Kätketty linnake (1958)

Mennäänpä suoraan asiaan ilman enimpiä muodollisuuksia: jokainen maininta Akira Kurosawan Kätketystä linnakkeesta koko internetissä, kaikissa mahdollisissa kirjoissa ja kadunmiesten satunnaisissa keskusteluissa muistaa jo ensimmäisessä muistuttaa tämän olleen inspiraatio George Lucasin alkuperäiselle Tähtien sodalle. Kovin moni ei tästä muuta sitten tiedäkään, mutta totta se on. Kätketty linna todellakin oli inspiraatio Tähtien sodalle. Case closed.

Kätketyn linnakkeen tarina kertoo kahdesta 1500-luvun sisällissodan ajan Japanissa toikkaroivasta ahneesta talonpojasta, jotka liittyvät pakomatkalla olevan kenraalin ja prinsessan seuraan näiden salaiselle ja vaaralliselle matkalle vihollisarmeijan alueiden läpi.

Tätä tuotosta on monessa lähteessä perinteisesti ollut tapana moittia"tyypilliseksi samuraielokuvaksi", mutta todellisuudessa tämä on kaikkea muuta kuin lajissaan tyypillinen. Itseasiassa Kätketty linnake onkin vanhaan kabuki-näytelmään perustuvan Ne jotka astuvat tiikerin hännälle -elokuvan remake ja genrensä kliseitä veikeästi ylösalaisin kääntävä "lähes parodia", joka oli samalla Kurosawan jäähyväisteos vanhalle vakiostudiolleen Toholle.

Otetaan nyt esimerkiksi Kätken linnakkeen huumorista vaikka itse elokuvan tarina, joka on kuin suoraan jostain satukirjasta. Pääosassa Kurosawan rainassa on koominen kaksikko,  joka normaalissa samuraileffassa olisi lähinnä sivuosassa, eikä Toshiro Mifunen esittämä kenraalikaan ole sankari perinteisessä mielessä, lähinnä anti-sellainen. Itse asiassa koko elokuvassa ei taida varsinaista kirkasotsaista sankarihahmoa ollakaan, vaan prinsessakin on kaikkea muuta kuin perinteinen japanilainen hienostonainen tai neito pulassa.

Päävitsi koko jutussa ainakin oman tulkintani mukaan on, että syvällisiä ajatuksia  tyypillisesti harrastanut Kurosawa meni tarkoituksella imitoimaan vanhojen länsimaisten sarjaelokuvien tyyliä ja tuli siinä sivussa luoneeksi jotain, jonka onnistui yhdistämään varsin makeasti suuret tuotantoarvot, japanilaisen kulttuurin, ryppyotsaisen hifistelyn ja höhlät seikkailuhupailut poikkeuksellisen hauskalla ja mukaansatempaavalla otteella. George Lucas pyrki täsmälleen samaan Tähtien sodassaan.

Henkilökohtaisesti en kuitenkaan pidä tästä teoksesta aivan niin paljoa kuin mestariohjaajan klassikosta varmaan pitäisi, kiitos läpi reippaan keston ärsyttävän koomisen duon. Pelkkä vaikutteiden antaminen jollekin toiselle vieläkin tunnetummalle suurteoksellekaan ei omasta mielestäni riitä tekemään edes Kurosawan teoksista suoralta kädeltä mestariteoksia. Sanokaa mitä sanotte.



Arvio: 3.5/5



KAKUSHI TORIDE NO SAN AKUNIN, 1958 Japani
Tuotanto: Akira Kurosawa, Sanezumi Fujimoto
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Hideo Oguni, Ryûzô Kikushima, Shinobu Hashimoto
Näyttelijät: Kamatari Fujiwara, Minoru Chiaki, Misa Uehara, Susumu Fujita, Toshirô Mifune

Pohjalla (1957)

Viimeisimpien menestyksekkäiksi osoittautuneiden teatteriproduktioiden klassikkofilmatisointien jälkeen Akira Kurosawa päätti koettaa jälleen taitojaan hyväksi havaitulla kaavallaan, tällä kertaa jälleen venäläisen klassikon parissa. Maksim Gorkin näytelmään perustuva teos kuuluukin jälleen mestarin huonomaineisimpien ja jo omana aikanaan parjattujen floppien joukkoon. Muutaman muun kurosawan ohella tätä käsillä olevaa teosta ei taida olla suomalaisittain mahdollista tätänykyäkään saada hyllyynsä kuin kalliina import-julkaisuna.

Elokuvan tarina sijoittuu rähjäiseen slummiin, ironisesti Edo-kaudelle ja Japanin omalle nostalgiselle belle epoquelle. Joukko yhteiskunnan pohjasakkaa asustaa keskenään pienessä rähjäisessä murjussa; kukin elää tavalla tai toisella kauniissa valheessa ja unelmissa paossa karua todellisuutta.

Yksi köyhistä on Toshiro Mifunen esittämä sukunsa loisteliaassa menneisyydessä elävä samurai, joka uskoo olevansa korkea herra vielä slummeissakin. Yksi on entinen alkoholisoitunut näyttelijä, joka uskoo edelleen vakaasti nousevansa takaisin tähteyteen. Yksi on prostituoitu, joka nähdään lähinnä tuijottamassa haaveilevasti kaukaisuuteen koko elokuvan ajan.

Seuraa elokuvan ensimmäinen suuri twisti: näennäisestä nihilistisyydestä ja synkistelystä huolimatta kyseessä on musta komedia ja kaikki köyhät ovat ensisijaisesti koomisia hahmoja. Elokuvan keskeisenä teemana on jälleen kysymys siitä, mikseivät ihmiset ole hyviä toisilleen.

Tähän seuraan saapuu pyhiinvaelluksella oleva vanhus kertomaan viisauksiaan. Kyseinen hahmo on ainut, joka näkee todellisuuden sellaisena kuin se oikeasti on, vaikka ukon viisaat puheet ovatkin vain kaunista valhetta. Eihän valhe, kuten ukko sanoo, aina ole pahaksi sen enempää kuin totuus hyväksikään.

Teknisessä mielessä Pohjalla taitaa olla Kurosawan koko tuotannon simppelein elokuva. Tämähän onkin kuvattu vain kaksissa lavasteissa ja useammalla kameralla ilman mitään sen ihmeempiä trikkejä, leikkaustekniikoita tai tehokeinoja. Pääpaino on aikansa tähtinäyttelijöiden saumattomassa yhteispelissä sekä käännöksen yllättävänkin hyvin kestäneessä dialogissa.

Pohjalla on taatusti eniten kriitikoita ja yleisöä jakava Kurosawan elokuvista; toisille tämä on taatusti pahinta ja tylsintä, mitä mies on kuuna päivänä mennyt tekemään kun taas toisille tällainen riisutumpi todennäköisesti istuu siinä missä ne kaupallisemmat ja viihdyttävämmätkin kurosawat. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään, vaikka kyllä tässä omaankin makuuni niistä parhaista teoksista jonkin verran jälkeen jäädään.



Arvio: 4/5



DONZOKO, 1957 Japani
Tuotanto: Akira Kurosawa
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Hideo Oguni, Maksim Gorki
Näyttelijät: Akemi Negishi, Eijirô Tôno, Ganjiro Nakamura, Isuzu Yamada, Kamatari Fujiwara, Kôji Mitsui, Kyôko Kagawa, Minoru Chiaki, Nijiko Kiyokawa, Toshirô Mifune

Seittien linna (1957)

Kaksi samuraita eksyy sumuiseen ja pimeään metsään vain kohdatakseen vanhan hengen, joka ennustaa näiden saavan kumpikin herraltaan linnan haltuunsa vuorokauden loppuun mennessä. Henki myös ennustaa toisen samuraista saavan ennenpitkää komennettavakseen mahtavan Seittien linnan, mutta tämän onnen lopulta kääntyvän ja toisen vanhimman pojan saavan pytingin haltuunsa.

Samuraiden palattua herransa luo ennustuksen ensimmäinen osuus toteutuu ja kumpikin saa linnakkeen komennettavakseen. Jälkimmäinen osuus kuitenkin jää mietityttämään uransa parhaan yksittäisen roolin tekevän Toshiro Mifunen esittämää samuraita, joka kunnianhimonsa sumentama surmaa entisen toverinsa sekä herransa ja kaappaa tämän linnan ja valta-aseman itselleen.

Seittien linna on toisin sanoen Akira Kurosawan mahtipontisen komea tulkinta William Shakespearen MacBethistä. Alunperinhän Kurosawan oli tarkoitus vain käsikirjoittaa elokuva toista ohjaajaa varten, mutta suolaisen tuotantobudjetin vuoksi Toho määräsi Kurosawan itsensä ohjaajanpallille. Kurosawa itse onkin joskus todennut olevansa omasta mielestään parhaimmillaan kirjoittaessaan käsikirjoituksia toisille tekijöille, joten ainakin sillä saralla kaiken voisi sanoa olevan enemmän kuin kohdallaan.

Kurosawan näkemys tutusta klassikosta on todellisuudessa sekoitus länsimaista teatteria ja japanilaista, vanhoista myyteistä ja legendoista ammentavaa no-teatteria. Aiheesta on lyhyt suomenkielinen Wikipedia-artikkelikin, jonka termejä käyttäen Seittien linnassa on kyse sekoituksesta soturi- ja naisnäytelmää, kaksi samuraita ovat shite- ja waki-hahmoja, Mifunen hahmon vaimo on hallitseva naishahmo ja henki itämaisen näytelmän klassinen aavehahmo. Tässä elokuvassa erityisesti sisätilojen ja metsän lavastuksessa on otettu huomioon no-lavastusten perinteinen tyyli ja näyttelijöiden länsimaiseen silmään yli ja ali vedetty elehtiminen on sekin tiettävästi lähes suoraan no-lavoilta.

Suurinta osaa itse tarinaa hallitsee kunnon noir-tyyliin silkka klaustrofobinen sumu ja vesisade, jotka saavat jo valmiiksi eeppiseltä tuntuvan tarinan nousevan kaikessa lavastuksellisessa ja puvustuksellisessa mahtavuudessaankin aivan uudenlaisiin mittasuhteisiin. Jos Shakespearen alkuperäinen teos on englanninkielistä draamaa ja sanataidetta huikeimmillaan, Seittien linna on samaa elokuvamielessä.

Murha johtaa lopulta vain uuteen murhaan, maallinen kunnianhimo kärsimykseen ja lopulta kuolemaan. Koska ihmistä ei voi olla ilman kunnianhimoa, ei rauha ja hyvinvointi voi ihmiskunnassa koskaan täysin vallita. Siinä Seittien linnan sanoma pähkinänkuoressa.



Arvio: 5/5



KUMONOSU JO, 1957 Japani
Tuotanto: Sojiro Motoki, Akira Kurosawa
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Hideo Oguni, Ryûzô Kikushima, Shinobu Hashimoto
Näyttelijät: Isuzu Yamada, Takashi Shimura, Toshirô Mifune

Elän pelossa (1955)

"Jos eläimet osaisivat lukea, ne tuskin eläisivät Japanissa."

Tähän elokuvaan Akira Kurosawa sai idean tuberkuloosinsa kanssa kamppailevalta vaiosäveltäjältään ja läheiseltä ystävältään Fumio Hayasakalta. Tiettävästi vuonna 1954-55 Japanissa elettiin kiihkeimmän atomipaniikin ja maailmanlopun mielialojen aikaa, joka sai vain entisestään pontta japanilaisen kalastusaluksen altistuttua amerikkalaisten ydinasekokeilujen laskeumalle. Yksi kalastajista kuoli lopulta hepatiittiin, mutta sensaatiomedian kauhukuvien ruokkiman hysteerisen kansan mielissä kyseessä oli selvä merkki lähestyvästä ydinsodasta ja massiivisesta joukkotuhosta, kaiken lopusta.

Elän pelossa on tarkoitettu ohjaajan itsensä mukaan yhtä paljon aikansa liikehdintää kuvaavaksi dokumentiksi kuin sitä synkän humoristisesti käsitteleväksi satiiriksikin. Tarinan päähenkilö on Toshiro Mifunen esittämä ydinsotaa pelkäävä vanhus, joka yrittää läpi elokuvan vakuuttaa perheensä muuttamaan pois Japanista suhteellisesti turvallisempaan Brasiliaan, mutta jonka paniikinlietsontaa vaivaantuneet sukulaiset pitävät lähinnä höperön vanhan miehen omituisena päähänpistona.

Akira Kurosawa ei tiettävästi ollut omien sanojensa mukaan kovinkaan tyytyväinen tähän elokuvaansa, vaan muisteli tätä yhtenä elämänsä vaikeimmista ja raskaimmista ohjaustöistä. Alunperin kyseessä piti olla puhdas komedia, mutta ohjaaja ei kuitenkaan ollut huumoristaan varma, joten koko juttui kääntyikin lopulta enemmän tragediaksi ja jäi siksi sanomaltaan ja tunnelmaltaan epämääräisen sekavaksi.

Tosielämässä tragedia iski myös ohjaajaan itseensä tämän kuultua jo aiemmin Fumio Hayasakan kuolemasta kesken kuvausten. Tiettävästi Kurosawa sairastui vakavaan masennukseen ja miehen ote elokuvasta pääsi siksi viimeistään puolivälistä lipsumaan.

Omaan makuuni Elän pelossa on kuitenkin huomattavasti onnistuneempi elokuva, kuin mitä etukäteen sen maineen perusteella oikeasti odotin. Esimerkiksi jostain Yasujiro Ozun elokuvista poiketen Kurosawa ei selvästi epäröinyt ottaa riskejä ja kokeilla jatkuvasti uusilla teemoilla, minkä vuoksi Elän pelossa tuntuu pienestä sekavuudestaan huolimatta edelleen tuoreelta ja kiinnostavalta.

Kurosawan elokuvan viimeiset kohtaukset tiivistävät sen sanoman täydellisesti. Elän pelossa on tarina paranoiasta ja sen toistuvana teemana on äärimmäinen kuumuus; aurinko, tuli ja helle. Viimeisissä kuvissa vanhus tuijottaa kaukana horisontissa möllöttävää aurinkoa ja julistaa maailmanlopun viimein tulleen ja poloisen maapallon kärvistelevän tulisessa pätsissä. Tuli on loppu, kaiken loppu.



Arvio: 4/5



IKIMONO NO KIROKU, 1955 Japani
Tuotanto: Sojiro Motoki
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Fumio Hayasaka, Hideo Oguni, Shinobu Hashimoto
Näyttelijät: Akemi Negishi, Eiko Miyoshi, Haruko Tôgô, Hiroshi Tachikawa, Kichijirô Ueda, Kyôko Aoyama, Minoru Chiaki, Noriko Sengoku, Takashi Shimura, Toshirô Mifune

Seitsemän samuraita (1954)

Joukko köyhiä maanviljelijöitä kuulee vuorten ryöväreiden suunnittelevan hyökkäystä kyläänsä ja pyytävät neuvoa kyläyhteisönsä vanhimmalta. Vanha ukko kertoo kuulleensa toisesta kyläsestä, joka kieltäytyi luovuttamasta viljaansa hyökkääjille ja palkkasi samuraita turvakseen vihollisia vastaan; lopulta muutama kyläläistä päätetäänkin lähettää matkaan etsimään kunnon samuraita, jotka suostuisivat suojelemaan köyhiä maalaisia riisipalkalla.

Ensimmäinen näiden kaupungissa kohtaama samurai on Takashi Shimuran tulkitsema vanha ja viisas Kambei Shimada, joka ensimmäisissä kuvissa nähdään ajavan soturin uskollisuutta ja asemaa symboloivan hiustupsun päästään ja pukeutuvan munkin vaatteisiin. Kyseessä on kuitenkin vain juoni köyhän naisen lapsen pelastamiseksi miekkamiehen kynsistä. Lopulta Kambei suostuukin kuulemaan köyhiä kyläläisiä ja päättää auttaa näitä löytämään samurainsa, seitsemän kaikkiaan.

Kambein johdolla samuraiden joukkoon liittyvät tämän ystävällinen ja huumorintajuinen toveri Shichiroji, hyväluontoinen Heihachi, mestarimiekkailija Kyuzo sekä rikkaan maanomistajan poika Katsushiro, joka janoaa päästä Kambein oppilaaksi. Seitsemänneksi remmiin liittyy Toshiro Mifunen esittämä Kikuchiyo, samuraita esittävä huijari ja köyhän maanviljelijän poika, joka ei luku- ja kirjoitustaidottomana ymmärrä varastamansa sukupuun kuuluvan todellisuudessa varakkaan perheen tyttölapselle.

Seitsemän samuraita on kertomus yllämainittujen hahmojen seikkailusta köyhän maalaiskylän suojelemiseksi aseistautuneilta ryöväreiltä. Tarina on tällä kertaa varsin lineaarinen, suorastan kaupallinen, mutta kuvallinen tarinankerronta on alusta niin taidokasta jälkeä ettei moisesta jaksa oikeasti olla moksiskaan. Oikeasti tämä on tuonut pelkästään toimintaelokuvaan niin paljon pieniä yksityiskohtia ja suoranaisia peruskliseitä, että Seitsemää samuraita on ollut perinteisesti tapana pitääkin koko genren nykymuotoisena kantaisänä. Pelkästään tämän ydintarinaa on kierrätetty lännessä monta tusinaa kertaa - ja kierrätetään edelleen.

Mikään jonninjoutava yksiulotteinen turpasaunamättö Seitsemän samuraita ei kuitenkaan ole. Maalaiset, samurait ja ryövärit on esimerkiksi tarkkaan eroteltu toisistaan kerronnallisin keinoin ja esim. omilla erityisillä teemamusiikeillaan, joita eri variaatioineen hyödynnetään edelleen itse tarinankerronnassa. Jokainen yksilöllisesti tunnettu hahmo sekä ihmisjoukko käy elokuvan läpi kasvun ja muodonmuutoksen; kuka tahansa voi kuolla koska tahansa, mutta yksikään samuraista ei kuole vihohillsen miekkaan.

Kaikkein olennaisin hahmo koko elokuvassa on luonnollisesti Mifunen esittämä koominen sivuhahmo, jonka menneisyydestä kerrotaan tämän olleen orpolapsi, jonka köyhät vanhemmat ryöstelevät samurait aikoinaan tappoivat. Hahmo onkin ainut, joka elokuvassa ymmärtää ryöväreiden ja samuraiden olevan vain saman kolikon kaksi eri puolia ja Kurosawan täydellisen epäitsekkään sankarin sekä ahneen roiston eroavan toisistaan vain nimellisesti. Lopussa alun samuraita vihaavasta pellestä ja huijarista kasvaakin oikea sankari, joka saa oikeutetun kostonsa ryöväreitä johtavalle samuraille, joka edustaa kumpaakin säätyä.

Nykymaineesta huolimatta kovinkaan helppoa Kurosawan ei aikoinaan ollut elokuvaansa maailmaan saattaa. Nerokkaan ohjaajan täydellisestä tinkimättömyydestä kuvauspaikkojensa sekä joukko- ja toimintakohtausten suhteen alkuperäinen budjetti ylitettiin yli nelinkertaisesti ja studio keskeyttikin kuvaukset useita kertoja vain joutuakseen käynnistämään ne uudelleen jo toteutuneiden kustannusten tappioina realisoitumisen pelon vuoksi. Loppujen lopuksi valmiilla elokuvalla olikin mittaa lähes täydet neljä tuntia, jota jouduttiin vielä moneen kertaan saksimaan ja lyhentämään eri julkaisuja varten. Nykyisin yleisesti saatavilla oleva vähän päälle kahdensadan minuutin versio on tiettävästi kaikkein lähimpänä alkuperäistä.

Seitsemän samuraita on kaikkien aikojen klassikko ja yksi parhaista elokuvista koskaan. Paha vain että kyseessä sattuu olemaan Akira Kurosawa, joka jo ohjasi vuotta aiemmin Ikirun, uransa parhaan yksittäisen elokuvan. Riippumatta Seitsemän samurain innovatiivisuudesta ja neroudesta, hyvin harva toinen teos koskaan tai missään pystyy panemaan edellisen kaltaiselle jumalelokuvalle kampoihin edes Kurosawan omassa filmografiassa. Seitsemän samuraita pääsee kuitenkin todella lähelle.


Arvio: 5/5



SHICHININ NO SAMURAI, 1954 Japani
Tuotanto: Sōjirō Motoki
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Hideo Oguni, Shinobu Hashimoto
Näyttelijät: Daisuke Kato, Isao Kimura, Keiko Tsushima, Seiji Miyaguchi, Takashi Shimura, Toshirô Mifune, Yoshio Inaba

Ikiru - tuomittu (1952)

Vuosikymmeniä hengettömän konemaisessa toimistovirassaan työskennellyt, perheestään erakoitunut keski-ikäinen leskimies Kanji Watanabe (Takashi Shimura) kuulee sairastavansa parantumatonta suolistosyöpää ja kuolevansa muutaman kuukauden sisällä. Tiedon saatuaan Watanabe päättää tyhjentää tilinsä ja etsiä lohtua ja elämänsä tarkoitusta, itselleen lopullista päämäärää. Keinotekoiset nautinnot ja tajusteet eivät kuitenkaan tuo lohtua vanhan miehen suruun eikä tämän aikuinen poikakakaan ole isäänsä yhteydessä sen vertaa että tietäisi tämän murheista.

Sitten vanha Watanabe tutustuu nuoreen Toyoon ja kiinnostuu tämän optimismista sekä vilpittömästä rakkaudesta elämää ja ihmisiä kohtaan. Vanha mies alkaa tapailla nuorta neitoa saadakseen selville tämän onnen salaisuuden, mutta epäluuloinen Toyo alkaa ennenpitkää tuntea vanhan ukon tungettelun epämiellyttävänä.

Selviääkö Watanabelle siis koskaan elämän ja onnen tarkoitus, mitä tarkoittaa elää hyvin? Kyllä, kohtauksessa jossa Toyo kertoo työskentelevänsä lelutehtaassa ja kokevansa työssään leikkivänsä koko kaupungin lasten kanssa. Kyseessä on jälleen yksi Kurosawan sankarien merkittävistä valaistumiskokemuksista.

Pintaa syvemmällä tasolla tarina kuvaa humanistisia arvoja huokuvan elämisteemansa ohella perinteisten perherakenteiden murentumista uuden ajan Japanissa, jossa lapset eivät enää kunnioita vanhempiaan ja ikäihmisen ainut side nuorempiinsa on raha. Taitaapa tässä olla jotain sanomaa sikäläisestä byrokratiasta ja kylmää teollista mielenlaatua ihannoivasta työelämästäkin.

Ikiru ei todellakaan ole mikään historiallinen spektaakkeli tai toimintaelokuva, joten pienenä varoituksen sanan sanottakoon ettei tätä kannata lähteä katsomaan samalla viihdeasenteella kuin jotain Seitsemää samuraita tai Rania. Ikiru on todellisuudessa vähän ironisesti hengeltään lähempänä aitoa dostojevskilaista klassikkoa kuin Akira Kurosawan aiempi suora Dostojevski-filmatisointi Idiootti - siitäkin huolimatta että Ikirun tarina perustuu löyhästi Leo Tolstoin Ivan Iljitšin kuolemaan.

Ironiasta puheen ollen, Ikiru on sitä täynnä - erityisesti musiikkivalinnat jotka todennäköisesti eivät aikalaiskulttuuria tuntemattomille aukea samalla tavalla kuin tekoaikaan. Taustalla soiva musiiki myös kommentoi monessa kohtaa itse tarinaa, kuten henkistä uudelleensyntymistä ja valaistumista kuvaavissa kohtauksissa taustalla soiva syntymäpäivälaulu. Koko jälkimmäisen puolikkaan Watanaben työtovereiden muisteloihin keskittyvä osuus on yhtä suurta ironiaa, sillä katsoja tietää hahmojen olevan todellisuudessa väärässä, eipä näiden keskinäinen lupaus Watanaben esimerkin seuraamiseksikaan kestä yhtä kohtausta pitempään.

Olen nähnyt suurimman osan Kurosawan tuotannosta nyt useammankin kerran - Ikirun nyt kahdesti - ja aivan samoin kuin edelliselläkin kerralla, rakastan tätä elokuvaa niin paljon. Omasta mielestäni Ikiru on helposti Akira Kurosawan ikioma Tokyo Story, jossa kaikki mahdolliset osaset yksittäisistä otoksista ja repliikeistä ovat yksinkertaisesti puhdasta täydellisyyttä, josta ei voisi muuttaa tai ottaa mitään pois mestariteosta tärvelemättä. Itse asiassa unohdin jo tätä katsoessakin Ikirulla olevan ikää sellaiset 66 vuotta ja risat, niin teknisesti huikeaa ja viimeisteltyä jälkeä se on.

Vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin Ikiru kohauttaa, liikuttaa, itkettää kauneudellaan. Ikiru on yksi parhaista ja kauneimmista koskaan tehdyistä elokuvista, aito ja oikea mestariteos, jota ajan hammas ei ole onnistunut tippaakaan murentamaan eikä tule koskaan pystymäänkään.

En luonnollisesti halua spoilata mitä kuolemanpelkoa poteva vanhus lopulta keksii tai tekee, mutta viimeisissä kuvissa Watanabe kuullaan laulamassa onnellisena samaa menetyksestä kertovaa laulua, joka aiemmin liikutti miehen kyyneliin. Kyseessä on ehkä kuuluisin ja ikonisin yksittäinen kohtaus koko Akira Kurosawan tuotannossa.



Arvio: 5/5



IKIRU, 1952 Japani
Tuotanto: Sōjirō Motoki
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Hideo Oguni, Shinobu Hashimoto
Näyttelijät: Haruo Tanaka, Shinichi Himori, Takashi Shimura

Idiootti (1951)

Okinawalaisesta parantolasta Japanin kulttuurisesti länsimaisemmille seuduille Hokkaidoon palaava naiivi ja epileptinen Kinji Kameda törmää junassa Toshiro Mifunen esittämään Denkichi Akamaan, joka kertoo tälle rakkaudestaan Taeko Nasua kohtaan, jota kaltoinkohdellut setä on sieluntuskissaan luvannut sievoisen summan rahaa miehelle, joka voisi tytön viimein vihille. Kameda kuitenkin näkee Taekon sielun hädän ja pyytää itse tämän kättä, mutta liikuttunut nuori nainen päättää säästää idiootin turhalta vaivalta ja uhrautuu suostumalla Akama.

Yllä siis vain mitättömän pieni osuus itse elokuvan eeppisiin mittasuhteisiin venähtäneestä, hitaasta ja vaikeaselkoisesta juonesta. Mikäli alkuperäisromaani ei satu olemaan laisinkaan tuttu, niin Fjodor Dostojevskin tiiliskivi kertoo lapsekkaan puhtoisesta ja jalomielisestä, ihmisten idioottina pitämästä ruhtinaasta, joka ajautuu keskelle julmaa melodraamaa ja menettää lopussa järkensä. Kyseessä oli vähemmän yllättäen länsimaiseen humanismiin mieltyneen Akira Kurosawan suosikkiromaaneja.

Olen hyvin pahoillani. Vaikka Dostojevskin Idiootti lukeutuukin niinikään omiin suosikkiromaaneihini sekä Kurosawa suosikkiohjaajiini, en pitänyt tästä elokuvaversiosta kovinkaan paljoa. Lukemani perusteella Kurosawa pyrkikin kääntämään kunnianhimoisesti koko romaanin pilkkuja ja pisteitä myöten omaan tinkimättömään tyylinsä melkein viisituntiseksi eepokseksi, mutta katastrofaalisen koenäytöksen jälkeen studio puuttui peliin ja leikkasi oman alle kolmetuntisen versionsa, joka oli monen mielestä edelleen aivan liian pitkä.

Omasta mielestäni suurin ongelma Idiootissa ei ole itse elokuvan pituus, lähinnä Kurosawan tapa siirtää Dostojevskin alkuperäisteksti sellaisenaan elokuvaksi mitään muokkaamatta tai pois jättämättä ja esim. alunperin Venäjälle sijoitettuja hahmoja, tapahtumia ja dialogia japanilaistamatta, mistä johtuen kaikki edelliset tuntuvat täysin irrallisilta ja merkityksettömiltä kaikkeen muuhun nähden. Alkuperäinen Idiootti on vielä varmuuden vuoksi venäläiseen tyyliin äärimmäisen dialogipainotteinen ja raskas, joten elokuvien loputtomia puhetulvia vierastavien (ilmoittaudun) voi tämän kanssa käydä aika kuolettavan pitkäksi.

Sitten ovat pieleen näyttelijävalinnat. Pääosassa idioottina nähdään Rashomonin kuollut samurai, joka vetää koko rainan pitemmän päälle rasittavalla ulinavaihteella. Tämän vastineeksi nähdään Toshiro Mifune murahtelemassa ja ylinäyttelemässä Akamana sekä kivana naapurintyttönä paremmin tunnettu Setsuko Hara täysin väärässä elokuvassa korppimaiseksi mustaan puvustettuna Taeko Nasuna. Elokuvan pääkolmikon suhteen mennään metsään niin että rysähtää, mutta käytännössä kaikki hahmojen suusta tuleva kuulostaakin enemmän kömpelösti luetulta tekstiltä kuin sujuvalta ja spontaanilta puheelta. Alkuperäistekstin tiivistäminen ja aikaan sekä paikkaan sovittaminen olisi todellakin tehnyt poikaa.

Akira Kurosawan näkemys Dostojevskin Idiootista on tappavan tylsää dialogihöysteistä pompöösiä sahajauhomössöä ja tekijänsä jääräpäinen virhelaskelma, jonka ainut pelastava tekijä on sen komea visuaalinen anti maailman ja ihmisten turmeltuneisuutta ja kirjaimellista kylmyyttä kuvastavine lavastuksineen, puvustuksineen ja kuvauksineen. Kunpa vain käsikirjoitus olisi yhtä tasokasta jälkeä ja Idiootti voisi hyvinkin olla ikimuistoinen klassikko. Tällaisenaan elokuva ei tee kunniaa sen enempää Dostojevskille kuin Kurosawallekaan.



Arvio: 2.5/5



HAKUCHI, 1951 Japani
Tuotanto: Takashi Koide
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Fjodor Dostojevski, Akira Kurosawa, Eijirô Hisaita
Näyttelijät: Chieko Higashiyama, Eijirô Yanagi, Kokuten Kôdô, Masayuki Mori, Minoru Chiaki, Noriko Sengoku, Setsuko Hara, Takashi Shimura, Toshirô Mifune, Yoshiko Kuga

Rashomon - paholaisen temppeli (1950)

Puunhakkaaja ja pappi saapuvat sateensuojaan puoliksi tuhoutuneen, ruumiiden hylkäyspaikaksi degeneroituneen Rashomon-pääportin alle ja alkavat selittää omituista tarinaansa paikalle osuneelle maankiertäjälle. Muutamia päiviä aiemmmin puunhakkaaja oli löytänyt metsästä samurain ruumiin ja loppujen lopuksi rikoksesta päätyi kuultavaksi puunhakkaajan sekä papin itsensä lisäksi lähistöltä napattu maantierosvo Tajomaru, kuolleen miehen vaimo sekä meedion välityksellä kuollut mies itse. Kullakin kertojalla on hyvin ristiriitainen tarina kerrottavanaan eikä lopullinen totuus ole likimainkaan niin yksinkertainen kuin voisi kuvitella.

Mennäänpä suoraan asiaan: monessa lähteessä Rashomonia on ollut tapana pitää jonkinlaisena relativistisena julistuksena eli ihmismielestä irrallisen objektiivisen totuuden kieltävänä teoksena, mutta todellisuudessa näin ei ole kuin alkuperäisessä novellissa johon elokuva perustuu. Rashomon-elokuva on oikeasti murhamysteeri, jossa takaumat paljastavat enemmän niiden kertojien motiiveista ja mielihaluista kuin itse murhasta, mutta totuuden olemassaoloa ei missään kohtaa epäillä tai kielletä vaan kullakin hahmolla on omat väärinkäsityksensä sekä syynsä valehdella. Sellaiset elokuvat kuin Kolmitahoinen peili ja Citizen Kane tekivät saman vuosikausia aiemmin.

Akira Kurosawan Rashomon on tätänykyä juhlittu mestariteos ja joka suhteessa yksi kaikkien aikojen parhaista ja arvostetuimmista elokuvista, mutta monelle saattaa tulla pienoisena yllätyksenä miten pienestä Kurosawan merkkiteoksen valmistuminen ja myöhempi löytyminen ylipäänsä oli aikoinaan kiinni. Tiettävästi tämän kokeellista käsikirjoitusta pompoteltiin vuorotellen eri studioiden välillä ja lopulta Daiei suostui ottamaan haasteen vastaan. Elokuva ei ollut ilmestyessään kaksinenkaan arvostelu- tai yleisömenestys, mutta eräs Japanissa oleskellut länsimainen elokuva-alan ihminen sattui näkemään sen ja valitsemaan mukaan Venetsian elokuvajuhlille, jossa Rashomon sensaatiomaisesti voitti pääpalkinnon. Sittemmin elokuvasta kehkeytyu japanilaisten suureksi hämmästykseksi nopeasti maailmanlaajuinen ilmiö ja nousevan auringon maan elokuvatuotannon suuri kansainvälinen läpimurto Kenji Mizoguchin O'harun ja Ugetsun ohella.

Mitä tulee tämänkertaisen mestariteoksen perussymboliikkaan, "rashomon" terminä tarkoittaa elämän porttia ja sade symboloi tässä vankeutta. Tarinaa kertova kolmikko on juuttunut vertauskuvallisesti elämän ja kuoleman rajamaille, kiirastuleen, josta vapautuu totuuden paljastumisella ja syntien sovittamisella. Puunhakkaajalla on tässä lopulta omat syntinsä jotka tämä korvaa lapsen adoptoimalla, mutta siitä lisää myöhemmin.

Taivas näkyy, joten nainen puhuu tässä totta.

Visuaalisesti Rashomon on tyrmäävän komea elokuva. Menemättä turhan pikkutarkasti kuvausteknisiin yksityiskohtiin, Kurosawa on poikkeuksellisella tavalla huomioinut kerronnassaan kaikki mahdolliset luonnon elementit, joista jo aiemmin mainitun sateen lisäksi Tajomarun rikokseen ajava tuuli symboloi pahuutta, naisen tikari petosta sekä auringonvalo ja taivas totuutta. Koska tapahtumat sijoittuvat epämääräiseen metsään, vaihtelee valo ja varjo tiettävästi radikaalisti sen mukaan puhutaanko takaumissa likimainkaan totta vai ei. Useissa kohtauksissa epätodelliselta vaikuttava valo on todellisuudessa heijastettu peileillä.

Mitä tulee lopulliseen totuuteen, tässä on edellisten vihjeiden avulla mahdollista ratkaista murhamysteeri muutamalla yksinkertaisella kikalla esimerkiksi tarkkailemalla näyttelijöiden reaktioita dialogiin ja tapahtumiin sekä kiinnittämällä huomiota valon ja taivaan kuvaukseen: mikäli kamera on esimerkiksi aseteltu "nykyajassa" siten, että henkilöhahmon puhuessa näkyy taivasta, on tarina totta. Mikäli taas kamera on käännetty siten ettei taivasta näy, henkilö valehtelee.

SPOILERIVAROITUS!

Murhamysteerin lopullisen ratkaisun pitäisi osapuilleen kuulua seuraavasti:

1. Naisen kauneuden sokaisema Tajomaru houkutteli samurain metsään, kolkkasi ja sitoi tämän.

2. Tajomaru yritti vietellä/raiskata vaimon, mutta nainen huijasi tätä saadakseen vapautettua miehensä, joka luuli vaimonsa todellisuudessa syyllistyneen petokseen itseään kohtaan.

3. Seuraa kahakka, jonka tuoksinassa vaimo tiputtaa tikarin, pakenee metsään ja pyörtyy. Tajomaru ei tapa, mutta haavoittaa samuraita. Lopulta Tajomaru varastaa samurain miekan ja myy sen läheisesä kylässä saadakseen alkoholia.

4. Vaimo palaa miehensä luokse, mutta lyötää tämän kuolleena. Haavoittunut ja vaimonsa petoksesta järkyttynyt samurai on iskenyt tikarin sydämeensä.

5. Puunhakkaaja todistaa koko tapahtumaketjun, muttei yritä estää samurain itsemurhaa. Lopulta puunhakkaaja varastaa samurain tikarin itselleen ja valehtelee siksi omassa kertomuksessaan. Tämä tulee osin ilmi jo alussa seuraamalla puunhakkaajan reaktiota papin mainintaan samurain murhasta - jonka puunhakkaaja todellisuudessa tietää olevan valhetta.

Viimeinen kohta on puunhakkaajan rikos ja elokuvan lopullinen paljastus, palapelin vihoviimeinen osanen. Elokuvan epilogissa omantunnonvaivojen riivaama puunhakkaaja ei enää suostu katsomaan rikosta sivusta ja jättämään viatonta kuolemaan vaan puhdistautuu ottamalla portin luota löydetyn hylätyn löytölapsen omakseen. Sade loppuu, kolmikko jättää Rashomonin taakseen. Kiirastuli on ohi.



Arvio: 5/5



RASHOMON, 1950 Japani
Tuotanto: Minoru Jingo
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Ryûnosuke Akutagawa, Shinobu Hashimoto
Näyttelijät: Machiko Kyô, Masayki Yori, Takashi Shimura, Toshirô Mifune

Tsuruhachi and Tsurujiro (1938)

Tsuruhachi ja Tsurujiro ovat shamisenin säestyksellä kertovaa laulua harrastava pariskunta, jonka molempien osapuolen egot ovat jatkuvasti riitasilla näennäisestä romantiikasta ja menestyksestä huolimatta. Loppujen lopuksi Tsuruhachi saa riitelystä tarpeekseen ja päättää mennä hyviin naimisiin rikkaan miehen kanssa. Tsurujiro alkaa esiintyä soolona, mutta vanha menestys ei enää tule takaisin.

Todellisuudessa Tsuruhachi  rakastaa musiikkia koko sielustaan ja on enemmän kuin halukas jatkamaan uraansa keinolla millä hyvänsä. Lopulta Tsuruhachin manageri saakin tuotua kaksikon jälleen yhteen, mutta tarinan päätteeksi Tsuruhachi joutuu kuitenkin luopumaan unelmistaan ja palaamaan miehensä luo.

Kuten jo useamman ohjaajan elokuvia arvostellessani olen tullut maininneeksi, vuonna 1938 Japani oli jälleen Kiinan kanssa sotapolulla ja maassa alettiin jo pelkästään siksi soveltaa uudenlaista kansallista elokuvapolitiikkaa, joka käytännössä kielsi kaikenlaisten turhan realististen elokuvien sekä Mikio Narusen tyypillisten melodraamojen tuottamisen ajan henkeen sopivampien tuotosten tieltä.

Tsuruhachi and Tsurujiro on Kenji Mizokuguchin Taru viimeisestä krysanteenista tapaan oman aikansa tyypillinen geidomono-elokuva, eli perinteisen japanilaisen kulttuurin ja taiteen ympärille rakennettu draama, joka kuitenkin on saanut perusjuonensa suoraan eräästä vanhasta Hollywood-musikaalista.

Tästä pystyykin heti ensimmäisestä kohtauksesta huomaamaan radikaalin eron Narusen lähes koko 30-luvun tuotannon kehityskaareen: käytännössä kaikenlaiset viittaukset länsimaiseen kulttuuriin loistavat nyt täydellisesti poissaolollaan. Koko tähänastisen Narusen uransa ajan mies on taltioinut Japanin modernisoitumista ja amerikkalaisen kulttuurin normalisoitumista Japanissa, mutta nyt kaikki onkin käännetty ylösalaisin.

Mikio Narusen omasta tuotannosta lähimmäksi tätä pääsee ehkäpä pari vuotta aiemmin ilmestynyt lähes identtinen Man of the House, joka kuvasi suositun laulajan skandaalimaista elämää ja vaikeaa suhdetta kärsivään perheeseensä. Ehkä suurimpana erona siihen tässä kameran käyttö on jo jonkin verran kehittyneempää ja erityisesti esiintymiskohtauksissa tilaa kuvataan huomattavasti monipuolisemmin ja kiinnostavammin kuin edellämainitussa.

Viimeiset minuutit jättävät tällä kertaa kuitenkin harmittavasti tulkinnanvaraa: elokuvan naispäähenkilön tarina ei koskaan saa yksiselitteistä tyydyttävää päätöstään sen enempää kuin egoistisen mieslaulajankaan. Oman tulkintani mukaan Naruse on halunnut kuitenkin lopussa vihjata avioliiton olleen sittenkin taiteilijanelämää kannattavampi ratkaisu ja hankalan Tsurujiro on todellisuudessa uhranneen itsensä ja uransa Tsuruhachin onnen tähden.

Hyvä elokuva.



Arvio: 4/5



TSURUHACHI TSURUJIRO, 1938 Japani
Ohjaus: Mikio Naruse
Käsikirjoitus: Matsutarô Kawaguchi, Mikio Naruse
Näyttelijät: Heihachirô Ôkawa, Isuzu Yamada, Kamatari Fujiwara, Kazuo Hasegawa, Kenho Nakamura, Masao Mishima, Unpei Yokoyama

Learn from Experience I&II (1937)

Mikio Narusen edellisen kokeilun mentyä ohjaajan ja oman aikansa kriitikoiden makuun ns. penkin alle, päätti Naruse ottaa askelen takaisin tuttuun formaattiinsa. Jotain oli kuitenkin tehtävä jo kuluneen melodraaman uudistamiseksi, joten tällä kertaa päätettiin koettaa taitoja astetta pitemmän ja monimutkaisemman romaanifilmatisoinnin kanssa. Lopullinen teos lähentelikin kahden ja puolen tunnin mittoja, joten raina päätettiin jakaa kahtia. Koska kyseessä kuitenkin on yksi ja sama elokuva, en jaksa vaivautua arvostelemaan näitä puolikkaita erikseen vaan tämä arvio kattaa kummankin.

Tarinan varsinaiseen sisältöön nähden omituisella nimellä varustettu Learn from Experience kertoo Toyomista ja Shintarosta, jotka päättävät karata kaupunkiin saadakseen elää rauhassa jälkimmäisen suhdetta vastustavilta vanhemmilta. Myöhemmin Shintaro kuitenkin päättää palata pyytämään suvultaan suostumusta viedä Toyomi vihille, mutta vanhemmat pakottavatkin tämän naimaan toisen naisen.

Myöhemmin paljastuu, että Toyomi odottaa Shintarolle lasta, jolle ei todennäköisenä yksinhuoltajana pystyisi takaamaan kunnollista tulevaisuutta. Lopulta Toyomi ystävystyykin Shintaron vaimon, Yurin, kanssa ja kaksikko päättää järjestää ongelmansa parhain päin. Mikio Narusen elokuville poikkeuksellisesti tässä nähdäänkin myös onnellinen loppu.

Tälläkin kertaa kyseessä on joka suhteessa siinä määrin perinteinen aikansa naruse ettei tästä oikeasti ole enää edes merkittävää uutta sanottavaa. Mielenkiintoista oli kuitenkin viimeistään tässä vaiheessa huomata miten alkupään teoksissa erikoisena ja vieraana nähdystä länsimaisesta kulttuurista on vajaassa kymmenessä vuodessa tullut vaateparsineen ja tanssiklubeineen jo täysin normaalia arkea Japanissa ja toisaalta miten vanhoista perinteistä on tullut lähinnä vanhusten juttuja.

Omasta mielestäni tätä olisi voinut lyhentää tarinaa roimasti ja julkaista koko elokuvan vaikka yhdessä osassa. Kaikenlaista ylimääräistä dialogia ja pientä tyhjäkäyntiä oli sen verran, etten ainakaan itse näe miksi Learn from Experiencestä piti tehdä niin pahuksen pitkän.

Muutoin kyseessä on jälleen varsin keskinkertaista Narusea.



Arvio: 3/5



KAFUKU ZEMPEN; KAFUKU KOHEN, 1937 Japani
Ohjaus: Mikio Naruse
Käsikirjoitus: Fumitaka Iwasaki, Kan Kikuchi
Näyttelijät: Akira Ubukata, Chieko Takehisa, Minoru Takada, Sadao Maruyama, Setsuko Horikoshi, Takako Irie, Yuriko Hanabusa

Skandaali (1950)

Toshiro Mifunen esittämä maalari on viimeistelemässä tulevaa mestariteostaan japanilaisella maaseudulla kun tämä kohtaa yllättäen menestyksekkään laulajattaren. Kaksikko päätyy lopulta jatkamaan matkaansa yhteiseen päämääräänsä maalarin moottoripyörällä, mutta matkan varrella ohi ajavat roskatoimittajat iskevät parivaljakkoon silmänsä ja seuraavat näitä hotellille. Pian koko valtakunta juoruaa laulajattaren ja taiteilijan salaisesta kohuromanssista, eikä syntynyt skandaali jätä ketään asianomaista kylmäksi. Mifune ja laulajatar päätyvät lopulta puhdistamaan mainettaan oikeusteitse Takashi Shimuran esittämän traagisen lakimiehen suosiollisella avustuksella.

Mikäli tämän elokuvan nimi tai juoni ei ennestään sano mitään, syy lienee yksinkertaisesti siinä, että kyseessä ei alunperinkaan ollut miksikään suureksi klassikoksi tarkoitettu teos vaan ohjaajansa henkilökohtainen protestielokuva aikansa valtoimenaan jylläävää roskamediaa vastaan. Tiettävästi Akira Kurosawa vihasi koko ikänsä toimittajia eikä suostunut lukemaan edes elokuviensa positiivisia arvosteluja. Tähän päälle roskamedian Kurosawasta sekä muista nimitekijöistä levittämät valheelliset ihmissuhdejuorut ja omaelämänkerrallinen aines Skandaalin takaa alkaa paljastua.

Harmittavasti tietty protestimaisuus heijastuu Skandaalissa lähinnä koko jutun täydellisenä pinnallisuutena ja mustavalkoisuutena: media maalataan ihan kirjaimellisesti mafiamaisen roistomaiseksi laitokseksi Mifunen ja naisen jäädessä kuviossa lähinnä viattomien uhrien asemaan ilman sen kaksisempaa persoonallisuutta. Sikäli kun näissä kurosawoissa siis yleensä on pohdiskelu hyvää ja pahaa sekä viljelty jos jonkinlaista vertauskuvallisuutta ja symboliikkaa, tässä ei kummastakaan ole havaittavissa jälkeäkään vaan Skandaalissa musta on vain yksinkertaisesti mustaa ja valkoinen valkoista eikä mitään muuta.

Ainut Skandaalin epäonnistumista mainittavasti lieventävä seikka on tällä kertaa Takashi Shimuran sairaalassa makaavaa sairasta tytärtään sureva lakimieshahmo, joka Kurosawan itsensä mukaan on edelleen jatkokehitelty Juopuneen enkelin jo valmiiksi onnistuneesta lääkäristä. Shimura tekeekin tässä ehkä yhden uransa parhaista rooleista ja mies kannattelee käytännössä jälkimmäisen puolikkaan koko elokuvasta yksin harteillaan.

Joten, kyllä. Skandaali on vain laimeahko ohari ja työtapaturma katoavan pienen hetken verran ennen Kurosawan kuuluisimpia mestariteoksia sekä lopullista läpimurtoa maailmanmaineeseen.



Arvio: 3.5/5



SHUBUN, 1950 Japani
Tuotanto: Takashi Koide
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Ryûzô Kikushima
Näyttelijät: Eitarô Ozawa, Fumiko Okamura, Ichirô Shimizu, Masao Shimizu, Noriko Sengoku, Shinichi Himori, Shirley Yamaguchi, Sugisaku Aoyama, Takashi Shimura, Tanie Kitabayashi, Toshirô Mifune, Yôko Katsuragi

Kulkukoira (1949)

Toshiro Mifunen esittämä kokematon etsivä matkaa bussilla ampumaradalta työpaikalleen Tokioon, mutta huomaakin perille saavuttuaan aseensa joutuneen taskuvarkaan haltuun. Seuraa poliisitutkinta, joka vie Mifunen pikkunilkkien ja asediilereiden jäljille Tokion huonomaineisille kujillle. Pian selviääkin, että kyseistä paukkurautaa on käytetty murha-aseena ja etsivä yhdessä uuden parinsa kanssa joutuvat kilpailemaan epätoivoisesti kelloa vastaan napatakseen murhaajan ennen kuin tämä ehtii tyhjentää koko lippaallisen. Nimen "kulkukoira" viittaa Mifunen hahmoon, kun taas murhaajaan viitataan tässä kissana.

Sikäli kun tästä itse pääsin perille, Kulkukoira kuvaa allegorisesti sodanjälkeistä tilannetta, jossa "murha-aseena" käytetyt ja moraalisen vastuun kantaneet sotilaat palasivat takaisin siviilielämään pahaisina kulkukoirina, osa hylkiöinä ja osa kunniallisina kansalaisina. Siinä sivussa Akira Kurosawa käsittelee tavoilleen uskollisesti jälleen hyvän ja pahan ongelmaa, paljastaen lopussa moisen jaottelun olevan varsin keinotekoista laatua. Kulkukoirassa hyvällä ja pahalla alkuperä on lopulta sama, minkä ymmärtäminen on myös elokuvan sankarin perinteinen kurosawamainen "valaistuminen".

Hassuna triviatietona tähän tiettävästi saatiin idea yhden tositapauksen lisäksi Kurosawan ihailemasta Vittorio De Sican Polkupyörävarkaasta, jossa aseen sijaan metsästetään varastettua polkupyörää. Samaisesta teoksesta tulee myös Kurosawan käyttämä eri kaupunginosien symbolinen, helvetin eri tasoja kuvaava merkitys: tiettävästi tätä piti kuvata useissa eri kaupunginosissa ikään kuin jossain Jumalaisessa näytelmässä, mutta lopulta suurin osa tapahtumista päätettiinkin teknisistä syistä sijoittaa likaisimmille ja vaarallisimmille slummeille eli kirjaimelliseseti alimpaan helvettiin.

Tuttuun kurosawamaiseen tyyliin sääilmiöt ovat jälleen tärkeässä osassa itse draamaa: kuumottava takaa-ajo on kuuma ihan kirjaimellisesti, sillä Tokio kärvistelee elokuvan aikaan jättimäisen helleaallon kourissa, jonka katkaisee lopussa koko jutun lähestyessä ratkaisuaan symbolisesti täydellistä pimeyttä seuraava jättimäinen rankkasade.

Kulkukoira on pahuksen viihdyttävä ja jännittävä noir-vaikutteinen kurosawa, teknisesti äärimmäisen hiottu pieni buddycop-leffa ilman koko myöhemmän poliisigenren pinttyneimpiä kliseitä. Tiettävästi Kurosawa itse ei välittänyt lopullisesta elokuvasta juurikaan, sillä mies piti sitä omaan makuunsa liian pinnallisena ja tekniikkapainotteisena.

Omaan makuuni kyseessä on helposti paras tähänastisista Kurosawan ohjaustöistä. Mitä tulee Kurosawan itsensä filmografiaan, omasta mielestäni miehen todellinen kultakausi alkaa juuri Kulkukoirasta.



Arvio: 4.5/5



NORA INU, 1949 Japani
Tuotanto: Sojiro Motoki
Ohjaus: Akira Kurosawa
Käsikirjoitus: Akira Kurosawa, Ryûzô Kikushima
Näyttelijät: Keiko Awaji, Takashi Shimura, Toshirô Mifune

Avalanche (1937)

Hah, pääsinpä juuri arvostelemasta Mikio Narusen A Woman's Sorrowsin ja mies kuin profeetallisesti osasi tehdä Avalancen muodossa täydellisen vastauksen kaikkeen kyseisessä sepustuksessani ja parissa muussakin esittämääni kritiikkiin.

Tarina ajoittuu tälläkin kertaa modernille 30-luvulle, mutta sijoittuukin tällä kertaa länsimaisen keskiluokkaisen tavoin pukeutuvaan ja asuvaan herraskaiseen ympäristöön, jossa ei perinteistä japanilaista kulttuuria enää harjoitetakaan. Päähenkilönä tarinassa on uudenaikaisempaa morsionta haikaileva, konservatiiviseen vaimoonsa kyllästynyt rikas nuori mies, jonka vaimonvaihtosuunnitelmat eivät saa hyväksyntään sen enempää pojan vanhemmilta kuin yhteiskunnaltakaan.

Jos tätä edellinen naruse oli vielä varsin tavanomainen ja teknisesti mielikuvitukseton, on tässä menty ja pulahdettu suoraan altaan syvimpään päähän. Tässä esimerkiksi nähdään ja kuullaan hämmentävästi henkilöhahmojen ajatuksia ja monologeja harrastavaa kertojaääntä, mitä yleensä korostetaan erilaisilla sumeilla filttereillä. Kummankin olisi ainakin omasta mielestäni voinut sovinnolla jättää sikseen, sillä ne eivät tuo itse tarinaan mitään merkittävää lisäsisältöä.

Mutta vähän yllättäen kyseessä on kuitenkin erinomaisen laadukas elokuva, omasta mielestäni kokonaisuutena jopa vähän parempi kuin A Woman's Sorrow. Länsimainen lavastus ja puvustus ovat aluksi hämmentäviä, mutta alun totuttelun jälkeen Narusen pikkutarkkaa tyyliä oppii jopa ihastelemaan. Ilman minuuttikaupalla soljuvaa turhaa dialogia ja muutamia turhia temppuja tässä voisi helposti olla Narusen 30-luvun onnistuneimpia melodraamoja ainakin omaan makuuni.

Tiettävästi kriitikot eivät olleet aikoinaan yhtä myönteisiä vaan tämä lytättiin pelkästään Japanissa ilmestyessään täysin. Mikio Naruse itse pitikin Avalanchea tiettävästi uransa pahimpiin kuuluvana epäonnistumisena.

Hassuna triviatietona mainittakoon vielä tähän loppuun, että tässä elokuvassa ohjaajan lähimpinä avustajina työskentelivät alkuperäisestä Godzillasta tuttu Ishiro Honda sekä nuori herra nimeltä Akira Kurosawa.



Arvio: 3.5/5



NADARE, 1937 Japani
Ohjaus: Mikio Naruse
Käsikirjoitus: Jiro Osaragi, Mikio Naruse, Tomoyoshi Murayama
Näyttelijät: Akira Ubukata, Hideo Saeki, Masao Mishima, Noboru Kiritachi, Ranko Edogawa, Sadao Maruyama, Yô Shiomi, Yuriko Hanabusa