torstai 29. marraskuuta 2018

Katumus (1984)


Katumus alkaa kohtauksella pienessä georgialaisessa leipomossa, jossa nimetön nainen leipoo kirkon kuvalla koristettuja kakkuja kun paikalla oleva parrakas miekkonen sattuu lukemaan lehdestä veret seisauttavan uutisen rikkaan ja kunnioitetun Aravidzen suvun patriarkan sekä entisen pormestarin (uskomaton Avtandil Maharadze) kuolemasta. Seuraa pitkä ja kiusalliselta tuntuva hautajaiskohtaus, jossa pukumies toisensa perään pitää protokollan mukaisesti liioittelevan ylistäviä muistopuheita edesmenneestä historian suurmiehestä.


Jotain omituista kuitenkin tapahtuu pian hautajaisten jälkeen. Kun vainajan pojan vaimo kerran katsoo ikkunasta puutarhaansa, huomaa tämä appensa ruumiin nököttävän sen julkisivulla puuhun nojaten. Omaiset päättävät itsepintaisesti saattaa kalmon takaisin haudan lepoon, mutta ruumis ilmestyy talon edustalle yhä uudestaan ja uudestaan. Lopulta tihutyöstä saadaan verekseltään kiinni paikallinen nainen, joka viedään lopulta rikoksestaan tuomittavaksi. Oikeudenkäynnissä syytetty alkaa kertoa tarinaa tyrannista, jonka tämä on valmis saamaan tilille hirmutöistään vaikka sitten haudan takaa.


Tengiz Abuladzen Katumusta on monesti kutsuttu yhdeksi glasnostin ajan merkittävimmistä ja parhaista neuvostoliittolaisista elokuvista, ohjaajansa päätyöksi sekä kaikkien aikojen georgialaisiin klassikoihin lukeutuvaksi merkkiteokseksi. Yleisemmällä tasolla kyseessä on päätös ohjaajan löyhälle henkiselle trilogialle, jonka aiemmat osat ovat Rukous ja Toivomuspuu. Lukemani perusteella näiden leffojen välillä pitäisi olla jonkinlaista symbolista ja temaattista jatkuvuutta, mutta tämän ymmärtämiseen ei varsinaisesti tarvitse tuntea kahta edellistä eikä toisin päin. Katumuksen tavoin nekin ovat kuitenkin kotimaassaan juhlittuja suurteoksia.

Mikä tekee Katumuksesta erityisen merkittävän, on sen ennakkoluuloton ja aikoinaan ennennäkemättömän suora tapa hyökätä Neuvostoliiton perinteisiä epäkohtia vastaan. Tämän tekoaikaanhan ei myöhemmistä vapauden aatteista ollut vielä tietoakaan ja kaikenlainen järjestelmän uusien sekä vanhojen syntien arvostelu oli vielä varsin epäterveellistä puuhaa, mutta Abuladze käy siitäkin huolimatta raivokkaasti kiinni kotimaansa lähihistorian kipeimpiin kohtiin ja repii ne lopullisesti auki vain osoittaakseen lopulta koko järjestelmän täydellisen absurdiuden sekä henkisen kolkkouden. Katumuksen diktaattori Aravidze on Chaplinin diktattori Hynkelin henkinen sukulainen, eräänlainen laulava pelle ja demoni, joka nouseekin valtaan lähinnä sattuman kautta. Hahmo onkin todellisuudessa yhdistelmä kaikkia maailman tyranneja ja massamurhaajia, vaikka miehen otteet ovatkin kuin suoraan Stalinilta.


Luonnollisesti Abuladze on piikkinsä terävöittämiseksi hyödyntänyt myös valtavat määrät erilaista vihjailevaa symboliikkaa ja surrealistisia vertauskuvia, kuten keskiaikaisiksi ritareiksi puettuja poliiseja ja kuolemanpartioita, joilla ohjaaja kuvaa neuvostoliittolaisen byrokratian ja poliisivoimien aristokratisoitumista ja korruptiota. Eräässä kohtauksessa käväistään voimalaksi muutetussa Pyhän jumalanäidin kirkossa, jossa kuullaan hengellisen saarnan sijaan tieteellinen luento ja soitetaan virsien sijaan hengetöntä pop-musiikkia. Eräässä kohtauksessa kuullaan ensin taiteilija soittamassa kaunista sävelmää pianonsa kanssa kun yhtäkkiä poliisit ryntäävät sisään, pidättävät taiteilijan ja takavarikoivat tämän teokset. Siinä sivussa yksi poliiseista intoutuu itsekin soittamaan pianolla, mutta saa aikaan vain hengetöntä räminää ja kolinaa.

Ja näitä riittää. Eräässä vaiheessa tavataan salaliitosta syytetty mies, joka on suunnitellut järjestelmän asettamista naurunalaiseksi keksimällä tarkoituksella mitä absurdeimpia tunnustuksia. Paranoidisessa diktatuurissa järjellä tai tosiasioilla ei kuitenkaan ole sijaa, vaan valhe ja fantasia ovat periaatteessa yhtä päteviä perusteita hirttotuomiolle ja joukkomurhille siinä missä mikä tahansa muukin, ainoastaan tunnustuksella on väliä. Vähän myöhemmin nähdään myös elokuvan upein yksittäinen kohtaus, jossa naisia ja lapsia on kokoontunut etsimään pakkotyöhön vietyjen miesten omaisilleen jättämiä viestejä juna-asemalle tuodusta tukkikuormasta.


Kaikkea edellä mainittua ajatellen ei olekaan mikään ihme, että tämä elokuva kiellettiin heti valmistumisensa jälkeen aina Mihail Gorbatšovin liberaaleihin uudistuksiin asti. Kovin moni neuvostoliittolainen taiteilija ei ehkä jotain Aleksandr Solženitsyniä lukuun ottamatta tainnut ennen Abuladzea uskaltautuakaan yhtä ryöhkeästi ja pisteliäästi arvostelemaan sikäläisen tukahduttavan järjestelmän turmiollista ristiretkeä kaikkea inhimillistä henkeä sekä kulttuuria vastaan ja elänyt itse puhumaan siitä. Pikimustan satiirin täyttämän dystopiakuvauksen kruunaa vielä ironisen hirtehinen loppukohtaus, jossa tyrannin mätänevä ruumis heitetään jyrkänteeltä lintujen ja eläinten ruuaksi. Pahan perintö on näin voitettu.

Kotimaassaan nauttimasta jättimenestyksestä huolimatta Katumus kuitenkin pysyi pitkään kiellettynä suunnilleen koko muussa sosialistisessa Itä-Euroopassa. Tämä johti tiettävästi kerran myös kiusalliseen tilanteeseen entisessä Itä-Saksassa länsisaksalaisen televisioaseman näytettyä Abuladzen elokuvan ja keräten siinä sivussa miljoonayleisön myös muurin toisella puolella. Itäsaksalaisten viranomaisten oli tiettävästi vaikea vakuuttaa kansalle Katumuksen vaarallisuudesta, sillä maassa vaikuttaneen sensuurin vuoksi koko elokuvaa ei virallisesti ollut edes olemassa!



Arvio: 5/5



MONANIEBA, 1984 Neuvostoliitto
Ohjaus: 
Tengiz Abuladze
Käsikirjoitus: 
Nana Dzanelidze, Rezo Kveseleva, Tengiz Abuladze
Näyttelijät: 
Avtandil Maharadze, Edisher Giorgobiani, Ija Ninidze, Kahi Kavsadze, Merab Ninidze

Nanayo (2008)


Tulipas taas vastaan sellainen taideteos, jonka herättämiä tuntemuksia on kauhean vaikea pukea kirjalliseen muotoon. Eipä tämä toisaalta Naomi Kawasen kohdalla juuri uutta ole, mutta tällä kertaa ohjaajan ote elokuvastaan on ollut vielä entistäkin vapaamuotoisempaa. Perinteisten juonirakenteiden ja selkeämpien kerronnan keinojen sijaan koko kuvaelma tuntuukin pelkästään siksi soljuvan eteenpäin pitkälti omalla luonnollisella painollaan, ilman pakotettua symboliikkaa ja muuta vastaavaa.
Nanayossa kuitenkin on ihan juonikin. Hyvin pinnallinen sellainen. Kyoko Hasegawan tulkitsema sensuelli japanilainen nainen on hylännyt entisen elämänsä muuttaakseen Thaimaahan, mutta ensikohtaaminen vieraan maan väen kanssa ei ole kovin mieltä ylentävä kokemus. Loppujen lopuksi naikkonen päätyy pakenemaan epäilyttävältä vaikuttavaa taksikuskia viidakkoon ja paikallisen perheen asuntoon, jossa tavataan myös paikallista hierontaa opiskeleva ranskalainen. Koko loppu elokuva onkin käytännössä perheen ja näiden kahden erilaisen hahmon välistä löyhää improvisoitua draamaa.

Kun kutsun Kawasen elokuvaa kovin löyhäksi ja pinnalliseksi, myös tarkoitan sitä. Koko kuvion ideana on selvästi ollut kuvata eri ihmisten universaaleja yhtäläisiä inhimillisiä tuntoja suhteessa henkilöhahmojen kyvyttömyyteen ymmärtää toisiaan kielellisti. Tästä tulee myös elokuvan kosketuksen, tunteen ja hieronnan ympärillä pyörivä perusteema. Jostain syystä kokonaisuus vain tuntui itsestäni kauhean hajanaiselta ja tyhjältä, enkä varsinaisesti kokenutkaan oppineeni tai saaneeni tästä irti oikein yhtään mitään, hahmojen motiiveja tai taustoja kun ei missään kohtaa turhia availla eikä esimerkiksi kerrota mikä sai japanittaren ylipäänsä lähtemään kotimaastaan.
Pienestä nurkunasta huolimatta on kuitenkin pakko sanoa, että on tälläkin omat hetkensä. Puolivälissä esimerkiksi nähdään hienosti kuvattu hiljaisempi kohtaus, jossa yksinkertaisesti nähdään ja kuullaan vesisateen ropinaa ja buddhalaisten munkkien hiljaista resitointia. Läpi elokuvan seurataan lisäksi nuoren pojan buddhalaista initaatioriittiä, minkä on ilmeisesti tarkoitus samalla kuvastaa päähenkilön vähittäistä sopeutumista paikalliskulttuuriin. Ohjaajalleen perinteiseen tapaan rivien välistä pystyy helposti jälleen lukemaan yhtä sun toista hengellisen ja maallisen suhteesta.
En kyllä kuitenkaan pysty taivuttelemaan itseäni täysin varauksetta Nanayon puolelle. Tämä vain tuntuu niin kauhean vajaalta, kuin tästä oikeasti puuttuisi jotain todella olennaista ja tärkeää. Kun elokuvaa katsoessa käsi hamuaa kuin itsestään lähimmän kirjan suuntaan ihan vain sijaisviihdykkeeksi, on jotain oltava ensimmäisen kohdalla todella pahasti pielessä.



Arvio: 2.5/5



NANAYOMACHI, 2008 Japani, Thaimaa
Ohjaus: 
Naomi Kawase
Käsikirjoitus: 
Kyôko Inukai, Naomi Kawase
Näyttelijät: 
Anthony Donelly, Grégoire Colin, Jun Murakami, Kittipoj Mankang, Kyoko Hasegawa, Netsai Todoroki, Rujikarn Pomthong, Yohei Todoroki

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Nobody Knows (2004)


Olen monesti kuullut puhuttavan tapauksista, jolloin yksittäinen tapahtuma tai onnettomuus saa ihmisen epäilemään maailmankuvaansa sekä uskoaan Jumalan olemassaoloon. Hirokazu Kore-edan tapauksessa taas tällainen paatuneempikin ateisti joutuu jo pohtimaan jonkinlaisen ihmistä suuremman voiman mahdollista vaikutusta maailmassa, sillä sen verran ihmeellistä jälkeä tuo mies tuntuu vuosi toisensa jälkeen ulos pukkaavan ilman merkkiä tason pienimmästäkään näkyvästä laskusta.
Nobody Knows on hätkähdyttävä tositarina ja jo tässä vaiheessa varmuudella yksi Kore-edan uran parhaista yksittäisistä teoksista. Traaginen tapahtumaketju elokuvan takaa kertoo kevytkenkäisen yksinhuoltajaäitinsä pieneen tokiolaiseen kerrostaloasuntoonsa hylkäämästä neljästä lapsesta, joista jokainen on saanut alkunsa eri isästä. Vanhinta poikaa lukuun ottamatta lapset ovat asunnossa laittomasti eivätkä siksi voi poistua kotoaan pihamaalle tai kouluun. Arki pienessä asunnossa soljuu eteenpäin omaan tahtiinsa leikkien ja laulaen, mutta ennenpitkää karu todellisuus alkaa pikkuhiljaa ravistella myös perheen unenomaista arkea musertavin seurauksin.

Tässä kohtaa on kuitenkin pakko lisätä, ettei tapahtumien todellista päätöstä nähdä Kore-edan elokuvassa ollenkaan vaan loppu jätetään tällä kertaa tarkoituksella avoimeksi. Oikeassa elämässä vuokraisäntä löysi myöhemmin lapset ja teki näistä ilmoituksen poliisille. Siihen mennessä kaksi lapsista oli jo kuollut ja haudattu yön pimeydessä läheiseen puistoon. Pienten lasten heitteillejätöstä tuli maanlaajuinen skandaali; myöhemmin lasten äiti ilmoittautui poliisille ja päätyi koko jupakan seurauksena vuosikausiksi vankilaan.
Kore-edan elokuvassa kaikkein ihailtavin ominaisuus on, ettei mies suinkaan ole lähtenyt turhia moralisoimaan tai sokeroimaan tosielämän tragediaa, vaan ainoastaan kuvaamaan tapahtumien kulkua, syitä ja seurauksia niin realistisesti ja läheltä kuin vain suinkin. Draamaa ei missään kohtaa yritetäkään paisutella ulisevilla viulumusiikeilla tai ihmeellisillä leikkauksilla vaan tähän kasvaa luonnollisella tavalla hitaasti sisään kuin rakkaudella tuotettuun dokumenttielokuvaan.

Suurin kiitos Nobody Knowsin luonnollisuudesta menee elokuvan lapsinäyttelijöille, jotka tiettävästi pantiin ihan oikeasti keskenään asumaan vuodeksi tarkoitusta varten vuokrattuun pieneen kerrostalokämppään, vanhempien valvonnassa totta kai. Elokuvan edetessä myös lapset kasvavat ja sisäinen sekasorto asunnossa lisääntyy lisääntymistään, alkukuvien kauniit kuvat alkavat vaihtua rähjäisempään yhä harvemmin nähtävää äitiä myöden ja lopussa liitukaan jo pitkälti Tulikärpästen haudan tunnelmissa, mutta keskellä suurkaupunkia nimensä mukaisesti kenenkään näkemättä ja tietämättä. Suurin osa lasten näyttelystä on vielä tiettävästi käsikirjoittamatonta improvisaatiota. Monessa kohtaa keskenään leikkivät lapsinäyttelijät eivät edes tienneet tulleensa kuvatuiksi, joten kaikenlaiset pienet eleet ja reaktiot ovat todellisuudessa täysin aitoja.
En tiedä miten tämä on enää edes mahdollista, mutta juuri kun uskoin nähneeni jo Hirokazu Kore-edan uran parhaimmat tuotokset, lyö mies pöytään tällaisen ääriään myöden hiotun ja ytimeen asti koskettavan rainan, joka saa helposti edellisen suosikkini Maborosinkin kalpenemaan rinnallaan. Edellisestä poiketen Kore-eda ei tällä kertaa sentään ole enää liikkeellä puhtaan jäljittelyn hengessä vaan mies on paitsi vihdoin löytänyt itselleen saumattomasti sopivan ohjaustyylin, mutta myös onnistunut samalla kristallisoimaan sen pohjalta selkeästi itsensä näköisen täydellisyyttä hipovan perhedraaman, joka tuskin jättää ketään kylmäksi.



Arvio: 5/5



DARE MO SHIRANAI, 2004 Japani
Ohjaus: 
Hirokazu Kore-eda
Käsikirjoitus: 
Hirokazu Kore-eda
Näyttelijät: 
Ayu Kitaura, Hanae Kan, Hiei Kimura, Kazuyoshi Kushida, Kenichi Endo, Momoko Shimizu, Ryo Kase, Sei Hiraizumi, Susumu Terajima, Takako Tate, You, Yuichi Kimura, Yukiko Okamoto, Yûya Yagira

The Boxer (1977)


Olen tullut varmaan jo tarpeeksi peranneeksi Shûji Terayaman, tuon Japanin oman höyrypäisen provokatiivisen luovan hullun neron tuotantoa vähän laidasta laitaan; tyypillisesti mies on ainakin tähän asti joko suoraan haastanut riitaa jokaisen liikenevän poliittisen ja moraalisen tahon kanssa tai kesyimmilläänkin vain tyytynyt rikkomaan kaikenlaisia esteettisiä ja taiteellisia raja-aitoja omaan taatun surrealistiseen tyyliinsä.
Kaiken edellisen lisäksi monelle saattaa tulla kuitenkin yllätyksenä, että mies oli samalla erittäin intohimoinen urheilun ystävä ja toimi monipuolisen taiteilijantyönsä ohella myös aktiivisena nyrkkeily- ja ravikommentaattorina. Kun Syltty StalloneRocky valloitti aikoinaan maailman, oli Terayamakin luonnollisesti enemmän kuin kiinnostunut tuottamaan oman nyrkkeilytarinansa ja vähän kiillottamaan samalla omaa julkikuvaansa aiempien kohujen jälkeen.
Itse ainakin odotin etukäteen The Boxerista mitään lukemattomana jonkinlaista Rockyn hiilipaperikopiota, mutta sainkin yllättyä: jos tämä jotakin toista genren leffaa muistuttaa, niin viidettä Balboaa. Tälläkin kertaa keskinkertainen ja turpiinsa ottava mestaruudesta haaveileva höyhensarjalainen hakeutuu entisen nyrkkeilymestarin treenattavaksi vain ottaakseen tämän kanssa lopulta myös yhteen. Pummina vanhan koiransa kanssa asustava mentori tietää siinä sivussa opettaa pojalle yhtä sun toista elämästä ja kuolemasta.
Mutta yllätyksetpä eivät lopukaan vielä siihen. Jos Syltyn tarina elämänsä otteluun valmistautuvasta nobodysta toimi jonkinlaisena romantisoituna hengennostatuselokuvana, on Terayaman näkemys jotain aivan muuta. The Boxer onkin esikuvaansa kertaluokkaa kyynisempi kuvaus materiaa palvovan tekopyhän yhteiskunnan ikiomasta väkivaltakultttuurista, jonka suoma hohto ja kunnia ovat lopulta kovin katoavaista laatua, ottelijat katutappelijan kaltaisia hakkaajia ja kilpailu pahaisesta metallinpalasta raadollista kuin mikä. Lopulta suurtakin mestaria voi odottaa elämä yhteiskunnan unohdettuna laitapuolenkulkijana eikä häviäjien kohtalo välttämättä ole juuri sen parempi.
Visuaalisessa mielessä Terayama on kuitenkin jälleen oma tyylitajuinen itsensä. Kehän ulkopuolella kuvaus toi mieleen Yasujiro Ozun klassiset tuotokset kaikkine kirkkaine väreineen sekä tatami- ja käytäväotoksineen. Keskivaiheilla nähtävät montaasit ovat nekin komeaa jälkeä ja kehässä kamera on parhaimmillaan mukana tappelussa tarjoilemassa dramaattisia lähikuvia ottelun tapahtumista. Voisin lisäksi vannoa, että iskut myös viedään parhaimmillaan loppuun asti ja näyttelijätkin joutuivat oikeasti käymään läpi rääkkinsä.
En meinaa tätä ihan heti itsekään uskoa todeksi, mutta Shûji Terayama on tainnut kerrankin tehdä "normaalin" elokuvan, eikä pelkästään ohjaajan omalla happoisella mittapuulla. Kokonaisuus on enimmäkseen jopa tyylikäs ja onnistunut kuvaus taistelijan elämästä vaikka kaikenlainen suurempi draama puuttuukin. Liika kyynisyys kuitenkin todennäköisesti onnistuu tappamaan monelta ilon tämän katselemisesta ja loppu viimeistään jättämään vähän happamahkon maun suuhun. The Boxer ei nimittäin edes yritä olla mikään hyvän mielen urheiluraina ja lopetus on myös sen mukainen.



Arvio: 3.5/5



BOKUSA, 1977 Japani
Ohjaus: 
Shûji Terayama
Käsikirjoitus: 
Rio Kishida, Shiro Ishimori, Shûji Terayama
Näyttelijät: Bunta Sugawara, Hiroko Isayama, Juro Kara, Kentarô Shimizu, Masumi Harukawa, Shoichi Ozawa, Yosuke Natsuki

tiistai 27. marraskuuta 2018

Papinleski (1920)


Internetin elokuva-aiheisilla sivustoilla ja aihetta käsittelevässä kirjallisuudessa tuntuu monesti olevan monenmoista hupaisaa ristiriitaa ja virhettä Carl Theodor Dreyerin varhaisten teosten julkaisujärjestyksen suhteen; toisaalla tätä Papinleskeäkin on yritetty istuttaa miehen kolmanneksi, toisaalla neljänneksi ja toisaalla vasta toiseksi ohjaustyöksi. Päätin ihan vain tätä arvosteluani varten ottaa asiasta juurta jaksain selkoa ja tulin lopulta johtopäätökseen, että kyseessä on todellakin vasta järjestyksessä toinen mestarin nuoruusvuosien teoksista. Samana vuonna Dreyer ohjasi myös Lehtiä paholaisen kirjastasta ja näiden kahden alkuperäisten ensi-iltojen välillä oli eroa vain kuukauden verran, mikä lienee aiheuttanut monessa lähteessä sekaannusta.
Mutta mennäkseni itse asiaan: Papinleski ei ehkä ole kirjaimellisesti Dreyerin debyytti, mutta ensimmäinen jossa miehen myöhemmän tyylin ja lempiaiheet pystyy jo aivan selvästi havaitsemaan. Carl Theodor Dreyerhan tunnetusti oli kielletystä rakkaudesta alkunsa saanut hylätty lapsi, jonka taival vei vuosikausien orpokodissa vietetyn ajan jälkeen äärimmäisen kylmäkiskoiseen ja tiukkaan kristilliseen perheeseen. Lapsuuden kokemukset jättivät mieheen jälkensä erityisenä kiinnostuksena uskonnollisuuteen, naisten ahdinkoon ja kuolemaan.

Papinleski sisältääkin jo tässä vaiheessa kaiken olennaisen Dreyerin persoonallisuudesta ja tulevasta tyylistä erilaisista suosikkiteemoista lähtien. Tarina on tällä kertaa humoristisen kansansadun muotoon puettu kertomus pieneen norjalaiseen kyläseen saapuvasta uudesta papista, joka paikallisperinteen mukaan on velvoitettu naimaan edeltäjänsä lesken. Ainut ongelma vain on, että edellinen kirkonmies eli kovin vanhaksi ja leskivaimokin voisi siten ikänsä puolesta olla nuoren miehen isoäiti.
En tiedä mitä kaikkea tämän ja Presidentin välillä oikeasti tapahtui, mutta tätä katsoessa tuntui ohjaajan otteen parantuneen roimasti millä tahansa mittarilla tahansa. Koko elokuva esimerkiksi on kuvattu oikeassa norjalaisessa museokylässä ajan kansallisromanttisessa hengessä, pikkutarkka historiallinen puvustus on erittäin kiehtovaa katsella ja näyttelijät ovat parhaimmillaan erinomaisia, erityisesti pääosan veijarimainen Einar Röd. Ohjaajan myöhemmin kukkaansa puhjennut mielenkiinto ihmiskasvoja kohtaan paistaa sekin selvästi läpi viimeistään tästä eteenpäin.

Papinlesken viimeiset kymmenisen minuuttia ovat tekijälleen tuttuun tapaan tälläkin kertaa koko teoksen vahvinta osa-aluetta. En voi tuota luonnollisesti lähteä spoilaamaan, mutta kyseessä on samanaikaisesti erittäin positiivinen sekä hämmentävän synkkä päätös sankarimme saadessa lopulta haluamansa, mutta menettäen samalla läheisen ystävän. Dreyer onkin selvästi halunnut elokuvallaan sanoa, ettei kenenkään pitäisi lähteä ilakoimaan tai hyötymään muiden ihmisten onnettomuuden kustannuksella.



Arvio: 4/5



PRÄSTÄNKAN, 1920 Ruotsi
Ohjaus: 
Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: 
Carl Theodor Dreyer, Kristofer Janson
Näyttelijät: 
Einar Röd, Emil Helsengreen, Greta Almroth, Hildur Carlberg, Kurt Welin, Lorentz Thyholt, Mathilde Nielsen, Olav Aukrust

He taistelivat synnyinmaansa puolesta (1974)


Olen varmaan aloittanut vähintään tusinan verran arvosteluja tällä samalla toteamuksella, mutta aina kun löytyy jostain isompi kasa katsastamisen arvoisia leffoja, itsellä on paha tapa noukkia pirrasta ainoastaan ne kaikkein kuumimmat ja valmiiksi tunnetut klassikkoteokset niiden vähäisempien ja monesti myös kuppaisempien kustannuksella. Ennen pitkää sepustus toisensa jälkeen tuntuu sitten lähinnä toistavan itseään, kuten tavalla tai toisella samanlaisia teoksia putkeen katsoessa yleensä tuppaa käymään.
Näinpä siis päätinkin vaihteeksi katsoa niiden taattujen ja arvostettujen helpompien neuvostoliittolaisten sotaklassikoiden sijaan ainakin yhden kyseiseltä suunnalta tulevan rainan, jota en henkilökohtaisesti jaksa sietää ollenkaan. Sergei Bondartšukin He taistelivat synnyinmaansa puolesta luettaneen joissain lähteissä yhdeksi parhaista; tätä koetettiin viedä aikoinaan Cannesiin ja Oscar-hulinoihin asti, mutta jälkimmäisen kohdalla tie nousi suosiolla pystyyn jo ennen alkujaan eikä ensimmäisestäkään varsinaisesti siunaantunut mitään merkittävää kotiin viemisiksi.

Aiheeseen liittyvistä palkinnoista mainittakoon nyt kuitenkin alkuperäisen romaanin kynäilleen Mihail "Stalinin kaveri" Šolohovin vuonna 1965 voittama kirjallisuuden Nobel sekä muutama nyt jo ammoin unohtunut neuvostokansojen ikioma titteli ja ylistyssana. Mihail Šolohovhan tunnetusti kirjoitti (tai joidenkin epäilyjen mukaan kirjoitutti) myös sellaiset merkkiteokset kuin Hiljaa virtaa Don ja Aron raivaajat, jotka nyt ovat omanlaisiaan maailmankirjallisuuden klassikoita yhä tänäkin päivänä. He taistelivat synnyinmaansa puolesta ei taas taida edellisistä poiketen kuulua niihin kovimpiin ja suosituimpiin sosialistisen realismin mestariteoksiin ainakaan kirjallisessa muodossa. Ainut henkilökohtainen kosketukseni kyseiseen opukseen löytyy paikalliskirjaston pölyttyneimpien ja lainakatoisimpien kirjojen poistohyllystä, mutta lukutaitoiset pikkulinnut ovat tienneet laulaa kyseessä olevan sangen tylsän sotakuvauksen.
Mikäli lukija sattuu olemaan vähänkään perillä neuvostoliittolaisen sotaelokuvan historiasta ja sikäläisestä taide- ja kulttuuripolitiikasta yleensä, todennäköisesti jo arvasi edellisestä mikä tässä allekirjoittanutta niin kovasti nyppii. Neuvostoliittolainen sotafiktio on ennen ja jälkeen Stalinin ollut parhaimmillaan joko hiotun kaunista tai pelkästään äärimmäisen voimakasta ja brutaalia sodanvastaista draamaa, jossa ei sankareita nähdä ja sota itse on lopulta sitkein kaikista vihollisista. Bondartšukin sotailu taas ottaa tässä suhteessa valtavan harha-askelen taaksepäin ja sukeltaa lähes suoraan Stalinin ajan idealisoidumman leikkisodan ytimeen. Yksittäiset rajummat hetketkään eivät lopulta merkitse mitään isänmaan lipun liehuessa liikutuksesta itkevien sotilaiden tehdessä sille kunniaa ja manatessa niitä lännen salakavalia vaskisteja tai vaihtoehtoisesti hyökätessä urheasti huutaen vihollista kohti yhtenä lössinä ilman tietoakaan muodostelmista tai vastaavista pikkujutuista.

Ah, mutta enpäs vielä sanonut sanaakaan tämän tarinasta. Se on nimittäin melkoisen ohkaista tavaraa, samoin kuin siinä esiintyvät paperisen mitäänsanomattomat hahmot ja tyhjänpäiväinen dialogikin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tässä seurataan tärkeää sillanpääasemaa puna-armeijan vetäytymisvaiheessa puolustavaa joukko-osastoa, joka ottaa siinä sivussa vähän yhteen kavalien ja kasvottomien natsien massa-armeijan kanssa. Toisaalta venäläiset eivät tässä suhteessa juuri vihollisistaan jälkeen jää, sillä ainakaan itse en kyennyt muistamaan elokuvan loputtua edes toisiaan vaatetukseltaan ja ulkonäöltään vahvasti muistuttavien pahvihahmojen nimiä mistään persoonallisuuksista nyt puhumattakaan. Yhdellä taisi kuitenkin olla viikset, yhdellä oli siniset silmät, yksi taisi olla vähän tukevahko ja...
Säästin tarkoituksella parhaan (tai pahimman) viimeiseksi. Koko raina puvustuksesta ja kuvauksesta lähtien koostuu pelkästä itseään loputtomasti toistavan mälsän harmaan ja ruskean yhdistelmästä, räjähtävien taistelujen ja pakollisten rauhallisempien kohtausten mekaaninen vuorottelu on monotonisuudessaan kuin sarja episodeja Päiväni murmelina -leffasta ja tarinakin tuntuu pahimmillaan polkevan pitkiä aikoja täysin paikallaan ilman järjellistä syytä. Monessa kohtaa tyhjää tilaa on pyritty vielä vaihtelevalla menestyksellä selkeästi peittämään heittämällä sekaan mahdollisimman paljon savukranaatteja. Parhaimmillaan tässä on myös onnistuttu sangen hyvin, mutta huonoimmillaan eeppiseksi tarkoitettu jättiläisarmeijoiden yhteenotto paljastuukin nolosti pelkästään parilla tusinalla miehiä kuvatuksi tavanomaiseksi sotalarppaukseksi.

Kehun kuitenkin tämän verran: jos ei muuta, niin maisemakuvaus on kuitenkin parhaimmillaan komeaa katseltavaa, taistelukohtaukset ovat perinteiseen tapaan parhaimmillaan hienoja ulkoisesti ja tuotantoarvotkin ovat ainakin kohtauksittain olleet selvästi kunnossa. Jotain hyvää tästäkin siis kuitenkin löytyy. En yhtään ihmettele vaikka joku tästä sattuisi jopa pitämäänkin.
Niin paljon kuin olenkin aikojen saatossa päässyt manaamasta kiiltokuvamaisia amerikkalaisia sotaleffoja, täytyy kuitenkin tunnustaa näiden itäisempienkin tuotosten rypevän pahimmillaan täysin samoissa ummehtuneissa suovesissä kliseineen päivineen. He taistelivat synnyinmaansa puolesta on tässä suhteessa vielä kaiken lisäksi tappavan tylsäkin, vähän kuin degeneroitunut versio Sotilaan isästä, mutta vielä ilman kunnollista kantavaa juonta tai oikeasti kiinnostavia ja muistettavia henkilöhahmoja. Ei Sotilaan isäkään mikään mestariteos ole, mutta huomattavasti viihdyttävämpi kuin tämä stalinistinen muinaisjäänne.



Arvio: 2.5/5



ONI SRAZHALIS ZA RODINU, 1974 Neuvostoliitto
Ohjaus: 
Sergei Bondartšuk
Käsikirjoitus: 
Mihail Šolohov, Sergei Bondartšuk
Näyttelijät: 
Andrei Rostotski, Gerogi Burkov, Innokenti Smoktunovski, Ivan Lapikov, Jevgeni Samoilov, Juri Nikulin, Lidija Fedosejeva-Šukšina, Nikolai Gubenko, Nikolai Šutko, Nikolai Volkov, Nonna Mordjukova, Sergei Bondartšuk, Vasili Šukšin, Vjatšeslav Tihonov

lauantai 24. marraskuuta 2018

Distance (2001)


Hirokazu Kore-eda
Distance alkaa tarkemmin nimeämättömän kertojaäänen selittäessä uskonnollisen kultin vapauttaneen taannoin geneettisesti modifioidun viruskannan Tokion viemäriverkostoon ja aiheuttaneen siten satojen ihmisten kuoleman. Myöhemmin samainen kultti päätti päivänsä joukkoitsemurhaan järven rannalla sijaitsevassa piilopaikassaan.
Elokuvan varsinainen tarina kuitenkin alkaa vasta puolituntisen alustuksen jälkeen. Joukko kuolleiden omaisia matkaa tuon samaisen järven rannalle terrori-iskun muistopäivän kunniaksi muistelemaan tragediaan johtaneita tapahtumia. Näiden seuraan liittyy myös kultista karannut entinen jäsen, jolla saattaa olla läheisempi suhde tapahtumiin kuin mitä antaa suoranaisesti ymmärtää...

Perhe-elokuvien ekspertti Kore-edan kolmas kokeilu pitkän fiktioelokuvan parissa taitaa yhä tänäkin päivänä lukeutua miehen eniten mielipiteitä jakavien teosten joukkoon. Aiemmin dokumenttien parissa kunnostautunut ohjaaja kun on edellisen elokuvansa After Lifen tavoin tässäkin hyödyntänyt aikaisempaa osaamistaan keskittymällä pitkälle improvisoituun käsikameralla kuvattuun äärirelistisen kuivaan tyyliinsä, mikä jo yksistään riittää kääntämään monen tämän parista. Mutta kun pituuttakin on tällä kertaa lähemmäs kaksi ja puoli tuntia, tempo äärimmäisen verkkaista ja tarinakin lyö lähinnä katsojalle pohdittavaksi kysymyksiä ilman tyhjentäviä vastauksia, on kasassa vähintäänkin epäkaupallinen tuotos millä tahansa inhimillisellä mittapuulla.
Mikäli kyseisistä muotoseikoista vain pääsee yli, kyseessä on kuitenkin erittäin onnistunut ja hienosti loppua kohden kasvavaa melankolista draamaa, mutta sekin ilman minkäänlaisia keinotekoisia melodramaattisia vippaskonsteja. Alussa monesta henkilöhahmosta on oikeasti vaikea uskoa näiden liittyvän myöhemmin tuhoisaan kulttiin, mutta vähä vähältä täysin arkisen mitäänsanomattomien mattimeikäläisten uskonnollinen herääminen ja henkilökohtaiset ongelmat alkavat kuljettaa tapahtumia kohti vääjäämätöntä päätepistettään. Pitkälle viety improvisaatio ja dokumentaarisuus saavat koko jutun vielä tuntumaan poikkeuksellisen luonnolliselta, kuin istuisi itse tarkkailemassa näiden ihmisten elämänvaiheita.

Tällainen kuvaustyyli oli ilmeisesti vähän isompikin muotijuttu vuosituhannen vaihteen Japanissa ja kaikista näkemistäni vastaavista tämä on helposti niitä kaikkein onnistuneimpia. Kore-edan tavoitteena ei selvästikään ole ollut ottaa elokuvassaan kantaa suuntaan tai toiseen vaan lähinnä ymmärtää ja järkeillä tapahtumien syy-seuraussuhteet juurta jaksain. Edellinen ei tosin tarkoita, etteikö tästä löytyisi myös roppakaupalla yksittäisiä komeita kuvia ja järjestelmällisen tehokasta leikkausta, joista jälkimmäinen muuten on monilahjakkaan ohjaajan itsensä käsialaa. Läpi erilaisten aikatasojen, tulevaisuuden ja menneisyyden tapahtumat tuntuvat keskittyvän yhä uudestaan ja uudestaan samaisen metsäisen järven rannalle ja erityisesti sen kupeessa nököttävällä pienelle laiturille.
En ole vieläkään aivan varma, mitä tuli juuri katsottua ja mitä kaikkea tästä olisi olennaisesti pitänyt huomata ja ymmärtää, mutta kyseessä taitaakin olla jälleen niitä sellaisia teoksia, jotka on tarkoitettukin useampaan kertaan katsottavaksi. En tiedä kenestäkään muusta, mutta omissa silmissäni tällainen katsomiskestävyys ja yleisön tarkkaavaisuuden ja arvostelukyvyn röyhkeä vaatiminen vain lisäävät elokuvaa ja sen tekijää kohtaan tuntemaani arvostusta entisestään. Kore-edalta on tähän päivään mennessä muutama tätäkin parempi ja mielekkäämpi ohjaustyö filmografiassaan, mutta mitä miehen alkupään dokumentaarisempiin leffoihin tulee, tämä taitaa olla ainakin niistä se kaikkein onnistunein.



Arvio: 4.5/5



DISTANCE, 2001 Japani
Ohjaus: 
Hirokazu Kore-eda
Käsikirjoitus: 
Hirokazu Kore-eda
Näyttelijät: 
Arata, Susumu Terajima, Tadanobu Asano, Yui Natsukawa, Yûsuke Iseya

The Mourning Forest (2007)


Pienessä japanilaisessa vanhainkodissa asustaa pahemman kerran dementoitunut leskimies, joka tapaa yhä edelleen kirjoittaa kirjeitään 33 vuotta sitten kuolleelle vaimolleen. Vanhaa ukkoa hoitaa nuori hoitajatar, joka niinikään on menettänyt lapsensa ja kokee tapahtuneesta voimakasta syyllisyyttä. Jokin kumma voima kuitenkin saa vanhan miehen hamuamaan mystiselle etsintäretkelle läheiseen vuoristometsään jättämään hyvästejä vaimolleen. Koska vuosia erosta on kulunut 33, jatkaa vaimon sielu nimittäin paikallisen uskomuksen mukaan viimein tuonpuoleiseen.

The Mourning Forest on taas kerran näitä tällaisia ensisijaisesti itämaiselle yleisölle tarkoitettuja elokuvia, joiden täydeksi ymmärtämiseksi on oltava ainakin likimain tuttu buddhalaisen ja japanilaisen maailmankuvan kanssa. Aikoinaanhan Naomi Kawasen elokuva voitti nuivan yleisön ja kitkerien länsikriitikoiden yllätykseksi juryn erikoispalkinnon Cannesissa, mikä ei toisaalta ole minkäänlainen ihme ja yllätys jos vain sattuu vähänkään lukaisemaan aasialaisten katsojien sekä kriitikoiden keskimäärin positiivisempia arvioita Kawasen tuotoksesta.
Olenkin jo tainnut aimmin mainita yhtäläisyyksistä Kawasen ja Apichatpong Weerasethakulin ohjaustyylien välillä, mutta Setä Boonmeen edellisten elämien kevytversiolta maistuva The Mourning Forest vain vahvistaa aiempaa käsitystäni entisestään. Tälläkin kertaa liikutaan loputonta elämäniloa tihkuvissa metsämaisemissa, luonnollinen äänimaailma on voimakkaasti läsnä ja kuoleman sekä menetyksen ympärillä pyörivä tarina kertoo tälläkin kertaa enemmän elämästä sekä ihmisen suhteesta luontoon, hengelliseen ja uudelleensyntymään kuin varsinaisesta poismenosta. Ainut mainitsemisen arvoinen ero kahden välillä on mittakaava, joka tässä on edellistä huomattavasti vaatimattomampi ja ote maanläheisempi.

Kaikkein tylsintä The Mourning Forestissa on, ettei siinä oikeasti ole juuri mistä kirjoittaa. Kawasen visio on kokonaisuutena niin zeniläisen yksinkertainen ja vähäeleisen näppärästi kerrottu, ettei siitä viitsi alkaa turhaan repiä ylimääräisiä tulkintoja tai analyysejäkään. Sanottakoon nyt kuitenkin, että kyseessä on jälleen ohjaajalleen tuttuun tapaan kaikin puolin onnistunut ja mielekäs perhekeskeisempi draama, mutta mikäli on sattunut näkemään jo aiemmin mainitun Weerasethakulin samaa aihetta käsittelevän roppakaupalla kunnianhimoisemman teoksen, tämä jää sen rinnalla auttamatta kakkoseksi.



Arvio: 3.5/5



MOGARI NO MORI, 2007 Japani
Ohjaus: Naomi Kawase
Käsikirjoitus: 
Naomi Kawase
Näyttelijät: 
Kanako Masuda, Machiko Ono, Makiko Watanabe, Shigeki Uda, Yôichirô Saitô, Yûsei Yamamoto

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Emperor Tomato Ketchup (1971)


Tässä tämä nyt sitten on, nimittäin provokatiivisen avantgarde-taiteilija Shûji Terayaman pahamaineisin, kohutuin, kielletyin, moraalittomin ja kaikin mahdollisin tavoin dekadentein elokuvallinen tuotos, jonka veroiseen ei länsimainen ihminen ole kuuna päivänä kyennyt villeimmissään happotripeissäänkään. Tiettävästi alkuperäinen 74 minuuttia pitkä versio aiheutti aikoinaan niin suurta pahennusta, että siitä leikattiin suoralta kädeltä yli 50 minuuttia sikseen ja alkuperäinen täydellisen pahuuden ilmentymä näki virallisen ensi-iltansa vasta 90-luvun puolivälissä vuosikausia ohjaajan kuoleman jälkeen ja sittenkin kovimmilla mahdollisilla ikärajoituksilla.
Koska olen kiero ja ilkeä ihmiskuvatus, haluan tehdä maailmasta vähän ikävämmän paikan kaikille kirjoittamalla tämän leikkaamattoman kieron pirulaisen sisällöstä mahdollisimman tarkan ja graafisen kuvauksen. Herkkähermoisten kannattaa siis suosiolla jättää lukeminen tähän, sillä seuraavan viikon yöunet saattavat tulevan vuodatuksen jäljiltä olla koetuksella. Silmät voivat tämän jälkeen sulaa päästä, järki lähteä ja sukukalleudet räjähtää taivaan tuuliin!
Sinua on varoitettu.

Ensimmäiset kymmenkunta minuuttia Emperor Tomato Ketchupista katsellaan vihreän filtterin läpi kahden kynäniskabodarin heilumista kaupungin raitilla yhdessä kelloa kantavan kukkamekkoisen neidin kanssa. Välillä vähän pullistellaan kameralle. Taustalla soi ilmeisesti jostain halvasta pornoleffasta repäisty nolostuttava tunnusmusiikki. Lopuksi tukahdutettua seksuaalisuutta symboloiva kello pannaan päreiksi.
Joko pelottaa? Ei hätää, se jatkuu vielä.
Seuraavaksi kuvataan vaihtoehtoista Japania, jossa lapset ovat nousseet vallankumoukseen vanhempiaan vastaan. Kuten kaikki inhimillinen tässä maailmassa, myös lasten paratiisi ihanteineen rappioitui lopulta puhtaaksi Sodomaksi ja Gomorraksi, mikä visualisoituu elokuvassa lähinnä epämääräisenä hortoiluna rööki huulessa sekä uniformuihin ja tekoviiksiin pukeutuneena erilaisissa raunioissa sekä likaisessa varastohallissa. Välillä vähän vilautellaan kuvaa vanhemmista lastensa orjina ja kuullaan nuhaiselta kuulostavan kertojaäänen horinoita, mutta tekstien puutteessa tuostakaan ei saa juuri selkoa. Ilmeisesti Terayama on kuitenkin tarkoittanut lasten hallitseman absurdin maailman jonkinlaiseksi kriittiseksi kuvaksi aikansa japanilaisesta yhteiskunnasta.

Kuka tahansa järjellinen olisi jo lopettanut tämän pelleilyn katsomisen ennen puoliväliä, mutta päätin itse kärsiä suosiolla voidakseni ainakin kehua nähneeni tämän harvinaisuuden kokonaisuudessaan edes kerran elämäni aikana. Oikeastaan Emperor Tomato Ketchupin huonon maineen ymmärtämiseksi pitääkin nähdä keskivaiheilla tuleva parisenkymmentä minuuttia pitkä pätkä, jossa aletaan käsitellä seksuaalisia juttuja. Totuushan kuuluu, että tätä syytettiin aikoinaan lapsipornosta, mutta todellisuudessa kaikenlainen perverssiys jää (ehkä onneksi) lähinnä epämääräisen vihjailevan kieriskelyn ja tissittelyn asteelle menemättä varsinaisesti sen viimeisen rajan yli missään vaiheessa. Ehkä jotain aiheesta kertoo, että tätä ylipäänsä on nykyäänkin mahdollista katsoa ja hankkia omaksi ihan laillisesti myös länsimaissa. Olen oikeasti nähnyt pahempaa monissa parempimaineisissakin leffoissa.
Ei siitä kuitenkaan yhtään mihinkään pääse, että olo on vähintäänkin pettynyt, kuin olisi joutunut pahemman kerran huijatuksi. Emperor Tomato Ketchup on ehta nollatason farssimainen oksennus, jossa ei oikeasti ole kovinkaan paljoa kunnollista sisältöä mistään väitetystä shokeeraavuudesta nyt puhumattakaan. Itse odotin tästä kaiken kohun ja juonireferaattien perusteella jotain Sodoman 120 päivää -tyylistä sikailua tai Kannibaalien polttouhrit -henkistä röyhkeää eksploitaatiota, mutta sainkin ehdan Kummeli-tasoisen "taideleffan", joka käy kämäisyydessään varmaan jo jonkinlaisesta tahattoman itseironisesta genren parodiastakin.

Jos minulta kysytte, suurin syy Emperor Tomato Ketchupin rajulle lyhentämiselle on yhtä hyvin voinut olla koko katselmuksen täydellinen kuppaisuus, jonka vuoksi tätä täyspitkää ohjaajan versiotakaan ei voi suositella edes kovimmille hifistelijöille. Jos Terayaman uran pohjanoteeraus nyt on kuitenkin joskus nähtävä muodossa tai toisessa, suosittelen ennemmin sitä parikymmenminuuttista lyhennelmää. Vähemmän tätä kuonaa on vain parempi.


Arvio: 1/5

EDIT. Katsoin arvostelun jäljiltä myös sen leikellyn version ja se osoittautuikin edellistä paremmaksi. Pelkästään jo syystä, että turhaa kestoa on suosiolla tiivistetty ja sanoma saatu selkeämmin kiteytettyä reiluun varttiin ilman kaikkea turhaa filleriä ja muuta sekoilua. 
Tykkäsin lyhäristä oikeasti huomattavasti enemmän.

Tässä selvästi irvaillaan Japanin länsimaistumiselle sekä maallistumiselle ja erilaisille keskenään tappeleville poliittisille liikkeille.
Arvio (lyhäri) : 4/5


TOMATO KECCHAPPU KOTEI, 1971 Japani
Ohjaus: 
Shûji Terayama 
Käsikirjoitus: 
Shûji Terayama
Näyttelijät: 
Goro Abashiri, Keiko Niitaka, Maya Kaba, Mitsufumi Hashimoto, Shiro Demaemochi, Tarô Apollo

lauantai 17. marraskuuta 2018

Presidentti (1919)


Vanhat tanskalaiset sukutarinat tietävät kertoa vanhan aristokraatin rakkaudesta tavalliseen maalaistyttöön, sekä onnettomasta avioliitosta joka rakastuneelle nuorukaiselle siitä seurasi. Myöhemmin samainen vanha isäntä vannotti poikaansa sukunsa linnain raunion äärellä olemaan toistamatta isänsä virhettä vaan naimaan veroisensa ylhäisönaisen. Sukunsa vesa kuitenkin erehtyy kihlautumaan nuoren maalaistyttösen kanssa vain jättääkseen tämän karvaasti oman onnensa nojaan isälleen antamansa lupauksen vuoksi.
Vuosien vieriessä moinen mitätön sivujuonne kuitenkin unohdetaan omia aikojaan ja nuoresta aristokraatista kasvaa yhteisönsä kunnioitettu jäsen. Erään kerran tuomarina toimivan miehen eteen tuodaan nuoren naisen tapaus, jossa rakastajansa hylkäämää maalaisnaista syytetään imeväisen lapsensa surmasta. Kuin kohtalon oikusta syytetty sattuu myös olemaan istuvan tuomarin avioton tytär tämän nuoruusvuosien kielletystä suhteesta.

Saattaa ehkä vaikuttaa vähän yllättävältä vedolta alkaa yhtäkkiä arvostella myös Carl Theodor Dreyerin tuotantoa kaiken muun ohella, mutta tanskalainen maestro on vuosien varrella vaikuttanut niin monen muun nimekkään tekijän tyyliin että muutamien myöhemmälle ajankohdalle suunnittelemieni maratonien suorittaminen käy todella vaikeaksi ilman näiden tärkeimpien esikuvien ja innoittajien perusteellista tuntemista. Viime vuosisadan pohjoismaisista elokuvaohjaajista Dreyer lieneekin kansainvälisesti vaikutusvaltaisimpia ja ihailluimpia itsensä Ingmar Bergmanin ohella, joten tällaisen perusteellisen läpileikkauksen tekeminen olikin itselleni vain ajan kysymys.
Presidentti sijoittuu vielä tulevan suurtekijän uran alkuvuosiin, jolloin tekniikka ei vielä ollut kehittynyt aivan perusasioita pitemmälle eikä ohjaajalla itselläänkään ollut vielä kovin kaksista kokemusta omasta leipätyöstään. Presidentti onkin vielä tässä vaiheessa kovin heppoinen esitys, jossa on hyvin vähän mitään muistettavaa ainesta. Kuvaus esimerkiksi on hyvin keskinkertaista ja mitäänsanomatonta, näyttelijät nykysilmään pahimmillaan melkoisen teatraalisia ja yliampuvia sekä tarinakin jää kaikessa melodramaattisuudessaan mieleen lähinnä D.W. Griffithin Suvaitsemattomuudesta lainatulla näppärällä takaumakikkailulla sekä tekijänsä näköisellä synkällä lopulla, joka taitaakin yksistään olla parasta mitä tällä elokuvalla on nykykatsojalle tarjota.

Siinä kai se sitten jo olikin. Presidentti on kaikessa yksinkertaisuudessan hyvin keskinkertainen ja unodettava draamaelokuva, joka ei varsinaisesti jää kovinkaan vahvasti tajuntaan pyörimään sen enempää positiivisessa kuin negatiivisessakaan mielessä. Dreyerin myöhempiä teoksia ajatellen tästä pystyi tosin jo löytämään muutamia miehen suosimia perusaiheita luokkaeroista ja naisten ahdingosta lähtien, mutta ne kaikkein olennaisimmat pointit kuitenkin antavat vielä tällä haavaa odottaa itseään.



Arvio: 2.5/5



PRAESIDENTEN, 1919 Tanska
Ohjaus: 
Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoitus: 
Carl Theodor Dreyer, Karl Emil Franzos
Näyttelijät: 
Axel Madsen, Betty Kirkebye, Carl Walther Meyer, Christian Engelstoft, Hallander Helleman, Halvard Hoff, Jacoba Jessen, Jon Iversen, Richard Christensen

perjantai 16. marraskuuta 2018

Nousu (1977)


En tiedä mikä elämää suurempi voima minua on viimeisen syksyn ajan ohjastanut, mutta olen jostain syystä pitkän aikaa löytänyt itseni katsomasta ja arvostelemasta tunnettujen naisohjaajien elokuvia. Ehkä kyseessä on sama mystinen intuitio, joka on samalla ohjannut minua katsomaan myös näitä neuvostoliittolaisia sotaelokuvia, mene ja tiedä. Hyvin alkanutta sarjaa sopii kuitenkin jatkaa tällä Larisa Šepitkon ravistelevalla ja puhuttelevalla pääteoksella, joka solahtaa mukavasti kumpaankin kategoriaan.
Mikäli ohjaajan nimi ei suoralta kädeltä sano mitään, niin Larisa Šepitkoa itseään pidetään yleisesti elokuvahistorian lahjakkaimpiin naisiin lukeutuvana tekijänä ja harmittavan geneerisesti nimettyä Nousua sota-ajan ihmiskuvauksena vähintään Roberto Rossellinin ja Masaki Kobayashin suurten töiden veroisena lajityyppinsä merkkiteoksena sekä yhtenä kautta aikain suurista neuvostoliittolaisista sotaelokuvista Arsenalin, Kurjet lentävätBalladi sotilaasta sekä Tule ja katson ohella noin yleensä.

Nousun tekoajankohdasta sopii huomata, ettei enää suinkaan liikuta suojasään kauden muodikkaan romantiikan ja runollisuuden aikakautta, jolloin sodan tragediasta itsestään puhuminen oli vielä sensaatiomaista ja uutta. 70-luvulla elettiin jo huomattavasti kyynisempää sekä raadollisempaa aikakautta ja Šepitkon elokuvan sota on myös sen mukaista: korutonta, rumaa, läpikotaisin romantisoimatonta ja ihmisyyden juuriaan myöten tuhoavaa kiirastulta. Tällä kertaa tapahtumatkin sijoittuvat kuvaavasti keskitalvelle kylmään helvettiin, Saksan valtaamaan Valko-Venäjään. Kaksi neuvostoliittolaista partisaania on etsimässä itselleen ruokaa, mutta kaksikko jää lopulta kiinni ja päätyy monen muun paikallisen tavoin uusien isäntiensä kidutuskammioihin kuulusteltavaksi.
Oikeastaan huomasin vasta tätä kirjoittaessani voivani periaatteessa spoilata koko elokuvan, sillä varsinainen juoni ei tässä ole niinkään olennainen vaan sykähdyttävän piinaavaa kokemus, joka selviää vain katsomalla itse elokuvan. Todellisuudessa varsinainen pähkinä tarjoillaankin katsojalle vasta päähenkilöiden päätyessä kuulusteltavaksi: seuraa Jeesusta ja Juudasta vastaava kristillinen allegoria henkien taistosta, jonka aikana käväistään läpi vähintään muutama tusinaa inhimillistä tunnetilaa, kuten kuolemanpelkoa, paniikkia, päättäväisyyttä, epätoivoa, toveruutta, uhrautuvaisuutta, rakkautta, petos, anteeksianto sekä tyyntä rohkeutta varman kuoleman edessä. Harva elokuva tuntuu oikeasti yhtä kouraisevan aidolta ja inhimilliseltä.

Näyttelijäkeskeinen elokuva ansaitsee luonnollisesti vielä erityiskehut pääosassa nähtäville Boris Plotnikoville ja Vladimir Gostjuhinille, joista etenkin jälkimmäisen tulkinta ristiriitojen repimästä traagisesta sotilaasta on taatusti tyylikkäimpiä ja kylmäävimpiä roolisuorituksia, joita olen eläessäni nähnyt. Viimeistään kohtauksessa, jossa miehet kohtaavat ensimmäisen kuulustelukierroksen jälkeen ja kyseinen sotilas aloittaa vuodatuksensa, tiedät katsovasi yhtä viime vuosisadan hienoimmista yksittäisistä näyttelijäsuorituksista.
Viimeisissä kuvissa Gostjuhinin tulkitsema sotilas nähdään vielä viimeisen kerran tähyilemässä avoimesta portista tuskainen ilme kasvoillaan kauas hyiseen ja kuolleeseen erämaahan. Mies sai lopulta vapautensa ja henkensä omantuntonsa sekä kunniansa kustannuksella, mutta elämä henkipattona Juudaksena jäisessä hornassa ei lopulta ole kohtalona juuri koiran kuolemaa kaksisempi.



Arvio: 5/5



VOSHOZDENIJE, 1977 Neuvostoliitto
Ohjaus: 
Larisa Šepitko
Käsikirjoitus: 
Juri Klepikov, Larisa Šepitko, Vasili Bykov
Näyttelijät: 
Anatoli Solonitsyn, Boris Plotnikov, Ljudmila Poljakova, Marija Vinogradova, Sergei Jakovlev, Vladimir Gostjuhin

tiistai 13. marraskuuta 2018

After Life (1998)


22 eri-ikäistä ja -taustaista hahmoa astuu vuorollaan sisään vanhaa koulua muistuttavaan, kirkkaan valon ympäröimään toimistorakennukseen. Yksi kerrallaan henkilöistä käy läpi sliipatun byrokraatin haastattelun, jossa kukin kertoo lyhyesti elämästään ja parhaista muistoistaan. Todellisuudessa kyseiset hahmot ovat kuolleet ja päätyneet varsin arkiselta vaikuttavaan tuonpuoleiseen limboon, jossa nämä saavat valita elämänsä kauneimmat hetket jatkaakseen myöhemmin taivaaseen elämään niitä uudestaan ja uudestaan ajasta ikuisuuteen.
Ah, sitä Hirokazu Kore-edaa! Ilmeisesti mies kyllästyi kerta kaikkiaan kriitikoiden loputtomiin Ozu-vertailuihin ja päätti suosiolla tehdä jotain todella erilaista ja repäisevää. Tällä kertaa kaikenlainen hiljainen tunnelmointi ja esteettinen tyylittely onkin sitten jäänyt suosiolla minimiin ja vastaavasti dialogi nostettu etusijalle. After Life koostuukin suurelta osalta kestostaan ihan kirjaimellisesti dokumentaarisella otteella yhdessä ainoassa hämyisässä huoneessa käydyistä käsikirjoituksettomista keskusteluista, joissa amatöörinäyttelijät kertovat pienistä ihanista asioista, jotka toivoisivat voivansa kokea uudestaan. Lopussa nämä muistot myös lavastetaan ja kuvataan osaksi elokuvaa. Vähä fiktio on sitten kirjoitettu edellisen päälle.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Kore-eda haastaa katsojan pohtimaan oman elämänsä ainutkertaisuutta ja sen pieniä ohimeneviä kauniita hetkiä oikeastaan tuputtamatta minkäänlaisia valmiita näkemyksiä tai helppoja vastauksia. Mutta oikeasti kyseessä on myös tarina luopumisesta, Kore-edan taivaaseenhan voi muistoistaan viedä mukanaan vain yhden loppujen kadotessa ikiajoiksi tyhjyyteen. Valinnan vaikeus koskettaa paitsi vainajia, myös valintaansa syystä tai toisesta jouduttaneita haastattelijoita, joilla niinikään löytyy menneisyydestään ihmisiä ja muistikuvia, joista nämä eivät välttämättä ole valmiita päästämään irti.
After Life on pahuksen vaikea elokuva arvostella, koska sen tyyli on niin pahuksen simppeli ettei siinä ole tarpeeksi mistä tarinoida tai analysoida. Ainakin tästä voi sanoa, että rankan dialogipainotteinen kerronta todennäköisesti pitkästyttää toiminnallisempaa ja visuaalisempaa otetta janoavia kuoliaaksi asti, mutta toisaalta antaa myös keskittymiskykyiselle mukavan tunnelmallisen ja ajatteluun haastavan erilaisen draamaelokuvan.

Henkilökohtaisesti olen aina ollut tällaisten dialogiin painottuvien teostan kohdalla kahden vaiheilla: parin vuoden takaista Fencesiä esimerkiksi enimmäkseen vieroksuin, mutta toisaalta edellistäkin tekstipainotteisempi Ilta Andrén kanssa lukeutuu edelleen henkilökohtaisiin suosikkielokuviini. After Life ei ainakaan toistaiseksi näkemäni perusteella edusta Kore-edan filmografiassakaan kaikkein leikkaavinta kärkeä eikä tästä kai riittäisi viemisiksi taivaaseenkaan, mutta ainakin itselleni tarinan pyörittelemät kysymykset sekä kuoleman ja tuonpuoleisen ympärille koottu tarina yksinään riittivät tekemään tästä keskivertoa mielenkiintoisemman tapauksen.
Kannattaa kuitenkin suhtautua tähänkin arvosteluun varauksella, sillä ainakin oman otantani perusteella After Life on monelle muulle Kore-edan töiden ihailijalle se kaikkein paras ja rakkain ohjaajan elokuvista.



Arvio: 4/5



WANDAFURU RAIFU, 1998 Japani
Ohjaus: 
Hirokazu Kore-eda
Käsikirjoitus: 
Hirokazu Kore-eda
Näyttelijät: 
Arata, Erika Oda, Kei Tani, Susumu Terajima, Takashi Naitô, Taketoshi Naitô

Shara (2003)


Naomi Kawase
n ura pitkien elokuvien parissa alkoi vähintäänkin loistavasti muutamia vuosia aiemmin ilmestyneellä Suzakulla, mutta äkkiäkös sekin hype alkoi hyytyä. Ohjaajan toista tuotosta, Fireflyta, en ole pystynyt toistaiseksi katsomaan kokonaan, joten siirrän sen arvostelua suosiolla tuonnemmaksi. Shara jatkaa joka tapauksessa kahden edellisen jalanjäljissä niin hyvässä kuin pahassakin: hyvässä sikäli, että kyseessä on jälleen mukavan intiimi, ohjaajan omaakin elämää sivuava perhedraama, mutta toisaalta ainakin omaan makuuni harmittava lisä hienon debyytin jälkeen alkaneelle hetkelliselle alenevalle trendille.
Ensimmäinen kohtaus kertookin periaatteessa kaiken olennaisen Kawasen kolmannen pitkän elokuvan tyylistä. Kyseessä nimittäin on yksi valtavan pitkä käsikameralla kuvattu otos, jossa kaksi pikkupoikaa juoksee pitkin Naran lähiöiden kapeita kujia kaupungin hälyn ja mekkalan pauhatessa taustalla. Yhtäkkiä toinen pojista katoaa selittämättömästi jälkiä jättämättä.

Vuosia myöhemmin pojan perhe elää yhä kohtalokkaan päivän muistoja uudestaan ja uudestaan. Kaupunki valmistautuu tulevaan Shara-juhlaan, jäljelle jäänyt pojista on maalannut kuvan veljestään osana koulunsa taideprojektia. Pojan paras ystävä on tyttö, jonka perheenjäsen niinikään katosi muinoin jättäen jälkeensä vain puiset sandaalinsa. Tragedia ja muistot yhdistävätkin läheisesti kaksi hyvin erilaista perhettä.
Jos Kawasen elokuvan ensimmäinen kohtaus kuvasi traagista katoamista ja todennäköistä kuolemaa, on viimeinen tunnelmaltaan huomattavasti iloisempi, katsojan todistaessa syntymää, elämän ihmettä tarinan päähenkilöiden sekä näiden perheiden ja ystävien seurassa. Yksi tyhjä aukko elokuvan henkilöhahmojen elämässä on vihdoin täyttynyt. Menneiden ja nykyisten sukupolvien välinen sopusointu, ihmisen suhde luontoon, kuolema ja elämä, perhe, yhteisö ja kotikaupunki... kaikki ohjaajan suosikkiteemat kristallisoituvat viimeistäänkin lopputekstien alkaessa ilmestyä yläilmoista kuvatun kaupunkikuvan ylle, ympyrä sulkeutuu.

Tarina ja hienot näyttelijät (mm. ohjaaja itse näkyvässä roolissa) taitavatkin tällä kertaa olla vahvimpia osa-alueita yhdessä jo aiemmin hehkutetun hienon äänimaailman lisäksi, mutta kuvaustyyli jätti ainakin allekirjoittaneen tällä kertaa pahasti kylmäksi. Siinä missä normaalisti kamera on keskivertoelokuvissa pyritty pitämään mahdollisimman huomaamattomana ja neutraalina, on tässä lähdetty ihan suosiolla kuvaamaan kaikkea mahdollisimman läheltä ja viemään katsoja aina tapahtumien keskipisteeseen. Käytännössä tämä tarkoittaa kuvaajan loputonta vaeltelua kohtauksesta toiseen sekä kameran realistista tärinää ja heilumista, joita en ainakaan henkilökohtaisesti ole ikinä oppinut tällaisissa leffoissa sietämään.
Ei siitä kuitenkaan sen enempää. Ei Sharaa varmaan joka makuun ole suunniteltukaan, mutta mikäli dokumentaarisesta kuvaustyylistä vain pääsee yli, tästä voi kaiketi saada pätevämmänkin katseluelämyksen - etenkin jos ohjaajan muu tuotanto sattuu olemaan erityisen sydäntä lähellä. Itse en kuitenkaan selvästi vielä ollut henkisesti tähän valmis.



Arvio: 3/5



SHARASOJU, 2003 Japani
Ohjaus: 
Naomi Kawase
Käsikirjoitus: 
Naomi Kawase
Näyttelijät: 
Kanako Higuchi, Katsuhisa Namase, Kohei Fukungaga, Naomi Kawase, Yuka Hyyoudo, Yûko Den

lauantai 10. marraskuuta 2018

Throw Away Your Books, Rally in the Streets (1971)


Ensimmäinen kohtaus Rally in the Streetsissä esittelee meille nimettömän päähenkilön, joka kertoo kameralle mälsästä elämästään. Nuoren miehen isoäiti on vanha myymälävaras, sisko miehiä vihaava ilotyttö ja isä hullu sotarikollinen, jolla on vielä kaiken lisäksi kieroutunut suhde perheen lemmikkikaniiniin. Nimettömän nuoren kapinallisen elämä on kamalan mälsää ja moderni Japanikin ikävä paikka elää, mutta sankarimme on päättänyt vihdoin nousta ja saavuttaa elämässään jotain perheensä ikiaikaisia perinteitä suurempaa. Matkan varrella olisi tarkoitus samalla päästä myös poikuudesta.
Elokuvan yksinkertainen ja selkeä sanallinen kuvaileminen on taito, jota ei oikeasti tule erikseen miettineeksi muutoin kuin tällaisten todella hankalien ja vaikeaselkoisten taideteosten kohdalla. Throw Away Your Books, Rally in the Streets oli monialataiteilija Shûji Terayaman vauhdikas debyyttiohjaus, 70-luvun alun radikaalia vallankumouksellista psykedeelistä meininkiä henkivä kokeellinen alakulttuurimanifesti, joka ohjaajan itsensä mukaan on metafora Japanin sodanjälkeisestä maallistumisesta. Kokeelliseen henkeen tässäkään ei käytännössä ole mitään erityistä järjellä ymmärrettävää juonta keskushenkilöitä ja satunnaisia pätkiä lukuun ottamatta, leikkaus hoituu tajunnanvirtametodilla ja moni kohtaus on kuvattu kirkkaan värikkään filtterin läpi. Kyseessä on vielä metaelokuva, joka tietää itse olevansa fiktiota ja rikkoo neljättä seinää tuon tuostakin.

Mutta edellinen ei oikeasti kosketa tikullakaan Terayaman elokuvan varsinaista antia ja sisältöä. Oman tulkintani mukaan kyseessä on jonkinlainen angstinen nuoruuskuvaus, jossa kaikenlaiset perinteiset normit ja elokuvakerronnan kirjoittamattomat säännöt pannaan tarkoituksella yksi kerrallaan komeasti silpuksi. Yhdessä kohtaa esimerkiksi nähdään häröilevää nuorisoa kadulla jättimäisen peniksen muotoisen nyrkkeilysäkin kanssa, toisessa nuoriso on leikannut pahvista poliitikkojen päitä ja tehnyt niistä itselleen naamareita. Vähän myöhemmin joukko hulluja yläosattomia naisia jahtaa koulupoikaa imemään näiden nännejä. Koko komeuden "kruunaa" mahdollisesti elokuvahistorian ensimmäinen joukkoraiskaus, jota ohjaajan puolustukseksi ei kuitenkaan sympata ollenkaan ja joka jääkin lähinnä viittauksen tasolle.
Ennen kuin moraalinvartijat ja kukkahatut nousevat taas haudoistaan, todettakoon näin erikseen ettei Throw Away Your Books ole räävittömyydestään huolimatta mikään pornoelokuva. Vanhaan aikaan seksi ja seksuaalisuus eri muotoineen ja kuvauksineen olivat valtavan isoja tabuja ja niiden rikkomiseen on jo pelkästään siksi tässä omistettu näinkin paljon huomiota.

Näitä yksittäisiä hämmentäviä kohtauksia voisi kuitenkin alkaa ladella vaikka kuinka paljon, mutta siinä sivussa tulisi vain spoilattua koko elokuva. Sanonpa vaan, että toista yhtä anarkistista, hävyttömän kierolla tavalla hauskaa ja kekseliästä nuoruuskuvausta en muista nähneeni sitten Věra ChytilováTuhatkaunokkien. Jos Terayaman omien kirjallisten tuotostensa pohjalta tuottama perverssi vallankumouksellinen hulluttelu jotenkin edellisestä aivan erityisellä tavalla edukseen kuitenkin eroaa niin tyylikkäällä, aikansa underground-henkeä huokuvalla taiderock-soundtrackillään, joka on kuulemisen arvoinen jo itsessään.
Haluattekos tietää jotain tosi kummallista? Länsimaissa tällaisen avoimesti jokaiselle liikenevälle taholle estottomasti provosoivan ja omasta hulluudestaan kaiken ilon irti ottavan teoksen luulisi joutuvan nopeasti sivistyneempien tahojen sylkykupiksi, mutta Japanissa tämä sai jopa kriitikoiden kehut osakseen. Itse asiassa Japanin suurin ja vaikutusvaltaisin elokuvalehti Kinema Junpo jopa valitsi Throw Away Your Booksin kyseisen vuoden kymmenen parhaan elokuvan joukkoon. Terayamaa itseään kriitikoiden kehut innostivat vain kokeilemaan rajojaan entisestään jopa kotimaassaan kohutun ja pahamaineisen Emperor Tomato Ketchupin muodossa, mutta siitä lisää joskus myöhemmin. Ehkä.



Arvio: 4/5



SHO O SETUYO MACHI E DEYOU, 1971 Japani
Ohjaus: 
Shûji Terayama
Käsikirjoitus: 
Shûji Terayama
Näyttelijät: 
Akihiro Miwa, Fudeko Tanaka, Hideaki Sasaki, Keiko Niitaka, Maki Asakawa, Masahiro Saito, Sei Hiraizumi, Yukiko Kobayashi