehtia kankeudessaan jonkinasteiseksi kokeelliseksi diaesitykseksi, jossa stillkuva monesti vain seuraa toistaan varsinaisen liikkeen rajoittuessa suun ja silmien kaltaisiin yksityiskohtiin. Sikäli kuin jotain on erikseen animoitu, on kyseessä tyypillisesti jonkinasteinen muutamasta kuvasta muodostuva lyhyt ja tönkkö liike, jota yksinkertaisesti vain kierrätetään uudestaan ja uudestaan kohtauksesta sekä episodista toiseen välittämättä lopputuloksen laadusta. Edes sarjan hahmomalleihin ei ole välitetty panostaa absoluuttista minimiä enempää, vaan Chargemania varten on tyydytty luomaan vain kourallinen loputtomasti kierrätettävissä olevia hahmoja, joita saattaa jopa yksittäisissä kohtauksissa näkyä tusinan verran toistensa identtisinä kopioina. Chargemanin animaatio onkin kauttaaltaan niin riemastuttavan kamalaa jälkeä, että sitä voinee jo ajatella jonkinasteisena tekijöidensä käytännön pilana sarjan pihtaileville rahoittajille.

Paras läppä koko jutussa on, että Chargeman Ken saikin aikoinaan ensi-iltansa nimenomaan aprillipäivänä, joten kyseessä voisi yhtä hyvin ollakin kyse jonkinlaisesta kajahtaneesta trollailusta – uskonkin täysin varmasti myös Knackin tyyppien ymmärtäneen tuotoksensa rajattoman huumoripotentiaalin. Nykyajan internet-huumorille Chargeman Ken on kaikessa luovassa hulluudessaan, aivot mössöksi mäjäyttävässä vähä-älyisyydessään ja tyylipuhtaassa kädettömyydessään kuin suoranainen Luojan lahja: sarjan löytymisen onkin yksinään sanottu mullistaneen japanilaisen meemikulttuurin ns. yhdessä yössä. Chargemanin spontaanisti levinnyt huvittava maine onkin tuottanut tekijöilleen hulvattomat määrät kahisevaa oheistuotemyynteinä sekä taannut sarjalle julkaisuja myös kotimaansa ulkopuolella. Ehkä vielä joskus pääsemmekin todistamaan aiheesta tehdyn musikaalin esityksiä myös Suomessa.


Arvio: 5/5


CHAJIMAN KEN!, 1974 Japani
Ohjaus: Noboru Miura
Käsikirjoitus: Masaki Wakuda, Toyohiro Ando, Yoshio Tamado
Näyttelijät:

Darkstalkers (1995)

 

Tämä tarina kertoo ysärivuosien näköradiossa sekä joidenkin päättävien pöytien ääressä istuvien korvien välissä sattuneista ihmeellisistä ja selittämättömistä tapahtumista, joilla saattaa olla tekemistä Yhdysvaltain hallituksen sekä ulkoavaruuden muukalaisten välisen salaliiton kanssa. Kollegani kutsuvat minua huuhaa-Brutukseksi. Yritän löytää järjellisiä selityksiä ilmiöille, joiden ymmärtämiseen tarvittaisiin vähintään yhtä paljon psykedeelejä huumeita kuin siinä yhdessä NASAN projektissa, jossa tiedemiehet yrittivät kommunikoida ufojen kanssa opettamalla delfiinejä puhumaan englantia. Puhuvat delfiinit veivät siskoni.

Tämänkertainen mysteeri käynnistyy Japanista, tuosta videopelien suurmaasta, jonka omat pojat tuottivat ysärillä maailmaan Street Fighterin toimivaksi havaittua perusideaa jatkokehittelevän ja Universalin kauhuklassikoista sekä Tex Averyn, Tom & Jerryn ja Looney Tunesin kaltaisista klassisista länsimaisista animaatioista ammentavan hauskan tappelupelikonseptin. Capcomin ikimuistoinen Vampire: The Night Warrior, länsimaisittain Darkstalkers, ei olekaan vain riemukkaan persoonallinen luomus sellaisenaan, mutta julkaisuajankohtansa viimeisintä tekniikkaa hyödyntänyt käsinpiirretty peli myös näyttää ja kuulostaa jumalaisen upealta yhä meidänkin aikamme yleisön näkövinkkelistä.

Sitten tapahtui jotain käsittämätöntä. Capcomin johdossa ymmärrettiin länsimaalaisen yleisön olevan ysärillä lääpällään laadukkaaseen televisioanimaatioon, joten firman tuotoksista alettiin suunnitella markkinointia silmällä pitäen aiheeseen sopivaa viihdettä yhdessä länsimaisten alan osaajien kanssa. Yhtenä ensimmäisistä näki päivänvalon Mega Manin seikkailuista kertova hilpeä piirretty, joka onnistui keräämään silkalla nimellään pienen kulttiyleisönkin. My Little Ponyn oman piirretyn tuottaneen firman kanssa taiteiltu Darkstalkers sen sijaan ei ollut likimainkaan yhtä onnekas, sillä pelisarjaahan ei vielä tässä vaiheessa tunnettu länsimaissa ollenkaan. Päättävien pöytien surrealistisen höhlää ratkaisua ei voikaan jälkiviisaana ymmärtää kuin täydellisen vihjeettömyyden tai paranormaalien ilmiöiden vaikutuksen kautta.

Sitkeät huhut kertovat Capcomin omien miesten olleen täysin kujalla sarjansa suunnasta ja länsimaisten tekijöiden vain koettaneen pysyä sovituissa aikataulussa keinolla millä hyvänsä lopputuloksesta välittämättä. Ehkä osapuolten keskinäisistä kommunikointivaikeuksista johtuukin, ettei sarjan logiikassa tunnu olevan minkäänlaista inhimillisen käsityskyvyn ymmärrettävissä olevaa punaista lankaa. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun salaisissa MK-Ultran LSD-kokeissa ei todennäköisesti nähty tai kuultu likimainkaan yhtä sekopäistä settiä kuin pienille lapsille suunnatussa Darkstalkersissa. Viimeksi maailmassa todistettiin yhtä paljon kouriintuntuvaa tuskaisaa hämmennystä ihmiskuntaa hallitsevien ECCO-ufojen ojentaessa delfiinimies John C. Lillylle tämän irti leikatun peniksen.

Darkstalkersin "tarina" alkaa pelisarjan pääpahis Pyronin saapumisesta ihmisten ja franchisen muiden otusten kansoittaman Maan kiertoradalle jättimäisellä avaruusaluksella. Sarvipäinen ukkeli tulee ampuneeksi aluksestaan säteitä, joiden voimasta tietyistä fantasiahahmoista tulee tämän ilkeitä käskyläisiä ja sädettä pakoilevista hyviksiä. Kyseessä ei toisin sanoen ole pelien tavoin fantasiaotusten omasta mystisestä tappeluturnauksesta kertova sarja, vaan varsin perinteinen kasarivuosien lelumainosten temppuvalikoimaa kierrättävä... jokin. Heti saagan alussa peleistä tuttu muotoaan muuttava sensuelli kissanainen löytää itsensä pikkupojan makuuhuoneesta, ja vaikka kohtaus tahattomasti vähän kiusalliselta kuulostaakin, on tuo kyseinen poika kuitenkin vain sarjan silkohapsisen kohdeyleisön samaistuttavaksi luotu arkkityyppi, jonka parhaita ja ainoita ystäviä fantasiasarjan hyvät hahmot luonnollisesti ovat.

Ensimmäisen episodin puolivälissä käsikirjoittajien nauttimat tajuntaa laajentavat kemikaalit alkoivat ilmeisesti vaikuttaa tai vastuu tarinan jatkosta vain ulkoistettiin suurvaltojen taannoisen kilpavarustelun seurauksena syntyneille venäjäntaitoisille tonnikaloille. Jossain vaiheessa nimittäin paljastuu täysin puskista aiemmin mainitun kohdeyleisöön vetoamiseksi luodun pikkupojan olevan todellisuudessa mahtava velho, itsensä Merlinin jälkeläinen ja lopulta kaikkia sarjan varsinaisia tähtiä joka suhteessa voimakkaampi Gary Stu, jonka rinnalla kissanainenkin on pahainen koominen sivuhahmo. Ja ei, tällaista twistiä ei niissä peleissäkään sentään nähdä. Sarjan hahmoilla ei niilläkään juuri ole nimeään lukuun ottamatta tekemistä pelien siistin eroottisen kauhufantasian kanssa.

Toisessa episodissa pikkupoika ja kissanainen yrittävät saada käsiinsä vanhan noidan taikasormuksen, mutta lopulta succubus Morrigan ehtiikin ensin. Jutun jujuna sormuksen käyttöön tarvitaan jonkin fantasiaotuksen verta, joten hahmo tulee samalla kidnapanneeksi kissanaisen hyötykäyttöä varten. Yhtäkkiä Morrigan kuitenkin muistaa itsekin olevansa fantasiaolento, joten siivekäs ilkiö päätyykin käyttämään omaa vertaan taikasormuksen manaamiseen. Pelkästään tässä jaksossa ensimmäistä kertaa tapaavat hahmot keskustelevat kuin tuntisivat toisensa ennestään sekä viittaavat lupauksiin joita eivät ole ikinä tehneet – ja parhaimmillaan jopa itse tiedostavat ja mainitsevat siitä! Joko sarjaa käsikirjoittaneet syväkurkut olivat tässä kohtaa menneet siis itsekin kikkailuissaan sekaisin tai sitten iloisten veronmaksajien kustantamia huumeita nauttivat merenelävät olivat intergalaktisen herrarodun edustajien kanssa vain harvinaisen huumorintajuisella tuulella.

Darkstalkersia tehtiin yhteensä kolmentoista episodin verran, mutta sen tarina hajoaa käytännössä täydelliseksi kaoottiseksi hulluuden riemuvoitoksi päästyään lähtötelineistään. Heti alun jälkeen nähdään sellainen sarja sekopäistä kuvastoa, ettei vastaavaan pystyisi mielipuolisinkaan nykytaiteen mestari: eräässä vaiheessa kokonainen pyramidi pärähtää lentämään yli suurkaupungin sekä koomiseksi puliukoksi tekijöiden käsissä muuntunut egyptiläinen muumio kuullaan mumisemassa joukolle pingviinejä. Jo ensimmäisten jaksojen aikana näkee jatkuvasti kohtauksia, joista on unohdettu animoida tiettyjä erikoistehosteita ja hahmot tuntuvat siksi vain hyppivän ja kierivän huvikseen ilmassa ilman syytä. Näiden lisäksi hahmojen vaatetus vaihtuu toisinaan radikaalisti leikkausten välillä, nämä puhuvat liikuttamatta suutaan, minuuttikaupalla animaatiota toistuu jaksosta toiseen eivätkä edes hahmojen sijainti ja aika näytä säilyvän vakiona vaan vaihtuvan lennosta ehtaan ja oikeaoppiseen Samurai Cop -tyyliin vailla järjen häivääkään.

Suurin mysteeri onkin, miksei kaikki kuviteltavissa olevat lajityyppinsä virheet tähtitieteellisellä tarkkuudella maaliinsa iskevä Darkstalkers oikeasti ole yhtään tämän viihdyttävämpi. Ehkä sarja ei täydellisestä epäonnistumisestaan huolimatta kuitenkaan ollut ”tarpeeksi” huono ylittääkseen tiettyä parodiarajaa tai sitten alkuperäisen pelisarjan huippuhienon konseptin täydellinen ryssiminen vain pilaa lopputuloksesta sen parhaan kalkkuna-arvon. Tiedän varmuudella hymähtäneeni useampaankin otteeseen Capcomin hengentuotoksen pohjattomalle typeryydelle, mutta delfiinien ja ulkoavaruuden muukalaisten matalaan majaani vapauttaman tylsyyskaasun vaikutuksesta en sittenkään koskaan päässyt suoranaiseen äänekkääseen naurunremakkaan asti. Tiedän kuitenkin totuuden olevan tuolla jossain…

Note to self: nämä lockdownit alkavat muuten vähitellen syömään miestä. Ehkä parasta Darkstalkersin kaltaisessa mestariteoksessa onkin, että sen katsomisen jälkeen ainakin tietää varmuudella päivänsä ja lopun elämänsä menevän pelkästään parempaan päin.

 
Arvio: 1/5


DARKSTALKERS, 1995 USA
Ohjaus: Dora Case, J.K. Kim, Sue Peters
Käsikirjoitus: Brooks Wachtel, Christy Marx, Douglas Booth, Katherine Lawrence, Kat Likkel, Richard Mueller
Näyttelijät: Kyle Labine, Lisa Ann Beley, Michael Donovan, Saffron Henderson

Haamujengi (1986-1991)

 

Koska tahansa kansan huulille nouseekaan Ivan Reitmanin ohjaaman aidon ja alkuperäisen Ghostbusters - haamujengin nimi, yleensä ihmismielet valtaa tietynlainen levollisen nostalginen raukeus, kuin palaisi henkisesti takaisin kotiinsa, jossa ei varsinaisesti ole koskaan asunutkaan. Jokainen tosi kultturelli persoonallisuus tunnistaa tuon yleissivistykseen kuuluvan taideteoksen nimen ja logon siinä missä Picasson kuuluisimmat mestariteoksetkin – umpitylsä Ghostbusters II taas saa useimmat häpeissään vaihtamaan aihetta mihin tahansa mielekkäämpään. Haamujengi kasvoi aikoinaan kulttuuri-ilmiönä niin raamatullisiin mittasuhteisiin, että aiheesta toki riittää henkevää jutusteltavaa vaikka kuinka pitkiksi ajoiksi jos vain sattuu tuntemaan kummituksensa likimainkaan yhtä syvällisesti kuin kultturelli Picassonsa. Nyt puhutaan siis äärimmäisen hienostuneesta taiteesta!

Palautettaessa mieleen klassisen Ghostbusters-villityksen vaikkapa viimeisimpien reboottien herättämän nettiulinan yhteydessä en ole ainakaan henkilökohtaisesti kuullut kenenkään mainitsevan aiheesta jo kasarilla tuotettua piirrettyä televisiosarjaa, jolle suuresti arvostamani Tosi viilee haamujengikin on aikuisten oikeasti jatkoa. Ilmeisesti moni nimittäin kuvittelee koko valtavan haamunmetsästysfranchisen valtavine hypeineen ja oheistuotteineen nojanneen pelkästään niihin kahteen vuosikausien erotuksella toisistaan ilmestyneeseen näyteltyyn elokuvaan, mutta todellisuus on tälläkin kertaa tarua ihmeellisempää: Sonic the Hedgehoginkin tuottaneen DICin parhaiden osaajien hyppysistä maailmaan syntynyt nälkävuosien pituinen Haamujengi-piirretty on paitsi monen mielestä parhaimmillaan leffojakin tasokkaampi, mutta se oli aikoinaan myös vähintään yhtä suosittu.

Koska nytkin puhutaan lelumainoksistaan ja moraalipanikoinnistaan tunnetusta vuosikymmenestä, lienee näin alkajaisiksi tarpeen selittää muutama olennainen yksityiskohta Haamujengin perimmäisestä filosofiasta. Tarina ei tiedä miten, mutta käsillä olevan sarjan pariin päätyi jo suunnitteluvaiheessa kokonainen joukko kivikovia nuoria käsikirjoittaja-ammattilaisia, joilla ei todellisuudessa ollut aikomustakaan tuottaa pienille lapsille suunnattua pikkukivaa televisiopiirrettyä. Haamujengin käsikirjoitustiimi ottikin Babylon 5:sen takaa paremmin tunnetun J. Michael Straczynskin johdolla tehtäväkseen kynäillä sarjansa kuin minkä tahansa aikuisille suunnatun kypsemmän kauhukomedian ilman turhaa kädestä pitelyä tai yleisön älykkyyden aliarviointia, laadusta tinkimättä ja alkuperäistä lorea loputtomasti samalla laajentaen ja syventäen – kansankielellä sanottuna pirun hyvän televisiosarjan.

Haamujengi-sarja alkaakin kirjaimellisesti ensimmäisen elokuvan lopusta: ghostbustereiden pelastettua New Yorkin Gozerilta ja vaahtokarkkimieheltä nämä palaavat takaisin tukikohtaansa hävittämään kummitusmateriaalin saastuttamat vaatteensa. Jokin kuitenkin menee jälleen mönkään, jolloin haamupartion on palattava takaisin hommiin. Kupletin varsinainen ydinvitsi paljastetaan kuitenkin vasta hyvän aikaa myöhemmin piirrossarjan "aitojen" hahmojen mennessä katsomaan viimeisimmän urotekonsa pohjalta tuotettua elokuvaa – alkuperäistä Haamujengiä! Alkujaanhan Columbia ei nimittäin omistanut franchisen nimeä, vaan joutui sopimaan sen käytöstä toisen yhtiön kanssa. Animaatiota tuottaessa sopimukseen ei päästy, joten sarja jouduttiin ristimään "The Real Ghostbustersiksi" erotuksena Filmationin samoihin aikoihin ilmestyneeseen erilaiseen Ghostbusters-piirrettyyn. Nerokkaan käsikirjoitustiimin käsissä tuotantoyhtiön lakimiesten kämmistä kasvoikin koko sarjan olennainen läppä ja twisti, eikä se toinenkaan sarja kuuleman mukaan huono ole.

Ensimmäiset episodit ovat kuitenkin vielä varsin kepeää menoa verrattuna tulevaan. Tekijöiden lupausten mukaisesti käsikirjoitus on valovuosia aikansa tyypillisiä lastenpiirrettyjä kypsempää jälkeä, ja elokuvan hahmoillekin on siinä uskallettu antaa aivan uudenlaista särmää. Peter Venkman esimerkiksi on tällä kertaa melankolisempi hahmo, jolle sarkastinen huumori on keino selvitä elämän ankeammasta puolesta, Egon Spengler taas on monotonisella äänellä käsittämättömän monimutkaisia puheleva, tunneilmaisultaan rautakankeen verrattavissa oleva autistinen nörtti, jolla on palava kiinnostus firman energiseen sihteeriin, joka vastaavasti toisinaan ottaa roolia osana aaveenmetsästystiimiä ja pelastaa miehet pulasta. Sarjan Ray on elokuvaa yksinkertaisempi hyvä tyyppi ja Winston vastaavasti ryhmän maanläheisin ja järkevin, hahmo joutuukin usein tulkkaamaan muille Egonin hämärää ja vaikeaselkoista kielenkäyttöä.

Jos Haamujengin ydinryhmä itsessään on sympaattisten ja inhimillisten persoonallisuuksiensa puolesta ikimuistoinen, voinee samaa sanoa myös useammastakin sarjan jaksosta etenkin kahden ensimmäisen tuotantokauden osalta. Sarjan pärähdettyä todella käyntiin viimeistään ymmärtääkin alkuperäisen konseptin uskomattoman nerouden: vaikka yliluonnollisen tuholaistorjuntatiimin ideana onkin yksinkertaisesti kaapata haamuja, ei jälkimmäisten varsinaisella ulkomuodolla tai kyvyillä ole minkäänlaisia käytännön sääntöjä sen enempää kuin yksittäisten tarinoiden narratiivilla tai rakenteellakaan, vaan Haamujengin tärähtäneessä maailmassa vain käsistä karanneen käsikirjoittajatiimin luova mielikuvitus asettaa rajapyykit todellisuuden ja hulluuden välille. Aikuiskatsojat osannevat arvostaa tekijöiden vaivannäköä lapsia enemmän.

Varsin tyypillistä Haamujengi-jaksoa voineekin verrata jonkinlaiseen huvipuistoajeluun, jonka aikana kuuluukin jännittää, mutta joka oikeasti on kuitenkin älyttömän hauska. Muuassa hassussa episodissa Peter, Ray, Egon ja Winston esimerkiksi päätyvät kummitusten asuttamaan käänteiseen New Yorkiin, jossa nämä kohtaavat käänteiset ghostbusterit eli "peoplebusterit". Muista legendaarisista jaksoista mainittakoon animaatioteknisesti huikea tarina, jossa helvetin portit avautuvat New Yorkin metroon sekä Halloween-jakso, jossa nähdään Tosi viileen haamujengin alkuvideossakin väläytelty kurpitsapäinen Samhain, vanhan sarjan hahmojen eräänlainen arkkivihollinen ja pakanallisen muinaisjuhlan paha henki. Yllättävänä käänteenä likimain jokainen aave ei kuitenkaan ole suoranaisen pahantahtoinen eikä näistä välttämättä pääsekään eroon yksinomaan väkivalloin.

Yhtenä Haamujengin erityisenä vahvuutena mainittakoon vielä sen erinomainen alkuperäinen ääninäyttely. Tiettävästi näyttelijät olivat läheisiä tuttuja mikrofonin toisellakin puolella, ja nämä järjestivät tarkoituksella keskenään erilaisia pitkiä improvisaatiosessioita ja muita vastaavia tempauksia sarjaan sopivan ryhmäkemian luomiseksi. Englanninkielisen version äänistä taatusti tunnistettavin on Karvisenakin tuttu Lorenzo Music, joka kuullaan kahden ensimmäisen kauden ajan Venkmanina. Erään tarinan mukaan Karvisen hahmoa inhoava Bill Murray ei kuitenkaan pitänyt miehen äänestä, joten näyttelijän tilalle vaihdettiin myöhemmin huomattavasti puisevampi Dave Coulier, jonka työskentely kuulostaa kauttaaltaan kuin humalaisen urvahtelulta. Alkuperäisen näyttelijätiimin hajoaminen oli kuitenkin vain yksi sarjan myöhemmän lässähtämisen avainsyistä…

Haamujengi oli ilmestyessään jättimäisen suosittu sarja, sitä tuotettiinkin peräti seitsemän tuotantokauden ja melkein puolentoista sadan jakson edestä. Kaksi ensimmäistä kautta yksinään kattaa vähän yli puolet koko komeudesta, ja silkalta raa'alta laadultaan tuo kyseinen puolikaskin lukeutuu helposti koko länsimaisen televisioanimaation historian hienoimpiin hetkiin. Haamujengin ensimmäistä puolikasta on toisinaan verrattu tasoltaan ja tyyliltään jopa ysärivuosien Batmanin ja Gargoylesin kaltaisiin klassikoihin, joiden kumpaisenkin kirjoittamiseen myös osallistui aikakautensa muusta tarjonnasta mustetahran tavoin eroavan kypsemmän, kunnianhimoisemman ja nälkäisemmän Haamujengin legendaarisen käsikirjoitustiimin keskeisiä jäseniä.

Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan. Haamujengin kohdalla alamäki alkoi päättävien pöytien täydellisestä vihjeettömyydestä sekä ahneudesta: jonkin omituisen vimman ja päähänpiston ajamana nämä päättivät panostaa lapsiin ja palkkasivat siksi joukon markkinointikonsultteja vetämään sarjansa naruista toisesta tuotantokaudesta eteenpäin. Tuotantotiimin byrokraattisempaan suuntaan muuttuneen työympäristön jälki alkoi tuntua nopeasti itse sarjan laadussa: vakavalla otteella käsikirjoitettu kauhukomedia muuttui nopeasti puhtaaksi lastenviihteeksi, jossa henkilöhahmot ovat kauttaaltaan yksiulotteisia, yksittäiset jaksot entistä typerämpiä ja jopa firman sihteeri mentiin tarkoituksella muuttamaan tiukasta toimistotädistä tylsäksi äitihahmoksi. Yhtenä konsulttien aivopieruna myöhemmissä kausissa painotettiin yhä enemmän ghostbustereiden lapsiystävien turvallisempia seikkailuja sekä koomiseksi sivuhahmoksi tarkoitetun Slimerin roolia – jälkimmäiselle luotiin jopa erillinen minisarjansa, jota näytettiin varsinaisen sarjan kyljessä kuin epämuodostunutta kaksosta.

 

Peoplebusterit.

Ennemmin tai myöhemmin alkuperäinen tuotantotiimi kuitenkin alkoi saada tarpeekseen työnantajansa harrastamasta sabotaasista ja yksi toisensa jälkeen huipputekijät kahden ensimmäisen tuotantokauden jättimenestyksen takaa lähtivät omille teilleen. Haamujengin kohdalla viimeinen niitti oli tarinankerronnan korkeasta tasosta vastanneen J. Michael Straczynskin irtisanoutuminen projektista, mies palasi myöhemmin vierailevana tähtenä kirjoittamaan yksittäisiä laatuepisodeja, mutta tuossa vaiheessa mestarin ponnistukset olivat toivotonta ja turhaa hidastustaistelua vääjäämätöntä loppua vastaan. Alkuperäisen käsikirjoitustiimin ja ääninäyttelijöiden kaikotessa lätkimään lähti vähitellen myös maksava yleisö huomatessaan tunnistamattomaksi muuttuneen suosikkisarjansa tason heittelevän rajusti äärilaidasta toiseen – katsojien katoamista seurasi määrärahojen supistaminen, pitkä ja riuduttava kitumavaihe sekä lopulta koko kuoliaaksi riutuneen sarjan armollinen lakkautus.

Kasarivuosien Haamujengi onkin melkoinen genrensä timantti, yksi ilmestymisaikansa epätodennäköisimmistä mahdollisista luomuksista sekä tulevien sukupolvien klassikoiden tärkeä edelläkävijä, joka kuitenkin tuntuisi jääneen monelta myöhemmän aikakauden animaatiofanilta täysin kokematta. Toisin kuin niin kauhean moni saman ajan televisiopiirretty, Haamujengi ei olekaan mikään katsojan halpamaiseen manipulointiin tai trendeillä ratsastamiseen keskittyvä matalamielinen ja kaavamainen lelumainos, vaan useista sen jaksoista ja mytologiasta saisi osaavissa käsissä helposti laajennettua vaikka kokonaisen elokuvasarjan verran laadukasta ja viihdyttävää materiaalia. Valitettavasti näin ei kuitenkaan tehdä, koska niin monet lähestyvät Haamujengin kaltaista klassikkosarjaakin ihan jo tekoaikansa jättämän leiman vuoksi silkkana pienten lasten viihteenä olipa käsikirjoituksen taso kuinka huikea tahansa. Lähimmäksi kunnollista elokuvaa päästiin vähän ironisestikin Ghostbusters II:ssa, jossa hahmot muutettiin tarkoituksella muistuttamaan televisiosarjan vastaavia, mutta kaikkein olennaisin unohtui selvästi matkan varrella.

Jos Haamujengin nousu ja tuho jotain opettaa, niin vanhan viisauden siitä, miten toimivaa konetta ei kannata yrittää korjata. Toisaalta kyseessä on jälleen erinomainen esimerkki, miten johdonmukaisen jääräpäinen vastavirtaan uiminen tuotti makoisan hedelmän asiansa rautaisella ammattitaidolla osaavien tekijöiden yksinkertaisesti pyrkiessä tekemään parhaansa välittämättä turhiksi ja tyhmiksi kokemistaan ympäröivän maailman oikuista. Sarjan loppu ei ollut kovinkaan hääppöinen, mutta parhaimmillaan Haamujengi loisti kirkkaampana kuin yksikään toinen saman ajan länsimaisista televisiopiirretyistä.


Arvio: 5/5


THE REAL GHOSTBUSTERS, 1986-1991 USA
Ohjaus: Richard Raynis, Will Meugniot
Käsikirjoitus: Chuck Menville, Dan Aykroyd, Dennys McCoy, Harold Ramis, J. Michael Straczynski, Jules Dennis, Larry DiTillio, Len Janson, Mark Edward Edens, Michael Edens, Michael Reaves, Pamela Hickey, Richard Mueller
Näyttelijät: Arsenio Hall, Buster Jones, Dave Coulier, Frank Welker, Kath Soucie, Laura Summer, Lorenzo Music, Maurice LaMarche, Rodger Bumpass

Jumanji (1996-1999)

 

Yhteen maailmanaikaan jokaisella vähänkään menestyneemmällä Hollywood-elokuvalla piti olla ikioma animoitu televisiosarjansa. Yksikään toinen aikakauden hengentuotoksista ei mielestäni kuitenkaan kaivannut yhtä kipeästi omaa piirrettyään kuin kokonaisen kiehtovan ja hauskan mytologiansa kehitellyt Jumanji, jossa salaperäinen lautapeli manaa todelliseen maailmaan joukon erikoistehoste-eläimiä suoraan Afrikasta. Elokuvan loppu jäi vielä sopivasti avoimeksi pahaisen kirotun kapineen lentäessä lähimpään jorpakkoon odottamaan seuraavaa epäonnista löytäjäänsä mahdollisessa jatko-osassa...

Jumanjin tekoaikaan uunituoreen Adelaide Productionsin tuottama seikkailusarja keskittyy epämääräiseen hetkeen elokuvan tapahtumia vastaavaan vaihtoehtoiseen maailmaan. Alan Parrish meni lapsuudessaan aloittamaan sattumalta löytämänsä pelin ja päätyi siten Jumanjin maailman vangiksi kunnes täyttäisi peliltä saamansa yksinkertaisen tehtävän – jonka tämä vain on sattunut ammoin unohtamaan ja jämähtänyt siksi näennäisen lopullisesti Jumanjiin. Elokuvasta tuttu Judyn ja Peterin muodostama kaksikko pelaa toisinaan huvikseen samaista peliä ja päätyy siten kerta toisensa jälkeen Alanin mukaan Jumanjin seikkailu-universumiin.

Muistan pitäneeni erityisen paljon Jumanji-televisiosarjan lähdeuskollisuudesta, vaikka alkuperäinen elokuva ei koskettanutkaan aihettaan juuri pintaa syvemmältä. Televisiopiirretyn tekijät kuitenkin tuntuivat paneutuneen aiheeseen huolella ja laajentaneet sitäkin vähää juuri oikeaan suuntaan: elokuvasta tuttu Van Pelt esimerkiksi on saanut seurakseen Tim Curryn esittämän mefistotelesmäisen luihun kaupustelijan, Jumanjin maailmassa nähdään pelkkien eläinten lisäksi käsittämätöntä lutkutuskieltä puhuvien surrealististen maskipäisten alkuasukkaiden heimo sekä kokonainen liuta vieläkin mielikuvituksellisempia hahmoja.

Yhdessä sarjan parhaista episodeista Peter ja Judy vievät vahingossa Jumanjiin häijyn tätinsä, joka tietysti on villieläinten täyttämässä viidakossa kuin kotonaan. Ensitöikseen mummo nujertaa aiemmin mainitun lieron kulkukauppiaan ja nousee tämän mittaamattoman arvokkaat taikakalut hallussaan Jumanjin maailmaa hallitsevaksi pahaksi noidaksi. Eräässä toisessa jaksossa Peter tulee varastaneeksi Jumanjista voodoo-nukkea muistuttavan taikakalun ja kiusanneeksi siskoaan jäädyttämällä tämän pakastimessa. Jumanjin koko konseptin hienous piileekin sen väljyyden suomissa loputtomissa mahdollisuuksissa, joita on osattu parhaimmillaan myös hyödyntää hauskalla ja luovalla tavalla.

Itse en kuitenkaan pidä Jumanjia kovinkaan tymäkkänä sarjana sen käsikirjoituksen suhteen, sillä pitemmän päälle seikkailu alkaa nopeasti toistaa itseään ja monet sarjan mielenkiintoisimmista ideoista ja hahmoistakin jäävät usein vain yhden jakson ihmeiksi. Adelaiden Jumanjissa kaikkein iskevintä onkin yhä edelleen Duckman-mies Everett Peckin kynästä lähtöisin oleva ekspressionistisen ruma ja kamaluudessaan omalla tavallaan jäljittelemättömän siisti ysäridesign. Peck virtaviivaisti nyrjähtänyttä tyyliään myöhemmin Tosi viilee haamujengin ja MIB - Miehet mustissa kaltaisten sarjojen kohdalla, mutta mielestäni miehen varhaisvuosien työnäytteet ovat visuaalisuutensa puolesta edelleen muistettavampia.

Ilmeisesti piirretyn Jumanjin pääasiallinen tarkoitus oli pitää muutaman tuotantokauden verran yleisön mielenkiintoa yllä myöhempää Hollywood-jatko-osaa silmällä pitäen, mutta syystä tai toisesta projekti ei vain tainnut oikein mennä kuin Strömsössä. Nykyisin Star Warsista ja Disney-remakeista tunnetun Jon Favreaun ohjaama Zathura - avaruusseikkailu oli jo lähtökohtaisesti niin erilainen verrattuna alkuperäiseen, ettei sitä edes kehdattu markkinoida jatko-osana. Kun Dwayne Johnsonin ja Jack Blackin tähdittämää virallista jatkoa sittemmin saatiin, kumarsi lopputulos viisaasti alkuperäistä syvemmin juuri animaation suuntaan.


Arvio: 3/5


JUMANJI: THE ANIMATED SERIES, 1996-1999 USA
Ohjaus: Andy Thom, Bob Foster, Bob Hathcock, Cathy Malkasian, David Schwartz, Gloria Jenkins, Jeff Myers, Scott Wood, Steve Ressel, Tom McLaughlin
Käsikirjoitus: Barry Hawkins, Christopher Bird, Greg Klein, Jim Peterson, John Behnke, John Ziaucus, Jonathan Greenberg, Kevin Campbell, Lara Olsen, Marsha F. Griffin, Marsha Freeman, Nancy Neufeld Callaway, Neil Alsip, Patricia Carr, Peter Elwell, Peter Gaffney, Rob Humphrey, Siobhan Byrne O'Connor, Steve Roberts, Tom J. Astle, Tom Pugsley, Tony Schillaci
Näyttelijät: Ashley Johnson, Bill Fagerbakke, Billy West, Debi Derryberry, Sherman Howard, Tim Curry

Halinallet (1985-1988)

 

Yksi kylmän sodan, maailman yllä leijuneen ydintuhon aaveen sekä jokaista tunnollista vanhempaa ihmistä järkyttäneen nuorisokapinan sivuvaikutuksista oli hurmoksellisen konservatiivikristillisyyden nousu 70-luvun lopulla. Läpi seuraavan vuosikymmenen moraalipaniikki seurasi toistaan: milloin kohistiin roolipelien antamista saatanallisista virikkeistä, milloin löydettiin kokaiini- ja heroiiniviittauksia pienille lapsille suunnatuista saduista, milloin taas kaiveltiin populäärimusiikin klassikoista turmiollisia takaperin äänitettyjä viestejä, joiden uskottiin vaikuttavan alitajuisesti ihmisten käyttäytymiseen.

Kasarivuosien suuren moraalipaniikin ensisijainen kohde oli kaikenlainen lapsille ja nuorille suunnattu viihde, josta kiilusilmäisesti pyrittiin sensuroimaan ja estämään kaikenlainen aikuisempi ja epäkorrektimpi materiaali yleisen moraalin ja silkohapsien mielenterveyden suojelemiseksi. Lopputuloksena markkinat valtasi sisällöltään pahimmillaan täysin tyhjäksi asti filtteröityjen nössöjen piirrettyjen televisiosarjojen tulva, joista suurin osa on jo nykyisin unohtunutkin. Ajan hengen mukaisesti suuri osa muistettavammistakin kasaripiirretyistä oli tuotettu lähinnä Hasbron ja Mattelin kaltaisten lelukorporaatioiden kyynisiksi lelumainoksiksi.

Yksikään toinen aikakauden ja genren tuotoksista tuskin herättää yhtä voimakkaita tunteita tänä päivänäkään kuin Halinallet, tuo massatuotettujen pikkukivojen postikorttien pohjalta syntynyt lelusarja, joka tietysti poiki itselleen kokonaisen franchisen elokuvineen ja televisiosarjoineen. Nyky-yleisön irvistelyistä huolimatta Halinallet oli aikoinaan niin suosittu ilmiö, että sarjan elokuva nöyryytti tylysti lippuluukuilla jopa itseään megakorporaatio Disneyä. Jokainen kasari- ja ysärivuosina varhaisvaiheensa elänyt on joutunut todistamaan tätä helvetillistä kärsimysnäytelmää ainakin vähän, vaikkei ikinä olisi niitä leluja omistanutkaan.

Halinallet kertoo pilvilinnassa asuvista erivärisistä nalleista, jotka erottaa toisistaan ensisijaisesti näiden vatsassa olevasta "deus ex machina" -nappulasta. Näiden poliittisesti korrektien nallejen ensisijainen tehtävä on varmistaa suvaitsevaisuuden ja välittämisen vallitseminen maisessa maailmassa, joten aina viisarin värähtäessä väärään suuntaan nämä rientävät valistamaan lapsia rakastamisen ja reiluuden iloista. Käytännössä jokaisessa episodissa kaikki ihmisten ongelmat ratkeavat yksinkertaisesti käyttämällä aiemmin mainittua taikanappia. Yllättäen halinallet myös aina voittavat ja suurin kaikista on rakkaus.

Varsin viattoman kaupallisen ulkokuorensa alla Halinallejen maailmankuva edustaakin tietynlaista täsmätuotetta nimenomaan konservatiivisten kristillisten keskiluokkaisten perheiden lapsille. Sarjaa katsoessa ei esimerkiksi voi välttyä huomaamasta, miten halinallejen maailma on jaettu kuin taivaaseen ja helvettiin, missä tietysti nallejen pilvilinna edustaa mystistä kaiken yläpuolella olevaa paratiisia sekä noita Sydämettömän sadepilven reunalla sijaitseva pimeä pahislinna helvettiä. Kaksi ääripäätä luonnollisesti kilpailevat keskenään maailman lasten sieluista, mutta kerta toisensa jälkeen taivaallinen deus ex machina peittoaa paholaisen edustaman pimeyden. Kasari does kasari again.

Kaikenlaisesta irvailusta huolimatta Halinallet ei siis olekaan aivan niin sisällötön ja pinnallinen sarja kuin ylenpalttisesta poliittisesta korrektiudesta ja nynnyilystä voisi etukäteen päätellä. Henkilökohtaisesti en edes suhtaudu pieneen hengelliseen sanomaan lainkaan negatiivisesti, kunhan sekin vähä vain on osattu muotoilla sopivan hienovaraisesti ja hyvällä maulla eikä aggressiivisesti tuputtaen. Halinallejahan tuotti toisesta tuotantokaudesta lähtien Nelvana, yksi televisiopiirrettyjen suurista jättiläisistä, joten kaikista ajan rajoitteista, moraalipaniikista ja tekijöiden itsensä taloudellisista ongelmista huolimatta sarja oli osaavissa käsissä. Jopa Halinallejen huvittavan kämäinen suomenkielinen ääninäyttely oli todellisuudessa monia myöhempiäkin yrittäjiä (lue: Agapio) laadukkaampaa jälkeä.

Halinallet on omalla hämärällä tavallaan jopa ihan hauska sarja. Jättimäisen lelufirman kylmäkiskoisena mainoksena ja kyynisesti pelkän rahan vuoksi työhön tarttuneen firman yhteistyönä syntyneet, irvokkaan yliampuvalla tavalla ystävyyttä ja rakkautta julistavien pehmolelujen seikkailut tuovat tietyllä tavalla mieleen Aggressive Retsukon ensimmäisen tuotantokauden, jossa työntekijät tekevät yrmystä esimiehestään valituksen firman johdolle. Kyyninen esimies yrittää lopulta esiintyä mahdollisimman iloisena ja kannustavana, mutta pakotettu hymyily ja ystävyys saavat lopulta niin makaaberit mittasuhteet, ettei hahmon esiintymistä pysty enää seuraamaan purskahtamatta toisinaan nauramaan äänekkäästi.

En voisi enää meidän aikanamme uskoa kenenkään imeväistä varttuneemman katsovan Halinallejen kaltaista sarjaa muuten kuin jotenkin ironisessa mielessä, niin paljon on vettä vuosien varrella virrannut aurajoessa. Kaikista maailmaan mahtuvista parodioista ja kiukkuisista läppäarvosteluista päätellen kansan syvät rivit pitänevätkin Halinalleja edelleen yhtenä aikakautensa ja genrensä vastenmielisimmistä ilmestyksistä, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava franchisen jättämän sitkeän muistijäljen vihjaavan myös toiseen suuntaan: Halinallet saattaa olla kolho ja vähäjärkinen sarja, muttei sentään yhtä unettavan tylsä ja sieluton kuin monet vieläkin groteskimmalla tavalla poliittisesti korrektit aikalaisensa.

Palaamme asiaan myöhemmin...


Arvio: 2/5


CARE BEARS, CARE BEARS FAMILY, 1985-1988 USA, Ranska
Ohjaus: James A. Simon
Käsikirjoitus: Elena Kucharik, Heather McGillvray, Jack Olesker, J.D. Smith, John De Klein, Linda Denham, Mike Silvani, Peter Sauder, Sandy Fries, Steve Wright
Näyttelijät: Billie Mae Richards, Bob Dermer, Dan Hennessey, Eva Almos, Janet-Laine Green, Jayne Eastwood, Laurie Waller Benson, Luba Goy, Melleny Brown, Patrice Black, Pauline Rennie

Aladdin (1994-1995)

 

Tässäpä onkin sarja, joka tuskin esittelyjä kaipaakaan. Vuosikymmenen vaihteessa oli Disneylle täysin normaalia julkaista likimain jokaisen vähänkään menestyneen piirretyn elokuvan jälkilöylyissä kokonaisen pitkän televisiosarjan verran jatkoviihdettä nuorisolle. Tyypillisesti näiden löyhien jatko-osien laatu oli kaikkea buenisiman ja olvidablen väliltä: en esimerkiksi ole kuullut kenenkään koskaan puhuvan Pienen merenneidon omasta televisiosarjasta, vaikka sellainenkin ihme ehdittiin yhdessä vaiheessa näkemään.

Aladdin kuitenkin jatkaa käytännössä siitä, mihin sen suoraan videolla julkaistu Jafarin paluu -pilotti aikoinaan jäi: Al ja Jasmine ovat viimein yhdessä, vaikka varsinaiset hääsuunnitelmat ovatkin tässä vaiheessa... noh, vaiheessa. Vaikka alkuperäisversiossa Homer Simpsonin äänellä vitsejä sarjatulena murjaiseva Henki vapautettiinkin jo ensimmäisessä elokuvassa, päätti tämä silti tulla takaisin Alin ja Jasminen kelkkaan ja panna kahleet takaisin kouriinsa. Jafarin hajottua tuhkaksi Jagokin vaihtoi lopullisesti hyvisten joukkoon. Aladdinin apina-apuri Abu taas vikisee edelleen kuin pullaan tukehtuva Mikki Hiiri ja lentävä matto... lentää.

Aavikon poikien ja tyttöjen oman televisiosarjan konsepti onkin pohjimmiltaan perinteisin ja kaavamaisin mahdollinen lajissaan: piirrossarja esittelee kokonaisen rosterin verran erilaisia uusia sivuhahmoja ja roistoja, jotka elokuvista tuttu ydinjoukko päätyy kohtaamaan kerta toisensa jälkeen erilaisissa mielikuvituksellisissa seikkailuissa. Jokaisen episodin lopuksi Aladdin tietysti voittaa ja kaikki palautuu aina tavalla tai toisella ennalleen, jolloin kaikki voi taas alkaa alusta. Huomattavimpana erona alkuperäiseen elokuvaan Henki on tällä kertaa redusoitu silkaksi koomiseksi sivuhahmoksi, sillä tämän voimilla olisi oikeasti liian helppoa ratkaista kaikki ongelmat silmänräpäyksessä.

Henkilökohtaisesti muistan Aladdinin olleen yksi vanhan ajan suosikkisarjoistani, vuosien varrella nähdyistä lukuisista uusintakerroista päätellen en liene mieltymyksineni yksin. Suomalaisittain Aladdinin uppoamista todennäköisesti edesautti alusta asti elokuvista tutun poppoon paluu rooleihinsa Jope Ruonansuun tuuratessa Vesku Loiria. Verrattuna alkuperäiskieliseen suomalainen osaaminen oli tälläkin kertaa terävämpää jälkeä, ja vaikka Dan Castellaneta erinomainen näyttelijä onkin, on Jopen lempeä ja tuttavallinen ääni huomattavasti häiritsevään asti keltaisen perheen pään tragikoomiset edesottamukset mieleen tuovaa Castellanetaa mielekkäämpi kuunnella pitempiä aikoja. Ysärillä Castellaneta mitä todennäköisemmin nyppi monia vieläkin karsaammin, sillä tuolloin kaikki vähänkään kynnelle kykenevät seurasivat samaan aikaan myös Simpsoneja.

 

Mirage.

Aladdinin tuhannen ja yhden yön maailmaan sijoittuvat seikkailut ovat jo sellaisenaankin hauskaa ja erilaista seurattavaa, mutta tiettyjen yksittäisten uusien roistojen kohdalla tekijöiden luovuus tuntuu karanneen täysin käsistä – mutta vain positiivisessa mielessä. Jokainen taatusti muistaa Mozenrathin, ylellisesti pukeutuvan ja naisellisilla kasvonpiirteillä varustetun käänteisen Aladdinin, josta tarinan mukaan suunniteltiin alun perin päähenkilön veljeä. Oma henkilökohtainen suosikkini on aina ollut suomalaisittain (ehkä) Titta Jokisen vaarallisen kauniilla äänellä puhuva, egyptiläisen Bastet-jumalattaren mukaan suunniteltu Mirage, pahuuden ruumiillistuma ja illuusioiden mestari, jonka esiintymiset ovat edelleen jaksosta riippuen parasta tai vain sekavinta shittiä koskaan.

Ehkä koko sarjan muistettavin yksittäinen epsodi ainakin itselleni on järjen ja tunteen ristiriidoista kertova pieni groteski tarina, jossa velhon irtopää saapuu pyytämään Aladdinilta apua saadakseen ruumiinsa takaisin. Todellisuudessa päätön ruumis paljastuukin hyväksi tyypiksi, joka vain haluaa pitää turmeltuneen päänsä poissa. Eräässä toisessa episodissa Mirage pystyttää maagisen obeliskin, jonka varjo nielee auringon noustessa pimeyteen kaiken tieltään... tai ehkä kaikki on sittenkin pelkkää harhaa... tai ei... tai on... vielä useamman katselukerrankaan jälkeen en ole täysin varma, mitä tässä hämärässä jaksossa oikeasti edes tapahtuu, mutta sen narratiivin hallitsemattomassa kaoottisuudessa on oma viehätyksensä.

 

Kaaos.

Jos Aladdinia lähtisi pisteyttämään pelkästään kotimaisten esitysten perusteella, irtoisi sarjalle helposti sellaiset neljä tähteä. Karu totuus kuitenkin on, että meikäläisille valittiin ihan jo kustannussyistäkin alkuperäisestä vain parhaiksi koetut palat kaikenlaisten köykäisempien ja ylimääräisten sivuhahmojen kyllästämien fillerien jäädessä amerikkalaisen yleisön iloksi ja harmiksi. Alkuperäisissä jaksoissa esimerkiksi nähtiin Hengen oma tyttöystävä Eden, jolla ei varsinaisesti ollut missään vaiheessa erityisen kiinnostavaa annettavaa valmiiksi suosittujen päähahmojen seikkailuihin, hahmoon ei edes viitata muutamien jaksojen ulkopuolella. Pienen merenneidon Ursulan alkuperäiseen designiin perustuvaan tympeään merenneito Saleeniin taas törmätään valitettavasti myös suomalaisessa versiossa.

Jenkkihahmoista yhdessä ainoassa episodissa nähtävä tylsyyttä ja kaavamaisuutta vihaava, jokaisen keskittymiskyvyttömän samaistuttava Kaaos-kissa taas on noussut internetin aikakaudella omanlaisekseen veikeäksi kulttihahmoksi. Yhtenä Kaaoksen perusvitseistä hahmon käskyttäminen johtaa aina katastrofiin, sillä englanninkielen käskemistä tarkoittava sana "order" tarkoittaa myös järjestystä. Ilmeisesti tällaiset suomalaista käännöstä kaihtavat sanaleikit ovat syy hahmon jättämiselle ulos meille asti valikoituneesta sarjasta. Toisaalta Kaaoksen hahmo itsekin on omaa piskuista jaksoaan vekkulimpi ilmestys, joskin samassa rytäkässä vilahtaa myös aina niin viehättävä furrysuosikki Mirage.

Disneyn Aladdin on enimmäkseen viihdyttävä sarja, kotimainen hyvällä maulla filtteröity, käännetty ja dubattu setti vielä senkin edestä. Näin jälkiviisaana Aladdinin aikaan Disneyn aiemmin vuosikymmenen verran kultaa vuollut televisiopuoli alkoi kuitenkin jo yskiä verta firman kiinnitettyä katseensa satumaisia voittoja tuottavien videokasettijulkaisujen suuntaan. Samoihin aikoihin Aladdinin kanssa julkaistiin vielä ison pomon henkilökohtaisessa suojeluksessa ollut Gargoyles-mestariteos, mutta kasari- ja ysärivuosien laadukkaiden televisiopiirrettyjen putki alkoi näihin aikoihin jo tulla Disneyn osalta tiensä päähän.


Arvio: 3.5/5


ALADDIN, 1994-1995 USA
Ohjaus: Alan Zaslove, Bob Hathcock, Jamie Mitchell, Rob LaDuca, Saburo Hashimoto, Tad Stones, Toby Shelton
Käsikirjoitus: Bill Motz, Bob Roth, Brian Swenlin, Bruce Reid Schaefer, Dev Ross, Duane Capizzi, Grant Moran, Jan Strnad, Kevin Campbell, Mark Saraceni, Mark Seidenberg, Marlowe Weisman, Mike Ryan, Mirith J. Colao, Richard Stanley, Robert Schechter, Steve Roberts, Tad Stones, Tom Minton
Näyttelijät: Dan Castellaneta, Frank Welker, Gilbert Gottfried, Linda Larkin, Scott Weinger, Val Bettin

Encanto (2021)

Jokaisen uuden Disney-musikaalin ilmestyessä yleisön ja kriitikoiden reaktiot näyttäisivät noudattavan tiettyä höhlää kaavaa, jota en voi selittää muuten kuin tähtitieteellisiin mittasuhteisiin kasvaneen hypen tai päinvastaisten matalien odotusten aiheuttamaksi ylireagoinniksi. Jokainen uusi Disney-spektaakkeli on pienen hetken verran ilmestymisensä jälkeen elämää ja kuolemaakin suurempi "maailman paras elokuva", kunnes pöly alkaa hiljalleen laskeutua... epäilevämmät uskaltautuvat viimein kaivautumaan poteroistaan ja toteamaan, miten sosiaalisessa mediassa mestariteokseksi julistettu taideteos ei taaskaan ollut kaiken edeltäneen kuhinan arvoinen.

Encanto jatkaa Disneyn puolentoista vuosikymmenen ”mestariteosten” putkea kierrättämällä jälleen edeltäjiensä hahmomalleja ja yksinkertaisesti sijoittamalla tarinansa vähän erilaiseen ympäristöön. Tällä kertaa tarina sijoittuu Kolumbiaan, jossa asustava iloinen Madrigalin perhe on saanut taikakynttilältä lahjakseen nipun erilaisia taikatemppuja supervoimista parantaviin kykyihin yhtä ainutta vesaa lukuun ottamatta: aivan tavallinen Mirabel on perheensä musta lammas ja kiusallinen pikkusisko, joka löytää itsensä aina ongelmien keskipisteestä.

"Madrigalin perhe vaikuttaa todella mielenkiintoiselta ja Encanton lore ihanan erilaiselta. Mitä tämä kynttilä ja perheenjäsenet muuten taikavoimillaan ylipäänsä tekevät?"

Siinähän se ongelma onkin. Katsoja ei ikinä pääse tutustumaan Encanton loreen tai perheenjäseniin pintaa syvemmälle: kaikki taikavoimat ovat vain pientä pinnallista pilailua ja musikaalikohtauksia varten, taikakynttiläkin vain on olemassa ja sattuu pitämään Madrigalin perheestä, koska se asia nyt vaan on niin. Toisaalta tällaisen eepoksen pahin mahdollinen tarinankerronnallinen sudenkuoppa olisikin liian syvällinen uppoutuminen fantasiamaailman yksityiskohtiin: valppaampi yleisö voisi esimerkiksi alkaa pohtia, miksei Encanton tarinan perusongelmia vain yksinkertaisesti korjata käyttämällä samaista magiaa ja supervoimia kuin tähänkin asti. Kummassakaan tapauksessa tarina ei yleensä toimi aiotulla tavalla.

Tällä kertaa Disneyä ei toisaalta ainakaan voi syyttä liiasta riskittömyydestä, sillä Encantossa on uskallettu vihdoin erottautua firman perinteisimmistä mahdollista seikkailufantasiasta sijoittamalla koko tarina käytännössä yhteen ainoaan taloon, eikä kertomuksessa itsessäänkään ole enää ihmisen itsensä sisältä löytyvän pimeyden lisäksi minkäänlaista konkreettista roistoa. Alussa satumaiseksi paratiisiksi kuvattu kylä paljastuukin juonen edetessä vähitellen huomattavasti luultua ongelmallisemmaksi, eivätkä perheenjäsenten keskinäiset suhteetkaan ole aivan niin mutkattomat kuin aiemmin on annettu ymmärtää.

Ihan jännästä perusajatuksestaan huolimatta lähes kaksituntinen Encanto ei kuitenkaan tunnu oikein lähtevän liikkeelle kuin ehkä ensimmäisen tunnin jälkeen; värikylläisessä Encantossa ei juuri ole vaivattomasti juonta kuljettavaa väkevää punaista lankaa tai vanhempien Disney-musikaalien eeppisempää narratiivia, joten Madrigalin perhesotkutkin alkavat lähinnä pitkästyttämään nopeasti. Poikkeavista lähtökohdistaan huolimatta lopussa katsojaa odottaakin vain kaikissa maailman Disney-leffoissa toistettu sanoma perheen tärkeydestä. Tällä kertaa lopun tapahtumat myös kirjaimellisesti ennustetaan etukäteen ilman Herkuleksen kaltaista rakkauteen ja uhrautumiseen liittyvää ylimääräistä kliimaksia.

Varoitus! Seuraava kappale saattaa sisältää sarkasmia!

Encantoa katsoessani en voinut mitenkään välttää huomaamasta jonkin olevan vialla suomalaisessa ääninäyttelyssä. Meninkin elokuvan katsottuani tarkistamaan näyttelijöiden tietoja ja huomasin, ettei yksikään suomalaisista äänistä ollut oikeasti kolumbialaisia! Miten kukaan voi dubata suomeksi esimerkiksi kolumbialaista voimanaista tai isonenäistä taikavoimia omaavaa viiksekästä miestä olematta itse kolumbialainen voimanainen tai viiksekäs kolumbialainen taikamies? Jopa ruotsalaisen version näyttelijät ovat pääosin ruotsalaisia, saksalaisen saksalaisia ja venäläisen venäläisiä! Encantossa siis selvästi sorretaan kolumbialaisia ja harrastetaan kulttuurista omimista. Menenpä seuraavaksi möyhöttämään asiasta twitteriin muiden valaistuneiden kanssa. Totuus on tultava julki!

Encanto ei toisin sanoen hurmannut minua, sen ajan mittaan hypen laannuttua yleisössä nostattamista reaktioista sekä tekijöilleen tuottamista kassavirroista päätellen en ole mielipiteineni yksin. Disneyn uuden ajan pahin yksittäinen virhe, animaation johtaviin osaajiin maailmassa lukeutuvan John Lasseterin kilpailevan studion leipiin karkottaminen, on kostautunut viime vuosina firman tuotosten jämähtämisenä keskitason heikommalle puolelle. Ilmeisesti Disneyn huikea markkinointiosaaminen yhdistettynä kultaisten männävuosien herättämiin loisteliaisiin mielikuviin riittää vielä nykyisinkin houkuttelemaan maksavaa yleisöä teattereihin. Eikä siinä kai mitään, Disneyhän tapasikin joskus oikeasti tuottaa myös lajityyppinsä mestariteoksia – ne kauniit ajat vain ovat niin kaukana menneisyydessä.


Arvio: 2/5


ENCANTO, 2021 USA
Ohjaus: Byron Howard, Charise Castro Smith, Jared Bush
Käsikirjoitus: Charise Castro Smith, Jared Bush, Lin-Manuel Miranda
Näyttelijät: Diane Guerrero, Jessica Darrow, John Leguizamo, María Cecilia Botero, Ravi Cabot-Conyers, Stephanie Beatriz

Beavis and Butt-Head Do America (1996)

 

Joka ei ole ikinä kuullutkaan kotimaisessa näköradiossa hassusti Beavis & Butt-Head - iloiset teinipojat -nimellä kulkevasta edgymmille nuorille aikuisille suunnatusta sarjasta, syyttäköön vain itseään – tai vanhempiaan, jälkimmäisiä siitä etteivät ymmärtäneet tehdä lapsia ysärillä. Mike Judgen MTV:lle luoma sarja oli aikoinaan niin kohistu tapaus, että jokainen vähänkään kynnelle kykenevä lapsi ja nuori tunsi sen perusidean vaikkei koko komeutta olisi sattunut näkemäänkään. Konservatiivisemmille vanhemmille Beavis & Butt-headin kaltainen saasta edusti silkkaa tapain turmelusta ja sielunvihollisen juonia, nuoriso lähinnä rakasti sitä.

Koska MTV ymmärsi osuneensa kultasuoneen jo varhain, alettiin aiheen pohjalta suunnitella myös konseptin laajentamista Adam Sandlerin ja David Spaden tähdittämäksi näytellyksi komediaksi tai peräti kokonaiseksi elokuvasarjaksi asti. Taustavoimiensa suunnitelmista kyrpiintyneen Judgen onneksi projekti ei kuitenkaan koskaan edennyt armotonta paperisotaa pidemmälle, joten miehen palettua myöhemmin sarjansa suhteen loppuun tämä ehdottikin tuotantoportaalle sopimustensa kuittaamista omalla animoidulla elokuvallaan. Lopullinen ratkaisu kahden erilaisen näkemyksen välillä tehtiin yksinkertaisesti kolikkoa heittämällä.

Kahdesta teoreettisesta Beavis & Butt-head -filmatisoinnista parempi alkaa MTV:n musiikkivideoita sarkastisin ottein arvostelevan epäsosiaalisen sohvaperunakaksikon havaitessa jonkun murtautuneen näiden syöpäläisiä ja rottia vilisevään kämppään ja varastaneen näiden ikioman pirunsilmän. Näin ollen kaksikko päätyykin etsimään omaansa – tai vaihtoehtoisesti vain varastamaan jonkun tielleen osuvan onnekkaan piruparan töllöttimen. Jos Beavis & Butt-head tehtäisiinkin 2020-luvulla, olisi television tilalla tietysti älykännykkä sekä MTV korvattu TikTokilla, mutta vielä Do American aikaan ysärin puolivälissä pyhä kuvaputkilamautin oli viihteen kuningas ja kaikenikäisten kotialttari.

Mike Judgen Beavis & Butt-Head Do America kuvaakin MTV:n suosikkitorveloiden matkaa läpi kullan ja hunajan maan itselleen televisiota ja piparia etsien, mutta löytäen lopulta vain itsensä. Bruce Willisin esittämä punaniskapummi tulee samalla vahingossa palkanneeksi kaksikon hoitelemaan päiviltä Demi Mooren tulkitseman vaimonsa, kun taas kiero emäntä keksii sujauttaa duon kalsareihin turvallisuuspalvelun salaisuuksia. Kaksikon matkatessa eläkeläisbussin kyydissä kohti sitä jotain, näiden perässä hiihtää koko valtakunnan poliisivoimat etsimässä kaksikon kuselta ja hieltä haisevia MacGuffin-kalsonkeja.

Tuntuu tarpeettomalta erikseen varoittaa Judgen kaikenlaisille arkielämän hahmoille ja ilmiöille irvailevan kuivan ja sarkastisen huumorin ehkä menevän ohi sellaisilta, jotka eivät alkuperäisen sarjan höhlälle neroudellekaan ole koskaan lämmenneet, mutta tulipahan varoitettua. Eräässä kohtaa esimerkiksi kuullan latinankielistä messua, joka oikeasti koostuu pelkistä seksiä ja sukupuolielimiä kuvaavista ilmaisuista. Myöhemmin kuullaan myös takaperin äänitettyjä viestejä, jotka paljastuvatkin tarkemmin kuunneltuna saatanallisten säkeiden sijaan positiivisiksi ja kannustaviksi heitoiksi. Beavisin ja Butt-headin kaltaisten saamattomien tyhjäpäiden palkitseminen korkeilla valtion viroilla vastaavasti vilauttelee keskisormia avoimesti sikäläisen byrokratian sekä poliitikkojen suuntaan.

Beavis & Butt-head Do America saattaakin kalskahtaa megaluokan blockbusteria odottavalle pelkältä nopeasti kokoon kursitulta rahastukselta, mutta todellisuudessa MTV:n ja Mike Judgen aikansa henkeä huokuvan rosoisen omakustannehenkisellä elokuvalla on jopa omat historialliset meriittinsäkin. Näihin aikoihinhan valtavirran yleisö ja Hollywoodin päättäjät olivat tottuneet ajatukseen, ettei spektaakkelimaisten Disney-musikaalien ulkopuolella ollut pitkiä animoituja elokuvia kuin suoraan videolla julkaistuina kankeina ja sieluttomina halpiksina. Mike Judge onnistui kuitenkin tuottamaan omansa murto-osalla Disney-leffojen hinnasta, sarjan suosion ansiosta lopputulos päätyi kansainväliseen levitykseen ja tuotti tekijöilleen jättimäiset määrät riihikuivaa käteistä sekä yleisön ja kriitikoiden hyväksynnän, innostaen edelleen muita yrittäjiä tuottamaan televisiopohjalta omia pienemmän budjetin animoituja teatterielokuviaan.

Toisin sanoen MTV:n ja Mike Judgen pioneerityön ansiosta klassisen animaation sitkeimpänä linnoituksena pidetyn Disneyn monopoli alallaan alkoi nopeasti murentua kasvaneen kilpailun seurauksena. Animaatiotarjonnan 90-luvun lopulla nähdyn dramaattisen muutoksen onkin toisinaan spekuloitu olennaisesti vaikuttaneen suurten studioiden siirtymiseen CGI-animaation pariin käsinpiirretyn jäädessä uudella vuosituhannella lähinnä erilaisten luovien televisioproduktioiden sekä penniä venyttävien elokuvien omimmaksi taiteenlajiksi. Omasta mielestäni maailma tarvitsisikin Beavis & Buttheadin kaltaista sydänjuuriaan myöten pystyyn kuollutta showbisnestä järkyttävää kultti-ilmiötä juuri nyt enemmän kuin koskaan.


Arvio: 4/5


BEAVIS AND BUTT-HEAD DO AMERICA, 1996 USA
Ohjaus: Mike Judge, Yvette Kaplan
Käsikirjoitus: Mike Judge, Joe Stillman
Näyttelijät: Bruce Willis, Cloris Leachman, Demi Moore, Mike Judge, Robert Stack

Spawn (1997-1999)

 

"That's it, Spawn, let yourself go. Get pissed. Do some damage. Don't take shit from nobody. And, oh yeah, the big boy downstairs. 'Cause this is how the world ends. Not with a bang but with a lot of blood and torn flesh and broken bones. And I just love it!"

Kauan sitten, pienen ihmisiän verran ennen kuin Disneyn Marvel-kaupoista tai Marvel Cinematic Universen kaltaisesta rahareiästä osattiin unelmoidakaan, oli Marvel nimenomaan sarjakuvakustantamona maailman huippua. Firman leivissä työskenteli vielä tuohon loiston ja kunnian aikaan pienen legioonan verran alan lahjakkaimpia nimiä työstämässä nykyäänkin jokaisen vähänkään klassisia vanhan liiton sarjakuvia rakastavan sydämeensä sulkemia klassikkotarinoita ja -hahmoja Hämähäkkimiehestä X-Meniin ja Daredevilistä Ihmenelosiin.

Todd McFarlane oli yksi Marvelin kasarivuosien suurista nousevista tähdistä, suosittu kansikuvataiteilija, jonka merkittävin kontribuutio koko myöhemmälle Marvel-fandomille lienee pesti Venomin ensiesiintymisen piirtäjänä. Lahjakkaalla McFarlanella ei kuitenkaan ollut aikomustakaan jäädä pelkäksi palkolliseksi Marvelin leipiin, vaan tämä päätyikin muutaman muun sukupolvensa nuoren kapinallisen kanssa perustamaan vuosikymmenen vaihteessa Image Comicsin, alkujaan eräänlaisen löyhästi organisoidun pienkustantamon, jonka tavoitteena oli luoda väylä taiteellisesti kunnianhimoisemmille sarjakuville.

Repäisevänä irtiottona perinteiseen camp-henkiseen supersankarointiin syntyneen Spawnin mustanpuhuvat seikkailut olivat yksi varhaisen Image Comicsin ensimmäisistä ja suosituimmista julkaisuista. Toimintamestari Yoshiaki Kawajirin miehisestä kauhufantasia Wicked Citystä inspiraationsa napannut Spawn on tarina toveriensa järjestämän petoksen seurauksena henkensä heittäneestä palkkatappaja Al Simmonsista, joka tekee sopimuksen paholaisen kanssa päästäkseen takaisin ihmisten maailmaan maksamaan kalavelkojaan sekä tapaamaan rakasta vaimoaan. Al Simmons nousee näin kuolleista myyttisenä Spawnina, vanhan vihtahousun ikuisiksi ajoiksi kadotukseen ja pimeyteen tuomittuna kätyrinä, jolle paluu elävien kirjoihin on todellisuudessa helvetin lieskojakin karumpi kohtalo...

Ysärivuosien alun synkempään ja "edgympään" mielenmaisemaan kuin lämpimään voihin leikannut Spawn oli ilmestyessään valtava kultti-ilmiö. Myöhemmän animaatiokuumeen vyöryttyä läpi läntisen pallonpuoliskon olikin vain ajan kysymys, milloin joku keksisi ottaa yhteyttä työstään tinkimättömänä tunnettuun Todd McFarlaneen kokonaisen televisiosarjan tuottamisen tiimoilta. Spawnin äärimmäinen synkkyys ja tekijänsä taipumattomuus ajoivat tämän lopulta televisiosensuuriin tuolloin löyhemmin suhtautuvan HBO:n yhteyteen. McFarlane saikin aikaan mittavat taiteelliset vapaudet takaavan sopimuksen sekä rahoituksen, jonka turvin tämä kokosi ympärilleen valikoidun joukon Batmanin ja Gargoylesin kaltaisten ysäriklassikoiden tekijöitä sekä sarjansa ruoriin itsensä tyylitaituri Yoshiaki Kawajirin.

Tekijöiden osaamisen ja omistautumisen tuntien ei lienekään yllätys, että näiden luoma sarja on myös lähdemateriaalilleen erittäin uskollinen. Kuolleista nouseen Spawnin maailma onkin synkkyydessään jo lähes koomisiin mittasuhteisiin kasvavaa fantastista painajaista, jossa jokainen vastaantulija on joko narkkari, pedofiili tai ilotyttö ja päivälläkin pilkkopimeän metropolin katuja tahrivat säännönmukaisesti käytettyjen kondomien, oksennuksen ja veren kaltaiset pienet yksityiskohdat. Spawnin hahmon itsensä ainoat ystävät ovat pimeillä syrjäkaduilla majaansa pitävät kodittomat puliukot, yhteiskunnasta syrjäytyneet kerjäläiset sekä salaperäinen mystikko, jolla saattaa olla hallussaan vapautus hahmon lohduttomasta painajaisesta. Uuden miehen itselleen ottanutta leskeään Spawn ei kykene matoisessa muodossaan kohtaamaan, mutta tämä pystyy aina suojelemaan näitä pimeyden ytimestä.

Gargoylesin ja Batmanin kaltaista käsikirjoituksen juhlaa odottaville tullee todennäköisesti vahvana pettymyksenä, ettei Spawn tarjoa oikeastaan kovinkaan järjellisiä ja selkeitä juonikuvioita vähän sattumanvaraiseksi jäävää goottisynkistelyä lukuun ottamatta. Itse uskon kyseessä olevan ensisijaisesti tietoisen valinnan, sillä klassisen kauhufantasian tyylikeinot tuntien tietty epäintuitiivinen mystisyys ja unenomaisuus lähinnä kuuluvat genren ytimeen. Spawnin vihollisten pahuus parafilioineen on jo lähtökohtaisesti venytetty niin häiritseväksi kuin mahdollista, mutta yhdistettynä käsikirjoituksen logiikan toistuvaan epämääräisyyteen ja myöhäiskauden film noireista omattuun katsojaa koko ajan varpaillaan pitävään narratiivin löyhään kaaokseen, on lopputulos lähempänä tyylitajuisen nihilististä äijäfiilistelyä kuin perinteistä valtavirtayleisön suosimaa kepeää supersankariviihdettä.

En kykenekään täysin sanoin kuvaamaan, miten upean tunnelmallinen sarja Spawn oikeasti onkaan. McFarlane ja Kawajiri tiimeineen ovat selvästi panostaneet erityisen paljon oikeanlaisen kalsean ja painostavan äänimaailman taltioimiseksi kauhuvisioilleen, mitä erityisesti alkupään kankeahko ääninäyttely vielä erikseen korostaa. Jälkimmäisen kohdalla poikkeuksen muodostavat Spawnia näyttelevä Gargoylesin pääosasta tuttu legendaarinen Keith David, Aeon Fluxin Trevor Goodchildina kuultu hienostunutta ja pahaenteistä sävyä äänessään luonnostaan yhdistelevä englantilainen John Rafter Lee sekä ikimuistoisia leiskautuksia kerta toisensa jälkeen heittelevänä sadistisena paholaisklovnina kuultava Michael Nicolosi, jonka uran kohokohtiin pilvenpiirtäjän huipulta ihmisten niskaan huvikseen kuseksiva ilkiö ja päähenkilön opas maanpäälliseen helvettiin samalla lukeutuu.

Samoihin aikoihin Todd McFarlanen luotsaamaan animaation kanssa ilmestyi teattereihin myös Hollywoodin kuohitumpi ja joka suhteessa pöllömpi näkemys samaisen antisankarin seikkailuista. Epäonnistunut valtavirtayleisöä nuoleskeleva filmatisointi on monesti luettu myös olennaiseksi syyksi HBO:n sarjan lopahtamiselle vain kolmen kuuden jakson pituisen kauden jälkeen, joista viimeisen kuluessa Spawnin maailman varsinaista mytologiaa vasta alettiinkin hiljalleen vetää mukaan muuhun juoneen. Tiettävästi jatkosta myös koetettiin pölyn laskeuduttua neuvotella uudestaan, mutta kertaalleen suosiolla kuopattu ja keskeneräiseksi jäänyt aikuisanimaation kulttiklassikko on säilynyt matojen ruokana meidän päiviimme asti.

Hassuna triviana mainittakoon nuoren Jennifer Yuh Nelsonin tehneen ohjausdebyyttinsä Spawn parissa. Muutaman vuoden McFarlanen kulttisarjan kaatumisen jälkeen Nelson päätyi merkittävään rooliin DreamWorksille ja ohjaamaan mm. Kung Fu Panda 2:n.


Arvio: 5/5


TODD MCFARLANE'S SPAWN, 1997-1999 USA
Ohjaus: Brad Rader, Chuck Patton, Eric Radomski, Frank Paur, Jennifer Yuh Nelson, John Hays, Mike Vosburg, Thomas A. Nelson
Käsikirjoitus: Alan B. McElroy, Todd McFarlane
Näyttelijät: Dominique Jennings, James Keane, John Rafter Lee, Keith David, Michael McShane, Richard Dysart