Kapteeni Planeetta (1990-1996)

Markkinoinnilla tarkoitetaan taloudellisen toimijan pyrkimyksiä vaikuttaa ihmisten tunteisiin ja mielikuviin myydäkseen näille tuotteitaan, propagandaksi taas kutsutaan markkinointikeinojen soveltamista poliittisten aatteiden levittämiseksi. Kahden eri lajityypin välinen raja on lähinnä veteen piirretty viiva, eikä niitä suoranaisesti voikaan erottaa toisistaan kuin sovellusalueensa mukaan. Ällökaupallisen televisiopiirretyn kyllästämän 80-luvun viimeisinä kiimaisina vuosina hippimiljardööri Ted Turnerin, tuon kaikenlaisen viihteen ykkösvihollisen aloitteesta alkunsa saanut Kapteeni Planeetta on vähintään yhtä paljon mainosta kuin propagandaakin, mutta kumpaakin lähinnä irvokkaalla tavalla: todellisuudessa se ei kykenisi ikipäivänä myymään sen enempää ajatuksiaan kuin lelujakaan.

Kapteeni Planeetan tarina saa alkunsa, kun kuumottavaksi naiseksi kuvattu Äiti Maa eli Gaia herää huomaamaan ihmiskunnan harrastaman luonnon riiston. Pelastustoimiin mamma maa manaa teini-ikäisiä lapsia eri mantereilta, joille antamillaan elementtien mukaan nimetyillä taikasormuksilla nämä pystyvät taistelemaan pahaa vastaan kutsumalla avukseen Kapteeni Planeetan, maailman nynneröimmän supersankarin, joka kaiken muun lisäksi saa voimansa auringosta ja ottaa vastaavasti turpaansa saasteista, radioaktiivisesta säteilystä ja öljystä. Maailman pelastamisen ohella Kapteeni Planeetta myös valistaa typerää katsojaa AIDSin, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sekä elefantin ulosteen kaltaisen ylellisyyden hienouksista minuuttikaupalla jokaisessa episodissa.

Oma suosikkini Kapteeni Kalsarin seikkailuissa on sarjan mielikuvituksellinen pahiskaarti, joka koostuu pitkälti Marvel-roistot ja kylmän sodan propagandamateriaalin mieleen tuovista pahoista liikemiehistä ja hulluista tiedemiehistä, joiden sarjakuvamutantteina kuvatut ilmentymät saavat naaman leviämään jokaisen jakson kohdalla; Jeff Goldblumin esittämän koukkunokkaisen ihmisrotan ilmestyessä ensimmäisen kerran ruutuun olin kirjaimellisesti tukehtua kahviini. Jeff Goldblum on siis juutalainen. Näillä mainituilla pahiksilla on kaiken vallan ja mammonan ohella luonnollisesti myös omat ilkeät supersormuksensa, joilla nämä luovat maailmaan Kapteeni Saasteen, eräänlaisen kornin vastakohdan saagan varsinaiselle sankarille kaikenlaisia tyhmiä one-linereita ja pitkien housujen päälle puettuja lyhyitä kalsareita myöten.

Ted Turner tiimeineen ilmeisesti tarkoitti luomuksensa jonkinlaiseksi ajan henkeä hyödyntäväksi cooliksi valistussarjaksi, jossa lapsia ohjattaisiin kädestä pitäen parantamaan maailmaa, mutta käytännössä siinä ei aivan liian aggressiivisesti markkinoidun sanomansa lisäksi ole yhtään mitään muuta sisältöä, kaikkein vähiten järkeä. Kapteeni Planeetan maailmassa luontoa ei esimerkiksi tärvellä koskaan niinkään tietämättömyyttään eikä eläimiä salametsästetä epämääräisten taikauskoisten tapojen, perinteiden tai huolimattomuuden vuoksi vaan aina tarkoituksella ja silkasta pahanteon ilosta. Ted Turnerin tarjoama ratkaisu ongelmaan on tietysti vetää salametsästäjiä ja saastuttajia lättyyn, mutta samalla jättää ympäristörikoksista hyötyvät tahot ja rakenteet jatkamaan toimintaansa. Syystä tai toisesta maailman tila ei vain tunnu kohentuvan kaikesta turpasaunasta huolimatta.

Mie oon rottamies.

En tiedä ketä tästä oikeasti voisi lähteä edes kritisoimaan, mutta Kapteeni Planeetan käsikirjoitus on kauttaaltaan todella ala-arvoista jälkeä: sarjan kohdeyleisöksi ilmeisesti tarkoitettiin kaikenlaista kypsempää ja aikuisempaa sisältöä karttavia konservatiivisemmissa perheissä kasvaneita esiteini-ikäisiä lapsia, joiden kivekset eivät vielä ole laskeutuneet, mutta ylenpalttisen paasaamisen, täysin epäuskottavien tarinoiden ja täydellisinä älykääpiöinä kuvattujen ihmishahmojen perusteella koko sarja voisi yhtä hyvin olla vain silkkaa käytännön pilaa tai poliittiselle korrektiudelle virnuilevaa parodiaa. Epäilen esimerkiksi, ettei episodi aikamatkustuksesta estämään hullun tiedemiehen atomipommin kauppaaminen mursuviiksiselle Hitlerille välttämättä ole kaikkein realistisin kertomus ympäristönsuojelusta tai nykypäivän sosiaalisista ongelmista, etenkään kun jokainen jakso tyypillisesti vielä ratkeaa fiktiivisen Kapteeni Deus Ex Machinan kätten kautta.

En varmaan toivu koskaan Kapteeni Planeetan tajuntaani kohdistamasta henkisestä lobotomialeikkauksesta: Ted Turnerin tähän maailmaan manaaman hirviön poliittinen korrektius on vedetty niin äärimmilleen, että se saisi jopa 2020-luvun tiukkapipoisen nössökulttuurin karaiseman nuorisonkin irvistämään inhosta ja kivekset vetäytymään vatsaan. Joku avarakatseisempi voisi ehkä argumentoida, että Kapteeni Planeetalla ainakin on positiivinen sanoma, mutta sarjan sisäisen logiikan ollessa sekaisin kuin vanhan hipin päänuppi 2000-luvulla, edes se ei kykene pelastamaan kankeasti animoitua ja umpitylsää nynnysarjaa siltä itseltään. Aiheesta ollaan luonnollisesti tekemässä nyt myös kokonaista Hollywood-elokuvaa Leonardo DiCaprion johdolla.

Luoja meitä varjelkoon.


Arvio: 1/5


CAPTAIN PLANET AND THE PLANETEERS, 1990-1996 USA
Ohjaus: Will Meugniot
Käsikirjoitus: Barbara Pyle, Billy Ruebin, Bruce Shelly, Cliff McGillivray, Dan DiStefano, David B. Carren, Dorothy Middleton, Doug Molitor, J. Larry Carroll, Mark McCorkle, Martha Moran, Meg Mclaughlin, Michael Maurer, Nicholas Boxer, Nick Boxer, Pam Dovale, Perry Martin, Phil Harnage, Reed Shelly, Robert Larkin III, Robert Schooley, Rowby Goren, Steve Hayes, Susan Leslie, Ted Pedersen, Ted Turner
Näyttelijät: David Coburn, Frank Welker, Janice Kawaye, Joey Dedio, Kath Soucie, LeVar Burton, Margot Kidder, Scott Menville, Whoopi Goldberg

Ipanat (1991-2004)

Muuan Matt Groening oli erään kerran matkalla tuottaja James L. Brooksin juttusille työnhaun merkeissä, kun tämän mieleen tuli konsepti tyypillistä kasarisitcomia ja oman elämänsä hahmoja parodioivasta keltaisesta perheestä, joka myös Simpsoneina tunnetaan. Brooks piti Groeningin ideasta ja suostui tuottamaan tämän kanssa kokoelman lyhäreitä, joita tultiin myöhemmin näyttämään osana suosittua The Tracey Ullman Show'ta. Lyhäreiden saaman suosion innoittamana Groeningin ideaa tunnetusti laajennettiin myöhemmin kokonaiseksi televisiosarjaksi, mutta aiheesta myöhemmin lisää...

Simpsonit-lyhäreitä työstämään palkattiin jo varhaisessa vaiheessa Arlene Klaskyn, Gábor Csupón ja Paul Germainin johtama nuorista animaattoreista ja käsikirjoittajista koostunut ryhmittymä, joka tulisi jatkamaan Simpsoneiden parissa aina kolmannen tuotantokauden loppuun asti. Näihin aikoihin uuden vuosikymmenen televisiopiirrettyjen vallankumous oli jo ottanut ensimmäiset askeleensa kohti tulvaporttien lopullista murtumista. Omaa animaatiotarjontaansa raivokkaasti laajentavan Nickelodeonin toimitusjohtaja otti yhteyttä Simpsoneiden karaisemaan tiimiin tarjoten näille mahdollisuutta alkaa tuottaa kanavalleen ikiomaa sarjaansa ilman merkittävää ulkopuolista kontrollia, kuten Groeningin luomuksen kohdalla oli laita.

Ipanat syntyi ennen kaikkea Gábor Csupón ja Arlene Klaskyn oman elämäntilanteen inspiroimana: näihin aikoihin pari oli vielä naimisissa ja näillä oli pieniä lapsia, joiden touhuamisen seuraaminen yhdessä tekijöiden tuntemien todellisen elämän henkilöiden kanssa loivat pohjan koko myöhemmälle sarjalle. Käytännössä Ipanoiden "tarinat" sijoittuvat pienen perhepiirin ja naapuruston muodostaman yhteisön vauvojen leikkien keskelle: pienillä lapsilla ei välttämättä ole kykyä ymmärtää abstrakteja termejä tai aikaa ja paikkaa koskevia käsitteitä, joten lasten keskinäiset tajunnanvirtamaiset seikkailut voivat periaatteessa sijoittua minne tahansa ja saada miten surrealistisia käänteitä tahansa vähän samaan tapaan kuin oikeillakin pikkulapsilla. Vauvat eivät luonnollisesti osaa puhua, vaan näillä on oma vauvakielensä, jota aikuiset eivät ymmärrä.

Periaatteessa arvostelun voisi lopettaa tähän, sillä mielikuva pikkulasten vauvapiirretystä todennäköisesti karkottaa jokaisen vähänkään itseään tosissaan ottavan aikuisen. Ipanoiden tapauksessa kannattaa muistaa, että kyseessä on pitkän linjan Simpsonit-veteraanien luomus, joten myös sarjan tyyli on tarkoituksella käsikirjoitettu sekä aikuisille että lapsille. Pelkkien lasten leikkien lisäksi Ipanoissa seurataan myös äärimmäisen pikkutarkalla otteella suunniteltuja aikuisia ja muita perheenjäseniä useiden sukupolvien edestä: parhaimmillaan Ipanoiden muodostamaa suurempaa kokonaisuutta voi verrata suoraan japanilaisiin perhedraamoihin, joissa käsitellään perheen sisäisen dynamiikan ja sukupolvien kuilun kaltaisia suuria teemoja. Mitä syvällisemmin Ipanoiden maailmaan ja "mytologiaan" viitsii syventyä, sitä enemmän siitä saa todellisuudessa irti.

Stu Pickles on menettänyt elämänsä hallinnan.

Muutamina esimerkkeinä edellisestä mainittakoon Picklesin lasten leskeksi jäänyt vaari, vanhan kansan mies ja sotaveteraani, joka rakastaa lapsia, mutta tapaa soimata poikaansa Stuta tämän saamattomuudesta. Stu itse on lapsista, piirretyistä ja leluista pitävä duunari-isä ja Gábor Csupón itsensä karikatyyri, joka sarjan mittaan käy läpi omia kriisejään ja masennuskausiaan. Stun pikkuporvarillinen isoveli Drew taas työskentelee tilintarkastajana, tällä on vaimonsa Charlotten kanssa vain yksi lapsi, jota nämä tapaavat hemmotella piloille. Drew'n ja Charlotten tytär Angelica taas on kehittänyt itselleen pakkomielteen Barbieta parodioivaan nukkeen; kiireisillä vanhemmilla ei ole aikaa Angelicalle eikä tällä juuri ole oikeita ystäviä, joten tytär oirehtii kiusaamalla pienempiä lapsia. Lasten väliset suhteet heijastavat enemmän tai vähemmän myös aikuisten välisiä kemioita.

Picklesin lasten äidinpuoleiset isovanhemmat taas ovat jiddišiä puhuvia eurooppalaistaustaisia juutalaisia, joiden omituiset tavat ja kieli herättävät lapsissa hämmennystä. Ipanoiden kuuluisimmat jaksot käsittelevätkin juutalaista kulttuuria ja jopa pääsiäisen ja hanukan kaltaisia raamatullisia teemoja, mutta paremminkin lapsille soveltuvalla tavalla. Tiettävästi Ipanoiden huolella ja perinteitä kunnioittava kuvaus aiheesta keräsi aikoinaan valtavasti kiitosta niin kriitikoilta kuin juutalaisyhteisöiltäkin – jopa animaatiota itse fanittava Steven Spielberg antoi Ipanoille taannoin tunnustusta. Viimeistään näiden jaksojen ensiesityksen aikoihin sarja löi itsensä lopullisesti läpi valtavirtaan ja jopa suomalaiseen televisioon asti, jossa sitä näytettiin vuosikausia varhaisiltaisin yleisradion kanavilla tekstitettynä.

Angelica on sarjan ylivoimaisesti moniulotteisin hahmo.

Niin huikeaa kuin Ipanoiden käsikirjoitustiimin vaivannäkö olikin, piirretyn tuhon siemen oli todellisuudessa kylvetty jo aivan sarjan alkumetreillä. Klasky-Csupo -studio oli jakautunut jo varhaisessa vaiheessa animaattoreiden ja käsikirjoittajien kesken kahteen leiriin, joista kummallakin oli erilainen näkemys sarjan tyylistä: animaattorit olisivat halunneet lapsekkaampaa ja yksinkertaisempaa kerrontaa käsikirjoittajien vaatiessa kypsempää ja älykkäämpää otetta Simpsonien tyyliin. Repivin riita studion sisällä käytiin tiettävästi Angelican hahmosta, jota animaatiotiimi piti liian ilkeänä lastenpiirrettyyn, mutta jonka käsikirjoittajat halusivat pitää mukana vastapainona muulle lapsekkaammalle sisällölle.

Studion sisäisistä jännitteistä huolimatta Ipanat onnistui muutamassa vuodessa nousemaan genrensä raskaaseen sarjaan ja yhdeksi vuosikymmenen suurista kulttuuri-ilmiöistä. Kolmen tuotantokauden jälkeen kamelin selkä kuitenkin katkesi ja Ipanat jäi hetkelliselle tauolle selvittämään tekijöidensä keskinäisiä riitoja oikeussalissa: juridisen kärhämän virallista lopputulosta ei edelleenkään pilkulleen tiedetä, mutta luovat erimielisyydet johtivat lopulta Klaskyn ja Csupón avioeroon ja alkuperäisen käsikirjoitustiimin irtisanoutumiseen Paul Germainin johdolla. Ipanoita tehtiin tästä eteenpäin vielä kuusi tuotantokautta, useampi elokuva ja spin-off, mutta sarjan luova huippu oli tässä vaiheessa jo takana päin, eikä loppu ollut kuin loivaa alamäkeä aina vuoteen 2004, jolloin Paavo Pesusienen nouseva tähti antoi Nickelodeonin entiselle lippulaivalle lopullisen kuoliniskun.

Tommy ja Chucky juutalaisina.

Ipanat oli yksi aikansa merkittävimmistä ja suosituimmista animaatiomaailman ilmiöistä maailmassa, todellinen aikansa klassikko, jonka kaltaista ja henkistä televisiopiirrettyä tuskin koskaan tullaan enää näkemään. Nickelodeonin vastine Simpsoneille oli elämys jo kouluikäisenä lapsena, mutta sarjan katsominen näin aikuisemmalla iällä sai todella arvostamaan käsikirjoittajien panostusta hienoisiin yksityiskohtiin ja jopa aikuisempaan huumoriin, jollaista ei alta teini-iän osaisi tällaiselta sarjalta kuvitellakaan. Ani harva televisiopiirretty on milloinkaan kyennyt vetoamaan samanaikaisesti niin aikuisiin kuin lapsiinkin ja vielä menestymään, mutta Ipanat parhaimmillaan onnistui mahdottomassa jääden samalla aikakirjoihin yhtenä lajityyppinsä merkkiteoksista. 


Arvio: 4/5


RUGRATS, 1991-2004 USA
Ohjaus: Anthony Bell, Barry Vodos, Becky Bristow, Bob Fuentes, Broni Likomanov, Carol Millican, Cathy Malkasian, Celia Kendrick, Charles Swenson, Chris Hermans, Craig Bartlett, Dan Thompson, Dave Fontana, Dean Criswell, Howard E. Baker, Igor Kovalyov, Jeff McGrath, Jeff Scott, Jim Duffy, John Holmquist, Joseph Scott, Louie del Carmen, Michael Mullen, Norton Virgien, Pete Michels, Peter Chung, Raymie Muzquiz, Rick Bugental, Ron Noble, Steven Dean Moore, Steve Ressel, Steve Socki, Sylvia Keulen, Toni Vian
Käsikirjoitus: Ann Hamilton, Arlene Klasky, Ben Herndon, Craig Bartlett, David Howard, Everett Peck, Jeffrey Townsend, Joe Ansolabehere, Larry Loebell, Lou Greenstein, Maiya Williams, Margot Pipkin, M.S. Freeman, Patric Verrone, Paul Germain, Peter Gaffney, Steve Viksten, Tom Abrams
Näyttelijät: Cheryl Chase, Christine Cavanaugh, David Doyle, Elizabeth Daily, Jack Riley, Kath Soucie, Melanie Chartoff, Michael Bell, Nancy Cartwright, Tara Strong, Tress MacNeille

Jonny Quest (1996-1997)

90-luku oli angstista aikaa, jolloin kaiken piti olla vähän vinoutunutta ja vaarallista. Kun maailmanparantaja Ted Turner hankki omistukseensa vanhuuttaan vapisevan Hanna-Barberan jättimäisen animaatioimperiumin, tämän taustajoukoilla oli luonnollisesti jo takataskussa suunnitelmat seuraavan hittisarjan tuottamiseksi. Uuden ajan supersarjan pohjaksi päätettiin ottaa Jonny Quest, yksi Hanna-Barberan kautta aikain suosituimmista franchisesta, joka on vähän kuin kouluikäisille lapsille suunnattu yhdistelmä Scooby Doota ja Tinttiä. Jotain kuitenkin meni pahasti pieleen, eikä tuosta kyseisestä uudesta tulemisesta muotoutunutkaan odotetun kaltaista klassikkoa, vaan lopputulos ajoi valmiiksi huteralla pohjalla olleen Hanna-Barberan tuhon partaalle...

Jonny Questin tarina kertoo teini-ikään kasvaneen ja asennetta takataskuun keränneen silkohapsen ja tämän hilpeiden ystävien cooleista ja aikuisempaan makuun kirjoitetuista trilleri- ja toimintaleffoista ammentavista seikkailuista ympäri maailmaa. Aikansa piirretyistä poiketen väkivaltaa tai aseita ei ole turhaan lähdetty kaunistelemaan tai sensuroimaan, roistotkin tyypillisesti vain tapetaan mitä brutaalein tavoin jokaisen jakson lopuksi ilman mahdollisuutta rauhanomaisempiin vaihtoehtoihin. Sarjan tuottaja on myöhemmin kertonut tekijöiden imeneen huomattavasti vaikutteita aikansa suositusta kyberpunk-alakulttuurista ja erityisesti William Gibsonin sekä Neal Stephensonin tuotannosta, mikä näkyy erityisesti Questworld-virtuaalitodellisuuteen sijoittuvissa varhaista 3D-animaatioa hyödyntävissä jaksoissa.

Vuoden 1996 Jonny Questia lähinnä kuvaava sana on "kaaos", sillä likimain kaikki sitä koskeva tieto vain korostaa sarjan tuotanto- ja esitysolosuhteiden täydellistä sekavuutta. Alkujaan megalomaanisen toimintasarjan työstäminen aloitettiin jo vuoden 1991 hujakoilla, mutta vuosikausien sekoilun jälkeen idean isälle annettiin kenkää ja tuotanto päädyttiin jakamaan kahden täysin erilaisen studion kesken, joista kummallakin oli vielä hyvinkin ristiriitainen käsitys Jonny Questin seikkailujen tyylistä: pahimmillaan hahmot eivät vain näytä tai kuulosta täysin erilaisilta mutta nämä myös ovat eri versioissa eri ikäisiä ja luonteiltaan lähes täysin tunnistamattomia. Nykyisin Jonny Quest on tapana eritellä kahden eri tiimin mukaan eri kausiksi, mutta todellisuudessa kyseessä on yksi kesken jäänyt jättimäinen 52 episodia kattava möhkälemäinen tuotantokausi, jossa molempien tekijöiden toisistaan eroavat näkemykset esitettiin samanaikaisesti sekaisin.

Oma näkökulmani saattaa olla lievästi ajan kultaama, mutta itse pidin tästä sarjasta valtavasti sen ollessa uusi – menin jopa katsomaan sen äskettäin uudestaan, ja huomasin myhäileväni vieläkin tyytyväisenä näkemääni. Kahdesta "tuotantokaudesta" ensimmäinen keskittyy enemmän eriasteisiin trilleri-seikkailuihin, joissa pääroistoina nähdään tyypillisesti salametsästäjien, rikollisten ja terroristien kaltaisia lastenohjelmien vakioroistoja. Sarjan toisessa jaksossa nähdään ensimmäisen kerran koko sarjan antagonisti Jeremiah Surd, nerokas tiedemies, joka ammoin kehitteli tappavaa hermokaasua valtion laskuun, mutta joutui lopulta itse sen uhriksi, kiitos Questien. Rikkinäisessä kehossaan elävä nero onnistuu tietysti pakenemaan kyberavaruuteen, jossa tämä on jumalaa lähentelevä ruumiistaan irrallinen kaikkivoipa hahmo. Kauas on tultu Skeletorista, Sydämettömästä ja Smurffien Velhosta, sano.

Kyberavaruudessa kukaan ei kuule huutoasi.

Jonny Questin piti esitellä maailmalle koko joukko ajan kehittyneintä digitaalitekniikkaa, sarjan todelliseksi tähdeksi tarkoitettiinkin juuri virtuaalitodellisuutta käsittelevissä vajaassa parissa kymmenessä episodissa nähtävää viimeisintä huutoa olevaa tietokoneanimaatiota, mutta lopputulos olikin jo julkaisuaikanaan vähintäänkin mielipiteitä jakavaa jälkeä. Ongelmaksi muodostui jo varhain, ettei kaaoksen vallassa olleella studiolla ollut lopulta varaa kunnollisiin koneisiin tai kokeneisiin osaajiin, vaan likainen työ päädyttiin säästösyistä tilaamaan alihankintana muualta vanhassa autotallissa työskentelevältä amatööritiimiltä, joka joutui rahoittamaan vaativan ja sikamaisen kalliin animaatioprosessin osin omasta pussistaan. Jälki on suoraan sanoen kamalaa, mutta koska kyse onkin nimenomaan kuvitteellisesta virtuaalitodellisuudesta, ei kankean motion capturen kaltainen tekninen kompurointi varsinaisesti ole häirinnyt itseäni tässä tapauksessa missään kohtaa. Sarjan edetessä myös animaation taso luonnollisesti paranee.

Swat Kats: The Radical Squadronin tuottaneelle tiimille ulkoistettu toinen tuotantokausi leikkasi huomattavasti ensimmäisen digitaalikikkaillusta kohti perinteisempää animaatiota, tarinoiltaan näissä liikutaan enemmän sarjakuvamaisen kauhufantasian ja paranormaalien ilmiöiden parissa. Yksi harmittava ero löytyy tiimin naisjäsenen, Jessien, kalvahtamisessa rohkeasta ja neuvokkaasta toimintahahmosta pelkäksi avuttomaksi naiseksi pulassa sekä intialaisen Hadjin muuttaminen filosofisesta hahmosta yliluonnollisia psyykkisiä kykyjä omaavaksi itämaiseksi guruksi. En edelleenkään ymmärrä, mikä järki tällaisissa muutoksissa oli, mutta henkilökohtaisesti olen aina pitänyt niistäkin huolimatta kahdesta kaudesta nimenomaan jälkimmäistä korkeammassa arvossa.

Jeremiah Surd, sarjan halvaantunut ykköspahis.

Alkuperäiseltä esityskierrokselta muistan toisen kauden ensimmäisen jakson olleen oma suosikkini. Tässä episodissa Quest-tiimi päätyy tutkimaan haudatusta muinaisesta kaupungista löytyneitä muumioita, joiden salaisuutta terroristijärjestö käyttää joukkotuhoaseen kehittelyyn. Ilmeisesti ysärin piirrettyjen johdosta olin jo niin tottunut kaikenlaiseen, etten edes tullut ajatelleeksi, miten rankkaa menoa tällainen on. Vieläkin pitemmälle menee kauhuelokuvamainen toisen kauden yhdeksäs episodi, jossa armeijan kehittämä biologinen tietokone karkaa luojaltaan ja imee itseensä ihmisten psyyket personallisuuksineen ja muistoineen päivineen. Ironisesti kyseessä on myös yksi harvoista jakoista, joissa ei tule lainkaan ruumiita. Valkoisen tiikerin ympärille rakennettu ensimmäisen kauden kuudes jakso taas oli ainut, joka itseltäni jäi muinoin näkemättä, ja tietenkin kyseessä on yksi koko sarjan parhaista episodeista.

Omasta mielestäni Jonny Quest on kaikesta sekavuudestaan huolimatta edelleen käsittämättömän tiukkaa settiä, jossa tietty ajan henki aikuismaisine tarinoineen ja väkivaltoineen vedettiin johdonmukaisesti niin äärimmilleen kuin mahdollista, mutta lopulta sekään ei riittänyt pelastamaan sarjaa tuholta. Hanna-Barbera oli suunnitellut Jonny Questista jättimäistä kulttuuri-ilmiötä, jonka vanavedessä julkaistiin valtavat määrät sarjakuvia ja muuta oheismateriaalia, pelkästään televisiosarjaa näytettiin samanaikaisesti jokaisella liikenevällä kanavalla, ja koska tuotantokustannuksetkin olivat tähtitieteelliset, ei Ted Turnerkaan uskaltanut kampittaa projektia nössöilyllään. Mainittavaa menestystä ei kuitenkaan koskaan tullut, vaan niin alkuperäisen sarjan fanit kuin Joseph Barberakin vihasivat lopputulosta, eikä nuorempi sukupolvi täysin ymmärtänyt sen aikuisempia teemoja. Angstisemman Jonny Questin mukana tuhoutui kokonainen franchise, eikä kivikovaa ja autenttista ysärihenkeä huokuva seikkailu ole saavuttanut aikojen kuluessakaan ansaitsemaansa kulttisuosiota.


Arvio: 5/5


THE REAL ADVENTURES OF JONNY QUEST, 1996-1997 USA, Japani
Ohjaus: Davis Doi, Mike Milo
Käsikirjoitus: Doug Wildey, Peter Lawrence, Takashi Masunaga
Näyttelijät: Frank Welker, George Segal , J. D. Roth, Jennifer Hale, Jesse Douglas, John de Lancie, Michael Benyaer, Quinton Flynn, Robert Foxworth, Robert Patrick, Rob Paulsen

Swat Kats: The Radical Squadron (1993-1995)

Riippumatta kulloisenkin vastaantulijan fyysisestä tai henkisestä iästä, nykyisin lienee jo täysin perusteltua olettaa jokaisen vähänkään populäärikulttuuria harrastavan törmänneen eläessään vähintään kerran Hanna-Barberan tuotoksiin. William Hanna ja Joseph Barbera olivat yhteen aikaan animaation kulta-ajan kiiltokuvapoikia, jotka vaihtoivat huikean menestyksen saattelemana kuninkuusluokan elokuvataiteen television halpa-animaatioon ja edesauttoivat siten koko alan rappeutumista 60-luvun kuluessa. Hannan ja Barberan nimistä tuli alan kirosanoja, joihin vertaamista pidettiin animaattoreiden kunniallisemmissa piireissä lähinnä törkeänä loukkauksena.

80-luvulle tultaessa Hanna-Barberan animaatiojättiläinen oli kuitenkin ehtinyt ikäistensä studioiden tyypilliseen rappioitumisvaiheeseen, jossa määrä oli jo ehtinyt kauan aikaa sitten korvaamaan laadun ja suuri osa firman tuotoksistakin koostui lähinnä erilaisista remakeista ja jatko-osista, kaikenlainen vakavampi tuotanto oli Hanna-Barberassa jo kauan sitten ulkoistettu päättävien pöytien ulottumattomiin erilaisiin idän halpamaihin läntisen suorittavan portaan ammattimiesten vaihtaessa kilpailijoiden leiriin hälyttävällä tahdilla. Kun yleisö alkoi vaatia "mausteisempaa" ja yleisesti laadukkaampaa televisiopiirrettyä animaation alkavan renessanssin kuumina vuosina, oli entinen markkinajohtaja vähitellen yhä syvemmällä omassa liemessään.

Loppujen lopuksi Hanna-Barbera vaihtoi omistajaa vuonna 1991, jolloin studio toimintoineen kaupattiin osaksi lässyistä maailmanparannushankkeistaan sekä Suomenkin mediassa paljon uutislähteenä käytetystä CNN-uutiskanavastaan tunnetun Ted Turnerin jättimäistä mediaimperiumia. Klassisen animaation noustessa uudelleen valtavirran suosioon Turner ymmärsi täydellisesti genren suomat taloudelliset mahdollisuudet ja päätti siksi perustaa kokonaisen televisiopiirretyille omistetun kaapelikanavan, Cartoon Networkin, jonka johtavaksi kiintotähdeksi suunniteltiin uuden johtokunnan myötä uudestisyntynyttä Hanna-Barberaa. Tällä nerokkaalla konseptilla tulisi olemaan hyvinkin kauaskantoisia seuraamuksia, joiden jälkijäristyksiä voi edelleen havaita niin alan piireissä kuin yleisessä populäärikulttuurissakin vielä vuosikymmeniä myöhemmin.

Christian ja Yvon Tremblayn luoma Swat Kats: The Radical Squadron oli yksi ensimmäisistä Turnerin ajan omista tuotannoista, se suunniteltiin alusta asti vastaamaan uuden ajan vaatimuksia aikuisemmasta ja vakavammasta televisiopiirretystä, mutta tietenkään unohtamatta nuorempia katsojia. Tyyliltään sarjakuvamaisen toimintasarjan tapahtumat sijoittuvat antropomorfisten kissojen asuttamaan Megakat Cityyn, jossa paikallinen armeija ottaa säännöllisesti mittaa jättiläishirviöiden, robottien, ufojen, hullujen tiedemiesten ym. vastaavien klassisten peruspahisten kanssa. Jake "Razor" Clawson ja Chance "T-Bone" Furlong olivat joskus armeijan hävittäjä-ässiä, mutta jouduttuaan vastuuseen esimiestensä möhläyksistä valtiolle vahingonkorvauksia romuttamolla tienaava kaksikko päätti jatkaa vigilante-linjalla ikioman superhävittäjän ja muiden mielikuvituksellisten omatekoisten aseiden voimin.

Swat Kats saattaa paperilla kuulostaa todella tympeältä ja persoonattomalta ysäripiirretyltä, mutta vaikutelma ei voisi olla kauempana todellisuudesta. Tämä sarjahan suunniteltiin varta vasten vauhdikas räjähtävä toiminta etunenässä, joten mitään erityisen monimutkaisia juonikokonaisuuksia ei varsinaisesti nähdä missään vaiheessa. Kirjallisen kikkailun korvaa edelleen huippulaatuinen ja paksulla tussilla luotu tarkoituksellisen sarjakuvamainen ulkoasu sekä kokonainen liuta muistettavia hahmoja, joiden ääninä kuullaan kauttaaltaan Jim Cummingsin, Mark Hamillin ja Charlie Adlerin kaltaisia aikansa nimekkäimpiä osaajia. Ted Turnerin Hanna-Barbera panosti selvästi luomukseensa reippahasti keskivertoa kovemmin tuotantoarvoin, kuin Swat Katsista olisi toivottukin vakavaa haastajaa Batmanin kaltaiselle aikansa klassikolle.

Omaan makuuni parasta Swat Katsissa ovatkin erityisesti sen roistot, kuten Metallikats-duo, vankilapakonsa aikana kuollut Bonnie ja Clyde -tyylinen rikolliskaksikko, jonka muistot ja persoonallisuudet hyväsydäminen professori latasi kahteen robottiin aavistamatta näiden rikollisia taipumuksia. Ensimmäisessä episodissa kaksi haudanryöstäjää tulee vapauttaneeksi Pastmaster-nimellä tunnetun aikaa hallitsevan velhon, joka eräässä myöhemmässä jaksossa liittoutuu Metallikatsien kanssa luodakseen vaihtoehtoisen todellisuuden, jossa robotit ovat kaapanneet vallan Megakat Cityssä ja tappaneet Swat Kats -duon. Yksi henkilökohtainen suosikkikohtani nähdään toisen kauden viidennessä jaksossa, jossa T-Bone kehittää romanttisen suhteen jakson naispuolisen roiston kanssa, mutta loppu jää tarkoituksellisen avoimeksi myöhempää jatkoa ajatellen.

Jos koskaan erehtyy katsomaan Swat Katsia järjestyksessä, todennäköisesti huomaa sanomattakin laadullisen eron ensimmäisen ja toisen tuotantokauden välillä. Alkupuolen jaksoista moni on vielä varsin varovainen ja vasta tunnustelee konseptinsa mahdollisuuksia, mutta viimeistään ensimmäisen tuotantokauden puolivälin tienoilla tuotantoa siirrettiin yhä enenevissä määrin japanilaisen huippustudion hoidettavaksi, mikä näkyy myös positiivisesti yleisessä tasossa. Toinen tuotantokausi tehtiin lähes täysin alusta loppuun Japanissa, ja näitä viimeisiä kahtatoista jaksoa pidetään yleisesti koko sarjan todellisena huipentumana: pelkästään uusi alkuvideo esittelee yleisölle roppakaupalla laadukkaampaa itäisiä anime-vaikutteita hyödyntävää animaatiota hevikitaroiden säestämänä, mutta itse tarinatkin uskaltavat jo käsitellä kunnianhimoisempia scifi-teemoja, kehitellä hahmojen välisiä suhteita sekä käynnistää suurempia juonikehitelmiä myöhempiä tuotantokausia silmällä pitäen.

Toisen tuotantokauden ja siten koko Swat Katsin viimeiseksi jäänyt jakso tiivistää mielestäni kaiken, mikä tässä sarjassa oli niin rakastettavaa: kyseisessä episodissa hulluuden ja nerouden rajamailla häilyvä tiedemies kehittää vekottimen, joka pystyy korjaamaan minkä tahansa koneen. Metallikatsien korjattua itsensä kyseinen koje tulee kehittäneeksi oman tahdon, jolloin se yhdistyy luojansa kanssa kissa-kone-hybridiksi ja alkaa rakentaa itsestään yhä tuhovoimaisempaa asetta. Swat Katsit eivät monen muun myöhäiskauden episodin tapaan pysty käyttämään hävittäjäänsä sitä vastaan, vaan näiden on liittouduttava vihollistensa kanssa pysäyttääkseen käsistä karanneen joukkotuhoaseen. Tämä jakso on siis luonnollisesti tekijöiden pienimuotoinen tribuutti Akiralle.

Swat Katsin toisesta tuotantokaudesta suunniteltiin alun perin viidentoista jakson pituista, mutta kolmea viimeistä ei koskaan ehditty saamaan valmiiksi asti sarjan surullisenkuuluisan lakkauttamisen vuoksi. Tarinahan kuuluu siten, että 90-luvun alussa nähtiin väkivaltaisten videopelien ja piirrettyjen nostattama valtava moraalipaniikki, joka sai Ted Turnerin havahtumaan yhtiönsä suureen suosioon kasvaneen luomuksen turmiollisuudesta. Suojellakseen lapsia turhan rankan piirretyn antamilta ikäviltä vaikutteilta Big Daddy päättikin pelkurimaisesti siltä istumalta panna menestyksekkään suosikkisarjan lihoiksi jättäen samalla alkuun polkaistut tarinat kesken ja miljoonat fanit täysin tyhjin käsin.

Swat Katsia on sittemmin näytetty tiuhaan toiveuusinta Cartoon Networkilla, siitä on julkaistu kokoelmia kotikatsojien iloksi sekä se lienee nykyisin katsottavissa jossain lukuisista suoratoistopalveluista, mutta fanien hartainta toivetta ei kaikista vuosien varrella kerätyistä adresseista ja mielenilmauksista huolimatta ole koskaan rohjettu toteuttaa, eikä saaga olekaan koskaan saanut virallista jatkoa. Swat Katsin alkuperäiset luojat jopa järjestivät melkein vuosikymmen sitten kokonaisen joukkorahoituskampanjan, jonka tarkoituksena oli herättää franchise takaisin entiseen loistoonsa, mutta ilmeisesti hanke lopulta kariutui Time Warnerin ja Hanna-Barberan nykyisten omistajien vastustukseen. Turner itse oli ehtinyt vetäytymään Warnerin johtokunnasta jo kauan aikaa ennen kyseistä episodia.

Näin siis kaatui yksi aikansa lupaavimmista televisiopiirretyistä, vuosikausia aikaansa edellä ollut helmi, joka ei missään vaiheessa edes ehtinyt täysin kasvamaan todelliseen kukkaansa. Swat Katsin loppuun asti nousujohteisen laadun tuntien myöhempien tuotantokausien jälki olisi hyvin voinutkin jäädä aikakirjoihin yhtenä kautta aikain parhaista, mutta aikansa kukkahattujen ja Teddy-boyn jänistämisen seurauksena käsiin jäi vain ehta kulttiklassikko, jolle löytyy varmuudella ainakin yksi kova fani myös Suomesta.


Arvio: 5/5


SWAT KATS: THE RADIKAL SQUADRON, 1993-1995 USA, Japani
Ohjaus: Robert Alvarez
Käsikirjoitus: Christian Tremblay, Davis Doi, Glenn Leopold, Yvon Tremblay
Näyttelijät: Barry Gordon, Candi Milo, Charlie Adler, Gary Owens, Jim Cummings, Lori Alan, Mark Hamill, Tress MacNeille

The Rocky & Bullwinkle Show (1959-1964)

Vuoden 1959 tietämillä elettiin animaation kultakauden viimeisiä aikoja, jolloin tummat pilvet olivat jo alkaneet vähitellen kerääntyä koko alan ylle. Kylmän sodan kuumina varhaisvuosina näköradiona tunnettu kapistus oli jo löytänyt tiensä yhä useampaan talouteen, jolloin alkoivat samalla varhaiset kokeilut nykyisin lähes katsomiskelvottoman halpa-animaation tuotannon suhteen. Yksi varhaisimmista menestystuotteista oli Alexander Andersonin ja Jay Wardin luoma Crusader Rabbit, joka oli niin kankeaa jälkeä, että kyseistä sarjaa voinee luonnehtia surutta kokoelmaksi dubattuja stillkuvia. Crusader Rabbitin osakseen saama suosio oli kuitenkin selvä osoitus animaation mahdollisuuksista halpana televisioviihteenä, joten luonnollisesti menestykselle oli myös saatava jatkoa...

The Rocky & Bullwinkle Show oli Andersonin, Wardin sekä mukaan lyöttäytyneen Bill Scottin pyrkimys nostaa varhaisen televisiopiirretyn rimaa aivan uudenlaiselle tasolle. Alkuperäisenä konseptina sarjan oli tarkoitus kertoa televisioaseman valtaavista metsäneläimistä, mutta suunnitelmien edetessä idea päätettiin rajata naiiviin liito-orava Rockyyn ja tyhmään hirvi Bullwinkleen, joiden seikkailuihin uusi ja tällä kertaa jopa liikkuvaa kuvaa käsittävä sarja tulisi pääosin keskittymään. Jottei konsepti alkaisi missään vaiheessa tuntua liian itseään toistavalta, päätettiin jokainen episodi vielä jakaa erillisiin lyhyempiin sketsimäisiin segmentteihin, joita varten luotiin kokonainen kööri vähintään yhtä muistettavia hahmoja, kuten tarkoituksellisen pöhköä puujalkahuumoria viljelevät Peabody ja Sherman, joille on omistettu kokonaisia elokuvia ja useita tuotantokausia käsittäviä spin-offeja meidänkin aikanamme.

Itselleni Rocky & Bullwinkle tuo erityisesti nyt jo taakse jääneet vuodet yliopistossa, jossa tapoin tyypillisesti aikaa katsomalla ja kuuntelemalla sarjan episodeja. Kuuntelemisen painottamista ei tällä kertaa kuitenkaan voi lainkaan liiaksi korostaa, sillä Rockyn ja Bullwinklen seikkailujen todellinen tähti olikin alusta asti nimenomaan aikuisyleisöä silmällä pitäen kirjoitettu hauska ja kekseliäs dialogi, joka virnuilee estotta aikansa hahmoille ja ilmiöille, kuten istuvalle presidentille ja kylmän sodan ajan hysterialle. Vakioroistoina sarjassa esimerkiksi nähdään kaksi venäläisellä korostuksella puhuvaa agenttia, joiden kotimaaksi ilmoitetaan "Pottsylvania", sillä Neuvostoliittoon viittaaminen televisiossa oli tähän aikaan enemmän tai vähemmän kiellettyä. Agenttien päällikkönä toimii tietysti peloton Suuri Johtaja, jolle ei muistaakseni taidettu missään vaiheessa antaa tarkempaa nimeä.

Oma henkilökohtainen suosikkisegmenttini kaikista on tietenkin kaikenlaisia satuja parodioiva "Fractured Fairy Tales", jossa perinteiset tarinat tyypillisesti käännetään ylösalaisin ja mahdollisimman kieroon: eräässä jaksossa esimerkiksi Walt Disneyä muistuttava ahne prinssi rakentaa kokonaisen jättimäisen teemapuiston nukkuvan prinsessa Ruususen ympärille. Uskokaa tai älkää, Disneyn johto itse on perinteisesti suhtautunut erittäin positiivisesti Rockyn ja Bullwinklen seikkailuihin, maailmaa ja ihmiskohtaloita rautaisella otteellaan hallitsevalla megakorporaatiolla oli tästä sarjasta jopa valmiiksi asti luonnostelu reboot 80-luvulla, mutta suunnitelma jäi toteutumatta lähinnä sopimusteknisistä syistä. Kyseisessä sarjassa olisi satujen sijaan parodioitu mm. kauhuelokuvia, koska kasari ym.

Disneyn alkuperäiset reboot-suunnitelmat tuntien olen jopa harmistunut, ettei niitä koskaan lähdetty viemään luonnostelmia pitemmälle. Toisaalta en kuitenkaan uskoisi Disneyn uskaltautuvankaan samanlaiseen MAD-lehden hengessä harrastettuun anarkistiseen kepposteluun, jolla Ward ja kumppanit olivat aikoinaan liikkeellä. Erään kerran esimerkiksi yksi vakioäänistä luki repliikkinsä vähän turhan konemaisesti, joten nimeämätön tiimin jäsen kävi sytyttämässä tämän kädessä olleen käsikirjoituksen tuleen. Erään toisen kerran show'n tuotantotiimi meni ostamaan itselleen pienen saaren jostain päin Amerikkaa, julistivat sen itsenäiseksi "Pottsylvanian tasavallaksi" ja astelivat vielä itsenäisyysjulistuksensa kanssa valkoiseen taloon, jossa näitä vastassa oli poliisi ja armeija kovat piipussa. Pottsylvanian tasavalta ei sitten koskaan itsenäistynytkään.

Animaatiopuolella Rocky & Bullwinkle taasen on jopa oman aikansa mittapuulla karmaisevan huonoa jälkeä. Varhaisissa televisiopiirretyissä tavattiin hyödyntää paljon stillkuvia ja rajattua animaatiota, jossa vain pieniä yksityiskohtia animoitiin tarvittaessa erikseen, ja yleensä sekin vähä tehtiin valmispaloilla; animaation taso olikin televisiossa kustannussyistä pääsääntöisesti hirveää aina 80-luvun lopulle asti, mutta Rockyn ja Bullwinklen tapauksessa kaikki merkittävä työ ulkoistettiin vielä meksikolaiselle hikipajalle, joka vähät välitti työn lopullisesta jäljestä. Bill Scott onkin eräässä haastattelussa myöntänyt ulkoistamisen olleen jättimäinen emämunaus, mutta huomautti samalla tekijöiden havahtuneen ongelmaan vasta liian myöhään vahingon jo tapahduttua.

Jos siis lukijan mieleen heräsi kiinnostus Rockyn ja Bullwinklen seikkailuja kohtaan, kannattaa kokonaisuutta lähestyä jonkinlaisena löyhästi kuvitettuna huippuluokan radioteatterina, jossa tekijöillä on ollut kulissien takana vähintään yhtä hauskaa kuin yleisölläkin. Jos taas Rockyn ja Bullwinklen historiallinen merkitys genressään kiinnostaa, voinee tätä liputtaa jopa yhdeksi kautta aikain vaikutusvaltaisimmista yksilöistä lajissaan: pelkästään arkikieleen Rocky ja Bullwinkle ovat toimittaneet kymmeniä lentäviä lauseita ja tunnistettavia hokemia, joihin törmää myöhemmissä piirretyissä tuon tuostakin. Jopa radikaalina ja superluovana tunnettu The Ren & Stimpy Show sisältää valtavat määrät viittauksia nimenomaan Rockyyn ja Bullwinkleen, onpa koko sarjan rakennekin kopioitu lähes suoraan juuri siitä.


Arvio: 4/5


THE ROCKY & BULLWINKLE SHOW, 1959-1964 USA, Meksiko
Ohjaus: Bob Schleh, Dun Roman, Ernest Terrazas, Frank Braxton, George Singer, Gerald Ray, Gerard Baldwin, Jim Hiltz, John Walker, Lew Keller, Paul Harvey, Pete Burness, Rudy Zamora, Sal Faillace, Ted Parmelee, William T. Hurtz
Käsikirjoitus: Allan Burns, Bill Scott, Chris Hayward, Chris Jenkyns, George Atkins, Jay Ward, Jim Critchfield, Lloyd Turner, Ted Key
Näyttelijät: Bill Scott, Charlie Ruggles, Daws Butler, Edward Everett Horton, Hans Conried, June Foray, Paul Frees, Walter Tetley, William Conrad

Jimi matala (1995)

Joskus kauan sitten muuan aasialaisomisteisen firman sikariporras oli kyllästynyt tuottamaan tähän maailmaan lähinnä muiden isompien korporaatioiden omistusten halvahkoja oheistuotteita. Suunnitelmaksi päätettiinkin ottaa ikioman jättimäisen franchisen luominen alkaen ajan hengen mukaisesti yleisöön vetoavasta mahdollisimman hauskasta ja erottuvasta videopelimaskotista, jonka seikkailujen suhteen tuottavalla taholla itsellään olisi rajaton valta revitellä ja hullutella mielensä mukaan, mutta valmis konsepti jäi vielä tässä vaiheessa odottamaan itseään. Animaattori ja sarjakuvapiirtäjä Doug TenNapelin lähestyttyä kyseisen firman videopelisiipeä omalla luonnostelmallaan asioista päättävät tahot ymmärsivät välittömästi käsissään olevan jotain todella poikkeuksellista...

Ja näin sai alkunsa ysäri-ilmiö nimeltä Earthworm Jim, tuo David Perryn luotsaaman Shiny Entertainmentin yhdessä TenNapelin kanssa luoma kaikkia maailman videopelejä taatulla The Ren & Stimpy Show -otteella parodioiva absurdi klassikko, joka ilmestyessään räjäytti monessa tuvassa yhden jos toisenkin tenavan alitajunnan ajan hermoon täydellisesti iskeneellä absurdilla neroudellaan. Jim itsessään on hahmona silkka kastemato, jonka niskaan ammoin tippui supervoimat antava robottipuku; samalla Jimin kohtaloksi tuli pelastaa kaikkia maailman pulassa olevia prinsessoja parodioiva prinsessa What’s-Her-Name pulasta yhä uudestaan ja uudestaan haggista vihaavan aisaparinsa Pete Penikan kanssa, joka Hulkin tapaan muuttuu vihastuessaan hirviöksi.

Rapsakkaa ironiaa uhkuvat Earthworm Jim -pelit olivat ilmestyessään valtavan suosittuja ja rajoja kaikin mahdollisin tavoin rikkoneita kummajaisia, jotka tavataan julkaista vieläkin säännöllisesti uudemmille konsoleille aina vähän prameammaksi kromattuna. Alkuperäisistä peleistä kiinnittää vielä tänä päivänäkin huomion niiden ulkoiseen toteutukseen, jossa grafiikat pitkälti piirrettiin valmiiksi käsin ja lähinnä kompressoitiin konsoliin sopiviksi. Lopputulos oli paitsi valtavan näyttävä ja persoonallinen peli, joka antoi samalla selkeän viestin, että samaa konseptia voitaisiin alkaa helposti soveltamaan myös pelien ulkopuolella. Doug TenNapelin ideoima ja Universalin toteuttama saaga näki televisioensi-iltansa vuonna 1995, Suomessa Nelosella tekstitettynä vuonna 1998, jolloin se lukeutui kanavan ensimmäisiin aamupiirrettyihin.

Earthworm Jim -televisiosarja on omalla tavallaan varsin arkkityyppinen aikansa animaatiomaailman tuote, jota voinee verrata Renin & Stimpyn ja Steve Purcellin The Adventures of Sam & Max: Freelance Policen kaltaisiin luomuksiin, joissa perinteinen juoni ei ole kuin löyhä kehikko loputtomalle puujalkahuumorille ja surrealistiselle kielipelille. Tyypillisesti jokainen jakso alkaa lyhyellä kohtauksella, jossa sankarit kohtaavat jonkin lukuisista pahiksista ja jakson päättävä punchline liittyy aina tavalla tai toisella lehmiin; kronologisten ääripäiden välillä voi sattua ja tapahtua kirjaimellisesti mitä tahansa: kirjoitettuja sääntöjä ei ole eikä sellaisia varsinaisesti kunnioitettaisikaan. Ilkutaanko tässä loppujen lopuksi enemmän videopelien vai muiden piirrettyjen suuntaan, jää katsojan itsensä pähkäiltäväksi.

Tulkoon tähän kohtaan pieni maistiainen eräästä Jimi matalan toisen kauden episodin tajunnanvirrasta: Psy-Crow saa supervoimat juotuaan supervahvaa kahvia, Jim vastaavasti saa supervoimat eläydyttyään superpöhnäiseksi pitkätukkaiseksi hipiksi. Kahden vastakkaisen supervoiman osuessa yhteen koko universumi tuhoutuu silmänräpäyksessä, Jim ja Psy-Crow päätyvät keskelle ei mitään, jossa nämä kohtaavat Suuren Madon, joka vastaavasti paljastuu Doug TenNapeliksi eli koko sarjan ja sen hahmojen luojaksi. Doug päättää palauttaa universumin sellaiseksi kuin se oli ennen tuhoutumistaan ja poistaa koko jupakan kaikkien muiden kuin Jimin ja Psy-Crowin muistoista. Lopuksi Jim pudottaa lehmän Psy-Crowin niskaan.

Doug TenNapel on kaikesta päätellen uskomattoman huumorintajuinen mies, vähän kuin John Kricfalusi mutta huomattavasti tolkullisempi ja oikeasti hyvä tyyppi. Jos Earthworm Jim -sarjasta jotain erityisen positiivista sen kaiken hullun luovuuden ohella voi sanoa, niin sen ääninäyttely on vähintäänkin huippuluokkaa – animaation halvahkon jäljen perusteella suuri osa budjetista lieneekin mennyt komean näyttelijäkaartin palkkaamiseen. Jokapaikanhöylä Jim Cummings esimerkiksi lienee tässä vähintään tusinan eri hahmon äänenä, samoin Charlie Adler sekä John "Cryptkeeper" Kassir, Jiminkin äänenä kuullaan itse Homer Simpson eli Dan Castellanata, joka tähän aikaan oli vielä elämänsä vireessä. TenNapelin psykedeelisen nerouden yhdistyessä näinkin osaavaan äänipuolen työskentelyyn ei juuri jääkään kaipaamaan peleistä tuttuja taivaalta satavia mummoja, aseistettua ja vaarallista lapamatoa tai sinne tänne pomppivia vesikauhuisia arkistokaappeja.

Jimi matala oli tarkoitettu ilmestymisaikanaan videopelipuolella suosiota keränneen hahmon uudeksi aluevaltaukseksi, mutta loppujen lopuksi sarjalle kävi melkoisen ohraisesti: monen muun aikansa piirretyn tavoin myös Jim oli suunnattu erityisesti aikuisemmalle yleisölle, mutta sitä näytettiin syystä tai toisesta pienille lapsille suunnattujen ohjelmien keskellä. Pientä kulttiyleisöään lukuun ottamatta TenNapelin aivolapsi ei saavuttanut missään vaiheessa suurempaa suosiota ja unohtuikin nopeasti siltäkin vähältä aina 2010-luvulle asti, jolloin sarja kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten julkaistiin fyysisenä kokoelmana uuden sukupolven nautittavaksi. Näin internet-aikakaudella TenNapelin anarkistinen visio lieneekin saavuttanut ainakin rahtusen ansaitsemastaan kulttimaineesta, mutta se ansaitsisi omasta mielestäni kultaa ja kunniaa vielä nykyistäkin reippaammin.

Earthworm Jim -sarjan videopeleille ei varsinaisesti käynyt juurikaan sen paremmin: kahden ensimmäisen osan jälkeen Shiny Entertainment myytiin tekijänoikeuksineen Interplaylle, joka palkkasi jatko-osien tekoon täysin toisen tiimin: kaksi seuraavaa sarjan peliä muistetaan lähinnä nolostuttavina floppeina. Jimin alkuperäisten tekijöiden valmistellessa omaa näkemystään 2000-luvun paremmalla puolella rahoituksesta vastannut Atari ajautui kriisiin ja pelin julkaisu peruutettiin sen ollessa vain viittä vaille valmis. Kyseisen episodin jäljiltä ei koko franchisesta ole juuri enää kuulunut kuin uusintajulkaisujen muodossa.

Doug TenNapelin tuotannosta kiinnostuneille suositeltakoon vielä erikseen Neverhood-pelisarjaa, jossa mies yhdisteli omalla luovalla tavallaan videopeligrafiikoita klassiseen stop motion -animaatioon.


Arvio: 4.5/5


EARTHWORM JIM, 1995 USA
Ohjaus: Bill Reed, Graham Morris, Pam Garry, Sue Peters
Käsikirjoitus:  Douglas Langdale, Douglas TenNapel, Steve Roberts
Näyttelijät: Andrea Martin, Charles Adler, Dan Castellaneta, Edward Hibbert, Jeff Bennett, Jim Cummings, Kath Soucie

MIB - Miehet mustissa (1997-2001)

Kukaan tuskin osasi vielä 90-luvun alkupuolella aavistaakaan, kuinka suureksi ilmiöksi Chris Carterin Salaiset kansiot vuosikymmenen kuluessa tulisi kasvamaan: pienen ohikiitävän hetken verran jokainen muotitietoinen ajattelija teippaili rukseja asuntonsa ikkunoihin sekä muisti veistellä julkisesti ufoista ja valtion sisäpiirin kieroista salaliitoista. Fox Mulderin ja Dana Scullyn hämyiset seikkailut yliluonnollisten voimien täyttämässä paranoiamaailmassa on ilmiönä vähintään yhtä paljon oman aikansa näköinen ja kuuloinen kuin The Ren & Stimpy Showkin. 

Salaisten kansioiden henkiin manaaman villityksen vanavedessä nosti päätään myös koko joukko kilpailevia brändejä, jotka hyödynsivät omalla tavallaan täsmälleen esikuvansa näyttämää esimerkkiä. Näistä jäljittelijöistä kuuluisin ja menestynein lienee edelleen Lowell Cunninghamin 80-luvulla julkaistuun pikkuiseen sarjakuvaan perustuva agenttikomedia Men in Black - Miehet mustissa vuodelta 1997, joka on kuin suoraa parodiaa esikuvastaan. Lienee turhaa erikseen sanoa, ettei kyseisellä filmatisoinnilla olekaan paljoa mitään tekemistä alkuperäisen sarjakuvan kanssa, vaan suuri osa sen sisällöstä luotiin varta vasten elokuvaa varten.

Kuten tunnettua, Men in Black oli jättimäinen menestys ja poiki kerralla vanavedessään kokonaisen franchisen, jota tietenkin lähdettiin perinteitä kunnioittaen laajentamaan tällaisen piirretyn televisiosarjan voimin. Tekijätiimiksi valikoitui luonnollisesti animaatiostudio Adelaide Tosi viilee haamujengin takaa, olihan tälläkin kertaa erityistä tarvetta nimenomaan rajattomalle groteskille mielikuvitukselle, näyttävälle räjähtävälle toiminnalle sekä kaikin puolin mallikkaalle toteutukselle ylipäänsä. Suomeksi sarjaa ei koskaan dubattu, vaan sitä on näytetty meillä lähinnä tekstitettynä.

Miehet mustissa jatkaa ainakin paperilla tarkentamattoman pituisen ajanjakson ensimmäisen elokuvan jälkeen: agentti K ja J työskentelevät edelleen laittomia ulkoavaruuden asukkeja sekä rikollisia metsästävän organisaation leivissä, elokuvan lopussa mukaan lyöttäytynyt L työskentelee firman toimistopuolen jääkylmänä ladynä ja Zed perinteisenä poliisileffojen äksynä pomona. Olen lukenut, että tekijät halusivat alusta asti lähteä tekemään omaa juttuaan, joten keskeiset hahmot eivät siksi juurikaan näytä tai kuulosta esikuviltaan. Koska kyseessä kuitenkin on vain osa suurempaa franchisea, pystyy erityisesti kahden ensimmäisen tuotantokauden jaksoista bongaamaan Vincent "Gomer Pyle" D'onofrion kaltaisia sinne tänne ripoteltuja tarkoituksellisia viittauksia Barry Sonnenfeldin elokuvaan.

Madot ovat vaihtaneet tupakan kahviin.

Jonkinlaisena yleisenä mielipiteenä fanien keskuudessa MIB-televisiopiirretyn laadun on katsottu lähinnä nousseen, mitä pidemmälle se eteni. Jos alkupään jaksoissa jouduttiin vielä pitelemään katsojaa kädestä ja jarruttelemaan omaa luovuutta, päästiin viimeistään toisesta kaudesta eteenpäin luovimaan täysin omanlaisia uria vakiintuneen yleisön myötä. Huomattavimpana erona alkuperäiseen tyyli on tällä kertaa lähempänä toiminta- ja jännärielokuvia, ja uusia hahmoja heitellään sekaan sitä mukaa, kun vanhoja tapetaan pois. Yksi koko sarjan unohtumattomimmista uusista kasvoista on surrealistiset mittasuhteet saava ex-agentti Alpha, joka kiertää linnunrataa liittäen itseensä eri rotujen ruumiinosia ja elimiä kasvaakseen irti halveksimastaan heikosta ihmisyydestä. Jokainen Alpha-jakso on lähtökohtaisesti täyttä rautaa.

Niistä muista muistettavista episodeista ainakin itselleni keskeisin lienee erityisesti toisen kauden 11. jakso nimeltä "Teräsmies mustissa", jossa J ja K saavat supervoimat otettuaan osumaa mystisestä säteilystä. Kyseinen X-menille ja Fantastic Fourille virnuileva episodi on pöhkö kuin mikä, mutta ainakin hauska. Yksi tyhmimmistä jaksoista koko sarjassa taas löytyy kolmannen kauden lopulta, jossa J tulee raskaaksi nielaistuaan alienin munan. Kun käsikirjoittajat imevät vaikutteita Iso-Arskan Juniorista, on mielikuvitus todellakin ollut pahemman kerran kortilla. Hyvänä nyrkkisääntönä jokainen Gargoylesin ja Batmanin Frank Paurin ohjaama jakso on aina vähintään keskivertoa parempi.

Alpha on pahisten aatelia.

Muistan katsoneeni MIB:tä säännöllisesti sen ollessa tuore, ja pääosin myös pidin näkemästäni. Rehellisyyden nimissä täytyy kuitenkin myöntää, että aika lienee kullannut jonkin verran suhtautumistani, sillä uudemmalla kierroksella en ehkä enää saanut siitä likimainkaan samanlaisia kiksejä kuin joskus aiemmin. Tosi viileen haamujengin tapaan laatu on tälläkin kertaa parhaimmillaan erinomaista tasoa, mutta useaan tuotantokauteen mahtuu myös paljon heikompaa materiaalia ja filleriä, jota yhteen kauteen jääneen Extreme Ghostbustersin kohdalla ei nähty likimain laisinkaan. Edeltäjänsä tavoin Miehet mustissakaan ei varsinaisesti lopahtanut sarjan itsensä huonouden vuoksi, vaan se päätettiin lopettaa vain neljän tuotantokauden jälkeen uuden Men in Black -elokuvan ensi-illan vahvistuttua 2000-luvun alkuaikoina.

Arvio: 4/5


MEN IN BLACK: THE ANIMATED SERIES, 1997-2001 USA
Ohjaus: Bryan Andrews, Chris Dozois, Christopher Berkeley, Christopher Dozois, Chuck Drost, Curt Walstead, Darwyn Cooke, Dennis Woodyard, Frank Paur, Jane Wu Soriano, Michael Goguen, Mike Goguen, Nathan Chew, Vincenzo Trippetti
Käsikirjoitus: Alexx Van Dyne, Barry Hawkins, Baz Hawkins, Dean Stefan, Duane Capizzi, Greg Klein, Greg Weisman, Julia Lewald, Len Uhley, Lowell Cunningham, Mark Amato, Marsha Griffin, Muchael Edens, Nick Dubois, Richard Raynis, Robin Jill Burger, Steve Melching, Steve Roberts, Thomas Pugsley, Tom Pugsley, Tony Reitano, Tony Schilacci, Tony Sommo
Näyttelijät: Charles Napier, David Warner, Ed O'Ross, Gregg Berger, Jennifer Lien, Jennifer Martin, Keith Diamond, Vincent D'onofrio