Tex Avery - Kymmenen suosikkia

Heittäydyn tällä kertaa laiskaksi ja tyydyn lähinnä siteeraamaan Peter von Baghia, joka mielestäni tiivisti Tex Averyn uran hienosti kirjassaan Elokuvan Historia.

”Tex Avery on joskus mainittu animaation kuninkaana; hän on tuonut kovin usein pelkästään lasten alueeksi luettuun animaatioon väkivallan ja erotiikan fantasioita, joiden pakkomielteistä voimaa surrealistinen huumori huikealla tavalla korostaa. Avery aloitti vuonna 1930 ja oli mukana Aisopoksen satujen ja Oswald-kaniinin työryhmässä. Vuonna 1935 hän siirtyi Warnerin palvelukseen ja muokkasi yhdessä [Bob] McKimsonin ja [Chuck] Jonesin kanssa Väiski Vemmelsäären persoonan; myös monet Droopyn rajuimmista hulluntöistä ovat Averyn tuotetta. Vuonna 1941 hän siirtyi MGM:n palkkalistoille ja tuotti siellä muun muassa sarjan Punahilkka-sadun kiimaisia versioita.”

Fanaattisena Tex Avery -fanina päätin koota tähän omat kymmenen suosikkiani järjestyksessä.

1. Red Hot Riding Hood (1943)
Kaikki mahdollinen napsahtaa täysin kohdilleen tässä Texin klassisessa freudilaisessa Punahilkka-parodiassa. Iso paha susi on tässä himokas gigolo, Punahilkka kuuma tanssijatar ja Isoäiti puumanainen. Koko homma on rakennettu siten, että kaikki mahdolliset eleet ja esineet saavat monimielisiä merkityksiä. Alun perin tässä oli eläimiin sekaantumiseen liittyvä loppuvitsi, mutta se leikattiin pois.

2. Bad Luck Blackie (1949)
Tässä lyhärissä nähtiin ensimmäistä kertaa Spike the Bulldog, joka tässä kiusaa kissanpentua. Kissanpentu saa mustalta kissalta pillin, jota puhaltamalla koiran niskaan putoaa kassakaappi, piano tai vaikka lentokone. Tämä oli ensimmäinen näkemäni Texin lyhäri.

3. Northwest Hounded Police (1946)
Droopyn hulluntöistä paras. Iso paha susi karkaa vankilasta ja ratsupoliisi-Droopy lähtee perään. Tässä lyhärissä kaikenlainen fyysinen komedia vietiin niin äärimmilleen kuin suinkaan mahdollista. Pelkästään suden erilaiset kiljaisut naurattavat ääneen.

4. Out-Foxed (1949)
Droopyn hulluntöistä toisiksi paras. Tällä kertaa Droopy on mukana ketunmetsästyksessä. Koko lyhärin kohokohta tulee lopussa, kun ketun pokerinaama pettää täydellisesti.

5. Swing Shift Cinderella (1945)
Punahilkka-trilogian toinen osa. Tällä kertaa himotaan tuhmaa Tuhkimoa. Perusidea on täsmälleen sama kuin Red Hot Riding Hoodissa.

6. Who Killed Who? (1943)
Texin lennokas murhamysteeriparodia. Tässä lyhärissä on yksi parhaista gageista, joita olen ikinä nähnyt. Se liittyy Joulupukkiin.

7. Rock-A-Bye Bear (1952)
Tässä lyhärissä Spike päätyy vahtikoiraksi talviunilla olevalle karhulle. Tämä on niitä harvoja Texin lyhäreitä, joissa ei nähdä ollenkaan takaa-ajoa. Texin huumori on tässä ehkä kaikkein mielettömimmillään.

8. Lonesome Lenny (1946)
Screwy Squirrel on kaunis esimerkki miten vaikea laji slapstick on. Toisaalta tämä on väkivaltaisinta ja kahjointa Texia koskaan, mutta koska yleisö ei pitänyt ollenkaan päähahmosta myös väkivaltahuumori kävi pelkästään ahdistavaksi. Itse ulvoin ääneen koko 7 minuuttia. Tämän lyhärin nimet Lenny ja George tulee John Steinbeckin kirjasta Hiiriä ja ihmisiä.

9. Blitz Wolf (1942)
Tässä kohtaa oli vaikea valita Punahilkka-trilogian kolmannen osan ja Blitz Wolfin väliltä. Blitz Wolf oli Texin ensimmäinen lyhäri MGM:llä ja samalla Ison pahan suden ensiesiintyminen. Tällä kertaa kyseessä on kaikkia maailman propaganda- ja Disney-leffoja parodioiva propagandaelokuva, joka kertoo vinksahtaneen tarinan kolmesta pienestä porsaasta, joista kolmannella on asevarustelu täydessä käynnissä ja Iso paha susi on natsi. Leikkaamattomassa versiossa pommitetaan vielä Japani maailmankartalta.

10. Little ’Tinker (1948)
Texin uran kummajainen. Tex Avery tunnettiin nimenomaan Disney-parodioistaan, mutta kyllä mies itsekin halutessaan osasi. Tämä lyhäri kertoo tarinan tosirakkautta etsivästä haisunäädästä. Sadun moraali on yksinkertaisesti kaunis. Täydellinen ystävänpäiväpiirretty.

Manchester by the Sea (2016)

Luin äskettäin yhden tosi surkuhupaisan jutun. Rutiköyhä venezuelalainen hiihtäjä halusi osallistua Lahden MM-kisoihin, mutta jäi jumiin Ranskaan. Onneksi joukko suomalaisia hyväntahtoisia lahjoitti miehelle kymppitonnin ja unelmasta tuli totta. Sitten joku taisi vihdoin huomata, että Venezuela on oikeasti päiväntasaajalla sijaitseva banaanitasavalta, jossa ei ole sen enempää talvea, lunta kuin hiihtoliittoakaan. Mestarihiihtäjä itse ei osannut edes seistä suksien kanssa saati sitten hiihtää. Sitten paljastui, että Venezuelan oma poika olikin militantti vallankumouksellinen, jota Ranskan poliisi epäili terrorismista. Money well spent. Miten meni niinku omasta mielestä?

Yllä oleva tarina ei oikeastaan liity mitenkään tämänkertaiseen elokuvaan, mutta tulipahan murjaistua. Manchester by the Sea on ainakin ennakkotietojen ja arvostelujen perusteella jälleen yksi vahva ehdokas vuoden parhaaksi elokuvaksi, onpa elokuva jopa päässyt Oscar-ehdokkaaksi kuudessa eri kategoriassa. Elokuvan ohjauksesta vastaavan Kenneth Lonerganin muista ohjaustöistä en osaa sanoa, mutta käsikirjoituksen mies on tuottanut tätä ennen ainakin Gangs of New Yorkiin ja elokuvaan Rockyn ja Bullwinklen seikkailut. Jälkimmäinen saa ainakin itseni kananlihalle.

Manchester by the Sea on pienellä budjetilla tehty draama, jonka päähenkilö on nimeltään Lee Chandler. Lee on katkeroitunut ja omaan maailmaansa eristäytynyt oman tiensä kulkija, joka työskentelee eräänlaisena yleisenä talkkarina Bostonissa. Leen veli Joe sattuu kuolemaan elokuvan alussa ja Leen yllätykseksi veli on testamentissaan määrännyt miehen teini-ikäisen poikansa Patrickin huoltajaksi. Lee joutuu palaamaan lapsuuden kotikyläänsä Manchester-by-the-seahin järjestelemään veljensä hautajaisia ja hoitamaan veljenpoikansa huoltajuuskysymystä. Samalla Lee joutuu kasvokkain traagisen menneisyytensä kanssa.

Mikäli kaipaa elokuvalta jännitystä, toimintaa ja seksiä niin joutuu varmuudella tämän suhteen pettymään, sillä Manchester by the Seassa ei ole noista mitään. Sen sijaan tässä puhutaan alusta asti todella paljon eikä koko elokuvassa taida olla yhtään paria sekuntia pitempää hiljaista hetkeä. Tämä ei ainakaan itseäni haitannut juurikaan, sillä harvinaisen hyvin kirjoitettua dialogia oli mielekästä seurata ja näyttelijät olivat kaikki ensiluokkaisen hyviä, etenkin Patrickia esittävä Lucas Hedges ja pääosaa Leenä tunteella vetävä Casey Affleck. Syön söpöistä pupunpoikasista tehdyn fasistisen karvahattuni ellei jälkimmäinen voita roolistaan Oscaria. Alun perinhän pääosaa kaavailtiin Matt Damonille, mutta mies päätti jättäytyä vain tuottajaksi ja rooli annettiin Affleckille. Oli syy mikä tahansa, jälkikäteen katsoen ratkaisu taisi olla oikea. Ketään muuta ei voisi kuvitellakaan miehen tilalle.

Manchester by the Sean tarina on kerrottu kahdessa aikatasossa. Nykyajasta ja varsinaisesta tarinasta leikataan vähän väliä Leen nuoruutta Amerikan Manchesterissä kuvaaviin flashbackeihin, joista pikkuhiljaa selviää syy miehen katkeruudelle. Nykyaikaa ja flashbackeja on ainakin aluksi vaikeaa erottaa toisistaan, sillä aikatasojen vaihtuessa ei oikeastaan nähdä mitään efektiä ja nykyajan Leen menneisyyden Leestä erottaa lähinnä hiustyyli. Ensimmäisen puolen tunnin tai kolmen vartin jälkeen tähän kuitenkin tottuu eikä koko juttuun kiinnitä enää edes huomiota. Alun hämmennys söi ainakin omaa katselukokemusta jonkin verran. Ehkä tämä on nähtävä useampaan kertaan, jotta koko kuvio avautuisi aivan alusta asti.

Yksi asia, joka ainakin itsessäni herätti vähän ristiriitaisia tunteita, oli elokuvan valituista klassisen musiikin sävellyksistä koottu soundtrack. Itselläni ei ole mitään klassista musiikkia vastaan, päinvastoin. Pääosin homma on musiikkien osalta täydellisesti hanskassa. Oikeastaan homma hajoaa siltä osin vain yhdessä traagisessa kohtauksessa, jossa kuullaan Tomaso Albinonin Adagio g-mollissa minuuttikaupalla. Tuo sävellys on mielettömän hieno, mutta omaan makuuni yksi kliseisimpiä melankolisia kappaleita joita on koskaan tehty. Kyseinen kohtaus itsessään tuntui ainakin omasta mielestäni väkisinväännetyltä kyynelten tihrustukselta enkeliviuluineen ja se tuntuu jatkuvan loputtomasti. Kohtaus toi mieleeni elävästi sen yhden Salkkareiden jakson, jossa se yksi vauva kuoli ja sitten niitä hautajaisia oli nyyhkyviuluineen varmaan kymmenen jaksoa putkeen. En epäile etteikö tuo jotakuta oikeasti kosketa ja itketä, mutta itse koin sen lähinnä halvaksi katsojien manipuloinniksi. Se on pitemmän päälle todella ärsyttävää.

Manchester by the Sea on hyvä elokuva. Sen ohjaus on oikein hyvää työtä, näyttelijät erinomaisia ja käsikirjoitus mielestäni Oscarin arvoinen – Moonlightin kanssa tulee tiukka taisto. Itse en kuitenkaan menisi kutsumaan sitä miksikään mestariteokseksi tai edes vuoden parhaaksi elokuvaksi. Varmasti moni tästä pitää ja ihan syystäkin, mutta ne pienet ärsykkeet, joista yllä jo puhuin söivät ainakin omaa nautintoani huomattavasti. Minä olen kuitenkin omituinen, joten sillä ole mitään väliä. Käykäähän toki katsastamassa jos siltä tuntuu. Minä menen nyt hiihtämään.

Arvio: 3.5/5

MANCHESTER BY THE SEA, 2016 USA
Tuotanto: Matt Damon, Lauren Beck, Kevin J. Walsh, Chris Moore, Kimberly Steward
Ohjaus: Kenneth Lonergan
Käsikirjoitus: Kenneth Lonergan
Näyttelijät: Casey Affleck, Lucas Hedges, Kyle Chandler, Michelle Williams, Gretchen Mol

Silence (2016)

Martin Scorsese on niitä kavereita, jotka tuskin erikseen esittelyä kaipaavat. Mies on ollut alan johtavia ohjaajanimiä jo viimeiset kolme-neljä vuosikymmentä. Martin Scorsese on myös katolinen kristitty. Omien sanojensa mukaan mies on ollut aina kiinnostunut kristillisestä ajattelusta ja teologiasta, aikoipa kuulemma jopa papiksi ennen ohjaajanuran aloittamistaan. Martin Scorsese on myös japanilaisten elokuvien suuri ihailija, mikä tuskin on kenellekään ihme ja yllätys. Japani onkin aina ollut kovimpia elokuvamaita maailmassa. Martin Scorsesella on hyvä elokuvamaku.

Shusako Endon romaaniin perustuvaa Silenceä on jo etukäteen hehkutettu jonain vuosikymmeniä työnalla olleena suurena mestariteoksena, mutta oikeasti todellisuus on paljon mainospuheita tylsempi. Martin Scorsese on eräässä haastattelussa todennut hankkineensa oikeudet elokuvaan jo 80-luvun loppupuolella, muttei kokenut silloin aikaa oikeaksi ja keskeneräinen käsikirjoitus pantiin yksinkertaisesti sivuun vuosikausiksi. Ilmeisesti Scorsese on vanhemmiten taas alkanut miettimään hengellisiä kysymyksiä ja kiinnostui jälleen aiheen filmaamisesta.

Heti alkuun pitää päästä sanomasta, että Silence on omaan silmääni Scorsesen tarantinomainen tribuutti kaikille miehen japanilaisille suosikkiohjaajille ja elokuville. Ehkä suurimmat vaikutteet tälle ovat antaneet ainakin Kenji Mizoguchi ja erityisesti sellaiset elokuvat kuin Lääninherra Sansho ja Ugetsu - kalpean kuun tarinoita. Muita oleellisia vaikutteita on ainakin Mikio Naruselta, Akira Kurosawalta ja Yasojiro Ozulta. Herroista viimeisen lanseeraamia klassisia staattisia tatamiotoksia nähdään etenkin elokuvan jälkimmäisessä puolikkaassa ja Mizoguchin ympäristöä korostavia pitkiä hitaita staattisia ja liikkuvia otoksia etenkin alkupuolella. Löytyisikö tästä vielä Masaki Kobayashiakin? Joka tapauksessa tämä on tyylillisesti lähempänä klassista japanilaista kuin jotain jenkkielokuvaa, mikä taatusti karkottaa suurimman osan geneeriseen supersankarilimaan tottuneista länsikatsojista jo alkuunsa.

Silencen tarina on vähän kuin Joseph Conradin Pimeyden sydän tai Ilmestyskirja. Nyt, mutta kristillisellä teemalla ja sijoitettuna Japaniin. Eletään 1600-lukua. Kristinusko oli vuosikymmeniä aiemmin levinnyt Japaniin portugalilaisten ja espanjalaisten kauppiaiden mukana. Tokugawa Shogunaatti piti uutta uskoa uhkana sikäläiselle elämänmuodolle ja kielsi sen harjoittamisen ja käännytystyön 1610-luvun paikkeilla. Seuranneissa vainoissa kristinusko pyrittiin kitkemään maasta juurineen väkivalloin ja kansaa pakkokäänytettiin takaisin perinteisiin japanilaisiin uskontoihin. Elokuvan tarina sijoittuu 1630 tienoille. Kaksi portugalilaista jesuiittaa lähetetään Japaniin lähetyssaarnaajiksi ja tutkimaan kunnioitetun isä Cristóvão Ferreiran (erinomainen Liam Neeson) väitettyä uskostaluopumista. Suurin osa tarinasta on kerrottu Andrew Garfieldin mainiosti esittämän jesuiittapappi Sebastião Rodriguesin näkökulmasta.

Varmaan turhaa erikseen mainita, että koska kyseessä on hengellinen kristillinen elokuva, Silence myös sisältää valtavan määrän raamatullista kuvastoa ja eettistä peruspohdintaa, jonka ymmärtäminen on aika oleellista elokuvan nauttimiseksi. Keskeinen moraalinen konflikti koko elokuvassa perustuu kristityn sanomattomaan velvollisuuteen seurata Kristuksen esimerkkiä ja tarpeen tullen uhrautua marttyyrinä omiensa puolesta. Kun Kristuksen esimerkin seuraaminen tarkoittaakin petolliseksi Juudakseksi tai Herran kolmasti kieltäväksi Pietariksi ryhtymistä, repii sisäinen kiirastuli rikki sitkeimmänkin uskovaisen.

Elokuvan nimi itsessään tulee piinaavasta hiljaisuudesta, jolla Jumala vastaa elokuvan kärsivien kristittyjen rukouksiin. Kirjaimellisesti tähän hiljaisuuteen viitataan erityisesti elokuvan alkupuolella, jossa puhutaankin pitkälti kuiskaten. Musiikkia ei Silencessä ole likimain ollenkaan. Pituutta Silence on melkein kolme tuntia ja tarina etenee länsimakuun varsin verkkaisesti. Koko elokuvassa ei nähdä käytännössä ollenkaan väkivaltaa tai seksiä, minkä nyt viimeistään luulisi karkoittavan viimeisetkin uteliaat.

Henkilökohtaisesti pidän erittäin paljon japanilaisista elokuvista ja kristillisestä etiikasta. Martin Scorsesen Silence olikin kuin juuri minua varten tehty; siinä oli kaikki tarpeellinen mistä tällaisessa elokuvassa itse yleensä nautin: Paljon symboliikkaa ja erilaisia tasoja, kiinnostava miljöö ja hahmot, vaikuttava henkinen konflikti ja muutenkin ensiluokkaisen hyvä toteutus. Näillä näkymin elokuvasta on tulossa ohjaajan uran pahin taloudellinen floppi, mitä en oikeastaan edes ihmettele. Silence on pohjimmiltaan niin epämuodikas ja erilainen, ettei sen uskoisi oikeasti kiinnostavan ketään kevyttä viihdettä etsivää ja perinteisestä kristinuskosta vieraantunutta keskivertokatsojaa. Itselleni tämä on vuoden parhaita elokuvia.


Arvio: 4.5/5


SILENCE, 2016 USA, Meksiko, Japani
Tuotanto: Martin Scorsese, Irwin Winkler, Gaston Pavlovich, Randall Emmett, Barbara De Fina, Vittorio Cecchi Gori, Emma Tillinger Koskoff
Ohjaus: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: Martin Scorsese, Jay Cocks Shusako Endon romaanin pohjalta.
Näyttelijät: Andrew Garfield, Liam Neeson, Adam Driver, Claran Hinds, Tadanobu Asano

Fifty Shades Darker (2017)

Muistan joskus lukeneeni eräästä tieteellisestä kokeesta, jonka tarkoitus oli mitata kastemadon älykkyysosamäärä. Koetta varten tehtiin kahteen haaraan jakautuva simppeli labyrintti, jossa oli kaksi päätepistettä. Toisessa päätepisteessä kastemato sai pienen sähköiskun, jonka jälkeen koe aloitettiin alusta kunnes kastemato ymmärsi kääntyä toiseen suuntaan ja sai palkinnon. Kastemato sai sähköiskun muistaakseni 40-400 kertaa ja sen älykkyysosamääräksi arvioitiin n. 0,10 keskihajonnalla 16.

Uskon vakaasti, että Twilight- ja Fifty Shades -sarjat ovat osa jotain ihmismassoille suunniteltua suurta kollektiivista älykkyystestiä, jossa kansalle luvataan kerta toisensa jälkeen jumalaista romantiikkaa ja kuumaa seksiä, mutta lupaukset petetään kerta toisensa perään ja tulos on aina täyttä kuraa. Näin jatkuu, kunnes kansa vihdoin oppii ja jättää ne suosiolla katsomatta. Kokeen loppua ei ainakaan vielä ole näköpiirissä. Massojen kollektiivista älykkyysosamäärää en ilkeä edes arvioida.

Parin vuoden takainen Fifty Shades of Grey oli täyttä kuraa, joka sai lähinnä kivekset vetäytymän vatsaan. Lankesin siihen itsekin. Mutta miten ihmeessä ajauduin katsastamaan tämän jatko-osan vaikka tiesin sen kusevan vähintään yhtä paljon kuin edeltäjänsä? Uteliaisuus. Sitä se on. Tai ehkä syy on se, että kuulin kirjailijamestari E.L. Jamesin pettyneen edelliseen osaan ja päättäneen ottaa ohjat tällä kertaa omiin käsiinsä. Näistä lähtökohdista tämän piti kaiken järjen mukaan olla jo niin huono, että se on hyvä. Väärin. Järki on yliarvostettu kapistus. Katsoin elokuvan ja nyt lähinnä hävettää.

Koska tämä on suoraa jatkoa Fifty Shades of Greylle, täytynee vähän avata myös sen juonta. Jos ette ole kyseistä merkkiteosta nähneet, niin loppukappaleen mittainen spoilerivaroitus. Edellisessä osassa ujo, mutta himokas Anastasia Steele (Dakota Johnson) kohtasi timmeillä vatsalihaksilla varustetun namupoika Christian Greyn (Jamie Dornan), joka paljastui stalkkeriksi, kontrollifriikiksi ja erilaisten seksileikkien spesialistiksi. Sitten elokuvassa kuksittiin yhteensä sellaiset 5 minuuttia. Lopussa Christian vähän läpsäisi Anastasiaa turhan lujaa pepulle ja Ana lähti matkoihinsa.

Fifty Shades Darkerin alussa Ana palaa jälleen Christianin kainaloon ja kireillä vatsalihaksilla varustettu Seattlen Rapsutin pääsee jälleen kutupuuhiin. Tällä kertaa varsinaisia seksikohtauksia on ehkä puolet vähemmän kuin edellisessä elokuvassa ja nekin pitkälti housut jalassa ja paita tai takki päällä, koska ihmiset yleensä rakastelevat vaatteet päällä, koska kylmä? Välillä sitten vähän nuoleskellaan ja suudellaan, toisinaan läpsitäänkin, muttei liikaa ettei Ana taas lähde. Sitten Ana on välillä vähän suu auki ja sitten välillä vähän kiinni.

On tässä kai ihan juonikin, mutta itse en saanut siihen mitään kunnon tolkkua. Lähes kaksi tuntia pitkä elokuva koostuu pääosin joutavista kohtauksista, jotka eivät tunnu merkitsevän yhtään kokonaisuuden kannalta. Yhdessä kohtaa esimerkiksi nähdään Christianin vanha heila, joka vähän heiluttaa asetta ja kiukuttelee. Sitten Christian on maahan syöksyvässä helikopterissa, sitten Christian tulee takaisin vähän mustelmilla ja savuten. Kumpaankaan näistä kohtauksista ei käytännössä edes viitata koko muun elokuvan aikana, eikä niillä ole mitään vaikutusta yhtään mihinkään. Yksikään hahmo ei kasva eikä opi mitään, eikä mikään johda lopulta minnekään.

Fifty Shades of Greyn tapaan keskeiset näyttelijät ovat myös tässä puisevia kuin mikä. En kuitenkaan valita. Pitää muistaa minkälaisen käsikirjoituksen parissa nämä ihmiset oikeasti joutuivat työskentelemään. Fifty Shades Darkerin käsis on taatusti kädettömintä kamaa vuosikausiin. Ainut tunne, jota se aika ajoin itsessäni herätti oli jotain myötähäpeän ja tahattoman huvittuneisuuden väliltä. Hauskimmillaan elokuva oli, kun se ihan oikeasti yritti rakentaa jotain vakavaa draamaa tai uskottavia suhdekuvioita. Harmittavasti suurin osa elokuvasta on pelkkää ilmaa ja ne vähät huvittavat kohtaukset valitettavan vähissä.

Fifty Shades Darker on mitä täydellisintä pikaruokaa aivoille. Oikeastaan jälki voisi olla vieläkin pahempaa. Tämä sentään välillä hymyilyttikin ihan silkalla pökkelyydellään vaikka enimmäkseen äärimmäisen tylsää katseltavaa onkin. Siis todella todella todella tylsää. Kauniiden ja Rohkeiden seuraaminen on viihdyttävämpää kuin tämän katsominen – etenkin niiden suomeksi dubattujen legendajaksojen. Jonkun pitäisi dubata myös nämä elokuvat suomeksi Kaunareiden tyyliin, tiedä vaikka niistäkin kuoriutuisi ihan oikeasti viihdyttävää shittiä. Katsoisin. Ehkä. No en. Animaaniset on edelleen parempi. Menenpä katsomaan sitä.


Arvio: 0.5/5

FIFTY SHADES DARKER, 2017 USA
Tuotanto: E.L. James, Marcus Viscidi, Michael De Luca, Dana Brunetti
Ohjaus: James Foley
Käsikirjoitus: Niall Leonard E.L. Jamesin perseestä revityn Twilight-fanifiktion pohjalta.
Näyttelijät: Dakota Johnson, Jamie Dornan, Kim Basinger,

Bad (1987)

Jokin aika sitten tulin arvostelleeksi Michael Jacksonin Moonwalkerin, josta en oikeastaan pitänyt muutamia animoituja pätkiä ja Smooth Criminalia lukuun ottamatta. Näin jälkikäteen lähinnä hävettää kaikki siinä tekstissä heittelemäni asiattomat ja lapselliset pedofiilivitsit. Se oli tosi typerää, pahoittelut siitä.

Kuten jo edellisessä arvostelussani totesin, Jackon Bad on itselleni miehen levyistä kaikkein mieluisin ja miehen sen aikainen imago se Jacko, jona itse haluaisin hänet muistaa. Tämän levyn ja singlen aikaan Michael pyrki muuttamaan imagoa mustasta teinitähdestä enemmän niittiä-kettinki -pahikseksi, tässä vaiheessa parit kauneusleikkauksetkin oli jo käyty läpi. "Bad" on vanha kasarin muotihokema, joka yksinkertaisesti tarkoittaa coolia. Michael Jackson on cool. Sonic-siilin inspiraatio muuten tuli tästä Jackon inkarnaatiosta.

Badin musiikkivideo kertoo yksinkertaisen tarinan Michaelin esittämästä kallista yksityiskoulua käyvästä nuoresta, joka palaa kotikulmille ghettoon ja törmää vanhaan jengiinsä, jonka johtajaa esittää Wesley Snipes. Jackon vanha jengi ei sulata kaverin muutosta yhteiskunnan mallikansalaiseksi ja Jacko päättä todistaa olevansa cool, seuraa itse musavideo ja se kuuluisa tanssijakso metroasemalla. Tarina perustuu paljon julkisuutta saaneeseen tapaukseen, jossa kouluja käynyt musta nuori sai surmansa yritettyään ryöstää siviiliasuisen poliisin.

Varsinaisesta tarinaosuudesta riittänee sanoa, että se on yksinkertaisuudessaan varsin uskottava ja hyvin näytelty – Jacko ja Wesley Snipes ovat kummatkin hyviä tässä. Alun perin Snipesin tilalle piti tulla Prince, mutta mies ei pitänyt kappaleen sanoituksista ja jättäytyi projektista. Mutta se musavideo. Michael Jacksonin musiikkivideo on vähän kuin pornoelokuva – kukaan ei koskaan katso niitä pelkän juonen takia. Varsinainen musiikkivideo-osuus on luonnollisesti parasta koko lyhärissä, mielestäni kaikista Jackon videoista tässä on parhaat koreografiat ja kuvaus. Videon ohjannut Martin Scorsese käyttää tässä paljon liikkuvaa kameraa, minkä on täytynyt olla pikkutarkkojen tanssikohtausten kanssa tuskastuttavan vaikeaa, mutta lopputulos on tässä ainakin omaan silmääni virheetön. Taustalla aseman seinällä pitäisi vielä olla Scorsesen etsintäkuulutus.

Mikään täydellinen elämys ei Bad kuitenkaan mielestäni ole. Ensinnäkin kappale itse ei kuulu Jackson parhaimpiin. Toiseksi koko juttu on hyvin oman aikansa tuote ja myös tuntuu siltä, nykyään tämä näyttäytyy joiltain osin jopa vähän huvittavana. Lisäksi, itseäni hämmensi jo aikoinaan tapa, jolla tanssijat vain yhtäkkiä hyppäävät piiloistaan kesken tarinan ja tanssi lähtee saman tien. Keitä nämä ihmiset ovat ja mitä he haluavat? Nämä ovat kuitenkin varsin pieniä napinoita muuten hienossa videossa. Sanoisin, että kyllä tämä ihan yleissivistykseen kuuluu siinä missä Thrillerkin. Jos ette ole vielä katsoneet, niin katsokaa.

BAD, 1987 USA
Ohjaus: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: Richard Price
Näyttelijät: Michael Jackson, Wesley Snipes

Vaiana (2016)

Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. Aku Ankassa ollut koira sanoi niin. Itse en ole seurannut enää sitäkään lehteä sitten suosikkipiirtäjäni Daniel Brancan poismenon. Nykyään Disneykin näyttäytyy itselleni lähinnä maailmaa hallitsevana pöhöttyneenä korporaationa, jonka vuotuinen liikevaihtokin on keskisuuren teollisuusmaan luokkaa. Jos joku sanoisi Disneyn rakentavan omaa kuolontähteä tai replikantteja, voisi vaikka uskoakin. Rahasta se ei ainakaan ole kiinni. Kauas on tultu kaksikymmentäluvulta ja hikipajavuosista.

Moana tai meikäläisittäin Vaiana on järjestyksessä peräti 56. Disneyn täyspitkä animaatioelokuva ja poikkeuksellisesti toinen samana vuonna (jenkeissä) ilmestynyt studion animaatioelokuva. Disneyn edellinen oli tietysti furrytarina Zootropolis, joka oli paitsi raikas tuulahdus uutta, myös oikeasti tosi hyvä elokuva. Zootropoliksen tavoin Moanan tapauksessa on ollut huomattavia ongelmia elokuvan nimen kanssa. Edellisen kohdalla Zootopia oli jo varattu eräälle tanskalaiselle eläintarhalle, jälkimmäisen tapauksessa eurooppalaiselle pornotähdelle. Itse en ole kovinkaan vakuuttunut tästäkään nimivalinnasta, sillä se tuo ainakin itselleni mieleen lähinnä sanan ”vainaja”, mikä ei ehkä ole ihan paras mahdollinen mielleyhtymä lapsille suunnatulle Disney-elokuvalle. Itse katsoin elokuvani perinteiseen tapaan englanninkielellä.

Vaiana tai Moana sijoittuu Tyynenmeren polynesialaisten heimojen asuttamaan saaristoon. Tarinan päähenkilö on Vaiana, heimoprinsessa, joka unelmoi jostain tylsää kotisaarta paljon suuremmasta seikkailusta. Kun heimoa uhkaa nälkäkuolema, päättää Moana lähteä saarelta, etsiä käsiinsä legendaarisen puolijumalan ja sankarin nimeltä Maui (The Rock) sekä pelastaa kotikylänsä tuholta.

Kuten odottaa sopii, Moana näyttää ja kuulostaa parhaimmillaan hengästyttävän upealta, sen animaatio on sulavaa, värikästä ja vauhdikasta, sekä etenkin likimain jokaisessa kohtauksessa nähtävä valtameri suorastaan silmiähiveltävää katseltavaa. Tuntuu, että elokuva toisensa jälkeen Disney vain ylittää itsensä tällä saralla ja venyttää genren teknisiä rajoja aina vain pitemmälle ja pitemmälle. Valitettavasti elokuvan varsinaisesta juonellisesta sisällöstä ei voi sanoa ihan samaa.

Omasta mielestäni Moana tuntui hienon ja kekseliään Zootropoliksen jälkeen lähinnä mielikuvituksettomalta paluulta niihin perinteisiin Disney-kliseisiin, joita firma on kyllästymiseen asti toistanut toistamasta päästyään. Ensinnäkin tarinan päähenkilö on tylsistynyt prinsessa, jolla on eläinsidekickejä. Sitten on Toy Story -henkinen tarina kahdesta hahmosta, jotka matkan aikana kasvavat yhteen ja jossain vaiheessa jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan riitaantuvat, eroavat ja palaavat seuraavassa kohtauksessa jälleen yhteen. Lähes jokaisen kymmenminuuttisen päätteeksi lauletaan perinteinen Disney-veisu, joista yksikään ei mielestäni ollut mitenkään erityisen mieleenpainuva. Varmaan joku näistä saa iloa irti, mutta itse olen jo lopen kyllästynyt kaikkeen yllämainittuun. Ainut tuore juttu koko elokuvassa oli mielestäni sen kuvaama kulttuuri, jolla tarinan kannalta ei niinkään ole mitään varsinaista merkitystä.

Täysin oma lukunsa ovat kaikki tarinan porsaanreiät ja ongelmat, jotka kiusasivat itseäni jo aivan alusta asti. Yhdessä kohtaa Moana esimerkiksi päättää lähteä purjehtimaan loputtomalle avomerelle kohti tuntematonta määränpäätä, muttei ota ollenkaan mukaansa kalastusvälineitä, muonaa tai edes puhdasta juomavettä. Myöhemmin vielä kerrotaan, ettei Moana edes osaa purjehtia. Kaiken järjen mukaan hahmon käytöksessä ei ole tuossa kohtaa mitään tolkkua. Toinen itseäni erityisen paljon häiritsevä tekijä on valtameri itse, joka on itseasiassa yksi nimetön ja kasvoton tarinan tapahtumiin osallistuva hahmo. Moanalla on elokuvassa erityinen suhde mereen, joka auttaa häntä aina pulassa. Koko valtameri on mielestäni pelkkä halpa deus ex machina, joka käytännössä ratkoo pulman kuin pulman kun käsikirjoittajat niin haluavat. Toisaalta sitten kun Moana esimerkiksi kamppailee vedelle heikkoa laavamörköä vastaan valtameren rannalla, ei yhdellekään hahmolle tule edes mieleen hyödyntää avuliasta valtamerta ja aiheuttaa vaikka kokonainen tsunami laavamörön kiusaksi. Moni elokuvan ongelmista ratkeaisi muutenkin valtameren avustuksella muutamassa sekunnissa, mutta se pahus ei jostain syystä halua sittenkään auttaa lempilastaan tai hahmot vain ovat liian hölmöjä sitä tajuamaan. En keksi mitään järkevää syytä, miksi koko valtamerijutun piti edes olla tässä elokuvassa.

Pahin kompastuskivi koko elokuvassa on mielestäni sen täydellinen tasapaksuus tunnetasolla. Jokainen vanhoja Disney-elokuvia katsonut muistaa, minkälainen shokki Bambin äidin, Mufasan ja Lumikin kuolema sekä se Pinokkion aasikohtaus oli ensimmäisellä kerralla. Tiettävästi Lumikin tärkeitä esikuvia olivatkin sellaiset elokuvat kuin Nosferatu, Tohtori Caligarin kabinetti ja Tri Jekyll & Mr. Hyde - siis suuret kauhun klassikot. Tällaisella tyylittelyllä tiettävästi haettiin tarinoihin kunnolla kontrastia, jolla sitten saatiin onnellinen loppu tuntumaan korostetun kauniilta ja koskettavalta. Viimeksi itse koin juurikin tämän efektin katsoessani elokuvaa Kuoleman kentät, jonka hyytävä ja ahdistava tunnelma sai simppelin lopun tuntumaan aivan erityisen liikuttavalta. Moanasta on siivottu kaikki liian jännäksi tai pelottavaksi koettu pois ja tilalle on saatu lähinnä söpöjä pikkuhahmoja, värikäs laulava rapu ja olematon pahis, josta ei tunnu olevan pääparille missään vaiheessa mitään vastusta tai uhkaa.

Yksi kauneimmista ja surullisimmista näkemistäni elokuvalopuista on elokuvasta Kaikenkarvainen Charlie, jossa tarinan päähenkilö uhraa paitsi henkensä, myös kuolemattoman sielunsa pelastaakseen lapsen kuolemasta. Moanassa ei ole tippaakaan jännitystä, kauhua, kauneutta tai mitään muutakaan järin mieleenjäävää tunnetta. Hahmot eivät ole vaarassa, joudu panemaan mitään likoon tai uhraamaan mitään päästäkseen tavoitteeseensa, Moanan itsensä kokemat haasteetkin ratkaisee lähinnä valtameri. Lopulta käteen jää tunneskaalaltaan hyvin ohkainen teos, joka ei ainakaan itseäni pystynyt liikuttamaan sitten mihinkään suuntaan. Ei Moana tai Vaiana varsinaisesti huono elokuva ole, mutta omaan makuuni erittäin riskejä kaihtamaton, kliseinen ja emotionaalisesti lattea. Eiköhän tästä kaikki lapset ja Disney-fanit jokatapauksessa tykkää, eli katsomaan vaan jos siltä tuntuu.

Arvio: 2.5/5

MOANA, 2016 USA
Tuotanto: Osnat Shurer
Ohjaus: Chris Williams, Don Hall, John Musker, Ron Clements
Käsikirjoitus: Aaron Kandell, Chris Williams, Don Hall, Jared Bush, John Musker, Jordan Kandell, Pamela Ribon, Ron Clements
Näyttelijät: Alan Tudyk, Auli'i Carvalho, Dwayne Johnson, Jemaine Clement, Nicole Scherzinger, Rachel House, Temuera Morrison

Kuoleman kentät (1984)

Pieni pätkä historiaa tähän alkuun. Vietnamin sodan aikaan 70-luvulla Yhdysvallat katsoi parhaaksi pommittaa myös Vietnamin naapurimaat maan tasalle. Pelkästään jenkkien asettaman diktaattorin hallitsemaan Kambodzaan pudotettiin muutamassa viikossa enemmän räjähtävää ainesta kuin Japaniin koko Toisen maailmansodan aikana. Satoja tuhansia ihmisiä kuoli ja maa ajautui veriseen sisällissotaan, jonka seurauksena kommunistit nousivat valtaan. Käytännössä koko maa muuttui yhdessä yössä täydelliseksi Auschwitziksi. Kaupungit tyhjennettiin maaseuduille kommuunitiloille sekä kaikki yksilöllisyys, yksityisomistus, raha ja perheet kiellettiin. Koko siihenastinen historia pyyhittiin pois ja ajanlasku aloitettiin alusta. Koulutus ja kirjasivistys korvattiin propagandalla ja indoktrinaatiolla. Kaikki ihmisoikeudet sekä elämän arvo kiellettiin ja kaikki niemet ja notkelmat kylvettiin miinoja täyteen, ettei orjan asemaan alistettu kansa pääsisi koskaan pakenemaan. Kommunistista Kambodzaa pidetään yleensä kaikista vanhoista kommarimaista kipeimpänä ja yhtenä epäinhimillisimmistä pahuuden pesistä, joita maa on koskaan päällään kantanut.

Elokuva perustuu tapahtuma-aikaan New York Timesin toimittajana työskennelleen Sydney Schanbergin, tämän läheisen ystävän ja tulkin Dith Pranin, sotakuvaaja Al Rockoffin, The Sunday Timesin toimittajana toimineen Jon Swainin sekä muutaman muun asianosaisen ja selviytyjän kokemuksiin. Elokuvan tarina alkaa vuodesta 1973, jolloin Schanberg oli Kambodzassa raportoimassa käynnissä olevasta sisällissodasta ja maan pommituksista. Ennen pitkää länsimielinen diktatuuri jää sodassa tappiolle ja Yhdysvallat vetää joukkonsa Kambodzasta. Salaperäisen nimettömän ja kasvottoman ”Veli numero yhden” johtamat Punaiset Khmerit valtaavat pääkaupunki Phnom Phnemin ja länsimaiset toimittajat jäävät loukkuun Ranskan suurlähetystöön. Koko Kambodzan kansa päätyy orjiksi riisiviljelmille. Maanpäällinen kommunistinen Helvetti on valmis.

Kuoleman kentät ei ole mikään tyypillinen hollywoodilainen mallipojilla roolitettu sentimentaalinen sotaeepos, jossa jenkkisankarit juoksevat pyssyt molemmissa käsissä loputtomat lippaat ladattuina ja liput liehuen viidakonpoikien kimpussa vaan oikeasti kyseessä on viiltävän realistinen kuvaus loputtoman konfliktin ja katastrofaalisen yhteiskuntakokeilun keskelle joutuneista ihmisistä. Varsinaista sotaa ei tässä edes nähdä kuin vähän alussa ja lopussa. Kuoleman kenttien pääpaino on väkevässä draamassa, etenkin syyllisyyden kanssa painivan Sydney Schanbergin sekä tämän kadonneen ystävän välillä. Missään kohtaa meno ei ylly liian sokeriseksi tai tunnu lavastetulta vaan mikä tapahtuu, myös tuntuu aidolta ja kouraisee siksi syvältä.

Tosielämässä myöhemmin salaperäinen ”Veli numero yksi” sai nimekseen Pol Pot, jonka verenhimoisen valtakauden aikana miljoonia ihmisiä näännytettiin ja kidutettiin kuoliaaksi mitä tuskallisimmin ja kauhein menetelmin - osa uhreista myös kannibalisoitiin. Vaikka elokuvassa väkivaltaa ja kuolemaa nähdäänkin, on ne pahimmat palat luonnollisesti jätetty näyttämättä. Koko Punaisten Khmerien hallinnon terrori ja kansanmurha on käytännössä tiivistetty yhteen ainoaan kohtaukseen, joka yllättävyytensä sekä shokeeraavuutensa puolesta syöpyy varmuudella jokaisen tämän katsovan alitajuntaan. Elokuvan nähneet tietävät, mistä nyt puhun. Se kohtaus tulee niin puskista, ettei siihen osaa edes varautua. Koko muun elokuvan tavoin myös tämä kohtaus on oikeasti tapahtunut.

Kuoleman kenttien kaikki keskeiset näyttelijät ovat mielestäni rooleissaan mielettömän hyviä. Pääosaa esittävä Sam Waterston näyttää ja kuulostaa tismalleen esikuvaltaan, vetääpä mies roolinsa vielä muutenkin tyylillä läpi. John Malkovich ja Julian Sands ovat niin ikään elementissään Al Rockoffina ja Jon Swanina, mutta koko shown varastaa täydellisesti Dith Prania esittävä Haign S. Ngor, joka voitti aikoinaan roolisuorituksestaan mielestäni ansaitusta parhaan miessivuosan Oscarin. Mike Oldfieldin säveltämä soundtrack oli sekin mielestäni pääosin erittäin hyvää työtä vaikka pääsi parissa kohtaa vähän hämmentämään. Tiettävästi elokuvan musiikkien työstäminen oli Oldfieldille niin vastenmielinen kokemus, ettei hän ole enää toiste suostunut tekemään ainuttakaan elokuvasoundtrackia.

Kuoleman kenttien loppupuolella viitataan alkavaan rajasotaan Vietnamin kanssa. Todellisuudessa Pol Pot oli unelmoinut jo kauan Vietnamin kansan täydellisestä tuhoamisesta. Oman matematiikkansa mukaan hän oli laskenut yhden kambodzalaisen kommunistin vastaavan kolmeakymmentä vietnamilaista sotilasta ja kambodzalaisten ylivoiman olevan siksi musertava pienistä ”apuharvennuksista” huolimatta. Lopulta vietnamilaiset tuhosivat helposti aseettomien siviilien murhaamiseen ja terrorisoimiseen erikoistuneen Punaisten Khmerien armeijan ja ajoivat Pol Potin kätyreineen pakosalle. Kommunistit jättivät jälkeensä täysin tuhotun maan valtavine ruumiskasoineen, joukkohautoineen ja pahamaineisine ihmisten joukkoteurastusalueineen, jotka nykyisin tunnetaan kuoleman kenttinä. Ne saivat nykyisen nimensä oikean elämän Dith Pranilta. Hän menetti kansanmurhassa yli 50 lähisukulaistaan, joista neljä oli hänen sisaruksiaan.

Elokuvan loppu ei ole kovinkaan sentimentaalinen tai edes kaunis, mutta kaiken sen jälkeen, mitä edeltävän kahden tunnin ajan on tullut nähtyä ja koettua, se kosketti ainakin itseäni ihan aikuisten oikeasti. Kuoleman kentät on muutenkin älyttömän hieno elokuva. Omasta mielestäni se on yksi parhaista ja vaikuttavimmista sotaelokuvista, joita olen ikinä nähnyt ja mielestäni ylipäänsä yksi musertavimmista elokuvista, joita on kuuna päivänä tehty. Kolme Oscaria ja kahdeksan BAFTAa meni kerrankin täysin oikeaan osoitteeseen.

Arvio: 5/5

THE KILLING FIELDS, 1984 Iso-Britannia
Tuotanto: Iain Smith, David Puttman
Ohjaus: Roland Joffè
Käsikirjoitus: Bruce Robinson Sydney Schanbergin alkperäistekstin pohjalta.
Näyttelijät: Sam Waterston, John Malkovich, Julian Sands, Haign S. Ngor.

April and the Extraordinary World (2015)

En tiedä tuleeko jollekulle vielä jotenkin yllätyksenä, että Ranska on Japanin ja Yhdysvaltojen jälkeen kolmas suuri animaatioelokuvien tuottajamaa. Ai tuli vai? Enpä ihmettele. Harva ranskalainen elokuva ylipäänsä saapuu tänne pohjan perukoille asti, animaatioista nyt puhumattakaan. April and the Extraordinary World, yksi viime vuosien kuumimmista uutuuksista näytettiin meillä kertaalleen syksyllä Rakkautta ja Anarkiaa -festareilla, mutta siihen se sitten jäikin. Näin siitäkin huolimatta, että elokuva on maailmalla kerännyt positiivisia arvioita ja voittanut lukuisia alan palkintoja. Onneksi on importit ja ulkomaiset puljut niin ei tarvitse kärvistellä suomalaisen änkyrämeiningin kanssa. Jatketaan!

April and the Extraordinary World sijoittuu vaihtoehtoiseen steampunk-todellisuuteen ja vuoteen 1941. Aiemmin 1800-luvulla ranskalaiset tiedemiehet kehittivät kuolemattomuusseerumia, mutta epäonnistuneen kokeen seurauksena sattui räjähdys, jossa sai surmansa tiedemiesten lisäksi myös silloinen Ranskan keisari Napoleon III. Edesmenneen keisarin perijä solmi Otto von Bismarckin Preussin kanssa rauhan, joka muutti ratkaisevasti historian suuntaa. Vuonna 1941 Euroopan luonnonvarat on kulutettu loppuun ja kaikki Ranskan Imperiumin tiede on valjastettu armeijan tarpeisiin. Tarinan päähenkilö on April (loistava Marion Cotillard), jonka vanhemmat olivat kemistejä, jotka tutkivat luvatta uutta superseerumia, mutta jäivät kiinni. Poliisin ajojahdin yhteydessä perhe hajoaa ja April jää yksin kissansa Darwinin (niinikään loistava Philippe Katerine) ja äidiltään saaman lumisadepallon kanssa.

April on niitä elokuvia, joiden traileri antaa täysin erilaisen kuvan kuin mitä itse elokuva oikeasti on. Itse odotin tästä jotain Tintti goes female -tyyppistä kevyttä seikkailuelokuvaa, jossa mennään välillä vähän kaupungissa ja välillä pimeissä viidakoissa kuumailmapallolla. No ei todellakaan. Oikeasti kyseessä on oikeasti klassinen tieteiselokuva steampunk-teemalla ja jopa yllättävällä ympäristöteemalla.

Elokuvan tarina on yksinkertaisesti pahuksen hieno vaikka alkaakin äärimmäisen hitaasti. Viimeistään puolestavälistä eteenpäin tarina muuttuu täysin ennalta arvaamattomaksi ja katsojan eteen lyödään ainakin tusinan verran täysin puskasta hyppääviä yllättäviä juonenkäänteitä. Keskivaiheilla tuleva ensimmäinen suuri paljastus vei ainakin pahaa-aavistamattomalta itseltäni täysin maton alta. Samaa voi sanoa tarinan roistojen mielikuvituksellisista motiiveista ja lopullisesta loppuratkaisusta. Viimeinen hieno pariminuuttinen on mielestäni parasta koko elokuvassa. Miten ne hullut gallialaiset edes keksii mitään tällaista?

Yksi tärkeä syy, miksi April and the Extraordinary Worldin tarina toimii niinkin hyvin kuin toimii, on sen loistavat henkilöhahmot. Itse pidin erittäin paljon Juliuksesta (hyvä Marc-André Grondin), joka elokuvan alussa on lähinnä viranomaisten urkkija ja pikkunilkki, mutta alkaa vähitellen ystävystyä Aprilin kanssa. April itse ei ollut hahmona mielestäni niinkään kiinnostava, mutta hahmon seikkailua jaksoi kuitenkin seurata loppuun asti. Koko shown varastaa täydellisesti Darwin, Aprilin kissa. Darwin oli alun perin Aprilin vanhempien koe-eläin, jonka kehitteillä ollut superseerumin prototyyppi sai lähinnä puhumaan ja nosti älykkyyttä NIMH – Rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa -tyyliin. Darwin on paras. Onko kysyttävää?

Elokuvan animaatio on sekoitus tietokoneilla ja käsin tehtyä, eikä jälki missään kohtaa ainakaan negatiivisella tavalla silmiin osu. Jälleen kerran on toki muistettava, että kyseessä ei ole mikään Disney, jolla sekeliä riittää vaan tämä on pienen ranskalaisfirman pienempi tuotanto ja kaikenlainen vauhdikas ison rahan mättö puuttuu tästä täysin. April keskittyy lähinnä luontevan tarinan kertomiseen ja sillä hyvä. Visuaalisesti pienenä harmistuksen aiheena ehkä elokuvan tarkoituksellisen harmaa yleisilme, josta joko tykkää tai ei. Itse en tällaisen tyylittelyn suuri ihailija ole koskaan ollut.

Loppujen lopuksi sanoisin, että April and the Extraordinary World on pikkuvioistaan huolimatta erittäin hyvä elokuva, pidin siitä itse paljon. Harmittavaa, ettei tälle oikeasti saatu kunnollista ensi-iltaa meillä vaan tämä taitaa jäädä lähinnä pienen innokkaan yleisön omaksi kulttisuosikiksi. Paljoa paremmin ei näytä menevän Suomen ulkopuolellakaan; April and the Extraordinary World on tuottanut maailman teattereissa hädin tuskin kymmenesosaa sen tuotantokustannuksista. Mikä kumma ihmisiä oikein vaivaa kun ei hyvä kelpaa?

AVRIL ET LE MONDE TRUQUÈ, 2015 Ranska, Belgia, Kanada
Tuotanto: Marc Jousset, Franck Ekinci, Michel Dutheil
Ohjaus: Christian Desmares, Franck Ekinci
Käsikirjoitus: Benjamin Legrand, Franck Ekinci, Jacques Tardi
Näyttelijät: Bouli Lanners, Jean Rochefort, Marc-André Grondin, Marion Cotillard, Olivier Gourmet, Philippe Katerine

Mune: Guardian of the Moon (2014)

Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin,

kun menninkäinen yössä tallustaa,

hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on

ja toinen yötä rakastaa.

Olen tainnut jo aiemmin moneen kertaan tämän sanoa, mutta itse koen, että oikeasti todella persoonallisilla ja kiinnostavilla elokuvilla on lähes säännönmukaisesti tapana hautautua kaikenlaisen tusinahötön sekaan ja ne löydetään tyypillisesti vasta kauan niiden ilmestymisen jälkeen – jos löydetään. Mune: Guardian of the Moon vahvistaa uskoani tähän entisestään. Tätä elokuvaa ei ole ikinä taidettu edes julkaista Suomessa, yhdenkään sen tekijän nimi ei sano ainakaan itselleni yhtään mitään eikä siitä oikeastaan löydy netistäkään paljoa materiaalia. Elokuvan kansikuvakin tuo mieleen lähinnä suoraan DVD:llä julkaistut halvat animaatiot. Vaikka olen fanittanut ranskalaista animaatiota jo vuosikausia, kuulin itsekin tästä elokuvasta vasta muutama päivä sitten muutaman ranskalaisen kanssaharrastajan suositeltua sitä. Näkemieni lyhyiden pätkien perusteella tämä oli aivan pakko nähdä, enkä todellakaan pettynyt.

Mune: Guardian of the Moonin tarina sijoittuu kuvitteelliseen fantasiamaailmaan, jossa kuu ja aurinko kiertävät Maata. Taivaankappaleita liikkeessä ja radallaan pitää kaksi Maan pinnalla loputtomasti kiertävää jättiläismäistä kolossia, joiden selästä kumpaiseenkin lähtee ohut naru tai järeä ketju. Kummallakin kolossilla ja taivaankappaleella on oma kaitsijansa, jonka tehtävänä on huolehtia elintärkeästä kiertokulusta sekä yön ja päivän tasapainosta.

Varsinainen tarina alkaa, kun taivaankappaleille valitaan uudet kaitsijat. Aurinko saa kaitsijakseen raakaan voimaan luottavan Sohonen ja kuu heikon faunin nimeltä Mune. Kaksikko ei ensi alkuun tule laisinkaan toimeen keskenään, mutta luonnon tasapainon järkyttyä ja maailman syöksyttyä tuhon partaalle näiden on opittava puhaltamaan yhteen hiileen.

Kaikkein kriittisin kohtaus koko elokuvassa on mielestäni sen avaus, jossa selitetään lyhyesti maailman synty ja koko jutun perusidea. Itse skippasin ensimmäisen pari minuuttia ja se kostautui hyvin nopeasti. Munen maailma on sen verran mielikuvituksellinen, että aivan alussa koko juttu tuntuu lähinnä hämmentävän omituiselta, mutta mitä pitemmälle se etenee, sen paremmin siihen pääsee sisälle. Alun skippaaminen alkaa tuntua todenteolla vasta viimeisen parinkymmenen minuutin kohdalla, jossa alun luomismyytillä on aika olennainen osuus.

Munea katsoessa tuli väkisin mieleen, että tekijät ovat selvästi katsoneet kaikki mahdolliset Disneyn, Dreamworksin ja Studio Ghiblin elokuvat ja valikoineet tarkkaan kaikenlaisia mielestään toimivia pikkujuttuja. Tarinasta itsestään löysin aineksia ainakin Toy Storysta, Herkuleksesta, Lumikista ja Kung Fu Pandasta. Koko maailma hahmoineen on vastaavasti saanut selvästi valtavasti vaikutteita Prinsessa Mononokesta. Pieni lainailu ja vaikutteiden imeminen ei mielestäni elokuvaa oikeastaan huononna juurikaan, sen verran tuoreelta ja omaperäiseltä kokonaisuus tuntuu. Olkoonkin, että hienosti koottu ja kerrottu tarina välillä vähän turhankin perinteiseltä tuntuikin. Omasta puolestani olen valmis antamaan paljon anteeksi pelkästään lopun unimaailmakohtausten, elokuvan hienon pahiksen tai pahisten sekä hienon loppuratkaisun vuoksi. Vihdoinkin fantasiasatu, jossa pahaa ei voi voittaa tylsästi väkivallalla.

Elokuvan animaatio ei luonnollisesti pienehkön ranskalaisfirman tuotantona ole mitään Disneyn tai Pixarin tasoista megamättöä, mutta Munen tekijät ovat viisaasti panostaneet enemmän kiinnostavaan designiin, tunnelmaan ja hienoon väritykseen kuin suoranaiseen huippuanimaatioon. Parhaimmillaan Mune on luomavan kaunistavaa katseltavaa, erityisesti Ori and the Blind Forestin mieleen tuovissa sinertävissä öisissä kohtauksissaan, joiden tunnelmaa Song of the Seasta ja The Secret of Kellsistä tutun Bruno Coulaisin säveltämä hieno soundtrack vielä entisestään vahvistaa. Suurin osa elokuvasta on toteutettu tietokoneilla, mutta lopun unikohtauksissa nähdään myös nättiä käsinpiirrettyä animaatiota. Ne lyhyet pätkät, jotka itseni tämän elokuvan pariin alun perin houkuttelivat, olivat juurikin nuo kyseiset piirretyt kohtaukset.

Ainut itseäni isommin häirinnyt juttu koko elokuvassa oli, että se on selvästi suunnattu lapsille ja siihen on sisällytetty tarkoituksella lapsille tarkoitettua hömppähuumoria ja koomisia sivuhahmoja, joista osasta pidin ja osasta en. Pahiten huumori iski mielestäni alussa esitellyn pikkupahiksen kohdalla, josta ensin leivotaan jonkinlaista juonittelevaa lieroa, mutta joka myöhemmin sortuu pelkäksi koomiseksi läpsyttelijäksi. Vastaavasti varsinaisen pahiksen salaa herkkä ja hyvistelevä kätyri oli mielestäni oikeasti hauska hahmo. Harmittavasti koko elokuvan dialogi on sekin mielestäni liikaa yksinkertaistettu lapsia varten. Olisi ollut vähintäänkin mielenkiintoista kuulla runollisen mielikuvituksellisessa elokuvassa oikeasti runollista ja kiinnostavaa tekstiä tylsän simppelin sanailun sijaan.

Mune: Guardian of the Moon on mielestäni kaikkea muuta kuin täydellinen elokuva, mutta missä se onnistuu, se onnistuu omaan makuuni erityisen hyvin ja etenkin söpö lopetus jätti itselleni todella hyvän mielen. Se on jo yksinään enemmän kuin useimpien näkemieni elokuvien kohdalla koskaan. Miksiköhän tämä on niin aliarvostettu?

MUNE, LE GARDIEN DE LA LUNE, 2014 Ranska
Tuotanto: Dimitri Rassam, Aton Soumache, Alexis Vonarb
Ohjaus: Benoît Philippon, Alexandre Heboyan
Käsikirjoitus: Benoît Philippon, Jérome Fansten
Näyttelijät: Izïa Higelin, Michaël Grégorio, Omar Sy

Syvä kurkku (1972)

Vuoden 1972 Yhdysvaltojen presidentinvaalien yhteydessä joukko putkimiehiä murtautui demokraattisen puoleen Watergate-hotellissa sijainneeseen väliaikaiseen toimistoon. Myöhemmin paljastui, että nämä kyseiset ”putkimiehet” olivat todellisuudessa republikaanipuoleen ehdokkaan, Richard Nixonin palkkalistoilla. Seuranneen valtavan Watergate-skandaalin seurauksena ”Tricky Dick” joutui eroamaan virastaan kesken kauden ja joukko Nixonin avustajia päätyi kiven sisään virkarikoksista. Tapaus muistetaan ennen kaikkea salaperäisestä ”Deep Throat” -peitenimellä esiintyneestä todistajasta, jonka myötävaikutuksesta koko vyyhti aikoinaan ratkesi. Gerard Damianon psykedeelis-humoristinen aikuisviihde-elokuva Deep Throat ei ole mikään poliittinen trilleri eikä se kerro Watergate-skandaalista, mutta se liittyy tapaukseen nimettömän todistajan lainaaman nimensä perusteella. Jos jäitte miettimään, mitä ”deep throat” sanana tarkoittaa, kysykää vaikka isältä tai isoveljeltä.

Deep Throatin tarinaa on vähän vaikeaa pukea sanoiksi, mutta yritän parhaani. Elokuva ensinnäkin alkaa selostuksella Sigmund Freudista. Sitten seuraa yli viisi minuuttia pitkät alkutekstit, jonka aikana Linda Lovelace ajelee autolla letkeän 70-lukulaisen pornomusiikin soidessa taustalla. Sitten nähdään minuuttikaupalla veikeää vaakamamboa hippimusiikin ja Hammon-urkujen säestämänä. Sitten tuumataan, ettei Linda olekaan täysin tyydyttynyt, on käytävä lääkärin juttusilla. Lääkärin diagnoosi on, että Lindalla on klitoris kitalaessa. ”Ajatelkaa asiaa positiiviselta kantilta. Teillä sentään on klitoris”, lohduttaa mieslääkäri. Hoidoksi tohtori tarjoaa oraalista konjugaatiota heti paikan päällä. Hoideltuaan Lovelacen jalo tohtorimme huomaa, että myös hoitsut kaipaavat kipeästi kalibrointia. Sitten sovitellaankin jälleen vähän uros/naaras-liitäntöjä hilpeän hippirockin tahdissa.

Kaikenlaiseen epäsiveelliseen ja irstaaseen tottunut nykyihminen tuskin voi edes käsittää miten rankkaa hc-shittiä Deep Throat on viattomammalla ajalla ilmestyessään ollut. Joskus 70-luvun alkupuolella tämä oli valtava hitti, jonka suosiota loputon ajojahti, elokuvasensuuri ja sen ympärillä hääränneiden ihmisten kohtaamat lakitekniset ongelmat vain entisestään kasvattivat. Tähän päivään mennessä elokuva on yksinään tuottanut yli 600 miljoonaa dollaria, mikä tekee siitä ylivoimaisesti menestyneimmän aikuisviihde-elokuvan, jota on koskaan tehty. Elokuvan oikeuksien omistajat perustivat voitoillaan oman firman, joka myöhemmin erikoistui erilaisten provokatiivisten halpaelokuvien, kuten The Texas Chainsaw Massacren ja Coonskinin tuotantoon.

Internetin ihmeelliseen maailmaan ja meidän aikamme tarjontaan tottuneen nykyihmisen silmin elokuva näyttäytyy lähinnä hilpeänä campina enemmän kuin minään muuna. Tai no, onhan tässä reippaanpuoleisesti paljasta pintaa ja ainakin 17 rakastelukohtausta, mutta kökkö dialogi, jatkuvasti heiluva kamera ja vähän sinne päin hoidettu näyttely - lukuun ottamatta aina niin karismaattista mursuviiksillä varustettua Harry Reemsiä - todennäköisesti syö miestä kuin miestä. Aivan oma lukunsa on tietysti lähes koko ajan taustalla soiva huolettoman rento vanhan ajan pornomusiikki, joka ainakin itsessäni herätti enemmän hilpeyttä kuin mitään muuta.

Deep Throat ei enää nykyaikana ole likimainkaan härskeintä tai rankinta mitä tällä saralla on tehty, eikä se oikeastaan ole kovin kaksinen edes pornoelokuvana muista elokuvallisista ansioista puhumattakaan, mutta se viihdyttää ja sehän tässä on tärkeintä. Luulisi, että tästä irtoaa iloa ainakin kaikille nostalgisen aikuisviihteen, halpisten ja hyvän campin ystäville. Jos ei mitään muuta, niin on tällä kautta aikain menestyneimmällä aikuisviihdeteoksella kai ihan elokuvahistoriallista ja yleissivistyksellistäkin arvoa - tietenkään viihdearvoa unohtamatta. Kukin katsokoon omalla vastuullaan.

Arvio: 4/5

DEEP THROAT, 1972 USA
Tuotanto: 
Ohjaus: Gerard Damiano
Käsikirjoitus: Gerard Damiano
Näyttelijät: Linda Lovelace, Harry Reems,

Fifty Shades of Gray (2015)

Omasta mielestäni Animaaniset on edelleen parhaita ja älykkäimpiä piirrettyjä, joita on koskaan tehty. Oma suosikkihahmoni sarjassa on kaikkia maailman seksisymboleja parodioiva furryhahmo Minerva Minkki ja hahmon sketseistä erityisesti se yksi, missä on Fabioksi muuttuva ihmissusi. Tiettävästi tuo kyseinen sketsi on toiminut tärkeänä inspiraationa ihmiskunnan vitsaukselle nimeltä Twilight, joka vuorostaan toimi innoittajana vielä pahemmalle, Fifty Shades of Graylle. Tai ei, oikeasti koko juttu olikin alun perin pelkkää Twilight-fanifiktiota, josta vaihdettiin vain nimet ennen julkaisua. Itse kirjaa en ole lukenut enkä lue, mutta taustan tuntien se tuskin on mitään kaksista korkeakirjallisuutta. Voin toki olla väärässäkin.

Elokuva alkaa kun himokas, mutta ujo Anastasia Steele (Dakota Johnson) menee haastattelemaan himokasta ja upporikasta Christian Greyta (Jamie Dornan), joka välittömästi alkaa iskeä himokasta Anastasiaa. Sitten paljastuukin, että himokas Christian onkin epämääräinen stalkkeri ja kontrollifriikki, joka seurailee himokasta Anastasiaa töissä ja vapaa-ajalla aivan kuin himokkaalla miehellä ei omia bisneksiä olisikaan. Sitten himokas Christian kohtaa jälleen himokkaan Anastasian ja jälkimmäinen pääsee neitsyydestään tympeän pop-kappaleen soidessa taustalla. Sitten himokas Anastasia pahoittaa vähän mielensä, sitten pari palaa taas yhteen, himokkailla vatsalihaksilla varustettu Christian läpsyttelee Anastasiaa vähän pyllylle ja vesisänky saa taas kyytiä.

Jos yllä oleva juonikuvaus kuulosti millään muotoa kiinnostavalta tai hauskalta se on sitä syystä, että valikoin siihen vain elokuvan parhaat palat: Naimisen. Jota muuten on koko elokuvassa yhteensä jotain viisi minuuttia ja se on tylsää kuin mikä. Ei mielikuvitusta, ei vilahtavia sukupuolielimiä tai rankkaa eläimellistä seksiä nelinkontin vaan ne vähätkin seksikohtauksen ovat käytännössä keskivartalosta ylöspäin ja selästä päin kuvattua teinitytöille suunnattua mainstream-softcorea. Elokuvan tarinasta 99% onkin sitten pelkkää tylsää filleriä, jolla ei ole mitään virkaa minkään suhteen. Ihan kuin tekijät olisivat vain filmanneet jotain juonetonta pornoromaania, mutta poistaneet siitä kaiken pornon.

"Majority of the film doesn't have anything to do with this."

Mitä olen ihmisiltä kuullut, Dakota Johnson ja Jamie Dornan ovat kumpikin erinomaisia ja lahjakkaita näyttelijöitä. Parivaljakon muista elokuvista en tiedä, mutta kummankin suoritus tässä elokuvassa herätti lähinnä myötähäpeää. Pääparin välinen kemiattomuus vetää puisevuudessaan vertoja jopa Anakin Skywalkerin ja Padmen vastaavalle. Dakota Johnsonin Anastasialla on parhaita Twilightin perinteitä kunnioittanen lähinnä yksi tyhjä ilme ja monotoninen puheääni koko elokuvan ajan, Jamie Dornanen keskittyessä samalla olemaan vain kaunareita tapittavan yleisön geneerinen namukas vatsalihaksilla varustettu unelmapoju. Grrrr.

Itselleni ehkä eniten iloa koko elokuvassa tuotti sen pökkelö dialogi, joka hakee kyllä lajissaan vertaistaan. Edellisessä arvostelussani valitin elokuvan kehnohkoa englanninkielistä dialogia, mutta silloin kyseessä oli venäläinen elokuva. Fifty Shades of Grayssa on vieläkin kankeampaa ja lapsekkaampaa settiä - ja vielä natiivin kirjoittamana. Välillä sai oikeasti hirnua melkein ääneen, kun ajatteli miltä koko juttu kuulostaisi jos kaiken dialogin tilalle pantaisiinkin hahmot hokemaan ”malkovichia” Elämäni John Malkovichina -tyyliin. Jonkun on oikeasti pakko toteuttaa tämä.

Muistan joskus hekottaneeni yhdelle pilakuvalle, missä Uncle Sam persraiskaa vapaudenjumalattaren. Se on oikein hauska ja provokatiivinen pilakuva, jolla on oikeasti jotain sanottavaakin. Fifty Shades of Gray ei ole provokatiivinen eikä edes hauska, saati sitten että siinä olisi jotain oikeaa sanomaa. Sitä katsoessa alkoi väkisin tuntua, että ainut jota tässä ollaan persraiskaamassa, olen minä. Fifty Shades of Gray on huono elokuva. Animaaniset on parempi. Malkovich? Malkovich!

FIFTY SHADES OF GRAY, 2015 USA
Tuotanto: Dana Brunetti, E.L. James, Michael De Luca
Ohjaus: Sam Taylor-Johnson
Käsikirjoitus: Kelly Marcel E.L. Jamesin romaanin pohjalta.
Näyttelijät: Dakota Johnson, Jamie Dornan, Jennifer Ehle, Marcia Gay Harden