keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Hakkerit (1995)


Taisin jossain aiemmassa arvostelussani joskus mainita kyberpunk-villityksen menneen muodista jo 80-luvulla. Olin väärässä. Todellisuudessa ysärillä homma vasta kunnolla tulikin muotiin. Miettikää vaikka jotain ysärillä julkaistuja System Shockeja, Deus Exiä tai suunnilleen kaikkia siihen aikaan julkaistuja scifi-mangoja tai vaikka Highlander II - paluuta. Pelkästään vuoden -95 sisällä julkaistiin neljä klassista genren leffaa, joista kolme kuuluisinta taitavat olla Ghost in the Shell, Strange Days ja jo aiemmin arvostelemani Johnny Mnemonic - kuoleman kuriiri. Neljäs ja ehkä näistä vähiten tunnettu taitaa olla tämä piskuinen ”hacksploitaatio”, jonka tekoaikaan mainstream-yleisö ei vielä internetistä tai hakkereista tiennytkään.
Hakkerit on klassisesta kyberpunkista ammentava tarina hakkerijengistä, joka lavastetaan syylliseksi astetta isompaan kupruun. Tarinan päähenkilö on hakkeri nimeltä Dade Murphy - ihmelapsi, joka onnistui murtautumaan 11-vuotiaana Wall Streetin tietokantoihin ja oli siinä sivussa aiheuttaa kokonaisen pörssiromahduksen. Varsinaisen tarinan aikaan mystisestä suurelle yleisölle nimettömästä lapsihakkerista on tullut alansa kuuluisuus. Tarinan alussa 18-vuotias Dade on juuri muuttanut New Yorkiin äitinsä kanssa ja aloittanut uudessa astetta rappioituneemmassa koulussa, jossa ihmehakkeri myös päätyy jo aikaisemmin mainittuun jengiin ja uusiin ongelmiin.

Tämä elokuva on henkeen ja vereen täyttä ysäriä. En ole itse mikään ihmeempi ysärifani, mutta Hakkerit taltioi mielestäni sen ajan teinimaailman hengen ja tunnelman täydellisesti. Mitä muuta ysärillä olikaan kuin persiilleen meikattuja ja räikeisiin muotirääsyihin pukeutuneita takkutukkaisia, kannabista pössytteleviä, pahoja korporaatioita ja salaliittoja vastaan elektronisen musiikin jytkeessä kamppailevia teinikapinallisia. Tietysti tässä vilahtaa paljon välähdyksiä kaikenlaisista ysäribändeista ja villityksistä erilaisiin tietokonemalleihin ja jopa prototyyppiasteella oleviin playstation-peleihin. Tähän päälle teinirooleissa nähdään vielä paljon nykyään tunnettuja näyttelijöitä Angelina Joliesta ja ikiärsyttävästä Matthew Lillardista lähtien.
Vaikka tämä ei ehkä ole kaikkein realistisin kuvaus sen aikaisen hakkeriyhteisön puuhailuista tai hienommasta tietotekniikasta, on kuitenkin pakko arvostaa tekijöiden panostusta pienempiinkin yksityiskohtiin. Tämän tekijät tiettävästi haastattelivat oikeita hakkereita ja tutkivat valtavat määrät aihetta käsittelevää kirjallisuutta pelkästään tätä varten ja monessa kohtaa panostus myös näkyy. Tarkkasilmäisempi löytää tästä helposti pieniä viitteitä oikeasti sattuneisiin hakkeritapauksiin, tietotekniikan kehityksen keskeisiin henkilöihin ja tunnetumpiin tieteistarinoihin. Penn Jillette tekee esimerkiksi pienen roolin Hal-nimisenä hakkerina, hakkerit yrittävät murtaa kyberpunk-kirjailija William Gibsonin mukaan nimetyn tietokoneen ja välillä seikkaillaan nätin värikkäässä kyberavaruudessa – jossa ei muuten ole käytetty laisinkaan cgi:tä! Elokuvan rappeutunut maailma taas on selvästi saanut vaikutteita Akirasta.

Mitenkään täydellinen elokuva Hakkerit ei suinkaan ole, ei lähellekään. Jos Hakkerien tarinaan ja sen kerrontaan olisi panostettu edes puolet sen taustalla pilkisteleviin pieniin yksityiskohtiin verrattuna tämä voisi olla kovakin klassikko. Nyt sinne tänne poukkoileva juoni pysyy vain vaivoin kasassa koko kestonsa ajan vähän latteahkojen ja epätasaisesti näyteltyjen hahmojen vaellellessa paikasta toiseen ja päästäen suustaan toinen toistaan höpsömpiä juttuja. Monessa kohtaa kun jotain jännittävää vihdoin tapahtuu, koko juttu paljastuukin pelkäksi uneksi. Yhdessä vaiheessa en ollut enää edes varma onko kyseessä uni, flashback vai tarinan nykyhetkessä tapahtuva juttu.
En menisi suin surminkaan sanomaan Hakkereita teknisesti kauhean onnistuneeksi tai hyväksi elokuvaksi, mutta kyllä tässä on vaan ”sitä jotain” kulttihenkeä, joka nostaa tämän arvoa omissa silmissäni roimasti. Hakkerit on kyberpunk-leffana vähän samanlainen uniikki kummajainen kuin Max Headroom vajaan vuosikymmentä aiemmin; kumpikin harvoja alagenren leffoja, jotka eivät yritä ollenkaan apinoida Blade Runneria tai ensimmäistä Terminaattoria vaan yrittävät tuoda hommaan oikeasti uusia näkökulmia. Tällainen kekseliäisyys pitää avokätisesti palkitseman vaikkei toteutus täysin nappiin osukaan.

HACKERS, 1995 USA
Tuotanto:
Ohjaus:
Iain Softley
Käsikirjoitus: Rafael Moreu
Näyttelijät: 
Angelina Jolie, Fisher Stevens, Jesse Bradford, Jonny Lee Miller, Laurence Mason, Matthew Lillard, Renoly Santiago

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Pyörä (1923)


Huomasin juuri arvostelleeni kuin varkain kaksi kolmesta Abel Gancen mykän ajan klassikkoelokuvasta, joten minkäänlaista kelvollista tekosyytä tämän kolmannen suuren arvostelematta jättämiseen ei ainakaan itselleni enää taida mieleen juolahtaa. Megalomaanisen gallialaisen mestarin muiden suurtöiden tapaan tälläkin on alunperin ollut mittaa lähemmäs kymmenen tuntia ja osittain kadonneena ja tuhoutuneenakin viisi, joten en taida tähän hätään joutaa enää tätä uusiksi katsella vaan tyydyn arvostelemaan tämän lähinnä reilun vuoden takaisen edellisen katselukerran perusteella.
La Roue eli ”Pyörä” on oikea ylistyslaulu melodraamalle ja käsistä karanneelle ranskalaiselle suuruudenhulluudelle. Tarinan päähenkilö on vanhan ratapihan läheisyydessä poikansa kanssa asustava Sisif, joka adoptoi elokuvan alussa suuressa junaonnettomuudessa orpoutuneen tyttölapsen. Koska kyseessä on ranskalainen elokuva, sekä isä että poika rakastuvat myöhemmin ottolapsena kasvaneeseen nuoreen naiseen ja siitäkös sikiääkin ongelma poikineen. Kaikista suurin on rakkaus ja sitä rataa.

Olen joskus lukenut vaatimattomuuden ja koruttomuuden olevan enemmän pohjoisen luterilaisten suosima piirre siinä missä katolisissa maissa hommat vedetään mahdollisisimman isosti ja överiksi. En tiedä miten oikeassa tuo edellinen on, mutta La Roue tuntuisi massiivisuudessaan jonkinlaiselta osuvalta elokuvalliselta vastineelta etelän mahtaville katedraaleille. Minä syytän! tapaan tässä ei käytännössä ole lavastettu yhtään mitään vaan kaikki mahdollinen massiivisista ratapihoista ja jättimäisistä junista lähtien on aitoa kamaa. Viimeiset pari tuntia mennään vielä Alppien henkeäsalpaavien eeppisten vuonojen, railojen ja lumisten huippujen maisemissa ja kannellaan ristiä olalla kuin Jeesus konsanaan.
Aivan oma huikea lukunsa elokuvan luovassa hulluudessa on Gancen perinteinen tapa kikkailla kaikenlaisten leikkausten ja kuvaus- ja valaisutekniikoiden kanssa niin että heikompaa hirvittää. Oma suosikkini kikkakohtauksista on kohtaus, jossa Sisif on kuljettamassa ottolastaan uuden sulhasen luo ja junamatkan verran nähdään oikein roppakaupalla gancemaisia nopeita sekunnin murto-osan kestäviä ihmeleikkauksia ja muuta kikkaa. Tiettävästi tämän kohtauksen leikkauskokeilut toimivat inspiraationa Sergei Eisensteinille ja muille neukkuohjaajille.

Harmittavampi puoli kaikessa tämän elokuvan näyttävässä kikkailussa on, että se varastaa helposti kaiken huomion tarinasta ja hahmoista, muttei ole tarpeeksi överiksi vedettyä, jotta se riittäisi yksinään kannattelemaan tuntikausia kestävää elokuvanjärkälettä. Loppua kohden alkaa kohtauksien välistä tuntikausien edestä puuttuva materiaalikin selvästi paistaa läpi etenkin tarinan häijysti nauravalla pahalla roiston (kyllä, tässä on sellainenkin!) osalta, jolla ei meidän päiviimme selvinneessä vajaassa versiossa ole käytännössä minkäänlaista historiaa tai erityistä motiivia.
La Roue on massiivinen, suuri ja raskas elokuva, eikä tarinan itsensä loputtomalta tuntuva simppelin lineaarinen rakenne tee katsomisesta varsinaisesti yhtään sen kevyempää. Verrattuna esimerkiksi samoissa mitoissa liikkuvaan Erich von Stroheimin Ahneuteen tai vaikka Abel Gancen itsensä kuusituntiseen Napoleoniin tämän tarina tuntui puksuttavan tasaisen tylsällä tahdilla eteenpäin pysähtymättä hetkeksikään paikalleen esittelemään tarkemmin tarinan hahmoja tai maailmaa ja hengittämään. Melkein viisi tuntia pitkän elokuvan katseleminen alkaa kahdesta edellisestä poiketen tuntumaan nopeastin melkoiselta urheilusuoritukselta. Suositeltavin tapa katsoa tällainen elokuva taitaakin olla lähinnä pienissä pätkissä ja useammalle päivälle jaettuna.

La Roue oli ilmestyessään taatusti vallankumouksellinen ja ainakin kahdeksan ja kymmenen tunnin välillä liikkuvan alkuperäiskestonsa perusteella myös megalomaanisin siihenastisista elokuvista, mutta harmittavasti täydellistä originaalia ei enää meidän aikanamme ole sellaisenaan olemassa. Ei tämä viisituntinenkaan osissa katsottuna mitenkään huono ole, mutta puuttuva materiaali latistaa elokuvan jälkimmäistä puolikasta siinä määrin, että tältä on pakosti yksi tähti pakko nipistää. Jos ei muuta, niin kyllä tämä nyt pitää katsoa ihan jo elokuvahistoriallisistakin syistä. Hulluja nuo gallialaiset.


Arvio: 4.5/5

LA ROUE, 1923 Ranska
Tuotanto: Abel Gance
Ohjaus: Abel Gance
Käsikirjoitus: Abel Gance
Näyttelijät: 
Gabriel de Gravone, Georges Térof, Gil Clary, Ivy Close, Max Maxudian, Pierre Magnier, Séverin-Mars

Johnny Mnemonic - kuoleman kuriiri (1995)


Johnny Mnemonic on jälleen niitä sellaisia elokuvia, joista tuntuu liikkuvan varmaan tusinan verran erilaisia maahantuojan ja ohjaajan leikkaamia versioita, joista ei taida olla olemassakaan yhtä ainutta vakiintunutta näkemystä. Tietääkseni Suomessa on julkaistu lähinnä puolitoistatuntinen lyhennetty ”mainstream-versio”, josta on leikattu suosiolla turhaa läskiä ja hitaampia kohtauksia pois. Itse katsomani Aasiassa julkaistu lähemmäs parituntinen versio on tiettävästi lähempänä originaalia ohjaajan näkemystä. Oleellisina eroina näiden versioiden välillä taitaa olla aasialaisten hahmojen rooli tarinassa, väkivallan määrä ja soundtrack.
Mikäli on sattunut näkemään tai kokemaan ainuttakaan kyberpunk-elämystä, tietää käytännössä tämänkin elokuvan tarinan maailman ja perusasetelman: korporaatiot hallitsevat maailmaa, kadut ovat roskaa väärällään ja futuristinen teknologia on tässäkin alamaailman hallinnassa. Keanu Reeves esittää tässä arkaluontoista dataa aivoissaan kuskaavaa kuriiria, joka joutuu keikallaan erilaisten korporaatiomiesten ja gangstereiden jahtaamaksi. Lopussa nähdään itse Dolph Lundgren tahattoman koomisena partajeesussalamurhaajana.

Tämän elokuvan genreksi on merkitty trilleri ja toiminta, mutta oikeasti tämä on niin tasapaksu ja tylsä, ettei tämä ole periaatteessa ole kumpaakaan. Yksi iso ongelma koko elokuvassa on kauhean keskinkertainen ja väritön käsikirjoitus, joka ei toimi se enempää jännittävänä tarinana kuin kehyksenäkään varsinaiselle jännitykselle tai toiminnalle. Suurimman osan ajasta köpötellään ja kävellään sinne tänne, jutellaan ja vähän paukutellaan toisinaan varsinaisen kunnollisen toiminnan jäädessä lähes parituntisen leffan loppuminuuteille.
Yksi aivan omituinen kohta ja leikkaus jäi itselleni tässä vähän hampaankoloon. Lopussa Keanu tappelee yhtä ukkelia vastaan ja kärventää tämän jollain sähköhimmelillä. Pari kohtausta myöhemmin homma on ohi ja Keanu nuoleskelee naisnäyttelijää. Sitten kamera kääntyykin takaisin epäilyttävästi liikkuvaan kärventyneeseen ruumiisen. Hetken verran katsojalle vihjataan, että pahis olisikin elossa ja homma ei olekaan selvä, mutta sitten paljastuukin, että Keanun kaveri se siinä vain ruumista liikutteleekin ja koko kohtaus olikin pelkkää tarkoituksetonta feikkiä ja katsojan kiusaamista. Miten ja miksi tällainen turha kohtaus on päätynyt lopulliseen elokuvaan jäi ainakin itselleni täysin mysteeriksi. Mutta täysin turha ja ikävä se kuitenkin oli.

William Gibson oli yhteen aikaan länsimaisen kyberpunkin jumala ja tekijä numero uno vaikka oikeasti mies on tainnut urallaan tehdä vain muutaman todellisen merkkiteoksen ja valtavat määrät tällaista keskinkertaista ja unohdettavaa scifiä. Periaatteessa tässäkin löytyy kaikki sellaiset perinteiset miehen teoksille tutut tyylikeinot ja osaset, mutta ainakaan itse en päässyt maailmaan ja hahmoihin missään kohtaa kunnolla käsiksi vaan jäin jatkuvasti pyörittelemään päätäni ja pähkäilemään itsekseni hahmojen motivaatioita ja tarinan käänteitä – joita ei siis kumpaakaan yleensä kauheasti erikseen selitellä.
Gibsonilaisista peruskliseistä mainittakoon ainakin vinkeän rähjäinen, japanilaisten zaibatsujen hallitsema kyberpunk-maailma, jonka lavastuksesta ja puvustuksesta pidin ainakin itse kovasti. Tässä jakataan myös Gibsonin kirjoista tuttuun kyberavaruuteen ja tarinan sankarilla on naispuolinen aisapari, jotka kumpikin tunnetaan lähinnä etunimellä. Harmittavasti kyberavaruus-kohtauksissa nähtävät 90-luvun puolivälin värikkäät cgi-erikoistehosteet eivät paria ihan näppärää niksia lukuun ottamatta ole täysin kestäneet ajan hammasta. Lopussa nähtävä tekoäly on aivan satavarmasti viittaus Max Headroomin suutaan, johon William Gibson teki myös kässärin muutaman peruutetun jakson verran.

Johnny Mnemonic sijoittuu aikaan ennen Matrixia, jolloin Keanu Reeves ei vielä ollut täysin kypsynyt nykyiseen ilmeettömään ja eleettömään toimintamiesrooliinsa, toisinaan miehen näyttely ja naamanvääntely pistää tässä väkisinkin hymyilyttämään. Vakavammista näyttelijöistä parhaan roolin vetää perinteiseen tapaan Takeshi Kitano pahana korporaatiomiehenä ja...
Hetkinen!
Takeshi Kitano… paha korporaatio… kyberpunk…
Aha!
Joko alatte ymmärtää miten mielikuvitukseton ja hengetön se Hollywoodin Ghost in the Shellin paskile oikeasti on? Valitsin tämän leffan täysin sokkona enkä todellakaan osannut odottaa löytäväni tästäkin sen rebootin pöllimiä ideoita. Jos keskinkertaisen Johnny Mnemonicin apinoiminen ei kerro nykyihmisen luovuuden täydellisestä konkurssista, niin mistä se sitten kertoo? Mutta tämä ei ole Ghost in the Shellin vaan Johnny Mnemonicin arvostelu, joten ei siitä sen enempää.

Johnny Mnemonic ei periaatteessa ole hirveän huono elokuva, ainoastaan pahuksen tylsä ja tympeän harmaa. Idea tässä on toki mitä mainioin, mutta pitkästyttävää käsistä olisi saanut hioa enemmän ja toimintaa suonut pitkäveteiseen elokuvaan enemmän ja paremmin. Vähän samanlaista ideaa kierrätti mielestäni paljon laadukkaammin Simon Ings kirjassaan Kuuma pää, joka voitti aikoinaan Tähtivaeltaja-palkinnonkin parhaana suomennettuna scifi-romaanina. Mikäli aihe kiinnostaa suosittelen lukemaan vaikkapa kyseisen romaanin tai William Gibsonin Neurovelhon, joka niinikään saa sukat pyörimään jalassa.

JOHNNY MNEMONIC, 1995 USA, Kanada
Tuotanto: Don Carmody
Ohjaus: Robert Longo
Käsikirjoitus: William Gibson
Näyttelijät: Keanu Reeves, Dolph Lundgren, Henry Rollins, Ice-T, Takeshi Kitano, Udo Kier 

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Minä syytän! (1919)


Jokin päivä sitten mietin itsekseni elokuvia, jotka parhaiten kuvaavat tekoaikansa ja -paikkansa yleistä mielenmaisemaa ja mieleeni tuli tämä Abel Gancen pasifistinen sotaelokuva vuodelta 1919. Ohjaaja kertoi eräässä haastattelussa elokuvan syntyneen turhautumisesta sotaan ja miljoonien ihmisten tarpeettomaan teurastukseen; kymmenestä lähimmästä ystävästään Gance menetti sodassa yhdeksän. Teatteri- ja elokuva-alalla ennen sotaa pätevöitynyt Gance päätyi itse rintamalle sotakuvaajaksi ja säästyi siten pahimmalta helvetiltä.
J’accuse on sikäli poikkeuksellinen sotaelokuva, ettei se sisällä kovinkaan paljoa erikseen lavastettuja sotakohtauksia vaan Gance kuvasi sotakuvaajan statustaan hyväksi käyttäen sotakohtaukset suoraan rintamalla ja aidoissa juoksuhaudoissa. Aitoja ruumiita ja irtojäseniä ei tässä sentään nähdä, mutta miljöö puvustuksineen ja taustalla pienissä sivuosissa vilahtavine sotilasekstroineen on todellista totta. Välissä nähdään myös oikeita rintamalta lähetettyjä kirjeitä, mikä lienee aikoinaan ollut monelle hyvinkin voimakas kokemus. Luvan rintamalla suoritettuihin kuvauksiin sekä valtion takaaman jättibudjettin Gance sai tarinan mukaan kertomalla tekevänsä isänmaallisen sotaelokuvan, mutta lopputuotoksen pasifistinen sanoma valkeni poliitikoille ja kenraaleille vasta ensi-illassa.

Elokuvan yksinkertainen tarina kertoo pienessä ranskalaisessa kyläsessä asuvista miehistä, jotka ovat rakastuneet samaan naiseen ja joutuvat sodan tiimellyksessä tasapainoilemaan henkilökohtaisen kaunan, isänmaallisuuden ja sotaveljeyden välillä. Tyyliltään tarina on lähempänä perinteistä romanttista melodraamaa kuin jotain tyypillistä sotapropagandaa; rooleissa nähdään paljon Pyörästä ja Napoleonista tuttuja kasvoja.
Abel Gancen myöhempien elokuvien perusongelma ja samalla suurin vahvuus on aina ollut ohjaajan taipumus suuruudenhulluun ja kunnianhimoiseen kikkailuun, joka yleensä hautaa tarinan hahmoineen täysin alleen. J’accusessa ei tällaisesta ole varsinaisesti vielä tietoakaan ja hahmot ovat siksi ohjaajansa elokuvaksi yllättävänkin vahvoja persoonallisuuksia. Kiinnostavia kokeiluja näkyy toki harvoissa kohdissa siellä täällä, mutta pääfokus on itse tarinassa. Tyylillisesti lähimpiä sukulaisia J’accuselle taitavat olla Fritz Langin Metropolista edeltäneet elokuvat, kuten Väsynyt kuolema ja Niebelungen laulu..

Tapa jolla elokuva kiteyttää ranskalaisten sodanjälkeisen yleisen mielipiteen näkyy mielestäni parhaiten J’accusen legendaarisessa loppukohtauksessa, jossa sodassa kuolleiden aaveet nousevat haudoistaan syyttämään eläviä. Tiettävästi kohtauksessa käytettiin ekstroina rintamalta lomalla olleita sotilaita, joista muutama viikko kuvausten jälkeen oli jo kuollut suurin osa. Sotilaiden joukosta pystyy bongaamaan elokuvan avustavana ohjaajana toimineen käsipuolen Blaise Cendrarsin, joka palveli sodassa Muukalaislegioonassa ennen haavoittumistaan.
Sodan jälkeen moni ranskalainen koki kokonaisen sukupolven tuhonneen sodan olleen täysin tarkoitukseton ja tulokseton; se alkoi ja loppui lähinnä poliitikkojen niin keskenään päätettyä ilman, että mikään oikeasti olisi muuttunut. Tästä pitkälle eteenpäin Ranskassa vallitsi voimakas pasifistinen ja sodanvastainen ilmapiiri, joka lopulta johti myöhemmin maan nopeaan antautumiseen Toisessa maailmansodassa. Stereotypia pasifistisesta antautuvasta ranskalaisesta elää vahvana edelleen.

J’accuse itsessään on omasta mielestäni juurikin niin hyvä ja tyylikäs elokuva kuin 20-lukua ja kaikkien mahdollisten taiteenalan perustekniikoiden keksimistä edeltäneeltä ajalta sopii vain odottaa. Ehkä tähän olisi voinut panna enemmän sotakohtauksia ja vastaavasti karsia pois turhaa melodraamaa aikaa viemästä, mutta muuten en isompaa valittamisen aihetta tästä oikeastaan keksi. Hyvä ja harmittavan unohdettu sotaleffa.



Arvio: 4/5

J'ACCUSE, 1919 Ranska
Tuotanto: Abel Gance
Ohjaus: Abel Gance
Käsikirjoitus: Abel Gance
Näyttelijät: 
Angèle Guys, Elizabeth Nizan, Maryse Dauvray, Maxime Desjardins, Pierre Danis, Romuald Joubé, Séverin-Mars

Ninja - Lohikäärmeen poika (1982)


Lohikäärmeen pojan ensimmäiset kuvat eivät oikeastaan voisi olla yhtään koomisempia: joukko ninjoja juoksee ja jumppaa hassun rytmikkäästi hupsun kasarisoundtrackin pauhatessa huolettomasti taustalla. Pelkästään ensimmäisten kymmenen minuutin perusteella tätä voisi helposti erehtyä luulemaan perinteiseksi camp-ninjailuksi, mutta oikeasti kyse taitaa lähinnä tekijöiden veitikkamaisesta huumorista. Ninja – Lohikäärmeen poika onkin pohjimmiltaan ninjailun ja kungfu-toiminnan humoristinen liitto eikä sitä missään kohtaa ole tarkoituskaan ottaa turhan vakavasti.
On tässä elokuvassa ihan juonikin. Japanilainen ninja matkaa Kiinaan kostaakseen isänsä murhaajalle ja astuu siinä sivussa yhden jos toisenkin ison kihon varpaille. Matkan varrella ninjasoturin tie risteää kiinalaisen kungfu-miehen kanssa ja kaksikon matka vie lopulta kohti viimeistä taistelua yhteistä vihollista vastaan. Tunnelmaa keventämässä entisestään ovat jackiechanmäinen koheltava sivuhahmo ja hilpeän puiset enkkudubit.
Tämä taitaa olla vähän nolo tunnustus, mutta itseäni yleensä nyppii tällaisissa itämaisissa martial arts -mättöleffoissa kaiken akrobatian ja kikkailun sekaan ynnätty melodraama, joka tuntuu kaiken hauskuuden ohella yleensä pelkältä tylsältä pakkopullalta. Eihän kukaan katso pornoakaan juonen takia! Lohikäärmeen pojassa lähes koko ensimmäinen tylsempi puolikas käytetään enimmäkseen hahmojen esittelyyn ja varsinaisen megamätön pohjustamiseen, mutta loppua kohden tasapainoilu näyttävän toiminnan ja rauhallisempien kohtausten välillä on erinomaisesti toteutettu, eikä tätä katsoessa pääse tulemaan toimintaähky samaan tapaan kuin liikaan akrobatiaan keskittyneessä Five Element Ninjasissa.

Mutta se toiminta… Ninja – Lohikäärmeen poika on viimeisen päälle tyylillä toteutettua martial arts -kultaa. Tässä ei ole vedetty kaikenlaista vaijerikikkailua ja ninjafantasiaa likimainkaan yhtä överiksi kuin Duel to the Deathissa vaan keskitytty enemmän perinteiseen erikoistehosteettomaan akrobatiaan, nätteihin koreografioihin ja tasokkaisiin näyttelijöihin. Turpaan annetaan nyrkkien lisäksi erilaisilla miekoilla, keihäillä ja parissa kohtaa jopa puujaloin! Kaikista elokuvan akrobaateista eniten omaan mieleeni oli ninjana heiluva Jackie Chanin kaveri Hiroyuki Sanada, joka ei parhaimmillaan jää ollenkaan jälkeen kungfu-miesten hektisestä menosta. Nykyään keski-ikää lähestyvä ninjamestari on erikoistunut samuraileffoihin.
Ninja - Lohikäärmeen poika sisältää kaikki sellaiset tyypilliset peruskliseet ja osaset, joita tällaiselta elokuvalta ylipäänsä voi ja kehtaakin yleensä odottaa: on koomisia sivuhahmoja, jumppaavia ninjoja, salaperäisiä kungfu-velhoja, hilpeällä tavalla kulahtanutta popimpaa AORrää ja minuuttikaupalla hyppyjä, potkuja ja turpiinvetoa ilman sen kummempia filosofointeja. Tämä kaikki vieläpä hekumallisen hyvin tehtynä. Surkuhupaisan camp-ninjailun ankarasti dominoimassa ninjagenressä Lohikäärmeen poika taitaa olla niitä harvempia ihan oikeasti onnistuneita tuotoksia.

LONG ZHI REN ZHE, 1982 Hongkong
Tuotanto:-
Ohjaus:
Corey Yuen
Näyttelijät: 
Conan Lee, Hiroyuki Sanada, Jang Lee Hwang, Po Tai

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Neukku Ninja (1988)


Mitä voi edes sanoa Neukku Ninjan kaltaisesta elokuvasta? Kyseessä ei nimestään huolimatta suinkaan ole neukkulainen vaan ruotsalais-tanskalaisin voimin tehty ninjailuhalpis vailla järjen häivää ja kadulta repäistyjen näyttelijöiden perusteella ilman kunnollista budjettia. Tällaisen elokuvan koko olemassaolo tuntuu niin uskomattomalta, ettei koko juttua pysty näin äkkiseltään ymmärtämään muutoin kuin jonkinlaisen väkevän skandinaavisen viikinkiperimän, perigermaanisen hullun nerouden ja kyynisen laskelmoivan ahneuden ainutlaatuisen kristallisoituneena ilmentymänä. Halvalla kyhätyt suoraan videolla julkaistut ninjaleffat olivat 80-luvulla parasta, joten pitihän sellainen sitten tehdä ankkalammikossakin. Suomalaiset ottakaa oppia.
Tarinantapainen kuuluu tässä siten, että selvästi feikeillä kalapuikkoviiksillä varustautunut herrasmies lähestyy tontulta näyttävää parrakasta, nykyisin valokuvaajana hääräävää entistä superagenttia nimeltä Mark Robinson ja pyytää tätä selvittämään tyttärensä outoa käytöstä. Selviää, että sinisilmäiset eurogangsterit ovat kidnapanneet mimmelin poikaystävän ja kiristävät tältä kalapuikkoviiksen firman ulkopoliittisa asiakirjoja. Tyttösen vanha tuttu nimeltä Phil Davids liittoutuu tontun kanssa gangstereita ja maailman huonoimpia one-linereita heittelevää herra Neukku Ninjaa vastaan. Tapahtumat sijoittuvat karkealla pohjoismaalaisella korostuksella puhuvien ihmisten asuttamaan Amerikkaan.

Neukku Ninja on äärimmäisen halvalla ja nopeasti kasaan kyhätty toimintarykäisy, joten tältä ei missään nimessä sovi odottaa minkäänlaista kovin hienostunutta tai loogista tarinankerrontaa. Koko elokuvan dialogi on kauttaaltaan niin puista ja näyttelijät järjestään niin pahvisia, että tämä on melkeinpä jo pelkästään niiden vuoksi tosi hauskaa seurattavaa. Sen lisäksi, että tämän henkilöhahmot tuntuvat äärimmäisen tyhmiltä ja vihjeettömiltä, itse tarinan toisiaan seuraavilla kohtauksilla ja yksittäisten kohtausten sisällöllä ei aina tunnu olevan kovinkaan paljoa tolkkua. Lopussa sankarimme esimerkiksi tekee syystä tai toisesta kömpelön jalkajousirynnäkön hampaisiin asti aseistautuneiden pahisten päämajaan vaikka edellisessä kohtauksessa ukolla oli vielä selvästi tuliaseet käytössä.
Kuten varmaan tällaiseltä elokuvalta sopii odottaakin, kaikki toimintakohtaukset ja koreografiat lukeutuvat järjestään huonoimpien kaltaistensa joukkoon ehkä koko taiteenlajin historiassa. Kömpelöin tappelija tuntuu olevan karvainen agentti itse, joka tuntuu vain vaivoin pysyvän nuorempiensa perässä ja saavan turpaansa tuon tuostakin. Sympaattinen karvaturpainen sankarimme ei varsinaisesti pääse pörhistelemään valkoisia rintakarvojaan moraalinkaan suhteen, sillä toimintavaihteelle menneessään mies teloittaa ja mukiloi niin pahiksia kuin tielle tulevia viattomia sivullisia ja työtään tekeviä vartijoitakin.
"You have a problem. You're going to die!"

Yksi hyvin olennainen juttu, johon tätä katsoessa tulee pakostikin kiinnittäneeksi huomiota jo alusta lähtien on koko roskan puvustus ja lavastus. Neukku ninjaa kuvatessa ei nimittäin ole taidettu nähdä liiemmin vaivaa kummankaan suhteen, vaan näyttelijät heiluvat kohtauksesta toiseen arkivaatteissaan ja lavastamattomissa yksityiskodeissa. Parrakkaalla pääsankarilla on useassa kohtaa yllään kunnon toimintamiestyyliin merimiesvillapaita ja halpa pilottitakki. Yhdessä kohtaa joulupukilta näyttävä ukkeli ottaa jakkunsa pois ja alta paljastuu himokas lentokoneiden kuvilla koristeltu t-paita. Jos ei muuta, niin toimii tämä ainakin kiintoisana kurkistuksena 80-luvun lopun kansanomaiseen tanskalaiseen sisustus- ja vaatemuotiin.
Aivan oma lukunsa elokuvassa on sen jatkuvasti ja lähes tauotta taustalla soiva syntikkamusiikki, johon uskoisin insipiraation tulleen Raaka-ArskaCommandon vastaavasta. Soundtrack saattaakin olla harvoja ihan oikeasti hyviä puolia koko elokuvassa. Harmi vain, että lähestulkoon jokaiseen kohtaukseen tuntuu valikoituneen täysin väärä kappale ja tunnelman kanssa on vähän miten sattuu. Yhdessä kohtaa Mark Robinson ja Phil Davids murtautuvat kalapuikkoviiksen firmaan ja taustalla voi kuulla täsmälleen saman ääniraidan, jota käytettiin myöhemmin Tomb Raider 2:n öljynporauslauttakentissä.
Tanskalaista kasarimuotia.

Neukku Ninjan hyväksi elokuvaksi kutsuminen on vähän kuin yrittäisi jakaa nollalla; jälkimmäistä on yritettykin sillä seurauksella, että tietokone syttyi palamaan. Neukku Ninja ei toisin sanoen ole hyvä tai edes keskinkertainen elokuva missään nimessä, mutta se on täydellisessä kädettömyydessän erittäin sympaattinen ja hauska kalkkuna, kuppaisuudessaan jotakuinkin samaa sarjaa jonkun The Roomin ja Troll 2:sen kanssa. Tätä voineekin täysin varauksetta suositella lähinnä kunnon roskan ja aivot narikkaan -meiningin ystäville - ja miksei toki kaikille muillekin tosininjoille.


Arvio: 3/5

RUSSIAN TERMINATOR, 1988 Tanska
Tuotanto: Mats Helge, Anders Nilsson
Ohjaus: Mats Helge, Anders Nilsson
Käsikirjoitus: Mats Helge, Anders Nilsson
Näyttelijät: 
Frederick Offrein, Harley Melin, Helena Michaelsen, Mats Hudden, Timothy Earle

Akira (1988)


Muistan aikoinaan mukulana kun sain ensimmäisen kerran luvan mennä yksin kaupungille. Luonnollisesti ensimmäisenä menin ostamaan sarjakuvia. Taskussa kuumottava parikymppinen meni yhden japanilaiselta kalskahtavan sarjakuvan parin ensimmäisen numeron ostamiseen. Heti ensimmäisistä sivuista lähtien kyseinen sarjakuva otti tukevan otteen palleista eikä päästänyt irti ennen kuin joka rivi ja ruutu oli tarkkaan luettu. Kun myöhemmin sain taas vähän lisää rahaa, kävin heti hakemassa loputkin, enkä todellakaan pettynyt. Kyseessä oli tietysti Katsuhiro OtomoAkira, joka oli aikoinaan järjestyksessä toinen suomennettu manga sekä henkilökohtainen suosikkisarjakuvani about ikinä.
Akiran tarina on tiettävästi saanut kipinänsä sarjakuvan tekoaikaan paljon puhutusta nuorison pahoinvoinnista ja järjestelmää vastaan kapinoivien prätkäjengien saapumisesta Japanin katukuvaan. Elokuvan tarina sijoittuu vuoteen 2019, Kolmannen maailmansodan ja ydinräjähdyksessä tuhoutuneen Tokion raunioista nousseeseen Neo-Tokioon, jossa armeija pitää yllä vähäistä kuria nuorison prätkäjengien ottaessa mittaa toisistaan loputtomissa jengi- ja huumesodissa. Erinäisten alun vaiheiden jälkeen Tetsuo, yksi pääjengiläisistä päätyy armeijan haltuun ja tällä todetaan olevan mahtavia psyykkisiä voimia. Samaan aikaan tuomiopäivän merkit leijuvat ilmassa; Tetsuo on päättänyt herättää mystisen Akiran jälleen henkiin ja ainoastaan jengin pomo Kaneda voi pysäyttää Tetsuon ja estää samalla uuden joukkotuhon.

Muistan lukeneeni aikoinaan jostain, että alkuperäissarjakuvan massiivisen pituuden vuoksi tästä pyrittiin leikkaamaan mahdollisimman paljon pois kaikenlaista turhaa selittelyä ja korvaamaan ensimmäinen panostamalla mahdollisimman yksityiskohtaiseen ja mukaansa imaisevaan visuaaliseen puoleen. Tässä piileekin mielestäni sekä elokuvan suurin Akilleen kantapää että sen suurin vahvuus.
Akira on ensinnäkin visuaalisesti taatusti parasta, mitä animelle on koskaan tapahtunut; tämä oli aikoinaan siihenastisen historian kallein anime-elokuva ja se näkyy kaikkialla. Heti alun vauhdikas takaa-ajo ja eeppisen pikkutarkan kaupunkikuvan vyörytys katsojan eteen tiputtaa leuan että pärisöö. Tavallaan hyvin ironista, että siinä missä Akiran sarjakuvaversio käytännössä loi koko japanilaisen kyberpunk-genren eeppisine kaupunkikuvineen ja prätkäjengeineen, niin elokuvaversio otti vastaavasti vaikutteita kyseisestä genrestä ja veti homman tarkoituksella vieläkin megalomaanisemmaksi ja ilman joraamista.

Alun ikimuistoinen prätkäkohtaus on toki vasta alkua toinen toistaan vauhdikkaampien ja näyttävämpien toimintakohtausten ja kamera-ajojen vyörylle. Lopussa tajunnanräjäyttävä spektaakkelimainen suuruudenhulluus viedään jo jonkun 2001: Avaruusseikkailun mittasuhteisiin ja ylikin. Tiedät elokuvan animaation olevan huikeaa viimeistään siinä vaiheessa kun Ralph Bakshikin jakaa siitä pätkiä facebookissa ja ylistää maastaa taivaaseen.
Ikävämpänä puolena tässä ei sitten todellakaan selitellä yhtään mitään. Jos on sattunut lukemaan sarjakuvan ennen elokuvan katsomista, saattaa tunnistaa muutamia tuttuja naamoja ja ideanpätkiä siellä täällä, mutta käytännössä kaikki taustalla vilahtavat oleellisemmatkin sivuhahmot jäävät parhaimmillaankin täysin vaille nimeä ja merkitystä. Joissain kohtauksissa sekunnin verran vilahtavilla kulttilaisilla ei esimerkiksi tässä ole mitään järkevää tekemistä, mutta sarjakuvassa kyseessä on erittäin olennainen yksityiskohta ja kulttijohtaja tärkeä hahmo.

Eniten itseäni alkuperäisen sarjakuvan fanina hämmensi aikoinaan ensimmäisellä katsomiskerralla, ettei tässä oikeasti edes nähdä itse Akiraa kuin pienen vilauksen verran aivan lopussa. Itse päätarinakin tässä on vajaa puolikas itse sarjakuvasta, jonka juoni periaatteessa alkaa vasta Akiran heräämisestä ja muuttuu siitä eteen päin tyylipuhtaaksi post-apokalyptiseksi Mad Maxiksi. En ole täysin varma, mutta elokuvan tekoaikaan sarjakuvaversio ei tainnut olla vielä läheskään valmis, joten ero versioiden välillä on oikeastaan ihan ymmärrettävä.
Jos dubbauksia ja musiikkeja lyhyesti lähtisi kommentoimaan, niin ensimmäiset etenkin englanniksi ovat suorastaan legendaarisen huonot ja töppäys onkin pyritty korjaamaan vuosien saatossa useampaankin kertaan. Musiikkipuoli on herätti itsessäni hiukan ristiriitaisemmat tuntemukset. Suurin osa elokuvan musiikista on persoonallista lyömäsoittimilla ja vähän erikoisilla vokaaleilla soitettua tykkiä tunnelmamusaa; alun prätkätaistelussa kuulostaa kuin lihava ukko tukehtuisi taustalla pullaan. Sitten on kohtauksia, joissa pitempään kestäneen hiljaisuuden rikkoo äänekäs ”DAAADAAADAADAAADAAAA!!!!!!!111111” ja korvissa on pitelemistä. Jälkimmäisiä kohtauksia on onneksi vain yksi, enimmillään kaksi.

Kansa varmaan mielellään kierittelisi minua tervassa ja höyhenissä sekä hirttäisi minut palleistani kun tämän sanon, mutta omasta mielestäni Akira on elokuvana jopa vähän yliarvostettu. Visuaalisestihan tämä on toki tyrmäävä, mutta sarjakuva nosti ainakin omissa silmissäni riman jo niin mahdottomiin sfääreihin, ettei tämä ainakaan tarinan puolesta voi millään ilveellä lähteä kilpailemaan sen kanssa. Jos en olisi niin fanaattinen alkuperäissarjakuvan fani ja lukenut sen moneen kertaan ennen tämän katsomista, olisin taatusti antanut elokuvaversiollekin viisi tähteä.
Hyviä teoksia kumpikin, mutta sarjakuva vie näistä kahdesta ainakin omissa silmässäni helposti voiton. Suosittelen kumpaakin täysin varauksetta ja lämpimästi.


Arvio: 4/5

AKIRA 1988, Japani
Tuotanto: Shunzo Kato, Ryohei Suzuki
Ohjaus: Katsohiro Otomo
Käsikirjoitus: Katsuhiro Otomo, Izo Hashimoto
Näyttelijät: 
Mami Koyama, Mitsuo Iwara, Nozomu Sasaki

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Max Headroom (1987)


Hyvät naiset ja herrat!
Saanko esitellä teille taatusti makeimman ja sympaattisimman kasarivillityksen, jota ei jostain syystä koskaan saatu meille Suomeen asti. Hahmon nimi on Max Headroom, oman aikansa omahyväisiä juppeja parodioiva änkyttävä ”tekoäly” ja kuvitteellinen talk show -isäntä, joka aloitti vuosikymmenen puolivälissä hahmon syntytarinan kertovan televisioelokuvan ja sitä seuranneen oman humoristisen shownsa parissa. Kuminaamainen kasarikasvo nousi ilmestyttyään välittömästi valtavaksi mediailmiöksi Atlantin molemmin puolin; hahmo alkoi esiintyä televisiosarjansa lisäksi myös musiikkivideoilla, mainoksissa ja vierailevana tähtenä muissa televisio-ohjelmissa. Viittauksia ilmiöön ja hahmoon voi löytää ainakin Paluu tulevaisuuteen -leffoista, System Shock -peleistä ja Adam Sandlerin Pixelsistä, jossa Max tekee pienen cameon.
Nyt arvostelussa oleva vuoden 1987 spinoff on hyvin erilainen sen alkuperäisen televisioelokuvan ja kepeän koomisen sarjan kanssa. Tämä sarja nimittäin on lähempänä tekoaikanaan trendikästä kyberpunkia kuin mitään jokamiehen heppoista komediaa. Jos tämän vaikutteita tarkemmin lähtisi erittelemään, sanoisin tämän olevan yhdistelmä kaikkia viime vuosisadan dystopiateoksia, Blade Runneria ja Tinttiä. Tässäkin seurataan siis korporaatioiden hallitsemaa raunioitunutta ja synkkää maailmaa, mutta replikanttien metsästyksen sijaan tässä seurataan sankaritoimittajan pyrkimyksiä paljastaa läpeensä korruptoituneen maailman epäkohtia.

Päähenkilö Max Headroomissa ei tällä kertaa siis ole kuminaama itse, vaan tämän alter ego Edison Carter, kanava 23:n tutkiva toimittaja, joka ensimmäisessä jaksossa joutuu pakomatkallaan onnettomuuteen ja vaipuu hetkellisesti koomaan. Tällä välin miehen tajunta ja muistot kopioidaan supertietokoneelle, joka generoi niiden pohjalta supertekoälyn nimeltä Max Headroom. Sankarimme apurina hääräävällä Maxilla on sarjassa poikkeuksellinen taito liikkua tietoverkkoja pitkin televisiosta ja tietokoneesta toiseen sekä kommunikoida muiden tekoälyjen kanssa. Yhdessä alkupään jaksossa Max murtaa supertietokoneen suojauksen lepertelemällä ja flirttailemalla.
Max Headroomin ehdoton vahvuus on sen kivenkova konsepti, joka avaa lähes rajattomat mahdollisuudet vaikka minkälaisille mielikuvituksellisille tarinoille. Lähes jokaisessa jaksossa tekijät ovat kehittäneet jonkin uuden idean tai uuden alakulttuurin, josta ideoitansa ammentaa. Perinteisten kyberterroristien, hakkereiden, karanneiden tekoälyjen ja korporaatioiden lisäksi tässä tärkeässä osassa ovat ns. blankot eli järjestelmää vastustavat ”näkymättömät” anarkistit, joista ei ole merkintöjä valtion tietokannoissa.

Blankoista näkyvin ja henkilökohtainen suosikkihahmoni sarjassa on vanhassa bussissa asuva irokeesipäinen Blank Reg, joka yleensä häärää Edisonin ja Maxin apuna. Genressä, joka käytännössä perustuu pelkkään Blade Runnerin loputtomaan apinoimiseen, Max Headroomin omintakeinen ja hauska konsepti on pienessä kliseisyydessäänkin raikahdus tuulahdus uutta ja tuoretta. Kitkerälle tietoverkkojen ja massamedian hallitsemalle maailmalle satirisoivalle ja mediakriittiselle kyberpunkille voisi olla tilausta ihan nykypäivänäkin.
Max Headroom tehtiin aikoinaan varsin pienellä budjetilla ja oli jo valmistuessaan vähän kulahtanut. Varsinaisista vähäisistä erikoistehosteista loistaa edelleen ajattoman hieno ja persoonallinen Max Headroomin hahmo, jonka tekemiseen ei todellisuudessa käytetty tietokoneita lähes ollenkaan. Todellisuudessa Max on vain kuminaamalla, piilolinsseillä ja erikoiskuidulla polygonimaiseksi maskeerattu Matt Frewer, jonka robottimainen änkytys saatiin aikaan yksinkertaisilla editointikikoilla. Hahmon osuudet kuvattiin green screenin edessä ja taustalle lisättiin Amigalla tehdyt kirkkaat vektorigrafiikat. Illuusio on hienosti tehty ja edelleen vakuuttavaa jälkeä.

Harmittavasti tämä sarja ei muutoin olekaan sitten kestänyt aikaa kauhean hyvin. Kuten sanoin, tämä oli jo tekohetkellään vähän halvahkoa tekoa, eikä oikeastaan yllä millään muotoa hienoa konseptiaan lukuun ottamatta nykypäivän tasolle. Nimekkäitä näyttelijöitä tässä ei ole ollenkaan ja etenkin alkupään jaksoissa keskikastinkin tekijöiden taso heittelee rajusti. Kuvan- ja äänenlaatu on tässä taattua kasaria eli nykymielessä sangen heikkolaatuista; taustalla monessa kohtaa vinkuva syntikkasoundrackin herättänee nykykatsojassa lähinnä hilpeyttä. Hymy leviää pakosti naamalle viimeistään siinä vaiheessa kun huomaa kaukaisen tulevaisuuden ihmisten käyttävän edelleen kuusnepoja ja Applen kasarimallistoa.
Henkilökohtaisesti en välitä vaikka tämä olisikin vähän päässyt kulahtamaan, sillä Max Headroom iski ainakin kulttiskifiä ja klassista kyberpunkia diggailevaan itseeni ja lujaa. Ainut isompi harmi tässä sarjassa omasta mielestäni on, että tätä tehtiin ainoastaan 14 jaksoa, joiden aikana keskeisten henkilöiden taustaa ei keretä kunnolla avaamaan eikä tarina saa kunnollista päätöstä. Max Headroomin hahmon valtavan suosion vuoksi tätä näytettiin televisiossa parhaaseen katseluaikaan Dallasin ja Miami Vicen kanssa, eikä tälle jostain syystä riittänyt katsojia jatkon varmistamiseen.

Tuskaa lisää entisestään tieto, että sarjan peruuttamisen vuoksi monta valmista käsikirjoitusta mm. George R.R. Martinilta ja William Gibsonilta jäi kokonaan filmaamatta. Edes sarjan jälkeen vuodelle 1988 suunniteltua kokopitkää elokuvaa ja sarjakuvaa ei koskaan tehty Hollywoodin suuren käsikirjoittajalakon vuoksi. Uusia sarjoja ei tämän jälkeen enää tehty, vaan Maxin hahmo jäi joksikin aikaa elämään omaa elämäänsä uusintojen siivittämänä kunnes pikkuhiljaa unohtui ja katosi yleisestä tietoisuudesta. Nykymaailman kansoille kuminaama Max Headroomin hahmo maneereineen taitaa olla tuttu lähinnä kaikista sen inspiroimista peleistä, elokuvista ja Jim Carreyn irvistelyistä.


MAX HEADROOM, 1987 Iso-Britannia, USA
Tuotanto: -
Ohjaus: 
Farhad Mann, Francis Delia, Thomas J. Wright, Tommy Lee Wallace
Käsikirjoitus: 
Adrian Hein, Arthur Sellers, Chris Ruppenthal, David Brown, James Crocker, Joe Gannon, Martin Pasko, Michael Cassutt, Rebecca Parr, Steve Roberts
Näyttelijät: 
Amanda Pays, Carol Mayo Jenkins, Chris Young, Gary Swanson, George Coe, Hank Garrett, Jeffrey Tambor, Jere Burns, Lee Wilkof, Matt Frewer, William Morgan Sheppard

Surf-natsien täytyy kuolla (1987)


Surffaavat natsit. Lue nuo kaksi sanaa vaikka itseksesi niin monta kertaa kuin haluat ja tiedät miksi kukaan ylipäänsä katsoo tällaista elokuvaa. Tässä ei ainakaan ulkoisesti todellakaan ole muuta myyvää kuin nuo kaksi sanaa elokuvan nimessä. Tai no, onhan tätä toki mainostettu ihan roskaviihdeteollisuuden ykköstykki Troman tuotoksenakin, mutta todellisuudessa firma toimi lähinnä tämän jakelijana ja varsinen lopputuote on aivan muun poppoon ja jonkun tuikituntemattoman nollatason tuotantoyhtiön tekosia. Hassuna triviatietona sanottakoon, että tämä on yksi niistä harvoista elokuvista, jotka kriitikkolegenda Roger Ebertkin jätti suosiolla kesken. Sieg fail.
Surf-natsien varsinainen tarina sijoittuu ainakin teoriassa vaihtoehtoiseen todellisuuteen ja suuren maanjäristyksen raunioittamaan Kaliforniaan, jonka anarkiaan vajonneet aurinkorannat ovat jääneet surffaavien natsien haltuun. Käytännössä koko elokuva koostuu lähinnä toisiinsa vain vaivoin liittyvistä kohtauksista, joissa välillä vähän vilautellaan väärinpäin piirreltyjä hakaristeja ja sekalaista takkupäisistä surffareista koottua arkistokuvaa. Rahtustakaan tämän kaksisempaa ideaa, muistettavia hahmoja tai mitään muutakaan ajatusta koko puolitoistatuntisessa elokuvassa ei ihan aikuisten oikeasti ole.


Miten voisinkaan kotoisalla rakkaan rajoittuneella suomen kielellämme kuvailla osuvimmin tämän elokuvan täydellistä tyhjyyttä ja tylsyyttä. Kuvitelkaa vaikka Baywatch ilman tissimalleja, David Hasselhoffia, juonta, dialogia, järkeä ja ilman minkäänlaista johdonmukaista kerrontaa. Korvatkaa sitten oikeat näyttelijät kadulta repäistyillä käkkäräpäisillä juipeilla ja kuvatkaa koko raina perunalla jossain kaatopaikan reunalla. Soundtrackiksi vielä puolen minuutin edestä kahdella sormella soitettua sietämätöntä syntikkaujellusta taustalle soimaan loputtomalla loopilla ja teillä on jotakuinkin kasassa juuri tällainen elokuvan irvikuva.
Kun voisi edes kehua tämän överiksi vedettyä väkivaltaa, splatteriä, gorea ja hupaisan huonoa toimintaa, mutta kun tässä ei oikeasti ole mainittavaa määrää mitään niistä. Itse asiassa en kokenut tätä missään kohtaa edes hauskaksi tai viihdyttäväksi edes aivot narikassa, sillä tässä ei ole edes sen vertaa kunnon idioottihuumoria tai örvellystä. Sekavan epämääräisen sohelluksen ja sähellyksen ja koohottomisen seuraaminen toimi parhaiten sangen tehokkaana, joskin tarpeettoman kivuliaana unilääkkeenä. Surf-natsien täytyy kuolla on niin unettavan tylsä ja vaaraton tuhnu, että sitä voisi hyvällä omallatunnolla tarjota vaikka päiväkotiin tai lapsiperheille levottomien pilttien lamautukseen.


Sanomattakin selvää, että Surf-natsien täytyy kuolla on täysin kelvoton elokuva, taatusti yksi huonoimmista koskaan. Tämä ei todellakaan ole huonoudessaan muuta kuin ainoastaan äärimmäisen pitkästyttävä ja puiseva töräys. Ei voi ymmärtää, mitä mahtoivat ajatella kun tämän tekivät. Tai ei, kylläpäs voi. Koko jutussa oli tarkoitus keksiä mahdollisimman pöljä nimi ja myydä lopputuote sitten sillä, olipa kyseessä hyvä elokuva eli ei. Nimi taitaakin olla ainut hyvä asia koko jutussa, muutenhan tätä ei varmaankaan kukaan muistaisikaan. Limboon tämä kyllä joutaisikin.



Arvio: 0/5


SURF NAZIS MUST DIE, 1987 USA
Tuotanto: Robert Tinnell
Ohjaus: Robert George
Käsikirjoitus: John Ayre
Näyttelijät: 
Barry Brenner, Bobbie Bresee, Dawne Ellison, Dawn Wildsmith, Gail Neely, Gene Mitchell, Joel Hile, Michael Sonye, Robert Harden, Tom Shell

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Ping Pong the Animation (2014)


Olen tainnut todeta tämän jo monen monituista kertaa, mutta sanotaanpa vielä kerran: Masaaki Yuasa on nero. Jok’ainut kyseisen kaverin tuottama sarja ja elokuva on järjestään ollut puhdasta kultaa aivan ensimmäisistä televisioproduktioista lähtien. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei taiteilija Yuasa saisi tehtyä huonoa elokuvaa tahi mielikuvituksetonta televisiosarjaa yrittämälläkään.

Ping Pong the Animation ei varsinaisesti riko miehen voittoputkea tälläkään kertaa vaan se päinvastoin jatkaa mestariteosten sarjaa vielä entisestään. Sarja perustuu meikäläisittäin Tekkonkinkreetin mangaversion luojana tunnetun Taiyo Matsumoton samannimiseen ylistettyyn ja ainakin toistaiseksi suomentamattomaan sarjakuvaan. Henkilökohtaisesti en ole alkuperäisteosta ainakaan vielä lukenut, mutta olen kuullut sen olevan vielä tätä sarjaakin parempi, mikä kertonee jotain sen nauttimasta arvostuksesta.
Länsimaisen ihmisen voi olla vähän vaikea ymmärtää, mutta kaukoidässä ”ping pong” eli pöytätennis on samanlaisen kansanurheilun asemassa kuin joku jääkiekko meillä. Nimestään huolimatta Ping Pong the Animation ei kuitenkaan ole suoranainen urheilukertomus pöytätenniksen hurmasta vaan kyseessä on ensisijaisesti muutaman nuoren kasvutarina ja psykologinen draama, jossa tarinan henkilöiden nuoruudessa keskeistä osaa kyseinen pallopeli näyttelee.
Pääkaksikko sarjassa opitaan tuntemaan lempinimillä Peco ja Smile. Pöytätennistä harrastava duo on tuntenut toisensa jo lapsuudesta lähtien. Polvivaivasta kärsivä Peco on kaksikosta äänekkäämpi ja vilkkaampi, mutta samalla myös lajissa lahjakkaampi osapuoli. Varautunut ja hiljainen Smile tunnetaan niinikään taitavana, joskin mestariksi liian intohimottomana ja sovinnaisena pelimiehenä. Sarjan tarina käytännössä kertoo näiden hahmojen aikuistumisesta, itsetunto-ongelmien voittamisesta ja pelin ympärillä pyörivistä sosiaalisista kuvioista. Luonnollisesti tässä ei ole kyse mistään hyvän ja pahan kohtaamisesta eikä lopussa ole mitään suurta ratkaisua.

Visuaalisesti tämä sarja ei oikeastaan voisi erota yhtään enempää Kaiban satukirjamaisesta ja The Tatami Galaxyn hyperkineettisen lennokkaasta tyylistä. Tällä kertaa Yuasa on taikonut sarjaan vähän rujon realistisen ja luonnosmaisen suttuisen animaation, joka todennäköisesti käännyttää perinteisempään animeen tottuneet jo ensikuvien jälkeen. Vähän pitemmälle katsovalle sarja tarjoaa tyrmäävän nättiä ja vauhdikasta sarjakuvamaista tyylittelyä sekä visuaalisesti ja dialogiltaan psykologisesti äärimmäisen pikkutarkkaa, turhaa saarnaamista ja selittelyä kaihtavaa kerrontaa, joka vaatiikin katsojaltaan keskivertoanimea enemmän tarkkaavaisuutta.
Suosikkikohtauksia sarjassa ovat luonnollisesti jännittävät ja tapahtumarikkaat ottelut, joita on kuvitettu runsaasti erilaisilla symboleilla ja mielikuvituksellisilla teemoilla. Sarjan puolivälissä esimerkiksi tutustutaan kivikovaan pelaajaan nimeltä Dragon, jonka matseja kuvitetaan lohikäärmeaiheilla; Pecon otteluita puolestaan visualisoidaan enkelillä ja kyyhkysellä. Musiikkina taustalla pauhaa parhaimmillaan vietävän energinen teknojytke, joka ainakin omasta mielestäni sopii muuhun kokonaisuuteen kuin nyrkki naamaan.

Mestarin on jälleen näyttänyt taitonsa. Ping Pong the Animation on taattua Masaaki Yuasaa: se on erittäin luova, ainutlaatuinen, hyvin kirjoitettu ja älykäs olematta tippaakaan teennäinen tai tekotaiteellinen. Itse asiassa tämä taitaa olla jo kasvutarinanakin sen verran bueno, ettei tälle taida löytyä hirveän montaa tyylillistä tai laadullista haastajaa edes vakavampien näyteltyjen elokuvien kaanonista. Animea tämä ei taida olla kuin lähinnä maantieteellisesti, joten genren kuluneimpiin kliseisiin kyllästyneenkin luulisi pystyvän tämän vaivatta katsomaan. Sarjakuva sitten kyytipojiksi.


Arvio: 5/5

PING PONG THE ANIMATION, 2014 Japani
Tuotanto: -
Ohjaus: 
Hideki ItoMasaaki YuasaYuta Kubota
Käsikirjoitus: 
Masaaki YuasaTaiyo Matsumoto
Näyttelijät: 
Alan Chow, Koki Uchiyama, Micah Solusod