lauantai 25. kesäkuuta 2022

Steel - mies täyttä terästä (1997)

Palatkaamme hetkeksi mielessämme 90-luvun puolivälin Hollywoodiin. Vuosikymmenen kuluessa Warner tahkosi valtavat määrät kahisevaa omalla Batman-sarjallaan ja klassiset sarjakuvakonseptit olivat muutenkin uudessa nosteessa. Samoihin aikoihin afroamerikkalaisen sankarin tähdittämän Spawnin filmatisointioikeuksista oli jo keskusteltu vuosikausien edestä, koripalloilijat olivat kohderyhmän syvien rivien keskuudessa lähes jumalaisen yliluonnollisia hahmoja ja Shaq O'Nealin kaltaisten supertähtien nimellä ja naamalla myytiin suvereenisti aivan kaikkea videopelien, toimintafiguurien, viagran ja koirankeksien väliltä. Hollywood-pampuista vähäisemmilläkään ei lopulta olisi ollut vaikeuksia ymmärtää edellisten yhdistelmän muodostaman kultakimpaleen rajattomia taloudellisia mahdollisuuksia...

Pienen pilvenpiirtäjän korkuinen Shaq O'Neal on John Henry Steel, armeijan tiedemies, joka tulee kehittäneeksi kokonaisen joukon uudenaikaisia aseita isänmaan tarpeisiin. Testikierroksella jokin kuitenkin menee pieleen, jolloin Shaqin naispuolinen kumppani päätyy pyörätuoliin loppuiäkseen ja traumatisoitunut jättiläinenkin päättää lopulta jättää armeijan harmaat taakseen. Siviilielämän epäoikeudenmukaisuus ja tavallisten ihmisten kokema turvattomuus ajavat kuitenkin miehen lopulta toimintaan "Steeliksi" ristittynä jättimäisellä lekalla aseistettuna supersankariksi naamioituneena hiipparina. Pahat miehet ovat saaneet käsiinsä Shaqin nerokkaiden aivonystyröiden kehittämät superaseet, joten tammisen viskitynnyrin karismalla rooliinsa eläytyvän koripallojumalan tehtävänä on luonnollisesti riisua pahat pojat aseista ja edistää samalla maailmanrauhan toteutumista.

Suoraan sanottuna Steel lienee helposti yksi kankeimmista ja pölhöimmistä sarjisleffoista, joita on koskaan tehty – oikeassa mielentilassa nautittuna se voi myös olla uskomattoman hauska. Ajalleen tyypillisesti tälläkin kertaa puhutaan todella pienellä budjetilla tuotetusta supersankaroinnista, jonka budjetistakin taisi leijonanosa mennä pelkästään näyttelytaidottoman päätähtensä palkkaan. Erona esimerkiksi Spawniin Steelissä ei käytännössä nähdäkään minkäänlaisia merkittäviä erikoistehosteita tai stuntteja – harvojen kömpelöiden toimintakohtaustenkin kohdalla hymy tuppaa leviämään pakosti naamalle ihan jo tiedosta, että moista on oikeasti menty vakavissaan päästämään teattereihin asti. Shaqin itsensä olemuksesta pystyy selvästi havaitsemaan, ettei miehellä välttämättä ollut kovinkaan mukavaa heilua päivittäin tuntikausien edestä höhlässä ja epämukavassa kumiasussaan.

Steelin epäonnistumisen voikin tiivistää täydellisesti elokuvan surkeisiin näyttelijävalintoihin. Kuka tahansa tätä teosta olikaan suunnittelemassa ei esimerkiksi tullut ajatelleeksi uransa huipulla olympialaisiin valmistautuvan ammattiurheilijan olevan suurimman osan ajastaan niin kiinni leipätyössään, ettei tämä pysty millään suoriutumaan kunnialla kokonaisesta elokuvaroolista. Pelkästään tästä syystä tylsyyteen asti koruton ja aneeminen Steel onkin mitä todennäköisimmin jouduttu purkittamaan äärimmäisen pikaiseen tahtiin ja mukaan on taatusti päädytty ottamaan paljon epäonnistuneempiakin otoksia ihan jo ajanpuutteenkin vuoksi. Shaqin ruumiinrakenteen takia tätä tuuraamaan ei voitu edes palkata sijaisnäyttelijöitä tai erillisiä stuntmiehiä, jolloin myös kaikenlainen toiminta jäi yksin täysin kokemattoman päätähden leveille harteille.

"This film gave me cancer."

Shaqin omasta supersankaroinnista voi ainakin sanoa, että tekijöillä taisi olla luonnosteluvaiheessa ihan käypää ajatustakin, mutta yksi reippaan kahden metrin korkuinen virheliike yksin onnistui tuhoamaan vähäisemmänkin ansion lopputuloksesta. Tosielämässä äärimmäisen sympaattisen ja huumorintajuisen Shaqin niskaan onkin vuosien saatossa satanut mielestäni aika epäreilusti kohtuuttoman paljon herjaa Steelin ja parin muun epäonnistuneen tekeleen tiimoilta, vaikka jokaisen perimmäinen ongelma löytyi oikeasti kameran toiselta puolelta helpon pikavoiton perässä hiihtävien elokuvatuottajien korvien välistä. Steelinkin kohdalla suurin osa produktiota riivanneista tuotannollisista kommervenkeistä olisi kyetty helposti kiertämään palkkaamalla pääosaan julkkisurheilijan sijaan yksinkertaisesti joku tekoajan suosituista afroamerikkalaisista ammattinäyttelijöistä.


Arvio: 1/5


STEEL, 1997 USA
Ohjaus: Kenneth Johnson
Käsikirjoitus: Kenneth Johnson
Näyttelijät:
Annabeth Gish, Judd Nelson, Richard Roundtree, Shaquille O'Neal

keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

Spawn (1997)


En taatusti ikinä tule unohtamaan muutaman vuoden takaista Black Pantherin ympärillä käytyä höhlää kuhinaa. Tuota Afrikkaan sijoittuvaa Marvel-leffaa markkinoitiin alusta asti jotenkin erityisen "historiallisena" ja "ensimmäisenä", mutta kukaan ei oikeasti osannut täysin sanoa, missä mielessä kyseinen teos lopulta oli kumpaakaan: innokkaimmat sosiaalisen median viisaat julistivat sitä övereimmillän jopa ensimmäiseksi afroamerikkalaisen tähdittämäksi supersankarileffaksi tai suorastaan ensimmäiseksi afroamerikkalaiseksi elokuvaksi sitten seitsemännen taiteen aamunkoiton. Me Spawnimme tuntevat tietysti naureskelimme keskenämme hölmöjen tölväisyille silkasta myötähäpeästä...

Todd McFarlanen Spawn on vähintään yhtä kiinteä osa ysärivuosien populäärikulttuuria kuin nälänhätä ja valtionterrori reaalisosialismia. Image Comicsin aikuisemmalle yleisölle suunnattua edgympää ja kieroutuneempaa supersankarointia myytiin parhaimmillaan kuin leipää, minkä seurauksena hahmon sekä tämän ympärille syntyneen franchisen jättimäinen menestys käänsivät koko alan peruskonventiot kertaheitolla ylösalaisin. McFarlanesta itsestään tuli eräässä vaiheessa metallibändien parissa haluttu levynkansitaiteilija – Iced Earth jopa tuotti kokonaisen konseptilevyn pelkästään Spawnin seikkailuista!

Kuten mistä tahansa suositusta kulttuuri-ilmiöstä, myös Spawnista oli kohtalon julman huumorintajun seurauksena tuotettava kokonainen Hollywood-filmatisointinsa ihan jo lepakkomiehen vastaavienkin innoittamana. Näihin aikoihin supersankarileffat eivät kuitenkaan olleet yhtä iso juttu kuin mitä ne ovat nykyisin, joten New Line Cineman tuottaman elokuvan budjetiksi rajattiin vain maapähkinöiden verran kahisevaa, erikoistehosteet pyrittiin alkuun pitämään minimissä ja kuvaukset muutenkin saamaan purkkiin vain muutamassa kuukaudessa. Alex Proyasin kieltäydyttyä ohjaajanpestistä vastuu lankesi kokemattomalle Mark A.Z. Dippélle, sillä tämän digitehosteosaamisen kaavailtiin helpottavan projektin toteuttamista. Dippé ei sittemmin olekaan ohjannut urallaan mitään mainitsemisen arvoista.

Spawnin tarina alkaa aikansa halpaan televisiotyyliin Nicol Williamsonin upean karismaattisen narisevan äänen selittäessä nopeasti leffan maailmaa ja mytologiaa alkutekstien samalla pärähtäessä ruudulle. Dippén elokuvan päähenkilö on Michael Jai Whiten esittämä valtion salamurhaaja Al Simmons, jonka Martin Sheenin tulkitsema petollinen pikkupomo hoitelee päiviltä. Kuoltuaan Al päätyy helvettiin, jossa tämä tekee sopimuksen itsensä vanhan Erkin kanssa päästäkseen takaisin elävien maailmaan tapaamaan vaimoaan. Pahaksi onnekseen tunnistamattomaksi muotopuoleksi degeneroituneesta Alista vain tulee samalla vihtahousun soturi, jolle ihmisten maailma on todellisuudessa helvettiäkin karumpi kohtalo – jopa Alin leski on vuosien varrella ehtinyt jatkamaan elämäänsä uusissa naimisissa.

Periaatteessa Dippén Spawn seuraakin alkuperäistä tarinaa kohtalaisen uskollisesti, vaikkakin joitain yksityiskohtia on matkan varrella jouduttu oikomaan vähän mistäkin syystä: Spawn-elokuvassa ei esimerkiksi nähdä päähenkilön pettänyttä toveria jonkin tekijänoikeuskiistan vuoksi ja Alin vaimon uudeksi partneriksikin valikoitiin tarkoituksella valkoinen mies, sillä kyyniset tuottajat päättelivät yleisön muuten mieltävän Spawnin seikkailut yksinomaan afroamerikkalaiselle yleisölle suunnatuksi viihteeksi. Pienistä kosmeettisista eroavaisuuksista huolimatta Spawnista kuitenkin löytyy roppakaupalla viittauksia sarjakuviin sekä ainakin hippusen verran animaatiossakin väläytellystä edgystä asenteesta, vaikka lopputulos onkin tällä kertaa pahemman kerran vesitetty.

Kuka tahansa Spawnin nähnyt todennäköisesti vetääkin ensimmäisenä ässänä hihasta sen karmeat erikoistehosteet: Spawn olikin tarkoitettu pienemmän budjetin sarjisleffaksi, jossa vähät liikenevät varat oli suunnattu muutamiin yksittäisiin tehosteisiin ja näyttelijöiden perusteellisiin maskeerauksiin. Helvettiin sijoittuva kämäisyydessään legendaarinen kohtauskin oli alkujaan tarkoitus kuvata pimeässä huoneessa jättäen mahdollisimman paljon katsojan oman mielikuvituksen varaan, mutta tekijät eivät lopulta olleet tyytyväisiä lopputulokseen – videopeligrafiikoiden tasoinen digitaalinen versio kursittiin nopeasti kasaan vähäisillä yli jääneillä varoilla vähän sinnepäin alkuperäisen aikataulun puitteissa. Kaikesta nyky-yleisön irvistelystä huolimatta Spawnin maskeeraukset ja ainakin osa sen erikoistehosteista olivat kuitenkin ilmestymisaikanaan hyvin edistyksellistä jälkeä.

Erikoistehosteiden jälkeen valitusvuorossa ovatkin sitten Spawnin näyttelijävalinnat, kuten Martin Sheen tarinan roistona. Sheen on itse kertonut lähteneensä mukaan tähän filmatisointiin ihan vain päästäkseen huvikseen kerrankin tekemään sarjisleffaa, eikä miehen hahmossa oikeasti olekaan uhkaavuuden häivääkään. Näyttelijöistä ehkäpä eniten yleisön mielipiteitä jakaa raskaan maskeerauksen takaa naljaileva Super Mario Bros -leffan Luigi paholaisklovni Violatorina. John Leguizamon omistautuminen rooliinsa on ainakin paperilla ilmiömäistä jälkeä: välistä mies joutui mm. syömään matoja ja oksentamaan, välistä taas tämän maskeerauksia jouduttiin purkamaan ja kokoamaan uudelleen tuntikausia vain, jotta mies pystyisi käymään vessassa. Hahmo itsessään onkin Dippén näkemyksessä muokattu harmittavasti animaation helvetillisestä nihilistisestä tappajasta humoristisemmaksi sivuhahmoksi, jonka heitot tyypillisesti vain pilaavat kohtauksen kuin kohtauksen jännityksen.

Dippén Spawnilla ei todellisuudessa ollutkaan minkäänlaisia mahdollisuuksia onnistua, sillä jo filmausoikeuksista päättäessä oli taustavoimien kesken sovittu lähes tahattomaan koomisuuteen asti synkkään apokalyptiseen kauhutunnelmointiin keskittyvän edgympien nuorten aikuisten sarjakuvan vesittämisestä pikkupojillekin soveltuvaksi sarjisviihteeksi. Kiveen hakatun matalan ikärajan vuoksi kaikkea gotiikkaa ja tunnelmointia ei voitukaan viedä johdonmukaiseen äärimmäisyyteen asti, vaan väkivaltaa ja viittauksia ilmestyskirjallisuuteen, helvettiin ja yleensä elämän nurjempiin puoliin jouduttiin saksimaan roppakaupalla ennen teatteriensi-iltaa. Tiheään ambienssiin ja suoraan toimintaan panostavalle sarjakuvalle tällainen sensuuri osoittautui lopulta ylivoimaiseksi viholliseksi, eikä lopputulos olekaan niinkään kauhistuttava kuin geneerinen ja tylsä.

Eipä siis ihme, ettei nykyäänkään moni valtavirran katsoja tunnu muistavan vuoden 1997 Spawnin koko olemassaoloa. Aikoinaan Dippén näkemys sentään menestyi sikäli muikeasti, että teoksen ympärille suunniteltiin kokonaista trilogiaa, joka ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Viimeisimpänä käänteenä McFarlane on ilmoittanut työstäneensä Jamie Foxxille kaavaillun näytellyn rebootin käsikirjoitusta, mutta vuosikausien jälkeenkään projekti ei näytä etenevän oikein minnekään. Paremman puutteessa voinkin suositella jokaiselle kynnelle kykenevälle pahalle pojalle ja tytölle Keith Davidin tähdittämää kivikovaa Spawn-animaatiota, jonka tämän filmatisoinnin saama negatiivinen vastaanotto oli osaltaan tappamassa.


Arvio: 1/5


SPAWN, 1997 USA
Ohjaus: Mark A.Z. Dippé
Käsikirjoitus:
Alan B. McElroy, Mark A.Z. Dippé
Näyttelijät:
John Leguizamo, Martin Sheen, Michael Jai White, Nicol Williamson, Theresa Randle

sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

Jellystone: 2. tuotantokausi (2022)

Jokin aika sitten mediamaailma koki jumalten luomiseen sekä titaanien tuhoon verrattavissa olevan spektaakkelin Johnny Deppin kukistaessa verisen arkkivihollisensa Amberd Heardin nälkävuosiakin pitemmässä oikeusmittelössä. Aiemmin kaksi megatähteä olivat avioliitossa, mutta Johnnyn uran ajauduttua sivuraiteelle alkoholismin ja erinäisten käytännön ongelmien vuoksi parin suhde alkoi nopeasti rakoilla. Lopulta kaksikko päätyi sylkemään toisistaan ilmoille mitä tulisempia paljastuksia ja kohahduttavampia kirouksia: asiasta pakkomielteen kehittäneiden kyllästymiseen asti puima juoru-uutinen Amberin kakasta Johnnyn vuodevaatteissa kertonee jotain tapauksen huomattavasta yhteiskunnallisesta merkityksestä.

Niin mielenkiintoista seurattavaa kuin populäärikulttuurin enemmän tai vähemmän vakiintuneiden seksisymboleiden välinen mittelö onkin, herkkähermoisempi animaation suurkuluttaja valitsi todennäköisesti mieluummin viihdykkeekseen vanhan kunnon Jellystonen, jonka vinksahtaneesta hienoudesta pääsinkin jo vuosi sitten paasaamaan oikein sydämeni kyllyydestä. Joille sarjan konsepti ei ole ennestään tuttu, kerrattakoon aiheesta ainakin sen sarjan idean olevan yksinkertaisesti napata kokonainen nippu vanhoja Hanna-Barbera -hahmoja, ja tuottaa näiden pohjalta nykymakuun suunnattu piirretty ilman turhaa fanserviceä tai nykypäivän tuotoksia rasittavaa tyhmää provosointia. Koska Jellystone on katsottavissa lähinnä aniharvan tilaamalla HBOmaxilla, ei kukaan tainnut tällaisesta tietääkään kuin erinäisten aiheesta kiinnostuneiden välikäsien kautta.

Jellystonen toisen tuotantokauden ensimmäinen jakso iskeekin heti epäilijöille luun kurkkuun: tässä episodissa afroamerikkalaiseksi naiseksi tuotantovaiheessa muuttunut Jabberjaw janoaa suudelmaa rikollisia kitarallaan mätiköivältä El Kabongilta eli Salama-Santerilta, joten tämä päätyy kehittämään itselleen rikollisen alter egon saadakseen lavastettua itsensä pulaan kerta toisensa jälkeen pelkästään houkutellakseen varsinaisen kohteensa iskuetäisyydelle. Toisen tuotantokauden avaus on sellaisenaan niin hauska, että se kilpailee helposti jo ensimmäisen kauden parhaiden ja oivaltavimpien naurujenkin kanssa koko sarjan toistaiseksi kirkkaimman episodin piikkipaikasta.

Loistavan alun varjopuolena katsojan takaraivoon iskostuu samalla lopun kahdeksantoista episodin ylle jättimäisiä odotuksia, joita ne eivät aina täysin pysty täyttämään: tekijät itse esimerkiksi taisivat luulla yhden onnistumisen perusteella Jabberjaw’n olevan erityisen osuva kohde toistuvalle vitsitykitykselle, vaikka muutaman jakson jälkeen yhteen ja samaan gagiin alkaa jo kyllästyä nopeasti. Harmittavasti yhden hahmon jatkuva korostaminen vie samalla tilaa etenkin Topi-katin kissajengin ja El Kabongin kaltaisilta omilta ikisuosikeiltani, joiden omat jaksot ovat perinteisesti olleet aina huikeita. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi eräs loppupään episodi, jossa Topi-katti jengeineen yrittää jäädä tarkoituksella poliisin haaviin päästäkseen ilmaiseksi lomaparatiisia muistuttavaan moderniin vankilaan, mutta Jellystonen poliisivoimat ovatkin todellisuudessa niin kädettömiä, että rikolliset joutuvat kehittelemään tarkoituksella maailman surkeimpia suunnitelmia jäädäkseen kiinni.

Ainakin Jellystonen makoisasta jatkopalasta voikin siis sanoa, että tekijät ovat pitäytyneet uskollisesti valitsemassaan tyylissä niin hyvässä kuin pahassakin: jälkimmäistä ehkä jo siksikin, ettei hilpeän ikonoklastisen ja revisionistisen piirretyn uusi tuleminen tarjoa kromatusta ulkoasustaan huolimatta juuri mitään uutta tai innovatiivista, vaan sarjan tekijät ovat lähinnä tyytyneet toistamaan ensimmäiseltä kaudelta toimiviksi havaittuja ideoita enimmäkseen sellaisenaan. Jos Jellystonen uusista oivalluksista yhden ainoan naurunpyrskähdyksiä kiihottaneen nostaisin kepinnokkaan, niin tehtaan jonka ainut tarkoitus on tuottaa kasvihuonekaasuja ja saastuttaa luontoa. Kuka oikeasti keksii tällaista?

Johnny Deppin ja Amber Heardin välisen sanasodan lopullisesta ratkaisutaistelusta on jo viikon verran aikaa, mutta ainut käteen jäänyt asia koko spektaakkelista oli tarina Johnny Deppin likaisista vuodevaatteista. Jellystonen toisen kauden nauttimisesta taas on nyt jo mennyt toista kuukautta, mutta huomaan toisinaan edelleen pyrskähteleväni hallitsemattomasti nauramaan äänekkäästi sen parhaille paloille. Hämmentyneet ihmiset saattavat pitää Allekirjoittanutta vähän kajahtaneena ja omituisena, mutta jos nauru oikeasti pidentää ikää, elän tällaisten helmien ansiosta ainakin satavuotiaaksi.


Arvio: 3.5/5


JELLYSTONE: SEASON 2, 2022 USA
Ohjaus:
Aaron Austin, Careen Ingle, Hannah Ayoubi, Ian Wasseluk
Käsikirjoitus:
Aaron Austin, Careen Ingle, C. H. Greenblatt, Hannah Ayoubi, Ian Mutchler, Ian Wasseluk, Kaitlyn Graziano, Meghan Lands, Yotam Perel
Näyttelijät:
Andrew Frankel, Bernardo de Paula, C. H. Greenblatt, Fajer Al-Kaisi, Georgie Kidder, Grace Helbig, Jakari Fraser, Jeff Bergman, Jim Conroy, Katie Grober, Ron Funches, Thomas Lennon

maanantai 13. kesäkuuta 2022

The Maxx (1995-1996)



Ysärivuosien MTV oli ihanan kummallinen viihdekanava. Vanhaan aikaan nimenomaan musiikkivideoiden ympärille syntyneen kulttuuri-ilmiön laajentaessa ja vakiinnuttaessa toimintaansa firman johto iski kultasuoneen aikansa suurella animaatiovillityksellä. Koska kanavan kohderyhmä vielä sattui olemaan kaikenlaisesta häröstä ja luovasta kiinnostuneiden nuorten aikuisten sukupolvi, syntyi vanhan veijarin siipien suojissa elämääkin suurempaa hulluttelua, jollaisesta nykymaailman sanitoituun ja turvalliseen höttöön tottunut voi näin jälkikäteen vain ihailla sikäli kuin maailmaa hallitsevien amerikkalaisten teknologiajättien, veroparatiiseista käsin operoitujen mediakorporaatioiden sekä korruptoituneiden poliitikkojen puristuksissa vanhoista MTV-klassikoista ylipäänsä sattuu tietämäänkään.

The Maxx oli aikoinaan olevinaan MTV:n ikioman revittelyosaston itsensä näköinen vastaus Warnerin Batmanille sekä Marvelin Hämähäkkimies-animaatiolle. Vähän erilaisen supersankaroinnin lähdeaineistoksi valikoitui matkan varrella Sandmaniakin piirtäneen, tuotantoaikaan Todd McFarlanen ja kumppaneiden vastikään perustaman Image Comicsin leivissä työskennelleen Sam Kiethin kertaluokkaa kokeellisempi avantgarde-sarjakuva, jonka sanalla sanoen hyvin "monitulkintaisesta" juonellisesta sisällöstä tasoineen väännetään tietyissä piireissä yhä tänäkin päivänä tuloksetta. Kohdeyleisön sekä jälkipolvien harmiksi sarjakuvasta ehdittiin animoimaan lähinnä ensimmäinen kolmannes ennen sarjan lakkautusta, joten lähdeteokseen tutustuminen on välttämätöntä, mikäli vain vähänkään mielii päästä syvällisemmin jyvälle pahvilaatikossa asustavan kodittoman supersankarin maailmasta.

Nimihahmona MTV:n supersankaroinnissa on trikoosankariksi tekeytyvä koditon pummi ja laitapuolen kulkija, joka ei varsinaisesti tee paljoakaan sankarillista tai pysty auttamaan ihmisiä ongelmiensa kanssa. Itse asiassa Maxx itse joutuu kertaa toisensa jälkeen ojasta allikkoon, jolloin tämän perään katsova sosiaalityöntekijä nimeltä Julie joutuu pelastamaan tämän pulasta. Aina välillä Maxx ajautuu selittämättömästi todellisesta maailmasta "takamaana" tunnettuun vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa herkkä ja haavoittuvainen Julie onkin kaikkivoipa viidakon kuningatar ja Maxx tätä "iszeiksi" kutsutuilta valkoisilta jänisotuksilta suojeleva soturi. Liehuvalettinen Julie itse ei tunnu huomaavan holtittomasti risteileviä todellisuuksia tai lennosta vaihtelevaa rooliaan niiden välillä.

Sosiaalityöntekijä Juliesta tiedetään tämän kertaalleen pelastaneen maantien poskesta haavoittuneen jäniksen, jonka tämän äiti kuitenkin päästi armollisesti tuskistaan mäiskimällä tämän lapiolla hengiltä. Toisesta todellisuudesta sekä viidakon kuningattaresta uneksiva Julie löysikin kuin kohtalon oikun kautta elämäntehtäväkseen ihmisten auttamisen. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan kyennyt pelastamaan eräällä retkellään tielleen osunutta huono-onnista koditonta miestä, josta myöhemmin syntyi tämän oma supersankariksi tekeytyvä pahvilaatikossa asustava henkieläin nimeltä Maxx. Lampunvarjostimesta kyhättyä naamiotaan lähes poikkeuksetta käyttävän Maxxin vihjataankin maskinsa alla olevan todellisuudessa jättimäinen puhuva jänis, joka vain sattuu taistelemaan omia mustia iszejään komentavaa ja takamaalta toiselle astuvaa telepaattista arkkivihollistaan vastaan.

MTV:n oma sarjisseikkailu saattaa näin paperilla vaikuttaa melkoisen sattumanvaraiselta sekoilulta, mutta itse sarjaa katsoessa tietty mielikuvituksellinen tajunnanvirtamaisuus ei varsinaisesti haittaa tai vaivaa älynystyröitä liiankaan kanssa – syystä tai toisesta rajusti tyylistä ja tilanteesta toiseen heittelevä kerronta vain tuntuu omalla eksentrisellä tavallaan erittäin johdonmukaiselta ja ymmärrettävältä. The Maxxin surrealistista seikkailua voineekin tarinankerronnallisena elämyksenä verrata vähän kuin jonkinlaisen todellisuudesta vieraantuneen new age -ufokultin messuun, jonka ulkopuolisen silmissä täysin psykedeelinen ja järkijättöinen sanoma maailmankuvineen ja moraaleineen on kuitenkin useimmille toimitukseen vilpittömällä mielellä osaa ottaville mitä totisinta ja uskottavinta epistolaa.

Kaikessa hämäryydessään The Maxx lukeutuu kuitenkin edelleen kautta aikain rohkeimpien, luovimpien ja ainutlaatuisimpien kaltaistensa joukkoon jopa MTV:n omassa katalogissa. Mike Judge aikoinaan kertoi eräässä haastattelussa, miten ysärivuosina MTV:n animaatiopuoli ei vielä ollut ammattimaistunut eikä firmalla vielä ollut luomustensa suhteen minkäänlaisia kirjoitettuja sääntöjä, joten tekijöillä oli käytännössä täysin vapaat kädet hullutella mielensä mukaan kunhan sarjojen budjetit pysyivät kurissa ja hengentuotokset tulivat valmiiksi sovittujen aikarajojen puitteissa. Tietty maanläheinen luova amatöörimäisyys yhdistettynä nuorten tekijöiden itsensä taiteelliseen hulluuteen olikin yksi musiikkivideokanavan animaation kultaisten vuosien menestyksen avaimista myös Kiethin teoksen animaatioversion kohdalla.

The Maxxin kohdalla MTV:n tekijöiden ilottelu venyikin aivan uudenlaisiin ulottuvuuksiin. Vaikka kyseessä onkin periaatteessa aivan tavanomainen käsinpiirretty televisiosarja, on mukaan tarkoituksellisesti heitetty toistuvasti varhaisten tietokonegrafiikoiden, oikeiden näyttelijöiden sekä siluettianimaation kaltaisia silmiinpistäviä temppuja. Varsinaisen visuaalisen ilmeen suhteen tekijät yksinkertaisesti käyttivät alkuperäisen sarjakuvan komeaa taidetta, jota edelleen dramatisoitiin lisäämällä siihen animoituja yksityiskohtia, dramaattisia leikkauksia sekä kamera-ajoja. The Maxx ei liiemmin edes yritä olla "realistinen" tai uskottava, vaan monesti väliin on tarkoituksella jätetty erilaisia "virheitä", ja perspektiivien sekä hahmojenkin on toisinaan tarkoituksella annettu olla samanaikaisesti niin kaksi- kuin kolmiulotteisiakin. The Maxxia onkin tyylillisten ratkaisujensa vuoksi luonnehdittu toisinaan puhtaan animaation sijaan myös jonkinlaiseksi sarjakuvan ja elokuvan kokeelliseksi välimuodoksi.

Joudun nolosti myöntämään lukeneeni aikoinaan vain jotain yksittäisiä otteita Sam Kiethin alkuperäisestä The Maxx -sarjakuvasta, joten ymmärrykseni MTV:n vähintään yhtä legendaarisen näkemyksen viimeisen jakson lopusta on kauniisti sanoen melkoisen vajavainen. Ehkä kodittoman supersankarin jäniksenvuosi jatkuu vielä tämänkin jälkeen, vaikka katsojalle vihjataankin vihollisensa irtopään kanssa keskustelevan päähenkilön viimein joko kuolleen tai siirtyneen jo itsekin kauas omalle takamaalleen kasvattamaan kukkasia omassa pienessä kasvihuoneessaan. Ehkä MTV:n nuoret tekijät vain halusivat jättää oman taideteoksensa päätöksen äärimmäisen monitulkintaiseksi mahdollista jatkoa silmällä pitäen, tai ehkä lampunvarjostimesta naamarinsa saanut, pahvilaatikossa asustava pitkäkorva sai sittenkin viimein ansaitsemansa onnellisen lopun todellisuuspakoisessa alitajunnassaan.


Arvio: 5/5


THE MAXX, 1995-1996 USA
Ohjaus:
Easy de la Rosa, Eugene Salandra, Gregg Vanzo, Ilya Skorupsky, Miguel Martinez-Joffre, Yeol Jung Chang
Käsikirjoitus:
Bill Messner-Loebs, Glenn Eichler, Sam Kieth
Näyttelijät:
Amy Danles, Barry Stigler, Glynnis Talken, Michael Haley

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

El Tigre (2007-2008)


Yhteen maailmanaikaan koko länsimainen televisioanimaatio pyöri Paavo Pesusienen ja Adventure Timen kaltaisten jättimäisten viihdesuosikkien ympärillä, eikä vähääkään megaluokan risteilijää pienemmille ja sievemmille tuotoksille juuri löytynyt sijaa tai rakkautta maksavan yleisön tai asioista päättävien keskuudesta. Tyylitaituri Jorge Gutierrezin vaimonsa Sandra Equihuan kanssa näinä pimeinä vuosina suunnittelema El Tigre oli yksi monista yrittäjistä, jotka vain ilmestyivät ja katosivat yhdessä hujauksessa jälkeäkään jättämättä: näin jälkikäteen harva edes muistaa kaksikon hengentuotoksen olemassaoloa, kuin meksikolaista hulluutta huokuvaa El Tigreä ei olisi koskaan televisiossa näytettykään.

Gutierrezin luomuksen ilmiselvää inspiraationlähdettä ei juuri tarvitsekaan kauaa mielessään pohdiskella, sillä kyseessä on mitä ilmiselvin latinoväriä huokuva kopio Genndy Tartakovskyn sekä Rob Renzettin kaltaisten mestareiden luomuksista. El Tigren varsin tavanomaista aikansa piirrettyä toimintakomediaa edustava tarina sijoittuu Townsvillen ja Smellvillen sijaan latinoa sekä periamerikkalaista menoa yhdistelevään Miracle Cityyn, jossa ihmevyöstään voimansa saavan, meksikolaisten supersankareiden ja -roistojen perheeseen syntyneen Manny Riveran samanniminen hyvän ja pahan välillä tasapainoileva alter ego antaa erilaisille möröille ja superkönteille köniin kerta toisensa jälkeen.

Aiheeseen etukäteen perehtymättömälle uteliaalle Gutierrezin ja Equihuan taideteoksen ammottavin ongelma tuleekin vastaan jo heti ensimmäisten jaksojen pyörähtäessä käyntiin. Selvästi El Tigren tekijät ovat tarkoittaneet tuotoksestaan Tehotytöt sekä My Life as a Teenage Robotin kaltaista elämystä. Yksi mainittujen klassikkoteosten perustavanlaatuisista luovista ratkaisuista oli suunnitella konsepti alusta asti sarjan perusidean selittävästä alkuvideosta lähtien muutamien tuttujen perustrooppien ympärille, jotta kuka tahansa pystyisi sujuvasti hyppäämään koska tahansa mukaan ilman ylimääräisiä lässytyksiä. Vähän liiankin innokkaasti veistellyn El Tigren kohdalla on toimittu täsmälleen päinvastoin, jolloin sen hahmoihin ja maailmaankin alkaa saada varsinaista otetta vasta hiljalleen sarjan lähennellessä jo puoliväliä. Pahimmillaan Gutierrezin ja Equihuan teoksen yksittäiset episodit vain sujahtavat läpi jättämättä mainittavaa muistijälkeä.

Katsojasta riippuen onneksi tai harmiksi häpeilemättömän latinossa El Tigressä myös riittää jonnin verran nieltävää ennen sarjan juonellisen annin avautumista. Jorge Gutierrez on esimerkiksi kertonut konseptin syntyneen tämän omista lapsuudenkokemuksista keskiluokkaisen perheen kasvattina Tijuanassa. Gutierrezin arkkitehti-isä esimerkiksi oli Mannyn supersankari-isän tavoin kunnioitettu mies tämän upseeri-isoisän edustaessa timanttivaras Puma Locon tapaan sotilasvallankaappausten riivaamassa maanosassa erityistä pahaa. Mannyn eronneet vanhemmat käyvät sarjan kuluessakin kiistaa lapsistaan, eikä El Tigrekään aina jaksa pelastaa psykedeelisten ihmeotusten riivaamaa kaupunkia hävitykseltä.

Nickelodeonin latinorymistely taisikin lopulta kompastua omaan käsistä karanneeseen kunnianhimoonsa: Gutierrez ja Equihua yrittivät kaikessa yksinkertaisuudessaan hautoa El Tigrestä vain niin persoonallisen ja erottuvan kuin mahdollista, mutta lopulta pelkkään tyylitajuun panostaminen nielaisi mukanaan kaiken tarinankerronnalliselta kannalta olennaisen. Henkilökohtaisesti diggaan erityisen paljon juuri tällaista latinorevittelyä, enkä kokenut El Tigrenkään nauttimista audiovisuaalisessa mielessä vaivaannuttavana missiona, mutta tekijöiden yliolkainen suhtautuminen pintaa syvällisempiin seikkoihin söi etnovärinää huokuvasta meksikolaisesta seikkailusta sen parhaat tehot mennen tullen.


Arvio: 3.5/5


EL TIGRE: THE ADVENTURES OF MANNY RIVERA, 2007-2008 USA
Ohjaus:
Dave Thomas, Gabe Swarr
Käsikirjoitus:
Bob Roth, Dave Thomas, John Behnke, Jorge R. Gutierrez, Sandra Equihua, Scott Gimple, Scott Kreamer
Näyttelijät:
Alanna Ubach, April Stewart, Carlos Alazraqui, Eric Bauza, Grey DeLisle

lauantai 4. kesäkuuta 2022

Hopeanuoli (1986-1987)

Jokainen kynnelle kykenevä varmasti muistaa vielä ensikohtaamisensa suomalaisittain Hopeanuolena tunnetun kaikkien aikojen klassikon kanssa. Itse muistan olleeni yhden kaverini luona tämän isoveljen katsoessa likellä kummallista animaatiota ninjakoirien muodostamien klaanien välisestä taistelusta. Lopussa toinen klaaneista päättää hylätä perinteensä ja liittyä villikoirien laumaan, ja ylpeyden sokaiseman johtajansa käskystä ikuisesta sukusodasta voittajana selvinnyt klaani polttaa itsensä roviolla vieden verenperintönsä mukanaan yhtä selviytyjää lukuun ottamatta. En ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa.

Nykyisin Hopeanuolen historia mangasta aina suomalaisten ikuiseksi kestosuosikiksi on vähintään yhtä suurta legendaa kuin sen varsinainen tarinakin. Erilaisiin koiratarinoihin erikoistuneen Yoshihiro Takahashin kynästä syntynyt aito ja alkuperäinen Ginga: Nagareboshi Gin -sarjakuva julkaistiin alun perin suosittuna ja palkittuna jatkosarjana Weekly Shōnen Jumpin sivuilla sekä myöhemmin erillisinä kokoelmina. Kuten minkä tahansa aikansa suositun mangan, myös Nagareboshi Ginin kohtalona oli poikia kokonainen nopeasti ja halvalla tehty piirretty sarjansa Toein ja TV-Asashin kaltaisten jättiläisten toimesta. Genreä tuntevat huomannevat sarjan parissa työskennelleen myös paljon Fist of the North Starista ja Saint Seiyasta tuttuja kasvoja ohjauksesta vastanneesta Tomoharu Katsumatasta lähtien.

Suomessa Hopeanuoli julkaistiin muiden länsimaiden ohella vuoden 1989 kuluessa neljään videokasettiin typistetyssä rajulla otteella sensuroidussa muodossa kasarivuosien tönkkötyyliin dubattuna, olipa videokasettien takakansiteksteissä hahmojen nimiäkin kirjoitettu väärin ja tapahtumat sijoitettu hämmentävästi Alaskaan ilmiselvän Japanin sijaan. Tietty kämäisyys ei kuitenkaan haitannut kotimaista yleisöä alkuunkaan, vaan Hopeanuolen jättimäinen suosio pakotti julkaisijan ottamaan kultakimpaleestaan lukuisia uusia painoksia seuraavan vuosikymmenen kuluessa. Kun koirasaagan leikkaamaton versio vielä 2000-luvun alussa julkaistiin kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten Suomessa, ei mikään tulvaportti enää kyennyt patoamaan suomalaisten fanien suosikilleen vuodattamaa rakkautta.

Hopeanuolen tarina alkaa Japanin Ōu-vuoristossa sijaitsevan karhunmetsästäjän menettäessä parhaan metsästyskoiransa Rikin seutuja terrorisoivalle punaselkäiselle Akakabuto-tappajakarhulle. Yrmyn partasuun kuultua Daisuke-pojan naaraspuolisen akitan saatua tiikerinraitaisen pennun, vanha mies päättää kouluttaa koirasta isälleen jatkajaa. Myöhemmin paljastuu, että vuoristossa asuu isänniltään karanneiden villikoirien lauma, joka etsii itselleen liittolaisia ympäri Japania viimeiseen suureen taisteluun karhuja vastaan ihmisten samalla vain pyöritellessä neuvottomina peukaloitaan. Giniksi eli Hopeanuoleksi ristitty nuori pentu päättää liittyä villikoiriin ja hylätä rakkaan omistajansa elämää ja kuolemaakin tärkeämmän tehtävän vuoksi.

Mikä siis tekee Hopeanuolesta niin vimmatun upean katselukokemuksen? Lähdetäänpä vaikka tosiasiasta, että itse juoni on kuin suoraan klassisista samuraieepoksista: ihmisten, koirien ja karhujen välinen sota on yksilöä suurempi näennäisen ikuisesti jatkunut luonnonvoimain kaltainen mittelö ja koirien seikkailukin on napattu suoraan genreklassikosta nimeltä Seitsemän samuraita. Hopeanuolen tarinankerronta on lisäksi napannut valtavasti ideoita Alfred Hitchcockin elokuvista ja erityisesti Vertigo - Punainen kyynelestä, painotetaanhan Hopeanuolenkin tarinassa alusta asti putoamista toistuvana kuolintapana kiipeämisen yhdistyessä sankaruuteen ja rohkeuteen – jopa viimeinen mittelö Akakabuton kanssa on yksi suuri kilpajuoksu vuorenrinteen huipulle.

Edellistä voisin jatkaa helposti luettelemalla vaikka kuinka paljon erilaisia trooppeja ja teemoja, joita Hopeanuolessa viljellään enemmän kuin kymmenessä pitkässä elokuvassa yhteensä. Yhtenä suurena teemana tarinassa esimerkiksi on perhe, isän ja pojan suhde sekä soihdun ojentaminen sukupolvelta toiselle, matka pojasta mieheksi, muistinmenetys, petturin palkka, sankaruuden hinta... tällaisia pieniä yksityiskohtia sekä muuhun narratiiviin yhdistyviä melodramaattisempia sivujuonteita on Takahashin tarina väärällään, pelkästään käsikirjoitusmielessä sarjakuvasta tiivistetty jälki on ajattoman kaunista ja universaalia tarinankerronnan taidetta. Leikkaamattomassa versiossa myös alussa mainittujen tiikerinraitojen mysteeri selviää nätisti viimeisillä minuuteilla – leikatussa versiossa karhunmetsästäjä saa kostonsa ja raitojen merkitys jätetään selvittämättä.

Jotkin kerettiläiset ovat vuosien varrella moittineet Hopeanuolen epärealistisuutta ja animaation rajusti äärilaidasta toiseen heittelevää tasoa ja tyyliä, mutta ilmeisesti ensimmäiset lienevät erehtyneet luulemaan käsinpiirrettyä koiraseikkailua jonkinlaiseksi luontodokumentiksi. Animaation tason heittely on kuitenkin täyttä faktaa, työstettiinhän Hopeanuolta suhteellisen nopealla aikataululla ja tiukalla budjetilla, eri tiimeille delegoitujen jaksojen välisen eronkin pystyy näkemään selvästi. Toisaalta tällaisten vanhan kansan animesarjojen suolaa ovatkin niiden tekijöiden yritykset säästää aikaa ja rahaa erilaisten dramaattisten split screenien sekä käänteisin värein ja vesivärimaalattujen stillkuvien kaltaisilla luovilla nikseillä. Karhujen ja koirien loppusodan alkukähinöiden kaltaista laiskaa animaation kierrättämistä ei tosin voi hyväksyä edes Hopeanuolen kaltaiselta klassikolta.

Toinen ikuinen marmatuksenaihe Hopeanuolessa on sen väkivaltaisuus: taistelun tiimellyksessä eläimiä kuolee mitä graafisimmin tavoin aina seivästyksestä lähtien, eikä sensuroimattoman version karhukatraskaan aina pidä päänuppiaan vakaasti hartioidensa välissä. Omasta mielestäni Hopeanuolen väkivaltaisuudessa on kuitenkin kyse James Cameronin vanhemman tuotannon kaltaisesta groteskin veriurheilun johdonmukaisesta tarinankerronnallisesta hyödyntämisestä: Hopeanuolen graafisen väkivallan voi esimerkiksi nähdä olennaisena keinona rakentaa jännitystä osoittamalla katsojille koirien suuren seikkailun panokset sekä muistuttaa näitä toistuvasti mahdollisen epäonnistumisen seurauksista. Toisaalta viimeisessä jaksossa nähtävä klimaattinen välienselvittely on kaikessa ylitsepursuavassa verisyydessään myös pahuksen palkitsevaa seurattavaa.

Hopeanuoli onkin henkilökohtaisissa kirjoissani helposti kautta aikain parhaita animesarjoja, isältä pojalta kulkeutuvaa, kaikki kuviteltavissa olevat sukupolvien ja kansakuntien väliset erot ylittävää modernia kansanperinnettä, josta pystyy todistetusti nauttimaan kuka tahansa, missä tahansa ja koska tahansa. Hopeanuolen taidolla kerrottu koirien ”samuraiseikkailu” on pääpiirteissään niin vetovoimainen, etteivät sen tietty tekninen kömpelyys tahi olosuhteiden vuoksi tehdyt kompromissitkaan juuri haittaa katsomiskokemusta laisinkaan. Kun kaikkeen edelliseen vielä yhdistää ihmiskunnan kirjoitetun historian ikimuistoisimpiin kuuluvan tunnusmusiikin muusta soundtrackistä nyt puhumattakaan, voinee lopputuloksen julistaa suoralta kädeltä kaikessa epätäydellisyydessäänkin lajityyppinsä ehdottomaksi mestariteokseksi ja yleissivistykseen kuuluvaksi perusteosten perusteokseksi.

Mutta mitä kuuluu Hopeanuolelle Herran vuonna 2022? Vuosituhannen alkuvuosina fanien keskuudessa innostuneen vastaanoton saaneen leikkaamattoman kokoelman jälkeen vuorossa oli myös alkuperäisen mangan suomentaminen lukuisine eri erikois- ja puuhanumeroineen. Varmaan sanomattakin selvää, että myös kirjallinen tuotos nousi eri muodoissaan kaikkien aikojen myydyimpien mangasarjakuvien joukkoon Suomessa. Yoshihiro Takahashi vastasi kasvaneeseen kysyntään julkaisemalla sarjalleen vielä ylimääräisiä sivujuonteita ja lisäyksiä, joita on kotimaisten fanien iloksi julkaistu järjestään myös suomeksi. Saagan viimeisimpänä käänteenä Hopeanuolen pojanpojat ottavat mittaa Akakabuton jälkikasvusta ”viimeiseksi” tarkoitetussa taistelussa, mutta olen kitsaana pirulaisenakin valmis lyömään vetoa rakastetun sarjan jatkumisen puolesta myös tulevaisuudessa.


Arvio: 5/5


GINGA: NAGAREBOSHI GIN, 1986-1987 Japani
Ohjaus:
Kazumasa Horikawa, Kazunori Tanahashi, Masayuki Akihi, Tomoharu Katsumata, Yūgo Serikawa
Käsikirjoitus:
Kenji Terada, Mitsura Majima, Yoshihiro Takahashi

tiistai 24. toukokuuta 2022

Aggressive Retsuko: 4. tuotantokausi (2021)

Kun Sanrion aito ja alkuperäinen Aggressive Retsuko ammoin näki päivänvalon, harva tuskin tosissaan uskoi konseptin pysyvän jaloillaan pientä välähdyksenomaista alkuinnostusta pidemmälle. Kuitenkin aiheesta tuotettiin kokonainen Netflix-sarjansa, joka etenkin kahden ensimmäisen tuotantokautensa jäljiltä nautti jonkinlaista mainittavaa kulttisuosiotakin. Kolmannella kaudella alettiin kirjanpitofirmassa työskentelevän Retsukon ahdistavassa arjessa nähdä jo pientä yskähtelyä, mutta alkupäässä ihastuttanut yksinkertainen rakennelma jaksoi vielä viihdyttää aikansa, ja lopussa kahta työtä tekemään joutuneen Retsukon pahemman kerran sivuraiteelle ajautunut elämäkin palasi takaisin uomiinsa.

Kolmannen tuotantokauden arvostelussani ilmaisin huoleni siitä, miten Sanrio ehkä alkaisi vain kierrättää sarjansa alkuperäistä lähtöasetelmaa uudestaan ja uudestaan saadakseen pidettyä yleisön valmiiksi tunteman kuvion oheistuotteineen mahdollisimman pitkään sellaisenaan pinnalla. Neljäs tuotantokausi kuitenkin lätkäisee katsojia jo aivan alussa lahnalla ympäri korvia ottamalla jättimäisen riskin tekemällä sarjan hahmokatraaseen huomattavia muutoksia: tällä kertaa piskuisen japanilaisen kirjanpitofirman ylin johtaja joutuu jäämään sairaslomalle, ja tätä tuuraamaan palkattu nuorempi kasvo päättää uudelleenorganisoida tehottoman ja tappiota tekevän yrityksen toimintoja uuteen uskoon.

Sanrion Aggressive Retsukosta vastaava tekijätiimi ansaitsee periaatteessa kädenojennuksen halustaan ottaa riskiä ja kaihtaa silkkaa vanhan kierrätystä, vaikka käytännössä homma karahtaakin tällä kertaa kiville nopeasti. Osana firman toimintojen uudelleenorganisointia paperisen ohueksi jäävä uusi pomo alkaa silmäillä henkilökuntaa erotettavaksi, ja suuren osan neljännestä tuotantokaudesta tunnelma onkin poikkeuksellisen synkkä ja iloton: tuttuja kasvoja potkitaan tai painostetaan eroamaan mitä pienimmistäkin syistä. Aiemmista tuotantokausista tutun osastonpäällikön kohtalo on karuudessaan aivan erityisen lohduton, päätyyhän "huonompiin hommiin" joutunut mies peittelemään häpeäänsä teeskentelemällä perheelleen lähtevänsä aamuisin entiseen työpaikkaansa kirjanpitofirman pikkupomona.

Retsuko itse tuntuu olevan omassa sarjassaan tällä kertaa pelkkä pahainen sivuhahmo; hahmon suhde Hyaidan kanssa ei edellisen tuotantokauden jäljiltä koskaan pääse alkutekijöitään pidemmälle miessukupuolen osoittauduttua sosiaalisesti kömpelöksi ja itsestään epävarmaksi toimistorotaksi. Henkilöstöleikkauksia tekevän firman ahdistava ilmapiiri yhdistettynä Hyaidan yksityiselämän epäonnistumisiin alkavatkin vähitellen syödä hahmoa sisältä ja ajaa tätä jopa rikollisiin toimiin asti säilyttääkseen kasvonsa ja työpaikkansa. Koska Hyaida oli aiemmissa tuotantokausissa ainakin itselleni tärkeä samaistumisen kohde, en luonnollisesti myöskään pitänyt hahmoon tehdyistä muutoksista. Lopussa jopa vihjataan Hyaidan poistumisella koko lopusta saagasta, mutta Sanrion toimintatavat tuntien hahmolle on todennäköisesti luvassa jonkinlainen uusi rooli myös jatkossa.

Aggressive Retsuko tuskin sarjana lienee kuollut ja kuopattu vielä pitkiin aikoihin, mutta neljännen kauden perusteella Sanrion luomuksella tulee todennäköisesti olemaan jatkossa epävarmat oltavat mikäli yleisön ja kriitikoiden mielipiteet vain vähänkään ovat likellä omiani. Ehkä tulevilla tuotantokausilla maalitolppia uskalletaan siirtää vielä edelleen esittelemällä yleisölle täysin uudenlaisia tilanteita ja hahmoja, ehkä kirjanpitofirma fuusioituu vieläkin suuremman korporaation kanssa, ehkä Hyaidakin löytää toisen työpaikan ja kerää vihdoin itselleen tarpeeksi itseluottamusta lyödäkseen hynttyyt yhteen Retsukon kanssa... mitä tahansa, kunhan rimaa saadaan nostettua takaisin aiempien tuotantokausien tasolle.


Arvio: 2.5/5


AGGRESSIVE RETSUKO: SEASON 4, 2021 Japani
Ohjaus: Rareko
Käsikirjoitus: Rareko

lauantai 23. huhtikuuta 2022

Kissyfur (1985-1987)

Kysyttäessä satunnaisilta ohikulkijoilta näiden vähintään nimeltä tuntemista kasarivuosien piirretyistä, ainoastaan yksi asia on varmaa: ani harva oikeasti muistaakaan DICin Kissyfurin olemassaoloa edes kasarinostalgian kultaisella aikakaudella. Kissyfurin syntyhistoria onkin vähintään yhtä hämärän peitossa kuin itse sarjakin, mutta harvat lähteet tietävät kertoa kyseessä olevan veteraanianimaattori Phil Mendezin aloitteesta syntynyt piskuinen animaatiokonsepti, josta ilmeisesti povattiin aikoinaan kovempaakin ilmiötä, mutta joka syystä tai toisesta kuivui nopeasti kokoon ja katosi vähäisen yleisönsä tajunnasta vähintään yhtä nopeasti kuin oli sinne tupsahtanutkin. Meidän aikanamme yksittäiset vaimeat äänet internetin keskustelufoorumeilla ja videopalveluissa vääntävät edelleen peistä keskenään siitä, onko Mendezin sarjan täydellinen unohdus sittenkään täysin ansaittua vai ei.

Kissyfurin debyytti nähtiin niinkin varhain kuin vuoden 1985 tietämillä muutamassa kokeiluluontoisesti tuotetussa puolen tunnin pituisessa televisiospesiaalissa, joita myöhemmin jatkettiin kahden tuotantokauden pituisella emosarjalla. Tarinan alussa Kissyfur ja tämän isä Gus työskentelevät tanssivina karhuina sirkuksessa, Kissyfurin äiti kuolee ja sirkuksen tavarajuna syöksyy raiteiltaan krokotiileja vilisevän suon laitamilla. Sirkuksesta paenneet karhut asettuvat asumaan suolle, jossa nämä hyödyntävät sirkuksessa oppimiaan taitoja auttamalla paikallisia pikkueläimiä pitämään ympäröivän rämeen petoeläimiä loitolla sekä pyörittämällä siinä sivussa omaa vesitaksiaan.

Vähän höhlältähän tämä taatusti kuulostaa, mutta aiemmin mainittujen erikoisjaksojen perusteella ei oikeasti ole lainkaan vaikea ymmärtää, miksi Mendezin kehittämää ideaa lähdettiin edelleen jatkojalostamaan kokonaiseksi sarjaksi asti. Kissyfurin tarinan alkuhan on harvinaisen synkkä ja antaisi erinomaiset lähtökohdat vaikka kuinka kypsälle draamalle: perinteisen hyvän mielen piirretyn sijaan sarjan jaksot voisivat käsitellä esimerkiksi isän ja pojan suhdetta, yksinhuoltajuutta, perheenjäsenen kuolemaa ja vaikka mitä. Tuotantotiedoista jopa näkyy mukaan lyöttäytyneen paljon lahjakkaita kynäilijöitä ysärin Hämähäkkimies-sarjan johtavana käsikirjoittajana tunnetusta John Semperistä ja Haamujengin käsikirjoitustiimin yksittäisistä jäsenistä lähtien, joten pelkästään tarinankerronnallisessa mielessä tekijöillä olisi periaatteessa ollut pöytä katettuna kertaluokkaa aikuisemmalla piirretylle.

Valitettavasti poikkeuksellista tilaisuutta ei osattu tai haluttu käyttää hyväksi, vaan lupaavan alun jälkeen itse sarja redusoituukin nopeasti vain tyypilliseksi pienille lapsille suunnatuksi söpöksi piirretyksi, jossa jokaisen episodin lopuksi kuullaan jonkinlainen moraalinen opetus. Mitä pitemmälle Kissyfur etenee, sitä unohdettavammaksi ja hengettömämmäksi sen käsikirjoitus alkaa käydä: toinen tuotantokausi ei tunnukaan enää loppuaan kohden kuin joitain epämääräisiä sopimuspykäliä varten tehdyltä. Kun pikkueläinten satukirjamaiselle suolle putoaa neuvostoliittolaisen apinan ohjastama kokeellinen avaruussukkula, tietää tekijöiden mielikuvituksen viimeistään huvenneen täysin kuiviin.

Kasarivuosien puolivälissä tehdyksi televisioanimaatioksi Kissyfur on kuitenkin kaikista hukatuista mahdollisuuksistaan huolimatta teknisessä mielessä jopa tekoajalleen keskivertoa prameampaa jälkeä. Kissyfurin animaatiosta näkee selvästi etenkin ensimmäisellä tuotantokaudella suuren osan tuotetun ilmeisesti Japanin ja Etelä-Korean kaltaisissa maissa, mutta toisen kohdalla myös tällä saralla tehtiin lopputuloksen suhteen radikaalisti näkyviä muutoksia. Itse epäilen tuotantoa siirretyn Eurooppaan, jossa DIC tuotti runsaasti myöhempiä piirrettyjään, mutta puutteellisen dokumentoinnin vuoksi joudun turvautumaan asian suhteen lähinnä omaan intuitiooni. Kissyfurin itämaisia etnoviboja ja kantrimusiikkia yhdistelevä diskotunnari on kuitenkin helposti päräyttävintä koko sarjassa.

Näin ollen en menisi itse ristimään Kissyfuria erityisen huonoksi televisiopiirretyksi sarjan kohderyhmän huomioiden, mutta saagan alussa väläytellyn huikean potentiaalin täydellinen tuhriminen korpeaa vähänkään aikuisemman katsojan näkökulmasta pahasti. Unohdettava sarjahan Kissyfur lopulta onkin, mutta viimeisen niitin sille mielestäni tässä mielessä iskeekin tosiasia, ettei DICin hengentuotos ilmeisesti koskaan saanut monen kaltaisensa tapaan taustatuekseen massiivista franchisea, jonka pariin kansa palaisi mielessään vielä vuosienkin päästä fiilistelemään lapsuusvuosiensa leluilla. Oikeastaan menisin jopa sanomaan, että moni pikkulapsi saattaisi nykyäänkin viihtyä harmittoman Kissyfurin parissa ihan sellaisenaan.


Arvio: 3/5


KISSYFUR, 1985-1987 USA
Ohjaus:
Bernard Deyriès
Käsikirjoitus:
Charles Kaufman, Chuck Menville, Cindy Dickson, David Wise, Gene Ayres, John Semper, Len Janson, Len Udes Jr., Marilyn Anderson, Mark Nasatir, Patrick Barry, Renee Orin
Näyttelijät:
Ed Gilbert, Frank Welker, Lennie Weinrib, Marilyn Lightstone, Russi Taylor, Stu Rosen, Terence McGovern

sunnuntai 10. huhtikuuta 2022

Turbo Teen (1984)

                        

Yksi animaation jalon taiteenlajin olennaisista hienouksista on genren rajaton tekninen joustavuus, käsivoimin tuotettujen visioidenhan ei periaatteessa ole missään mielessä erikseen pakko noudattaa minkäänlaisia järjellisiä lainalaisuuksia tai olla "realistisia". Kasarivuosien piirrettyjä ei välttämättä aina muistellakaan monessa nykymaailman hienouksiin tottuneessa tuvassa kuin niiden tavasta hyödyntää genrensä luovia mahdollisuuksia aivan pinnallisella tasolla. Onneksi tähänkin kastiin lukeutuu myöhempien sukupolvien iloksi ja ihmeteltäväksi Turbo Teenin kaltaisia absurdiudessaan hilpeitä poikkeuksia, joihin törmää tietämättään edelleen toistuvasti erilaisten lennokkaiden parodioiden muodossa.

Miesanimaation ylikeisari Ruby-Spearsin himmeimmissä kammioissa syntynyt Turbo Teen sai tiettävästi kipinänsä niinkin mielenkiintoisesta lähteestä kuin Ritari Ässästä. Näihin aikoihinhan David Hasselhoffin tähdittämä sarja oli jo noussut koko kansan suureksi suosikiksi – käkkäräpäisestä päätähdestä tuli nopeasti aikansa naissukupuolen palvoma seksisymboli ja tämän puhuvasta Pontiac Trans Am -urheiluautosta jokaisen pikkupojan unelma. Jälkimmäinen innosti Ruby-Spearsin tekijöitä perustamaan oman sarjansa kyseisen auton sisarmallille Chevrolet Camarolle, jolle piti yksinkertaisesti keksiä jokin tekosyy puhua pälättää sekä toimia itsenäisesti jaksosta toiseen plagioimatta liikaa Ritari Ässän KITTiä.

Turbo Teenin perusidea onkin kaikessa hölmöydessään kuin suoraan kaivettu jostain Bizarro-maailman norsujen hautausmaan himmeimmästä ideatunkiosta: Alussa Brett-niminen teini sattui ajelemaan upouuden Chevrolet Camaronsa kanssa suistuessaan yhtäkkiä tieltä valtion salaisen tutkimuskeskuksen kohdalla lentäen autoineen mystisen DNA-säteen tielle. Tässä nimenomaisessa rytäkässä Brettin ja auton molekyylit sekoittuivat keskenään, ja piankos teini huomasi muuttuvansa lämpimällä autoksi ja kylmällä takaisin ihmiseksi. Puhuvaksi autoksi lapsille painajaisia tuottavissa muodonmuutoskohtauksissa taipuva Brett selvittää erilaisia mysteerejä ja hoitaa rikolliset käpälälautaan yhdessä ystäviensä ja näiden koiran kanssa.

Maailman älyttömimmän supersankarin seikkailut käyvät luonnollisesti vielä koomisemmiksi yrittämällä mielessään järkeillä koko komeutta auki. Tarina ei esimerkiksi kerro, käykö autoksi muuttuva Brett bensalla vai dieselillä, tunteeko tämä lihasta mekaaniseksi autoksi muuttuessaan tuskaa, tai mitä tapahtuu auton takapenkille tai peräluukkuun unohtuvalle tavaralle Brettin muuttuessa takaisin ihmiseksi. Entä jos joku sattuisi sammuttamaan kyseisen auton? Entä jos Brettin tulee tahattomasti lämmin esimerkiksi rakastellessaan? Jos Brett muuttuu ylivertaisesta superautosta tavalliseksi jästiksi kylmästä, niin eikö tämän eliminoimiseen riittäisi monimutkaisten juonien sijaan periaatteessa vain sangollinen vettä?

Turbo Teenissä ei olekaan järkeä hivenenkään vertaa, ja juuri siksi Ruby-Spearsin luomus onkin niin muistettava. Selvästi tekijät itsekin ymmärsivät homman menneen reisille jo varhaisessa vaiheessa, sillä sen enempää musiikkipuoli, ääninäyttely kuin animaatiokaan ei näiden tekeleessä pääse loistamaan vaatimatonta perustasoa pidemmälle – ääninäyttelijöistä Frank Welker ei vaivautunut edes luomaan Turbo Teeniä varten erillisiä ääniä, vaan mestari kierrätti mieluummin muuta repertuaariaan sellaisenaan. Kuin kruununa kaiken edellisen päälle kuullaan vielä roppakaupalla täysin vasemmalla jalalla hutaistulta kuulostavaa dialogia ja tarinoita, joilla ei tunnu olevan muuta tarkoitusta kuin pitää tapahtumia jotenkin liikkeessä kunkin jakson keston verran. Eräässä episodissa esimerkiksi ilkeä pahis lavastaa Turbo Teenin auton pankkirosvoksi, jonka kyytiin pankin henkilökunta yksinkertaisesti lastaa holvin sisällön – sillä autollahan ei tietenkään ole käsiä!

Kuten jo todettua, Turbo Teeniä ei niinkään nykyään muistetakaan mistään erityisistä teknisistä tai tarinakerronnallisista ansioista, vaan lähinnä koko kuriositeetin surrealistisia mittasuhteita kutkuttelevasta älyttömyydestä sekä sarjan Simpsoneiden, Futuraman, Robot Chickenin ja Rick & Mortyn kaltaisissa klassikoissa kirvoittamista irvailuista. Turbo Teen itsessään olikin ilmestyessään niin epäonnistunut repäisy, ettei sitä liene juurikaan jälkikäteen näytetty uusintoina saati päästetty valloilleen erillisinä fyysisinä julkaisuina, vaan uteliaat joutuvat nykyisinkin tyytymään sen kohdalla internetistä löytyviin vanhoihin nauhoitteisiin.


Arvio: 1.5/5


TURBO TEEN, 1984 USA
Ohjaus: John Kimball
Käsikirjoitus:
Cliff Ruby, Dennis Marks, Elana Lesser, Evelyn A.R. Gabai, Mark Jones, Matt Uitz, Michael Maurer, Ted Pedersen
Näyttelijät:
Frank Welker, Michael Mish, Pamela Hayden, Pat Fraley, T. K. Carter

maanantai 28. maaliskuuta 2022

Rambo ja vapauden voimat (1986-1987)

                      

Jokainen kynnelle kykenevä elokuvafani lienee kuullut muuasta John Rambosta, tuosta Syltty Stallonen esittämästä öljytyn lihaksikkaasta toimintasankarista, jonka ensiesiintyminen koettiin vähän erilaisessa muodossa David Morrellin Ajojahti-romaanissa jo vuonna 1972. Kasarivuosina Vietnamin sodan henkisesti haavoittamasta ja läpimädän yhteiskunnan vainoamasta herkästä muskelimiehestä kasvoi Hollywoodin popularisoimana koko läntisen maailman valloittanut amerikkalainen toimintaköntti ja tiukkapipoisempien moraalinvartijoiden suu vaahdossa kammoama liehuvalettinen moderni sodanjumala. Tämä arvostelu on karu kertomus tuon miehisen pullistelun legendan erään inkarnaation noususta ja tuhosta.

Kuten mistä tahansa muusta aikansa suositusta kulttuuri-ilmiöstä, myös Rambosta päädyttiin sarjan elokuvien jättimäisen suosion siivittämänä julkaisemaan valtava määrä erilaisia oheistuotteita tavallisista muovisista lelufiguureista aidolta näyttäviin vesipyssyihin ja puukkoihin asti. Rambot tuottaneella Carolcolla sattui vielä olemaan yhteyksiä myös Ruby-Spearsin, tuon "miesanimaation" kruunaamattomaan kuninkaan suuntaan, joten päättävissä pöydissä alettiin jo hyvissä ajoin keskustelemaan kokonaisen piirrossarjan työstämisestä aiheen pohjalta oheistuotemenekin edistämiseksi. Tuohon aikaan televisiopiirretyn pohjaaminen lapsilta kiellettyyn elokuvaan oli ajatuksenakin täysin käsittämätön, eivätkä edes sarjan testitraileria suunnitelleet kaverit uskoneet idean menevän ikinä läpi..

Puukko hyvin, kaikki hyvin.

Kuin ihmeen kaupalla Carolcon ja Ruby-Spearsin yhteistyön hedelmänä syntynyt äijälyklassikko Rambo ja vapauden voimat löysikin tiensä eetteriin valtavan kohun ja tohinan saattelemana kaikki lajityypin katsojaennätykset tieltään murskaten. Sarjan johtavana käsikirjoittajana työskennellyt Mike Chain on kertonut muuassa myöhemmässä haastattelussa saaneensa Rambon kirjoittamiseen ajalleen poikkeuksellisen laajat vapaudet toteuttaa itseään, sillä päättävät elimet olivat kiinnostuneita lähinnä franchisen tuottamista rahavirroista. Chainin lausuman mukaan sarjan tuottaminen olikin pahimmillaan melkoista paahtamista, eikä tämän johtaman tiimin työtä pääsääntöisesti erikseen ohjailtu tai muuten häiritty, vaan nopeaan tahtiin tehtaillut käsikirjoitukset tyypillisesti hyväksyttiin sellaisenaan.

Pelkästään jo poikkeuksellisen luomisprosessinsa vuoksi Ramboa ei kannatakaan suoraan lähteä vertaamaan mihinkään muuhun aikansa toimintapiirrettyyn – Chain tiimeineen tiettävästi käyttikin G.I. Joen kaltaisia silkkaan lelumarkkinointiin tarkoitettuja tekeleitä lähinnä esimerkkimateriaalina siitä, miten Ramboa ei tultaisi tekemään. Ruby-Spearsin tekijätiimi ottikin koko saagan malliksi Syltyn elokuvien näyttävät toimintakohtaukset, joita animaation keinoin on kyetty vielä paisuttelemaan entistäkin pompöösimpiin mittasuhteisiin ilman sanaakaan turhaa dialogia tai selittelyä. Itsekin sotilastaustainen Chain onkin verrannut työtään elokuvan ohjaamiseen, sillä suuri osa tämän ajasta kului erilaisten toimintakoreografioiden ja kuvakulmien suunnitteluun animaatiotiimin jatkoa varten.

Lapsilta kielletyn lähdemateriaalin taipuminen silkohapsillekin sopivaksi televisiopiirretyksi sensuurin ja moraalipaniikin kuumina vuosina on yksi animaation taiteen mielenkiintoisimmista saavutuksista. Yksi käsikirjoittajien nerokkaimmista oivalluksista oli terävä huomio, ettei räjähtävän toiminnan välttämättä tarvitse merkitä suoraa väkivaltaa tai ihmisten tappamista. Tästä syystä Ramboon saatiin ahdettua silkan vihollisten lahtaamisen sijaan valtavat määrät jännittäviä ja nopeatempoisia takaa-ajoja, näyttäviä "stuntteja", räjähdyksiä ja vaikka mitä. Rambohan onkin hahmona moraalintajuinen ja mahdottomuuksiin kykenevä sissitaistelija, joten tämän ei välttämättä aina tarvitsekaan suolistaa jokaista kohtaamaansa vihollista.

Nin-jah!!!

Rambo ja vapauden voimat on helposti yksi äärimmäisimmistä miehisimmistä viihdepaukuista, joita olen nähnyt pitkiin aikoihin. Käytännössä jokainen episodi kuvaa liehuvalettisen päähenkilönsä taistelua pahan kenraali Warhawkin johtamia terroristeja vastaan ympäri maailmaa. Tyypillisesti Rambo vain tappaa aikaansa kalastellen tai lasten ja eläinten kanssa Commandon hengessä leikkien, kun yhtäkkiä Trautman hakee päättäväisen sankarin taisteluun pahaa vastaan: lopun episodin Rambo upottaa tavoilleen uskollisesti sotalaivat, tiputtaa lentokoneet ja ydinohjukset sekä hoitelee pienen valtion verran väkeä toinen toistaan yliampuvammissa ja naurettavammissa toimintakohtauksissa. Paitaa Rambo ei ikinä käytä, mutta suustaan tämä päästelee meemitason one-linereita, moraaleja ja vitsejä.

Pienten lasten vanhemmat voivat kuitenkin olla huoleti, sillä vaikka Rambon maailmassa pääsääntöisesti kaikki mahdollinen armeijaan ja väkivaltaan liittyvä onkin kuvattu mahdollisimman pieteetillä ja realistisesti, on joka jätkällä kuitenkin niin huono sihti, etteivät kudit osuisi rekan nielleeseen elefanttiinkaan. Rambon maailmassa ei siis kaikesta hektisestä menostaan huolimatta kukaan koskaan näennäisesti kuole tai haavoitu, ja tankkien ja helikoptereiden kaltaisten kapistusten räjähtäessä silkasta räjähtämisen ilostakin muistetaan aina näyttää erikseen niiden matkustajien pelastautuvan paikalta ilman naarmun naarmua – hyvään toimintaanhan ei tarvita verta tai vainajia, joten asialla ei oikeasti ole hurmeisen menon kannalta mitään merkitystä. Miehisten miesten kansoittamassa sodanjumalan vaihtoehtouniversumissa testosteroni virtaa ja melodramaattisen hikinen toimintamusiikki raikaa tauotta taustalla niin antaumuksella, että vereen syöksyvä adrenaliini saa jokaisen jakson tuntumaan kuin kokonaiselta puolentoista tunnin pituiselta toimintaleffalta.

Mikäli ajatus 65-osaisesta toimintaleffasarjasta saa polvet tutisemaan, sopii lukijan keventää mieltään tiedolla, että mukaan on eksynyt myös paljon puhdasta läppämateriaalia, kuten hassu jouluspesiaali, jossa Rambo pelastaa itsensä Joulupukin maailmanvalloitusta havittelevien terroristien kynsistä ja pakeneekin hampaisiin asti aseistautunutta taisteluhelikopteria tämän reellä. Nyt puhumme siis niin tasokkaasta lasten jouluviihteestä, että raavas karvarintainen tosimieskin osaa sitä arvostaa! Ruby-Spearsin äijäily ottaakin itsensä hölmöimmilläänkin ilmeisen tarkoituksella niin ihanan vakavissaan, että koko juttu on oikeasti kämäisimmilläänkin mahdottoman hauskaa seurattavaa. Kun tähän ynnätään vielä vähän kankeahko animaatio yhdistettynä toisinaan kuultavaan asiaankuuluvan reippaaseen ylinäyttelyyn, voinee ”miesanimaation” timanttisinta ilmentymää jo lähteä suosittelemaankin jokaiselle vilpitöntä pikkupoikamaista iloa elämäänsä kaipaavalle toiminta- ja animaatiofanille.

Terroristit kidnappasivat Joulupukin!!

Rambo ja vapauden voimat on testosteronia tihkuvan lajityyppinsä mestariteos ja yksi kautta aikain viihdyttävimmistä animoiduista äijäilyistä. Sarjan jättimäinen suosio kuitenkin onnistui lopulta kaatamaan koko projektin vain yhden ainoan tuotantokauden jälkeen, sillä kaikesta muodollisesta asiallisuudestaan huolimatta sen toiminnallisempi sisältö veti magneetin tavoin välittömästi koko valtakunnan moraalipoliisien ja huolestuneiden vanhempien vihat puoleensa. Loppujen lopuksi huonoa julkisuutta pelkäävät amerikkalaiset televisiokanavat siirsivät Romppaisen toimintaöverit kukkahattuista vihollista lepyttääkseen aamuyön tunteihin välttääkseen mahdollisista sopimusrikkomuksista seuraavia kalliita oikeusjuttuja.

Niin siis päättyi yhden kautta aikain viihdyttävimmän televisiopiirretyn taru. Superyksilö John Rambon seikkailujen kaikenikäisissä katsojissaan laukaiseman, valtoimenaan virtaavan puhtaan testosteronin ja adrenaliinin sekoittumisen tuottaman hormonieuforian muisto elää yhä sarjan fanien sydämessä – siinä yhdessä paikassa, jonne raivokkainkaan rapakontakainen moraalinvartija ei ikinä kykene murtautumaan.


Arvio: 5/5


RAMBO: THE FORCES OF FREEDOM, 1986-1987 USA, Japani
Ohjaus:
Charles A. Nichols, John Kimball
Käsikirjoitus:
Barbara Chain, Dan DiStefano, David Morrell, Jack Bornoff, Matt Uitz, Michael Chain, Rowby Goren, Sheryl Scarborough, Steve Hayes
Näyttelijät:
Alan Oppenheimer, Ed Gilbert, Frank Welker, James Avery, Lennie Weinrib, Michael Ansara, Mona Marshall, Neil Ross, Peter Cullen, Robert Ito

sunnuntai 27. maaliskuuta 2022

Salaiset kansiot: 1. tuotantokausi (1993)

Eräänä kauniina päivänä joskus 90-luvun alkupuolella "Salaisina kansioina" tunnettu, muuan Chris Carterin luoma vainoharhainen kauhu- ja tieteissarja rantautui televisiota katsovan kansan koteihin. Dana Scullyn ja Fox Mulderin matka aikansa amerikkalaisen paranoian syvään päätyyn tarrasi ihmiskunnan mielikuvitukseen kuin maastopalo ja teki meikäläisen yleisön keskuudessa pienen piirin iloksi mielletystä outoilusta (lähes) koko kansan viihdettä ja päivän suurta muotia myös Suomessa. Vielä kauan myöhemmin aina silloin tällöin joku onnekas lapsi tai teini saattoi tehdä vanhempiensa tai sisartensa komeroista melkoisen aarrelöydön iskiessään kätensä näiden nauhoittamiin kokoelmiin sarjan parhaita jaksoja.

Salaisten kansioiden ensimmäinen tuotantokausi ei tosin vielä lukeudu saagan kultaisimpiin hetkiin, mutta se hoitaa mallikkaasti tehtävänsä Carterin konseptin ydinajatuksen sujuvana esittelynä: ensimmäisessä jaksossa FBI:n päättävät pukumiehet määräävät skeptisen agentti Dana Scullyn pariksi huuhaa-Mulderina tunnetulle parapsykologiaan erikoistuneelle ufoihin ja salaliittoihin uskovalle agentille mystisiä ja selittämättömiä tapauksia tutkivalle "X-osastolle". Vanhojen noir-leffojen mieshahmoista ammentava Fox Mulder itse päätyi "alalle" halustaan selvittää ufojen ammoin silmiensä edestä kaappaaman sisarensa kohtalo.

Eeppisen kauhusaagan ensimmäisen tuotantokauden voisi jakaa karkeasti kolmeen osaan, joista ensimmäinen keskittyy keskeisen loren esittelemiseen sekä mahdollisimman suuren vaikutuksen tekemiseen. Ensimmäisen kahdeksan episodin sekaan mahtuu kahden laadukkaan ensimmäisen episodin jälkeen kaikkien aikojen klassikko nimeltä "Squeeze", joka esitteli faneille Doug Hutchisonin esittämän "maksamiehenä" tunnetun sarjamurhaaja Eugene Toomsin. Kyseinen episodi on paitsi yksi koko sarjan parhaista, mutta kyseessä oli myös ensimmäinen kokonaisesta joukosta Glen Morganin ja James Wongin muodostaman käsikirjoittajaduon kynäilemistä klassikkotarinoista. Toisesta episodista pystyy bongaamaan myös Seth Greenin ufoihin uskovana pitkätukkaisena hippinä.

Tason heittelyä on kuitenkin havaittavissa heti päräyttävän alun jälkeen. Jo ensimmäiseen kolmannekseen mahtuu "The Jersey Devilin" sekä "Ghost in the Machinen" kaltaisia huteja, mutta koko kauden heikoin yksittäinen episodi nähdään mielestäni Chris Carterin itsensä kynäilemän "Spacen" kohdalla. Kyseisessä avaruussukkulan laukaisuun keskittyvässä episodissa astronautti väittää kohdanneensa ufoja ja pelkäävänsä sabotaasia. Jos kyseinen episodi on melkoisen puuduttava jo ihan käsikirjoitusmielessäkin, viimeistelee heikon lopputuloksen tekoaikansa digitaalisten erikoistehosteiden heikko taso. Ensimmäisen tuotantokauden näyttöjen perusteella Salaisten kansioiden herra ja hidalgo Chris Carter itse vaikuttaisikin käsikirjoitustiiminsä heikoimmalta lenkiltä.

Muutaman valjumman episodin jälkeen taso yllättäen nousee rajusti. Jaksossa nimeltä "Eve" Mulder ja Scully pääsevät salaisen kloonausprojektin ja tähän liittyen hämäräperäisten kuolemien jäljille, mutta sarjan perinteitä kunnioittaen loppu tietysti jää avoimeksi ja todisteet joko tuhoutuvat tai katoavat tyystin. Pelkästään tässä jaksossa nähdään niin paljon kekseliäitä ideoita ja klassisia trooppeja pahoista lapsista ja hulluista tiedemiehistä (tai -naisista) lähtien, että lopputulosta on pakko rakastaa. Sarjan tekijöillä oli tiettävästi valtavasti vaikeuksia kyseisen episodin kuvausten suhteen, sillä nämä tarvitsivat keskeisiin rooleihin alaikäisiä kaksosia, mutta paikallinen lainsäädäntö hankaloitti lapsityövoiman käyttöä. Salaiset kansiot on siis pääosin kuvattu Kanadassa ja erityisesti Vancouverin ympäristössä.

Heti edellisen perään James Wong ja Glen Morgan iskevät pöytään episodin nimeltä "Beyond the Sea", jossa Brad Dourif esittää psykokineettisiä voimia omaavaa kuolemaantuomittua vankia, eli käytännössä itseään. Mielenkiintoisena twistinä tässä jaksossa Scully alkaa vähitellen uskoa Dourifin yliluonnollisiin voimiin Mulderin ollessa tällä kertaa skeptisempi. Täysin pitelemätön Brad Dourif kuitenkin yksin varastaa koko shown pääkaksikolta vetämällä pitkiä pätkiä villejä monologeja välillä kuiskaten, välillä raivoten ja välillä nyyhkyttäen samojen lauseiden sisälläkin kuin täysi mielipuoli. Kameran kääntyessä David Duchovnyn ja Gillian Andersonin puoleen huomaa selvästi kaksikon pitelevän vaivoin pokkaansa luonnenäyttelyn mestarin riehuessa hieltä tuoksahtava kankaanpala kädessään vain metrien päässä.

Ensimmäisen tuotantokauden loppua kohden laatu alkaa jälleen tasaantua ja sarjan keskeinen mytologia saada yhä selvemmin muotoaan. Viimeisen kolmanneksen heikommista jaksoista mainittakoon geneerinen ihmissusitarina nimeltä "Shapes" sekä Chris Carterin kirjoittama tylsä "Darkness Falls", jossa Mulder ja Scully ottavat mittaa kirvoista. Glen Morgan ja James Wong saapuvat kuitenkin pelastamaan päivän maksamiehen paluusta kertovalla jatkotarinalla. Jakso itsessään ei ole mielestäni laisinkaan huono, mutta maksamiehen paluu maistuu enemmän viime hetken täytemateriaalilta kuin alusta loppuun mietityltä ratkaisulta. Tässä episodissa nähdään myös Walter Skinnerin ensiesiintyminen.

Pitkin ensimmäistä kautta Fox Mulder on jo tehnyt tuttavuutta Yhdysvaltain hallituksen ja Syndikaatin salaliittoihin sotkeutuneelta Syväkurkulta, mutta viimeisissä jaksoissa myös tätä kahden miehen salaperäistä suhdetta aletaan jälleen puimaan entistä syvällisemmin. Myöhemmistä tuotantokausista tutun hallituksen ja ufojen välisen kuvion hämäräperäisenä taustavoimana tunnetun Tupakkamiehen elämään ja tekoihin ei ensimmäisen kauden aikana viitatakaan kuin yhden tai kahden yksittäisen kohtauksen verran, eikä koko miekkosella taidakaan olla vielä tässä vaiheessa ainuttakaan repliikkiä. Mukana Mulderin ja Scullyn paranoiamaailmassa mies oli kuitenkin aivan alusta asti.

Brad Dourif revittelee vankina.

Salaisten kansioiden konsepti ei siis vielä tässä vaiheessa ollutkaan kristallisoitunut myöhempään täydellisyyteensä asti, mutta palapelin keskeisimmät palaset olivat jo lähes loksahtaneet kohdilleen: moni sarjan peruskliseistä aina salaperäisesti katoavista todisteista ja todistajista, Mulderin ihmeellisistä paikkansa pitävistä teorioista ja arvauksista sekä lääkäreihin, uskovaisiin ja pukumiehiin kohdistuvasta kuumeisesta vainoharhaisuudesta löytyvätkin jo saagan varhaisimmasta inkarnaatiosta. Näiden lisäksi on tietysti mainittava erikseen Mark Snown säveltämä legendaarinen soundtrack sekä sarjan muinoin monia aikansa lapsia pelottanut ja vuosikausia muuttumattomana säilynyt siisti alkuvideo, jotka nykyään herättänevät monissa aikalaisissa lähinnä vahvoja nostalgianväreitä.


Arvio: 4/5


THE X FILES: SEASON ONE, 1993 USA, Kanada
Ohjaus:
Daniel Sackheim, David Nutter, Fred Gerber, Harry Longstreet, Jerrold Freedman, Joe Napolitano, Larry Shaw, Michael Katleman, Michael Lange, Rob Bowman, Robert Mandel, R.W. Goodwin, William Graham
Käsikirjoitus:
Alex Gansa, Chris Brancato, Chris Carter, Chris Ruppenthal, Glen Morgan, Howard Gordon, James Wong, Kenneth Biller, Larry Barber, Marilyn Osborn, Paul Barber, Scott Kaufer
Näyttelijät:
David Duchovny, Gillian Anderson, Jerry Hardin, Mitch Pileggi, William B. Davis