sunnuntai 27. marraskuuta 2022

Uusintakatselussa: Länsirintamalla 1918 (1930)


Pelkästään vuonna 1930 maailmalla sai ensi-iltansa kaksi sotaelokuvan klassikkoa: kahdesta tunnetumpi lienee Lewis Milestonen Länsirintamalta ei mitään uutta, joka räjäytti kertaheitolla pankin ennennäkemättömän kunnianhimoisella ja karulla kuvauksellaan ensimmäisen maailmansodan helvetistä. Se toinen ja vähemmän tunnettu, Ernst Johansenin romaanin pohjalta autenttisesta saksalaisnäkökulmasta tuotettu pienemmän mittakaavan spektaakkeli jopa ilmestyi mm. Suomessa kuukausikaupalla ennen amerikkalaisen klassikon rantautumista vanhalle mantereelle. Näihin aikoihin elettiin Weimarin Saksan elokuvan viimeisiä suuruudenvuosia ennen Hitlerin nousua ja isänmaallisempienkin nimitekijöiden pakoa maasta. Milestonen klassikon tavoin myös veteraaniohjaaja G.W. Pabstin sotakuvaelma joutui kotimaassaan sensuurin hampaisiin ja kiellettiin pasifistisen sanomansa vuoksi.

Länsirintamalla 1918 muistuttaa monia vanhan ajan neuvostoliittolaisia teoksia sikäli, ettei siinä juurikaan nähdä voimakkaita yksilöllisiä tai edes nimettyjä hahmoja yhtä lukuun ottamatta – katsoja oppiikin tuntemaan univormupukuisten nuorten miesten katraan lähinnä näiden ulkoisten piirteiden sekä elehdinnän kautta: miesjoukkoon mahtuu aina vähintään yksi tukevampi, yksi vitsiniekka, yksi hullu, jne. Toisin kuin siviilissä, rintamalla miesten on kyettävä toimimaan yhtenä joukkona, jossa yksittäisen ihmisen haluilla tai ominaisuuksilla ei juuri ole merkitystä. Nimensä mukaisesti tarinan tapahtumat sijoittuvat aivan sodan viimeisiin aikoihin, jolloin kaikki suurkonfliktin raadollisimmat piirteet olivat jo kivunneet kliimaksiinsa, ja saksalaisten romahdus sekä nostalgisen vanhan valtakunnan tuho, Versaillesin kirottu rauhansopimus, Weimarin tasavalta ja siten kohtalokkaasti myös natsi-Saksan synty olivat enää vain ajan kysymys – viimeinen konkreettisesti myös elokuvan ulkopuolella.

Useita vanhoja sotaelokuvia lyhyessä ajassa nauttiessa tulee myös valitettavasti huomanneeksi niiden itseään toistavan luonteen iskevän nopeasti kiväärinperänsä katsojan palleaan kuin pyhän hengen voimasta konsanaan. Tietty äärimmäinen realismi oli ja on uskomattoman tehokas keino vaikuttaa katsojien mielipiteisiin väkivallasta ja sodasta, mutta samalla liika sitoutuminen kuiviin faktoihin rajoittaa valtavasti teoksen kuin teoksen kerrontaa, ja ohjaa mielen nopeasti vertailemaan teosta suoraan toisia samanlaisia vastaan. Länsirintamalla 1918 näyttää ja kuulostaa kuin pienemmältä ja vaatimattomammalta versiolta Milestonen vastaavasta, kaikki olennainen kotirintaman harhaisuudesta identtisiltä näyttävien ja kuulostavien rintamaolojen todellisuuteen voisivat yhtä hyvin olla täsmälleen samasta teoksesta, jossa näyttävämmät palat on vain varattu amerikkalaisille tekijöille.

Pabstin vähäisemmän sotaklassikon omat ja erityiset ansiot voineekin siis yhtä hyvin tiivistää muutamiin olennaisiin yksityiskohtiin. Eräänä huomiona Pabst tiimeineen ei päätynyt kikkailemaan mykän aineiston ja äänieditoinnin salatieteiden avulla, vaan saksalaiset olivat kehittäneet kannettavia soitinlaukkuja muistuttavia käytännöllisempiä äänieristysjärjestelmiä, joiden ansiosta jo mykällä ajalla pitkälle edistyneitä nostureita ja vaijerijärjestelmiä kyettiin käyttämään sellaisenaan, minkä lisäksi Pabstin ohjaksissa juoksuhautataisteluun sekä alkeellisiin panssarihyökkäysstrategioihin päästiin syventymään monia kaltaisiaan perusteellisemmin. Suuren sodan lopputulos on kuitenkin sama kuin aina ennekin: hyvät miehet kuolevat tai makaavat raajattomina sairaalassa yksinäisen hullun kailottaessa ilmoille käskyjään liejussa ja mudassa mätänevien ruumiiden keskellä.

Herran ja miksei frouvankin vuonna 2022 Länsirintamalla 1918 ei ehkä enää edusta genrensä terävintä kärkeä, ja jokainen Milestonen mestariteoksen nähnyt todennäköisesti kuittaakin Pabstin kilpailevan uusasiallisuuden merkkiteoksen silkalla olankohautuksella, mutta omasta mielestäni elokuvana itsenään kyseessä ei välttämättä ole mikään huono tai kelvoton tapaus. Itse muistan katsoneeni Pabstin teoksen kauan ennen Länsirintamalla ei mitään uutta, ja pitäneeni tästä paljonkin, onhan kyseessä tietystä ajan patinasta huolimatta silti valovuosia rehellisempi, aidompi ja vihaisempi kuvaus sodan helvetillisestä luonteesta kuin mitä useimmat nykyajankaan tekijät rohkenevat katsojilleen näyttää. Vai onko olemassa muitakin sotaleffoja, joissa rintamalta kotiinsa lomille palaava sotilas huomaa perheensä elävän köyhyyden rajalla ja löytää kihlattunsakin pelehtimästä vieraan miehen kanssa?


Arvio: 4/5


WESTFRONT 1918, Saksa 1930
Ohjaus:
Georg Wilhelm Pabst
Käsikirjoitus: Ernst Johannsen, Ladislaus Vajda, Peter Martin Lampel
Näyttelijät:
Claus Clausen, Else Heller, Fritz Kampers, Gustav Diessl, Gustav Püttjer, Hanna Hoessrich, Hans Joachim Moebis, Jackie Monnier

lauantai 26. marraskuuta 2022

Länsirintamalta ei mitään uutta (1930)


Ensimmäisen maailmansodan taustoista ja juurisyistä on keskusteltu ja keskustellaan edelleen kuumeisesti, mutta hienommilla taloudellisilla ja poliittisilla käänteillä ei lopulta ole tavallisen ihmisen näkökulman kannalta juurikaan merkitystä. Valtavirralle riittää, että joku jossain päätti ajan yksinkertaisesti olleen kypsä uudelle suursodalle, ja isännälleen uskollisen koiran tavoin katastrofi tuli kutsuttaessa, nieli kokonaisen sukupolven kitaansa, ja pani liikkeelle tapahtumien ketjun, joka johti edelleen vieläkin suurempiin konflikteihin sekä satojen miljoonien viattomien maallisen vaelluksen päättymiseen valloilleen päässeiden kansanmurhien ja konfliktien seurauksena. Suuri sota loi mahdollisuuden uudelle maailmalle nousta vanhan tuhkasta, mutta ennen uuden syntymää oli vanhan ensin kuoltava...

Länsirintamalta ei mitään uutta viittaa sotavuosien sanomalehtien tapaan sivuuttaa kaikenlainen isänmaallista hurmosta nostattavan propagandan kannalta ikävämpi todellisuus muutamalla tyhjällä ja mitäänsanomattomalla virkkeellä. Erich Maria Remarquen väljästi omaelämänkerrallisen klassikkoromaanin sekä Lewis Milestonen filmatisoinnin sisällöstä vähän ironisiakin sävyjä saava nimi kertookin kaiken olennaisen, olihan kyseessä tuolloin poikkeuksellisen rehellinen katsaus aiheeseensa ilman amerikkalaiselle viihdeteollisuudelle niin tyypillistä kaunistelua tai silottelua. Remarquen itsensäkin sanoin sodan todellisuus oli ja on useimmille sitä kokemattomille täysin käsittämätöntä, eikä rintamakokemuksista voinut puhua kotiväelle edes lomillaan, sillä nämä eivät kuitenkaan olisi kuulemaansa uskoneet. Vasta vuosikausia taistelujen kaikottua heräsi yleinen kiinnostus suursodan uhrien kärsimyksiä kohtaan, pelkästään Remarquen kirjaa myytiin reilussa vuodessa miljoonia kappaleita, ja Suuri paraati – yksi mykän ajan menestyneimmistä elokuvista – kertoo sekin vastikään päättyneestä inhimillisestä katastrofista, joskin vielä hyvin varovaisesti.

Milestonen elokuva alkaa kansallismielisen hulinan keskeltä keisarillisen Saksan sydämestä. Paikallisen poikakoulun opettaja takoo viikset väpättäen innokkaiden oppilaidensa päähän tarinoita sankaruudesta ja seikkailusta, sodan romantiikasta ja muusta sen sellaisesta. Perheiden ja kylänmiesten hurratessa asialleen aivopestyt nuoret marssivatkin isänmaansa nimissä kohti suurta tuntematonta, innokkaimmat vetoavat historiankirjojen tarinoihin loistokkaista sodista sekä Ranskan nopeasta kukistumisesta preussilaisen jyrän alla. Poikien haaveet alkavat kuitenkin karista jo kauan aikaa ennen ensimmäistäkään konkreettista taistelua: jo koulutusvaiheessa upseerit pyrkivät järjestelmällisesti koulimaan naiiveista alaisistaan esiin ihmisluonnon pimeimpiä ja eläimellisempiä puolia. Kuin monia myöhempiä sotaelokuvan klassikoita enteillen myös Länsirintamalta ei mitään uutta sisältää kohtauksen, jossa moraalittomaksi ja empatiakyvyttömäksi örkkilaumaksi piestyt alokkaat kerääntyvät rääkkäämään ja mukiloimaan joukkueensa heikointa jäsentä.

Rintamalla varsinainen toiminta vasta alkaakin. Kaoottisen ja näennäisen päämäärättömästi loputtomiin jatkuvan sodan eri osapuolet taistelevat samoista asemista kerta toisensa jälkeen miehiä suruttomasti uhraten ja kappaleiksi räjäyttäen: välillä yksi osapuoli onnistuu valtaamaan toisen asemat, välillä toinen valtaa omansa takaisin. Rivisotilaan näkökulmasta sodalla ei pienen hetken jälkeen näytä olevan muuta tarkoitusta kuin kanssaihmisten silmitön silpominen ja teurastaminen rottien ja syöpäläisten riivaamissa juoksuhaudoissa. Onnekkaimmat kuolevat silmänräpäyksessä jälkeäkään jättämättä, toisilta jää jäljelle käsi tai jalka, epäonnisemmat saavat lapiosta, pistimestä tai puukosta ja kituvat hiljalleen kuoliaiksi kraaterin tai juoksuhaudan pohjalla. Sairaalaan asti päässeistä moni on henkijuuriaan myöten arpeutunut tai raajansa menettänyt, taistelukuntoisimmat lähetetään kuitenkin isänmaan ja keisarin kunnian nimissä takaisin rintamalle.

Lähes sata vuotta Milestonen teoksen ilmestymisestä voi olla hyvin vaikeaa ymmärtääkään, kuinka suuresta uhkapelistä olikaan tekijöilleen aikoinaan kysymys. Pelkästään alkeellisen äänitystekniikan vuoksi äärimmäisen vaativa ja suuruudenhullu Länsirintamalta ei mitään uutta tehtiin aikana, jolloin yleisö oli vasta vähitellen alkanut tottua kuulemaan puhuttua dialogia, ja Milestonen elokuvasta tehtiin siksi erillinen mykkäversiokin. Päätös filmatisoinnista sinetöitiin sekin vain vähän suuren pörssiromahduksen ja laman lähtölaukauksen jälkeen, Milestonen teoksen budjettikin kohosi aikansa mittapuulla jättimäisiin miljoonien dollareiden summiin. Kun ottaa huomioon itse teoksen rajoja rikkovan realismin, väkivaltaisuuden ja jopa myöhemmälle sensuurikoneistollekin aivan liian eroottisen ja paljastavan sisällön, alammekin olla jo asian ytimessä. Vuoden 1930 mittapuulla Länsirintamalta ei mitään uutta on todella rajoja rikkova, äärimmäinen ja "munakas" elokuva, enkä nyt viittaa edellisellä mihinkään syötävään.

Tiettävästi Milestone pyysi avustajiaan etsimään ennen kuvausten aloittamista käsiinsä mahdollisimman paljon Amerikkaan muuttaneita saksalaisia veteraaneja auttamaan germaanista näkökulmaa painottavan tarinan yksityiskohtien hiomisessa. Ohjaajan yllätykseksi sopivia kandidaatteja löytyi niin paljon, että näitä pestattiin paitsi kouluttamaan näyttelijöitä, myös esittämään käytännössä itseään pienissä sivuosissa. Ehkä koko teoksen kuuluisimmassa sotakohtauksessa nähdään groteski välähdys taivaan tuuliin räjähtävän ranskalaisen sotilaan piikkilanka-aitaan jäävistä irtokäsistä – kyseessä on tiettävästi yksi saksalaisten avustajien oikeista sotamuistoista. Samaisessa kohtauksessa nähdään myös varhaiselle äänielokuvalle epätyypillisesti mykältä ajalta tuttuja nostureita ja kiskoilla dramaattisesti liikkuvia kameroita, joita ei tavallisesti kyetty näihin aikoihin käyttämään kankean ja epäkäytännöllisen äänieristystekniikan vuoksi. Lukemani perusteella Milestonen tuotantotiimi käyttikin näissä kohtauksissa hyväkseen mykän version kuvamateriaalia lisäämällä vain päälle erillisen ääniraidan – jälki on harvinaisen komeaa näinkin.

Vähän yllättäen Länsirintamalta ei mitään uutta ei kuitenkaan ole pelkkää loputonta taistelumaratonia, vaan osa tarinasta sijoittuu kotirintamalle, jossa taistelunäyttämön oloista täysin tietämätön väki elää aivan omanlaisessaan viattomassa todellisuudessaan. Sodan kauhut kokeneelle sotilaalle paluu naiivit illuusionsa säilyttäneen ja keisaria yhä Jumalan voideltuna ihastelevan kotiväen pariin on todellisuudessa katkeraa kalkkia: länsirintaman loputtoman massateurastuksen järkyttämä mieli on siviilissä henkisesti täysin ulkopuolinen, ja mikäli nuori onnensotilas sattuisikin löytämään sisältään rauhan, odottaa tätä ennen pitkää kuitenkin paluu painajaismaiselle rintamalle kuolemaan koska tahansa kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Todellisuus sodasta paljastuu kotiväellekin ehkä joskus kaasuiskuihin ja konekiväärituleen kaatuneen sotamiehen hautajaisten jälkeen, ehkei koskaan. Viralliset tahot sen enempää kuin sanomalehdetkään eivät kerro sota-aikaan kuin valheita, onhan totuus itsessään tunnetusti sodan kuin sodan ensimmäinen uhri; todellinen inhimillinen kärsimys kuitataan lyhyesti toteamalla, miten ”länsirintamalta ei ole mitään uutta”.

Milestonen englantia solkkaavat saksalaiset saattavat ensi alkuun vaikuttaa melkoisen kornilta materiaalilta, mutta omasta mielestäni tekijöiden ratkaisu vain korostaa teoksen universaalia pasifistista sanomaa sodan mielettömyydestä ja inhimillisestä onnettomuudesta. Amerikkalaisessa propagandassa "hunneiksi" leimatut saksalaiset demonisoitiin suunnilleen vauvoja syöviksi hirviöiksi, joten asetelman kääntämisen on täytynyt olla ilmestymisaikaan tehokas keino iskeä maksavaa yleisöä suoraan tunteisiin. Ehkä Milestonin mestariteoksesta ei olisi pelkästään amerikkalaista näkökulmaa painottaen voitukaan paikallisten reaktioiden vuoksi tehdä niin rajua ja puhuttelevaa kuin vieraan maan armeijasta kertovassa tarinassa. Monessa maassa Länsirintamalta ei mitään uutta tuomittiinkin pasifistisesta sanomastaan huolimatta saksalaismielisenä propagandana, kun taas Saksassa elokuvan näytöksiin kohdistui oikeistoradikaalien ainesten suorittamia sabotaasi-iskuja, perusteellinen sensuuri ja lopulta täyskielto aina 50-luvulle asti. Kirjailija itse joutui lähtemään Saksasta maanpakoon.

Kuuluisassa viimeisessä kohtauksessa nähtävä käsi on todellisuudessa Lewis Milestonen, sillä näyttelijät olivat jo ehtineet lähteä editointivaiheessa koteihinsa. 

Herran vuonna 2022 niin Erich Maria Remarquen kuin Lewis Milestonen näkemystäkin juhlitaan ansaitusti taiteenalojensa sotafiktion kautta aikain suurina klassikkoina, joiden jälkeensä jättämät vaikutteet näkyvät ja tuntuvat genrensä teoksissa vahvana yhä tänäkin päivänä. Silkan joka sopukkaan yltävän äärimmäisyytensä vuoksi Länsirintamalta ei mitään uutta tuntuu kestäneen aikaa varhaiselle äänielokuvalle poikkeuksellisen mureasti, mutta nykyajan sotakuvauksiinkin verrattuna genrensä varhainen klassikko vähintään yhtä vimmaisine lajitovereineen pesee helposti viihteellisemmät Hollywood-sodat mennen tullen, mukaan lukien historialliselta tarkkuudeltaan huvittavalla tavalla kyseenalaisen Netflix-uusintafilmatisoinnin. Saman aikakauden teoksistakin vain ranskalainen pasifismieepos nimeltä Puuristit pystyy kilpailemaan likimain tasaväkisesti Milestonen klassikon kanssa.


Arvio: 5/5


ALL QUIET ON THE WESTERN FRONT, 1930 USA
Ohjaus: Lewis Milestone
Käsikirjoitus:
Del Andrews, Erich Maria Remarque, George Abbott, Lewis Milestone, Maxwell Anderson
Näyttelijät:
John Wray, Lew Ayres, Louis Wolheim, Slim Summerville

Sotilaspoika (1971)


Kun muuan Will Smith otti ja tempaisi muuatta koomikkoa avokämmenellä ympäri korvia, tuntui hetken verran kuin mannerlaatat olisivat liikahdelleet ja kosminen tasapaino järkkynyt yleisön saadessa vihdoinkin kaipaamaansa draamaa ja väkivaltaviihdettä umpitylsistä poliittisista palopuheistaan tunnetussa Oscar-gaalassa. Pienessä hetkessä modernin amerikkalaisen viihdearistokratian ikioma bakkanaali onnistuikin keräämään hetkellisesti niin tähtitieteelliset määrät uteliaiden katsojien silmäpareja, että jatkossa samainen show varmaan muutetaankin kaupallisia intressejä silmällä pitäen gladiaattoritaisteluksi, jossa toinen toistaan pöhöttyneemmät julkkikset pieksevät toisiaan väkivaltaorgioiden räiskyessä kameroiden välityksellä jokaisen näköradiota pällistelevän verenhimoisen pikkujästin kotiteurastamoon.

Kaikkein mielenkiintoisinta koko absurdissa teatterissa oli kuitenkin sen inspiroimana tehty kyselytutkimus, joka paljasti ihmisten suhtautumisen väkivaltaan jakautuvan pitkälti varallisuuden ja elintason mukaan: rikkain väestönosa tyypillisesti ihannoi ja hyväksyy herkimmin väkivallan, vähempiosaisemmat taas suhtautuvat toisen ihmisen fyysisen loukkaamattomuuden rikkomiseen kielteisemmin. Tulosta voinee ainakin osittain selittää niinkin, että vähempituloiset tyypillisesti joutuvat elämänsä aikana kohtaamaan enemmän oikeaa kuritusta parisuhde- ja perheväkivallan sekä monenmoisten sosiaalisten ongelmien muodossa rikkaiden ja etuoikeutettujen – siis ihmisten, joiden käsissä tyypillisesti on valta päättää asioista – kohdatessa sitä itseään enintään todellisuuspakoisen viihdeteollisuuden sekä oman elämänkokemuksesta vapaan mielikuvituksensa kautta.

Ensimmäinen maailmansota kosketti kaikessa ylitsevyöryävässä raadon- ja sinappikaasunlemussaan niin suuria väestönmassoja, että vuosikausia kestävä pasifismin kausi oli väistämätön tosiasia ympäri maailmaa ja ehkä sen ulkopuolellakin. Kun saksalaisen militarismin, sosialistisen idän ja vapaan lännen uusi voimainkoetus alkoi jo näyttää kohtalon sanelemalta, kirjoitti tuolloin nouseva elokuvakäsikirjoittaja Dalton Trumbo kuuluisan sodanvastaisen romaaninsa nimeltä Sotilaspoika, jonka jalo päämäärä ei kuitenkaan onnistunut tuottamaan tulosta, vaan kymmenet miljoonat ihmiset rintamalinjojen molemmin puolin päätyivät jälleen sodan nielemiksi vain synnyttääkseen kylmän sodan sekä vuosikymmeniä kestävän pelon ihmiskunnan tuhoavan ydinsodan syttymisestä sotahullujen poliitikkojen, raharuhtinaiden ja kenraalien pienimmästäkin päähänpistosta. Pahimmillaan satojen miljoonien ihmisten elämä ja kuolema olivatkin vain yhden auktoriteetin päätöksen varassa, mutta pahimmalta onneksi vältyttiin kerta toisensa jälkeen.

Sotilaspoika on kertomus Johnnystä, joka haavoittuu ensimmäisen maailmansodan viimeisillä minuuteilla lähes kuolettavasti – menettäen kehostaan käytännössä kaiken tuntoaistiaan lukuun ottamatta. Suurimman osan ajastaan sairaalaan keinotekoisesti elintoimintoja ylläpitävien kojeiden varaan unohdetun raajattoman Johnnyn tajunta risteilee painajaismaisen todellisuuden sekä unten ja muistojen välillä. Unissa Johnny palaa takaisin lapsuuteensa tapaamaan vanhempiaan, kihlattuaan sekä Donald Sutherlandin tulkitsemaa Jeesusta, joiden kanssa tämä yrittää saada selkoa tilanteeseensa sekä keksiä keinoa kommunikoida ulkopuolisen maailman kanssa. Johnnyä hoitava äidillinen sairaanhoitaja on täysin tietämätön potilaansa tilasta luullen nuoren miehen sääliä herättävän nykimisen kertovan hirvittävistä tuskista. Jokaista kommunikointiyritystä seuraakin pistos rauhoittavaa morfiinia

Dalton Trumbon päätyöksikin luonnehdittu ilahduttavan omaperäinen ja humaani romaani ei varsinaisesti ilmestyessäänkään ollut kaiken kansan suosikki, mutta se onnistui herättämään siinä määrin huomiota, että filmatisointia tekstin pohjalta alettiin suunnitella jo 40-luvulla, mutta puusta pitkään päästiin vasta Kuuban kriisin jälkeen Vietnamin sodan ja uuden pasifismin hyökyaallon pyyhkäistyä yli liberaalin maailmanjärjestyksen. Amerikan kommunistivainojen vuoksi Meksikossakin majaansa pitänyt Trumbo itse oli kaavaillut filmatisoinnin ohjaajaksi elokuvasurrealismin mestari Luis Buñuelia, joka myös osallistui Jeesus-kohtausten kirjoittamiseen, mutta syystä tai toisesta ohjaajanpesti päätyikin lopulta Trumbolle itselleen. Sotilaspoika lopulta myös jäi Trumbon ainokaiseksi ohjaukseksi, sillä miehen ikään ehtinyt ja maineensa ainakin osittain kotimaassaan viimein virallisestikin 70-luvulla takaisin saanut veteraanitaiteilija kuoli vain muutamia vuosia myöhemmin sydänkohtaukseen.

Kuten jo taatusti onkin moneen otteeseen eri lähteissä mainittu, on surrealismin puoleen painottuva Sotilaspoika pelottavampi ja ahdistavampi kokemus kuin moni prameammalla budjetilla siunattu kauhuelokuva nykypäivänäkään. Trumbon päätös verhota päähenkilönsä vähäisimmätkin tunnistettavat ulkoiset piirteet maskin ja kääreiden taakse pakottaa katsojan itsensä kuvittelemaan kauhistuttavat ruhjeet ja vammat Johnnyn kehoon, mikä saa ne tuntuvaan vain entistäkin kauheammilta. Tietysti jokainen Sotilaspoikaa katsova toivoo päähenkilön keksivän keinon kertoa ihmisille olevansa elossa ja saavan apua, mutta tällaisessa sodanvastaisessa teoksessa edes moisiin käänteisiin ei aina voi luottaa. Sotilaspojan perusidea on kuitenkin kauttaaltaan niin erinomainen ja ainutlaatuinen, etteivät piskuisen budjetin jättämät ohkaisemmat yksityiskohdat tai paikoin vähän kankeat näyttelijätkään juuri ainakaan omaa katselukokemustani häirinneet.

Ilmestymisaikanaan varsin vähälle huomiolle jäänyt Sotilaspoika eli pitkään omaa hiljaiseloaan Akira Kurosawan ja muutamien muiden nimitekijöiden omana obskuurina kulttisuosikkina. Suurelle yleisölle Trumbon kirja ja filmatisointi tulivat laajemmin tutuiksi muuan humppaa soittavan amerikkalaisen tanssiorkesterin kautta, joka kirjoitti henkisessä vankilassa elävän haavoittuneen sotilaan kiirastulesta sen yhden (sic) hittikappaleen sekä tuotti aiheesta elokuvamateriaalia hyödyntävän musiikkivideonkin. Kyseisen humppabändin jäsenet ovatkin myöhemmin kertoneet saaneet vinkin kirjasta ennen aikojaan kuolleelta basistiltaan, mikä inspiroi näitä tekemään yhden uransa parhaista ja tunnetuimmista yksittäisistä vedoista, sittemmin samainen tanssiorkesteri meni myös hankkimaan itselleen oikeudet Trumbon mestarityöhön pelkästään säästääkseen lisenssimaksuissa. Niin tai näin, tällä kertaa raha ja ahneus näyttäisivät kerrankin tuottaneen maailmaan jotain hyvääkin, sillä nykyisin Trumbon tarina sanomineen löytynee ainakin pääpiirteittäin jokaisen yleissivistyksestä vaikkei kirjasta sen enempää kuin filmatisoinnista tai käsikirjoittaja-ohjaajasta itsestään olisi ikinä kuullutkaan.


Arvio: 5/5


JOHNNY GOT HIS GUN, 1971 USA
Ohjaus: Dalton Trumbo
Käsikirjoitus: Dalton Trumbo, Luis Buñuel
Näyttelijät:
Diane Varsi, Donald Sutherland, Jason Robards, Kathy Fields, Marsha Hunt, Timothy Bottoms

maanantai 21. marraskuuta 2022

Puuristit (1932)


"Meidän ei tarvitse näytellä, vain muistaa..."

Vuodet vierivät ensimmäisen maailmansodan päättymisestä, mutta maanpäällisen helvetin kauhut eivät unohtuneet: Ranskassa pasifismin tuulet jatkoivat puhalteluaan, ja toinen toistaan sodanvastaisempi taideteos seurasi kaltaistaan. Samaan aikaan vanhan rintamalinjan toisella puolin jättimäisen laman ja maltillisempien poliitikkojen epäonnistuneiden manööverien seurauksena kansan syvien rivien suosioon päässeet natsit valmistautuivat kaappaamaan vallan sekä herättämään hetkellisesti tukahdutettua germaanista militarismia hävityn sodan nostattaman katkeruuden voimin. Säyseiden gallialaisten tietämättä idässä oli nousemassa hirmumyrsky, jonka riehuessa vanhat jalot ihanteet ihmisyydestä ja rauhaisasta yhteiselosta jälleen unohdettaisiin, ehkä tällä kertaa myös lopullisesti...

Raymond Bernardin Puuristit palaa kuitenkin vielä takaisin ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin taistelemaan vapaan Ranskan puolesta. Heti elokuvan ensimmäinen kohtaus kuvaakin sotilashautausmaata ja loputonta riviä puisia ristejä: jokaisella näistä miehistä oli joskus perhe ja kokonainen elämä edessään, kunnes pahin mahdollinen tapahtui. Hautausmaalta Bernard vie meidät todistamaan iloista paraatimarssia, jossa silmän kantamattomiin jatkuva letka nuoria miehiä marssii kohti kuolemaansa villiintyneen yleisön juhliessa sodan alkua sekä sankareiden lähtöä puolustamaan isänmaataan pahalta viholliselta. Innokkaimmat puhuvat jo sodan voitosta sekä saksalaisten barbaarien maksamista jättimäisistä sotakorvauksista. Ilmassa on suuren juhlan tuntua, nuorille sankareille jopa tarjotaan ilmaista viiniä matkallaan kohti mainetta, kunniaa ja kuolemattomuutta.

Jo ensimmäisissä kohtauksissa katsojan silmään saattaa osua mystisellä tavalla tuttuja ranskalaisia näyttelijöitä, joita ei oikein osaa sijoittaa mielessään mihinkään. Bernardin teoksen keskeinen näyttelijäkaarti koostuukin monista mykän ajan virstanpylväistäkin tutuista nimistä, alkaen Napoleonissa sekä Jeanne d'Arcin kärsimys -klassikossa nähdystä Antonin Artaudista. Vaikka hahmoille onkin annettu yksilölliset nimet sekä ranskalaista yhteiskuntaa leikaten ammatit ylioppilaasta nahkuriin, jäivät ainakin itselleni kameran edessä tallustelevista persoonallisuuksista vahvimmin mieleen juuri erinomaisesti rooleihinsa valikoitujen karismaattisten esittäjien yksilölliset ulkoiset piirteet, kuten suuret silmät, kapea hartialinja, viikset ja parta. Osa hahmoista on taiteenlajin perinteiden mukaisesti kirjoitettu eloisammiksi huuliveikoiksi luomaan kontrastia inhorealistiset mittasuhteet saavaan sotaan.

Seuraava kehu saattaa kuulostaa vähän omituiselta tuntien Puuristien tekoajankohdan, mutta mielestäni Raymond Bernardin sotakuvaus on yksi vaikuttavimpia ja realistisimpia, joita elokuvan historiassa on ikinä nähty. Historiallisten eeposten parissa pätevöitynyt Bernard onkin eräässä myöhemmässä haastattelussa kertonut tarkoittaneensa elokuvansa herättämään ihmisissä mahdollisimman voimakasta inhoa ja vihaa sotaa kohtaan. Puhtaan realismin nimissä sotakohtaukset kuvattiinkin aiempien yrittäjien tapaan aidoilla tapahtumapaikoilla, ja suuri osa koko elokuvan ekstroista koostui sotaveteraaneista, joiden tarvitsi vain toistaa mahdollisimman tarkkaan kokemuksiaan rintamalta. Kaikkein vaikuttavinta sotakohtauksissa on mielestäni niiden uskomaton äänieditointi ja miksaus – ranskalaisten oli alkeellisen äänitekniikan ja vähäisen kokemuksen vuoksi kehitettävä kaikki tarpeellinen lennosta saadakseen rekonstruoitua aidontuntuisen sodan äänimaiseman.

Varsin simppeliksi vanhan ajan sotaelokuvaksi Puuristit paitsi tuntuu elävältä kuin mikä, mutta se käsittelee lyhyesti myös erilaisia pieniä teemoja, joita uudemmat yrittäjät harvoin edes koettavat näyttää. Puuristien sotilailla esimerkiksi on elämää myös rintaman ulkopuolella, ja yksi miehistä kertookin tovereilleen toisen miehen mukana lähteneestä vaimostaan. Koska kaikki temput on sodassa sallittu, ajautuvat juoksuhaudoissaan piileskelevät miehet toisinaan hulluuden partaalle jokaisen rapsahduksen ja kilahduksen ollessa mahdollinen merkki vihollisen hyökkäyksestä maan pinnalla tai sen alla – sota-aikaan eri osapuolilla oli tapana kaivaa tunneleita toistensa asemien alle ja räjäyttää pahaa aavistamattomat miehet taivaan tuuliin. Sotilaiden hyökätessä ihmisaaltona nimeämättömään kylään kenraalit istuvat lämpimässä salongissa nauttimassa snapsia suunnitellen jo seuraavaa suurta offensiivia.

Taistelu kylästä kestää kymmenen päivää, toiset kymmenen ja vielä kymmenen lisää. Armeijan rivit ovat huvenneet, samoin vähä mikä pikkuisesta kyläsestä on enää jäljellä. Kaukana jossain kotirintamalla ihmiset ovat kokoontuneet rukoilemaan apua Neitsyt Marialta, kamera kääntyy kohti kädettömiä ja jalattomia miehiä – eli niitä onnekkaita, jotka ylipäänsä pääsivät rintamalta elävänä kertomaan tarinansa. Aivan liian monen haavoittuneen sotilaan matka päättyi epilogissa nähtävän miehen tavoin kituen avun saavuttamattomissa vähitellen tästä maailmasta seuraavaan kuunnellen hiipuessaan muiden epätoivoisten avunhuutoja tuntemillaan ja itselleen vierailla kielillä. Armahtavan kuoleman lähestyessä elämä alkaa vilahtaa sotilaan silmissä: isänmaallinen hurmos kukkaseppeleineen, poliitikot ja kenraalit seuraamassa iloista paraatimarssia helvettiin, rahaa... ja hautajaiskulkue puuristeineen.

Raymond Bernard kertoi eräässä myöhemmässä haastattelussa Puuristien kuvausten olleen erityisen vaikeita ja tuskallisia, sillä kuvauspaikoilta löytyi yhä 30-luvulla läjäpäin ruumiita sekä räjähtämättömiä panoksia, jotka pahimmillaan olisivat voineet johtaa hengenvaarallisiin tilanteisiin. Kuvausten jälkeen Bernard oli yhdessä alkuperäisromaanin kirjoittaja Roland Dorgelèsin kanssa pyytänyt Ranskan silloista presidenttiä Paul DoumerPuuristien Moulin Rougessa pidettävään ensi-iltaan, mikä paikan huonon maineen tuntien oli miesten mielestä tavattoman hävettävää. Doumer suostui miesten pyyntöön, mutta kutsui samalla kumpaisenkin samalle parvekkeelle kanssaan. Jossain vaiheessa elokuvan pyöriessä Dorgelès nykäisi Bernardia hihasta ja viittoi ohjaajaa suuntaamaan katseensa presidenttiä kohti – Doumer oli Puuristejä katsoessaan liikuttunut kyyneliin asti. Bernard totesikin, että presidentin kyynelet saivat tämän tuntemaan kaiken näkemänsä tuskan ja vaivan tulleen palkituksi. Vähän aikaa myöhemmin presidentti Doumer itse kuoli salamurhaajan luoteihin.


Arvio: 5/5


LES CROIX DE BOIS, 1932 Ranska
Ohjaus:
Raymond Bernard
Käsikirjoitus: André Lang, Raymond Bernard, Roland Dorgelès
Näyttelijät:
Antonin Artaud, Charles Vanel, Gabriel Gabrio, Geo Laby, Jean-François Martial, Jean Galland, Marcel Delaître, Marc Valbel, Paul Azaïs, Pierre Blanchar, Pierre Labry, Raymond Aimos, Raymond Cordy, René Bergeron, René Montis

Verdun, visions d'histoire (1928)


Vanha kansa tietää kertoa, miten vaarallista voikaan olla täydellisen vihjeettömyyden ja ahkeruuden yhdistyminen erityisen vaikutusvaltaisessa asemassa olevan ihmisen ajukopassa. Arkkiherttua Franz Ferdinandin kuoltua vaimonsa rinnalla serbinationalisteihin kuuluneen salamurhaajan luoteihin tuolloin Itävalta-Unkarin keisarikunnan hallitsemassa Sarajevossa vuonna 1914, keisarillisen armeijan imperialistisissa unelmissaan leijaileva ylipäällikkö Franz Conrad von Hötzendorf alkoi tavoilleen uskollisesti painostaa ikääntyvää monarkkia julistamaan sodan Serbialle. Moderniin sotaan vuosikymmeniä ajastaan jääneellä armeijallaan astuva ja siten valtakuntansa tuhoon tuominnut Hötzendorf tuli sytyttäneeksi yhdellä ainoalla kipinällä tuleen joukon eurooppalaisten suurvaltojen välisiä erillissotia, joista syntyneessä suuressa maailmanlaajuisessa kaaoksessa tuhoutui kokonainen sukupolvi ihanteineen.

Vuonna 1928 rauhansopimuksen solmimisesta tuli kuluneeksi jo kymmenisen vuotta, ja vanhat haavat olivat ainakin näennäisesti alkaneet jo parantua. Juhlavuoden kunniaksi vanhat viholliset päätyivät kukin tahollaan tuottamaan sarjan omia näkemyksiään tuhoisan inhimillisen katastrofin kulusta. Kymmeniä miljoonia ihmishenkiä vaatineen konfliktin osapuolista erityisesti Ranskassa ensimmäiseen maailmansotaan oli syttyessään suhtauduttu innokkaasti, kuin oikeutettuun revanssiin edellisen vuosisadan lopulla käydyistä tappiollisista sodista Saksaa ja Preussia vastaan. Vähitellen mielialat kuitenkin kääntyivät yhä enemmän mieletöntä väkivaltaa vastaan, ja sodan lopulla Ranskan yli pyyhkäisi paikallisten poliitikkojen ja kenraalien kauhuksi suuri pasifismin aalto, jonka vaikutus näkyy vahvana vielä meidänkin aikamme populäärikulttuurissa pelkurimaisen ranskalaisen arkkityyppinä.

Itsekin rintamalla tykkimiehenä palvelleen teatteri- ja elokuvan työmies Léon Poirierin ohjaama Verdun, visions d'histoire on gallialaisten rauhanlähettiläiden puolidokumentaarinen yritys ennallistaa ja käsitellä tuolloin pitkälti massoille suunnatusta isänmaallisesta propagandasta tuttua sodan todellisuutta ilman turhaa kaunistelua tai moralisointia. Vaikka mukaan onkin tarkoituksella asetettu myös pientä fiktiivistä draamaa ja muutamia ammattinäyttelijöitä, on Verduniin laadukkaan dokumentin hengessä kuitenkin viisaasti ymmärretty ynnätä paljon tarpeellisia selityksiä ja karttoja kummankin osapuolen joukkojen liikkeistä sekä taistelun kannalta keskeisistä tapahtumista. Vaikka kyseessä onkin nimellisesti tarina Verdunin taistelun vaiheista, voinee Poirierin teosta katsoa samalla suorana ja konstailemattomana kuvauksena länsirintaman taisteluista yleisesti, eikä jälki ole kaunista.

Seuraavaa ei Verdunin kohdalla juuri voikaan tarpeeksi painottaa: tämä elokuva on tehty ennen nykyaikaisten sotapätkien peruskliseiden syntyä, joten sen katsominen saattaa paikoin tuntua vähän erikoiselta, käydäänhän Verdunin taisteluja välillä tylsästi myös keskellä kirkasta kesäpäivää, siviilejä evakuoidaan, kaasuasetta käytetään vihollisen savustamiseksi koloistaan, propaganda leviää, alkeellinen ilmasota jyllää ja sotilaatkin toisinaan silpoutuvat räjähteiden voimasta. Poirierin panostus puhtaaseen realismiin onkin alallaan edelleen huippujälkeä, koostuuhan suuri osa "näyttelijöistä" oikeista sotaveteraaneista, aseet, välineet ja puvustus ovat autenttista materiaalia ja kuvauksetkin suoritettiin aidoilla tapahtumapaikoilla linnoituksia ja juoksuhautoja myöten, tekijöiden tiedetään jopa löytäneen kuvauspaikoiltaan roppakaupalla sinne hautautuneiden sotilaiden ruumiita ja irtojäseniä. Tarkkasilmäinen katsoja pystyy bongaamaan myös marsalkka Philippe Pétainin esittämässä itseään.

Kummallisinta Verdunissa onkin, etteivät sodan historialliset taustat henkilöineen näytäkään kiinnostaneen Poirieria likimainkaan yhtä paljon kuin tavallisen ihmisen arki liejuisella sotanäyttämöllä – siitäkään huolimatta, että tämä näkee tarpeelliseksi selittää suuremman mittaluokan ratkaisuja erilaisin kaavioin. Katsojalle ei esimerkiksi juurikaan kerrota Erich von Falkenhaynista ja suunnitelmasta tuhota Ranskan armeijan reservit hyökkäämällä historiallisesti arvokkaaseen Verdun-sur-Meusen kaupunkiin, lopussa sodassa tappiolle jäänyt keisarikuntakin vain sortuu keisari Vilhelmin luopuessa kruunusta. Ehkä tarkempia tietoja Saksan tapahtumista ei vielä ollut ranskalaisten tekijöiden saatavilla, tai Poirier ei vain ajatellut enimmäkseen gallialaisista koostuvan kohdeyleisön välittävän moisista yksityiskohdista, joten Saksan esikuntaa kuvattaessa tavalliselle maakalaiselle vähän turhankin monimutkaiset ja hankalasti selitettävät detaljit tyydyttiinkin tiivistämään selkeämmin fiktiivisiin hahmoihin.

Ranskalaisten sotavisio ei ehkä dramatiikaltaan enää nykyajan mittapuulla ole kaikkein säväyttävintä mahdollista materiaalia aiheestaan, melkein kolmen tunnin pituuskin kipuilee väkisin mykkäelokuviin tottumattoman peräpukamissa ja Verdunin taistelusta tietämättömille vieraiden yksityiskohtien lateleminen tuntuu todennäköisesti puisevalta kuin mikä, mutta silkkana pikkutarkkana dokumentaarisena kuvauksena maailmansodan helvetistä se puolustaa mielestäni helposti koska tahansa paikkaansa kaltaistensa joukossa, näytetäänhän tämän elokuvan kuvamateriaalia sekaannusten vuoksi aitona sotakuvana jatkuvasti vielä 2020-luvullakin. Léon Poirierin ohjaustyölle meinasi kuitenkin maineestaan huolimatta käydä kalpaten sen tunnettujen alkuperäiskopioiden kadottua tai tuhouduttua toisen maailmansodan pyörteissä. Vuosikymmeniä ensi-iltansa jälkeen löydettiin hajoavasta Neuvostoliitosta hyväkuntoinen, ammoin natsien varastama yksittäiskappale, josta edelleen restauroidun version fyysistä julkaisua saatiin odottaa pitkälle 2000-luvun paremmalle puolelle asti.


Arvio: 5/5


VERDUN, VISIONS D'HISTOIRE; 1928 Ranska
Ohjaus:
Léon Poirier
Käsikirjoitus: Léon Poirier
Näyttelijät: Albert Préjean, Antonin Artaud, Berthe Jalabert, Daniel Mendaille, Hans Brausewetter, Jeanne Marie-Laurent, Maurice Schutz, Suzanne Bianchetti, Thomy Bourdelle

tiistai 15. marraskuuta 2022

Uusintakatselussa: Santa Sangre (1989)


Sattuipa kerran 80-luvun Italiassa niinkin hassusti, että psykiatrisen sairaalan kirjastossa työskennellyt Roberto Leoni alkoi kehitellä mielessään tarinaa mielenvikaisesta tappajasta, jonka syvästi inhimillisessä henkilössä kuvastuvat sekä enkeli että paholainen. Leoni uskoikin luonnostelemaansa ideaan niin paljon, että mies päätyi tarjoamaan tätä eteenpäin aina kauhuelokuviin erikoistuneelle Claudio Argentolle, joka edelleen suostui tuottamaan aiheesta arvoisensa filmatisoinnin parhaan kykynsä mukaan, olivathan sarjamurhaajista kertovat slasher-kauhut tuolloin muutoinkin mitä suurinta muotia. Kuin kohtalon kautta näihin aikoihin Euroopassa sattui myös sarjakuva- ja teatteriuransa puitteissa työskentelemään muuan nero Alejandro Jodorowsky, joka ei tuolloin ollut uhrannut äärimmäistä luomisvoimaansa seitsemännen taiteen parissa sitten kauhealla tavalla epäonnistuneen Tuskin vajaata vuosikymmentä aiemmin. Ohjaajaksi pestatun Jodorowskyn täydennettyä Leonin ja Argenton muodostaman duon triumviraatiksi, oli aika kypsä uudelle mestariteokselle.

Vielä kuitenkin varoituksen sananen: Santa Sangre on pohjimmiltaan hyvin latinalainen elokuva, eikä sitä kannata genreleimastaan huolimatta lähtökohtaisesti katsoa kuin mitä tahansa muuta aikansa teinikauhupätkää. Latinalainen Amerikka on perinteisesti ollut hyvin konservatiivinen ja levoton kolkka, jossa sanojaan saa varoa, sillä erinäisiä tabuaiheita ei välttämättä ole hyväksyttävää käsitellä yhtä avoimesti kuin pohjoisempana on totuttu. Tästä syystä latinalaisessa maailmassa käytetään tietyistä asioista puhuttaessa perinteisesti hyvin värikkäitä kiertoilmaisuja sekä kerronnan keinoja, ja yksinkertaisetkin tarinat voivat paikallisen kertomaperinteen vuoksi saada hyvin satumaisia ja surrealistisia vivahteita, mistä syystä nykyisin surrealismiksi ja maagiseksi realismiksi mielletty suuntaus onkin saanut valtavasti virikkeitä nimenomaan espanjankielisestä maailmasta. Latinoestetiikassa kylpevää Santa Sangrea onkin ehkä hedelmällisempää lähestyä taiteena kuin Sadan vuoden yksinäisyyteen, Henkien taloon tai muuhun paikalliseen romaaniklassikkoon kuin Hollywoodiin.

Fenix ja Alma.

Aikansa ja paikkansa tapoja kunnioittaen myös Santa Sangre on pohjimmiltaan hyvin satumainen ja värikäs kertomus hyvästä ja pahasta. Tarinan päähenkilö on sirkuksen veitsenheittäjän ja kädettömän neitsyen ympärille kokoontuneen Pyhän veren lahkon johtajattaren poika nimeltä Fenix, jonka paras ystävä tässä maailmassa on mykkä tyttö nimeltä Alma. Heti tarinan alussa sirkuksen norsu kuolee ja haudataan Luis Buñuelin Los Olvidados -mestariteokseen viitaten kaatopaikalle, äidin uskonto paljastuu valheeksi ja ylpeä isäkin kaivertaa tyytyväisyydestä myhäillen poikansa rintaan kuvan verisestä kotkasta – kuvan, jota tämä ei saisi ikinä eläessään pestyä iholtaan pois. Prologin karuna päätöksenä Fenixin onneton isä viiltää kaulansa auki jouduttuaan mustasukkaisen äidin kuohitsemaksi, isä silpoo veitsillään äidin kädet ja Fenixin tiet eroavat Alman kanssa. Sieluaan myöten henkisesti järkkynyt poika kiipeää lopulta mielisairaalassa olevaan puuhun vuosikymmeniksi linnuksi pakoon aivan liian kouriintuntuvasti todistamaansa maailman tyhjyyttä ja pahuutta.

Alejandro Jodorowsky on kertonut ammentaneensa elokuvaansa inspiraatiota meksikolaisen sarjamurhaaja Gregorio Cárdenas Hernándezin kanssa käymistään keskusteluista. Fenixin lapsuus onkin todellisuudessa huomattavasti karumpi ja omalla tavallaan realistisempi, kuin mitä pelkän pinnan perusteella voisikaan ymmärtää: raakalaismaisen isän kaivertama kotka viittaa muinaiseen teloitusmenetelmään, ja pelkkänä ”Conchana” eli ”Vittuna” tunnettu vilpillinen, katkera ja verenhimoinen äiti hallitsee pojan ja miehen elämää miten haluaa. Verta vuotavan norsun kärsä muistuttaa lähikuvassa veristä fallosta, mikä viittaa seksuaaliseen väkivaltaan. Jodo yrittääkin kertoa päähenkilön lapsuuden olleen äärimmäisen väkivaltainen ja lohduton sekä pahoinpitelyn, hyväksikäytön ja nöyryytyksen olleen jatkuvaa varhaisimmista muistoista lähtien. Alman mukana katoaa myös vähäisinkin illuusio turvallisesta maailmasta sekä omasta kyvystä vaikuttaa edes omaan elämäänsä. Lapsuutensa menettänyt poika onkin lopulta kuin rikkinäinen peili tai Muumeista tuttu näkymätön lapsi, jolla ei ole muuta mahdollisuutta elämässä kuin kadota ja sulkea silmänsä kaikelta ympärillään tapahtuvalta.



Vieläkin pidemmälle menevänä tulkintana Jodorowskyn elokuvan perhe on kuin perversioitunut versio Raamatun Pyhästä perheestä: Santa Sangren Joosef vain sattuu olemaan väkivaltainen ja irstas juoppo, Neitsyt Maria valheeseen uskova verenhimoinen nainen ja Jeesus järjiltään terrorisoitu poika, joka pelastusken sijaan tuo maailmaan kuoleman. Jodo on myöhemmin kertonut Argenton kaavailleen tähtinäyttelijöitä vihaavan ohjaajan harmiksi juopon isän rooliin Jack Nicholsonia, mutta suunnitelmat kariutuivat budjetointisyistä. Jodon moniin kaskuihin lukeutuu myös triviatieto lopussa nähtävästä kohtauksesta, jossa äiti yrittää murhata naisen tuskasta irvistelevän poikansa käsillä. Kohtauksessa Conchaa näyttelevä Bianca Guerra rutistaa todellisuudessa aikuista Fenixia näyttelevää Axel Jodorowskyä lujasti kiveksistä, joten taattuun ohjaajansa tapaan näyttelijöiden tuska on tarkoituksellisesti niin aitoa kuin ikinä mahdollista.

Vuosikymmeniä myöhemmin Fenix vapautuu mielisairaalasta ja palaa kädettömän äitinsä hoteisiin kaksikon asuttamaan ränsistyneeseen ja kaoottiseen talonrämään, jossa syystä tai toisesta nähdään myös sirkuksesta tuttuja värikkäitä hahmoja. Suuren osan ajasta Fenixistä ei kuitenkaan paljasteta katsojalle kuin maalatut ja koristetut kädet, jotka nyt ovat yksin äidin palveluksessa. Aina välillä Fenix yrittää tavoittaa muita ihmisiä, mutta tämän omasta hallinnasta karanneet kädet surmaavat kerta toisensa jälkeen erityisesti paikalle osuvan naisväen ja hautaavat nämä vanhan talonrumiluksen takapihalle. Pakkomielteidensä kanssa kamppaileva Fenix itse tietää ja ymmärtää tekojensa olevan väärin, mutta tämän ruumis ei suostu tottelemaan enää nuoren miehen omaa tahtoa. Eräässä varomattomia katsojia hämmentävässä kohtauksessa Fenix surmaa myös naiseksi pukeutuneen karskisti murahtelevan aikamiehen toivoen tämän viimein pystyvän pysäyttämään itsensä ja vapauttamaan tämän äitinsä kirouksesta, mutta turhaan. Pimeyden laskeuduttua pihamultiin kertyneiden kalmojen sielut palaavat rituaalinomaisesti piinaamaan käsiensä hallinnan menettänyttä murhaajaansa, joka ei ikinä ole halunnut satuttaa tai tappaa ketään.

Jos Jodon tulokulma genreen tuntuu vähän hassulta, kannattaa kuitenkin muistaa, että mielen ja kehon yhteyden häiriintyminen sekä käsien hallinnan menettäminen ovat todellisia psykologisia ilmiöitä. Santa Sangren edustama surrealistinen ”käsikauhu” on sekin oikeasti yksi klassisen kauhun ikivanhoista alalajeista, aiheesta on tehty myös kourallinen laadukkaita elokuvia jo taiteenlajin varhaisvuosilta lähtien, alkaen vaikkapa The Hands of Orlacista ja The Beast with Five Fingersistä, unohtamatta tietenkään aihetta sivusilmällä parodioivien The Addams Familyn ja Medievil-pelien paikasta toiseen puikkelehtivia eläviä irtokäsiä. Santa Sangre ei periaatteessa keksikään ehkä aivan niin monessa suhteessa pyörää uudelleen kuin El Topo ja The Holy Mountain tekivät, mutta Jodon kauhuilun kohdalla klassinen aihe on vain yhdistynyt genrensä tuoreempiin oivalluksiin niin näppärästi, että kokonaisuus tuntuu kaikesta huolimatta täysin uniikilta ja tajuntaa laajentavan luovalta. Santa Sangreen musiikin säveltänyt Simon Boswell ansaitsee vielä erityismaininnan, koostuuhan miehen korvia ja sielua hivelevä työ pitkälti asiaankuuluvasti sormin näppäillystä latinokitarasta tyypillisen kliseisen kauhu-ulinan sijaan.

Sikäli kuin ainutlaatuista ja alusta loppuun inspiroivaa sekä inspiroitunutta Santa Sangrea voi ylipäätään lukea kauhuelokuvain kaanoniin, nousee se helposti lajityyppinsä kautta aikain valioiden joukkoon, mutta yleisesti genrensä ulkopuolellakin kyseessä on helposti yksi ihmiskunnan historian hienoimmista yksittäisistä elokuvista kilpaillen tasapäisesti Jodon itsensä filmografian piikkipaikasta El Topon ja The Holy Mountainin kanssa. Henkilökohtaisesti näkisin mieluusti nykyisinkin Jodon mestariteoksen kaltaisia älykkäämpiä ja rajoja rohkeammin rikkovia kuvauksia sarjamurhaajien kaltaisesta kliseeksi asti viljellystä peruskauhusta – ylipäänsä aikamme elokuvantekijöiltä toivoisi Jodon, Leonin ja Argenton muodostaman trion kykyä ja halua korostaa ainaisen nihilismin, toivottoman yrmistelyn, provosoinnin, oksettavan vääristelyn, politisoinnin ja sensaatiomaisen väkivalta- ja seksimässäilyn sijaan vain yksinkertaisesti hyvän voittoa pahuudesta.

Hattupäinen Fenix, maailmansa outolintu ja ikuinen muukalainen.

Vuosikymmeniä elokuvansa alkuperäisen ensi-illan jälkeen Alejandro Jodorowsky on kertonut Santa Sangren lukeutuvan monessa suhteessa tämän omiin suosikkeihin henkilökohtaisessa filmografiassaan. Tyypillisesti rahoittajien ja elokuvastudioiden kanssa toistuvasti painivaa epäkaupallisempaa ohjaajaa imarteli suuresti tulla erityisesti pyydetyksi ohjaamaan pitkälti haluamansa kaltaista teosta ilman turhia rajoitteita luovuudelleen, mitä Jodo tavoilleen uskollisesti käytti myös hyväkseen virnuilemalla useassa kohtauksessa matalamieliselle jenkkiviihteelle omaan omituiseen tyyliinsä. Jodo on sittemmin kertonut Santa Sangren olleen samalla viimeisiä kauniita muistoja nuorena kuolleesta Theo-pojastaan. Kuka olisikaan uskonut veitsenheittäjän pojan sielukkaalta kasvutarinalta löytyvän näinkin monenmoista sivuhaaraa ja mielenkiintoista sanottavaa yhä meidänkin aikamme yleisölle?


Arvio: 5/5



SANTA SANGRE, 1989 Italia, Meksiko
Ohjaus: Alejandro Jodorowsky
Käsikirjoitus: Alejandro Jodorowsky, Roberto Leoni
Näyttelijät: Adan Jodorowsky, Axel Jodorowsky, Bianca Guerra, Theo Jodorowsky



torstai 13. lokakuuta 2022

Lohikäärmeiden maa (1996-1998)


"I buried my mother last week, sire. She's dead, you know."

Iankaikkisen muinaiseen aikaan lahjakkaista nuorista koomikoista koostunut Ison-Britannian televisioviihteen kruununjalokivi nimeltä Monty Python löi itsensä läpi kautta näköradion parissa aivosolujaan muusiksi möyhentävän biosfäärin. Yksi tuon kyseisen yhteenliittymän jäsenistä oli nimeltään Terry Jones, joka viihdetuotantonsa ohella löi rahoiksi myös innokkaana historioitsijana sekä keskiaikaharrastajana. Televisioanimaation sekä videopelien noustua ysärillä valtavirran muotiin mies sai inspiraation alkaa irvailla suosikkiaiheillaan kumpaisenkin muodossa: suunnitelmien pohjalta muotonsa saaneesta Blazing Dragonsista kaavailtiinkin mitä ilmeisimmin valtavaa juttua, mutta markkinat olivat jo tuohon aikaan valmiiksi niin saturoituneet erilaisista fantasiaviritelmistä, ettei Terry Jonesin veikeällä luomuksella ollut minkäänlaista mahdollisuutta löytää omaa paikkaansa elämäntiellä.

Aito ja alkuperäinen Blazing Dragons -peli oli ajalleen muodikkaasti käsinpiirretty seikkailupeli, johon äänihuuliaan revittelemään palkattiin kokonainen kööri aikansa ääninäyttelyn kermaa Terry Jonesista itsestään, Jim Cummingsin, Harry Shearerin, Charlie Adlerin, Rob Paulsenin ja Jess Harnellin kaltaisista maailmanluokan kyvyistä lähtien. Pelin maailma hahmoineen on vähän kuin Monty Pythonin surrealistista tyyliä mukaileva näkemys Shrekistä, jossa Camelhotin nelikulmaisen pöydän lohikäärmeritarit taistelevat pahoja ihmisiä vastaan virnuillen samalla kaikenlaisille saduille ja Disney-kliseille. Pelin päähenkilö on sarkastinen ja kekseliäs aseenkantaja nimeltä Flicker eli Tuikku, joka tyypillisesti pelastaa peilikuvalleen lepertelevän narsistisen isäntänsä sekä valtakuntansa pulasta kerta toisensa jälkeen kissoja cat-a-pultilla ampuen saamatta koskaan varsinaisesti kunniaa teoistaan.

Televisiosarjan suhteen Blazing Dragonsin konsepti on likimain sama kuin pelissäkin, mutta kanadalais-ranskalaiselle Nelvanalle ulkoistetun tuotannon yksityiskohdat ovat perusideaa lukuun ottamatta enemmän tai vähemmän televisiopuolen omaa käsialaa. Visuaaliselta tyyliltään Lohikäärmeiden maa ei esimerkiksi muistuta esikuvaansa alkuunkaan, eikä pelin brittityylistäkään näy tai kuulu sarjassa jälkeäkään. Kaikki mahdollinen hahmoista huumoriin ja käsikirjoitukseen asti vaikuttaakin ensisilmäyksellä varsin tyypilliseltä aikansa lastenpiirretyn muottiin pakotetulta lisenssituotteelta slapstickeineen päivineen. Sarjaa näytettiin Suomessa MTV3-kanavalla joskus 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, ja muistan sarjan yksinkertaisen huumorin iskeneen ainakin silloin kuin tuhat volttia ilman pelistä tuttua hillitöntä brittinäkökulmaakin. Sarjan tunnistettava suomalainen ääninäyttely oli muistikuvani mukaan oman aikansa mittapuulla hyvää keskitasoa ilman suurempia valopilkkuja tai monissa Ylellä näytetyissä sarjoissa kuultuja kotimaisia niminäyttelijöitä.

Lohikäärmeiden maan todellisia päähenkilöitä ovatkin pelistä tuttu aseenkantaja Tuikku sekä tämän mielitietty prinsessa Liekki, jotka lienevät ainoat järjelliset olennot koko sarjan maailmassa – typeriä ihanteitaan seuraavat ritarit pääosin ovat täysiä tampioita vailla minkäänlaisia erityisiä hyödyllisiä avuja, eikä Jevgeni Zamjatinin dystooppisesta romaanista inspiraationsa saaneiden ihmispahistenkaan kohdalla aatoksen voima juuri voimallisemmin takaraivossa kolise. Omiin kautta aikain suosikkiprinsessoihini lukeutuva Liekki onkin ehkäpä harvoja sarjan huomattavia parannuksia suhteessa peliin, jossa tämä oli lähinnä merkityksetön sivuhahmo ja tarinankerronnallinen väline Tuikun saamiseksi liikkeelle: televisiosarjan kohdalla Liekistä on tehty samaistuttavalla tavalla voimakas persoonansa, joka vain sattuu olemaan sidottu ajan ja kulttuurin vuoksi rooliinsa neitona pulassa, vaikka tämä pystyisikin periaatteessa järkeilemään itsensä ulos tilanteesta kuin tilanteesta.

Lohikäärmeiden maata tuotettiin aikoinaan kokonaiset kaksi erinäköistä mutta valitettavasti laadultaan vähintään yhtä tasapaksua tuotantokautta kahden eri tiimin voimin, enkä valitettavasti kykene suin surminkaan löytämään kummastakaan mainittavia huippujaksoja yhtä lukuun ottamatta: eräässä ensimmäisen kauden episodissa Tuikku ja Liekki perustavat oman ritarikuntansa ja onnistuvat ratkomaan köyhää kansaa piinaavat pienet ja suuret ongelmat yksinkertaisesti puhumalla. Tähän voisi tietysti ladella John Lennonin pohjalta suunnitellun hauskan trubaduurihahmon kaltaisia yksittäisiä gageja, mutta palautettaessa mieleen vaikkapa pelistä tutun tohtori Fraudin mielisairaille satuhahmoille tarkoitetun parantolan sekä kärpäsiä mussuttavan sammakoksi identifioituvan prinssin, kalpenevat moiset kommervenkit hauskuudessaan mennen tulleen brittitekijöiden nerouden edessä.

Nelvanan osaajiakaan ei kuitenkaan sovi moittia yrityksenpuutteesta, onhan jokaiseen episodiin ainakin teoriassa koetettu sisällyttää mahdollisimman paljon brittitekijöiden näkemystä mukailevaa rivienvälihuumoria sekä viittauksia muihin teoksiin, mutta tyypillisesti vihjailu vain on parhaimmillaankin hoidettu niin salamyhkäisesti, ettei niistä monia edes huomaa ilman erillistä mainintaa jossain muussa lähteessä: yhden ritareista esimerkiksi vihjataan olevan todellisuudessa homoseksuaali, ja tämän ympärille oli leikkaamattomassa versiossa kasattu enemmänkin vihjailevaa huumoria, mutta patakonservatiivinen televisiosensuuri piti huolen, ettei moinen irstailu edes päässyt kaikkialla näköradioon asti. Lopullisena iskuna yksikään pelin tähtinäyttelijöistä ei palannut televisiosarjaa varten rooleihinsa, jopa kaikenlaista hauskaa vihaavaa kyynistä hovinarria esittävän Terry Jonesin itsensä osallisuudesta sarjan tuotantoon löytyy vielä nykyäänkin paljon ristiriitaista tietoa.

Niin paljon kuin itse pidinkin Nelvanan ja Terry Jonesin Lohikäärmeiden maasta, ei sarjan tekijöillä tunnu olleen aikoinaan juuri minkäänlaista näkemystä konseptin laajentamiseksi hauskaa ja huolella mietittyä lähtöasetelmaansa pidemmälle muutamaa vitsiä herkullisemmaksi komediaksi. Idea sarjan ja pelin ympärillä kuitenkin oli jo ilmestyessään niin sympaattinen, että aiheen ympärille kerääntyi nopeasti oma pieni ihailijakuntansa tuottamaan internetin syövereihin toistensa iloksi uusia tarinoita Tuikun ja Liekin seikkailuista idioottien täyttämässä satumaailmassa. Vuosien varrella melkoiseen alennustilaan ajautunut Nelvana ei tunnu Lohikäärmeiden maata enää muistavankaan, ja Terry Jones... noh, aina niin viihdyttävä Terry Jones siirtyi ajasta ikuisuuteen parisen vuotta sitten. Levätköön mies rauhassa.


Arvio: 2.5/5


BLAZING DRAGONS, 1996-1998 Kanada, Ranska
Ohjaus: Larry Jacobs
Käsikirjoitus:
Ben Joseph, Bob Ardiel, Bonnie Chung, Dale Schott, Dave Dias, Erika Strobel, Frank Diteljan, Gavin Scott, Hugh Duffy, John May, John Slama, Nadine Van der Velde, Peter Sauder, Suzanne Bolch, Terry Jones
Näyttelijät:
Aron Tager, Dan Hennessey, Edward Glen, John Stocker, Richard Binsley, Richard Waugh, Stephanie Morgenstern, Steven Sutcliffe, Suzanne Coy, Terry Jones

tiistai 27. syyskuuta 2022

Roope-karhu (1991-1998)

Vanhaan, vanhaan aikaan, kauan ennen internetin tai television keksimistäkään kirjojen ja sanomalehtien lukeminen oli monen kotitalouden antoisin kulttuuriharrastus varallisuuteen ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Ensimmäisen maailmansodan jäljiltä lehtiä lukeva kansa alkoi tosin jo olla kypsä loputtomaan pelonlietsontaan ja katastrofiuutisiin, joten lehdet alkoivat panostaa yhä enemmän tasokkaaseen jatkokertomus- ja sarjakuvatarjontaan. Laadukasta tarinankerrontaa kohtaan kasvanut kiinnostus sai myös muuan keskikokoisen brittiläisen sanomalehden etsimään itselleen uusia kykyjä ja ideoita luomaan etumatkaa kilpailijoihinsa. Tuolloin samaisessa läpyskässä toimittajana työskenteli muuan Herbert Tourtel, joka yhdessä taiteilijavaimonsa Maryn kanssa alkoivat tuottaa perienglantilaisiin maisemiin sijoittuvaa sarjakuvastrippiä Rupert-nimisen karhunpennun mielikuvituksellisista seikkailuista.

Tätä nykyä Tourtelin pariskunnan sata vuotta sitten luomaa Rupert-sarjakuvaa oheistuotteineen pidetään ansaitusti yhtenä suurista brittiläisistä klassikoista sekä tärkeänä osana paikallista lastenkulttuuria, pelkästään aiheesta koottuja albumeja on myyty kansainvälisesti kymmenien miljoonien edestä ja alkuperäinen sarjakuva ilmestyy perinteitä kunnioittaen edelleen omalla paikallaan samaisen sanomalehden sivuilla – Rupert on pitkän historiansa aikana päässyt kertaalleen esiintymään jopa Paul McCartneyn musiikkivideolla. Yksi hahmon jättimäisen ja ajattoman menestyksen salaisuuksista onkin ollut lähes alusta asti julkaisijoiden kyky löytää tyylitajuisia ja osaavia tarinaniskijöitä jatkamaan toistensa työtä, Tourtelin pariskunta itse joutui jättäytymään terveydellisistä syistä työstään jo varhain.

Animaation uuden kultakauden viimeisintä muotia kunnioittaen myös Rupertista oli 90-luvulla saatava oma kansainväliseen levitykseen menevä piirrossarjansa, eikä lähdemateriaalin kaltaista klassikkoa oltu valmiita antamaan aivan kenen tahansa amatöörin käsiin tuhrattavaksi. Vaativaan ja aivonystyröitä armotta kuluttavaan tehtävään päädyttiinkin siis palkkaamaan Halinalleista tuttu Nelvana, joka nautti jo tuolloin alallaan ammattitaitonsa sekä kansainvälisten yhteyksiensä vuoksi huomattavaa arvostusta vähän höhlästä imagostaankin huolimatta. Ensimmäisen kolmentoista jakson pituisen tuotantokauden ilmestyttyä kuvaruutuihin niin sarjakuvan ystävät kuin omistajatkin voivat vain hykerrellä mielissään, sillä kansainvälisenä yhteistyönä muotonsa saanut lopputuote ei ollut vain tasokas ilmestys itsessään, mutta Nelvana onnistui säilyttämään näkemyksessään alkuperäisteoksen hengen tarinoineen ja hahmoineen lähes täysin autenttisessa muodossa.

Rupertin, tai suomalaisittain Roope-karhun, tapahtumat keskittyvät kulttuurillisesti Pohjois-Walesiin ja Skotlannin alueella sijaitsevaan, ajassa 20- ja 30-luvulle jähmettyneeseen kyläseen, jota kansoittavat peribrittiläisistä arkkityypeistä koostuvat antropomorfiset eläimet vähän samaan tapaan kuin Pekka Töpöhännässä ruotsalaisittain. Roope itse on punaiseen villapaitaan pukeutuva karkeasti alakouluikäinen karhunpentu, joka päätyy ystäviensä kanssa kerta toisensa jälkeen keskelle surrealistisia käänteitä ja seikkailuja. Tyypillisesti kukin jakso koostuu yhdestä tai useammasta yksinkertaisesta teemasta ja moraalista, joita ei kuitenkaan missään vaiheessa tungeta tai tuputeta katsojan silmille, vaan monesta kaltaisestaan poiketen katsojalle jätetään tarkoituksella sopivasti tilaa arvioida näkemäänsä ilman rautalankaa. Roope-karhun hahmoilla on myös kauttaaltaan huomattavasti monipuolisempi paletti tunteita kuin useimmissa lajitovereissaan, eikä monista amerikkalaisista piirretyistä tuttua pakotettua ja luonnotonta iloisuuttakaan nähdä brittisarjassa käytännössä kertaakaan.

Roope-karhun perimmäinen nerous kiteytyy mielestäni erinomaisesti sarjan ja koko franchisen kummalliseen huumoriin, jollaiseen törmää nykyisinkin vain äärimmäisen harvoin. Aina silloin tällöin katsojalle esimerkiksi esitellään tarkoituksella tupakoivan palomiehen ja makkaraa ahmivan porsaan kaltaisia ironisia hahmoja, mutta sitäkin useammin tarinat itsessään ovat niin luovia ja unimaisia, että niiden pökerryttävän absurdien lähtöoletusten ja sumean logiikan sanaton hyväksyminen saa huomaamattaan kenet tahansa hekottelemaan ääneen. Eräässä jaksossa esimerkiksi Roope menee kävelemään metsään vain löytääkseen sieltä karusellin, jonka eläimet osaavatkin puhua. Myöhemmin Roope muuttaa samaisen vempeleen taikahiekalla taskukokoiseksi, asettaa sen pieneen kangaspussiin ja vie sen noin vain mukanaan kotiinsa. Myöhemmin vielä paljastuu, että lähistöllä ennestään tuntemattomassa hehtaarin kokoisessa valtakunnassa asustaa huvipuistolaitteita keräilevä kuningas.

Edellinen oli kuitenkin vasta mitättömän pieni vilkaisu Roope-karhun mielipuoliseen maailmaan ja sen hämmentävään tajunnanvirtaan. Eräässä jaksossa Roope ystävineen löytää tiensä "peilimaailmaan", jossa kaikki peilikuvat jatkavat rauhassa elämäänsä kun kukaan ei ole katselemassa. Eräässä tarinassa Roope astuu kaappikellon kautta toiseen ulottuvuuteen, jossa tämä elää 65 vuotta palaten vanhana miehenä ajassa pysähtyneeseen oikeaan maailmaan. Yhdessä koko sarjan ensimmäisistä episodeista Roopen kotikylästä löytyy hissi, joka vie matkustajansa Kiinaan. Eikä pidä tietenkään unohtaa jaksoa, jossa Roope löytää metsästä linnunmunan, josta kuoriutuvasta tipusesta kasvaa ympäristöään tahattomasti turmeleva kaunis tulilintu, tai episodia jossa Roope löytää taikalampun vain todetakseen pahan hengen jo päässeen vapaaksi vankilastaan ja muuttaneen entisen herransa lentäväksi räsymatoksi. Jonkinasteisena perusongelmana useat herkullisemmatkin tarinat tuntuva lopussa töksähtävän tökeröön deus ex machinaan, mutta sellaista sattuu.

Roope-karhusta on viimeisen vuosisadan kuluessa tuotettu kourallinen erityylisiä ja -tasoisia sarjoja, joista tämä ysärivuosien klassikko lienee se kaikkein paras ja rakastetuin. Roopen maailma onkin kaikessa surrealistisuudessaan yllättävänkin syvällinen sekä kenen tahansa helposti samaistuttavissa, kaikki sarjan hahmot ovat pidettäviä ja yksittäisten jaksojen tarinat kauttaaltaan hauskoja kuin mikä. Tekninen toteutus on sekin kevyesti aikansa huippua, ja erityisesti suomalaisen julkaisun Prätkähiiri-tiimistä tuttujen huippuosaajien vahvistamana tuotetut dubit vähintään yhtä tasokasta jälkeä kuin alkuperäisessäkin; Christian "Moto" Lönegrenin äänellä puhuva Roope on ainakin omasta mielestäni mielekkäämpi kuunnella pitempiä aikoja kuin oikean lapsinäyttelijän esittämänä brittiversiossa. Jos itse löytäisin Roopen tavoin kellostani tai peilistäni mystisen portaalin, toivoisin mieluusti voivani käväistä Roope-karhun kodikkaan pähkähullussa fantasiamaailmassa.

Positiivisena loppukaneettina mainittakoon, että eurooppalaiseksi piirretyksi Roope-karhu on poikkeuksellisen helposti kenen tahansa nähtävissä yhä tänäkin päivänä, kiitos sarjan sekä sen kulttuuri-instituutioksi muodostuneen lähdemateriaalin jättimäisen suosion etenkin kotimaassaan. Vaikka sarjan fyysisiä julkaisuja onkin tähän maailmaan päästetty varsin nihkeästi, pystyy Roope-karhua paremman puutteessa katsomaan valikoitujen suoratoistopalvelujen tai vaikka vanhojen suomalaisten fanien kasettikokoelmista. Mikäli joku televisiotarjonnasta vastaava sattuu tätä lukemaan, niin tässä pieni harras pyyntö fanilta: tuokaa ysärivuosien Roope-karhu takaisin Suomeen, kiitos.


Arvio: 4.5/5


RUPERT, 1991-1998 Iso-Britannia, Kanada, Ranska
Ohjaus:
Dale Schott, Gary Hurst
Käsikirjoitus:
Aaron Barzman, Alan Templeton, Andrew Nickolds, Bob Ardiel, Bruce Robb, Dale Schott, David Finley, Frank Diteljan, Mary Crawford, Nicola Barton, Peter Sauder
Näyttelijät:
Ben Sandford, Colin Fox, Guy Bannerman, Hadley Kay, Paul Haddad, Rick Jones, Torquil Campbell, Valerie Boyle

Oskarin orkesteri (1995-1998)

Ihmiskunnan kulttuurievoluution pyörteiden ohjatessa karvattomain apinain sielunmaisemia kohti digitaalisempaa todellisuutta, on internetiinkin syntynyt pieni yhteisö keskustelemaan ja vaalimaan kauan sitten unohdettujen mediatuotosten muistoa, pätevimmät jopa muuntavat löydöksiään järjestelmällisesti bittimuotoon suojellakseen näitä mahdollisimman perusteellisesti analogisen ajan home- ja kosteusongelmilta. Aivan liian suuri osa kaikesta idässä ja lännessä tuotetusta animaatiosta lienee jo kauan sitten ajan hampaan vaikutuksesta peruuttamattomasti tuhoutunut – osa niin täydellisesti, ettei niitä muisteta edes nimeltä. Internetin kaikkivoivan mahdin edessä tällaisten informaatioaukkojen kaltaisten anomalioiden todistaminen on kuin löytäisi yksisarvisen tai rehellisen poliitikon suomalaisesta korpimetsästä.

Ilman erillisiä pelastustoimia myös brittiläis-ranskalaisena yhteistyönä syntyneen Oskarin orkesteri kohtalona lienee ennen pitkää kadota ja mädäntyä lopullisesti puhki jonkin tuotantoyhtiön kassakaapissa. Ilmestymisaikanaan kolmeen kauteen yltänyttä sarjaa ei varsinaisesti voinut luonnehtia kovinkaan innovatiiviseksi tai rajoja rikkovaksi: pelkästään animaatioteknisenä taidonnäytteenä useimmat amerikkalaiset ja japanilaiset osaajat jättivät eurooppalaisvalmisteisen lastenpiirretyn täysin varjoonsa. Tietystä taiteellisesta kankeudesta huolimatta Oskarin orkesteria näytettiin aikoinaan Nickelodeonin kaltaisten nimekkäiden kaapelikanavien – Suomessa Ylen – kautta sadoissa maissa ympäri maailmaa. Kyseessä olikin selvästi huomattavasti suosiotaan kunnianhimoisemmaksi tarkoitettu projekti, joka ei vain jättänyt itsestään mainittavaa muistijälkeä valtavirran parviälyn kollektiiviseen tajuntaan.

Mikäli pääseekin yli aikansa nimekkäämpiin suurtuotantoihin nähden matalalle asetetusta rimasta visuaalisuuden suhteen, löytääkin edestään monia lennokkaampia kilpailijoitaankin suuremmalla sydämellä kirjoitetun, kevyehköä yhteiskunnallista sanomaakin sisältävän humoristisen piirretyn. Oskarin orkesterin kolmannen valtakunnan tunnelmia henkivässä dystooppisessa maailmassa tyranni Thaddius Vent on kieltänyt kaiken musiikin, ja kaikenlaiset soittimet pianosta huiluihin, viuluihin, kontrabassoihin ja muihin vinguttimiin elävät yhteiskunnan ulkopuolella etsintäkuulutettuina lainsuojattomina. Oscar, Ventin entinen flyygeli ja traagisesti myös osasyyllinen maailman tilaan, johtaa soitinten vastarintaliikettä päättääkseen mielivaltaisen sortajansa tyrannian. Tietystä mielikuvituksellisuudestaan huolimatta sarjan perusidea ei varsinaisesti ole kovinkaan tuulesta temmattu, onhan tietynlaiset musiikkityylit ja instrumentit leimattu aikojen saatossa jos minkälaisen pahan ja kielletyn alkulähteeksi niin uskonnollisissa kuin rotukiihkoilijoidenkin riveissä.

Oskarin orkesterin lähtöasetelma itsessään onkin niin hienosti muotoiltu, että musiikista ja yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta kertovaan tarinaan on helppo kirjoittaa vaikka minkälaisia käänteitä fokuksen merkittävästi lipeämättä olennaisesta. Yhtenä erityisenä suosikkijaksonani mainittakoon esimerkiksi Wilhelm Tellin pojasta kertova episodi, jossa tarinan päähenkilö esitetään likimain voittamattomana supersankarina. Tellin ainoaksi heikkoudeksi kuitenkin paljastuu omenat, joita tämä ei voi sietää silmissään taannoisen legendaarisen ampumistapauksen johdosta – Vent kätyreineen luonnollisesti käyttää tietoa Telliä vastaan piinaamalla tätä kokonaisella varastollisella tuoreita hedelmätarhan antimia. Jopa mainitun kaltainen pöljempi huumori tuntuu istuvan valmiiseen aihioon kuin nenä pellen naamaan.

Itselleni Oskarin orkesterin taannoisesta vuosikymmenten takaisesta televisioesityksestä kaikkein vahvimmin mieleen on jäänyt sarjan suomalaisen ääninäyttelyn monet elokuvatkin suvereenisti peittoava laatu: Thaddeus Ventinä kuultavan Jarmo Kosken kaltaisen taiteenlajinsa elävän legendan ilmaisuvoimaisen äänen pystyy helposti tunnistamaan mistä tahansa, kuten myös monessa liemessä keitetyn Matti Laitisen, tyrannin kätyriä esittävän upean Erkki Saarelan sekä Keijo Kompan kumean baritoniäänen. Kahta näyttelijöistä jäin miettimään pitkäksi aikaa ennen kuin oivalsin, keitä mikrofonin takana todellisuudessa onkaan: Oscarin äänenä kuullaan Pentti Siimes yhdessä kolmesta urallaan tekemästä ääniroolista, sekä käheä-äänisenä tietäjä Torahampaana itse kotimaisen ääninäyttelyn hidalgo ja grandmaster, maestro don Heikki Määttänen!

En tiedä kuka tällaisenkin tarinan sai päähänsä ja missä, mutta maailmassa on mielestäni aivan liian vähän Oskarin orkesterin kaltaisia ilmeisen opettavaisiksi tarkoitettuja lastenpiirrettyjä, joiden katsomisen ei varsinaisesti voi sanoa herättävän myötähäpeää tai kiusallista kiemurtelua. Eurooppalaisilla tekijöillä olikin ilmiselvänä tarkoituksenaan opastaa lapsia rakastamaan porvarillisen taidemusiikin ihmeellisiä kiemuroita, kuullaanhan sarjan läpi taustamusiikkina paljon genrensä klassikoita, ja Oskarin orkesterista julkaistiinkin erillinen klassista musiikkia sisältävä soundtrackinsäkin nimenomaan lapsille. Viimeisestä en kuitenkaan saanut itse tietää kuin vasta aivan viime aikoina asiasta internetistä luettuani, joten Oskarin orkesterin kohdalla sanoman ja sisällön suhteen tasapaino tuntuisi olevan hienosti hanskassa, eikä sarjasta nauttiakseen tarvitse erikseen asiaa mielessään pohtia lainkaan.

Surullista kyllä, Oskarin orkesteri ei tainnut vaatimattomasta kulttisuosiostaan huolimatta koskaan oikein löytää tietään kovinkaan monen suosioon. Tätä kyseistä sarjaa ei olekaan alkuperäisten esitystensä jälkeen ikinä julkaistu kokonaan fyysisessä muodossa tai suoratoistopalveluissa, eikä mitään viitteitä kotimaisista uusinnoista ole ainakaan omiin korviini milloinkaan kantautunut. Suurelta osin Oskarin orkesteri onkin tätä nykyä kadonnutta mediaa, jota ei joitain yksittäisiä episodeja lukuun ottamatta ole mahdollista katsoa edes vähemmän päivänpaistetta kestävin metodein. Jonkun onnekkaan nauhalleen saamia jaksoja lukuun ottamatta Oskarin orkesteria ei käytännössä enää olekaan olemassa kuin paperilla.

Näin kulttuuri kuolee.


Arvio: 4/5


OSCHAR'S ORCHESTRA, 1995-1998 Iso-Britannia, Ranska
Ohjaus:
Tony Collingwood
Käsikirjoitus: Chris Trengove, Dennis O'Flaherty, Doug Molitor, Jimmy Hibbert, Roger Stennett, Tony Collingwood
Näyttelijät:
Colin McFarlane, David de Keyser, Dudley Moore, Elly Fairman, Michael Kilgarriff, Murray Melvin, Rik Mayall

lauantai 6. elokuuta 2022

Celebrity Deathmatch (1998-2005)


Vuosien 1996-1997 tietämillä MTV:n mahtava animaatiokoneisto vaikutti ajautuneen lyhyessä ajassa täydelliseen kaaokseen likimain kaikkien kaapelikanavan animaatioprojektien tullessa yhdessä ainoassa hujauksessa päätökseensä aina The Maxxin ja The Headin muodostamasta kaksikosta aina Beavis & Butt-Head - iloiset teinipojat kaltaiseen aikansa majesteettiseen mestariteokseen. Uusista nimistä vain Daria pystyi kilpailemaan suosiosta aikansa nimekkäämpien kilpailijoiden kanssa, joten MTV:n päättävät elimet tarvitsivat kipeästi uutta verta ja tuoreita ideoita paikkaamaan vanhojen suosikkien jättämää aukkoa firman katalogissa. Tähän tarkoitukseen MTV päätti palauttaa ohjelmistoonsa enemmän tai vähemmän omakustanteisiin animaatiolyhäreihin keskittyvän, tällä kertaa "Cartoon Sushin" nimellä kulkevan erillisohjelmansa, joka ei kuitenkaan onnistunut poikimaan Liquid Televisionin varhaisvuosien tapaan nopeasti merkittäviä uusia osaajia firman riveihin.

Yksi monista Cartoon Sushissa näytetyistä lyhäreistä oli Eric Fogelin luotsaaman tiimin huvikseen tekemä showpainia parodioiva claymation-pätkä, jossa Marilyn Manson ja Charles Manson ottavat toisistaan verisesti mittaa painikehässä. MTV:n johto ei ollut työntekijöidensä näytteestä järin innostunut, mutta firman kaivattua myöhemmin pikaisella aikataululla väliaikaohjelmaa Super Bowliin, päätettiin yhteyttä ottaa jo The Headin parissa pätevöityneeseen Eric Fogeliin. Tähän kyseiseen viihdepätkään ainoaksi ehdottomaksi vaatimukseksi annettiin Spice Girlsin ja Hansonin mukanaolo, joten Fogel työryhmineen päätyi tuottamaan tyylilleen uskollisesti lyhärin painikehässä tappelevista teinibändeistä. Tällä kertaa yleisön reaktiot ylittivät niin tekijöiden kuin asioista päättävienkin odotukset ruhtinaallisesti, mikä edelleen johti konseptin laajentamiseen kokonaiseksi televisiosarjaksi.

Jokainen älyllistä elämää haikaileva voikin suosiolla toivonsa heittää, sillä Celebrity Deathmatch on alusta asti tarkoitettu oikeaksi matalamielisyyden multihuipennukseksi. Koko kupletin yksinkertainen idea on kaikessa banaaliudessaan napata roskalehtien sivuilta sekä massamediasta oikeita ja kuviteltuja julkkiskahinoita, ja pistää muovilla ja botoxilla korjaillut mallinuket mätkimään toisiaan turpaan mitä surrealistisimmin kääntein: tyypillisesti jokainen tappelu sisältää gorea ja verta, raajojen irtoilua sekä radioaktiivisten pierujen kaltaisia hienostuneita ihmisentappovälineitä. Ikimuistoisimmista kohtaamisista mainittakoon ainakin Michael Jacksonin ja Madonnan yhteentörmäys, jonka lomassa kahdesta pahasta leikellympi muuttuu hamsteriksi, Alfred Hitchcockin ja Steven Spielbergin kohtaamisessa jälkimmäinen joutuu liitonarkin henkien silpomaksi, ym. Celebrity Deathmatchin anarkistisen arvaamattomasta ja kahelista huumorista joko pitää paljon tai sitten ei yhtään.

Celebrity Deathmatch oli aikoinaan alusta asti yksi MTV:n suosituimmista animaatioista, mutta ensimmäisten tuotantokausien jälkeen sarjan tuotanto alkoi vähitellen ajautua vaikeuksiin, eikä pelkästään kilpailevien mediakorporaatioiden haluttomuudesta antaa lupaa käyttää suosikkihahmojaan liian epäkorrektiksi ja väkivaltaiseksi koetussa parodiassa. Yksi peruutetuista jaksoista oli esimerkiksi suunniteltu Star Trekin ympärille ja huipentunut kapteeni Kirkin ja Picardin väliseen mittelöön, mutta Paramountin vastustus kaatoi lopulta koko hankkeen William Shatnerin antamasta siunauksesta huolimatta. Uuden vuosituhannen paremmalla puolella Celebrity Deathmatchin suosio oli ehtinyt jo kasvaa sellaisiin mittoihin, että MTV suunnitteli aiheesta jo kokonaista hyllytetyksi joutunutta pitkää elokuvaansa, jonka sijaan sarjasta alettiin tuottaa jonkinlaista lyhyeksi jäänyttä eurooppalaista spin-offia. Fogelin hengentuotoksen pienen sivupolun negatiivinen vastaanotto vaikutti omalta osaltaan koko muun sarjan ennenaikaiseen lakkautukseen vuonna 2002.

Piankos MTV:n johtoa kuitenkin alkoi hävettää hittisarjansa hätiköity suolistaminen, joten Eric Fogelin ja kumppaneiden omin luomus päätettiin herättää vain paria vuotta myöhemmin ensimmäisen kerran firman omistavan Viacomin tuotosten voimin henkiin tuolloin uutuuttaan kiiltelevälle MTV2-kanavalle, jossa alkuperäistä heikommaksi osoittautunut reboot onnistui aluksi keräämään miljoonayleisön kuihtuen vähitellen olemattomiin vain parinkymmenen jakson kuluessa. Sittemmin vanhaa suosikkia on koetettu manata kuolleista ainakin kahdesti, joista viimeisin, Ice-T:n tuottama yritys julkistettiin jokusen vuotta sitten ilman sen konkreettisempaa jälkeä. Nykyisin tätä aikansa klassikkoa ei olekaan enää mahdollista katsoa kuin kämäisiltä bootleg-nauhoitteilta, sillä legendaarisen neljän ensimmäisen tuotantokauden tekijänoikeuksia koskevien kiemuroiden vuoksi kaikenlaiset viralliset julkaisut ovat pannassa.


Arvio: 4/5


CELEBRITY DEATHMATCH, 1998-2005 USA
Ohjaus:
Andrew Horne, Eric Fogel, Jack Fletcher
Käsikirjoitus:
Eric Fogel, Matt Harrigan, Michael Rubiner, Micheal Gans, Randolph Heard
Näyttelijät:
Chris Edgerly, Jim Thornton, Len Maxwell, Masasa Moyo, Maurice Schlafer, Mills Lane, Steve Austin