Tsaarin kuriiri (1926)

Äiti Venäjällä on hätä. Valtoimenaan riehuvat tataarijoukot ryöstelevät talonpoikia ja kaikki lennätinyhteydet venäläisten joukkojen viimeisille Siperian puolustusasemille on katkaistu. Aleksanteri II antaa luottomiehelleen Mihail Strogoffille käskyn matkata tuhansien kilometrien matka vaarallisten ja levottomien sota-alueiden halki viemään tsaarin tärkeää viestiä Irkutskin suuriruhtinaalle. Matkan varrella Mihail lyöttäytyy yhteen Siperiaan vanhaa isäänsä tapaan matkalla olevan nuoren Nadian kanssa. Seikkailusta ei kuitenkaan tule helppo ja vaaraton, sillä Strogoffin seikkailuja seuraa tahollaan myös joukko tsaarin murhaa suunnittelevia salaliittolaisia, joilla on omat suunnitelmansa tapahtumien kulun suhteen...

Kaikki mahdollinen on Tsaarin kuriirissa tehty niin suuresti ja pröystäillen kuin ranskalais-venäläisin voimin on siihen aikaan ollut mahdollista tehdä. Siperian loputtomia aroja on tiettävästi kuvattu Latviassa ja maan armeija pestattiin näyttelemään massiivisissa joukkokohtauksissa sotilaita ja ratsumiehiä. Vauhdikkaat ratsastuskohtaukset ovatkin omasta mielestäni koko elokuvan parasta ja kiinnostavinta antia. Tiedä miten paljon tästä saatuja kokemuksia hyödynnettiin myöhemmin Abel Gancen vuotta paria myöhemmin ilmestyneessä Napoleonissa. Kummassakin kuvauksesta vastasi nimittäin sama Leonce-Henri Burel, joka teki myöhemmin yhteistyötä myös Robert Bressonin kanssa.

Aivan kaikesta näkee, että tässä on lähdetty ihan tosissaan kilpailemaan eeposleffojen piikkipaikasta Kansakunnan synnyn ja Ben-hurin kaltaisten megaleffojen kanssa. Harmittavasti Tsaarin kuriirilla ei näistä kahdesta poiketen ole takataskussaan mitään päräyttävämpää tai sensaatioimasta kikkaa, joka nostaisi tätä niiden yläpuolelle todella legendaariseksi suurelokuvaksi.

Tai no, onhan tämä toki pätevästi tehty ja viihdyttävä elokuva, mutta mitään Ben-hurin kaltaisia villejä kamera-ajoja tai tekoaikaan jo vakiintuneita nopeita leikkauksia ei käytännössä osata käyttää ollenkaan hyödyksi ja tämä tuntuu siksi huomattavasti ikäistään vuosikausia vanhemmalta. Toisinaan vähän pliisu kerronta vielä murentaa hahmoja ja itse tarinaa sen verran, että näin pitkää elokuvaa katsoessa tulee yhdessä jos toisessakin kohtaa pakosti aika vähän pitkäksi.

Oma lukunsa ovat sitten elokuvan näyttelijät, joista etenkin sivuosaesittäjät elehtivät tyypillisesti varsin liioiteltuun tapaan kuten tähän aikaan vielä oli tapana. Ainoat mainitsemisen arvoiset nimet koko elokuvassa taitavatkin olla Ivan Mozzuhin ja Natalia Kovanko Mihail Strogoffina ja Nadiana. Mozzuhin oli ennen vallankumousta yksi Venäjän suurimmista näyttelijöistä, mutta mies joutui monen muun taiteilijan tavoin pakenemaan bolshevikkeja Ranskaan, jossa jatkoi uraansa elokuvien parissa aina mykän ajan loppuun. Mozzuhinin kohtaloksi koitui lopulta paksu venäläinen aksentti, joka käytännössä teki äänielokuvan tultua kertaheitolla lopun miehen menestyksekkäästä urasta.

Päällisin tunne elokuvan lopussa on lähinnä hyvä olo ja helpotus, sankari on jälleen vaaroja uhaten jälleen pelastanut päivän ja saanut naisena ja taustalla makeisia naposteleva koominen sivuhahmokin napostelee tyytyväisenä makeisiaan. Monesta vähän pitkästyttävämmästä kohtauksesta huolimatta Tsaarin kuriiri onnistuu kuin onnistuukin ylläpitämään ainakin jonkinlaista mielenkiintoa koko kestonsa ajan ja loppujen lopuksi tästä jää kuvan lopullisesti sumetessa pelkästään hyvä mieli.



Arvio: 4.5/5



MICHEL STROGOFF, 1926 Saksa, Ranska
Tuotanto: Noë Bloch, Gregor Rabinovitch
Ohjaus: Viktor Turjanski
Käsikirjoitus: Boris de Fast, Jules Verne
Näyttelijät: Acho Chakatouny, Gabriel de Gravone, Henri Debain, Ivan Mozžuhin, Jeanne Brindeau, Micolas Kougoucheff, Nathalie Kovanko, Tina Meller, Vladimir Gajdarov